Bodypositive

Kyllähän siihen meni aikaa. Niin luvattoman paljon aikaa, ennen kuin peilistä alkoi katsoa takaisin itsevarma ja onnellinen ihminen. Siihen meni vuosia, ennen kuin jokainen vartalon möykky, arpi ja epätasaisuus suli osaksi minua ja sai hyväksynnän. Koskaan ei ole liian myöhäistä katsoa peliin ja hyväksyä peilistä tuijottava, epävarma ihminen - ei vain niitä kasvoja, mutta hyväksyä se kokonaisuus. Tämä on kuitenkin se ainoa kuvajainen, joka vastaa synkronoidusti heilautukseesi ja hymyilee takaisin. Mikset siis kohtelisi sitä rakkaudella?

Uskalsin jopa viimein ottaa elämäni ensimmäiset julkiset belfiet. Vuodessa ollaan tultu hirmu paljon eteenpäin, sillä vuosi sitten ei minulla ollut minkäänlaista peppua, muista muodoista puhumattakaan - ei kahden vuoden itsensä rääkkäämisen jälkeen. Juoksin jumpasta tai lenkistä toiseen sekä illat kulutin oksentaen sieluni ulos. Itkin itseni uneen ja uskottelin itselleni olevani terve. Nyt minulla on peppu ja olen niin helvetin ylpeä siitä. Tiedän myös miten kaukana olin terveestä vuosi sitten. Nyt minulla on siis myös täysi oikeus iloita pepustani julkisesti, koska hyvin harvoin (ikinä) kerskailen ulkomuodollani.

Kesä on ollut pitkä ja liikunnaton. Tai no, lenkkipolkuja on kulutettu välillä hyvinkin ahkerasti, mutta lihaskunto on säännöllistä peppu- ja jalkatreeniä huomioimatta ollut laiskaa. Ruoka on ollut mitä on, lähinnä on menty hedonistisella ajatuksella "mitä minä tänään haluan?". Alkoholia on mennyt myös. Ei keho ole enää se sama, kuin se oli toukokuussa yliopistoliikunnan loppuessa. Se on muhkuraisempi, paikottain isompi, toisaalta pienempi - ainakin löysempi. Mutta itseasiassa se on minun kehoni. Minun ainoa kehoni, joka heijastaa kaiken sen mitä olen käynyt läpi. Jokainen arpi, jokainen muhkura. Siellä ne ovat ja kertovat tarinaani.



Liikuntaa tai ei, croptopin vedin silti päälle. Oli sitä kroppaa siihen tai ei, sen kannoin ylläni ja olin tyytyväinen. Ehkä jonkun silmää poltteli, mutta minulla oli hauskaa. Se on tärkeintä.

Tuntuu hassulta, että vaikka keho onkin muuttunut omaan silmään todella paljon kesän aikana, eivät ystävät huomaa eroa vaatteet päällä. Itse huomaan ja tunnen eron sormieni alla. Mutta tämä on vain yksi versio minusta. Se, jota voi syksyn tullen alkaa taas kehittämään. Ja tiedättekö mitä; kahdenkymmenen vuoden jälkeen minä hyväksyn sen näin. Hyväksyn sen muhkurat ja arvet. Sen virheet ja epäkohdat. Ihailen sen parhaita puolia ja haluan kehittää siitä vielä paremman. Mutta en rääkkäämällä ja kiduttamalla - vaan rakastamalla ja kannustamalla, ravitsemalla ja hoitamalla.

Muutos tapahtuu kyllä vääjäämättä ja jatkuvasti, niin hyvässä kuin pahassakin. Hidaskin muutos on aina muutos: "Slow progress is better than no progress". Ja pätee niin moneen asiaan. Ihminen muuttuu ja tottakai kehokin muuttuu iän mukana, mutta aina voi yrittää tehdä parhaansa ollakseen paras versio itsestään. Teki sen sitten konkreettisten saavutusten kautta taikka itsensä psyykkisen ja fyysisen kehittämisen kautta. Minä olen tehnyt osani psyykkisesti ja fyysisesti ja se näkyy - ja olisin hölmö ellen olisi ylpeä saavutuksistani. Pitkälle ollaan tultu anorektisesta ajatusmaailmasta tai pinttyneistä bulimikon tavoista; en voi sanoa olevani täysin vapaa, mutta luultavasti lähimpänä sitä vapautta mitä ikinä voin olla. Edellinen oksentaminen tapahtui melkein yhdeksän kuukautta sitten - on tässä jo aihetta juhlaan. Enkä enää haluakaan palata takaisin ruokavankilaan tai liikuntahelvettiin: pelottomuus ja vapaus on paljon parempaa elämää.

Löydän itsevarmuuteni hyvästä ruoasta, muiden ihmisten positiivisuudesta, ystävistä ja musiikista. Tiedän olevani tasavertaisen, hyvän kohtelun arvoinen ja tiedän omat vahvuuteni ja heikkouteni. Olen vahvempi kuin olen ollut pitkiin aikoihin.Tänään olen itsevarma, eikä syömishäiriö enää saa minusta pysyvää otetta. Se istuu hartialla jatkuvasti, mutta en enää kuule sen ääntä niin vahvasti. Tuuli on kääntynyt ja minä olen voittanut.

Ulos kaapista ja eroon kirkosta

Luoja sentään, että provosoidun noista homofoobisista kristityistä, jotka ovat ottaneet tehtäväkseen demonisoida tasa-arvoista avioliittolakia ja pilata muutaman vähemmistön edustajan mielenrauhan. Mitä he siitä saavat? Toivottavasti todella hyvät kiksit.

Suoraan sanottuna raivostuttaa, miten enemmistöä edustavalla ihmisryhmällä olisi muka oikeus evätä sama oikeus vähemmistöporukan edustajilta vain siksi että MINUN SILMIÄNI POLTTAA, MINÄ EN HALUA JA IKIVANHA KIRJA HYLLYSSÄNI SANOO EI. LISÄKSI MINUA KAUHESTI AHDISTAA  KUN IHMISET RAKASTELEE JA RAKASTAA TOISIAAN. Mehän siis nykyään elämme edelleen täysin raamatun mukaan; ihmisiä kivitetään Turun kauppatorilla hengiltä, naiset eivät saa äänestää tai kulkea ilman miestä kaduilla ja orjuuskin on ihan fine. Lisäksi kukaan ei harrasta esiaviollista seksiä. Ikinä. Missään.

Aito avioliitto -porukan perustelut rustelut kiertävät kehää ja jahtaavat omaa häntäänsä. Luonnottomuus, lasten oikeudet, homouden leviäminen, porttiteoriat polyamoriaan, kolmas maailmansota, maailmanloppu. Joo, no luonnottomuus on täysin heikko perustelu; homoutta kun löytyy luonnon eläimistä hyvinkin laajalti esimerkiksi pingviineistä. Se ei siis ole valinta (minkä homokokemuksen jälkeen sinä päädyit heteroksi?), eikä se ole mitään hävettävää tai ällöttävää. Se on synnynnäinen ominaisuus jai ihmisiä hekin ovat. Mitäpä jos kokeilist itse elää puoli vuotta homona tai lesbona, voin vannoa ettet pysty siihen. Tai jos pystyt, niin ehket tunne itseäsi yhtä hyvin kuin luulit tuntevasi.

Miten luonnotonta sitten ovat rokotteet, lisäaineet? Kuollaan kaikki vaan luomuina ja luonnollisesti, aitoina ja levitetään kaikki taudit uudelleen ympäri maailmaa. Entäpä sitten  S/M, seksilelut tai seksilelumainokset radiossa, pissa/kakkaleikit tai nyrkki perseessä - mutta hyi hyi hyi kun homous on perverssiä. Mihin tässä luonnollisuuden/luonnottomuuden taistelussa vedetään raja - ihmisoikeuksiin ja aitoon rakkauteen vai? Tuskinpa kukaan syntyy nyrkki perseessä musta lateksipuku päällä, tai mistäpä minä tiedän.

