tiistai 17. marraskuuta 2015

When you're in love, what can't go wrong?

Nykypäivänä deittailu on kertakäyttötavaraa. Voit selata tinderiä, pitää vaihtoehtosi vapaina jos sattuukin tulemaan huono hetki ja valita ihmisestä juuri ne piirteet, mitkä haluat - juuri niin pitkäksi aikaa kun haluat. Rakkaus on laskusuhdanteessa ja seurustelu on pintaliitoa. 

Mitä pidemmän aikaa ympäristöäni tarkkailen, sitä enemmän huomaan parisuhteen arvon olevan laskusuhdanteessa. Elämän tulisi olla ikuista Sinkkuelämää; bileitä, yhdenillanhoitoja ja rajatonta vapautta (mutta onhan se nyt niin cool). On kaiken maailman Tinderit ja pettäjien deittailupalvelut; aina voi paina "not", jos sitoutuminen alkaa ahdistaa tai parisuhdearjen harmaus harmittaa.

Olen oppinut kotoani, että rakkauden ja rakastamiesi ihmisten sekä asioiden eteen tulee aina tehdä kaikkensa ja niin teenkin. En luovuta ihmisten suhteen helpolla, yleensä vasta sitten kun muut huutavat korvaani ”anna olla”. Yhdessä tämän hetken lempibiisissäni lauletaan "When you're in love, what can go wrong?", mutta olen omien empiiristen havaintojeni kautta huomannut, että kohta pitäisi pitemminkin mennä ”When you're in love, what can't go wrong”.

Olen eritoten huolissani siitä, miten monen tuttuni mielestä pettäminen on ok. Monet aloittavat avoimen suhteen, koska eivät osaa enää sitoutua. Tiedän myös henkilökohtaisesti monia pareja, jotka eivät lähde "umpinaisesta" suhteesta vaikka itse pettäisivät tai tietäisivät kumppaninsa pettävän tai kohtelisivat toisiaan kuin saastaa - eli toisinsanoen, vaikka suhde olisikin rationaalisesti ajatellen pelkkiä riekaleita. Missä menee raja rakkauden ja roikkumisen välillä?

Toisaalta, kertakäyttökulttuurissa parisuhteesta luovutaan yhä useammin heti kun on vähänkin hankalaa; alkuhuuman jälkeen ei jakseta nähdä vaivaa ja ensimmäisen arkisen vaiheen jälkeen se on moro. Mikä tahansa onkin suhteen oikea laita, julkisivu täytyy kuitenkin olla kunnossa. Some tarjoaa tähän loistavan mahdollisuuden - ehkä se onkin syynä siihen, että monen on vaikea lähteä huonosta suhteesta; kaikkihan on päällepäin ihan kunnossa!

Mitä meille kilteille sitoutumisihmisille, romantikoille ja tosirakkauteen uskoville jää tässä tilanteessa? Palataan väitteeseeni ”When you're in love what can't go wrong”. Vastaus on yksiselitteinen; kaikki, aivan kaikki voi mennä pieleen. Pääpiirteissään huonoin skenaario on se missä rakastut ihmiseen, joka ei halua sitoutua (ainakaan sinuun) ja satutat itsesi. Sen lisäksi että asetat rakastuessasi itsesi alttiiksi hirveälle emotionaaliselle myrkytykselle, sinun pitää opetella hyväksymään toinen ja itsesi virheineen ja pystyä jatkuvasti luottamaan itseesi sekä kumppaniisi - uskoa siihen, että ympäristöstä ja aiemmista murtuneista sydämistä huolimatta nykyinen kumppani on rinnallasi myös pitkällä tähtäimellä

On vaikea uskoa tosirakkauteen, kun joka puolelta kuulet tarinoita tuttujesi baari-illoista, jotka päätyivät vieraaseen sänkyyn. Tai kuulet, miten ystäväsi kumppani kohtelee ystävääsi. Tai sitten katsot sarjoja, joiden parisuhdedraama ei ole lähelläkään normaalin ihmisen sietorajaa. Tai katsot tv:stä sarjaa, jossa itseään kuumina pitävät ihmiset haukkuvat "normaaleja" ihmisiä, koska fyysiset ominaisuudet eivät olleet tarpeeksi. Siinä myllerryksessä mietit, että miten nuorempi sukupolvi voi ikinä saada normaalia käsitystä parisuhteista tai toisen arvostamiseta. Mietit myös, onko sinun käsityksesi parisuhteesta enää normaali - onko käsityksesi tosirakkaudesta elähtänyt? 

Olen nyky-yhteiskunnassa poikkeuksellinen ihminen. Vihaan draamaa ja etenkin parisuhdedraamaa. Jos minua ärsyttää tai harmittaa, puhun siitä ensin kumppanilleni heti kun tiedän miten saan asian perille niin, ettei toinen ymmärrä minua väärin. En voisi ikinä pettää – enkä myöskään olla toinen nainen. Mallini tulevat hyvin pitkälti kotoa, sillä en ole nähnyt vanhempieni riitelevän koskaan 32-vuotisen suhteensa aikana (tosin, olenhan ollut matkassa vasta 20 vuotta). En voisi myöskään kuvitellakaan rupeavani suhteeseen, ellen olisi varma että haluan tuon ihmisen elämääni pitkällä tähtäimellä - ja kun saan ihmisen rinnalle, pidän siitä kiinni kynsin hampain. Olenko vanhanaikainen?

Ja vielä tärkeämpi kysymys kuuluu; miten tästä kertakäyttökulttuurista pääsee pois? Ehkäpä vain omalla uskolla. Tajuamalla missä menee raja rakkauden ja roikkumisen välillä. Aina ei elämä voi olla ruusuilla tanssimista, mutta on hyvä aloittaa muistamalla vakavaan suhteeseen ryhtyessänsä ne kolme pientä sanaa ja se hölmö fraasi, joka liitetään kirkkohäihin, farmariautoihin ja kultaisiin noutajiin. 
Sillä ihan arkinenkin parisuhde tuntuu paljon paremmalta silloin, kun lupaa seistä vain siinä toisen rinnalla myötä- ja vastamäessä.

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Mitä kuuluu?

Tiedättekö sen tunteen, kun elämää kuvaa vaan lause "paskaa, mutta syvyys vain vaihtelee." Ja sitten kun oikeasti luulette, että nyt olette saavuttaneet paskan huippupisteen, niin sitten lentää pökäle tuulettimeen. Ja sitten tulee vielä molotvin coctail, joka sytyttää koko huoneen tuleen. Siltä musta on tuntunut mun elämäni kanssa viimeiset viisi vuotta.

Oikeasti. Olin jo vähän niin kuin alkanut ajatella, että mut on kirottu; että mun kohdalle ei ikinä voi sattua mitään hyvää. Aina kun ajattelin, että nyt asiat alkaa järjestyä, niin sitten elämä löi märällä kalalla vasten kasvoja.

Mutta nyt tilanne on ihan toinen. Musta tuntuu, että opiskeluissa alkaa olla järkeä. Mediatutkimuksen myötä oon viimein kartalla siitä mitä haluan tehdä tulevaisuudessa - ja hyväksyn sen, vaikkei se ehkä olekkaan sitä rahakkainta hommaa. En aio enää sokeasti suunnata journalismiin, uusmedia, sovelluskehittäminen ja tutkimuspuoli kiinnostaa enemmän. Mulla on suunnitelmia ja mulla on myös motivaatiota. Mä opiskelen ja vaikka stressi hipoo taivaita, niin se ei oo ongelma. Tiedän, että tää kestää enää nelisen vuotta. Sit mulla on ammatti, joka lisäksi tarjoaa mulle vielä lisää mahdollisuuksia elämässä. Sen lisäksi entisestä mullekaikkihetinyt-tytöstä on tullut kärsivällisempi. Musta on tullut myös vahvempi ja osaan esimerkiksi nopeasti leikata synkät ajat vain ohimeneviksi kausiksi - en jää enää vuosikausiksi vellomaan itsesääliin.

Mikä on aiheuttanut kaiken muutoksen? Ensinäkin, toi mediatutkimus. Se on mulle henkireikä. Unelma, jota teen todeksi. Se tekee mut onnelliseksi ja antaa voimaa. Lisäksi Niclas, joka tukee, auttaa, piristää ja on läsnä. Joka rakastaa mua juuri tällaisena ja auttaa kehittymään, eikä yritä muuttaa mua mitenkään. Nicken myötä mun lähipiiri on muuttunut tosi paljon tän vuoden aikana. Mulla on nyt rinnalla ihan hiiiiirmuisesti ihania ihmisiä ja ne "myrkylliset" ihmissuhteet alkaa olla historiaa. Nyt voin olla varma, ettei mun läheisistäni kukaan yritä käyttää mun ystävällisyyttä hyväksi tai yritä jollain muulla tapaa hyötyä musta.

Lisäksi tunnen olevani viimeinkin kuivilla vesillä sen suhteen, mitä kehonkuvaan tulee. En enää toteuta pimeitä syömishäiriöfantasioitani, vaan yritän kehittää itsestäni ulkoisesti sekä sisäisesti vahvaa naista; lihakset ja hiilihydraatit on siirtyneet painajaisista arkielämään. Peilikuvasta katsoo suhteellisen tyytyväinen tyttö, joka pitää itsestään ja uskoo itseensä.

Kuten aiemmin mainitsin, stressi kuuluu myös arkipäivään, mutta arkielämän pienet valopilkut tekee kaikesta vähän siedettävämpää. Sitä paitsi, kohta on joulu ja sitten uusi vuosi - siellä onkin luvassa vaikka mitä kivaa. Elämä on oikeesti aika jees.



tiistai 27. lokakuuta 2015

Kesäikävä

Päiväkirjasta 19.10.2015

Aina ei voi olla onnellinen. Ainakaan jos on minä ja omaa minun ajattelutapani, jossa viivytään pitkiä aikoja menneisyydessä melankolian aalloissa ja sitten loikitaan tulevaisuuteen ja koetaan stressiä siitä, että kohta koetaan stressiä siitä, että pitää kokea stressiä.

Kesä oli meni nopeasti. Se oli onnellisuuden ja autuuden aikaa. Olin onnellinen, olin niin pirun onnellinen ja stressi oli erilaista - muutoshakuista. Nyt tuntuu, että hartiat painuvat kasaan ja itku irtoaa jos vain hetkeksi keskittymiseni herpaantuu ja lakkaan pitämästä itseäni kasassa. Pumppaan rautaa salilla, jotta minusta tulisi fyysisesti vahvempi, mutta henkisesti olen aika palasina. Vuosi on ollut rankka ja nyt se alkaa toden teolla tuntua.

Vaikka tuo melankolian aalto tuntui pahalta, se selätettiin nopeasti. Kiitos ihanan tukiverkkoni. Kiitos teille siitä. Kesä oli blogissa hiljaisuuden aikaa, koska nautin kesästä enkä kuluttanut aikaani kirjoittaen tatti hiessä pitkin öitä. Ryyppäsin mieluummin - lol, vitsi äiti. Palaan silti muistoissani kesään. Onnellisuuteen, autuuteen, lämpöön. Jos näistä vaikka puristaisi voimaa sitten loppuvuodeksi!


kesö
kesäddd 2015-08-31 04.28.04 1 kesä1 kesä 2015-08-17 01.35.03 1 kesäs

Ikävä kesää, mutta pian se on taas täällä.

maanantai 26. lokakuuta 2015

Lomanpäättymismurjotus

Asiat jotka ahdistavat loman loppumisessa ja toisen periodin alkamisessa.


  • Seitsemän kurssia, seitsemän viikkoa ja 31 opintopistettä.
  • Työmäärä. Tänään tein viitisen tuntia yhtä pikkuista referaattia.
  • Burnoutin ja sateen mahdollisuus 100%.
  • Se, että salikäynnit pitää taas mahduttaa luentojen ja opiskelun lomaan.
  • Se, että pitää laittaa jälleen housut jalkaan - tosin ostin tänään kahdet treenitrikoot.
  • Se, että pitää kommunikoida ihmisten kanssa järkevillä lauseilla.
  • Se, että pitää kommunikoida ihmisten kanssa.
  • Se, että pitää kommunikoida.
  • Se, että pitää olla opiskelija.
  • Se, että pitää olla.




torstai 22. lokakuuta 2015

Nurkassa

Hän seisoi nurkassa
hengittäen mustaa tomua.
Painaen veitsen ranteilleen,
itkien verikyyneleitä poskilleen.
Tunsi kaiken maailman arvottomuuden,
lihavuuden ja kömpelyyden.
Lasienkeli,
se hän oli.
Liian monta kertaa liimattu kasaan.

Hän seisoi avuttomana.
Peilistä katsoivat toisen kasvot,
lattialistoissa kuiskivat unohdetut unelmat.
Unelmat, jotka muurasivat muurin
mustasta pitsistä
ja teräsvillasta.

Mikset huomaa häntä?
Mikset rakasta?
Mikset sulje syliisi ja purista,
purista pois tuota mustaa tomua,
pois noilta kultaisilta kutreilta?

