Bodypositive

Kyllähän siihen meni aikaa. Niin luvattoman paljon aikaa, ennen kuin peilistä alkoi katsoa takaisin itsevarma ja onnellinen ihminen. Siihen meni vuosia, ennen kuin jokainen vartalon möykky, arpi ja epätasaisuus suli osaksi minua ja sai hyväksynnän. Koskaan ei ole liian myöhäistä katsoa peliin ja hyväksyä peilistä tuijottava, epävarma ihminen - ei vain niitä kasvoja, mutta hyväksyä se kokonaisuus. Tämä on kuitenkin se ainoa kuvajainen, joka vastaa synkronoidusti heilautukseesi ja hymyilee takaisin. Mikset siis kohtelisi sitä rakkaudella?

Uskalsin jopa viimein ottaa elämäni ensimmäiset julkiset belfiet. Vuodessa ollaan tultu hirmu paljon eteenpäin, sillä vuosi sitten ei minulla ollut minkäänlaista peppua, muista muodoista puhumattakaan - ei kahden vuoden itsensä rääkkäämisen jälkeen. Juoksin jumpasta tai lenkistä toiseen sekä illat kulutin oksentaen sieluni ulos. Itkin itseni uneen ja uskottelin itselleni olevani terve. Nyt minulla on peppu ja olen niin helvetin ylpeä siitä. Tiedän myös miten kaukana olin terveestä vuosi sitten. Nyt minulla on siis myös täysi oikeus iloita pepustani julkisesti, koska hyvin harvoin (ikinä) kerskailen ulkomuodollani.

Kesä on ollut pitkä ja liikunnaton. Tai no, lenkkipolkuja on kulutettu välillä hyvinkin ahkerasti, mutta lihaskunto on säännöllistä peppu- ja jalkatreeniä huomioimatta ollut laiskaa. Ruoka on ollut mitä on, lähinnä on menty hedonistisella ajatuksella "mitä minä tänään haluan?". Alkoholia on mennyt myös. Ei keho ole enää se sama, kuin se oli toukokuussa yliopistoliikunnan loppuessa. Se on muhkuraisempi, paikottain isompi, toisaalta pienempi - ainakin löysempi. Mutta itseasiassa se on minun kehoni. Minun ainoa kehoni, joka heijastaa kaiken sen mitä olen käynyt läpi. Jokainen arpi, jokainen muhkura. Siellä ne ovat ja kertovat tarinaani.



Liikuntaa tai ei, croptopin vedin silti päälle. Oli sitä kroppaa siihen tai ei, sen kannoin ylläni ja olin tyytyväinen. Ehkä jonkun silmää poltteli, mutta minulla oli hauskaa. Se on tärkeintä.

Tuntuu hassulta, että vaikka keho onkin muuttunut omaan silmään todella paljon kesän aikana, eivät ystävät huomaa eroa vaatteet päällä. Itse huomaan ja tunnen eron sormieni alla. Mutta tämä on vain yksi versio minusta. Se, jota voi syksyn tullen alkaa taas kehittämään. Ja tiedättekö mitä; kahdenkymmenen vuoden jälkeen minä hyväksyn sen näin. Hyväksyn sen muhkurat ja arvet. Sen virheet ja epäkohdat. Ihailen sen parhaita puolia ja haluan kehittää siitä vielä paremman. Mutta en rääkkäämällä ja kiduttamalla - vaan rakastamalla ja kannustamalla, ravitsemalla ja hoitamalla.

Muutos tapahtuu kyllä vääjäämättä ja jatkuvasti, niin hyvässä kuin pahassakin. Hidaskin muutos on aina muutos: "Slow progress is better than no progress". Ja pätee niin moneen asiaan. Ihminen muuttuu ja tottakai kehokin muuttuu iän mukana, mutta aina voi yrittää tehdä parhaansa ollakseen paras versio itsestään. Teki sen sitten konkreettisten saavutusten kautta taikka itsensä psyykkisen ja fyysisen kehittämisen kautta. Minä olen tehnyt osani psyykkisesti ja fyysisesti ja se näkyy - ja olisin hölmö ellen olisi ylpeä saavutuksistani. Pitkälle ollaan tultu anorektisesta ajatusmaailmasta tai pinttyneistä bulimikon tavoista; en voi sanoa olevani täysin vapaa, mutta luultavasti lähimpänä sitä vapautta mitä ikinä voin olla. Edellinen oksentaminen tapahtui melkein yhdeksän kuukautta sitten - on tässä jo aihetta juhlaan. Enkä enää haluakaan palata takaisin ruokavankilaan tai liikuntahelvettiin: pelottomuus ja vapaus on paljon parempaa elämää.

Löydän itsevarmuuteni hyvästä ruoasta, muiden ihmisten positiivisuudesta, ystävistä ja musiikista. Tiedän olevani tasavertaisen, hyvän kohtelun arvoinen ja tiedän omat vahvuuteni ja heikkouteni. Olen vahvempi kuin olen ollut pitkiin aikoihin.Tänään olen itsevarma, eikä syömishäiriö enää saa minusta pysyvää otetta. Se istuu hartialla jatkuvasti, mutta en enää kuule sen ääntä niin vahvasti. Tuuli on kääntynyt ja minä olen voittanut.

Insta lately ja muuta pälinää

Iltauvuoroviikko alkaa olla paketissa, tai ainakin ollaan jo voiton puolella. Enää kaksi iltaa jäljellä ja sen jälkeen saan karistaa Turun tomut kahteen otteeseen, vaihtelua elämään ja etäisyyttä asioihin. Elämä on hyvä just nyt. Aurinko, Turku, kesä, keikkatyöt, ihmissuhteet. Kaikki. Ehkä kaikki parin viime vuoden aikana koettu paska on viimein saamassa tasoitusta Karmalta. Oli miten oli, mun hymyä ei voi pilata mikään.

Mietin tässä, että mistä tietää kulkevansa syömishäiriönsä jälkeen oikeaan suuntaan. Hetken pohdinnan jälkeen tajusin monia asioita, joista tietää päässeensä syömishäiriöstä parantumisen kanssa pitkälle.

1. Jos kehosta katoaa massaa esimerkiksi perseestä tai reisistä, sen sijaan että olisit salaa onnellinen ja innoissasi, oletkin paniikissa. "MIHIN MUN LIHAKSET KATOAA?!?!?!"
2. Ja toisaalta, kun perseeseen tai jalkoihin ilmestyy lisää massaa, et ajaudu paniikkiin, vaan olet onnellinen ja innoissasi.
3. Kun joku kysyy mitä tuoda kaupasta listasi ei ole äärettömän tarkka, yksipuolinen tai joustamaton, sekä loppuun saattaa tulla kuin varkain "ja jotain hyvää". Syöt myös kaiken mitä kaupasta tuodaan.
4. Ja voit myös syödä jotain hyvää ilman mitään suurempia tunnontuskia, myös vaikket olisi suunnitellut herkuttelevasi etukäteen.
5. Ylilyöntejä urheilun tai ruoan kanssa tulee aina vain harvemmin. Osaat pysyä kultaisella keskitiellä kummankin kanssa, etkä skippaile aterioita herkuttelun takia. Herkuttelu kuuluu lisänä tasapainoiseen ruokavalioosi.
6. Kauppareissuilla olet kassajonossa kymmenssä minuutissa sen tunnin kaupassa seilaamisen sijaan. Ostat tavaraa ilman, että sinun täytyy lukea jokaikinen tuoteseloste ja tutkia jokaisen tuotteen kalorimäärä.
7. Voit myös syödä tuotteita, joiden kalorimäärästä et ole varma.
8. Uskallat jälleen syödä melkeinpä kaikkia ruoka-aineita; mikään ei ole enää "taianomaisilla lihotuskaloreilla varusteltua" pelkoruokaa. Uskallat jälleen syödä niitä ruokia, joita ennen rakastit hyvällä omallatunnolla. Sinulla ei myöskään ole yksipuolista "turvaruokavaliota".
9. Edellisestä oksennuskerrsta on puoli vuotta, eikä teko houkuta enää pätkääkään.
10. Voit jakaa taloutesi jonkun toisen kanssa ilman, että sinun tarvitsee selitellä outoja syömiskäyttäytymisiäsi. Syöt suhteellisen normaalisti.
11. Tunnet palautuneesi normaaliksi niin fyysisesti kuin henkisestikin; olet saanut voimasi ja energiasi takaisin, sekä voit osallistua ihmissuhteisiin täysillä. Voit antaa itsestäsi ja ottaa vastaan. Pystyt rakastamaan itseäsi ja muita.
12. Olet onnellinen kehossasi ja muutkin huomaavat sen.

Mutta niin. Se elämä viime viikkoina? Elämääni voi seurata suhteellisen reaaliajassa instagramissa nickillä siirieveliina.

 

1. Valmiina synttäreille. Oli hyvä lauantai-ilta. Juhlat startattiin hurjassa Patterinhaassa ja päätettiin Hospodassa. Tai jotkut nimeltämainitsemattomat meistä menivät kauppatorin Hesen kautta kotiin. Heh. // 2. Wanda-kääryle ♥ // 3. Minä ja Niclas viime lauantaina valmiina lähdössä Nicken työkaverin tupareihin. Ilta päättyi randomisti Daily Newsiin eli deikkariin, josta lähdettiin Akateemisen Hesen kautta kotiin. Mikä tää hesejuttu sitten oikein on? Noh, bacon cheese burger ja ette ikinä tajua.

4. Wilma - kääryle ♥ // 5. Maanantain iltavuoron loppumisen jälkeen poljin vielä 7,7km kotiin. // 6. Edustin lauantain tupareissa siis mustassa trikoo-mekossa, valkoisissa converseissa ja farkkutakissa. Kaulassa oli uusi koru ja hiukset kiharsin. Kotiin tullessa näytin kuitenkin taas ihan pummilta. Miten mä aina onnistun, vaikka en edes ollut kovinkaan humalassa?

7. Throwback lakkiaisiin ja huvittavaan skype-yhteiskuvaan veljen kanssa. Kamala ikävä tuota idioottia, mutta onneksi huomenna veli saapuu taas kesäksi kotiin ja lauantaina nähdään! // 8. Wanda otti sunnuntaina rennosti! // 9. Oon täydellinen tyttöystävä, kun alan kokkaamaan 22.35 miehelle lounasta seuraavaksi päiväksi. Niclasta lainaten; vaimomatskuu 10/10.

 10. Eilisen iltavuoron look. Poikkeuksellisen hehkeä, mutta onneksi kotiintullessa naama ja vaatteet ovat ihan proteiinijauheessa - eivät pääse reaaliteetit unohtumaan. Hymy pyllyyn ja proteiinijauhetta myllyyn ;) // 11. Elämäni on hyvin fitness, mutta fuck it. Kroppa näyttää hyvältä, ja töissä kuluttaa kaiken... // 12. Oon hymyilevä varas, joka pöllii poikaystävän vaatteet. 

Aurinkoista torstaita♥

“When a woman becomes her own best friend life is easier.”

Jos pyytäisin sinua mainitsemaan kaikki asiat joita rakastat, miten kauan menisi siihen, että mainitsisit itsesi? Olisitko ollenkaan tuolla listalla? Miksi et?
Antaisitkö jonkun rakkaasi kohdella itseään niin kuin sinä kohtelet itseäsi? Käyttäisitkö samoja haukkumasanoja ystävistäsi, kuin mitä käytät arvostellessasi itseäsi? Kohtelisitko rakkaitasi samoin epäonnistumisten edessä, kuin kohtelet itseäsi nyt? Lyttäisikö äitiäsi samoin, kuin lyttäät itseäsi?

Usein kun aletaan listata itselle rakkaita asioita, listan etupäässä on perhe, ystävät ja sen jälkeen kaikenlaista ruoasta liikuntaan ja vaatteisiin. Harvoin olen kenenkään koskaan kuullut listaavan itseään tuolle listalle. Miksi? Onko muka itsekästä rakastaa, arvostaa itseään? Ei.


Elämä on lyhyin koskaan kokemamme asia - jos nyt jätetään armotta huomioimatta kaikki uudelleensyntymisen yms. mahdollisuudet. Tämän lyhyen kokemuksen vietämme yhdessä kehossa. Eikö elämä olisi hieman mielekkäämpää, jos rakastaisimme sitä sitä kehoa ja ihmistä sen sisällä. Eikö asioista tulisi helpompia? Ei tarvitsisi enää pakottaa itseään lenkille, yrittää jaksaa liian vähällä energialla, ei tarvitsisi haukkua itseään epäonnistumisista, tai peilikuvaa vaateostoksilla. Voisi uskoa saavutuksiinsa, kykyihinsä ja iloita onnistumisista. Elämässä olisi hitunen enemmän rakkautta ja onnea.

Jos et rakasta itseäsi, olisi ehkä hyvä pohtia syitä sen takana. Oletko mielestäsi liian yksinkertainen? Oletko mielestäsi liian ujo? Oletko väärän kokoinen, muotoinen, näköinen? Toisaalta silloin on hyvä miettiä; vihaatko äitiäsi tai jotakuta ystävääsi siksi, että hän on liian ujo? Liian yksinkertainen? Väärän kokoinen, muotoinen ja näköinen? Tai koska hän ei osaa pirtää ihmistä tai kirjoittaa kauniilla käsialalla? En usko, miksi siis vihaisit itseäsi?

Miksi vaadit itseltäsi niin paljon, mitä voitat sillä? Yksinkertaisuus tekee asioista helpompia, monimutkaisuus ärsyttää. Yksinkertaisuutta voi kompensoida monella eri tavalla, eikä kukaan voi loistaa jokaisessa oppiaineessa. Harva meistä on kuitenkaan tyhmä kuin saapas. Ujous on söpöä, mutta jos se häiritsee elämää, siitä voi opetella pois. Miksi vaatia keholtaan mahdottomia, eikö ole tärkeintä että se toimii; sekin tekee kaikkensa pitääkseen sinut hengissä. Ethän sinäkään osaa lukea ajatuksia, mutta osaat hengittää ja kävellä, nähdä ja maistaa, haistaa ja nukkua. Ymmärrätkö mitä tarkoitan? Sinä osaat jotain, ehkä olet vain kuluttanut aikasi vihaten itseäsi niin, että olet sokaistunut. Et näe asioita, joissa olet hyvä.

Miten voi oppia rakastamaan itseään? Ja ennen kaikkea, miten sen voi näyttää? Itsensä rakastamaan oppiminen on pitkä ja vaikea tie. Se ei todellakaan ole helppo juttu, joka tapahtuu yhdessä yössä. Ei edes kahdessa. Joskus ei edes vuodessa tai kahdessa. Se on kuitenkin mahdollista ja kokemuksena äärettömän antoisaa.

“The most terrifying thing is to accept oneself completely.” 

― C.G. Jung

Kaikki lähtee pienestä. Epäonnistumisten kohdalla ei enää hauku itseään lyttyyn. Toteaa vain, että ensi kerralla paremmin - tärkeintä oli, että yritti. Vaateostoksilla sovittaa niitä vaatteita mitä haluaa, eikä ahdistu jos pienin koko ei mahdukkaan päälle; koko on vain numero. Jos vaatekaupan vaatteet eivät istu, vika ei ole itsessä vaan vaatteen mallissa . Jos vanhat vaatteesi eivät enää mahdu, kohautat olkiasi ja ostat uusia - keho muuttuu ajan myötä, se kannattaa vain hyväksyä. Rakkautta on antaa keholleen niitä ravintoaineita mitä se tarvitsee, myöntää itselleen ettei se oma keho oli muiden niin erilainen; se ei liho normaaleista ruoka-aineista, jos niitä syö kohtuudella. Lisäksi on tärkeää ravita kehoaan ja mieltään jollakin vähän paremmalla, oli se sitten marjoja tai suklaata. Tärkeää on myös se, ettei vertaile itseään muihin - olet paras versio itsestäsi, usko siis itseesi ja kaikkeen mitä teeet! Rakkautta on uskoa  unelmiinsa, uskoa tekoihinsa, kykyihinsä ja saavutuksiinsa. Kukaan ei ole täydellinen, mutta omalla tavallaan täydellinen ja kaunis juuri sellaisenaan.

“You are not a mistake. You are not a problem to be solved. But you won't discover this until you are willing to stop banging your head against the wall of shaming and caging and fearing yourself.” 

― Geneen Roth, Women, Food and God: An Unexpected Path to Almost Everything

Lisäksi rakkautta on antaa kehonsa levätä; antaa sille unta, aikaa palautua stressistä tai liikunnasta, lisäksi pitää sallia itselleen aikaa rentoutua. Rakkautta on se, ettei pakota itseään tilanteisiin tai tekoihin, joita katuu. Oli se sitten alkoholi, liikunta, tupakointi, toisten satuttaminen tai epätyydyttävät ihmissuhteet. Rakkautta on sallia itselleen virheitä ja myöntää omat vikansa. Rakkautta on hymyillä peilikuvalleen, hyväksyä se, ettei keho voi olla täydellinen. Rakkautta on hoivata kehoaan, rentoutua ja tehdä asioita, jotka tekevät onnelliseksi tai tuottavat nautintoa; tanssia, maata sohvalla, siivota, laittaa ruokaa.

Mitäpä jos yrittäisit rakastaaa itseäsi niin, kuin äitisi rakasti sinua ja vauvavarpaitasi. Mitäpä jos yrittäisit rakastaa itseäsi niin, kuin rakastat ystäviäsi ja äitiäsi. Voit olla kehosi paras ystävä, uskollisin kannustajasi, pettämätön tsempparisi, kaunein hymy peilikuvastasi. Jos olet pahin vihollisesi, mitäpä jos lopettaisit? Ainoa ihminen joka voi vetää itsetuntosi pysyvästi alas, olet sinä itse. Kannustan sinua rakastumaan silmiisi, hiuksiisi ja kehoosi, hauskoihin juttuihisi ja pettämättömään huumorintajuusi, lentävään luovuuteesi tai älyysi, ehkäpä joku muukin huomaa ne?

Äitini sanoi sen viisaasti; jos et rakasta itseäsi, ei kukaan muukaan voi rakastaa sinua; ensin pitää oppia rakastamaan itseään, jotta voi täysin oppia rakastamaan muita. Kaikista epäilyistäni huolimatta, tuo lause pitää paikkansa. Epävarmuus näkyy ulospäin. Jos et arvosta itseäsi, hyväksyt helpommin elämääsi ihmisiä, jotka eivät myöskään arvosta sinua. Ihmisiä, jotka vain käyttävät sinua hyväksi, satuttavat, pettävät. Kun viimein tajuat olevasi paremman kohtelun arvoinen, muut myös kohtelevat sinua paremmin. Voin kokemuksen syvällä rintaäänellä sanoa sen. Kun opit asettamaan itsesi tuolle rakastamiesi asioiden listalle, lupaan, että elämäsi muuttuu mielekkäämmäksi niin monella eri tavalla. Kokeile, mitäpä sillä menettäisit?

“You are imperfect, permanently and inevitably flawed. 
And you are beautiful.” 

― Amy Bloom

“Dare to love yourself

as if you were a rainbow

with gold at both ends.” 

― Aberjhani, Journey through the Power of the Rainbow: Quotations from a Life Made Out of Poetry

Liian pitkä perjantai

En kestä, tätä sivua on katottu yhdeksän kuukauden aikana YLI 10 000 kertaa! Se on pieni askel teille, sillä on suuri merkitys minulle! Kiitos jokaiselle, joka näihin juttuihin on eksynyt ja pitänyt niitä vähääkään kiinnostavina!

Toivon, että voisin iloita tästä ah-niin-suuresta merkkipaalusta, mutta jostain kumman syystä ei irtoa.

En ymmärrä, miten yhdellä kaupungilla voi olla niin paljon vaikutusta mielentilaani. Valkeakoskella muutun ihan toiseksi ihmiseksi. Epäilen kaikkia ihmissuhteitani, kaikkia päätöksiäni, kaikkia saavutuksiani. Vaivun epätoivoon ja ankeuteen. Se alkaa heti, kun astun bussista ulos Sääksjärven rampille tai junasta Toijalan asemalle. Kylmä olo valtaa ruumiin, eikä se johdu säästä. Olo helpottaa vasta kun pääsen aloittamaan matkani kotiin, tunto palautuu kehoon. En tiedä mistä olo johtuu. Olisi rankkaa myöntää vanhemmille tämän kaupungin olevan se, joka tekee minusta aina kireän ja hiljaisen, omissa oloissaan viihtyvän. Varsinkin, kun äiti kysyi minulta saunassa, mitä haluaisin tehdä huomenna. Vastaus kuului: mennä muualle, vaikka Ideaparkkiin, ajelulle (ajatuksissani matkaan jo kotiin).

Tämä talo on ihana, se hehkuu lämpöä ja kotia. Melkein voin tuntea sen, mutta en tavoita sitä. Yritän kyllä tavoittaa tunteen, mutta lopulta se jää kellumaan vähän niinkuin vääristyneenä kuplana ulkopuolelleni. Kaikki tuntuu muuttuneen niin paljon: huoneet eivät ole entisellään, tuoksu ei ole sama. Silti kaikki muistuttaa, miten olen elänyt tässä talossa elämäni kamalimmat vuodet. Kääriytyneenä sellaiseen itseinhoon, synkkyyteen, elämänvihaan ja ahdistukseen, että tänne paluu saa kaikki tunteet hetkeksi pintaan ja kyyneleet silmiin. Ihan kuin jokaikinen sysitumma tunne olisi imeytynyt aikoinaan minusta huoneeni tapetteihin, ja sängyssä maatessani ne jälleen putoavat pölyhiukkasten mukana päälleni. Nyt kun elän onnellista elämää Turussa, tajuan miten kamalaa elämäni oli. Miten mustaa ja synkkää mielessäni oli. En koskaan halua palata siihen aikaan. Mutta siitä huolimatta, jokainen askel tässä talossa tuo kaikki muistot takaisin elävinä ja kuristavina.

Melankolinen tunne on toisaalta ihan mukava ja herättelevä. Muistan jälleen miksi olen onnellinen, ja mistä olen kulkenut päästäkseni onnellisuuteen. Elämään kuuluu huonoja päiviä ja aikoja, huonoja hetkiä ja itkuja. Ne ovat osa elämää. Mutta mitä jos elämään kuuluu iso osa, joka itseasiassa aiheuttaa suuren osan tuosta pahasta olosta? Siitä selittämättömästä puristavasta tunteesta rintakehässä? Etkä voi välttyä siltä, koska eniten rakastamasi ihmiset kuuluvat myös tuohon paikkaan?

Tänään olen tavannut muutamia ystäviä, onneksi olen saanut heidät kotiin. Olen vähän kipeänä, enkä voi oikein lähteä ulos. Sekin vetää mielen matalaksi. Haluaisin vain juosta ja liikkua, sen sijaan joudun istumaan kotona kuunnellen new age -klassista ja lukien Oscar Wilden & Charles Bukowskin quoteja ja runoja. Tosin rakastan runoja ja Secret Gardenia. En kuitenkaan rakasta kyyneleitä, varsinkin kun ne tuntuvat krokotiilinkyyneliltä. Lasken tunteja päästäkseni kotiin. Enkä ikinä voisi myöntää sitä vanhemmilleni. En ikinä, varsinkaan kun he kantavat eteeni vaivalla marinoitua ja paistettua lammasta, rakkaudella valmistettua punaviinikastiketta ja valkosipuliperunoita - lapsuuden Siirin lempiruokaa. Miten voisit myöntää, että haluat kaiken rakkauden keskeltä kotiin, omaan tyhjään, viileään ja meluisaan asuntoosi, jossa jääkaapissa on vain valot ja kolme viikkoa vanha bataatti.

Voi tietysti olla, että melankolisen musiikin kuuntelu vetää mieleni entistä matalammaksi. Jostain syystä ikävöin ihmisiä Valkeakoskella, mutta samalla ikävöin tavattomasti ihmisiä Turussa (joista kukaan ei tällä hetkellä edes ole Turussa!) ja Turkua. Olenko siis muuttumassa turkulaiseksi? Sanotaan, että koti on siellä, missä sydän. Mutta entä jos minusta ei tunnu tällä hetkellä, että olen kotona? Missä sitten olen? Mikä tämä paikka sitten on? Onko se vain heijastus menneisyydestä, jonne en enää koskaan palaa?

Ehkä olen vain istunut liikaa sisällä.... Helpottaisi jos olisi edes joku kelle puhua. Tuntuu, että nyt pitää vain pidätellä kaikkea sisällään siihen asti, kunnes räjähtää. Ehkä räjähdän sitten Turussa...

“Things get bad for all of us, almost continually, and what we do under the constant stress reveals who/what we are.” 

― Charles Bukowski, What matters most is how well you walk through the fire

Hyvää pääsiäistä! ♥

Kuvat: x  x  x  x

Peilikuvapaholainen.

"You say that you're in control,

You say that you are.

I can't think of a time

when you looked less alive."

Control - Alexisonfire

Ensimmäinen laihdutuskuurini taisi olla yläasteella, yhdäksennellä luokalla. Olin juuri lopettanut kilpauinnin. Olin viimein alkanut saada naisellisia muotoja. Se oli sitä aikaa, kun kaikki kaverini laihduttivat. Kun huomasin farkkujeni vähän alkaneen kiristää, ajattelin, että minunkin pitäisi laihduttaa. Ensimmäinen laihdutuskuurini kesti muutaman kuukauden ja painovartijoiden ohjeilla sain pudotettua muutaman kilon - niin, että olin tyytyväinen itseeni. Sain muutamia kehuja, tuntui hyvältä kun olin pystynyt tiukalla itsekurilla ja karkkilakolla saamaan itseni pienenemään.
Painonpudotus jäi kuitenkin siihen. Olin itsevarma, pidin siitä miltä näytin!
Vuoden 2010 lopussa tapasin ensirakkauteni. Aloin elää elämäni onnellisinta aikaa. Kaukosuhteen takia, istuin illat mesessä ja urheilu jäi. Söin herkkuja ja pikkuhiljaa paino alkoi hiipiä korkeammaksi. Mutta en välittänyt. Olin ylpeä muodoistani, ylpeä siitä miltä näytin! Ja mikä tärkeintä - olin onnellinen.

Kesällä 2011 en välittänyt yhtään siitä, mitä suuhuni pistin. Olin onnellisempi kuin koskaan, herkuttelin melkeinpä joka päivä. Sain muutamia loukkauksia, mutta en ollut niistä moksiskaan. Väitin vain mahani kärsivän satunnaisesta turvotuksesta, mutta kieltäydyin näkemästä totuutta. Yhtenä kesäpäivänä, olin Kuopiossa ostoksilla poikaystäväni kanssa. Vilkaisin itseäni sivusilmällä näyteikkunasta ja järkytyin. Minulla oli jenkkakahvat. Reidet hiersivät toisiaan. Shortsit kiristivät mahalle makkaran. Ei mitään pientä makkaraa. Ahdistuin. Siitä asti takaraivossani alkoi kytemään ajatus uudesta laihdutuskuurista, mutta poikaystäväni sai minut puhuttua siltä pois. Aloin kuitenkin kartella hiilihydraatteja, mutta sen suurempiin toimiin en alkanut. Takaraivossa alkoi silti kytemään se jokin...

Syksyllä aloitin lukion ja suhteeni ajatui kriisiin. Minulla oli paha olla. Terveystarkastuksessa terveydenhoitaja totesi minun keränneen painoa. Väärin sanoin, hän vihjasi vyötäröni olevan liian iso ja painoni liian korkea. Muistan itkeneeni terveydenhoitajan käynnin jälkeen silmät päästäni. Olin lihava. Minua oksetti, häpesin kehoani yli kaiken. Jätin kaikki hiilihydraatit pois, aloin juoda vain rasvatonta maitoa ja otin pikkuhiljaa liikunnan takaisin. Parisuhteeni ajautui yhä pahempiin ongelmiin, kummallakaan ei ollut hyvä olla. Vuoden lopussa tuli lopullinen ero, ja eron aiheuttama masennus kääntyi itseäni vastaan. Minusta tuntui, ettei minua halunnut kukaan, aloin vihaamaan itseäni ja syytin erosta ylipainoani. Kouluruokailut jäivät väliin, korvasin ne joko rahkalla tai pelkällä kahvilla.

Aivan vahingossa eksyin pro-ana sivuille, ja siitä lähtien aloin ihailla noita luurankomaisia naisvartaloita. Aloin kirjoittamaan itsekseni päiväkirjaa, jonne liittelin aina pro-ana kuvia. Tein motivaatiokollaaseja. Minulla oli tarkka päämäärä. Jotenkin ajattelin, että kun olisin laihduttanut itseni luurangoksi, ensirakkauteni haluaisi minut takaisin. Reisivaosta tuli pakkomielle. Vaikka yritin toistella ihmisille, että kammosin luurangonlaihoja naisia, salaa kävin päivittäin katselemassa "thinspiraatio"-kuvia ja etsimässä vinkkejä laihdutukseen. Aloin mm. skippailla aterioita, aloin keksiä tekosyitä "olen jo syönyt", "mun ei tee nyt mieli karkkia", "mä syön vähän myöhemmin." ja lisäksi tein itselleni toinen toistaan tiukempia sääntöjä, lakkoja ja ohjeita. Jäin koukkuun nälän tunteeseen. Tein mitä tahansa, jotta saisin tuon sisälmyksiä kiristävän tunteen. Kun pää meni pyörälle nälästä, ajauduin transsiin. Nälkä oli jotain mieletöntä, jotain joka viimein toi minuun iloa ja mielihyvää - sairasta sellaista. Nälkä sai minut tuntemaan itseni eläväksi.

Mitä enemmän pyörin pro-anan maailmassa, sitä syvemmälle jouduin ja sitä enemmän ihailin anorektikkojen itsekuria. Kesän 2012 aikana löysin lisää sairaita keinoja pudottaa painoa: siitä tuli pakkomielle. Herkuttelun jälkeen laksatiiveja, lenkit venyivät, yöllä tein vatsalihaksia, kyykkyjä, punnersin. Kävin mallikansiokuvauksissa, joissa mallitoimiston johtaja totesi minun olevan liian lihava malliksi: "Et sä tolla painolla malliksi pääse, mutta ehkä mainosmalliksi. On sussa pontentiaalia kyllä."
Elokuussa 2012 jouduin avo-ostastolle masennuksen ja itsetuhoisuuden takia. Kolmen viikon hoitojaksolla tapasin anorektikkoja, juttelin heidän kanssaan ja sain selville lisää keinoja hallita painoani. Samalla lääkärit huomasivat hassun suhteeni ruokaan, ja yrittivät antaa jonkinlaista apua syömiseeni. Aluksi tilanne helpottui, mutta muutama viikko osaston jälkeen sukselsin syvälle.

Koulussa säikähdettiin hoikistunutta olemustani. Muutamat opettajat kyselivät terveydenhoitajalta oliko minulla kaikki kunnossa. Kaverit sen sijaan kehuivat ulkomuotoani, ja se vain lisäsi vettä myllyyni. Kuukautiset jäivät pois. Psykiatri laittoi minut seurantaan. Jouduin käymään kahden viikon välein punnituksissa, joilla tarkkailtiin painoani. Niiden piti auttaa, mutta aloinkin kilpailla itseni kanssa. Joka kerralle piti saada pudotettua lisää painoa. Jos paino oli pysynyt samana, tai olin lihonut edes 100g tunsin olevani täysin hyödytön. Söin enää vain olemattoman päivällisen ja pienen iltapalan. Liikuin aivan järkyttäviä määriä. Minusta tuli mestarivalehtelija ja tekosyiden keksijä. Vaatteet löystyivät. Aloin oksentaa. Jouluksi paastosin ja lupasin kaikille kirkkain silmin, että söisin jouluna hyvällä omallatunnolla. Vale. Valheista tuli minulle arkipäivää.

Joululoman aikana painoni oli pudonnut nelisen kiloa. Ystäväni sanoi minun näyttävän riutuneelta, ja otin kommentin kehuna. Aloitin säännölliset herkkulakot. Pyöräilin kouluun säässä kuin säässä. Lisäksi oli vanhojentanssitreenit. Siihen päälle 10 kilometrin juoksulenkit. Olemukseni kuihtui entisestään. Vanhojentanssimekko roikkui päälläni, silloin äiti heräsi, mutta suostui kuitenkin mekon pienentämiseen. Ennen vanhojentansseja kärsin oksennustaudista ja migreenikohtauksista. Painoni putosi kahdessa viikossa neljä kiloa. Vanhojentansseissa olin jo aivan voimaton, päätäni huimasi, mekko meinasi pudota pienennyksestä huolimatta. Nälän tunne alkoi kadota, enkä enää saanut sairasta mielihyvääni. Se sai minut yrittämään vielä enemmän. Kaikki ajatukseni pyörivät vain painonpudotuksen, ruoan ja liikunnan ympärillä - en enää hallinut niitä, ne hallitsivat minua. Isänikin heräsi. Hän pyysi minua aloittamaan syömisen. Minä olin otettu, mutta väärällä tavalla. Vauhti kiihtyi, teot hurjistuivat. Kaverit alkoivat jäädä.

Aloin riidellä ruosta kotona. Vanhempani yrittivät taistella minua syömään, punnituksissa tuli riitaa ja aloin leikkiä vesipainon kanssa. Jouduin ravitsemusterapeutille. Aloin lintsata urheilun takia, mitä vain, että painoni putoaisi... Räpiköin niin syvällä. Toukokuuhun mennessä minua uhkailtiin jo osastolla, äitini kanssa riitelimme päivittäin. Kehoni alkoi temppuilla. Kukaan ei enää kehunut ulkomuotoani, ja ajattelin välittömästi lihonneeni. Olin onneton. Olin aivan voimaton. Pelkäsin öisin, etten herää jos nukahtaisin. Siksi kävin välillä hakemassa yöllä yhden lihapullan ja toivoin sillä eläväni aamuun. Söin 400 kaloria päivässä - liikuin ehkä tuplasti sen. Olin enää varjo itsestäni. Koosta 44 kokoon 34. Enkä ollut onnellisempi. Sivelin luitani, mutta peilikuvasta minua tuijotti yhä lievästi ylipainoinen tyttö. En muista koskaan olleeni yhtä masentunut ja väsynyt. Millään ei ollut enää väliä. Olin varma, etten eläisi enää kymmentäkään vuotta. Sen sanoi minulle myös ystäväni syntymäpäivilläni; niillä, joille olin leiponut ja kokannut vaikka mitä herkkua kavereilleni, ja itse kieltäydyin nielemästä palaakaan.

