Epäusko

En voi uskoa, että vuodesta 2004 on jo 10 vuotta.

En voi uskoa, että on kesä. 

En ikinä voi uskoa, kuinka lyhyeltä matka Turkuun tuntuu.

En voi uskoa, että oon työni tehnyt ja oon nyt lomalla.

En voi uskoa, että huomenna mä muutan.

Mä olen ottamassa sitä askelta, mitä en koskaan uskonut ottavani.
Vaikka paperit oli kirjoitettu, kaikki tuntui niin kaukaiselta. Ajattelin jääväni auton alle, ennemmin kun omaan kotiin.
Ajattelin olevani viimeinen itsenäistyvä. Ajattelin, että istun tällä samalla paikalla vielä kymmenenkin vuoden päästä.
Mutta niin kaikki muttuu ja niin sen on oltava.
Tää on edelleen  hyvä näin.

Ja kaukaisista hetkistä puheenollen, kaikki mikä on kaukana, ei oikesti ole.
Ei mulla paljoa muuta.

Merituulen kiilto silmissä

Uusi alku, puhdas paperi. Uudet kuviot, uusi minä, uusi blogi. Tää tuntuu niin oikeelta! Kohta alkaa uusi elämä. Mikä olisikaan parempi paikka Heikkilälle, kuin aloittaa oma elämä Turun Iso-Heikkilässä. Pian.

 

Samalla kun tää talo täyttyy pahvilaatioista, saan mun muistoni pakattua pois - itseni pois.

Tänne en jätä mitään, mutta voin väittää itselleni, että jätän kaiken negatiivisen. Karsin turhuudet pois,
kaiken, mitä en tarvitse. Stressin, huonon itsetunnon, epävarmuuden.
Mun pitää uskoa, että Turussa kaikki on paremmin. Tuolla mun omassa pikku kolossa kaikki on paremmin.
Ehkä ne on paremmin.
Tää on hyvä näin.

Leija

Mä tuijotan tätä samaa kohtaa lattiassa. En tiedä kauanko oon tätä tuijottanut, varmaan kaikki 8 vuotta, jotka olen näiden seinien takana viettänyt.
Sillä kohdalla on kasvot, vaikkei ne näy. Mä olen ainoa, jotka ne näkee.
Liian myöhään tajuan, että kaikki on päälaellaan. Mä tuijotan kattoon. Oon taas katossa, liian korkeella.
Päätä huimaa, korkeanpaikankammo ottaa musta kii.
Mä oon unelmineni liian  korkeella, ihmisiäkin vituttaa ko en oo hiljaa.
Mä tahdon olla leija, mä haluan karata Espanjaan.

Odotus

Siinä vain murto-osa mun elämästä. Enää muutama päivä. Päivät katoo silmissä, innostus kasvaa joka sekunnilta.
Kohta.
Mun pesänrakennusvietti alkaa kohta koitua kohtaloks, koska tila, pahvilaatikot ja säilytystilat loppuu.
Onneksi kaikki on nyt hankittu.
Mä vaan haluan oman pesän, oman viihtyisän  pesän  jonka seinät pitää tuulen ulkopuolella,
mutta jonka parvekkeella voin juoda aamuteeni tai hörppiä iltakaakaot, ja olla onnellinen.
En mä pyydä liikaa, enhän?

Tyhjä kanvaasi, uudet värit.

"Hardest part of ending is starting again."

Paitsi ettei se ole.
Mä haluan aloittaa alusta. Puhtaalta pöydältä.

Vanha blogi jää elämään, koska siellä on niin paljon musta. En halua heittää mun menneisyyttä bittiavaruuteen.

Mä kuitenkin haluan puhtaan kanvaasin, jonne voin maalata ihan uuden elämän. Uuden maiseman kirkkaammilla väreillä, pehmeämmillä muodoilla.
Mä haluan paikan, jonne voin  kirjoittaa kuten kirjoitin ennen, ilman menneisyyden painolastia.
Mä haluan keskittyä onnellisuuteen, elämän nautintoihin, siihen kaikkeen hyvään mitä me ei aina nähdä.
Mä haluan oppia uskomaan, että jokaisessa päivässä on jotain hyvää, ja sitten nähdä sen ja nauttia siitä.

"All I want to do,
Is trade this life for something new.
Holding on to what I haven't got."
Linkin Park - Waiting for the end

Mistä tulee nimi? Turusta. Merestä. Auringosta. Ilosta. Minusta. Rakkaudesta.
Rakastan merta, rakastan lokkeja, rakastan meren tuoksua, puhtautta ja suolaisuutta. Siitä tulee nimi.
Lisäksi, se paljon positiivisempi sävy. Vanha blogin nimi toi mieleen negatiivisia mielleyhtymiä sopeutumattomuudesta ihmisten joukkoon. Nyt mä haluan sopeutua, mä haluan asettaa mun uudelle alulle paljon positiivisemmat puitteet.

Kuinka paljon voikaan rakastaa merta näin rajattomasti. Onkohan olemassa sairautta merifetissi?