YOU SHALL PASS

Asiat, jotka ovat tehneet mut tänään onnelliseksi:


  • Periodivapaa.
  • Mediatutkimuksen saaminen sivuaineeksi
  • Pannukakku Tottisalmessa.
  • Mediatutkimuksen saaminen sivuaineeksi.
  • Pyykinpesu.
  • Mediatutkimuksen saaminen sivuaineeksi.
  • Mediatutkimuksen tentistä 4.
  • Noran kanssa teen juominen ja ainejärjestön kulttuurilehden artikkelin suunnittelu.
  • Mediatutkimuksen saaminen sivuaineeksi.
  • Illan keskivartalotreeni ja dance fit.
  • Päiväunet.
  • Mediatutkimuksen saaminen sivuaineeksi.
  • Ainiin, ja sain muuten mediatutkimuksen sivuaineeksi!


Peukku pystyyn ja unelmia kohti. Ensimmäinen etappi saavutettu. Vierivä kivi ei sammaloidu, joten seuraaavaksi operaatio mediatutkimus pääaineeksi.

maanantai 19. lokakuuta 2015

Tarukansaa

"Olen saapunut uuteen kulttuuriin, taruolentojen salakapakkaan – jos kyseisten paikkojen olemassaoloon edes uskoo. Nämä lajin edustajat ovat äänekkäitä ja riehakkaita. En juurikaan ymmärrä mitä nämä jurriset hurrit oikein puhuvat. Nyökyttelen, nauran ja istun kauhusta naulittuna paikallani.”

Olen sisä-Suomen tehtaansavun katkuiselta mättäältä Turkuun ponnistanut nainen. Kotikaupungissani yleisesti tunnustettiin, että Suomessa on olemassa suomalaisia, sitten on niitä mamuja, ryssiä ja sveduja. Mutta kahta viimeistä pidettiin satuolentoina – eihän kukaan sellainen ollut eksynyt tuohon umpeenkasvaneeseen metsämättääseen ainakaan kymmeneen vuoteen. Lahtisen Marjut oli sellaisen nähnyt Helsingin matkallaan, mutta näköhavaintoa epäiltiin tehdastyöläisten keskuudessa vahvasti.

Lopulta kotikylän ummehtuneisuus ja seisahtuneisuus alkoi ahdistaa. Onneksi Turku otti minut vastaan kuin raikkaalta meri-ilmalta tuoksuva isoäiti. Yhden ja ainoan liikenneympyrän sijaan minua tervehti varsinainen asfalttiviidakko, jossa törmäsin varsin nopeasti koulusta tuttuihin taruolentoihin. Niihin, joiden kielestä ja kulttuurista luin erikoisella tarukielellä – kielellä, jolla ”ei tehnyt niinku yhtään mitään.”

Ajattelin, että voisin helposti elää tuon villikansan rinnalla puuttumatta heidän elämäänsä. Eläisimme harmoniassa ja rauhassa kunnioittaen toistemme reviiriä. Niin se olikin, kunnes eräs komea urosyksilö saalisti minut kadulta ja valitsi tyttöystäväkseen. Vieraseen kulttuuriin soluttautuessani sain karvaasti tajuta, että tarukielen oppiminen koulussa olisikin ollut varsin hyödyllistä. Nyt osasin sanoa ”bara finska för mig, tack” ja ”joo, jag är humanist.”

"Näiden uuden kulttuurin edustajien kanssa voi jopa kommunikoida. He lähestyvät aina iloisesti käpälä ojossa tavoitellen kättäni. He ovat kohteliaampia ja äänekkäämpiä kuin omat lajini edustajat, osaavat kieltäni, vaikken minä osaakkaan heidän. Buuklubbenin tunnusmusiikin kajahtaessa kaikki yhtyvät yhteiseen jengimylvinään, joka on lajille tyypillinen tapa synnyttää yhteenkuuluvutta. Saatan oleskeluni aikana myös huomata lajin urosten tunkevan ylähuulensa alle jotain tahmeaa, mustaa ja haisevaa töhnää soidinviestiksi naaraille.

Kerroin innoissani havainnoistani tehdasmättäällä edelleen asustaville tontuille, jotka pudistelivat päätään ja käskivät varomaan turvallisuuteni puolesta. Hurrit kuulemma vievät työpaikkasi, törmäävät moottoriveneeseesi purjeveneellään ja ovat kaikki pilallehemmoteltuja kakaroita merkkivaatteissa. Pudistelin päätäni ja katsoin mätästonttuja uusin, merenkirkkain silmin. Illalla otin ruotsin kirjat esiin ja aloin opetella verbien taivutusta. Hitot ennakkoluuloista.

--- 

Kolumni on kirjoitettu Kirjoittamisen lajit ja käytännöt -kurssia varten. Aion nyt viimeinkin tarttua unelmiini ja yrittää saada jalkaani mediamaailman oven väliin. Unelmissa kiitää työ freelancerina opiskelun ohella. Kokoan kirjoituksistani portfoliota lähetettäväksi eri lehtiin.

perjantai 16. lokakuuta 2015

Aluksi vain leikin reunalla

Aluksi vain leikin reunalla, 
ajoin pyörällä sata lasissa jarrut paskana. 
Enkä huomannut miten sormeni irtosivat tangosta, 
tukkani leimusi vauhdista,
ja mieleni taipui sinuksi,
ikävä vuoristoradaksi. 
Rakastuin vauhtiin ja sinuun. 

Nyt enää jäätynyt vesiputous,
ja kasa hitaasti tippuvia kyyneleitä. 
Päätäsi huimasi vauhdista,
halusit huimata ja haukata happea.
Jarruttaa vauhdilla hiekkaisessa kurvissa.

Ja silloin tajusin,
että olin rakastunut vuoristorataan,
vauhtiin ja hulmuaviin hiuksiin.
Pelkäsin hiekkaa ja rikkinäisiä jarruja.

Aluksi vain leikin pyörällä,
ajoin ilman käsiä rakkauden reunalla
ennen vesiputousta.


torstai 15. lokakuuta 2015

En ole niin kuin muut aallot

Päiväkirjasta 14.10.2015

En ole niin kuin muut aallot
tai meret.
Kun romahdan,
en kaadu aallonmurtajaasi vasten
en valu rannoillesi,
En.
en törmää vasten sinua
kaiken mereni voimalla.

Vaan pakenen.
Kohti sinistä päättymätöntä ulappaa
helmikyyneleideni kanssa.
Pakenen sinua,
pakenen kipua.
Ja lopulta sinäkin 
pakenet minua.

tiistai 13. lokakuuta 2015

Se kenellä on fallos, on valta?

Mies vie naisensa treffeille elokuviin. Nainen on laittaunut, meikannut kauniiksi ja pukenut juuri sen kroppaa täydellisesti esittelevän mekkonsa. Elokuva on action-elokuva, jossa mies saa tehtäväkseen pelastaa maailman apurinaan fiksu, punahiuksinen ja isotissinen nainen. Sen lisäksi, että maailma pelastuu, saa mies naisen ja seksiä, loppukohtauksessa nähdään kuuma suutelukohtaus. Kumman silmille ensitreffien elokuva olikaan suunnattu? 

Laura Mulvey väitti feministisessä mediatutkimuksessaan vuonna 1975, että patriarkaalinen kulttuuri määrittää miehen katseen kantajaksi ja naisen katseen kohteeksi. Naisella ei siten ole "omaa" katsetta, vaan nainen katsoo maailmaa aina miehen silmien läpi. Mulveyn mukaan myös elokuvateollisuus ylläpitää ja vahvistaa tätä valtarakennetta ja miesidentiteettiä. 

Periaatteessa siis fallosentrisessä yhteiskunnassa, kun nainen katsoo peiliin, hän katsoo peilikuvaansa miehen silmin. Elokuvissa mies katsoo kankaalle heijastuvaa elokuvaa omin silmin. Nainen puolestaan katsoo ruudulle miehen silmin. Mulveyn näkökulma on saanut paljon kritiikkiä, mutta toisaalta tämä naisen näkökulmasta suhteellisen pessimistinen näkökulma on oikeastaan aika kiehtova. Kyllähän maailmassa eniten valtaa on ollut (valkoihoisilla) miehillä, mutta mikä meidän naisten asema sitten massamedian yleisönä on?

Mielestäni media on toisaalta vahvistamassa tätä Mulveyn hyvin teoreettisen oletettua rakennetta. Jos venytetään Mulveyn tutkimusta esimerkiksi naistenlehtiin, katsomme niitäkin aina miehen silmin. Onko väite kuitenkaan niin naurettava? Naistenlehtien kuvia, jos joita, muokataan raskaalla kädellä. Lehtiin pääsevät vain kauniit ja hoikat, isotissiset ja kapeavyötäröiset - tietenkin muokattuina. Naistenlehtien välittämä naiskuva on täysin utopistinen, mutta silti kuvat ovat siellä. Miksi? Jollakin sairaalla tavalla naistenlehtien kuvat ovat heteromiehen silmää miellyttäviä, vaikka lehden sisältö olisi suunnattu täysin naisille (ketä miestä kiinnostaa syksyn muoti, kirjailijan koskettava elämäntarina ja syksyn muotivärit meikkirintamalla?). Totta kai naisetkin nauttivat naisvartaloiden ihastelusta, mutta hyvin harva meistä on luonnollisesti laiha ja isotissinen. Ja minkä takia median nykyinen, rajoittava kauneusihanne muuttuu niin kamalan hitaasti? 

Pohdin koko kysymystä eilen ja poikaystäväni antoi minulle sangen avartavan kommentin aiheesta. Hänestä esimerkiksi muotiteollisuus on pelkästään naisten ja homojen luoma: jos mies saisi päättää muodista, olisi se "toi paita" ja "noi housut", ja sillä asulla mentäisiin seuraavat kaksikymmentä vuotta, kunnes vaate on kulunut täyteen reikiä - ehkä vielä senkin jälkeen, kun ostetaan samaa hyväksi koettua tilalle. Väitin itse kiven kovaan, että vaateteollisuus on luotu miehiä varten; pikkumekot, alusvaatteet ja bikinimuoti, langanlaihat mallit ja niin edelleen. Poikaystäväni pudisti päätään, ja sanoi myös, että muotiteollisuuden luoma langanlaiha vartaloihanne on pelkästään naisten ja homojen luoma, sillä aidot miehet pitävät muodokkaista naisista. Nojaa, meistä on moneen laivaan, joten jätän tuon väitteen sivummalle tästä keskustelusta. Pointti oli se, että olemmeko me naiset niin tottuneita omaan katseettomuuteemme, että me alamme jo muodostaa miesten katseelle sitä, mitä oletamme heidän haluavan - kuten esimerkin treffeille mennyt nainen, pukeutuiko hän itseään vai deittiään varten? 

Mediatutkimuksen luennolla syntyi keskustelua siitä, että kummalla sukupuolella oikeastaan onkaan valta? Professori Hietala nosti yhdessä mieleenpainuvassa esimerkissään sen, miten naisten valta on hyvin seksualisoitunutta. Nainen saa valtaa itsensä paljastamisella, esimerkiksi minihameella tai rintojen paljastamisella. Mutta mitä se kertoo yhteiskunnastamme, että naisen täytyy osoittaa valtansa tunkemalla tissit tiskiin? Eikö silloinkin ole kyse siitä, että vallan osoittaminen tehdään miesten silmien lävitse?

Voidaan sanoa, että media esineellistää naisia. Mutta eivätkö naiset sitten itse esineellistä itseään? Otetaan esimerkiksi (sosiaalinen) media. Instagram on täynnä kuvia naisista, jotka esittelevät treenattuja pakaroitaan tai luojan luomia avujaan pikkuruisissa topeissa. (Miesten) tykkäykset hakeutuvat "valtansa" osoittavien naisten luokse. Sen lisäksi, että osoitamme valtaamme, ajaudumme samalla esineellistämään itseämme ja vahvistamaan asemaamme sukupuolena, jolla "ei ole omaa katsetta". 

lauantai 10. lokakuuta 2015

Kuntosalin kummajaiset

Kulutan nykyisin ihan kohtalaisesti aikaa yliopiston kuntosalilla, joka on pieni ja ahdas. Siellä sitä varsinkin tulee nähtyä varsinaisen tiivis otanta kuntosalilla käyvistä ihmisistä. Ajattelin tässä kieli poskella veistellä teille kivan kummajaisprofiilin yliopiston kuntosalia käyttävistä ihmisistä, perustuen siis omiin empiirisiin huomioihini. Tervetuloa vaan Turun yliopiston salille heh heh.

Mitäpä olisi kuntosali ilman sitä itsevarmaa treenaajaa? Joskus raja itsevarman ja itsensäpaljastelijan välillä on hiuksenhieno. Vilauttelija-Ville/Vilma saapuu salille paljastaen enemmän pintaa kuin on soveliasta (voitte kuvitella liian lyhyet shortsit sekä paidan, joka ei jätä mitään arvailujen varaan tai vaikka kummatkin edellä mainitut). Vaihtoehtoisesti hän paljastaa ylävartalonsa, riisuu paitansa kovan sarjan jälkeen, vilauttelee naisellisia avujaan liian pienessä topissa tai muuten vain nautti muiden hämmentyneistä katseista alkaessaan vetää vatsalihaksia paidatta keskellä salin lattiaa. Sukupuolesta riippuen saat sitten ihastella joko karvaista ylävartaloa tai urheilurintaliiveissä treenaavaa naista. Joskus käy niin huonosti, että kohdalle sattuu ihminen, jossa yhdistyvät molemmat. :/

Treeni-Tiina saapuu salille yllään Nikeä, Adidasta tai mikä nyt onkaan muodissa. Väripaletti on kohdillaan, samoin myös hiukset ja meikki. Kaikki muut jotka eivät ihan tämän tyylitietoisen mimmin silmää viehätä, saattavat saada osakseen pitkiä katseita meikattua nenänvartta pitkin.