Syömishäiriö ajatuksineen oli on pahimmillaan hyvin ristiriitaista. Tavallaan olin ylpeä saavutuksistani ja pienentyneestä vaatekoostani; olin kuitenkin ylpeä vain siitä, että olin onnistunut kuiduttamaan itseni ja kieltäytymään kaikista houkutuksista. Olin ylpeä, että olin pystynyt kontrolloimaan itseäni ja saamaan itselleni reisivaon. Olin ylpeä siitä, että näillä sairailla teoilla tunsin olevani parempi kuin muut. Olin ylpeä, että sain vanhempani sekaisin huolesta. Olin sairas.
Samalla, en ollut kuitenkaan yhtään ylpeä itestäni. En tuntenut itseäni itsevarmaksi tai vahvaksi, puhumattakaan kauniiksi. Näin itseni yhä ryhävalaana. Saatoin seistä koko illan peilin ääressä sivelemässä ja puristelemassa läskejäni. Tunsin oloni heikoksi ja turhaksi, kun en vielä kovankaan työn jälkeen näyttänyt tarpeeksi sairaalta. En myöskään tuntenut oloani naiselliseksi. Tunsin olevani joku muu vangittuna pikkulapsen kehoon. Peilikuva oli yhtä hämmennystä, ahdistusta ja negatiivisuuden tunteita.

Syömishäiriötä ei voi nähdä ulospäin. En ehkä näyttänyt vieraille niinkään sairaalta, mutta minun ei kuuluisi olla noin laiha. Minua ei todellakaan ole tarkoitettu luuviuluksi. Jalkani ovat luonnostaan lihaksikkaat, eikä reisivako kuulu niiden vakio-ominaisuuksiin. Painoni putosi lopussa suhteellisen nopeasti, sen takia läheiseni olivat huolissaan. Ja olin ihan kuin joku toinen ihminen sekä fyysisesti että henkisesti...tajuan sen nyt.

Kesäloma. Kuumuus sai kehoni turpoamaan. Ahdistuin. Sitten alkoi tiukempi kuri. Saatoin olla päivänkin syömättä. Silloin alkoivat ahmimiskohtaukset. Anoreksia sai bulimisia oireita ja kausia. Turposin ja laihdutin, paastosin ja oksensin. Kasvoni turposivat ja olin erittäin masentunut. Syksyn kirjotukset menivät aivan penkin alle ja tunsin itseni epäonnistuneeksi. Marraskuussa alkoi taas tiukka kuri, joka tällä kertaa piti. Joulukuun lopussa mahduin taas toukokuun vaatteisiin. Onnellisuus kesti vain hetken.

Sitten ihoni meni todella huonoon kuntoon ja tajusin ennen niin paksujen ja kiiltävien hiusteni ohenneen ja menneen aivan villaksi. En enää jaksanut taistella ruoan kanssa. En enää jaksanut edes liikkua, koska lihaksiini ja luihini sattui. Olin väsynyt ja kyllästynyt. Äärettömän masentunut. Ei tämä ollut elämää. En enää jaksanut elää niin.
Uudenvuodenlupauksena lupasin, että tervehtyisin. Alkoi erittäin hidas prosessi.
Luin kirjan "Lupa syödä", jonka avulla sain monet ruokapelkoni voitettua. Nopeasti kehoni turposi ja alkoi kerätä painoa. Ihoni kuitenkin parani ja aloin pikkuhiljaa pitää itsestäni. Kaikki sujui suhteellisen hyvin, pieniä takapakkeja tuli, mutta ortoreksian kautta sain itseni hyvin lähelle normaalia syömistä. Kirjoitukset menivät paljon paremmin, kuin syksyllä!

Sitten ostin nuorten puolelta ensimmäiset koon 42 vaatteeni. Tajusin miten paljon olin lihonut ja aloin taas hiljaa mielessäni kerätä vihaa itseäni kohtaan. Ja se lakkiaisstressi... Muutamassa viikossa paino alkoi taas pudota, mutta lakkiaisten jälkeen sain tilanteen taas hallintaan - tai niin luulin. Väitin kaikille kirkkain silmin kaiken olevan hyvin, mutta pikkuhiljaa ruoka-annokseni alkoivat  taas pienentyä ja liikuntamäärät kasvaa.

Muuttostressi iski päälle heinäkuussa ja taas tietoisesti laihduttaa. Sain idean pudottaa "ihan vain pari kiloa". Sillä ajatuksella aloitin, ja taas homma lähti käsistä. Syksyyn mennessä liikunta oli aivan holtitonta, jopa yli 14 tuntia viikossa. Ruokailut menivät aivan naurettaviksi. Palasin taas samaan vanhaan, mutta kielsin ongelman itsepintaisesti. Muuton jälkeen oli alkanut oksentaminen. Olin aivan yksin, ilman mitään valvontaa. Söin liian terveellisesti, yritin välillä herkutella, mutta siitä koin vain huonoa omatuntoa - se aiheutti taas edellistä pahemman oksentamiskierteen. En uskaltanut kertoa kenellekään. Häpesin itseäni, oksentamista ja ahmimista. Mutta sitten... Yhtenä iltana murruin. Itkin Emilialle, kuinka paha minun oli olla. Emilia itki kanssani ja vannotti, että yrittäisin korjata tilanteen.
Välillä yritin, välillä en. Liikuin salaa, olin salaa syömättä. Mutta silti tunnustin aina takapakkini. Sen jälkeen keräsin taas keräsin voimani ja yritin.

Lopulta, kun mielenterveyteni alkoi taas hajoilla, tunnustin etten ollut missään vaiheessa parantunut. Olin vain odottanut yksin pääsyä, ja sitä että voisin laihduttaa itseni takaisin pieneksi ja olemattomaksi. Luurangoksi, varjoksi itsestäni. Mutta en ollut onnistunut. Olin onnistunut vain pilaamaan taas kehoni tasapinon ja oman onnellisuuteni. En ollut luurangon laiha, en lähelläkään. Olin löysä ja turvonnut. Olin taas masentunut ja kyllästynyt. Halusin elämäni takaisin - elämäni, josta olin jo 3 vuotta tuhlannut syömishäiriölle. Silloin alkoi todellinen parantuminen. Tajusin miten pahaan kuntoon olin itseni taas ajanut. Miten vähän olin kehoani arvostanut - kehoani, joka yritti vain pitää minut hengissä. Päätin, että pitäisin kiinni nykyisestä painostani (jota en pystynyt tekemään). Halusin olla taas nainen. Halusin oppia rakastamaan itseäni, jotta joskus joku muukin voisi rakastaa minua. Ja aloin tajuta syyt laihduttamisen ja oksentamisen takana uuden psykiatrin myötä. Se oli minulle todella tärkeä askel.

Joulukuussa, opiskelujen loputtua palasin Valkeakoskelle. Yhtäkkiä tajusin miten nälissäni olin. Pikkuhiljaa aloin jättää ruokapäiväkirjat ja rajoitukset. Aloin syödä ja nauttia ruoasta. Huomasin voimieni palautuvan. Huomasin elämäniloni palautuvan. Huomasin, miten paljon paremmin jaksoin kun olin ravittu. Huomasin, miten lihakset kasvoivat ja kehoni kiinteytyi kun annoin sille sen, mitä se tarvitsi. Huomasin, miten paljon enemmän aloin muistuttaa itseäni. Viimein aloin motivoitua ja jäädä koukkuun elämään; tervellisyyteen ja oikeaan syömiseen. Kohtuulliseen liikuntaan ja hymyilyyn. Se on se paikka, missä olen nyt. Kohti lopullista vapautta syömishäiriöpeikosta.

Syömishäiriöajatukset eivät ole vieläkään täysin kadonneet, tuskin koskaan katoavatkaan, mutta olen pikkuhiljaa saanut taas otteen itsestäni, elämästäni ja ratista. En enää ole syömisäiriöbussin kyydissä matkustajana, nyt minä ohjaan sitä. Olen kokenut muutamat takapakit, mutta viimein olen myös tiedostanut syyn teoilleni, tiedän minkä takia yritin näännyttää itseni tai ns. oksentaa sieluni ulos. Nyt kun tiedän syyt, voin jatkaa elämääni ilman noita tekoja. Koetinkiviä on tullut tielle jo muutamat, mutta olen jokaisesta selvinnyt ilman syömishäiriötekoja. Olen tajunnut, että on muitakin tapoja ilmaista ahdistusta, pettymystä ja surua. Niihin ei kuulu itsensä rankaisu ruoalla, oksentamalla tai liikunnalla.

Edit. Tänään koin jälleen yhden takapakin. Kun luulen eläneeni normaalia ja terveellistä elämää, minulle osoitetaan miten epäterveellistä se oikeasti onkaan - TAAS. Siinä huomasin, miten vahva sairaus tämä on - miten vaikea siitä on päästä eroon. Miten salakavalasti se hiipii takaisin vanhoihin tapoihin ja ajatuksiin sekä verhoutuu tekosyihin. Miten vaikea on totutella normaaliin elämään tämän sairauden kanssa, kun se jatkuvasti istuu olkapäällä. Pitää pysyä vahvana, kyllä tämä joskus tästä selätetään - upeiden ihmisten tuella, joita olen löytänyt rinnalleni ja jotka tietävät sairaudestani, tukevat ehdoitta ja jaksavat aina kannustaa! 

Tiedän voittavani sinut, syömihäiriö.

Painoindeksihirviö

Tänään ylitin itseni ja koin yhden tämän vuoden suurimmista järkytyksistä. Lopputuloksena oli kuitenkin erään äärettömän tärkeän sekä suuren asian tajuaminen ja sisäistäminen....

En yleensäkään hirveästi laittele kuvia kropastani (toisin kuin naamastani), koska noh, olen paljon enemmän selfiemateriaalia.... Mutta osaatko arvioida, miten paljon painan? 

Mitäpä jos kerron olevani vihjearvojen mukaan lievästi ylipainoinen? :)

Olen siis käynyt enemmän tai vähemmän aktiivisesti terveydenhoitajalla koko syömishäiriöni ajan, eli sen neljä vuotta. Viime kerran olen kuitenkin vaa'an lukeman tarkastanut itse joskus neljä vuotta sitten. Sen jälkeen vannoin, etten enää ikinä katso sitä. Se ahdisti, masensi, sai minut vihaiseksi. Tiesin suunnilleen laihimmillani missä kymmenyksissä ollaan menossa, mutta tarkkaa lukemaa en tiennyt. Nousin vaa'alle aina selkä edellä.

Nyt voin oikeastaan äärettömän hyvin. Tänään oli kuitenkin taas tarkastuskäynti, jolla rikoin nelivuotisen sopimukseni itseni kanssa. Nousin vaa'alle, katse kohti näyttöä. Päätöksen takana oli kasvanut itsevarmuus. Aamunäkymä peilistä on miellyttävä, olen itsevarma ja onnellinen. Joten tänään päätin kohdata pahimman viholliseni. Näin sen osoittaman lukeman. Järkytyin pohjattomasti.

Miten helvetissä minä painan noin jumalattoman paljon?? Parissa sekunnissa mielessä kävi jokaikinen syömishäiriöajatus syömisen lopettamisesta oksentamiseen ja viikkojen liikuntarääkkisuunnitelmaan. Ei helpottanut, vaikka terveydenhoitaja sanoi, ettei vaa'an lukemalla ole merkitystä, koska näytän kuitenkin terveeltä ja sopusuhtaiselta. Hän lisäsi, että paino on noussut toki joulukuusta, mutta se johtuu osaksi nesteiden palautumisesta ja lihasmassan kasvamisesta. Joten keho ei ole vielä palautunut rääkistä, johon sen laitoin.

Painan nyt tuossa vasemmanpuoleisessa kuvassa suunnilleen saman verran (muutaman kilon vähemmän) kuin oikeanpuoleisessa kuvassa vuodelta 2011. Ainoana erona on se, että vasemman puoleisessa vaatekokoni on S-M/38-40 ja oikeanpuoleisessa L-XL/44.