Lasten oikeudet ovat toinen suosikkini näistä perusteluista. Sanotaan, ettei mitään selvityksiä homovanhempien vaikutuksesta lapsiin ole tehty. Kyllä on, googlettakaa itse. Viimeeksi selvitys tehtiin edellisen lakimuutoksen aikaan vuonna 2009, kun mahdollistettiin adoptio rekisteröidyn parisuhteen sisällä. Tutkimuksia on tehty useita niin Suomessa kuin ulkomailla ja tulos on aina sama. Summa summarum, ei ole mitään väliä lapsen psykososiaalisen kehityksen kannalta onko sillä kaksi isää vai äitiä vai onko sillä äiti ja isä. Kunhan sillä on rakastava koti, niin kaikki on siinä. Senhän sanoo puhdas maalaisjärkikin, mutta silti löytyy näitä ihmisiä, joiden mielestä sateenkaarivanhemmat altistavat kiusaamiselle. Mitäpä jos itse kasvattaisitte lapsenne arvostamaan kaikenlaisia perhemalleja? Tämähän on vain ajatus, mutta ehkäpä se sateenkaariperheen lapsi kasvaa hiukan avarakatseisemmaksi ja sitä kautta onnellisemmaksi lapseksi, kun ei tarvitse jatkuvasti olla tikku silmässä vähemmistöryhmän perheitä nähdessään. Ja pieni fakta; homous ei tartu. Jos siis lapsella on kaksi äitiä, se ei korreloi siihen, että lapsestakin tulee lesbo. Tuleehan heteroperheiden lapsistakin homoja, mikäpä siellä dynamiikassa sitten menee pieleen? HYI HYI.

Sitä paitsi, ehkäpä sateenkaariperheiden dysfunktionaalisuuden sijaan pitäisi kiinnittää huomiota avioerojen kasvavaan määrään. Eikö jatkuvasti kasvava avioerojen määrä kerro heteroparien arvostuksen laskusta kyseistä järjestelyä kohtaan? Eikö avioero ole lapselle haitallisempaa kuin se, että sillä on kaksi rakastavaa vanhempaa? Ehkä olen vain ymmärtänyt väärin. Mutta mitä vain kun mennään enemmistön ehdoilla.

Nyt on käsitelty jo luonnottomuus, homouden leviäminen ja lasten oikeudet. Mitä polyamoriaan tulee, voin sanoa että ei - nyt kaivatte väärää reikää. Homoseksuaalisuus ja polyamoria ovat yhtä lailla yhteydessä toisiinsa kuin linnut ja kynsilakat. Älkää viitsikö enää jankata näitä porttiteorioita, ne eivät vain oikeasti anna teistä kauhean hyvää kuvaa. Maailmansota ja maailmanloppu on aika helppo mankeloida: eiköhän tässä vielä joskus muutenkin sodita, jos porukka pysyy yhtä hulluina. Siihen on tuskin mitää osaa ja arpaa sillä, mihin reikään tökit kumppaniasi. Mitä maailmanloppuun tulee, niin eiköhän tämä elämä täällä joskus lopu. Ahdistut vain, jos pelkäät sen tapahtuvan huomenna.

Aito avioliitto - ryhmän perusteluja lukiessa, huomaa selkeästi että on täysin hyväksyttyä heittää aivopierua aivopierun perään. Milloin esiin vedetään natsit, milloin eläimiin sekaantuminen tai jotain muuta yhtä absurdia. Eih, näillä lausunnoillaan he vain oikeasti osoittavat miten vastalauseet alkavat olla lopussa ja miten lapsellista ja ahdistunutta porukkaa he oikeasti ovat. Mikä siinä on, että pitää tahallaan yrittää estää ihmisryhmän oikeus rakkauteen? Minulla on teille huono uutinen; se ei tule onnistumaan, ei ainakaan noin. Rakkaus tulee aina olemaan vahvempi kuin homofoobikkojen jalkojen tutina ja sanahelinä facebookin mustissa syvyyksissä.

Parhautta on, kun kuulee sellaisen karvaisen suomileijonakarhun suusta, miten homot vain sitten rellestävät hääyönään ja tekevät ties mitä toistensa rei'ille. Joo tota, se ei varmaan oo siinä avioliittolupauksessa ihan ekana mielessä. Hieno ajatus kyllä, varmasti homot tästä nyt innostuvat ja miettivät mitä mielikuvituksellisimpia tapoja tökkiä toisiaan. VALOJA NYT! Avioliitto on lupaus toiselle henkilölle jakaa elämä ja tulevaisuus toisen kanssa. Se on lupaus rakastaa toista ja seisoa rinnalla hyvinä ja pahoina aikoina. Se ei ole mikään härö seksilupaus. Jos luonnollisuuden mittapuuna on vain se, miten pippeli ja pimppi tapaavat toisensa, niin terve - en halua enää elää tällä planeetalla.