Luuri-Lari on treenaamisen sijaan kiinnostunut enemmän puhelimen räpläyksestä. Hän kuluttaa treeniaikansa istuen laitteessa (muiden tukkeena) puhelin kourassa ja naputellen viestejä kavereilleen tyyliin: "Oon just salilla." Hienoa Lari, sulla on homma just hanskassa ja hanskat ihan hukassa - pientä hienosäätöä niin pääset treenaamisen pariin. Tällä kyseisellä ihmistyypillä on myös sisko nimeltään Selfie-Salla, joka sarjojen välissä ottaa itsestään kuvan jokaisessa kuvakulmassa jokaista someapplikaatiota varten. Pitäähän sitä keskittyä olennaiseen.

Muskeli-Make on salin kuningas, jolla on fyysiikat ja lihakset kohdillaan. Tämä ihmistyyppi vaikuttaa aggressiiviselta, sillä hän treenaa tosissaan rypyt otsalla. Hiki lentää ja painot huimaavat heikompien silmiä. Oikeasti Makekin on vain ihminen, mutta hän ei ole tullut salille luomaan ystävyyssuhteita, vaan hakemaan sitä oikeata fysiikkaa.

Oletko kenties joskus tavannut Muskeli-Maken pikkuserkun, jonka me monet tunnemme nimellä Ähisijä. Tämä ähisijä nostaa rautaa kuin heinää. Tietenkin elämää lyhyemmin sarjoin syntisen suurilla painoilla. Ja niiden kivikautisten huutojen, ähinöiden ja murahdusten seuratessa. Painotkin kuuluu viskoa lattialle lujaa. Noh, ainakin tiedämme, että Ähisijän keuhkot ovat kunnossa.

Jotkin meistä menevät salille treenaamaan. Eteenkin vanhempien treenaajien, tai muiden mielipiteistä vitut välittävien, keskuudessa tapaamme Rähjä-Raijaa. Raijalla on yllään ehkä kylmän sodan nähneet verkkarit ja Juice Leskisen keikkapaita vuodelta nakki ja muusi, mutta Raijaapa ei kiinnosta. Se ei tee hänestä yhtään sen huonompaa treenaajaa. Mutta erityisesti Treeni-Tiina kokee olonsa epämukavaksi tämän ihmisen läheisyydessä.

Jokaisen naisen (ja miksei hyväkuntoisen miehenkin) pahin painajainen on Hämärä-Heikki. Hän ei oikeastaan edes treenaa, mutta istuu kulmassa ja tuijottaa sinua kun teet sarjaasi. Kun teet kyykkyjä, hän on yhtäkkiä takanasi tai sitten saatat huomata hänen ottavan katsekontaktia peilin kautta kun teet reiden loitonnuksia laitteessa. Jos näytät vähääkään avuttomalta, saattaa Heikki olla heti paikalla neuvomassa/jututtamassa sinua - tai pyytäämässä ulos.

Joku unohti aamulla deodoranttinsa tai sitten hänellä on takanaan rankka treeni. Hiki-Hannu haisee salin toisen päähän asti hielle tai jollekin muulle todella pistävälle, viikkoja sitten kuolleelle. Lisäksi usein Hannulta on unohtunut hikipyyhe, joten jos olet suuntaamassa hänen jälkeensä johonkin laitteeseen, tervehtii siinä sinua iso hikilammikko. Ole hyvä, Hiki-Hannu on juuri muistanut sinua!

Cardio-Charlotta rakastaa juoksumattoa. Hän juoksee. Ja juoksee. Ja juoksee. Tai joskus jopa polkee. Tai kuluttaa tunnin crosstrainerilla. Painoihin hän ei koske, koska painojen nostaminen tekee miehekkääksi, hyi.

Uivelo-Uuno treenaa ekoja kertoja. Hän näyttää pelokkaalta, välttelee Muskeli-Makea ja häslää painojen kanssa moneen kertaan. Mahdollisesti tämä ihmistyyppi ei tiedä konseptia "sarjat" tai seilaa laitteissa kuin laiva ilman päämäärää, koska ei ole nyt ihan varma mitä on tekemässä. Jokainen meistä on aluksi vähän Uivelo, mutta pian sitä ollaan kuin kala vedessä!

Tunnet katseen ihollasi. Hän seuraa painojasi, kilpailee kanssasi ja mulkoilee jos käytät mielikuvitusta joidenkin laitteiden kohdalla. Ei, tällä kertaa se ei ole Hämärä-Heikki, mutta Heikin ystävä Kyylä-Kalle on saapunut paikalle! Kalle seuraa treeniäsi ja sinua laitteesta laitteeseen. Voit piiloutua, mutta et paeta - et Kallelta!

Okei, tämä perusteella saatan vaikuttaa Kyylä-Kallelta, mutta oikeastaan sitä sarjojen välissä tulee vaan kiinnitettyä huomio vaikka mihin - tämä on ainakin selitykseni. Enkä ole kateellinen treenaaja, kiinnitän huomioni yleensä omaan treenaamiseni - paitsi silloin kun joku tujottaa minua mehukkaasti peilin kautta. Mihin kummajaisryhmään sitten itse kuulun? Joskus olen Hiki-Hannu (mutta pyyhkeen muistan aina!), toisinaan Uivelo, Välillä ehkä on fiilis vähän Rähjä-Raija, mutta toivottavasti joskus olen se Muskeli-Make. Taino ehkä Muskeli-Minna.

Tekstillä en halua loukata kenenkään herkkää sielua, joten älkää vetäkö kiviä nenään. Se sattuu.

Tuleeko teille mieleen muita salityyppejä, ketkä tästä postauksesta ovat nyt päässeet unohtumaan?

tiistai 6. lokakuuta 2015

Musiikinörtin paluu!


Olin kahdeksan vuotta elämästäni amerikkalaistermein nk. "band geek", eli orkesterinörtti. Soitin 8 vuotta klarinettia. Lopetin harrastuksen kuusi vuotta sitten, mutta viimeaikoina olen kärsinyt aika vakavanlaatuisesta soittokuumesta. Köyhällä opiskelijalla ei kuitenkaan ole varaa klarinetin kalliisiin lehdyköihin (joilla ko. soittimen ääni aika lailla luodaan, jos sormia ei huomioida). Tänään löysin kuitenkin klarinettilaukustani kasan uudenkarheita, käyttämättömäksi jääneitä lehdyköitä. Ilonkiljahduksin asetin uuden kielilehdykän paikoilleen ja soitin tunnin verran sielu ilosta tanssien - niin, että meinasin myöhästyä mediatutkimuksen luennolta.

Aloitin soittamisen ensimmäisellä luokalla. Ensin halusin soittamaan poikkihuilua, mutta isäni ylipuhui minut klarinettiin. Kolme vuotta myöhemmin isäni osti minulle oman klarinetin. Koin kuitenkin pitkään harmitusta siitä, että vaihdoin soitinta viime hetkellä ja koin myös, että minun oli "pakko" soittaa - no siltähän se pikkulapsesta tuntuikin, mutta aikuisena tajuan kalliiden soittotuntien, sikakalliin oman soittimen ja kaikkien niiden tuhansien kielilehdyköiden ja nuottivihkojen sponsoroimisen isän puolesta olleen vain kannustus; "Tee sitä kun olet siinä hyvä". Koska en tajunnut tätä kuviota tyhmänä kapinoivana teininä, päätin lukuisten tunnilta lintsaamisten jälkeen lopettaa koko homman. Ja arvatkaa vain kaduttaako nyt. Pitkään väitin vihanneeni koko soittoharrastusta, mutta viisi vuotta myöhemmin aloin miettiä vakavasti: jos klarinetin soittaminen oli minusta niin kamalaa, miksi sitten harrastin sitä kaikki kahdeksan vuotta? Miksi halusin oman soittimen? Ei, ei minua pakotettu mihinkään. Joka kevät isä kysyi, että vieläkö jatketaan. Minä sanoin aina "joo".

Oikeastaan lopetin koko harrastuksen siksi, että se ei ollut 'cool', ja olin muutenkin tarpeeksi erilainen ja koulukiusattu. Ja myös siksi, että pelkäsin: en jaksanut kouluhikaroinnin ja kilpauinnin rinnalla tehdä juuri koskaan niitä tärkeistä tärkeimpiä, eli soittoläksyjä, joten kehitykseni jäi aika kehnoksi. Biisit toki opettelin orkesteriin ja soittotunnille (aina joskus), eihän sinne muuten olisi kehdannut edes mennä, mutta asteikkoja en esimerkiksi musiikkiopiston tutkintoihin jaksanut opetella. Totta kai ne opeteltiin neljä vuotta kestäneillä teoriatunneilla alusta loppuun ja väärinpäin ja mitälie, mutta enhän minä niitä halunnut tai jaksanut sen paremmin muistella - siksi myös suostuin kahdeksan vuoden aikana suorittamaan vain yhden tutkinnon kolmesta, joten myös yksi syy lopettamisen takana oli se, että soitonopettajani yritti pakottaa minut seuraavaan tutkintoon.

Jotenkin koko soittaminen tuntui konseptina siihen aikaan niin vaikealta: sormitukset, asteikot, soinnut, se että se oli 'tylsien ihmisten harrastus' ja klarinetti soittimena valtavirrasta niin kamalan erilainen. Sormitukset, soinnut ja nuotit ovat jotain sellaista, mitkä ovat minulle nyt lauluharrastuksen sekä monta vuotta kestäneen isoisän maanisen pianon rimputtamisen kautta selkiintyneet todella paljon. Olen myös hyväksynyt olevani tylsä ja erilainen. Ja olen aika ylpeä siitä - ja kiitollinen, ettei isä antanut myydä klarinettia missään teinikapinani vaiheessa.

Kun tänään laitoin soittimeni huulille ja puhalsin ensimmäiset sävelet ja asteikot, muistin kaikki sävelet ja niiden sormitukset ylennyksineen ja alennuksineen. Juuri se, mikä minulla oli niin kamalan vaikeaa tajuta konkreettisesti kuusi vuotta sitten. Osasin edelleen monet kappaleet pienen harjoittelun jälkeen hyvin, muutaman Disneyn kappaleen osasin pelkästään sormimuistilla. Tiedän, että alan haeskella uusia nuotteja: ehkä jotain bluesia ja jazzia, sekä Vivaldi ja Beethoven kiinnostaisivat paljon. Ehkä tästä vielä tulee jotain harrastusmielessä - tai tuleekin.

Musiikilla on aina ollut erityisasema elämässäni. Lapsuudessa isänisä soitti pianoa ja haitaria, minä kuuntelin ihastuneena. Isä kuluttaa paljon musiikkia, myös isoveljeni. Minusta kuitenkin on kuoritunut musiikin osalta vieläkin intohimoisempi. Jos ikinä näet minut ilman kuulokkeita, olen joko a) kuollut tai b) poikaystäväni on varastanut kuulokkeeni, koska hänellä on palanut totaalisesti hermo. Oikeasti, kuuntelen musiikkia ihan aina luentojen ja nukkumisen ulkopuolella. Tai sitten laulan. Tai nyt uutuutena; soitan klarinettia. Olen ylpeä musiikkifriikki!

tiistai 29. syyskuuta 2015

Hur kan man blir bättre på Svenska?

Jos jotain voisin yläaste- ja lukioaikaiselle itselleni sanoa, kuuluisi lauseeni seuraavalla tavalla: "OPETTELE SITÄ RUOTSIA." Ajattelin aina, etten yläasteen tai lukion jälkeen tulisi koskaan tarvitsemaan kyseistä kieltä, mutta jo yliopistoon hakiessa saatoin hiukan hakata päätäni seinään. Kirjoituksista vuonna 2013 tuli C, ja selittelin arvosanaa monille ilmoittamalla, etten edes lukenut. No enhän minä lukenutkaan, en myöskään lukenut tunneilla, kotona tai missään muuallakaan. Ruotsin ymmärrys on ollut aina hyvä, mutta kun ei motivoi niin ei motivoi.

Jotain olen kuitenkin oppinut; koskaan ei ole liian myöhäistä, sillä vanhakin koira oppii uusia temppuja! Tässä vinkkejä sellaisille, jotka aiotte tähdätä kevään ruotsin kirjoituksiin tai tappelette yliopiston virkamiesruotsin kanssa. Voin luvata että näillä vinkeillä pääset pitkälle.

IMG_1823


1. Tärkeintä on päästä aluksi tekemisiin ruotsin kanssa, jotta pää alkaa toimia kielen kanssa. En tarkoita, että pitää lähteä viikoksi Tukholmaan tai mennä suomenruotsalaisten keskelle ihan cold turkey, mutta jos tykkäät musiikista, elokuvista, kirjoista tai runoista, tai vaikka tiedelehdistä, tee se ruotsiksi. Kuuntele ruotsinkielistä musiikkia, radio-ohjelmia, katso elokuvia tai sarjoja ruotsiksi tai ruotsinkielisillä tekstityksillä, lue runoja, sarjakuvia, uutisia tai kirjoja ruotsiksi. Heti ei tarvitse tajuta mistä puhutaan, mutta pikkuhiljaa huomaat ehkä, että pää alkaakin toimia. Opettele sanontoja ja fraaseja, kasvata sanavarastoa.

!!! Kun pää alkaa toimia, ala kääntää pieniä juttuja, kuten lyriikoita tai runoja suomeksi. Tai sitten uutisia. Mistä vain tykkäät. Huomaat hyvin pian, että opit sanontoja ja sanavarastosi laajenee ihan huomaamatta! Hyvä vinkki on myös katsoa esim. standuppia ruotsiksi !!!


IMG_1819

2. Panosta kielioppiin. Opettele perussäännöt kuten sanajärjestys, verbien ja substantiivien taipuminen sääntöineen, omistusmuodot jne ja kun muut alkavat olla hallussa, kannattaa tsekata partisiipit.

3. Tee läksyt aina huolella. Käännä kappaleet ja kaikki sanat, joita et ymmärrä. Katso kokonaisuuksia, opettele mitkä prepositiot kuuluvat minkäkin sanan yhteyteen jne.

!! Käytä alleviivauksia ja värejä!!

IMG_1834

4. Sanakokeisiin kannattaa opiskella vaikka jakamalla sanat sanaluokkiin tai tekemällä sanalistoja. Itse opiskelen sanakokeeseen jakamalla sanat sanaluokkiin ja vielä taivutusluokkiin, sitten merkitsen kunkin ryhmän omalla värillä ja opettelen periaatteessa värien kautta luokat. Nyt ei ole ollut tarpeeksi aikaa tähän, mutta keväällä tämä toimi todella hyvin.

5. Hanki joku appi, jolla opiskella ruotsia, etsi netistä ohjelma tai käytä abitreenejä. Kaikki on avuksi eikä opiskelun tarvitse aina olla tylsää!

7. Kysy opettajalta jos et tiedä. Pahinta on, että käytät väärin jotain rakennetta, josta et ole täysin varma. Älä usko Google kääntäjään tai sanakirja.org:iin. Käytä sen sijaan Mot:ia. Ei kannata myöskään uskoa sokeasti sanakirjoihinkaan. Sanoilla on sävyeroja. Äläkä myöskään yritä käyttää rakenteita, joita et osaa. Käytä vain niitä, jotka osaat. Välillä vähemmän on enemmän.


IMG_1828 

6. Uskalla puhua ruotsiksi. Sovi vaikka ystäviesi tai äitisi kanssa, että puhutte vain ruotsia. Virheitä saa tulla (älä pelkää niitä) mutta mitä enemmän kieltä käyttää, sitä varmemmaksi se tulee. Tämä toimii hyvin esimerkiksi natiivin kanssa, sillä toinen voi korjata mahdolliset virheet. Itse toivoisin, että uskaltaisin tehdä tätä enemmän esimerkiksi Niclaksen kanssa, mutta kun toinen puhuu äidinkielenä ruotsia ja minä olen perfektionisti, niin virheiden tekemisen pelko on vähän liian suuri. Siksi annankin vain tehtävät välillä Nicken tarkistettavaksi (ja kuolen sitten myötähäpeään itseäni kohtaan....).


Lukion jälkeen taitoni olivat aika huonot, tai ehkäpä kuitenkin uinuvat - eteenkin suulliset ja kirjalliset taidot vaativat reilusti lisää harjoitusta, vaikka lukion puhekurssin kielikokeesta olenkin näköjään saanut kasin. Huonot opettajat sekä oma vähäinen motivaatio johtivat surulliseen lopputulokseen - joka itseasiassa on monelle hyvinkin samaistuttava kokemus. En ole koskaan nähnyt vaivaa oppiakseni liikkuvia määreitä, taivutusta tai konjunktioita samalla tavalla, kuin miten ne osaan esimerkiksi englanniksi.

Kun tapasin Niclaksen, olin aika lailla sormi suussa ruotsin valmentavan kurssin kanssa. Hyvä jos uskalsin puhua Emilialle kurssilla lausettakaan, vaikka osasin kyllä asiat! Maaliskuusta on nyt yli puoli vuotta aikaa ja tämän aikana olen kuullut ruotsia enemmän kuin sielu sietää. Vappu meni ruotsiksi, samoin Juhannus ja lukuisat, lukuisat viikonloput illanistujaisineen ja baarireissuineen myös. Olen motivoitunut opiskelemaan ruotsia, haluaisin osallistua myös illalliskeskusteluihin ruotsiksi tai vastata baarissa ruotsiksi jollekulle. Tuntuu väärältä, että ihmisten täytyy vaihtaa kieli minun äidinkieleeni, jos he haluavat puhua minulle henkilökohtaisesti ja olla varmoja että varmasti ymmärrän mitä minulle puhutaan. Tottakai monet ovat sanoneet, että voin vastata suomeksikin minulle esitettyihin kysymyksiin, mutta tuntuu se vähän hassulta olla ainoa joka sönköttää suomeksi, kun muut pistävät menemään rotevalla ruotsilla - tai ehken ole vielä tottunut siihen? Suomi on kuitenkin kaksikielinen maa, ja minusta sitä pitää kunnioittaa - varsinkin täällä Turussa.

Olen normaalisti sosiaalinen, äänekäs persoona, mutta ruotsinkielisessä ympäristössä jäädyn ja jään enemmänkin sivustaseuraajaksi. En halua sitä. Monet tänä vuonna saamistani tuttavuuksista ovat suomenruotsalaisia Niclaksen perhettä myöden ja vaikka he totta kai osaavatkin suomea vallan mainiosti, tuntuu minusta välillä todella epäkohteliaalta osallistua keskusteluihin suomeksi. Ymmärrän kyllä todella hyvin mistä ihmiset puhuvat, mutta vastauksen sanominen ääneen ruotsiksi pelottaa (ja reagoimiselle jäävä aika on aika lyhyt loppujen lopuksi...) Entäpä jos teen kauhean ison virheen? Mitä jos joku nauraa? Mitä jos joku ei ymmärräkään minua?

Paljon on tultu ruotsin suhteen eteenpäin, sillä nykyisin voin jo lukea runoja ruotsiksi tai katsoa sarjoja helposti ruotsiksi. En enää eksy keskusteluja kuunnellessani, ymmärrän vitsit ja osaan selittää suomalaiselle ruotsiksi vaikka ties ja mitä (vielä kun saisin tämän uskalluksen siirrettyä esimerkiksi asioiden puhumiseen Niclakselle tai hänen ystävilleen.....). Luen myös runoja ruotsiksi, analysoin ne tosin suomeksi. Voin lukea uutisia ruotsiksi ja kääntää ne nopeammin kuin ennen. Seuraavaksi aion yrittää lukea kirjoja. Sitten avaan viimein suuni. Kyllä musta vielä hyvä tulee - suunta on kuitenkin eteenpäin!

lauantai 19. syyskuuta 2015

Tunnista itsesi - persoonallisuustestejä

Emilian blogista inspiroituneena tein minäkin persoonallisuustestejä, mm. Namasten persoonallisuustestin. Vastaukseksi tuli kaksi vaihtoehtoa, joista kumpikin osui ihan kohteeseensa. Useimmiten, ainakin omasta mielestäni, ihminen on harvoin vahvasti "vain yhtä" persoonallisuustyyppiä. Kokonaispersoonaan vaikuttaa aina useampi piirre.

Namasten mukaan olen joko "kakkonen" tai "kolmonen", eli tuttavallisemmin avulias huoltaja tai tehokas suorittaja.

Avulias huoltaja

Kakkoset ovat ihmiskunnan avuliaita ja huomaavaisia kanssaihmisiä. He rientävät tueksi ja avuksi sinne, missä heitä eniten tarvitaan. Kakkosille auttaminen on luonnollinen ja miellyttävä tapa toimia maailmassa. Kakkoset haluavat olla avuliaita, ystävällisiä ja pidettyjä. He ovat luonnostaan empaattisia ja ihmiskeskeisiä. Kakkonen pyrkii tekemään ihmisiin myönteisen vaikutuksen ja haluaa omalla panoksellaan tehdä toisten elämästä mukavampaa ja miellyttävämpää.
Ihmissuhteet ovat Kakkoselle todella tärkeitä ja hän tekee kaikkensa ylläpitääkseen hyviä suhteita läheisiinsä. Siksi Kakkonen on välillä ehkä liiankin avulias tai ystävällinen.
Kakkonen tavoittelee muiden hyväksyntää olemalla ystävällinen ja avulias, mutta ei aina osaa itse ottaa toisten apua tai huolenpitoa vastaan. Kakkosille tekee hyvää opetella pitämään huolta myös omista tarpeistaan ja jaksamisestaan, niin että toisten auttamisesta ei tule vain yksipuolista tai marttyyrimaista uhrautumista. Kakkonen alkaa  helposti tehdä liikaa muiden eteen ja uhrautuu unohtaen silloin helposti omat tarpeensa.
Parhaimmillaan Avulias Huoltaja eli Kakkonen on huomaavainen, lämminsydäminen ja ihmisrakas. Hän on rohkaiseva, kannustava ja kiva toisia kohtaan. Hän ymmärtää yleensä luonnostaan poikkeuksellisen hyvin toisten tunteita, tarpeita ja ajatuksia.

Tehokas suorittaja 

Kolmoset ovat parhaimmillaan ihailtavia ja aikaansaavia menestyjiä. Kolmoselle on tärkeää olla paras siinä mitä hän tekee ja siksi Kolmoset ovat usein oman alansa huippuja. Kolmoset pyrkivät näkyvään ja hyvään asemaan ja saattavat olla johtopaikoilla työpaikallaan, harrasteseuran puheenjohtajia, menestyneitä yrittäjiä tai esiintyjiä. Kolmoselle on tärkeää erottua edukseen ja hän työskentelee uutterasti saavuttaakseen tavoitteensa. Kolmonen nauttii huomiosta ja haluaa tunnustusta onnistumisistaan.
Kolmoset ovat yleensä edustavia ja muuntautumiskykyisiä. He osaavat olla luontevasti hyvinkin erilaisissa tilaisuuksissa ja ihmisjoukoissa. Kolmoset ovat tehokkaita toteuttamaan tavoitteitaan ja pyrkimyksiään ja näyttävät yleensä suoriutuvan tehtävistään hämmästyttävän ripeästi. Kolmoset ovat usein urakeskeisiä ja pyrkivät näyttämään mahdollisimman menestyneiltä ja sosiaalisesti hyväksytyiltä. Kolmonen on luonnostaan itsevarma ja tehokas, mutta joskus myös harkittu ja laskelmoiva. Kolmosen ulkoinen itsevarmuus saattaa kätkeä alleen myös epävarmuutta ja alemmuudentunnetta, sillä hän kokee menestymisen ja onnistumisen itsetuntonsa kannalta hyvin tärkeäksi.


Lisäksi tein ihan mielenkiinnosta, kuten Emiliakin, 16 personalities testin. Olen tehnyt tämän varmaan parikymmentä kertaa, ja tulokset ovat vaihdelleet päivästä riippuen. Tällä kertaa tulokseksi sain ENFJ:n, joka on vastauksista toistunut ehkäpä eniten.

ENFJ:t ovat luontaisia johtajia, täynnä intohimoa ja karismaa. Maailman ihmisistä kaksi prosenttia kuuluu tähän ryhmään, ja he ovat usein poliitikkoja, valmentajia tai opettajia, jotka inspiroivat muita saavuttamaan asioita ja tekemään hyvää maailmassa. Luonnollisen itseluottamuksen ja sen synnyttämän vaikutuksen ansiosta ENFJ:t opastavat ilolla ja kunnioituksella muita toimimaan yhdessä paremman itsensä ja yhteisönsä kehittämiseksi.
ENFJ:t ovat aitoja, huolehtivia ihmisiä, jotka pitävät sanansa, eikä mikään tekee heitä onnellisemmaksi kuin johtaa rynnistystä eteenpäin yhdistämällä ja motivoimalla oma tiimi tarttuvalla intohimolla. ENFJ-persoonallisuustyypin ihmiset ovat intohimoisen epäitsekkäitä, joskus niin että se jopa kääntyy itseään vastaan. Heitä ei pelota tarttua aseisiin, jos heidän pitää puolustaa ihmisiä ja ajatuksia joihin he uskovat. 

keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Lukio vs. yliopisto

Lukiosta yliopistoon vaihtaminen silloin vuosi sitten oli aikamoinen kulttuurishokki. Suoralta kädeltä ajatellen, eiväthän lukio ja yliopisto nyt niin eroa toisistaan, vai? Kyllä eroavat. Tässä muutamia empiirisiä havaintoja näiden kahden opintoahjon eroista.

Yhteneväisyydet.

Edelleen saat itse päättää lukujärjestyksesi (tosin opintojen sisältö on aivan erilainen). Menet kouluun, pääset koulusta, välillä on hyppytunteja. Tunneilla, tai siis luennoilla, kirjoitat usein suoraan taululta opettajan diat ylös (tosin hedelmällisempäähän olisi itse muokata muistiinpanot, mutta kuka sitä aina jaksaa?). Mutta siihen se taitaakin jäädä.... tai ainakin omalla kohdallani jäi.