Vasemmassa syön terveellisesti ja liikun säännöllisesti, oikeassa en lainkaan.
Mutta kummassakin olen onnellisempi ja tasapainoisempi kuin koskaan muulloin elämäni aikana.

Käynnin jälkeen minä tunsin oloni auttamattoman huonoksi. Yhtäkkiä kaikki se, mitä olin monta viikkoa kasvattanut, valui sormieni lävitse terveydenhoitajan työhuoneen penkille. Minä. Olen. Lievästi. Ylipainoinen. Ajatus kuristi kurkkuani ja toi kyyneleet silmiin. Hetkessä määrittelin itseni jälleen vaa'an lukeman kautta; määrittelin itseni surkimukseksi ja epäonnistuneeksi.

Huoneesta ulos päästyäni, tein kuitenkin jotain odottamatonta. Ennen olisin karannut lenkille tai tehnyt jotain muuta syömishäiriöistä. Nyt suuntasin kuitenkin lounaalle ruokailuun. Kasasin lautasmallin mukaisen annoksen ruokaa lautaselle; riisiä, kanaa, salaattia ja ruisleipä. Juomaksi rasvatonta maitoa. Istuin pöytään ja aloitin opponoinnin itseäni kohtaan.

Olinko aamulla tyytyväinen itseeni? - Olin.
Olinko aamulla onnellinen? - Olin.
Miksi? - Ihoni hehkuu, hymyilen (aidosti), hiukseni kiiltävät ja näytän terveeltä ja vahvalta. Lisäksi jaksan tehdä asioita ja pystyn antamaan läheisilleni itsestäni paljon enemmän kuin ennen.
Mistä pidin aamulla kehossani? - Kasvavista olkapäistä, pikkuhiljaa paremmin erottuvasta vyötäröstä, voimistuvista käsistä, muotoja saavasta pepustani.
Mikä nyt on muuttunut? - Tiedän paljonko painan ja olen lievästi ylipainoinen.
Mitä painoni kertoo minuista? - Suhteeni painovoimaan.
Mitä muuta se kertoo minusta? - Ei mitään.
Määritteleekö siis vaa'an lukema minut ihmisenä? - Ei.
Tekisikö laihduttaminen minut onnellisemmaksi tai itsevarmemmaksi? - Ei oikeasti.
Onko ulkonäköni muuttunut aamusta? - On.
Oikeasti? - Ei.
Mikä siis on oikeasti muuttunut? - Ei mikään.

Söin siis ruokani ja menin kiltisti pumppiin, kuten olin alunperin aamullakin itseni kanssa sopinut. Syömäni ruoan takia tosin jaksoin paremmin, kuin että olisin skipannut koko lounaan. Kotonakin söin vielä, ja löin sillä syömihäiriöajatukset jonnekin syvimpään helvettiin.

Suihkun jälkeen tein pienen tarkastuskierroksen kotona, ihan vain mielenterveyteni turvaksi. Näin edelleen varpaani kun katsoin alaspäin. Musta lempinahkatakkini mahtui edelleen kiinni, itseasiasssa paremmin kuin viime kesänä! Koon 38 lempifarkkuni menivät edelleen jalkaan, pysyivät kiinni muodostamatta ihorenkaita vatsalle. Olin edelleen sama ihminen kuin aamulla!

Mikä minussa oli sitten muuttunut? Jos vaa'an lukemaa ajatellaan...mihin se kaikki paino on karannut? Noh, neljäntoista tunnin viikottaisen cardiorepimisen sijaan teen nykyään lihaskuntoa. Pumpissa vedän kunnon painoilla hiki hatussa ja naama punaisena. Käsivarteni ovat saaneet hurjasti voimaa ja ja minulla on nykyään olkapäät. Selässäni erottuu kunnon selkälihakset ja jopa pienet vatsalihasten alut näyttäytyvät silloin tällöin. Reiteni ovat muuttuneet lihaksikkaiksi ja olen saanut pepun. Ulkonäöllisesti näytän suhteellisen terveeltä ja voimakkaalta. Ja paljon naisellisemmalta kun aiemmin!
Lisäksi syön ja nautin ruoasta. Annan itseni herkutella joskus, koska se tekee minut onnelliseksi. Loput ajasta syön terveellistä, vähärasvaista ruokaa. Harrastan urheilua 4-5 kertaa viikossa noin tunnin verran kerrallaan ja käytän koon S-M vaatteita.

Päädyin loppuyhteenvetoon.
Aionko heittää hukkaan kaiken saavuttamani? - En.
Miksi? - Koska nyt olen onnellinen.
Onko vaa'an lukemalla oikeasti mitään väliä? - Ei.
Mitä siis teen? - Unohdan koko helvetin lukeman ja jatkan elämääni sekä ylläpidän terveet elämäntapani sekä jatkossakin katson mitä syön - ehkä hieman tiukemmin kuin ennen jotta paino ei nouse enempää, mutta en kuitenkaan unohda siinä samalla nauttia ruoasta ja elämästä.
En kuitenkaan ala laihduttamaan, koska se ei tee minua oikeasti loppupeleissä onnelliseksi.

Joten naiset (ja miehet) antakaa sen vaa'an lukeman olla. Se ei määritä teitä ihmisinä. Se vain on joku hassu lukema, jolla ei oikeastaan ole mitään merkitystä jos pidät itsestäsi ja tunnet olosi hyväksi. Katso peiliin, se kertoo totuuden. Ja jos et pidä peilikuvastasi, kannattaa ehdottomasti opetella - elämä on paljon kivempaa niin.

♥:llä jälleen onnellinen Siiri.

Ihanat kamalat reidet

Lähes jokaisella naisella naisilla on yksi tai useampi kohta kehossaan, mitä kohtaan tuntee inhotusta ja jonka katsominen peilistä tuottaa aina ahdistuksen aallon. Minultakin löytyy sellainen kohta. Itseasiassa, se kattaa aika ison osan kehostani. Jalat - ja erityisesti reidet. 

Olen matkalla kohti itseni & kehoni hyväksyntää ja se, että inhoan näinkin suurta osaa kehostani pikkuhiljaa murustaa pohjaa koko itsensä hyväksymiseltä. Minun silmiini jalkani ovat liian isot, reidet liian suuret ja löllöiset. Sisäreidet erityisesti ovat suuri negatiivisuuden kertymäpesäke. Koen, että jalat ovat itseasiassa aina olleet yksi suurimmista esteistä itseni hyväksymisen tiellä.

Tunnen itseni todella epävarmaksi farkuissa tai muissa vaatteissa jotka paljastavat jalkojeni koon. Aamuisin saatan vaihtaa vaatteet monta kertaa sen takia, etten ole tyytyväinen reisiini. Katson jatkuvasti heijastuksista ja peilikuvista jalkojani, istuessani kyttään minkä verran tilaa vien penkistä. Kotona kyttään ja hinkkaan käsillä reisiäni toivoen niiden siitä jotenkin ihmeellisesti pienentyvän. Summa summarum, näen jalkani vain parina kasana läskiä.

Kaikki tämä juurtuu vaatekokojen ja itsensävertailun kautta siihen, että joskus elämäni varrella reiteni olivat pienet. Minulla oli reisivako. Ei se minua onnelliseksi tehnyt, mutta on vaikea niellä se ettei reisiäni ole tarkoitettu pieniksi ja hoikiksi - varsinkin kuin "kaikilla muilla" sellainen on. Tänään sitten viimein kyllästyin ajatuksiini, koska totuushan on, että itsensä jatkuva lyttääminen vie voimaa jaksamiselta. Päätin, että osoittaisin itselleni näiden reisien olevan hyvät - vieläkin paremmat kuin ne kukkakepit.

Edellisen kerran juoksin 10 kilometriä joskus puolisentoista vuotta sitten. Muistikuvani on, että se oli tuskaa: jalkoja poltti, kivisti ja ne meinasivat pettää alta. Päästä heitti, oksetti, heikotti. Muistan ajatelleeni, että "vielä tämä katu".  Muistan myös ajatelleeni "jos et jaksa juosta tätä matkaa, niin mihin susta sitten oot. Oot ihan luuseri, inhottava, turha." Tämän  jälkeen olen juossut toki lyhyempiä matkoja ja kävellyt 10 kilometriä helpostikin, mutta en juossut. En.

Tänään avasin google mapsin. Mittasin 10 kilometrin pituisen lenkin niin, että jos päättäisin luovuttaa, voisin hölkkäillä helposti kotiin. Latasin puhelimen ja tein motivaatiosoittolistan. Vedin juoksuvehkeet päälle. Ja arvatkaa mitä sitten tein? Minä juoksin. Koko matkan. Väsymättä. Luovuttamatta. Nopeammin, kuin olen juossut piiiitkään aikaan. Jalkoja ei polttanut tai särkenyt. En meinannut kuolla, oksentaa tai pyörtyä. Lähdin, juoksin ja vain hetkeltä tuntuneen ajan jälkeen olin kotona. Hikisenä ja onnellisena. Viimeisen kilometrin itseasiassa irroittelin juosten todella lujaa. Enkä kertaakaan juoksun aikana epäillyt itseäni....ja itseasiassa lopputuloksena olin juossut 11 kilometriä.

Ehkä jollekin tuo matka on joka aamuinen juoksulenkki, mutta minulle se oli itsensä ja ajatustensa voittamista parhaimmillaan. 

Ja arvatkaa mitä muuta tapahtui? Kotiin tullessani tuntui kuin jotkut harmaat lasit olisi poistettu silmiltäni. Peilistä ei enää löytynytkään enää kahta lihavaaa ja liian suurta, vääränlaista reittä. Sieltä löytyi kaksi vahvaa, voimakasta, lihaksikasta jalkaa, joiden avulla tiedän pääseväni minne tahansa. Nämä jalat ovat lihaksikkaat suuren työn takia - ne eivät ole läskistä. Ne ovat puhdasta voimaa. Ja mitä niihin perinnöksi saatuihin lättäjalkoihin tulee, tiedän nyt etteivät nekään ole niin pahat. Nekin jaksavat, oikeilla kengillä.

Tämä itsensä voittaminen oli kuitenkin enemmän kuin tapa tajuta jalkojensa voima. Se oli myös puuttuva palapelin palanen siihen, että tajusin miten paljon enemmän voimaa minussa virtaa oikeanlaisen, monipuolisen ja runsaamman ravinnonsaanin takia. Ja sen takia että pidän vapaapäiviä. Ja sen takia, että myös nautiskelen ruoan takia. Ja sen takia, että olen löytänyt voimaharjoittelun ihanuuden. Ja sen takia, etten stressaa niin paljosta.

Sillä, että tyydyn vähempään saankin paljon enemmän.

Tyttö, joka ei aio (enää) pyrkiä kesäkuntoon

Vuosi 2015 on lähtenyt mukavan rennoissa kuvioissa liikkelle; kermavaahtokahvia, elokuvia, kävelyitä kirpeässä pakkasilmassa... Uudenvuodenlupaukseni olen pyrkinyt nämä pari hassua päivää pitämään niin hyvin kuin mahdollista, ainoastaan yksi lupaukseni on tuottanut jo hieman hankaluuksia niin henkisesti, kuin toteuttamisenkin tasolla. Onneksi tiedän tämän muutoksen tapahtuvan - hitaasti, mutta varmasti kuitenkin!

Uusi vuosi on hyvin monelle uusi mahdollisuus pudottaa painoa, liikkua enemmän, kuntoilla, syödä vähemmän ja terveellisemmin sekä muutenkin päästä elämänsä kuntoon. Ennen olin yksi heistä. Joka vuoden aluksi päätin, että tämä on elämäni kuntoiluvuosi, kiristelyvuosi, vatsalihasten vuosi. Tälle vuodelle yksi lupauksistani oli hieman samankaltainen, mutta samalla täysin erilainen; pyrkiä terveellisyyteen. Mutta terveellisyys ei tarkoitakaan kaikille samaa asiaa. Erityiseksi tämän vuoden lupaukseni tekee se, etten aio todellakaan laihduttaa, liikkua enemmän, syödä vähemmän ja terveellisemmin, karsia syömisiäni tai pitää herkkulakkoja.

Tänä vuonna teen  asiat täysin toisin, sillä joillekin ihmisille terveellisyys onkin sitä, että ei mennä lenkille, syödään enemmän ja pienemmällä kontrollilla, ja syödään kaikkea - myöskin niitä herkkuja - tuntematta minkäänlaista syyllisyyttä. Tänä vuonna aion ensimmäistä kertaa, sitten vuoden 2009, olla laihduttamatta. Hassua ajatella, miten monta vuotta elämästäni on tuhlaantunut laihduttamiseen ja tyytymättömyyteen omaa kehoani kohtaan. Tosiaan, tänä vuonna täytän 20, ja tajusin vasta tällä joululomalla, miten onnellinen olen, kun en enää rajoita jatkuvasti elämääni ja pakota itseäni syömään pelkkää puuroa ja salaattia tai pakota itseäni kaksi kertaa päivässä joko spinningiin tai hikilenkeille. 

Vaikeaksi lupaukseni tekee se, että nyt pitäisi keksiä elämään uutta sisältöä. Lisäksi vaikeaksi asian tekee myös se, että nyt kun muut yrittävät kuumeisesti laihduttaa, tursuaa kaikista medioista jos jonkinmoista motivaatiota, "vinkkiä" ja kuntoneuvoa. Niiltä ei voi suojautua, ellei sitten lukittaudu omaan huoneeseensa, sängyn pohjalle ilman minkäänlaista kontaktia ulkomaailmaan. Yritä siinä nyt sitten syödä pasta-annosta, veljen synttäreiden kunniaksi kakkua, ja samalla pitää hyvin ansaittua lepopäivää urheilusta, kun silmissäsi kirkuu: "OTA NÄMÄ JUMPPAVINKIT TALTEEN, NIIN TEET KINKKUPEPUSTA TIMMIPEPUN!" "Näin edistät laihdutustasi" "Elämäsi kuntoon vuonna 2015!" Pudota kanssamme 20 kiloa!" "Kuukauden kiristely" "TIKIS 21 PÄIVÄSSÄ".

Plus sitten ne kaikki kaverit, jotka aikovat laihduttaa/kuntoilla/kiristellä/jumpata/juosta maratonin. Sitä kuntopuheiden määrää... Kun sinulta vuorostaan kysytään, mitä lupasit uudelle vuodelle ja toteat "Ajattelin vähentää liikuntaa, syödä enemmän ja herkutella ainakin kerran viikossa kunnolla! Niin ja ajattelin olla koko vuoden laihduttamatta.", kahvipöydässä naamat venähtää parikymmentä senttiä. "Siis täh?"

Sitäpaitsi olen nyt huomannut tässä laihdutusvinkkejä vältellessäni, että monet, omanlaiseen terveellisyyteensä pyrkivät "fitness"-bloggaajat ovat päättäneet vuodenvaihteen kunniaksi kertoa muillekin näitä ah-niin-hyviä ja varmasti todella turvallisia -laihdutusvinkkejään: "Syö ensin lautaselta kaikki kevyt ja terveellinen, kuten salaatti, ja sitten vasta raskas osuus, hyvällä lykyllä täytyt ennen epäterveellistä osuutta" tai "pidä itsesi kiireisenä kun syöt, niin unohdat syödä osan ruoastasi". "Päivässä riittää 1200 kaloria." "Kasvatan nyt lihaksia, ja syön hiilihydraatitonta, vähärasvaista, vähämineraalista ruokavaliota". Oliko tarkoituksenne aiheuttaa jollekin vasta-alkajalle syömishäiriö tai aliravitsemus tälle vuodelle?

Vaikket olisi tehnyt mitään lupausta kuntoilun puolesta, joka puolelta tuputetaan nyt uusia terveellisempiä, riisin ja kanan ja proteiinijauheiden täyteisiä päiviä vuodellesi! Ja niitä vatsalihaksia, jotka voi saada jopa kahdessa viikossa. Ja niitä laihdutuspillereitä, millä saa parissa viikossa jopa 20 kiloa pois. Jopa niille, keillä ei olisi mitään tarvetta painonpudotukselle Miksi? Onko se laihduttaminen ja kunnon kohottaminen vain se oleellisin, ihanteellisin ja tärkein asia uudelle vuodelle? Eikö elämästä ole enää ok nauttia hetkittäin esimerkiksi suklaan kanssa - olenko ylipainoinen vain koska haaveilen (ja tiedän) tekäväni niin? Enkö ole onnistunut ihminen, jos en enää halua jumpata 14 kertaa viikossa vaan olen oppinut makaamaan myös aloillani? Mites ne ihmissuhteet, itsensä hyväksyminen sellaisenaan? 

Se, mitä yritän sanoa on se, että jokaisen tulisi antaa itse päättää miten haluaa elämäänsä muuttaa - tai että haluaako muuttaa ollenkaan. Ymmärrän toki, että joillekin painon pudottaminen ja paremmat elämäntavat ovat ensisijaisen tärkeitä terveydellisistä syistä, ja että uuden vuoden alussa on motivaatiota ja parhaat mahdollisuudet tehdä muutoksia. Ymmärrän myös toki sen, että laihdutusbisneksessä liikkuu hirmuisesti rahaa, ja tämä on otollisin aika tienata sillä, mutta haluaisin pikkuisen saada enemmän vahvistusta sille, että on ihan ok olla laihduttamatta, kuntoilematta, jumppaamatta, paastoamatta. On ihan ok syödä normaalia, normaalirasvaista kotiaruokaa, pitää lepopäiviä ja hyväksyä itsensä sellaisenaan. On ihan ok yrittää löytää elämäänsä muutakin sisältöä kuin ne ainaiset lihakset tai -20 kiloa. Terveellinen elämäntapa ei tarkoita kaikille samoja tekoja - ja sen pitäisi olla ihan okei.

Toisaalta tiesin ettei lupaukseni kanssa tulisi olemaan helppoa. Tiedän että jos en opi suodattamaan tuota median välittämää ihanteellista kuvaa laihduttamisesta ja joka paikassa viliseviä vatsalihaspalkkeja, en koskaan tule paranemaan. Siksipä aion ottaa pieniä askelia: joka kerta kun joku sanoo miten suklaan voi korvata hedelmillä ja kasviksilla ja miten hiilihydraatit voi korvata proteiineilla, ja miten hiilihydraattittomalla, rasvattomalla ruokavaliolla voi kasvattaa lihaksia, aion sanoa "ei muuten voi". Kaikkea voi syödä, kunhan muistaa kohtuuden.

Tiedän, että olen ollut ylipainoinen, olen myös käväissyt siellä toisessa päässä ja tiedän, etten ole ehkä jonkun mielestä tarpeeksi hyvännäköinen tämän kokoisena, mutta olen viimein tajunnut sen, että olen itse itseeni ihan tyytyväinen tälläisenä. Ja se totta vieköön riittää minulle, niin saa luvan riittää muillekin. Totta kai aion yrittää kerätä vähän lihasta tuonne rasvan alle ja ylläpitää nykyisen olotilani, mutta en vain enää aio itkeä verta ja kyyneleitä sen takia. En aio liikkua kolmea tuntia päivässä sen takia. En aio kieltäytyä herkuista, kahvittelusta tai ulkona syömisestä, tai syödä pelkkiä kasviksia. En aio lyödä tai mollata itseäni, jos joskus nautin elämästäni suklaalevyn kera. En enää. Aion pyrkiä normaaliuteen, hyvään oloon. Normaalipainon ylläpitoon. Onnellisuuteen. Positiivisiin ajatuksiin. Aion harrastaa urheilua vain silloin, kun oikeasti sitä haluan ja saan siitä hyvän olon. Toivon, että toisenlaisillekin terveellisyyden teoille annettaisiin mahdollisuus.

Minun vuoteni 2015:

Tavaton tavallisuuden tammikuu = en aio omaksua mitään uusia, übertehokkaita laihdutus- tai kuntoilutapoja, vaan aion elää keskiverron tavallista elämää. Ei mitään kuntosalijäsenyyksiä tai ravintolisiä (korvaamaan monipuolista ruokavaliota). Aion keskittyä kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin; kehon, mielen ja ihmissuhteiden saralla. Opettelen laajentamaan ruokavaliooni uudelleen täysijyväpastaa ja -riisiä, siemeniä, pähkinöitä, turkkilaista jugurttia, maitoa, kalaa, kanaa, raejuustoa, hedelmiä...kaikkea mitä täysipainoiseen, terveelliseen ruokavalioon kuuluukin.
Hietön helmikuu = Vaikka ahdistus liikkumattomuudesta ja syömisestä kasvaa, en aio hikoilla yhtään sen enempää kuin jaksan. Käyn kerran/pari viikossa ryhmäliikunnassa ja lenkillä. Kuuntelen kehoani ja teen vain sen, mikä tuntuu hyvältä.
Millitön maaliskuu = En aio kiristää milliäkään kehostani. Ylläpidän hyvät elintavat ja keskityn ihmissuhteisiin, ja opiskeluun.
Haaveilun huhtikuu = aion haaveilla hirmuisesti tulevasta kesästä ja tehdä ihania suunnitelmia kesälle. Ehkä jopa suunnittelen syntymäpäiväni ja yritän saada tatuointiajan jonnekin tänne piristämään elämääni!
Täydellinen täyttymisten toukokuu = en alistu viimeisiin "kesäksi kesäkuntoon"-tempauksiin, vaan aion joka kerta sellaisen banderollin nähdessäni tai ehdotuksen kuullessani nauraa paskaisesti. Ei stressiä, vaan elämää. Juhlin kaksikymppisiä ja aloitan kesätyöt.
Kokeilujen kesäkuu = aion nauttia kesäherkuista ensimmäistä kertaa neljään vuoteen. Aion syödä sitä mitä huvittaa, käydä lenkillä ja uimassa siten, kun tuntuu hyvältä. Syön kakkuja, nautin jäätelöstä. Käyn laivalla, ulkomailla, festareilla...
Hehkeyden ja hallinnan heinäkuu = Täällä hehkutaan ja hallitaan elämää. Täytetään toiveita, luodaan muistoja, nautitaan ja unelmoidaan. Kerätään iloa syksyn varalle.
Elämäni elokuu = viimeiset kesän huipentumat ja uuden lukuvuoden suunnittelut. Luen suomen kielen pääsykokeisiin.
Syyllityksetön, stressitön syyskuu = jep, kehitin juuri uuden sanan. Tässä kuussa ei syyllisyyttä tunnetta (vaikka ei sinne Suomen kieleen päästäisikään...) Tehdään kaikkia niitä asioita, mitä halutaan (Suomen lain puitteissa, tietenkin.)
Lahjakkuuden ja laiskuuden lokakuu = Kun syksy alkaa kolkuttaa, aion jäädä kotiin peittojen alle. Aion laulaa, kirjoittaa runoja ja laiskotella elokuvien, kahvin ja ystävien parissa. Nauttia elämästä ja keskittyä jaksamiseeni.
Mieletön muutosten marraskuu = Täällä keskitytään pääkopan selvittelyyn, koska eiköhän aina viimeistään marraskuussa joku solmu ota kiristyäkseen. Lisäksi ajattelin hoitaa muuton halvempaan asuntoon täällä!
Jaksamisen/jatkuvuuden joulukuu = Koska koko vuosi on mennyt muissa kuin laihduttamisen merkeissä, voidaan yhä keskittyä viimeisen kuukauden jaksamiseen ja siihen, että vuoden aikana kerätyt muutokset jatkuvat myös seuraavanakin vuonna.