Minuapa nyt raivostuttaa niin, että pakko tulla ulos tästä perhanan kaapista - jospa vaikka joku provosoituisi tästä vähän lisää. Vaikka joskus aiemmin tässä blogissa mainitsin olevani hetero, niin teen nyt oikaisun. Olen bi. Olen aina ollut, eikä tässä ole mitään suuria valintaseremonioita tehty. Olen tiennyt oman suuntautumiseni aina, tosin yritin hirveän pitkään kuluttaa aikaani kieltämällä koko asian itseltäni. Vaikka olen bi, rakastan miestä, seurustelen sellaisen kanssa ja hän tietää seksuaalisen suuntautumiseni, sekä arvostaa minua juuri tällaisena. Olen myös rakastanut kahta naista, mutta en koskaan ole seurustellut yhdenkään kanssa ENKÄ myöskään ole kieltänyt itseltäni missään välissä sitäkään mahdollisuutta. Siksi voin käsi sydämellä sanoa, että olen ihan yhtä luonnollinen kuin sinäkin. Minulla on oikeus rakkauteen, minulla on oikeus sanoa tahdon sekä miehelle että naiselle - ei tietenkään samaan aikaan, tyhmä.

(Enkä muuten ole mikään pervo nymfomaani. En juokse kaupungilla ristiin nahkaisessa minihameessa ja tee likaisia juttuja punaisten valojen alla mustissa satiinilakanoissa. Pidän naisia ja miehiä yhtä hyvän näköisinä ja olen helvetin ylpeä itsestäni juuri tällaisena. Turha yrittää rikkoa sitä, turha talloa oikeuksiani koska minä ja muutama muu osaamme taistella.)

Puolitoista viikkoa sitten erosin kirkosta vastalauseena kaikelle tälle kristittyjen yliaseman roskalle (kirkollisverot menevät nyt sitten suoraan hyväntekeväisyyteen). En jaksa kuunnella tekopyhien kristittyjen ahdasmielistä mutinaa siitä, miten homous on niin kamalan väärin. Uskon kohtaloon, uskon karmaan, mutta en usko kristittyjen etuasemaan tässä maailmassa. Piste ja amen.


Pahoittelen kirjoitusvirheitä, olen sangen tuohtunut.

“When a woman becomes her own best friend life is easier.”

Jos pyytäisin sinua mainitsemaan kaikki asiat joita rakastat, miten kauan menisi siihen, että mainitsisit itsesi? Olisitko ollenkaan tuolla listalla? Miksi et?
Antaisitkö jonkun rakkaasi kohdella itseään niin kuin sinä kohtelet itseäsi? Käyttäisitkö samoja haukkumasanoja ystävistäsi, kuin mitä käytät arvostellessasi itseäsi? Kohtelisitko rakkaitasi samoin epäonnistumisten edessä, kuin kohtelet itseäsi nyt? Lyttäisikö äitiäsi samoin, kuin lyttäät itseäsi?

Usein kun aletaan listata itselle rakkaita asioita, listan etupäässä on perhe, ystävät ja sen jälkeen kaikenlaista ruoasta liikuntaan ja vaatteisiin. Harvoin olen kenenkään koskaan kuullut listaavan itseään tuolle listalle. Miksi? Onko muka itsekästä rakastaa, arvostaa itseään? Ei.


Elämä on lyhyin koskaan kokemamme asia - jos nyt jätetään armotta huomioimatta kaikki uudelleensyntymisen yms. mahdollisuudet. Tämän lyhyen kokemuksen vietämme yhdessä kehossa. Eikö elämä olisi hieman mielekkäämpää, jos rakastaisimme sitä sitä kehoa ja ihmistä sen sisällä. Eikö asioista tulisi helpompia? Ei tarvitsisi enää pakottaa itseään lenkille, yrittää jaksaa liian vähällä energialla, ei tarvitsisi haukkua itseään epäonnistumisista, tai peilikuvaa vaateostoksilla. Voisi uskoa saavutuksiinsa, kykyihinsä ja iloita onnistumisista. Elämässä olisi hitunen enemmän rakkautta ja onnea.