Lukujärjestys

Sen sijaan, että valitsisit selkeästi joltain kurssitarjottimelta kurssisi, joudut etsimään kurssikuvaukset, ajat yms. kaikki netistä. Ja tietenkin tieto on tiputeltu ympäri ämpäri nettiä, joten muutama kymmentä välilehteä on aina auki lukujärjestystä suunnitellessa. Eikä sekään takaa, että löydät edes jotain tietoa. Joudut itse myöskin ilmoittautumaan kursseille sekä olet itse vastuussa siitä, että olet menossa oikeaan paikkaan oikeaan aikaan. Vaikeammin sanottu kuin tehty.

Lisäksi, tiedekunnat eivät keskustele kurssitarjonnastaan toistensa kanssa. Samaan aikaan saattaa pyöriä samalla paikalla kolmekin kurssia, mutta on tehtävä armotonta karsintaa ja valittava vain joku niistä kolmesta (on vähän rankkaa yrittää kloonata itsensä kolmeen paikkaan samaan aikaan: totta kai aina voi pyytää jotakuta ottamaan itsellensä muistiinpanot ylös, mutta ei luento ole sama asia, jos sen lukee vain muistiinpanoista.)

VAIKKA sanotaan, että yliopistossa ei tarvitse lukea enää "lukioaineita", on siellä pakko suorittaa kansainvälistymisopintoja; virkamiesruotsia ja vähän sitä tiedekuntakohtaista englantiakin. Lisäksi opetellaan vielä kertaalleen, että miten kirjoitetaan hyvää akateemista tekstiä, tai miten vaikkapas tehdään referaatti. Lisäksi on puhekurssi, jolla harjoitellaan esiintymistä.

Päivät

Harvemmin muistan lukiossa pitäneeni opiskelusta vapaapäiviä - tai siis että kyseisenä päivänä ei olisi ollut mitään aineita. Yliopistossa taas minulla tulee ainakin yksi vapaapäivä viikkoon. Lisäksi päivät eivät ole yhdenmukaisesti 8-16 tms, vaan minulla saattaa olla yksi luento jonakin päivänä, toisena kolme ja luentojenkin välissä kaksi tuntia vapaata. Joskus päivät ovat siis kevyitä luentojen puolesta, joskus taas raskaita. Mutta jos haluaa menestyä ja saada jotakin irti kursseista, ne lyhyemmät päivät ja vapaapäivät ovatkin oikeasti itsenäistä opiskelua varten.

Luennot

Lukiossa istutaan paikoillaan ja opettaja puhuu. Yliopistossa myös istutaan paikalaan luentosalissa ja kuunellaan professorin esitelmöintiä aiheesta x ja y. On myös olemassa luentoja, joilla istutaan pienessä luokassa, opettaja puhuu ajan x ja sen jälkeen keskustellaan yleisesti. Tai sitten on harjoitusryhmiä, joista minulla ei itse ole kokemusta - vielä ainakaan.

Suoritustapa

Lukiossa opiskellaan kurssi ja sitten tehdään koe. Yliopistossa voidaan joko istua luennoilla ja tenttiä aine taikka kirjoittaa essee/esseitä, opiskella kirjapaketteja kotona ja mennä sitten (tiedekunta-)tenttiin. Tai sitten voidaan opiskella kotona ja kirjoittaa pitkä essee aiheesta (noin. liuska tai 1½ per opintopiste....). Kurssien aikana tulee myös kotona tehtävää kotiin; lukemista, itsenäistä opiskelua, esseiden/referaattien/tiivistelmien tekoa. Kuten ylemmässäkin kohdassa sanoin, yliopistossa suurin osa opiskelusta itseasiassa tapahtuukin luentojen ulkopuolella - se oli itselleni uusi juttu.

Kirjat

Lukiossa ostetaan itse kirjat joko uusina tai käytettynä. Yliopistossa kirjoja tulee niin paljon, että on melkeinpä turhaa alkaa kaikkia ostamaan - edes käytettynä. Itse olen ostanut vain kielikeskuksen kirjat kielikursseille. Muutoin yliopiston aikana tulee kyllä kulutettua kirjaston palveluita aika lailla. Viime vuonna taisin saada kahdessa periodissa kymmenen euron varausmaksut tai vieläkin enemmän, en muista tarkasti. Summa summarum, luettavaa tulee. Paljon.

Lukiossa lukemista on myös, kurssia varten on joko kirja tai puolikas. Noh, yliopistossa yhtä kurssia varten saattaa olla jopa viisitoista kirjaa riippuen aineesta, kurssista, professorista ja kaikista muistakin kaikenkirjavista muuttujista. Tosin jakson pituuskin on eri, josta pääsemmekin sitten sulavasti seuraavaan kohtaan!

Jaksotus ja lomat

Niin, siis lukiossa puhuttiin jaksoissa. Yliopistossa niitä kutsutaan periodeiksi. Omassa lukiossani oli käytössä viisi periodia, yliopistossa niitä on kaksi: kaksi syksyllä ja kaksi syksyllä. Periodien välissä on noin viiden päivän (viikon) vapaat, jolloin professorit tarkistavat tenttejä ja sensellaista. Varsinaisia "syyslomia" tai "hiihtolomia" ei ole. Sitten lomaillaan, kun periodi loppuu. Jouluvapaa on ainakin Turun yliopistossa aika muhkea. Viime vuonna taisin olla joululomalla joulukuun alusta tammikuun toiselle viikolle. Kesälomani alkoi vappuna, ja loppui syyskuun ensimmäiselle viikolle. Mutta tämäkin riippuu siitä, miten paljon näkee vaivaa ja millä vauhdilla kursseja suorittaa.

Vapaus

Lukiossa Wilman uhalla oli pakko osallistua tunneille ja tehdä tehtävät. Paitsi sitten abivuonna, kun oli kahdeksantoista ja sai itse söhlätä Wilmaansa. Muistaakseni abivuotena poissaoloni olivat aika muhkeat ja värikkäät. Heh eheh.

Noh, yliopistossa kukaan ei yleensä pidä kirjaa oletko luennoilla vai et. Harjoitusryhmät ja seminaari-tyyliset kurssit ovatkin asia erikseen. Massaluennoilla voi mennä tai olla menemättä, mutta tottakai läsnäolo, tai sen vähäisyys, näkyy sitten numerossa. Harjoitusryhmissä ja seminaarityylisissä kursseissa on tietty määrä poissaoloja, jotka sallitaan. Sen jälkeen saa tehdä ilo sydämellä korvaavia tehtäviä; referaatteja, esseitä tai tiivistelmiä. Ah.

Tiedekunnat

Tiedekuntien sisällä tapahtuu kaikennäköistä, mutta harvemmin lääkisopiskelijat tekevät mitään humanistien kanssa. Yliopistomaailmaan tullessa on tietenkin ymmärrettävä, että alat pitävät itseään toisiaan parempana. Esimerkiksi humanistina olet haahuilija, joten parempi tottua esimerkiksi ylimielisten ekonomien silmienpyöräytyksille ja huonoille humanistivitseille. Yliopistohenkeen kuuluu kuitenkin se, että oma haalari ja tiedekunta kannetaan ylpeydellä - olit sitten kasvatustieteilijä, biologi, lääkäri tai filosofi. 

Vinkkejä fukseille

Älkää olko liian ahneita opiskeluja suunnitellessane. 45 opintopistettä ekana vuonna on hyvä saavutus sekin! Keskittykää periodissa noin 3-5 kurssiin, jotta saatte parhaimman hyödyn ettekä uuvuta itseänne turhaan.
Menkää yliopistoliikuntaan, saatte aivoille vaihtelua ja kuntokin kohoaa.
Käyttäkää hyväksi opiskelijaruokailua.
Menkää myös opiskelun lisäksi bileisiin ja juhliin, pitäkää hauskaa ja liatkaa haalarinne! Yliopistossa elämästä ehtii vielä nauttia, ennen kuin työelämä kutsuu.

tiistai 15. syyskuuta 2015

"Worrying is as effective as trying to solve an algebra equation by chewing bubble gum."

Viime yönä törmäsin viimein Baz Luhrmanin "The Sunscreen Song":iin. Olin aiemmin kuullut mainittvan kyseisestä, lukuisia parodioitakin kirvoittaneesta ääniraidasta, mutta en ollut koskaan henkilökohtaisesti sitä jaksanut etsiä. Koko helahoitohan perustuu siis kolumnistin kirjoittamalle esseelle, joka julkaistiin Chicago Tribune'ssa kesäkuussa 1997. Baz Luhrmann teki siitä ääniraidan vuonna 1999, ja nyt sain sen tosiaan Tropical House -versiona kuunneltavaksi kaverilta.

Anyways, essee käsittelee tapoja onnellisempaan ja parempaan elämään. Itselleni tämä oli ajatuksia kirvoittava löytö ja suosittelen ääniraidan kuuntelemista - joko sitten alle linkattuna versiona tai mistä nyt sattuu tykkäämään. Jos et jaksa kuunnella, suosittelen esseen lukemista. Jos et sitäkään jaksa, poimin alle tärppejä.



"Enjoy the power and beauty of your youth, oh, never mind.
You will not understand the power and beauty of your youth
until they've faded but trust me, in 20 years, you'll look back
at photos of yourself and recall in a way you can't grasp now.
How much possibility lay before you and how fabulous you really looked.
You are not as fat as you imagine."

Don't worry about the future - or worry, but know that worrying is as effective as trying to solve an algebra equation by chewing bubble gum.
The real troubles in your life are apt to be things that never crossed your worried mind
The kind that blindsides you at 4 p.m. on some idle Tuesday.

Do one thing every day that scares you.
Don't be reckless with other people's hearts.
Don't put up with people who are reckless with yours.

Don't waste your time on jealousy,
sometimes you're ahead, sometimes you're behind.
The race is long, and in the end, it's only with yourself.

Remember compliments you receive, forget the insults,
if you succeed in doing this, tell me how.
Keep your old love letters, throw away your old bank statements.

Don't feel guilty if you don't know what you want to do with your life.
The most interesting people I know didn't know at 22 what they wanted to do with their lives.
Some of the most interesting 40-year-olds I know still don't.

Maybe you'll marry, maybe you won't
Maybe you'll have children, maybe you won't
Maybe you'll divorce at 40, maybe you'll dance the 'Funky Chicken'
On your 75th wedding anniversary
Whatever you do, don't congratulate yourself too much
Or berate yourself either
Your choices are half chance, so are everybody else's.

Enjoy your body, use it every way you can.
Don't be afraid of it or what other people think of it.
It's the greatest instrument you'll ever own.
Dance, even if you have nowhere to do it but your own living room
Read the directions even if you don't follow them.
Do not read beauty magazines, they will only make you feel ugly.

Get to know your parents, you never know when they'll be gone for good
Be nice to your siblings, they're your best link to your past.
And the people most likely to stick with you in the future.

Understand that friends come and go,
but a precious few, who should hold on.

Accept certain inalienable truths
Prices will rise, politicians will philander, you, too, will get old
And when you do, you'll fantasize that when you were young
Prices were reasonable, politicians were noble
And children respected their elders.
Respect your elders.

Don't expect anyone else to support you.
Maybe you have a trust fund, maybe you'll have a wealthy spouse
But you never know when either one might run out.

Be careful whose advice you buy but be patient with those who supply it
Advice is a form of nostalgia, dispensing it is a way of fishing the past
From the disposal, wiping it off, painting over the ugly parts
And recycling it for more than it's worth."

torstai 3. syyskuuta 2015

Syksyn treenimusaa

Syksyn alkaessa alkoi mulla myös yliopistoliikunta. Sen mukana liikunta lähtee taas säännölliseksi, lihaskuntopainotteiseksi ja ruokavalio ohjautuu takaisin puhtaaseen ja terveelliseen. Totta kai myös lenkkeily ja kotitreeni tarvitsee oheensa musiikkia - milläs sitä muuten saa energiaa laittaa lihakset huutamaan tuskasta tai miten sitä muuten kannustaa itsensä äärirajoille?

NIIN Miksi puhun ruokavalion korjauksesta? En aio laihduttaa, voi en todellakaan - haluan vain lisää lihasmassaa ja se näillä kesämömmöillä vie loputtoman kauan (lihas tarvitsee kasvaakseen riittävästi proteiinia, ja liikkuva ihminen tarvitsee lisäksi hyviä hiilihydraatteja sekä rasvaa. Kesäruokavaliolla voin haaveilla perseen kasvatuksessta vaikka hamaan loppuun asti). Olen koko kesän vetänyt sitä mitä sielu sietää hyvällä omallatunnolla, mutta huomaan olevani ihan pöhnässä. Nautinto tästä mässäilystä alkaa mennä ja haluan säilyttää herkuttelun ilon vain tiettyinä satunnaisina päivinä.

Ruoan kanssa en yritä sen mitään kummempia kommervenkkejä; aamulla puuroa raejuustolla, välipalaksi ja iltapalaksi rahkaa, treenin jälkeen proteiinisheikit. Päivällisen ja lounaan kokoan täysjyvätuotteista ja perus jauhelihasta/kanasta/kalasta. Oheen iso kasa kasviksia. Totta kai käyn silloin tällöin opiskelijaruokailussakin, enkä aio ottaa muutenkaan liikaa paineita ruoasta - stressailu ei ole syömisen tarkoitus. Lisäksi aion herkutella ainakin kerran viikossa, enkä kiellä itseltäni mitään. En edes alkoholia silloin tällöin. Näin pysyy tasapaino ja onni elämässä.

Sen musiikin pariin.