Minä aion kesällä mennä rannalle bikineissä, ilman että teen sen eteen kummempia kuntokuureja. Jos siis olet tyytyväinen itseesi ja kehoosi tuollaisena, anna sen kukkia sellaisenaan. Olet kaunis, vaikka vatsapalkkisi olisivatkin päiväunissasi. Olet kaunis, vaikka sinulla olisikin ne vatsapalkit. Et ole huonompi ihminen, vaikka ruokavalioosi kuuluisikin herkkuja, etkä ole yhtään sen huonompi tai parempi, vaikka nauttisitkin vähärasvaista ja -herkutonta ruokavaliota. Nauttikaa tästä vuodesta, tehkää siitä juuri sellainen kuin haluatte - mutta antakaa myös muiden nauttia ja tehdä siitä sellainen kuin he haluavat.

HUOM. TEKSISSÄ OLEN KÄYTTÄNYT KÄRJISTYKSIÄ. EN PYRI LOUKKAAMAAN KENEKÄÄN UUDENVUODENLUPAUKSIA TAI ELÄMÄNTAPAA TÄLLÄ TEKSTILLÄ.

Vain kuolleet ei muutu...

...mutta nekin maatuu!

Jos epäilee vähääkään mielialahäiriöni olemassaoloa, riittää kun vilkaisee (vanhaa) blogiani ja etsii sieltä jokaisen "kaikki menee just nyt niin hyvin, ja tunnen olevani enemmän itseni kuin pitkään aikaan." tai "Oon onnellisempi kuin koskaan" postauksen.
Sitten siirtyy parisen viikkoa eteenpäin niin johan siellä jo lukeekin "Kaikki menee päin persettä", "oon niin syvällä", "elämä on paskaa."
En ole koskaan tarvinnut salkkareita tuomaan elämääni draamaa, kehitän sitä itse jo tarpeeksi. HOHOHOO.

Okei, nyt kun taas vaihteeksi ja elämäni piristykseksi elelen jossain eksyksissä kyynisen ilottomuuden ja totaalisen uupumuksen välimaastossa, ajattelin piristää itseäni ottamalla pienen katsauksen menneeseen vuoteen. Tavallinen Tarja saisi tässä ajassa pikku-Tarjan tehtyä, pullautettua ulos ja ehtisi hetken sen kanssa leikkimään. Vuoteeni ei tosin tänävuonna ole kuulunut vauvaleikkejä (vanhempien ja omaksikin onnekseni), mutta olen silti 12. kuukaudessa tullut äärettömän pitkälle. Välillä tuntuu, että se vauva olisi kehtyksenä helpompi nähdä, joten toisinaan jokainen meistä tarvitsee muistutuksen omista muutoksistaan.

Tämä vuosi on ollut kieltämättä suurien muutosten vuosi, ulkoisesti kuin sisäisestikin. Suuri ulkoinen muutokseni on ollut heijastelua oman itsensä etsimisen ja henkisen kasvun puolella. Olen muuttunut huomaamattani hiukan itsevarmemmaksi ja aikuisemmaksi, ehkä jopa karvan verran ulospäinsuuntautuneemmaksi - vaikka professoreilta tuleekin vielä noottia liian vähäisestä osallistumisesta tuntikeskusteluun (terveisin, ei yhtään katkera). Kunhan siis perfektionismista ja epäonnistumisen pelosta päästään vielä vähän eroon, helpottuisi elämäni huomattavasti. Tai ehkä minun pitää vain opetella olla välittämättä asioista niin paljon.

ASIAAN! Joidenkin kuvien kohdalla en todellakaan enää tunnista itseäni. Muistan asioita, joita olen kuvien ottamishetkellä käynyt läpi, mutta en yhtään osaa saimaistua niihin.



VUOSI ja 1 KUUKAUTTTA: Marraskuu 2013

Lähdetään vähän aikaisemmasta liikkeelle. Ei nyt kovinkaan erilainen kuva tulevien kannalta, mutta silmät ovat ilottomat ja ahdistuneet. Kertovat ehdottomasti siitä, minkälaista tunnetilaa kävin läpi. Kasvot kapeat, vaikka näin itseni ainakin satakiloisena. Huonosti menneet syksyn kirjoitukset otin täysin itseeni. Tulevaisuus näyttäytyi harmaana ja toivottamana.
Yritin olla jotain, mitä en ollut. En tuntenut oloani mukavaksi kengissäni, jokin oli jatkuvasti pielessä.

VUOSI SITTEN: Joulukuu 2013

Näennäisen onnellinen jouluihminenhän se siinä (hymy ei kyllä ylety lähellekään silmiä)! Muistan, että laihdutin jouluksi tosi rajusti niin, että mahduin hyvin koon 36 housuihin, ja se näkyy silmissä. Tämä oli sitä "mulla menee niin hiton hyvin BYHYHYHYHYY" - vaihetta, josta en puhunut kellekään. Muistan, että minua pidettiin syömishäiriön selättäneenä, mutta juuri tämä vaihe oli se, jolloin olin siitä kaukana. Tulevaisuus pelotti, en halunnut keväät kirjoituksien saapuvan koskaan tahi sitten lakkiaisten tai minkäään muunkaan. Halusin vain selvitä jokaisesta ahdistuksentäyteisestä aamusta.
Vaalensin hiukseni (VIRHE).



YKSITOISTA KUUKAUTTA SITTEN: Tammikuu 2014

Olenpas kylmän, ylimielisen ja vihaisen näköinen. Hankala säteillä ulospäin, kun ahdistaa niin maan perkeleesti. Aloitin syömisen, mutta muutuin ulkoa ja sisältä kylmäksi. Ahdistus oli ainoa tunnetilani. Tulevat kirjoitukset saivat minut hulluuden partaalle. Pelkäsin, etten valmistuisi ikinä. Tunsin edelleen oloni vieraaksi kehossani.

KYMMENEN KUUKAUTTA SITTEN: Helmikuu 2014

Tämän vuoden teema on ilmeisesti ollut kylmyys. Edelleen kirjoitusahdistusta ja sen kanssa paljon muitakin ahdistuksia. Penkkarit, abiristeily ja kaikki muut vievät voimat. Kirjoituksiin lukeminen kyllästytti ja välivuosi houkutti.



YHDEKSÄN KUUKAUTTA SITTEN: Maaliskuu 2014

Kovasti kokeilin hymyillä uuden ja parantuvan kroppani kanssa. En kylläkään sanoisi olevan maailman uskottavin hymy. Kirjoitusten alla tunsin oloni ahdistuneeksi, mutta söin ja aloin pikkuhiljaa parantua, vaikka kroppa turposi pullataikinan lailla. Edelleen olin suhteellisen varma välivuodesta, mutta pikkuhiljaa aloin pohtia josko minusta olisi yrittämään yliopistoon sitten kuitenkin...


KAHDEKSAN KUUKAUTTA SITTEN: Huhtikuu 2014

Tervehtymisen läpilyönti ja se näkyy! Kirjoitukset olivat ohi, olin töissä löytötavaratalossa, söin ja liikunta oli lähinnä pilatesta. Nautin kehostani, vaikken ollutkaan kauhean itsevarma. Jännitin Kotimaisen kirjallisuuden pääsykokeita ja kirjoitustuloksia. Katselin päivittäin Turusta asuntoja ja haaveilin omasta kodista. Päätin uudistaa itseni ja tilasin uudet lasit.




SEITSEMÄN (!!!) KUUKAUTTA SITTEN: Toukokuu 2014

Töitä, syntymäpäivät, pääsykokeet ja ylioppilaaksi pääseminen SEKÄ uuden ylioppilaan puhe JA kesätyö Myllysaaren museossa matkailuneuvojana varmistui. Tunnollisena omalle tyylilleni stressailin kaikkea vähäisen, ja syöminen ajautui huomaamattani vähän hakoteille, mutta onnistuin lakkiaisten jälkeen korjaamaan tilanteen. Toukokuu on ollut ehdottomasti solmukohta tässä vuodessa. Pääsin nyt haaveilemaan oikeasti muutosta omilleni ja pääsin itsenäistymään jatkuvasti enemmän. Sain yo-lahjaksi liput Barcelonaan, jossa ei sitten mennytkään ihan käsikirjoitusten mukaan, mutta ei se haitannut. Opin jotain äärettömän tärkeää itsestäni ja kehostani. Aloin pikkuhiljaa mennä kaikesta mahtavasta ylikierroksille, enkä huomannut sitä. Mutta nyt ainakin hymy on aidompi.
Uudet lasit tulivat, mutta ne eivät istuneetkaan ilmeeseni. Silti yritin sinnikäästi tottua niihin.

KUUSI KUUKAUTTA SITTEN: Kesäkuu 2014

Barcelonan reissu, kesätöiden aloittaminen... En oikeastaan muista kesäkuusta mitään. Jännitin pääsykoetuloksia ja taisin käydä Lahdessa kätilön pääsykokeissa, joista käteen jäi parkkisakko ja pääsykoe, jonka pilasin tahallani. Haaveilin Turkuun muuttamisesta niin paljon, että kävin parin viikon välein asuntoesittelyissä täällä. Toivon niin kovasti, että pääsisin parin kuukauden päästä muuttamaan pois Valkeakoskelta. Värjäsin hiuksiani asteen tummemiksi kuun lopussa.



VIISI KUUKAUTTA SITTEN: Heinäkuu 2014

Kuun alussa varmistui paikka ylopistossa. Sen jälkeen alkoi kuumeinen asunnonetsintä, joka päättyi kaksi päivää myöhemmin tämän asunnon löytymiseen. Muuttovalmistelut aloitettiin saman tien, enkä malttanut odottaa kesätöiden loppumista. Muutoksen kunniaksi tuntui, että menneisyydestä oli pakko päästä edes symbolisesti eroon, joten pätkäsin hiukseni lyhyiksi, enkä ole sitä päätöstä kertaakaan katunut.

NELJÄ KUUKAUTTA SITTEN: Elokuu 2014

Muutto heti kuun ekana päivänä ja siitä alkoi tutustuminen Turkuun ja oman asunnon kotoistaminen. Kuun lopussa oli yliopiston tutustmisluennot ja Suomen kielen pääsykoe, jolloin tutustuin Emiliaan.



KOLME KUUKAUTTA SITTEN: Syyskuu 2014

Aloin lähentyä Emilian kanssa entisestään, ja opinnot alkoivat toden teolla. Syöminen paheni asteittain. Suljin siltä silmäni, ja olin kaikista vuoden muutoksista vain väsynyt, ahdistunut ja hämilläni. Raha-asiat alkoivat stressata, samoin yliopistossa pärjääminen. Emilia oli korvaamaton tuki siinä, että jaksoin porskuttaa eteenpäin. Aloin etsiä uusia laseja, koska tajusin etteivät keväällä ostamani lasit olleet minulle NE lasit.

KAKSI KUUKAUTTA SITTEN: Lokakuu 2014

Yliopisto alkoi tuntua mahdottomalta kästeviidakolta, jossa en koskaan tulisi pärjäämään. Syöminen ajautui koko ajan pahempiin ongelmiin, ja liikunta karkasi käsistä. Olin masentunut, ahdistunut ja valmis muuttamaan takaisin Valkeakoskelle. Halusin vain nukkua ja käsitellä kaikki tapahtuneet muutokset, sillä en ollut sisäistänyt mitään. Rajattomana avautunut itsenäisyys oli menettänyt uutuudenviehätyksensä, enkä enää tiennyt mitä sen kanssa tehdä. Aloin harkita alan vaihtoa, ja tuntui ettei minusta koskaan olisi äidinkielen opettajaksi, vaan että minun tulisi olla kätilö tai sairaanhoitaja. Värjäsin hiukseni tummiksi, ja oloni parani paljon (jotkut meistä on vain tarkoitettu tummatukkaisiksi, se nyt vaan on viidakon laki). Emilian tuki oli korvaamatonta ja olimme jo todella läheisiä.



VIIME KUU: Marraskuu 2014
Pahin masennus ja itsenäisyyskriisi alkoi kuun lopulla helpottaa. Uudet lasit saapuivat, ja olin äärettömän onnellinen niistä! Tajusin samalla hetkellä, kun lasit päähäni painoin, että olen juuri oikeassa paikassa. Olen juuri oikealla alalla, olen juuri oikeassa kaupungissa. En ole ehkä onnellinen, mutta olen tyytyväinen ja ylpeä itsestäni ja itseeeni. Liikunta ja syöminen kuitenkin jatkoivat pahenemistaan. Jalkani kipeytyi ja käveleminen teki kipeää. Emilia jaksoi tukea ja kuunnella samoja ongelmia päivästä toiseen.

NYT: Joulukuu 2014

Pääpiirteissään itsenäisempi, optimistisempi, vähemmän perfektionistisempi, elämäänsä tyytyväisempi Siiri, joka alakulosta ja uupumuksesta huolimatta tunnistaa itsensä peilistä PAREMMIN kuin neljään vuoteen. Tunnen olevani paaaljon vanhempi ja kypsempi, kuin vuosi sitten. On vielä paljon ongelmia, mitkä kaipaavat  selvittämistä, mutta olen viimein saanut aloitteen niiden kaikkien setvimiseksi - ja kerrankin uskon, että ne tulevat ratkotuksi. Olen varma, että ensi vuonna elämänlaatuni paranee huomattavasti. Elämäni on viime vuoteen verrattuna aivan erilaista, enkä olisi koskaan osannut kuvitellakaan sen muuttuvan tällaiseksi. Mutta olen onnellinen, tai ainakin onnellisempi. Vähintään ainakin tyytyväinen ja ylpeä. Suhtaudun tulevaisuuteen toiveikkaasti ja nautin enemmän elämästäni. Rakastan uutta kotikaupunkiani, omaa kotiani, itsenäisyyttä, opiskelua ja kaikkea saavuttamaani.

Nyt kun katson, ero ei niinkään ole suuri, mutta kun asetetaan alkutilanne ja lopputilanne vierekkäin ja verrataan niitä silmästä silmään niin...






EROA NOT MUCH? Omaan silmääni tuossa on ainakin vierekkäin kaksi eri ihmistä. Ja niinhän siinä tavallaan onkin.

Lankatesti - voitko luottaa silmiisi?

Ota kahta värikästä lankaa. Laita ensimmäisestä langasta pöydälle sellainen rinkula, jonka arvioisit vastaavan vyötärösi kokoa. Sen jälkeen tee samasta langasta rinkula, jonka arvioisit vastaavan esimerkiksi reitesi kokoa. 
Nyt voit pyytää jotakuta, tai tietenkin voit mitata itsekin, toisen värisellä langalla minkä kokoinen vyötärösi ja retesi oikeasti on. Laita jälkimmäinen lanka arvioimasi lankarinkulan sisään renkaaksi.

Mitä näet? Arvioitko itsesi suuremmaksi, kuin oikeasti olet?

Vaikka vääristynyt kehonkuva liitetään yleensä vain syömishäiriöön, tulee itseasiassa hyvin monelta terveenkin kehonkuvan omaavalta tässä testissä aivan vääristynyt tulos. Mitä se meistä kertoo? Sen, että näemme itsemme aivan väärällä tavalla - harmittavan usein juuri suurempana kuin oikeasti olemme.

Itse jaksan aina järkyttyä uudestaan ja uudestaan omaista tuloksistani. Tällä kertaa testin tehdessäni tulin ennen kaikkea surulliseksi. Surulliseksi sen takia, etten voi enää sulkea silmiäni tilanteelta, johon olen taas kerran päätynyt.
Arvioin reiteni olevan jopa vyötäröäni oikeaa mittaa suurempi. Meinasin purskahtaa itkuun. Niin väärin, että silmäni pettävät minut näin.
En siltikään koskaan testin jälkeen osaa nähdä itseäni sen terveemmin, mutta osaan nähdä muut vähän terveemmin - se ei siis ole mikään ihmelääke. Mutta se on kyllä ehdottoman hyvä keino tajuta miten pielessä oletukseni ovat. Se on hyvä keino tajuta, kuinka sairas oma mieli on.
Sen jälkeen kaikki eivät ole enää niin jumalallisen kauniita ja pieniä verrattuna minuun. En ole enää muukalainen. Olen enemmän samalla linjalla. "Olen jonkun noista kokoinen, en olekaan sumopainija".Turhauttavinta vain on se, etten voi luottaa silmiini.

Oikeastaan...tällä hetkellä en voi luottaa edes annoskokoihini ja vielä vähemmän peilikuvaani.  En voi luottaa itseeni siinä, etten mene lenkille kolmesti päivässä. En, vaikka niin väitin itseni. Se johti vain siihen, että sairastuin syömishäiriöön uudelleen ja kynnin pohjamutia. Päällisin puolin olin energinen ja onnellinen, sisäisesti tunsin oloni surkeaksi ja hyödyttömäksi. Ihmiset näkivät minun syövän normaalisti koulussa ja herkuttelevan silloin tälläöin, mutta se oli oikestaan ainoa päivän lämpimistä aterioistani. Herkut hyvitettiin jokaista kaloria myöten liikunnalla. Kouluruoankin söin vain pitääkseni kulissit pystyssä ja senkin skippasin aina kun oli mahdollisuus. Eikä kukaan nähnyt syyllisiä ajatuksia, joita ruoka minulle toi. Kukaan ei nähnyt, kuinka heitin ruokaa roskiin tai piilottelin sitä. Kukaan ei nähnyt itkujani kotini suojassa. Kukaan ei nähnyt, miten luulin ihmisten nkatsovat miten paljon söin tai arvostelevan vartaloani. Miten heikko ja sairas minusta oli tullut. Ainoan ilon toi vaatteiden lösytyminen, enkä osannut nähdä varoitusmerkkejä, vaikka ne tanssivat edessäni pilkallisesti.

Suojatakseni itseäni, kehittelin valheiden verkon, jonka sisään en päästänyt ketään. Mutta lopulta sotkeuduin omiin valheisiini, niin että oli pakko kohdata totuus. Kadulla kävellessä tunsin sydämen jättävän lyönnin väliin ja silmissäni sumeni. Ensimmäinen hetki, kun ajattelin tässä olevan jotain mätää. Siitäkin jatkoin, kunnes reiteni kipeytyi niin, että en painon varaaminen yhdelle jalalle toi punaiset kipinät silmiini. Liikunta ei ollut hauskaa, se oli pakkopullaa, joka toi oksennuksen kurkkuun. 14 tuntia viikossa vähintään kovatempoista sykkimistä sykkimisen päälle. Valehtelin kaikille - jopa itselleni liikuntamääristä.Spinningiä, bodya, body intervallia, pyöräilyä, jumppailua kotona... Luennoilla laskin sekunteja siihen, että pääsisin syömään tai sitten jumppaan. Kaiken sen takana laskin vain minuutteja siihen, että pääsisin lyhistymään suihkun lattialle ja itkemään kun en jaksanut mitään ja pääni oli ihan sumussa. Liikunnasta ja kaloreista oli tullut taas kaikki - kaiken vapaa-aikani käytin vain kaloreiden hyvittämiseen ja ajatuksiin ruoasta.

Syömishäiriö ei näkynyt vielä ulospäin, mutta se oli taas tiukentanut otettaan minusta niin, että halusin apua. Tajusin, että ajatukseni olivat liiaksi hämärtyneet äänestä, joka väitti minun olevan kuvottava, oksettava, lihava, ruma ja turha ihrakasa. Viikon ruoka- ja liikuntapäiväkirjan pitämisen jälkeen se iski vasten kasvojani, kuin nyrkki: olin taas sairastunut. Ymmärsin syömisten ja liikuntani järjettömyyden. Ja tajusin, etten pärjäisi enää yksin. Pelkäsin päätyväni siihen samaan jamaan, missä olin 2013 keväällä. Heikko ja kuihtunut...elämäniloni oli jo kadonnut.

Maanantaina alkoi piiiitkä matkani kohta uutta paranemista. Tiedän pystyväni tähän, koska tein tämän jo kerran, mutta jätin sen kesken. Tällä kertaa aion viedä sen loppuun asti. Haluan pystyä sanomaan joku päivä "minä tein sen". Suhtautua itseeni ja ruokaan niin kuin muut. Nauttia elämästä. Hankkia lapsia. Täyttää unelmani. Haluan hyväksyä ruoan polttoaineena, ei paholaisena. Haluan oppia liikkumaan liikkumisen ilosta ja terveyden edistämisestä - ei pakosta.

Minä pystyn tähän - läheisteni tuella.

Syömishäiriö ei aina näy päällepäin. Se on pään sisällä. Se on muille näkymätön peikko olkapäällä, joka saa sinut taipumaan jokaiseen sairaaseen tahtoonsa. Se orjuuttaa, kiduttaa ja satuttaa samalla ollen kuitenkin paras ystäväsi. Sille ei riitä mikään. Ei mikään liikunta, ei mikään vaatekoko. Koskaan et ole tarpeeksi laiha, tarpeeksi pieni, tarpeeksi luiseva. Tarpeeksi kaunis tai tarpeeksi mitään. Se saa sinut tekemään kaikkea sairasta laihtumisen eteen. Kaikki vaarat hämärtyvät. Kaikki varoitukset kaikuvat kuuroille korville. "Ei sinulle kuitenkaan koskaan käy mitään pahaa." 
Sairaus varastaa identiteettisi ja ottaa sen omakseen. Sinusta tulee joku muu: ärtynyt, ruokaa välttelevä, omissa oloissaan viihtyvä, ahdistunut, onneton.... 
Etkä usko varoituksia edes silloin, kun rytmihäiriöt alkavat häiritä elämääsi ja luihisi sattuu jokainen liikunta mitä harrastat. Tai kun syöt kaiken kaapeistasi kerralla. Tai kun jokainen suupala pitää oksentaa ulos siihen asti, kunnes veri sotkee vessanpöntön reunat ja vielä senkin jälkeen. Ei edes silloin, kun palelet jakuvasti ja valkoinen untuvakarvoitus valtaa selkäsi. Ei aina edes silloin, kun istut letkuissa osastolla ja mität mitä ihmettä teet siellä. Ei edes silloin, kun jokainen luusi törröttää kuin naula seinästä. Ei edes silloin, kun se vie hengen. 
Syömishäiriö ei ole ihannoinnin tai leikin aihe tai laihdutuskeino. Se tappaa.
Hae apua, jos eksyit tekstiini toiveenasi löytää laihdutuskeinoja.

"Mulla menee ihan helvetin hyvin!"

Hmmm...

   

Niin. Eipä taida mennä.

Että miten meni näin omasta mielestä?

Tämä ihan vaan näin omaksi motivaatioksi ja ongelman olemassaolon myöntämiseksi.
Olen ylpeä itsestäni, kun tajusin hakea apua tarpeeksi aikaisin, ennen kuin tuli hyppy jyrkänteeltä.
 Parantumisessa on onnistuttu jo kerran, pystyn siihen uudestaankin.

Wish me luck.