Jos et rakasta itseäsi, olisi ehkä hyvä pohtia syitä sen takana. Oletko mielestäsi liian yksinkertainen? Oletko mielestäsi liian ujo? Oletko väärän kokoinen, muotoinen, näköinen? Toisaalta silloin on hyvä miettiä; vihaatko äitiäsi tai jotakuta ystävääsi siksi, että hän on liian ujo? Liian yksinkertainen? Väärän kokoinen, muotoinen ja näköinen? Tai koska hän ei osaa pirtää ihmistä tai kirjoittaa kauniilla käsialalla? En usko, miksi siis vihaisit itseäsi?

Miksi vaadit itseltäsi niin paljon, mitä voitat sillä? Yksinkertaisuus tekee asioista helpompia, monimutkaisuus ärsyttää. Yksinkertaisuutta voi kompensoida monella eri tavalla, eikä kukaan voi loistaa jokaisessa oppiaineessa. Harva meistä on kuitenkaan tyhmä kuin saapas. Ujous on söpöä, mutta jos se häiritsee elämää, siitä voi opetella pois. Miksi vaatia keholtaan mahdottomia, eikö ole tärkeintä että se toimii; sekin tekee kaikkensa pitääkseen sinut hengissä. Ethän sinäkään osaa lukea ajatuksia, mutta osaat hengittää ja kävellä, nähdä ja maistaa, haistaa ja nukkua. Ymmärrätkö mitä tarkoitan? Sinä osaat jotain, ehkä olet vain kuluttanut aikasi vihaten itseäsi niin, että olet sokaistunut. Et näe asioita, joissa olet hyvä.

Miten voi oppia rakastamaan itseään? Ja ennen kaikkea, miten sen voi näyttää? Itsensä rakastamaan oppiminen on pitkä ja vaikea tie. Se ei todellakaan ole helppo juttu, joka tapahtuu yhdessä yössä. Ei edes kahdessa. Joskus ei edes vuodessa tai kahdessa. Se on kuitenkin mahdollista ja kokemuksena äärettömän antoisaa.

“The most terrifying thing is to accept oneself completely.” 

― C.G. Jung

Kaikki lähtee pienestä. Epäonnistumisten kohdalla ei enää hauku itseään lyttyyn. Toteaa vain, että ensi kerralla paremmin - tärkeintä oli, että yritti. Vaateostoksilla sovittaa niitä vaatteita mitä haluaa, eikä ahdistu jos pienin koko ei mahdukkaan päälle; koko on vain numero. Jos vaatekaupan vaatteet eivät istu, vika ei ole itsessä vaan vaatteen mallissa . Jos vanhat vaatteesi eivät enää mahdu, kohautat olkiasi ja ostat uusia - keho muuttuu ajan myötä, se kannattaa vain hyväksyä. Rakkautta on antaa keholleen niitä ravintoaineita mitä se tarvitsee, myöntää itselleen ettei se oma keho oli muiden niin erilainen; se ei liho normaaleista ruoka-aineista, jos niitä syö kohtuudella. Lisäksi on tärkeää ravita kehoaan ja mieltään jollakin vähän paremmalla, oli se sitten marjoja tai suklaata. Tärkeää on myös se, ettei vertaile itseään muihin - olet paras versio itsestäsi, usko siis itseesi ja kaikkeen mitä teeet! Rakkautta on uskoa  unelmiinsa, uskoa tekoihinsa, kykyihinsä ja saavutuksiinsa. Kukaan ei ole täydellinen, mutta omalla tavallaan täydellinen ja kaunis juuri sellaisenaan.

“You are not a mistake. You are not a problem to be solved. But you won't discover this until you are willing to stop banging your head against the wall of shaming and caging and fearing yourself.” 

― Geneen Roth, Women, Food and God: An Unexpected Path to Almost Everything

Lisäksi rakkautta on antaa kehonsa levätä; antaa sille unta, aikaa palautua stressistä tai liikunnasta, lisäksi pitää sallia itselleen aikaa rentoutua. Rakkautta on se, ettei pakota itseään tilanteisiin tai tekoihin, joita katuu. Oli se sitten alkoholi, liikunta, tupakointi, toisten satuttaminen tai epätyydyttävät ihmissuhteet. Rakkautta on sallia itselleen virheitä ja myöntää omat vikansa. Rakkautta on hymyillä peilikuvalleen, hyväksyä se, ettei keho voi olla täydellinen. Rakkautta on hoivata kehoaan, rentoutua ja tehdä asioita, jotka tekevät onnelliseksi tai tuottavat nautintoa; tanssia, maata sohvalla, siivota, laittaa ruokaa.