+ Remember the squats, ladies.

maanantai 31. elokuuta 2015

Nothing is worth it if you ain't happy?

Mikä pilaa mielialan nopeammin ja tehokkaammin, kuin mikään muu?
Se, että tekee asioita, jotka eivät tee onnelliseksi.

Olen puhunut opiskeluahdistuksestani täällä aika usein. Maininnut aina sivulauseissa tai puhunut jopa ihan suoraan. Tällä hetkellä tilanne on se, että huomenna alkavat luennot, ja minut on vallannut järkyttävä paniikki. Kaikki muut ovat niin innoissaan, puhuvat fuksien tapaamisesta ja opintopisteistä. Yritän parhaani mukaan innostua ja valita minua kiinnostavia kursseja, mutta niistä mikään ei juurikaan koske oman alan opintoja. Eikä fuksien tapaaminen innosta. Minussa ei herätä mitään tunteita se, että en ole fuksi. Kandin suunnittelu sen sijaan aiheuttaa kylmän hien, kyyneleet silmiin ja ahdistusprosentin 300. Mikä siis mättää?

Tuntuu kamalalta ajatella, että joudun seuraavat 10 kuukautta painimaan kotimaisen kirjallisuuden parissa. Ehkä ahdistus menee vielä ohi ja innostun jonkin verran opiskelusta, mutta nyt nämä levolla pyyhitettyä kuukautta ovat menneet liian nopeasti. Olen liian väsynyt vieläkin viime vuoden taisteluistani. Yritin harhauttaa itseni ottamalla valtiotiedettä ja kieliä, mutta silti se ahdistuksen paholainen iski viime hetkellä. En tiedä jaksanko tehdä kaiken, mitä olen itselleni ottanut. Mieluummin tekisin töitä, kävisin jumpissa. Tai opiskelisin jotain, mitä kohtaan tunnen paloa. Jotain käytännönläheistä, mutta jossa voi käyttää teoriaa hyväkseen. Tai en minä tiedä.

En voi muuta, kuin ajatella että onko tämä sen arvoista? Pitäisikö vain hakea töitä ja unohtaa pakkopullan vaivaaminen? Pelkään, että olen yliarvioinut itseni sekä opiskelumotivaationi, ja uuvun totaalisesti opiskeluiden takia....

Näihin paniikkeihin ja tunnelmiin. Huomenna se lähtee. Pitäkää isoja peukkuja.

Vielä jonakin aamuna

Vielä jonakin aamuna
aurinko nousee mäkien ylitse.
Vielä jonakin aamuna
nousen tästä
ja juoksen juoksuhaudoista.
Nousen näistä syvistä
tummanpuhuvista,
pehmeän upottavista lakkasoista.
Pidäthän minusta kiinni
kun nousen.
Kun nousen ja huudan tuuleen
lennän vastatuuleen.
Jokaisen alamäen alla odottaa
kultaisia kuvia
pitsisiä unelmia
ja sateenkaarien paloja.

perjantai 28. elokuuta 2015

Bodypositive

Kyllähän siihen meni aikaa. Niin luvattoman paljon aikaa, ennen kuin peilistä alkoi katsoa takaisin itsevarma ja onnellinen ihminen. Siihen meni vuosia, ennen kuin jokainen vartalon möykky, arpi ja epätasaisuus suli osaksi minua ja sai hyväksynnän. Koskaan ei ole liian myöhäistä katsoa peliin ja hyväksyä peilistä tuijottava, epävarma ihminen - ei vain niitä kasvoja, mutta hyväksyä se kokonaisuus. Tämä on kuitenkin se ainoa kuvajainen, joka vastaa synkronoidusti heilautukseesi ja hymyilee takaisin. Mikset siis kohtelisi sitä rakkaudella?

PicMonkey Collagedd

Uskalsin jopa viimein ottaa elämäni ensimmäiset julkiset belfiet. Vuodessa ollaan tultu hirmu paljon eteenpäin, sillä vuosi sitten ei minulla ollut minkäänlaista peppua, muista muodoista puhumattakaan - ei kahden vuoden itsensä rääkkäämisen jälkeen. Juoksin jumpasta tai lenkistä toiseen sekä illat kulutin oksentaen sieluni ulos. Itkin itseni uneen ja uskottelin itselleni olevani terve. Nyt minulla on peppu ja olen niin helvetin ylpeä siitä. Tiedän myös miten kaukana olin terveestä vuosi sitten. Nyt minulla on siis myös täysi oikeus iloita pepustani julkisesti, koska hyvin harvoin (ikinä) kerskailen ulkomuodollani.

Kesä on ollut pitkä ja liikunnaton. Tai no, lenkkipolkuja on kulutettu välillä hyvinkin ahkerasti, mutta lihaskunto on säännöllistä peppu- ja jalkatreeniä huomioimatta ollut laiskaa. Ruoka on ollut mitä on, lähinnä on menty hedonistisella ajatuksella "mitä minä tänään haluan?". Alkoholia on mennyt myös. Ei keho ole enää se sama, kuin se oli toukokuussa yliopistoliikunnan loppuessa. Se on muhkuraisempi, paikottain isompi, toisaalta pienempi - ainakin löysempi. Mutta itseasiassa se on minun kehoni. Minun ainoa kehoni, joka heijastaa kaiken sen mitä olen käynyt läpi. Jokainen arpi, jokainen muhkura. Siellä ne ovat ja kertovat tarinaani.

dssadasdasdsad

Liikuntaa tai ei, croptopin vedin silti päälle. Oli sitä kroppaa siihen tai ei, sen kannoin ylläni ja olin tyytyväinen. Ehkä jonkun silmää poltteli, mutta minulla oli hauskaa. Se on tärkeintä.

Tuntuu hassulta, että vaikka keho onkin muuttunut omaan silmään todella paljon kesän aikana, eivät ystävät huomaa eroa vaatteet päällä. Itse huomaan ja tunnen eron sormieni alla. Mutta tämä on vain yksi versio minusta. Se, jota voi syksyn tullen alkaa taas kehittämään. Ja tiedättekö mitä; kahdenkymmenen vuoden jälkeen minä hyväksyn sen näin. Hyväksyn sen muhkurat ja arvet. Sen virheet ja epäkohdat. Ihailen sen parhaita puolia ja haluan kehittää siitä vielä paremman. Mutta en rääkkäämällä ja kiduttamalla - vaan rakastamalla ja kannustamalla, ravitsemalla ja hoitamalla.

dasdasdsad

Muutos tapahtuu kyllä vääjäämättä ja jatkuvasti, niin hyvässä kuin pahassakin. Hidaskin muutos on aina muutos: "Slow progress is better than no progress". Ja pätee niin moneen asiaan. Ihminen muuttuu ja tottakai kehokin muuttuu iän mukana, mutta aina voi yrittää tehdä parhaansa ollakseen paras versio itsestään. Teki sen sitten konkreettisten saavutusten kautta taikka itsensä psyykkisen ja fyysisen kehittämisen kautta. Minä olen tehnyt osani psyykkisesti ja fyysisesti ja se näkyy - ja olisin hölmö ellen olisi ylpeä saavutuksistani. Pitkälle ollaan tultu anorektisesta ajatusmaailmasta tai pinttyneistä bulimikon tavoista; en voi sanoa olevani täysin vapaa, mutta luultavasti lähimpänä sitä vapautta mitä ikinä voin olla. Edellinen oksentaminen tapahtui melkein yhdeksän kuukautta sitten - on tässä jo aihetta juhlaan. Enkä enää haluakaan palata takaisin ruokavankilaan tai liikuntahelvettiin: pelottomuus ja vapaus on paljon parempaa elämää.

Löydän itsevarmuuteni hyvästä ruoasta, muiden ihmisten positiivisuudesta, ystävistä ja musiikista. Tiedän olevani tasavertaisen, hyvän kohtelun arvoinen ja tiedän omat vahvuuteni ja heikkouteni. Olen vahvempi kuin olen ollut pitkiin aikoihin.Tänään olen itsevarma, eikä syömishäiriö enää saa minusta pysyvää otetta. Se istuu hartialla jatkuvasti, mutta en enää kuule sen ääntä niin vahvasti. Tuuli on kääntynyt ja minä olen voittanut.

sadasdsadsadsda

Tulevaa lukuvuotta kohti

Mistä on syysstressi ja burnout tehty? 
Virkamiesruotsista, humanistienglannista, psykologian ja valtio-opin sivuaineopinnoista, ranskan jatkokurssista, saksan alkeiskurssista, kirjallisuuspedagogiikasta, kasvatussosiologiasta ja kirjoittamisen lajeista sekä käytännöistä.

Tämä siis, jos jollain tapaa haluaa ottaa stressiä ja tehdä kärpäsestä härkäsen. Itse näen sen lähinnä turhana hysterian lietsomisena. Itse kun olen lähinnä innoissani koko paketista, sillä akateeminen vapaus suo minulle mahdollisuuden jättää pakkopullalta tuntuvat kurssit kesken.
Jos jaksan kaiken loppuun asti minua odottaa muhevat 35 opintopistettä - mutta sehän on täyttä utopiaa, sillä jotkut näistä kursseista tulevat kohtaaman loppunsa ennen varsinaista tenttiä. Ajattelin tämän vuoden kuluttaa kokeilemalla kepillä jäätä, josko löytäisin yliopiston sisällä jotain mieltä kutkuttavaa kurssi- tai ainetarjontaa ennen suuntaamistani muille pilville. Muutama ovi onkin jo rakosillaan, kunhan vain uskallan sujahtaa ovesta ja kuunnella intuition ääntä. Nyt kuitenkin edetään hitaasti makustellen, jotta eliminoidaan itselleni tyypillinen tuuliviirimäinen sählääminen elämän eri osa-alueilla.

PicMonkey Collage

Tottakai kursseja on paljon, mutta ajattelin silti olla stressaamatta niistä enempää kuin on suotavaa. Ei tämä nyt niin kamalan vakavaa ole loppujen lopuksi kuitenkaan, enkä haluaisi saada mahahaavaa asiasta, joka ei tunnu omalta. Ajattelin kuulostella stressin määrää lukuvuoden aikana - ehkä se paljastaa jotain tärkeää:

Ajatukset tulevaisuuden ja ammatin suhteen alkavat kirkastua. Olen pohtinut pääni puhki mahdollisuuksia ja välillä antanut kaiken olla hetken omassa rauhassaan - palatakseni asian äärelle uudestaan entistä enemmän pyörällä päästäni. Vaikeaksi oman alan etsimisen tekee erityisesti kaikki yhteiskunnan ja läheisten asettamat rajoitukset. En voi tehdä sitä, tätä tai tuota, koska olen nainen, minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja silmälasit ja olen niin kamalan herkkä. Kaiken lisäksi mun pitäisi nyt vain miettiä rauhassa kun olen niin kamala tuuliviiri, että tuokin idea on vain ohimenevä ajatus. Niin ja kaiken lisäksi olen niin kauhean fiksu, joten puolet ideoistani on lahjakkuuden hukkaan heittämistä.

Loppujen lopuksi uskon kuitenkin, että suurin osa viimeiaikaisesta oireilustani johtuu vain väärän alan opinnoista, siitä, että yritän täyttää jonkun muun unelmaa. Herkkyys voi olla myös vahvuus. Silmälasit nyt ovat vain silmälasit ja sukupuoli on tekosyy. Tuuliviireily johtuu kannustuksen ja tuen puuttesta ja niistä muiden asettamista rajoituksista. Lahjojaan ei kannata heittää hukkaan, mutta fiksuuttakin on niin paljon erilaista. Yritän muistuttaa itseäni siitä, että kaikki on mahdollista jos vain uskaltaa. Tämä on kuitenkin minun elämäni, joten jos haluan tehdä itsestäni jotain, olen ainoa joka sen voi toteuttaa.


tiistai 25. elokuuta 2015

Emme ole niin kuin muut

Päiväkirjasta 24.8.2015

Vein sinut kauas
sinne, missä maan kulta levittyi 
metsien ja teiden välissä.
Peltoina, pohjattomina järvinä.
Ja olit aina yhtä yllättynyt,
et ollut koskaan ylettänyt näin 
                                             kauas.

Ja kun päivän viimeinen säde
katosi järvien pohjiin
ja metsien suojiin
istuit vierelläni.
        Toisella puolella kylmää penkkiä.
Et pitänyt kädestäni
        mutta olit läsnä.
Et suudellut minua
        mutta katsoit silmiini.
Ja näin sen kaiken rakkauden
        olit yhä lämmin
                              ja siinä.

Nauroimme romantiikalle ja
ihmisille jotka hyppivät toistensa perään sillalta.
Hypimme vain toistemme lauseisiin
toistemme unelmiin
toistemme huomisiin.

Ja vaikkemme ole niin kuin muut,
olemme silti
tänään
        huomenna
                       aina
Me.
1440489616116

keskiviikko 19. elokuuta 2015

Asiaa miehistä & armoton Kusipään käsikirja

Olen kolmen miehen kasvattama. Isäni ja kummatkin isoisäni ovat olleet vahvasti kasvatuksessani ja lapsuudessani mukana. Lisäksi pienenä seurasin tarkasti isoveljeni esimerkkiä. Tämä blogipostaus on syntynyt omasta kokemuksesta, omista empiirisistä havainnoista sekä maalaisjärjestä.

Siinä, missä naiset ajattelevat liikaa, miehet eivät ajattele lainkaan. Joten maailman tärkein SISTER-TIP: jos haluat miehesi tekevän jotain; vievän sinut ulos, antavan sinulle takkisi, korjaavan jälkensä keittiöstä, lohduttavan kun on paha olla tai laittamaan wc-renkaan alas käytyään helpotuksella, on vain yksi tapa toimia. Sano se. Sano se ääneen. Suoraan - ei mitään epäsuoria vihjailuja, ne eivät toimi. Eli raa'asti suu auki ja "Kulta, voitaisko mennä vaikka ulos huomenna?" "Kulta, voisitko pliis korjata paskasi lattialta." "Kulta, voisitko lohduttaa, mulla on todella paha olla." 
Parisuhteessa on tärkeää muistaa ylhäällä kertomani sääntö. Puhuminen on avain kaikkeen. Jos harmittaa, suuttuttaa tai kiukuttaa, kerro se ääneen äläkä mökötä sohvalla sanoen "kyllä sun pitäis tietää." Miehet eivät vain yksinkertaisesti tajua.

Mutta miten tulkita miehen tekoja tai tunnistaa kusipää? Tärkein osio tästä postauksesta käsittelee deittailua, ja tätä osiota voitaisiin kutsua ihan vain Kusipään käsikirjaksi. En ole mikään deittailutieteen tohtori, mutta voin sanoa oppineeni kantapään kautta, kaveripojilta ja isoveljen neuvoista aika paljon. Tässä siis tämä loistelias Kusipään käsikirja, jonka nyt jaan myös teille. Se on armoton, mutta säästää pitkällä juoksulla tunteesi ja itkusi.

Kusipää. Tuo baarin tanssilattialta pilkun aikaan löytyvä komea mies, jolla on ulkonäköä ja luonnetta, mutta jota ei kiinnosta sitoutuminen - ainakaan sinuun. Varsinkaan sitten sen yhteisen illan jälkeen. Tämä eliölaji saattaa löytyä myös tinderistä, tunnistettavissa vähäpukeisista kuvista, ananashiuksista ja pyynnöstä lähettää vähäpukeisia kuvia. Tai kaikista kolmesta - on myös yksilöitä jotka eivät täytä mitään näistä kriteereistä. Oli miten oli, kusipää jättää jälkeensä pahaa oloa ja hämmenystä. Kusipääksi voi myös kutsua yleisesti miestä, joka aiheuttaa kyyneliä.

Naiset kasvatetaan siihen ajatukseen, että mies epäsuorasti satuttaa teoillaan naista, josta hän välittää. Tai kohtelee tätä huonosti. Väärin. Jos miehellä on tapana kadota kuin pieru saharaan aina tosipaikan tullen, hän on kusipää. Tosimies ei satuta naista, josta hän välittää tai on kiinnostunut. Joten tapailu- tai miehenmetsästysvaiheessa on tärkeää muistaa muutama pieni seikka:

#1 Miehellä ei ole koskaan liian kiire jos hän oikeasti välittää tai on kiinnostunut. Jos hän haluaa jotain, hän tekee aika sille; toisin sanoen jos hän haluaa sinut, hän raivaa kalenteristaan aikaa sinulle. Jos jätkällä on aina menoa, häntä ei kiinnosta tehdä aikaa sinulle - et siis ole hänen tärkeysjärjestyksessään kauhean korkealla / hän ei ole vakavissaan kanssasi. Seuraavaa koukkuun! 

#2 Melkein sama kuin yllä, mutta jos miehellä on numerosi eikä hän ota yhteyttä, on muutama mahdollinen selitys. Joko hän on kuollut/tajuttomana/elämänsä krapulassa. Huomiona kuitenkin tähän, ettäa krapula ei kestä kahta viikkoa. Toinen realistisempi selitys onkin, että hänellä on parempaa tekemistä. Kuten jo aiemmin sanoin, jos miestä oikeasti kiinnostaa, hänestä kuuluu kyllä.

#3 Mutta jos miehestä kuuluu vain tiettyinä aikoina vuorokaudesta, kuten esimerkiksi silloin kun tavalliset ihmiset nukkuvat ja mies on lisäksi tukevassa humalassa, en suosittele jatkamaan puheluihin vastaamista. Öinen kännipuhelu on 97% varmuudella booty call - eteenkin jos ihmisestä ei kuulu mitään järkevää päivisin tai arkisin. 

#4 Jos mies on kiinnostunut, hän pyytää sinua ulos ennemmin tai myöhemmin. Budjetista riippuen treffit voivat olla leffassa, kävelyllä tai ravintolassa - tai jossain muualla yleisellä paikalla. Ei ole kuitenkaan sanomatta selvää, että tarjoaako mies vai ei. Riippuu rahatilanteesta, iästä ja siitä, mihin mies on kasvatettu. Mutta jos huomaat että treffit ovat aina sarjassamme "netflix & chill" vaakatasossa ja ilman vaatteita, on suotavaa huolestua. Eteenkin, jos haluat miehestä jotain muutakin kuin fuckbuddyn. Jos mies on tosissaan, hän haluaa tehdä sinuun kokonaisvaltaisen vaikutuksen.

#5 LISÄKSI jos mies pyytää ensitreffien jälkeen luokseen tai pyytää päästä luoksesi, suosittelen kaikella rakkaudella hylkäämään tämän kutsun ja katsomaan mitä tapahtuu. Yleensä tämä on pyyntö päästä housuihisi. Säästääksesi sydämesi ja itsesi suruilta, on järkevämpää odottaa sänkyyn pomppaamista kusipääksi epäilemäsi miehen kanssa (hyvä sääntö on odottaa neljät treffit) - intuitio on usein oikeassa. Jos mies on todella kiinnostunut muustakin kuin vaakamambon harrastamisesta, hän arvostaa sinua ja suostuu odottamaan. Kusipää puolestaan kaikkoaa hyvin nopeasti maisemista. Hyvin yksinkertainen kusipäätesti siis. 

#6 Jos mies on kiinnostunut, hän näkee vaivaa eteesi (kysyy kuulumisiasi, kertoo itsestään asioita...). Huomaat eron tosimiehen ja kusipään välillä kyllä, koska tosimiehen kanssa sinun ei tarvitse analysoida kaikkea mitä hän tekee ja sanoo tajutaksesi, että nyt on tosi kyseeessä. Tottakai suhde saattaa olla hankala, mutta ei samalla tavalla kuin kusipään kanssa. Kyse on silloin vain persoonien ja tapojen yhteensovittamisesta - ei siitä, että miehestä ei koskaan kuulu mitään, tai että hän tapailee sinun lisäksi kolmea muutakin. Tiedät kyllä, kun tapaat kunnollisen miehen.

#7 Jos et koskaan tapaa hänen ystäviään tai perhettään, olet luultavasti ns. "mopedi", jonka kanssa leikitään salassa. Ystävien tapaamista baarin tanssilattialla kello kolme aamuyöllä ei lasketa. Eikä sitä, että tapaat kämppiksen naaman puoliksi olohuoneessa matkalla miehen makuuhuoneeseen. Kun miestä kiinnostaa, hän haluaa esitellä sinut ystävilleen ja perheelleen kertoakseen, että Tämä valioyksilö on nyt minun. 

#8 Miehet myös kypsyvät hitaammin, joten videopelit ja muut ovat ihan luonnollinen osa elämää vielä lähellä kolmeakymppiä. Olen todistanut oman isäni leikkivän legoilla 46-vuotiaana. Miehet, jotka kuitenkin rakastavat pelata tunteillasi, eivät ole miehiä. He ovat kusipäitä. Muista ero.

#9 Jos mies on kiinnostunut, hän kertoo itsestään asioita sinulle. Hän ei ole siis mikään mysteeri, vaan tiedät hänestä muutakin kuin etunimen ja numeron. Tiedät myös asioita, joita hän ei kaikille jaa; unelmiaan ja ajatuksiaan. Hän myös kyselee sinusta ja unelmistasi. Kiinnostus on siis vastavuoroista.

LOPUKSI:

- Jos mies sanoo jotain, hän mitä luultavammin tarkoittaa sitä - toisin kuin me naiset teemme. Yrittäessäsi tekstailla miehen kanssa, yritä olla ylianalysoimatta, vaan lue viestit mustavalkoisesti. Näin vältyt pahimmilta väärinymmärryksiltä. Yritä myös selittää asiat suoraan, koska miehet eivät pakosti osaa tulkita monimutkaisia naisten ajatuskuvioita. Jos mies puhuu epäsuorasti, eikä koskaan oikein tiedä koska tapaisitte, hälytyskellot saavat soida ja lujaa. Jos häntä kiinnostaa, hän ei jätä mitään epäselväksi eikä epävarmaksi - hän haluaa olla suora ja selvä.

- Jos epäilet olevasi tekemisissä kusipään kanssa, kannattaa ihan rehellisesti miettiä seuraavaa: Montako kertaa mies on saanut sinut nauramaan/onnelliseksi ja kuinka monta kertaa olet itkenyt miehen takia. Onko hän syypää itkuihisi, onko hän rinnallasi kun sinulla on vaikeaa vai onko hän syy miksi sinulla on vaikeaa? Osoittaako hän olevansa kiinnostunut elämästäsi ja tekemisistäsi, vai oletko sinä yksipuolisesti kiinnostunut hänen elämästään? Jos tajuat itkeneesi enemmän kuin nauraneesi kyseisen ihmisen takia, on hän luultavasti kusipää. Silloin kannattaa vain jatkaa elämää. Koska nothing is worth it if you ain't happy.

- Jos mies on tosissaan, hän ei petä eikä jätä eikä hylkää - hän seisoo rinnallasi vaikka sinulla olisi vaikeaa. Hän antaa yhtä paljon suhteelle kuin sinä. Mies, joka pettää tai jättää, ei välitä sinusta tarpeeksi. Jos suhde - oli se sitten on/off tai tapailuasteella - päättyy, älä jää roikkumaan. Jatka elämää, koska tuolla on vielä joku, joka kiittää sinua kun jatkoit elämääsi.

Vapaa

Vuosi sitten muutin elämäni ensimmäiseen yksiöön. Vuoden päivät pelkäsin kulkea öisin kaduilla ilman avaimia rystysten välissä. Vuoden päivät en tiennyt mitä rauhallinen naapurielämä on; kuuntelin ääniä, hälyjä, elämää. Näin elämästä monta puolta - osa olisi voinut jäädä kokemattakin. En tiennyt paremmasta. Elin päivisin, pelkäsin ja valvoin öisin.

Toki elämä ensimmäisess omassa kodisssani oli aluksi auvoisaa ja ihanaa, mutta uutuudenviehätyksen kadottua se oli kieltämättä kovin katkeraa. Pikkuhiljaa päivien vieriessä alkoi kotona ärsyttää kaikki; milloin se oli suihku väärässä kohdassa kylpyhuonetta, milloin tulitikkuaskin kokoinen vessan allas, milloin vähäinen kaappitila, milloin sänky keskellä keittiötä. Useimmiten se oli kuitenkin rauhattomuus ja vastakkaisesta talosta asuntooni jatkuvasti tuijottava karvainen mies. Poissa ovat ne päivät.

Nyt istun uudessa pikkuyksiössäni. Neliöitä on kaksi vähemmän, mutta onnea sitäkin enemmän. Tämä on koti. Täällä ei ärsytä. Täällä ei tarvitse kuunnella naapureiden elämää - en edes tietäisi heidän olemassaolostaan ellen näkisi rappukäytävässä iloisia kasvoja tai kuulisi pirteitä tervehdyksiä. (Missä ovat vihaiset mulkaisut tai kiireiset "mmmmheiit"?) Täällä on eteinen, jossa on kaappitilaa reilusti. Täällä on uusi vessa, jossa suihkukin on fiksusti sijoitettu ja altaaseeen mahtuu vaikka neljä naamaa kerralla. Täällä on keittokomero, sängylle oma alkovinsa ja olohuoneessa sohva sekä nojatuoli. Enää en menetä yöuniani jos varmuuslukko jää laittamatta.

Äsken seisoin ulkona ja hengitin kesäyön kirpeää ilmaa. Syksy on tulossa. Ennen kaikkea elämäni turvallisin syksy, jota ei tarvitse pelätä. Ei öitä, ei naapureita, ei uniongelmia. Turku on elämäni rakkaus, enkä tiedä mitään kauniimpaa kuin sen öiset valot poikaystävän asunnon kahdeksannen kerroksen ikkunasta. Sen rinnalle on kuitenkin tullut nyt oma kotini, jonne on ilo palata reissujen jälkeen. Jossa tuntuu olevansa kotona. Olkootkin pieni ja ahdas koti, mutta ainakin se parempi kuin edellinen.

Edellinen asuntoni on nyt jossain hämärässä menneisyydessä; avaimet luovutettu lopullisesti ja hyvästit sanottu. Nyt kun muutot ja stressit on lusittu, voin taas keskittyä täydellä panostuksella syksyn opintojen suunnitteluun ja blogin päivittämiseen. Lupaan kerätä itseni kasaan ja etsiä teille kuvamateriaaliakin, ehkä kertoa tulevasta lukuvuodesta ja suunnitelmistani, kuulumisistani ja vääntää pari mukahauskaa vitsiä. Nyt kuitenkin painun sänkyyn kuuntelemaan hiljaisuutta ja nauttimaan unistani. Olen väsynyt, väsynyt raskaasta vuodesta ja kaikesta turhasta stressistä. Mutta voi pojat, miten onnellinen olenkaan siitä huolimatta.

torstai 6. elokuuta 2015

Hiljaisesti onnellinen: "älä ylpisty tai kerkaile sillä miten hyvin sulla oikeasti menee."

Hei. Olen Siiri. Olen 20-vuotias murehtija, jota usein kuvaillaan sanoilla negativisti ja pessimisti. Tosin oman määritelmäni mukaan olen realisti, joka välillä hukkaa elämänsä realiteetit. Tapanani on hukuttaa läheiseni negatiivisiin viesteihin ja löytää valittamisen aihetta jokaikisesta maailman asiasta. Tästäpä ja sen aiheuttamista reaktioista tämä koko postaus itseasiassa lähtikin. 

Todellisuudessa pääni sisällä olen varsin onnellinen, tyytyväinen ja kupliva ihminen, joka päivän päätteksi jaksaa uskoa parempaan tulevaisuuteen. Vaikka valitan aiheesta kuin aiheesta, hymyilen ja nauran joka päivä - valittaminen ja murehtiminen on vain pintaraapaisu tunneskaalastani; tapa purkaa erityisherkkyyttä. Hymyilen päivittäin ehdottoman viimeistään siinä vaiheessa, kun saan painaa pääni tyynyyn tai nukahdan hyvän kappaleen tuudittamana. Tai sitten kun näen auringon. Tai sadepisaran. Tai sateenkaaren. Tai hymyn toisen ihmisen kasvoilla. Tai kun haistan kahvin. Olen empaattinen ja siksi murehdin asioista, mutta osaan kyllä elääkin aina siinä välissä - ainakin joskus.

Eilen olin työhaastattelussa, jossa juuri sorruin realiteettien hukkaamiseen. Kasvoilla oli hymy, taskussa itsevarma asenne mutta nips naps, sinne katosivat realiteetit ja yhtäkkiä olin ulkopuolisin silmin jäätyneenjäykkä, alistunut pessimisti. Kukaan ei nähnyt jäävuoreni taakse, miten hymyilin ja kannustin itseäni puhumaan. Miten jokaisen änkytyksen taakse mahtui valtava määrä sisäistä tsemppiä. "No niin, hengitä. Älä mieti liikaa. Anna mennä. Sano se lause. Voi rakas, ei ihan noin. Ensi kerralla vähän  paremmin ja fiksummin. Pystyt kyllä siihen." Haastattelun jälkeen harmittelin asiaa hetken, mutta lopulta muistutin itseäni että minulla oli hetkeni ja että ehkä pohjimmiltaan tätä ei oltu tarkoitettu. Sitä paitsi voin vielä hakea muita töitä syksyksi. Ihmisille vastasin kuitenkin, että haastattelu meni huonosti. Mitäpä sitä selittelemään, kun omaan tasooni nähden se oli heikko esitys?

"Jos sä oot positiivisena ja onnellinen, niin mulle se ei ainakaan välity."

Mitä tulee ainaiseen viestien kautta valittamiseen, olen saanut lyhyen ajan sisään neljä erilaista puuttumista tähän ainaiseen tapaani valittaa asioista. Kukin on ollut täynnä huolta jaksamisesta ja onnellisuudestani. Minulle siitä tulee vain paha mieli, vaikka ymmärrän että jatkuvan valittamisen kuunteleminen on kuormittavaa - minullakin palaa melkein viikottain pelihousut aina valittaviin ystäviin. Myönnän myös, että järjettömän stressin ja sairauteni takia olen hukannut elämäni realiteetit useammin kuin ennen, ja olen tarvinnut ystäviä joille purkaa tunteitani. Erityisherkkyyden takia kun negatiiviset elämänkokemukset vievät minulta enemmän aikaa tottua asioihin, mutta se ei tarkoita ettenkö olisi pohjimmiltani positiivinen tai onnellinen. Positiiviset kokemukset eivät vain jää niin tarkasti mieleen. Se ei tarkoita ettenkö olisi hymyillyt, tai uskonut parempien aikojen koittavan. Erästä filosofista lainausta käyttääkseni; jos ihminen hymyilee ja on ajatuksissaan positiivinen, eikä sitä ole todistamassa kukaan, pitääkö silloin sanoa hänen olevan virallisesti surullinen ja negatiivinen?


"Jos keskittyisit välillä siihen, kuinka hyvin sulla on asiat."

Kyllä minä keskitynkin, eteenkin kun masennus iskee, se on ainoa tapani selvitä - silloin minun on pakko keskittyä vain asioihin, jotka ovat hyvin jotta en katoa. Minussa on kolme puolta. Se puoli, joka näkyy ihmisille, se puoli joka välittyy minusta kirjoitukseni ja viestieni perusteella ja sitten se, mitä tunnen ja ajattelen oikeasti. Nämä kolme saattavat kaikki näyttää eri asioita. Kolmas on puolista tosin. Ja se kolmas ja viimeinen paljastaa itsensä hyvin harvoin. Se on visusti piilossa, jottei minuun satu, tai ettei kukaan käytä ajatuksiani tai tunteitani minua vastaan. Piilottelun taidon olen oppinut elämäni aikana, mutta asian pitää muuttua: joskus piilotan tämän todellisen puolen itsestäni niin hyvin, että lopulta uuvun. Sitten meinaa usko loppua yms. jne. mutta kaikki järjestyy aina.

Suomalaiseen henkeen kuuluu, että mistään ei saa koskaan ylpistyä liikaa, asioilla ei saa kerskailla ja liian positiiviset ihmiseet ovat vain teeskentelijöitä. Koskaan ei saa kertoa, että asiat ovat liian hyvin. Jos heiluttelet muiden edessä sitä, miten hyvin asiasi ovat, olet itsekäs ja täynnä itseäsi. Myönnän, että tuon puheissani ja viesteissäni enemmän esiin niitä puolia, jotka ovat huonosti - ehkä minussa vain asuu voimakas suomalaisuus? Ehkä niinkin paljon, että muille tulee vaikutelma siitä, etten ole onnellinen, positiivinen tai kiitollinen mistään. Harhaluulo. En pidä kerskailusta, se ärsyttää minua suuresti ja huomaan helposti, miten muut ärsyyntyvät jos sinulla menee pitkään liian hyvin. On helpompi keksiä valittamisen aihetta, jottei kukaan sano edes vitsillä että "Älä jaksa olla noin onnellinen." Yllätys yllätys, olen huomannut, että muut sanovat hanakammin "Älä jaksa olla noin negatiivinen." Näistä ensiksi mainittu satuttaa huomattavasti enemmän.

Esimerkiksi, jos ystäväni valittaa parisuhteestaan, minä en uskalla sinä päivänä kehua miten onnellinen, kiitollinen ja tasapainoinen olen omassa suhteessani. Jos ystävä haukkuu oman kultansa maasta taivaisiin, en todellakaan uskalla sanoa, miten ylpeä ja kiitollinen olen omasta kullastani. Jos kaveria ärsyttää, että poikaystävä pelaa jatkuvasti, en minä silloin sano että voin katsoa tuntitolkulla vierestä kun Niclas pelaa - ja vielä nautinkin siitä. Jos ystävää ärsyttää, että poikaystävä ei vie ulos, en todellakaan sano että olen juuri itse lähdössä ulos. Yleisesti, jos ystävän suhteessa on joku asia huonosti, en minä tule siihen väliin kertomaan ihanista keskusteluista Niclaksen kanssa tai tulevaisuudensuunnitelmistamme tai mistään muustakaan - that's not how I roll, vaikka varmaan pitäisi. Helpompi on vain keksiä joku pieni ärsyttävä asia ja kehitellä siitä ystävälle vähän pahempi ongelma, vaikka oikeasti juuri nauraisin katketakseni, kun Niclas makaa päälläni ja nuolee silmämunaani - true story by the way. Sitten unohtaa koko keskustelu. Minä en halua hieroa onnellisuuttani muiden naamalle, olen mielummin hiljaa tyytyväinen.

Mitä minuun ja itsevarmuuteeni tulee, olen sinut itseni kanssa. Tottakai ulkoisia asioita voisi aina muuttaa ja muutankin, kunhan on voimia ja aikaa. Tottakai minulla on huonoja kehopäiviä ja joskus näen itseni vain suurena valaana joka osaa puhua (nk. realiteettien hukkaaminen). Mutta kyllä minä tiedän olevani fiksu. Tiedän olevani päättäväinen ja rohkea. Sisukas ja empaattinen. Hyvä kuuntelija. Hyvä ongelmanratkaisija. Sosiaalisesti tarkkaavainen. Olen ahkera. Tunnollinen. Hyvä työntekijä. Tiedän olevani hyvä kirjoittamaan ja luova. Ja olen helvetin ylpeä perseestäni ja lihaksista reisissäni. Pidän selästäni, paksuista hiuksistani ja silmistäni. Kannan silmälasit ylpeydellä. Jokaisella on huonoja päiviä ja aikoja, mutta se ei tee minusta huonoa ihmistä. Se tekee minusta ihmisen. Miksi tuon tätä puolta harvemmin esiin? Siksi, että itsevarmoja ihmisiä pidetään jälleen itsekkäinä ja itseään täynnä olevina. Miksi kehuisit itseäsi eteenkään ystäville, jotka kamppailevat oman itsevarmuutensa kanssa? Yliempatia iskee siinä vaiheessa ja on helpompi liittyä valitusrinkiin, kuin ottaa askel eteenpäin ja sanoa "Minäpä satunkin pitämään itsestäni."

Olen tällä hetkellä kiitollinen, onnellinen ja positiivinen niin monesta asiasta. Uudesta kodistani, uusista ja vanhoista ystävistäni, autostani turusssa, poikaystävästäni, suhteemme toimivuudesta ja tulevaisuudensuunnitelmistamme, saapuvasta syksystä, hyvästä terveydestä, opiskelupaikasta vaikkakin se ei ole täysin sitä, mitä haluan tehdä tulevaisuudessa (ainakin se on jotain, ja sen kautta olen yths:llä ja yliopistoliikunassa). Olen iloinen kesästä satoi tai paistoi. Tulen iloiseksi postin kolahtaessa vaikka sieltä tulisikin vain mainoksia. Olen onnellinen siitä, että herään joka aamu. Olen iloinen kun pääsen lenkille. Siitä, kun poikaystäväni keksii uuden vitsin. Tai suutelee kaulaani. Tai pelaa videopelejä ja saan katsoa vierestä. Siitä, että opin jonkun uuden sanan tai asian. Olen onnellinen siitä, että osaan kirjoittaa ja siitä, että tekstia syntyy jälleen. Tulen päivittäin onnelliseksi ja hymyilen niin monen eri asian takia, mutta eteenkin kesän aikana olen nähnyt hyvin vähän ketään. Sen takia minusta on stressin lävitse näkynyt muille vain negatiivinen ja ahdistunut puoli. Se puoli, jolla olen huolestuttanut läheiseni ja ystäväni. Suututtanut ja ärsyttänyt. Kuormittanut.

Erityisherkkyyden takia, puran muille vain negatiivista osaa ajatuksistani. Se on minulle vaikea, vaikea pitää sisälläni. Se on pakko purkaa. Toisen pahat sanat, huoli tulevaisuudesta, stressi. Mutta kun sen puran pois, sisälleni jää vain positiivisuus ja onnellisuus. Usko tulevaisuuteen.

On välillä myös vaikeaa sanoa muille olevansa onnellinen, eteenkin jos toinen on kaukana siitä. Tiedän kyllä ettei oikeassa ystävyydessä ole mitään sääntöjä siitä, ettei toinen osapuoli saa olla onnellinen jos toinen on surullinen - niin kuin siinä ei ole kirjoitettuja sääntöjä siitä, että itsevarmuuttaan ei saisi tuoda esiin jos toinen kamppailee omansa kanssa. En halua kuitenkaan ikinä olla kateuden kohde siitä, että hitsi kun tolla Siirillä menee niin paljon paremmin kuin mulla. Ajatelkoot mieluummin että elämäni on kamalaa, jotta voin nauttia siitä sitten itsekseni pimeässä, neljän seinän sisässä ja hemmotella poikaystävääni ostamalla nakkeja Siwasta. Sitä paitsi, kaikesta katkerasta saa väännettyä paljon parempaa vitsiä ja siitä lukeminen on huomattavasti viihdyttävämpää. Enkä minä osaa kerskua onnellisuudellani tai positiivisuudellani. Se vain on.
Mutta sanottakoot tämä nyt julkisesti kaikille; elämäni on oikeasti aika pirun siistiä, enkä vaihtaisi siitä mitään pois. En ole kateellinen kenellekään muulle, en haikaile heidän elämäänsä. Minulla on kaikki mitä tarvitsen ja arvostan sitä, vaikka joskus vaikuttaakin siltä, että olen kylmä, kyyninen ja kivipesty pessimistinkökkäre.

Viimeisenä, muttei vähäisimpänä. Kaikki hymyt eivät näy ulos päin, samoin kuin eivät kaikki kyyneleetkään. Välillä naamioiden taakse piiloutuu paljon muutakin. Kolikollakin on aina kaksi puolta. Minun kolikkoni kasvolla on hymy, vaikken sitä julkisesti loputtomasti alleviivaa. Minä nyt vain satun olemaan tällainen. ♥