Elämässä on mustaa, valkoista ja sitten on paljon keltaista

Olen vasta viime aikoina (tänään) tajunnut, ettei maailmani ole niin mustavalkoinen kuin luulen. Mustan ja valkoisen väliin mahtuu paljon harmaata, mutta sen lisäksi paljon sinistä, oranssia ja keltaista. En tiedä mistä tarkalleen nuo värit tulevat, mutta ne ovat siinä. Vaatii vain kykyä ja taitoa huomata kaikki värit mustan ja valkoisen välissä. Joskus uppoudun liiaksi tuijottamaan kahvitahroja kahvikupin pohjassa, enkä näe kaikkea mitä ympärilläni tapahtuu. Mutta ehkä pikkuhiljaa uskallan nostaa katseeni korkemmalle.

Minulta on monesti kysytty miksi kirjoitan. Miksi kirjoitan blogia, miksi puhun somessa suoraan. Voi olla vaikea ymmärtää miten minä puhun täällä, kun joskus arjessa olen tarkkailijan roolissa ja olen nauttinut tästä roolista pitkään. Toisinaan olen sosiaalisissa tilanteissa varautunut tyyppi, joka lämpeää hitaasti. Silloin koen turvallisemmaksi katsoa miten ihmiset puhuvat, kuuntelen mistä he puhuvat. Tarkkailen äänenpainoja, katseita ja eleitä. Aistin ja mietin miltä näistä ihmisistä tuntuu ja miten he asiansa tekevät. Miten he elävät. Mitä he ajattelevat. Miten voisin itse tulla sosiaaliseen tilanteeseen mukaan omana itsenäni. Joskus uppoudun analyysiini niin, että unohdan tuoda itseni esiin.

Joskus olen huomion keskipiste. Olen huumoria ja naurua, mielipiteitä ja tarinoiden jakamista. Miten tämä liittyy kirjoittamiseen? Kirjoittamisessa sulautuvat kaksi puoltani yhteen. Tarkkailijaminä ja se, että voin olla turvallisessa tilassa huomion keskipisteenä. Tarkkailijapuoleni minusta tuo esiin syvällisen ajatustyön tulokset. Huomion keskipisteessä viihtyvä ihminen ottaa tarkkailijan huomiot ja tuo ne esiin niin, että joku muukin kuin minä jaksaisin asiani lukea.

Yksi syy on siis puhtaasti se, että kirjoitan koska voin. Ja koska osaan kirjoittaa paremmin kuin puhua. 

Yksi tärkeimmistä syistä on kuitenkin se, että toivon tarinoideni ja kokemusteni voivan rohkaista jotakuta muuta puhumaan asioista. Uskon, että muutos lähtee yhdestä ihmisestä, joka uskaltaa olla rohkea ja joka uskaltaa sanoa asiat omalla tavallaan. Olen aina hiljaa toivonut, että jakamani asiat ja kokemukset voisivat joskus rohkaista ja auttaa muita. Muutos, se voi parhaillaan lähteä yhdestä ihmisestä.

En koskaan odottanut, että näkisin jonkun jakavan asioita julkisesti ja viitaten inspiroituneensa minusta. En ikinä. Mutta tänään näin sen. Ja asian tekee paremmaksi se, että kyse on omasta perheenjäsenestäni. Ihmisestä, ketä ihailen suunnattomasti ja jonka parasta olen aina halunnut. Jonka tekoja ja ilmeitä ja eleitä olen tarkkaillut lapsesta asti, ja jonka vihan ja surun olen nähnyt jo pitkään. Jonka tunteita olen vaalinut ja jolle olen antanut tilaa. Hän on myös ympäristönsä tulos. Vaikka ihmiset voivat jakaa samat geenit ja saman ympäristön, lopputulokset ovat aina kovin erilaisia. Kumpikin yksilö on tasa-arvoinen, eikä toistaan huonompi.

Vaikka ihmiset ovat lopputuloksiltaan erilaisia, ihminen pyrkii usein tekemään eroa itsensä ja toisten välille. Omassa ajatusmaailmassa asioista tulee mustavalkoisia. Minä olen tällainen ja sinä olet tuollainen, siinä se. Usein asiat muuttuvat niin mustavalkoisiksi, että kaikki harmaan sävyt katoavat. Onneksi joskus voi huomata, että harmaan sävyjen sijaan, on löydettävissä jotain kirkkaita asioita. Etenkin sisarukset kokevat samat perhettä jakavat kriisit. Kun oma lapsen kipu iskee liian lujaa, on helmpompi dissosioida asia pois ja jättää huomiotta kaikki sinisen ja oranssin sävyt - kaikki tilanteen näkökulmat. On helppo ajatella olevansa yksin. Myöhemmin ja vanhempana, kun asiat ottaa uudelleen esiin, on vaikea enää muistaa misssä kohtaa olikaan harmaata ja missä mustaa. Kaikki on yhtä emotionaalista vuoristorataa.

Olen tajunnut, etten ole kasvanut kodissa jossa tunteiden näyttäminen oli kielletty. Olen kasvanut kodissa, jossa tunteita ei osattu näyttää. Niitä pelättiin. Ne lakaistiin mattojen alle ja tungettiin kaappeihin. Ne heitettiin ulos ikkunoista. Niille huudettiin ja ne peloteltiin lattiaviemäreihin. Niihin käytettiin voimakeinoja ja niitä pilkattiin. Ne kadotettiin syömishäiriöön ja oksennettiin ulos. Mutta se ei johtunut siitä, että tunteita ei olisi saanut näyttää. Se johtui siitä, ettei niihin osattu reagoida. Kun tunteisiin ei osata reagoida, ei myöskään opi rakentavaa tapaa näyttää niitä. Pian huomaa, että kasvoille on jäänyt muovinen naamio, ja joko perhe kantaa samaa naamiota. 

Eikä ongelma ole vain perheen sisällä, vaan kyse on sukupolvien ketjusta, jossa negatiivisista asioista on ollut parempi olla hiljaa. Ongelma on kulttuurissa ja kielessä, jossa tunteista on vaikea puhua ilman kliseitä. Pikkuhiljaa on helpompi painaa tunteet suljettujen ovien ja sinetöityjen kirjeiden taakse. On helpompi jäädä koukkuun selviytymiseen. On parempi lähteä pois. On helpompi etsiä tiloja, joissa voi romahtaa ja hakata seinää. On helpompi romahtaa silloin tällöin totaalisesti kuin arkipäivien pyörteissä sanoa rakentavia sanarakennelmia, joilla tunteet saa ulos. On helpompi matkustaa pois ja kursia omaa hymyynaamaansa kokoon yhä uudelleen. On helpompi hankkia pieleen menneitä diagnooseja ja voida fyysisesti pahoin. Kunnes ei enää olekaan.


Yhtäkkiä onkin helpompi avata suu ja sanoa asiat suoraan. On helpompi ottaa loikka ja yrittää kursia vuosikausia pahoinvoineet ihmiset kuntoon. Sieltä minä olen tähän tullut ja tässä olen taas. Enkä ole yksin.