Vein sinut kauas
sinne, missä maan kulta levittyi
metsien ja teiden välissä.
Peltoina, pohjattomina järvinä.
Ja olit aina yhtä yllättynyt,
et ollut koskaan ylettänyt näin
kauas.
Ja kun päivän viimeinen säde
katosi järvien pohjiin
ja metsien suojiin
istuit vierelläni.
Toisella puolella kylmää penkkiä.
Et pitänyt kädestäni
mutta olit läsnä.
Et suudellut minua
mutta katsoit silmiini.
Ja näin sen kaiken rakkauden
olit yhä lämmin
ja siinä.
Nauroimme romantiikalle ja
ihmisille jotka hyppivät toistensa perään sillalta.
Hypimme vain toistemme lauseisiin
toistemme unelmiin
toistemme huomisiin.
Ja vaikkemme ole niin kuin muut,
olemme silti
tänään
huomenna
aina
Me.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti