Bodypositive

Kyllähän siihen meni aikaa. Niin luvattoman paljon aikaa, ennen kuin peilistä alkoi katsoa takaisin itsevarma ja onnellinen ihminen. Siihen meni vuosia, ennen kuin jokainen vartalon möykky, arpi ja epätasaisuus suli osaksi minua ja sai hyväksynnän. Koskaan ei ole liian myöhäistä katsoa peliin ja hyväksyä peilistä tuijottava, epävarma ihminen - ei vain niitä kasvoja, mutta hyväksyä se kokonaisuus. Tämä on kuitenkin se ainoa kuvajainen, joka vastaa synkronoidusti heilautukseesi ja hymyilee takaisin. Mikset siis kohtelisi sitä rakkaudella?

Uskalsin jopa viimein ottaa elämäni ensimmäiset julkiset belfiet. Vuodessa ollaan tultu hirmu paljon eteenpäin, sillä vuosi sitten ei minulla ollut minkäänlaista peppua, muista muodoista puhumattakaan - ei kahden vuoden itsensä rääkkäämisen jälkeen. Juoksin jumpasta tai lenkistä toiseen sekä illat kulutin oksentaen sieluni ulos. Itkin itseni uneen ja uskottelin itselleni olevani terve. Nyt minulla on peppu ja olen niin helvetin ylpeä siitä. Tiedän myös miten kaukana olin terveestä vuosi sitten. Nyt minulla on siis myös täysi oikeus iloita pepustani julkisesti, koska hyvin harvoin (ikinä) kerskailen ulkomuodollani.

Kesä on ollut pitkä ja liikunnaton. Tai no, lenkkipolkuja on kulutettu välillä hyvinkin ahkerasti, mutta lihaskunto on säännöllistä peppu- ja jalkatreeniä huomioimatta ollut laiskaa. Ruoka on ollut mitä on, lähinnä on menty hedonistisella ajatuksella "mitä minä tänään haluan?". Alkoholia on mennyt myös. Ei keho ole enää se sama, kuin se oli toukokuussa yliopistoliikunnan loppuessa. Se on muhkuraisempi, paikottain isompi, toisaalta pienempi - ainakin löysempi. Mutta itseasiassa se on minun kehoni. Minun ainoa kehoni, joka heijastaa kaiken sen mitä olen käynyt läpi. Jokainen arpi, jokainen muhkura. Siellä ne ovat ja kertovat tarinaani.



Liikuntaa tai ei, croptopin vedin silti päälle. Oli sitä kroppaa siihen tai ei, sen kannoin ylläni ja olin tyytyväinen. Ehkä jonkun silmää poltteli, mutta minulla oli hauskaa. Se on tärkeintä.

Tuntuu hassulta, että vaikka keho onkin muuttunut omaan silmään todella paljon kesän aikana, eivät ystävät huomaa eroa vaatteet päällä. Itse huomaan ja tunnen eron sormieni alla. Mutta tämä on vain yksi versio minusta. Se, jota voi syksyn tullen alkaa taas kehittämään. Ja tiedättekö mitä; kahdenkymmenen vuoden jälkeen minä hyväksyn sen näin. Hyväksyn sen muhkurat ja arvet. Sen virheet ja epäkohdat. Ihailen sen parhaita puolia ja haluan kehittää siitä vielä paremman. Mutta en rääkkäämällä ja kiduttamalla - vaan rakastamalla ja kannustamalla, ravitsemalla ja hoitamalla.

Muutos tapahtuu kyllä vääjäämättä ja jatkuvasti, niin hyvässä kuin pahassakin. Hidaskin muutos on aina muutos: "Slow progress is better than no progress". Ja pätee niin moneen asiaan. Ihminen muuttuu ja tottakai kehokin muuttuu iän mukana, mutta aina voi yrittää tehdä parhaansa ollakseen paras versio itsestään. Teki sen sitten konkreettisten saavutusten kautta taikka itsensä psyykkisen ja fyysisen kehittämisen kautta. Minä olen tehnyt osani psyykkisesti ja fyysisesti ja se näkyy - ja olisin hölmö ellen olisi ylpeä saavutuksistani. Pitkälle ollaan tultu anorektisesta ajatusmaailmasta tai pinttyneistä bulimikon tavoista; en voi sanoa olevani täysin vapaa, mutta luultavasti lähimpänä sitä vapautta mitä ikinä voin olla. Edellinen oksentaminen tapahtui melkein yhdeksän kuukautta sitten - on tässä jo aihetta juhlaan. Enkä enää haluakaan palata takaisin ruokavankilaan tai liikuntahelvettiin: pelottomuus ja vapaus on paljon parempaa elämää.

Löydän itsevarmuuteni hyvästä ruoasta, muiden ihmisten positiivisuudesta, ystävistä ja musiikista. Tiedän olevani tasavertaisen, hyvän kohtelun arvoinen ja tiedän omat vahvuuteni ja heikkouteni. Olen vahvempi kuin olen ollut pitkiin aikoihin.Tänään olen itsevarma, eikä syömishäiriö enää saa minusta pysyvää otetta. Se istuu hartialla jatkuvasti, mutta en enää kuule sen ääntä niin vahvasti. Tuuli on kääntynyt ja minä olen voittanut.

Mitä vuosi opiskelua on tuonut tullessaan

Vuosi opiskelua takana, toinen pitäisi kohta aloittaa. Puhuin aiemmin, että vaihdan alaa/lähden vaihtoon/tms. Noh, kuvio on nyt se, että en mennyt valintakokeeseen, en tiedä vaihdosta, mutta ensi keväänä lähtenee ala vaihtoon. Miksikö? No siksi, että onhan tietenkin tämä opiskelu antanut hirveän paljon uutta, mutta valehtelisin jos väittäisin ettei tästä ole seurannut mitään huonoakaan. Tilanne on ehkä plusmiinusnolla, mutta katsotaanpas tarkemmin mitä vuosi akateemista opiskelua on tuonut tullessaan.

1. Tiedän mikä on nettiopsu, utumail, moodle. Tiedän mikä on opintopiste, mikä on kela ja miten sen kanssa tulee toimia. Tiedän, miten muodostaa opinnot, tiedän miten ilmoittautua tentteihin, mutta en aina tiedä koska tentit ovat ja missä salissa. En myöskään aina tiedä mistä löytää mikäkin tieto tuolta nettiopsun ihmeellisestä maailmasta.

2. Osaan puhua sujuvasti kirjallisuusjargonia. Kyllä, siis kirjallisuudenopiskelijan peruskäsitteistöä käyttäen muodostaa tavallisille ihmisille täysin hölynpölyltä kuulostavia lauseita, jotka vielä oikeasti merkitsevätkin jotain. En laita tähän yhtäkään, koska käsitteet eivät tällä hetkellä hyväile peppuani millään miellyttävällä tavalla.

3. Opintojen kokoamiseen liittyen, osaan tehdä täysin utopistisia opiskelusuunnitelmia. Kuten tänä aamuna. Listasin ylös kaikki kurssit ja sivuaineet joita olis kauheen kiva opiskella, mutta opintopisteiden lukumääräksi tuli lopulta 95. Hell no. Se tarkoittaa hmm... 10.56 opintopistettä kuukaudessa. HELLLL NO.

4. Opiskelun edetessä opin lukemattomia erilaisia tapoja tutkia lukemaani kirjallisuutta. Tapoja kiinnittää huomioita erilaisiin elementteihin ja tehdä niistä päätelmiä. Noh, nyt en osaa enää lukea ilman että alkaisin analysoida esimerkiksi implisiittisen tekijän tai lukijan arvoasetelmia, kerronan tasoja tai ilman että yrittäisin abstrahoida teemoja, etsiä aiheita tai kenties topoksia. Ilman, että alkaisin pohtia onko teoksessa jotakin postmodernille tai modernille kirjallisuudentutkimukselle tyypillisiä piirteitä. Tai ilman, että löytäisin teoksesta hyperteksuaalisia tai intertekstuaalisia viitteitä. En myöskään osaa lukea runoja, ilman että yrittäisin selvittää niiden perimmäistä tarkoitusta, metakielisyyttä, rytmiikkaa tai mitä näitä nyt on. Voitte siis kuvitella, miten paljon tavallisten romaanien lukeminen vituttaa minua juuri nyt.

5. Äskeiseen kohtaan liittyen, nyt kun osaan juuri näitä kirjallisuuden peruskäsitteistöä ja teoriaa, olen kehittynyt kirjoittajana aika lailla. Esimerkiksi runot merkitsevät enemmän kuin ennen, tai ainakin niiden symboliikkaa on mietitty perusteellisemmin ja se on selkeämpää. Eli ei kai tässä nyt mitenkään huonostikaan mene.

6. Tiedän, etten varmasti jaksa tehdä tätä viittä vuotta tulematta hulluksi. Mutta en myöskään tiedä mitä sitten jaksaisin. Haluanko opettajaksi, vai haluanko kauppisrotaksi. Haluanko markkinoida vai abstrahoida, kirjoittaa vai pyöritellä lukuja. Haluanko tutkia vai tehdä.

7. Olen saanut upeita ystäviä, joiden kanssa voin puhua aiheesta kuin aiheesta. Liittyi se sitten kirjallisuuteen, ihmissuhteisiin tai sukkien väriin. Kaikki käy ja kaikesta voi keskustella joko kakkupalan tai viinilasin ääressä.

8. Opiskeluni on ollut hyvin pitkälti pienryhmäopiskelua, jossa siis joutuu olemaan esillä ja osallistumaan aktiivisesti pienryhmäkeskusteluun, vaihtamaan mielipiteitä ja tuomaan uusia näkökulmia esille. Olen tämän myötä kasvanut varmemmaksi ja saanut varmuutta oman ääneni kantavuuteen. Puheviestintä, ruotsin alkeiskurssi ja humanistienglannin ykköskurssi olivat minulle sellaisia koetuksia, että niistä selviytyminen teki oikeasti vahvemmaksi ja varmemmaksi. Siitä olen todella onnellinen.

9. Olen oppinut paljon. Sanavarastoni on kasvanut, ruotsin taidot ovat parantuneet, englannin taidot kehittyneet, ranskan taidot moninkertaistuneet. Että ei tässä todellakaan mitään vastavalmistuneita ylioppilaita enää olla. :)

10. Olen oppinut elämään makaronilla ja puurolla. Olen myös oppinut ryömimään luennolle kahvin voimalla. Olen oppinut löytämään parhaat opiskelijaruoat ja -ravintolat sekä oppinut välttämään hyvältä kuulostavat, kamalaksi mössöksi paljastuvat paskaruoat. Olen oppinut vilauttamaan opiskelijakorttia ja juoksemaan alennusten perässä. Olen oppinut miltä tuntuu olla itsevarma ja tietää, että joku päivä olisi ihan kiva valmistua ja saada palkkaa.

Insta lately ja muuta pälinää

Iltauvuoroviikko alkaa olla paketissa, tai ainakin ollaan jo voiton puolella. Enää kaksi iltaa jäljellä ja sen jälkeen saan karistaa Turun tomut kahteen otteeseen, vaihtelua elämään ja etäisyyttä asioihin. Elämä on hyvä just nyt. Aurinko, Turku, kesä, keikkatyöt, ihmissuhteet. Kaikki. Ehkä kaikki parin viime vuoden aikana koettu paska on viimein saamassa tasoitusta Karmalta. Oli miten oli, mun hymyä ei voi pilata mikään.

Mietin tässä, että mistä tietää kulkevansa syömishäiriönsä jälkeen oikeaan suuntaan. Hetken pohdinnan jälkeen tajusin monia asioita, joista tietää päässeensä syömishäiriöstä parantumisen kanssa pitkälle.

1. Jos kehosta katoaa massaa esimerkiksi perseestä tai reisistä, sen sijaan että olisit salaa onnellinen ja innoissasi, oletkin paniikissa. "MIHIN MUN LIHAKSET KATOAA?!?!?!"
2. Ja toisaalta, kun perseeseen tai jalkoihin ilmestyy lisää massaa, et ajaudu paniikkiin, vaan olet onnellinen ja innoissasi.
3. Kun joku kysyy mitä tuoda kaupasta listasi ei ole äärettömän tarkka, yksipuolinen tai joustamaton, sekä loppuun saattaa tulla kuin varkain "ja jotain hyvää". Syöt myös kaiken mitä kaupasta tuodaan.
4. Ja voit myös syödä jotain hyvää ilman mitään suurempia tunnontuskia, myös vaikket olisi suunnitellut herkuttelevasi etukäteen.
5. Ylilyöntejä urheilun tai ruoan kanssa tulee aina vain harvemmin. Osaat pysyä kultaisella keskitiellä kummankin kanssa, etkä skippaile aterioita herkuttelun takia. Herkuttelu kuuluu lisänä tasapainoiseen ruokavalioosi.
6. Kauppareissuilla olet kassajonossa kymmenssä minuutissa sen tunnin kaupassa seilaamisen sijaan. Ostat tavaraa ilman, että sinun täytyy lukea jokaikinen tuoteseloste ja tutkia jokaisen tuotteen kalorimäärä.
7. Voit myös syödä tuotteita, joiden kalorimäärästä et ole varma.
8. Uskallat jälleen syödä melkeinpä kaikkia ruoka-aineita; mikään ei ole enää "taianomaisilla lihotuskaloreilla varusteltua" pelkoruokaa. Uskallat jälleen syödä niitä ruokia, joita ennen rakastit hyvällä omallatunnolla. Sinulla ei myöskään ole yksipuolista "turvaruokavaliota".
9. Edellisestä oksennuskerrsta on puoli vuotta, eikä teko houkuta enää pätkääkään.
10. Voit jakaa taloutesi jonkun toisen kanssa ilman, että sinun tarvitsee selitellä outoja syömiskäyttäytymisiäsi. Syöt suhteellisen normaalisti.
11. Tunnet palautuneesi normaaliksi niin fyysisesti kuin henkisestikin; olet saanut voimasi ja energiasi takaisin, sekä voit osallistua ihmissuhteisiin täysillä. Voit antaa itsestäsi ja ottaa vastaan. Pystyt rakastamaan itseäsi ja muita.
12. Olet onnellinen kehossasi ja muutkin huomaavat sen.

Mutta niin. Se elämä viime viikkoina? Elämääni voi seurata suhteellisen reaaliajassa instagramissa nickillä siirieveliina.

 

1. Valmiina synttäreille. Oli hyvä lauantai-ilta. Juhlat startattiin hurjassa Patterinhaassa ja päätettiin Hospodassa. Tai jotkut nimeltämainitsemattomat meistä menivät kauppatorin Hesen kautta kotiin. Heh. // 2. Wanda-kääryle ♥ // 3. Minä ja Niclas viime lauantaina valmiina lähdössä Nicken työkaverin tupareihin. Ilta päättyi randomisti Daily Newsiin eli deikkariin, josta lähdettiin Akateemisen Hesen kautta kotiin. Mikä tää hesejuttu sitten oikein on? Noh, bacon cheese burger ja ette ikinä tajua.

4. Wilma - kääryle ♥ // 5. Maanantain iltavuoron loppumisen jälkeen poljin vielä 7,7km kotiin. // 6. Edustin lauantain tupareissa siis mustassa trikoo-mekossa, valkoisissa converseissa ja farkkutakissa. Kaulassa oli uusi koru ja hiukset kiharsin. Kotiin tullessa näytin kuitenkin taas ihan pummilta. Miten mä aina onnistun, vaikka en edes ollut kovinkaan humalassa?

7. Throwback lakkiaisiin ja huvittavaan skype-yhteiskuvaan veljen kanssa. Kamala ikävä tuota idioottia, mutta onneksi huomenna veli saapuu taas kesäksi kotiin ja lauantaina nähdään! // 8. Wanda otti sunnuntaina rennosti! // 9. Oon täydellinen tyttöystävä, kun alan kokkaamaan 22.35 miehelle lounasta seuraavaksi päiväksi. Niclasta lainaten; vaimomatskuu 10/10.

 10. Eilisen iltavuoron look. Poikkeuksellisen hehkeä, mutta onneksi kotiintullessa naama ja vaatteet ovat ihan proteiinijauheessa - eivät pääse reaaliteetit unohtumaan. Hymy pyllyyn ja proteiinijauhetta myllyyn ;) // 11. Elämäni on hyvin fitness, mutta fuck it. Kroppa näyttää hyvältä, ja töissä kuluttaa kaiken... // 12. Oon hymyilevä varas, joka pöllii poikaystävän vaatteet. 

Aurinkoista torstaita♥

You have to dream before your dreams can come true

"Dear Colleagues,  

I'm pleased to nominate the following students as Erasmus exchange students from the University of Turku to University of Worcester, within our Erasmus agreement under the subject code 022 Comparative Literature."

Nomination details:
Student's name: Ms Siiri Heikkilä
Length of study period: Spring 2016"


Maailmassa ei ole olemassa helppoja päätöksiä, tai vapautta päätösten tekemisestä. Toisinaan pitää tehdä isoja päätöksiä, joskus joutuu tekemään ne kaikki kerralla.
Luulin helpottavani jotenkin elämääni tekemällä päätöksen vaihtaa sosiaali- ja terveysalalle. Minulta pääsi kuitenkin unohtumaan sellainen pieni mutta kuin vaihto-oppilashakemus. Tottakai muistin sen, mutta olin ajatellut kivenkovaan saavani kielteisen päätöksen. Tai sitten voivani olkia kohauttamalla kieltäytyä hyväksytystä päätöksestä. Väärin meni.

Eilen elämäni heitti häränpyllyä (niin kuin se ei olisi sitä jo tänä vuonna heittänyt!). Sähköpostissa luki mustaa valkoisella. Minut on hyväksytty vaihtoon unelmieni alalle, unelmieni maahan, unelmieni kulttuuriin. Kaikkien haaveideni isoäiti, esiäiti ja kuningatar olisi nyt viimein mahdollista toteuttaa.

Aivoni aloittivat heti sodankäynnin sydämeni pakahtuvaa innostusta vastaan. "Tuo on pikkutytön unelma, hattarahaave, jolla ei työllisty. Lopeta unelmoiminen, hae oikeita töitä, valmistu, tienaa rahaa, maksa opintolaina, maksa verot, jää eläkeputkeen ikivanhana ja vittuuntuneena."

Kävin nukkumaan kyyneelet poskilla. Ennen suurimmat päätökseni koskivat sitä, millä leluilla leikkisin tai millä värillä värittäisin. Nyt ne koskevat päätöstä kahden, suuren unelman välillä. Toinen niistä on sydämen unelma, asia mitä rakastan ja mitä minulta myös odotetaan. Jotain, joka on ehkä yhteiskunnan (ja aivojeni) näkemyksen mukaan pelkkä "harrastus", mutta josta minulla olisi nyt elämäni mahdollisuus tehdä enemmän. Tällä haaveella minulla on mahdollisuus tehdä itsestäni jotain. Tällä haaveella pääsisin nyt ulkomaille, Englantiin. ENGLANTIIN, johon olen aina halunnut matkustaa - jossa voisin nyt myös asua.

Toinen unelma on käytännönläheinen kutsumus, aivojeni haave ja haave, joilla minusta tulee kunnon veronmaksaja ja kansalainen. Jossa pääsen ihmisten kanssa tekemisiin, haastamaan itseäni joka päivä henkisesti ja mahdollisesti kanavoimaan kaiken negatiivisen enargian minussa toisten avuksi. Tämä haave on sellainen, jossa minusta tulee tavallinen ihminen. Realistinen, oman elämänsä ja arjen sankari!

Aionko siis ruokkia pilvilinnojani vai tyytyä nk. "keskinkertaiseen" ja realistiseen? Päätös on niin vaikea, etten tiedä mihin suuntaan lähden tässä. Tai itseasiassa, taidan jo tietää mitä teen. Se on vaan niin kauhean vaikea päätös...

"Dear Siiri,

I'm delighted to receive your nominations to study at the University of Worcester and look forward to you joining us next semester."


En aio luopua kummastakaan haaveestani. Aion odottaa vielä vuoden, annan itselleni harkita mitä todella haluan. Minulla on aikaa tehdä töitä kuolemaani asti, mutta en halua kuluttaa noita työvuosia ajatellen "miksi en tehnyt sitä?". Koska todella, mihin tässä olisi kiire? Valmiissa maailmassa (kiitos Kati näistä viisaista sanoista♥). Hoitajaksi ehdin myöhemminkin. Sydämeni palaa nyt vaihtovuodelle, kokemuksille ja elämälle - elämälle, joka on liian lyhyt pelkäämiseen.

"All our dreams can come true, 

if we have the courage to pursue them."

-Walt Disney

Siispä tammikuussa kutsuu Englanti ja Worcesterin yliopisto. Teatteri, kirjoittaminen. Huh.

Kuva Täältä

Ihanat kamalat reidet

Lähes jokaisella naisella naisilla on yksi tai useampi kohta kehossaan, mitä kohtaan tuntee inhotusta ja jonka katsominen peilistä tuottaa aina ahdistuksen aallon. Minultakin löytyy sellainen kohta. Itseasiassa, se kattaa aika ison osan kehostani. Jalat - ja erityisesti reidet. 

Olen matkalla kohti itseni & kehoni hyväksyntää ja se, että inhoan näinkin suurta osaa kehostani pikkuhiljaa murustaa pohjaa koko itsensä hyväksymiseltä. Minun silmiini jalkani ovat liian isot, reidet liian suuret ja löllöiset. Sisäreidet erityisesti ovat suuri negatiivisuuden kertymäpesäke. Koen, että jalat ovat itseasiassa aina olleet yksi suurimmista esteistä itseni hyväksymisen tiellä.

Tunnen itseni todella epävarmaksi farkuissa tai muissa vaatteissa jotka paljastavat jalkojeni koon. Aamuisin saatan vaihtaa vaatteet monta kertaa sen takia, etten ole tyytyväinen reisiini. Katson jatkuvasti heijastuksista ja peilikuvista jalkojani, istuessani kyttään minkä verran tilaa vien penkistä. Kotona kyttään ja hinkkaan käsillä reisiäni toivoen niiden siitä jotenkin ihmeellisesti pienentyvän. Summa summarum, näen jalkani vain parina kasana läskiä.

Kaikki tämä juurtuu vaatekokojen ja itsensävertailun kautta siihen, että joskus elämäni varrella reiteni olivat pienet. Minulla oli reisivako. Ei se minua onnelliseksi tehnyt, mutta on vaikea niellä se ettei reisiäni ole tarkoitettu pieniksi ja hoikiksi - varsinkin kuin "kaikilla muilla" sellainen on. Tänään sitten viimein kyllästyin ajatuksiini, koska totuushan on, että itsensä jatkuva lyttääminen vie voimaa jaksamiselta. Päätin, että osoittaisin itselleni näiden reisien olevan hyvät - vieläkin paremmat kuin ne kukkakepit.

Edellisen kerran juoksin 10 kilometriä joskus puolisentoista vuotta sitten. Muistikuvani on, että se oli tuskaa: jalkoja poltti, kivisti ja ne meinasivat pettää alta. Päästä heitti, oksetti, heikotti. Muistan ajatelleeni, että "vielä tämä katu".  Muistan myös ajatelleeni "jos et jaksa juosta tätä matkaa, niin mihin susta sitten oot. Oot ihan luuseri, inhottava, turha." Tämän  jälkeen olen juossut toki lyhyempiä matkoja ja kävellyt 10 kilometriä helpostikin, mutta en juossut. En.

Tänään avasin google mapsin. Mittasin 10 kilometrin pituisen lenkin niin, että jos päättäisin luovuttaa, voisin hölkkäillä helposti kotiin. Latasin puhelimen ja tein motivaatiosoittolistan. Vedin juoksuvehkeet päälle. Ja arvatkaa mitä sitten tein? Minä juoksin. Koko matkan. Väsymättä. Luovuttamatta. Nopeammin, kuin olen juossut piiiitkään aikaan. Jalkoja ei polttanut tai särkenyt. En meinannut kuolla, oksentaa tai pyörtyä. Lähdin, juoksin ja vain hetkeltä tuntuneen ajan jälkeen olin kotona. Hikisenä ja onnellisena. Viimeisen kilometrin itseasiassa irroittelin juosten todella lujaa. Enkä kertaakaan juoksun aikana epäillyt itseäni....ja itseasiassa lopputuloksena olin juossut 11 kilometriä.

Ehkä jollekin tuo matka on joka aamuinen juoksulenkki, mutta minulle se oli itsensä ja ajatustensa voittamista parhaimmillaan. 

Ja arvatkaa mitä muuta tapahtui? Kotiin tullessani tuntui kuin jotkut harmaat lasit olisi poistettu silmiltäni. Peilistä ei enää löytynytkään enää kahta lihavaaa ja liian suurta, vääränlaista reittä. Sieltä löytyi kaksi vahvaa, voimakasta, lihaksikasta jalkaa, joiden avulla tiedän pääseväni minne tahansa. Nämä jalat ovat lihaksikkaat suuren työn takia - ne eivät ole läskistä. Ne ovat puhdasta voimaa. Ja mitä niihin perinnöksi saatuihin lättäjalkoihin tulee, tiedän nyt etteivät nekään ole niin pahat. Nekin jaksavat, oikeilla kengillä.

Tämä itsensä voittaminen oli kuitenkin enemmän kuin tapa tajuta jalkojensa voima. Se oli myös puuttuva palapelin palanen siihen, että tajusin miten paljon enemmän voimaa minussa virtaa oikeanlaisen, monipuolisen ja runsaamman ravinnonsaanin takia. Ja sen takia että pidän vapaapäiviä. Ja sen takia, että myös nautiskelen ruoan takia. Ja sen takia, että olen löytänyt voimaharjoittelun ihanuuden. Ja sen takia, etten stressaa niin paljosta.

Sillä, että tyydyn vähempään saankin paljon enemmän.

Vain kuolleet ei muutu...

...mutta nekin maatuu!

Jos epäilee vähääkään mielialahäiriöni olemassaoloa, riittää kun vilkaisee (vanhaa) blogiani ja etsii sieltä jokaisen "kaikki menee just nyt niin hyvin, ja tunnen olevani enemmän itseni kuin pitkään aikaan." tai "Oon onnellisempi kuin koskaan" postauksen.
Sitten siirtyy parisen viikkoa eteenpäin niin johan siellä jo lukeekin "Kaikki menee päin persettä", "oon niin syvällä", "elämä on paskaa."
En ole koskaan tarvinnut salkkareita tuomaan elämääni draamaa, kehitän sitä itse jo tarpeeksi. HOHOHOO.

Okei, nyt kun taas vaihteeksi ja elämäni piristykseksi elelen jossain eksyksissä kyynisen ilottomuuden ja totaalisen uupumuksen välimaastossa, ajattelin piristää itseäni ottamalla pienen katsauksen menneeseen vuoteen. Tavallinen Tarja saisi tässä ajassa pikku-Tarjan tehtyä, pullautettua ulos ja ehtisi hetken sen kanssa leikkimään. Vuoteeni ei tosin tänävuonna ole kuulunut vauvaleikkejä (vanhempien ja omaksikin onnekseni), mutta olen silti 12. kuukaudessa tullut äärettömän pitkälle. Välillä tuntuu, että se vauva olisi kehtyksenä helpompi nähdä, joten toisinaan jokainen meistä tarvitsee muistutuksen omista muutoksistaan.

Tämä vuosi on ollut kieltämättä suurien muutosten vuosi, ulkoisesti kuin sisäisestikin. Suuri ulkoinen muutokseni on ollut heijastelua oman itsensä etsimisen ja henkisen kasvun puolella. Olen muuttunut huomaamattani hiukan itsevarmemmaksi ja aikuisemmaksi, ehkä jopa karvan verran ulospäinsuuntautuneemmaksi - vaikka professoreilta tuleekin vielä noottia liian vähäisestä osallistumisesta tuntikeskusteluun (terveisin, ei yhtään katkera). Kunhan siis perfektionismista ja epäonnistumisen pelosta päästään vielä vähän eroon, helpottuisi elämäni huomattavasti. Tai ehkä minun pitää vain opetella olla välittämättä asioista niin paljon.

ASIAAN! Joidenkin kuvien kohdalla en todellakaan enää tunnista itseäni. Muistan asioita, joita olen kuvien ottamishetkellä käynyt läpi, mutta en yhtään osaa saimaistua niihin.



VUOSI ja 1 KUUKAUTTTA: Marraskuu 2013

Lähdetään vähän aikaisemmasta liikkeelle. Ei nyt kovinkaan erilainen kuva tulevien kannalta, mutta silmät ovat ilottomat ja ahdistuneet. Kertovat ehdottomasti siitä, minkälaista tunnetilaa kävin läpi. Kasvot kapeat, vaikka näin itseni ainakin satakiloisena. Huonosti menneet syksyn kirjoitukset otin täysin itseeni. Tulevaisuus näyttäytyi harmaana ja toivottamana.
Yritin olla jotain, mitä en ollut. En tuntenut oloani mukavaksi kengissäni, jokin oli jatkuvasti pielessä.

VUOSI SITTEN: Joulukuu 2013

Näennäisen onnellinen jouluihminenhän se siinä (hymy ei kyllä ylety lähellekään silmiä)! Muistan, että laihdutin jouluksi tosi rajusti niin, että mahduin hyvin koon 36 housuihin, ja se näkyy silmissä. Tämä oli sitä "mulla menee niin hiton hyvin BYHYHYHYHYY" - vaihetta, josta en puhunut kellekään. Muistan, että minua pidettiin syömishäiriön selättäneenä, mutta juuri tämä vaihe oli se, jolloin olin siitä kaukana. Tulevaisuus pelotti, en halunnut keväät kirjoituksien saapuvan koskaan tahi sitten lakkiaisten tai minkäään muunkaan. Halusin vain selvitä jokaisesta ahdistuksentäyteisestä aamusta.
Vaalensin hiukseni (VIRHE).



YKSITOISTA KUUKAUTTA SITTEN: Tammikuu 2014

Olenpas kylmän, ylimielisen ja vihaisen näköinen. Hankala säteillä ulospäin, kun ahdistaa niin maan perkeleesti. Aloitin syömisen, mutta muutuin ulkoa ja sisältä kylmäksi. Ahdistus oli ainoa tunnetilani. Tulevat kirjoitukset saivat minut hulluuden partaalle. Pelkäsin, etten valmistuisi ikinä. Tunsin edelleen oloni vieraaksi kehossani.

KYMMENEN KUUKAUTTA SITTEN: Helmikuu 2014

Tämän vuoden teema on ilmeisesti ollut kylmyys. Edelleen kirjoitusahdistusta ja sen kanssa paljon muitakin ahdistuksia. Penkkarit, abiristeily ja kaikki muut vievät voimat. Kirjoituksiin lukeminen kyllästytti ja välivuosi houkutti.



YHDEKSÄN KUUKAUTTA SITTEN: Maaliskuu 2014

Kovasti kokeilin hymyillä uuden ja parantuvan kroppani kanssa. En kylläkään sanoisi olevan maailman uskottavin hymy. Kirjoitusten alla tunsin oloni ahdistuneeksi, mutta söin ja aloin pikkuhiljaa parantua, vaikka kroppa turposi pullataikinan lailla. Edelleen olin suhteellisen varma välivuodesta, mutta pikkuhiljaa aloin pohtia josko minusta olisi yrittämään yliopistoon sitten kuitenkin...


KAHDEKSAN KUUKAUTTA SITTEN: Huhtikuu 2014

Tervehtymisen läpilyönti ja se näkyy! Kirjoitukset olivat ohi, olin töissä löytötavaratalossa, söin ja liikunta oli lähinnä pilatesta. Nautin kehostani, vaikken ollutkaan kauhean itsevarma. Jännitin Kotimaisen kirjallisuuden pääsykokeita ja kirjoitustuloksia. Katselin päivittäin Turusta asuntoja ja haaveilin omasta kodista. Päätin uudistaa itseni ja tilasin uudet lasit.




SEITSEMÄN (!!!) KUUKAUTTA SITTEN: Toukokuu 2014

Töitä, syntymäpäivät, pääsykokeet ja ylioppilaaksi pääseminen SEKÄ uuden ylioppilaan puhe JA kesätyö Myllysaaren museossa matkailuneuvojana varmistui. Tunnollisena omalle tyylilleni stressailin kaikkea vähäisen, ja syöminen ajautui huomaamattani vähän hakoteille, mutta onnistuin lakkiaisten jälkeen korjaamaan tilanteen. Toukokuu on ollut ehdottomasti solmukohta tässä vuodessa. Pääsin nyt haaveilemaan oikeasti muutosta omilleni ja pääsin itsenäistymään jatkuvasti enemmän. Sain yo-lahjaksi liput Barcelonaan, jossa ei sitten mennytkään ihan käsikirjoitusten mukaan, mutta ei se haitannut. Opin jotain äärettömän tärkeää itsestäni ja kehostani. Aloin pikkuhiljaa mennä kaikesta mahtavasta ylikierroksille, enkä huomannut sitä. Mutta nyt ainakin hymy on aidompi.
Uudet lasit tulivat, mutta ne eivät istuneetkaan ilmeeseni. Silti yritin sinnikäästi tottua niihin.

KUUSI KUUKAUTTA SITTEN: Kesäkuu 2014

Barcelonan reissu, kesätöiden aloittaminen... En oikeastaan muista kesäkuusta mitään. Jännitin pääsykoetuloksia ja taisin käydä Lahdessa kätilön pääsykokeissa, joista käteen jäi parkkisakko ja pääsykoe, jonka pilasin tahallani. Haaveilin Turkuun muuttamisesta niin paljon, että kävin parin viikon välein asuntoesittelyissä täällä. Toivon niin kovasti, että pääsisin parin kuukauden päästä muuttamaan pois Valkeakoskelta. Värjäsin hiuksiani asteen tummemiksi kuun lopussa.



VIISI KUUKAUTTA SITTEN: Heinäkuu 2014

Kuun alussa varmistui paikka ylopistossa. Sen jälkeen alkoi kuumeinen asunnonetsintä, joka päättyi kaksi päivää myöhemmin tämän asunnon löytymiseen. Muuttovalmistelut aloitettiin saman tien, enkä malttanut odottaa kesätöiden loppumista. Muutoksen kunniaksi tuntui, että menneisyydestä oli pakko päästä edes symbolisesti eroon, joten pätkäsin hiukseni lyhyiksi, enkä ole sitä päätöstä kertaakaan katunut.

NELJÄ KUUKAUTTA SITTEN: Elokuu 2014

Muutto heti kuun ekana päivänä ja siitä alkoi tutustuminen Turkuun ja oman asunnon kotoistaminen. Kuun lopussa oli yliopiston tutustmisluennot ja Suomen kielen pääsykoe, jolloin tutustuin Emiliaan.



KOLME KUUKAUTTA SITTEN: Syyskuu 2014

Aloin lähentyä Emilian kanssa entisestään, ja opinnot alkoivat toden teolla. Syöminen paheni asteittain. Suljin siltä silmäni, ja olin kaikista vuoden muutoksista vain väsynyt, ahdistunut ja hämilläni. Raha-asiat alkoivat stressata, samoin yliopistossa pärjääminen. Emilia oli korvaamaton tuki siinä, että jaksoin porskuttaa eteenpäin. Aloin etsiä uusia laseja, koska tajusin etteivät keväällä ostamani lasit olleet minulle NE lasit.

KAKSI KUUKAUTTA SITTEN: Lokakuu 2014

Yliopisto alkoi tuntua mahdottomalta kästeviidakolta, jossa en koskaan tulisi pärjäämään. Syöminen ajautui koko ajan pahempiin ongelmiin, ja liikunta karkasi käsistä. Olin masentunut, ahdistunut ja valmis muuttamaan takaisin Valkeakoskelle. Halusin vain nukkua ja käsitellä kaikki tapahtuneet muutokset, sillä en ollut sisäistänyt mitään. Rajattomana avautunut itsenäisyys oli menettänyt uutuudenviehätyksensä, enkä enää tiennyt mitä sen kanssa tehdä. Aloin harkita alan vaihtoa, ja tuntui ettei minusta koskaan olisi äidinkielen opettajaksi, vaan että minun tulisi olla kätilö tai sairaanhoitaja. Värjäsin hiukseni tummiksi, ja oloni parani paljon (jotkut meistä on vain tarkoitettu tummatukkaisiksi, se nyt vaan on viidakon laki). Emilian tuki oli korvaamatonta ja olimme jo todella läheisiä.



VIIME KUU: Marraskuu 2014
Pahin masennus ja itsenäisyyskriisi alkoi kuun lopulla helpottaa. Uudet lasit saapuivat, ja olin äärettömän onnellinen niistä! Tajusin samalla hetkellä, kun lasit päähäni painoin, että olen juuri oikeassa paikassa. Olen juuri oikealla alalla, olen juuri oikeassa kaupungissa. En ole ehkä onnellinen, mutta olen tyytyväinen ja ylpeä itsestäni ja itseeeni. Liikunta ja syöminen kuitenkin jatkoivat pahenemistaan. Jalkani kipeytyi ja käveleminen teki kipeää. Emilia jaksoi tukea ja kuunnella samoja ongelmia päivästä toiseen.

NYT: Joulukuu 2014

Pääpiirteissään itsenäisempi, optimistisempi, vähemmän perfektionistisempi, elämäänsä tyytyväisempi Siiri, joka alakulosta ja uupumuksesta huolimatta tunnistaa itsensä peilistä PAREMMIN kuin neljään vuoteen. Tunnen olevani paaaljon vanhempi ja kypsempi, kuin vuosi sitten. On vielä paljon ongelmia, mitkä kaipaavat  selvittämistä, mutta olen viimein saanut aloitteen niiden kaikkien setvimiseksi - ja kerrankin uskon, että ne tulevat ratkotuksi. Olen varma, että ensi vuonna elämänlaatuni paranee huomattavasti. Elämäni on viime vuoteen verrattuna aivan erilaista, enkä olisi koskaan osannut kuvitellakaan sen muuttuvan tällaiseksi. Mutta olen onnellinen, tai ainakin onnellisempi. Vähintään ainakin tyytyväinen ja ylpeä. Suhtaudun tulevaisuuteen toiveikkaasti ja nautin enemmän elämästäni. Rakastan uutta kotikaupunkiani, omaa kotiani, itsenäisyyttä, opiskelua ja kaikkea saavuttamaani.

Nyt kun katson, ero ei niinkään ole suuri, mutta kun asetetaan alkutilanne ja lopputilanne vierekkäin ja verrataan niitä silmästä silmään niin...






EROA NOT MUCH? Omaan silmääni tuossa on ainakin vierekkäin kaksi eri ihmistä. Ja niinhän siinä tavallaan onkin.

Stressipeikko tässä päivää!

Pakko huokaista syvään henkeä ja taputtaa itseään olkapäälle. Henki kulkee niin, että keuhkot eivät ole tottuneet tälläiseen määrään ilmaa. Ainakaan ne eivät ole nauttineet tällaista luksuksta pitkään aikaan. Päätä ei purista, ja ajatuskin soljuu sopivalla vauhdilla. Voin ottaa kiinni jokaisesta ajatuksesta ennen kuin ne katoavat sormieni lävitse. Pääni tuntuu painvalta, mutta se ei johdu vain väsymyksestä. Kerrankin minusta tuntuu, että kaikesta paniikista ja stressistä huolimatta olen viimein omaksunut jotain. On niin hyvä olla, että hymy tulee kasvoille huomaamatta. Nauru karkaa vahingossa. Mutta en punastu. Minulla on oikeus nauttia tästä onnellisuudesta. Uskallan ottaa katsekontaktin. Uskallan uskoa itseeni. Uskallan uskoa tulevaisuuteen. Nyt on voittajafiilis.

Ihanaaaa, viimein sain ehkä itseäni viimeaikoina itseäni eniten stressanneen kokeen pois alta. Kyseessä oli kasvatuspsykologia, jonka tentin sähköisesti tänä aamuna kello 10 (oma kokemuksensa sekin).
En osaa oikein sanoa miten meni, mutta sain ainakin jotain aikaseksi! Jotenkin tuntui vain siltä, että luentomuistiinpanojen kylkiäisiksi tulleet kirjat paisuttivat tenttimateriaalin tähtitieteellisiin lukemiin. Liikaa irrallisia faktoja, käsitteitä, teorioita, ideologioita, tutkimuksia, tapoja, menetelmiä, vaiheita, poikkeuksia, kritiikkejä... Ja kun tuo psykologia luonteeltaan vähän tuhoaa tämän humanistin herkän luovuuden. Ensimmäisestä luennosta asti olen ollut koko kurssia kohtaan hyvin vastahakoinen. Monen monta kertaa olen meinannut jättää leikin kesken.. Mutta silti olisi valehtelua väittää, etten olisi yrittänyt täysillä.

Jokainen ihminen stressaa joskus, se nyt on päivänselvää, mutta itse ainakin myönnän olevan lähestulkoon krooninen stressaaja. Aina keksin jotain, mistä panikoida. Lähinnä stressiin liittyy tunne siitä, ettei kaikki ole kontrollissa, ja etten ehdi tekemään kaikkia itselle asettamiani tehtäviä. Tiedän ihmisiä, joista stressiä ei juuri edes huomaa, mutta itse kuulun päinvastaiseen kategoriaan.

Stressatessa ensimmäisenä, huomaan unirytmini häiriintyvän. Tämä takia, keskittymiskykyni kärsii. Kun pää ei toimi, minua turhauttaa. Minusta tulee ärtynyt ja jollain tapaa todella vihamielinen, agressiivinen. Näen aina kauheasti vaivaa esimerkiksi tentteihin lukuun, joten kun viimeisillä voimilla pänttään viimeisiä faktoja päähän, mieleeni nousee pelko siitä, että kaikki on ollut täysin turhaa. Tieto kun ei enää väsymyksen ja distressin takia tartu. Sitten kiukuttelen ja mökötän ja minua alkaa ärsyttää vielä enemmän, koska tajuan miten lapsellisesti käyttäydyn. En osaa lopettaa kiukuttelua, joka suututtaa minua entisestään. Lopputuloksena on kireä, pahantuulinen, kiukutteleva, vittuntunut Siiri, joka on ihan varma että kaikki menee "kuitenkin aina ihan helvetisti päin vittuja, kun tää on niin perkeleen paskaa - saatana" näin kauniisti sanottuna.

Lisäksi masennus iskee helpommin stressin aikana. Usko kykyihini katoaa kuin tuhka tuuleen. Jäljelle jää vain hermoraunio kuori, joka itkee iltaisin kun ei jaksa mitään. Kun pää ei toimi. Kun ei pysty tai uskalla edes luennoilla puhua, koska pelkää nolaavansa tietämättömyydellä itsensä. Ja sitten mieleen jää vain tuhat kysymystä, jota en taaskaan tajunnut, ja joita en taaskaan uskaltanut selvittää.

Stressimallini olen perinyt kotoa. Isäni stressaa samalla tavalla. Hän kiukuttelee tai mököttää stressatessaan, samoin minä. Luulen, että stressistäkin pääsisi eroon, kun uskaltaisi hellittää kontrollista: antaa itsensä poiketa suunnitelluista aikatauluista edes joskus. Tarkoitan tällä sitä, että sallisi itsensä myös rentoutua. Jättäisi jumpan joskus väliin. En koskaan jätä mitään viimetinkaan, joten huolta ei kylläkään ole siitä ettenkö tekisi annettuja hommia ajoissa. Pelkään vain sitä, etten annakaan itsestäni sitä parasta. Mitään kun ei voi koskaan ikinä jättää puolitiehen. Sekin on peritty kotoa.

Mutta nyt. Huomasin heti tänään tentin jälkeen, että väsymys iski päin kasvoja. Olin rento, naureskelin ja pelleilin kuten ennenkin (ilman, että menin yli). Usko tulevaisuuteni, ja asioiden järjestymiseen palasi. Myös usko kykyihini ja osaamiseeni palasi, uskalsin ottaa osaa luennollakin yleiseen keskusteluun, ilmaisin mielipiteitäni ja olin oma itseni. Sain jopa tehtyä muutamia päätöksiä. Monella tapaa nyt on todella rauhallinen olo. Yli kuukauden olen panikoinut tätä kyseistä tenttiä ja nyt kun se on viimein ohi, voin oikeasti hengittää. Ahdistus on poissa. Minulla on ite elämästäni ja ote itsestäni. Aion palkita itseni ruhtinaallisesti perjantaina, kun menen isänpäiväksi käymään Valkeakoskella - olen sen ansainnut.

Nothing gives easy - easy gives nothing

Tänään on ollut ihan mieletön päivä. Vaikka suomen kielen pääsykoe kusi, mä oon vaan yhtä hymyä. Kaikki pelot siitä, etten löydä Turusta samanhenkistä seuraa katosi tänään. Oon löytänyt ihmisen, kenen kanssa voin puhua kaikesta, joka ymmärtää mua ja kirjoittamista, joka jakaa samat kiinnostukset, jonka seurassa voin olla täysin oma itseni. Ja jonka seurassa aika menettää merkityksensä. Kiitos Emilia ♥

Tässä alla myös yksi mun elämäni parhaista päivistä. Ei pelkästään sen takia, että sain ton lakin, vaan sen takia, että sain mun rakkaat yhteen ja sain pitää uuden ylioppilaan puheen. Sen takia, että mä sain viimein todisteen siitä, että yksi aikakausi oli takanapäin.

Kaikki kuvat © Tuulia Koskinen

Musta on aina tuntunut, että olen vähän vinksallaan. Milloin pidän itseäni lamppuna (huomaamaton osa sisustusta, jota ei huomaa ennenkuin se puuttuu), milloin kotkanpoikana (joka ei osaa vielä lentää mutta räpiköi kuitenkin kovasti) ja milloin minäkin luukasana ja arvottomana kusiaisena.

Mutta ei enää. Ehkä se onkin maailma, joka on vinksallaan. Nyt kun oon aloittelemassa humanisti-alkoholistielämää yliopistossa ja pääsen oikeasti elämään mun unelmaa, mä oon löytänyt jonkinlaisen tasapainon siinä suhteessa, että osaan arvostaa itseäni. Mä en enää kynnä pohjamutia jokaisen esteen edessä mä en enää anna vaikeuksien taivuttaa mua.
Mä tiedän, että mun unelmat toteutuu, vaikka mä sulkisin silmäni, sydämeni ja kuolettaisin uskonrippeeni (ettei pettymys tuntuisi niin pahalta). Turun yliopistoon pääseminen on ollut mun elämäni suurin saavutus.

Mä en uskonut. Mä en todellakaan uskonut, että sellaista voisi tapahtua. Mä oon se, joka yrittää ja saa siitä hyvästä elämältä lyönnin naamaan. Nyt kuitenkin tiedän, että se salaisuus minkä takia oon näin pitkällä on se, että mä nousen. Aina. Jokaisen lyönnin jälkeen nousen uudestaan.

Mutta se kirjoittaminen. Sille mä elän, sille mä hengitän. Se antaa mulle paljon, se on pelastanut mut paljolta. Sen avulla oon aina jaksanut jokaisen epäonnistumisen jälkeen. Milloin oon kirjoittanut itseni toisaalle surujen luota, milloin oon kirjoittanut suruni ja murheeni paperille - milloin mitäkin. Näistä opinnoista oon siis haaveillut kauan, ensimmäisestä luokasta lähtien; kokonaiset 12 vuotta. Takana on monta iltaa ja yötä, jolloin on ollut olemassa vain mun syke, mun kädet - mun sydän, joka pusertaa sanoja paperille. Runoja, novelleja, pelkkää ajatuksenvirtaa. Mutta tää aika on mennyt nopeasti ja sen takia tiedän tän olleen oikea valinta. Mä teen mun henkirei'ästäni mulle ammatin, eikä paremmin ois voinut valita.

Tää ei kuitenkaan oo ollut mikään helppo tie. Mä oon halunnut luovuttaa monta kertaa, mennä siitä mistä aita on ollut matalin. Jättää menemättä lukioon. Jatkaa lukiosta amitsuun tai ammattikorkeakouluun. Eikä maailamassa oo ketään niin ylpeetä ihmistä, kuin mun isä. Se on tiennyt kuulemma aina, että kirjoittaminen on ollut mun juttu. Se on aina uskonut ja potkinut mua kohti yliopistoa. Se on aina kuunnellut mun haukut siitä, ettei se tue mun raksa/catering/lähihoitaja/lentoemäntä/matkaopashaaveita koska se tiesi paremmin kuin minä mitä mä haluan, mikä on mun juttuni. Se on ottanut kaiken vastaan, koska se tiesi sen kannattavan.
Isä sanoi mulle ennen muuttoa tänne Turkuun, että vaikka se onkin perinteinen suomalainen mies, joka ei osaa puhua tunteistaan, se on äärettömän, pohjattoman, tavattoman ylpeä musta. Se itki. Otti mut halaukseen, puristi tiukasti. Annoin sen kyyneleiden valua mun poskille. Tai ehkä mäkin itkin.

Isä on ollut mulle aina idoli, mutta samalla myös varoittava esimerkki liiallisesta tahdosta. Ollan isän kanssa kummatkin perfektionisteja, kumpakin pyrkii välillä liikaa unelmiaan kohti ja väsyy (jotkut sanoo että oon naispuolinen painos isästäni - ennen se oli loukkaus, nyt se on kohteliaisuus). Iskä on kouluttautunut hyvin ja samalla hankkinut perheen. Iskä kuitenkin välillä unohtaa liiaksikin sen mitä muuta sen elämässä on kuin työ; perhe, oma aika, vapaa-aika (samoin, hups). Isä on tyytyväinen työssään, mutta voisi olla tyytyväisempikin - alempikin asema olisi ehkä riittänyt. Ja toisaalta....se on ehkä vähän liiankin tietoinen omasta älykkyydestään, koska joskus sen kanssa puhuessa tulee niin idioottiolo kuin mahdollista. Isä ei myönnä olevansa väärässä, en myöskään minä.

Mutta niin, Isä sanoi mulle joskus, että se on halunnut potkia mua kohti mun unelmiani, koska se on nähnyt mun tekevän melkein kaikki samat virheet kuin se itse on tehnyt. Se on kaikilla sen teoilla vaan halunuut että mä en heittäisi taitojani hukkaan.  Isä on siis aina vaan halunnut, että mä olisin onnellinen, joten siksi se oli ottanut tehtäväkseen saada mut näkemään sen, missä mä olen hyvä. Vaikka se työ tarkottaisikin, että meidän välit ottaisi kovasti osumaa, vaikka oltaisiin reilu vuosi puhumatta toisillemme melkein mitään, vaikka mä olisinkin monta vuotta katkera ja vihainen. Nyt osaan arvostaa meidän riitoja. Mä oon ollut se, joka ei ole myöntänyt olevansa väärässä, mutta nyt voin hyvällä omallatunnolla tunnustaa sen. Ja oon onnellinen, että mun ja isän välit on paremmat kuin koskaan. On turvallista tietää, että mä pysyn sen pikkutyttönä kävi mitä kävi.

Jokainen mun läheinen on ihmetellyt mun tahdonvoimaa ja sinnikyyttä. Niin minäkin. Välillä tuun hämmentyneeksi, miten voin olla tässä pisteessä, missä seison nyt. Oman kodin keittiössä. Turussa. Humanistina. Oon välillä hämmentynyt kuinka moni ihminen luki mun vanhaa blogiani. Kuinka moni tietää kaikista on taisteluista, ongelmista, selviämisistä, laskuista, nousuista, aallonpohjista, vuoristoradan huippupisteistä. Kuinka moni on tullut sanomaan mulle siitä, kuinka vahva oon. Kuinka moni tietää musta todella paljon. Eikä se haittaa enää. Mulla on tarina kerrottavana, ja hyvä jos se kiinnostaa jotakuta.

Mä sitten muuten menin ja kiristin lukion kolmeen vuoteen sen kolmen ja puolen sijasta tokan vuoden vikassa jaksossa. Menin 23 kurssia kolmessa jaksossa. Noiden lukion kolmen vuoden ajan elin vakavan sairauden kanssa, mutta silti kirjoitin hyvillä papereilla ylioppilaaksi (siinä maagisessa kolmessa vuodessa). Lakkiaispäivänä olin niin onnellinen. Lukio on ollut mun elämäni tähän mennessä vaikeinta ja paskinta aikaa, mut samalla oon saanut paljon hyvääkin - ihania ystäviä, upeita tuttavuuksia, hyviä muistoja, kokemuksia ja taitoja.
MUTTA Se mun elämäni suurin saavutus: ensimmäisellä yrityksellä yliopistoon.

Ensinäkin, miksi Turku? Miksipä ei? Rakastan sen historiaa, sen katuja, Aurajokea...merta.
Turku on niin aliarvostettu kaupunki. Itsekin haukuin sitä ennen täysin siemauksin, mutta viime syksy ja syysloma Turussa äidin kanssa muutti mun käsitykseni koko kaupungista. Sen jälkeen mun sydämessä eli ajatus; tänne mä muutan. Ja täällä mä olen.

Mitä tulee siihen yliopistoon...se oli vaan päätös. Mä päätin, etten hae minnekään muualle pääsykoekirjalliseen paikkaan, jotta mun tarvitsee lukea vain yhden paikan kirjat. Ja niitä oli ne kolme.
Oli hetkiä, että mä en olisi jaksanut, mutta kun mä päätin, niin mä päätin. Luin. Luin. Luin. Pidin kirkkaana mielessä tavoitteen; yliopisto, kirjoittaminen, pois Valkeakoskelta, Turkuun.

Pääsykokeisiin lähdön aamuna, mua jännitti. Oli mun synttärit, päivä ennen itse pääsykokeita. Päätin, että tän 19-vuotiaan elinvuoden, mä yritän aina kaikkeni, enkä luovuta. Niinpä mä olin Turussa, kävin nollaamassa hermoni ulkona. Menin ajoissa nukkumaan. Aamulla uusin rautahermoin kävelin yliopistonmäelle navigaattorin kanssa. Mua ei ees jännittänyt. Olin tehnyt päätökseni, että yrittäisin kaikkeni ja se saisi riittää.

Esseisiin vuodatin koko sydämeni. Olin tuskastunut, koska alkoi tuntua, ettei se riitä ja joutuisin pakosti pitämään välivuoden - ajatus, jonka olisi ehkä kannattanut perfektionistina toteuttaa, mutta joka on mulle aina ollut vieras. Mutta niin. Kaikki läheiset jaksoi kannustaa. "Kyllä sä pääset." Sitä mulle hoettiin, mua kannustettiin, kehuttiin.
Mä päätin kuitenkin, että suhtautuisin pessimistisesti, jotten pettyisi. Perfektionistin tapa selviytyä.

Illan ennen tulosten julkistamista, mä vietin kavereiden kanssa. Ajeltiin ympäriinsä, kuunneltiin musiikkia ja mä lauloin. Vieläkin mua kannustettiin. Mä en halunnut uskoa. Toivoin pienesti tietenkin pääseväni, mutta en uskaltanut innostua liikaa. Olin päättänyt valvoa aamuun asti, jotta näkisin tulokset heti.
Kolmen aikaan kuitenkin taisin nukahtaa. En muista näinkö unia, mutta herättyäni katsoin puhelinta.
Mä osasin odottaa sitä. Mä toivoin näkeväni sen siellä. Mä halusin palavasti nähdä sen siellä.

Whatsapp. Viestejä monta. Ensimmäinen isoveljeltä.
"Onnea uudelle humanistille!"

Ja mä itkin. Tärisin ja itkin. Enkä uskonut viestiäkään todeksi, ennen kuin katsoin nimet netistä. Sen jälkeen mun elämältä katosi pohja, sillä siitä pohjasta tuli tarpeeton. Mun elämäni nousi ihan uusiin sfääreihin.
Ja se vaan paranee viikon päästä kun opinnot alkaa ihan oikeasti. Uusi luokka vaikuttaa mukavalta, ihmiset on samanhenkisiä, toiset vieläkin enemmän. Ja kaikkiin noihin mahtaviin ihmisiin pääsen tutustumaan paremmin seuraavan viiden vuoden aikana - mikä etuoikeus!

Haluun tällä vaan sanoa, että uskokaa unelmiinne ja itseenne. Uskokaa taitoihinne, luottakaa niihin ja tehkää sitä mitä rakastatte. Rakentakaa elämästänne juuri sellainen kuin haluatte. Tehkää unelmistanne totta.

Mun elämää voisi kuvailla symbolilla ;
siksi, että mä olisin voinut päättää kaiken - tän tarinan, mun runot, mun elämäni - monta kertaa, mutta mä päätin jatkaa. Ja niin mä tuun tekemään aina.

Haluan vielä kiittää mun ihania ystäviäni kaikesta, kannustuksesta ja uskomisesta muhun aina silloinkin, kun mun oma uskoni on ollut katkolla. Kiitos kaikista niistä kerroista, kun ootte kuunnelleet mun murheita, antaneet mun kastella olkapäänne kyyneleillä, pitäneet mua sylissänne ja silittäneet mun päätä. Kiitos lukioystävilleni niistä kerroista, kun saitte mut nauramaan huonoinakin päivinä. Kiitos kun saitte mut jäämään kouluun aina kun olin valmis lähtemään kotiin. Kiitos, kun annoitte mulle aikaanne koulussa ja sen ulkopuolla. Kiitos, kun nauroitte mun kanssani tunneilla, välitunneilla, pukuhuoneissa, takariveissä, ruokaloissa, oppilaskunnan kokouksissa.
Mitä suurin kiitos myös mun perheelle ja muille läheisille. Kiitos äidille, kun jaksoit aina nostaa mut pohjamudista. Kiitos kun kestit mua silloinkin, kun olin ilkee, surullinen, vihainen tai katkera. Mieletön kiitos mun isoveljelle, kiitos kun oot antanut mulle esikuvan, kiitos kun oot opettanut mulle historiaa ja auttanut läksyissä aina kun oon tarvinnut apua. Kiitos kun oot jaksanut kannustaa ja tukea mua Skotlannistakin käsin. Kiitos isä. Kiitos kaikesta, en voi sanoo kuinka mahtavaa on omistaa tuollainen isä. Kiitos kaikesta potkimisesta, kannustamisesta, kaikesta.
Kiitos teille kaikille. Vaatii sinnikyyttä, sisua ja tuollaisia ihmisiä päästä näin pitkälle.
Rakastan teitä yli kaiken.