Mitäpä jos yrittäisit rakastaaa itseäsi niin, kuin äitisi rakasti sinua ja vauvavarpaitasi. Mitäpä jos yrittäisit rakastaa itseäsi niin, kuin rakastat ystäviäsi ja äitiäsi. Voit olla kehosi paras ystävä, uskollisin kannustajasi, pettämätön tsempparisi, kaunein hymy peilikuvastasi. Jos olet pahin vihollisesi, mitäpä jos lopettaisit? Ainoa ihminen joka voi vetää itsetuntosi pysyvästi alas, olet sinä itse. Kannustan sinua rakastumaan silmiisi, hiuksiisi ja kehoosi, hauskoihin juttuihisi ja pettämättömään huumorintajuusi, lentävään luovuuteesi tai älyysi, ehkäpä joku muukin huomaa ne?

Äitini sanoi sen viisaasti; jos et rakasta itseäsi, ei kukaan muukaan voi rakastaa sinua; ensin pitää oppia rakastamaan itseään, jotta voi täysin oppia rakastamaan muita. Kaikista epäilyistäni huolimatta, tuo lause pitää paikkansa. Epävarmuus näkyy ulospäin. Jos et arvosta itseäsi, hyväksyt helpommin elämääsi ihmisiä, jotka eivät myöskään arvosta sinua. Ihmisiä, jotka vain käyttävät sinua hyväksi, satuttavat, pettävät. Kun viimein tajuat olevasi paremman kohtelun arvoinen, muut myös kohtelevat sinua paremmin. Voin kokemuksen syvällä rintaäänellä sanoa sen. Kun opit asettamaan itsesi tuolle rakastamiesi asioiden listalle, lupaan, että elämäsi muuttuu mielekkäämmäksi niin monella eri tavalla. Kokeile, mitäpä sillä menettäisit?

“You are imperfect, permanently and inevitably flawed. 
And you are beautiful.” 

― Amy Bloom

“Dare to love yourself

as if you were a rainbow

with gold at both ends.” 

― Aberjhani, Journey through the Power of the Rainbow: Quotations from a Life Made Out of Poetry

Tulevaisuus ropisee alas viemäristä

Kuten monet ovat huomanneet, olen tässä keräillyt (näennäistä) itsevarmuutta opiskelujani kohtaan. Mielenkiinto on jälleen herännyt, ja olen alkanut kokea lyriikan omimmaksi alakseni. Kaikista stressaamattomuuspäätöksistä ja muista huolimatta, pakko myöntää että tulevaisuus stressaa. Tai oikeastaan se on liian lievä ilmaisu. Sanotaanko, että se kauhistuttaa niin paljon, että hiukseni ovat harventuneet puoleen, enkä nuku öisin. Taustalla on kaikki käynnissä oleva keskustelu opintotuen rajaamisista, yleinen keskustelu taiteden tutkimuksen määrärahojen leikkaamisesta ja yleiset haukut miten turhia tälläiset taidealat ovat, koska tarvittaisiin sitä muuallakin työntekijöitä. Eteenkin kun luin Emilian postauksen aiheesta, säikähdin hiuslatvojani myöden. Mitä helvettiä minä olen tekemässä? Tiedänkö itsekään?

En ollut oikeastaan ennen ajatellut etten työllistyisi koskaan tältä alalta. En ollut ajatellut, jos en rupea opettajaksi, en pakosti saa oman alan töitä. Ja ihan vain todellisuuteen vastaheränneen lisähuomiona; mitä helvettiä kirjallisuuden opiskelija tekee tulevaisuudessa? Eilen tenttiin lukiessani, minun oli pakko kysyä itseltäni tätäkö haluan tehdä loppuelämäni? Onhan runojen tutkiminen kivaa ja kaikkea, mutta haluanko tehdä sitä vielä kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä? Olettaen, etten koskaan päädy opettajaksi.

Tottakai kaikille tulee aina välillä ajatuksia että tätäkö haluan tehdä loppuelämäni? Ja sehän on ihan normaalia ja tervettäkin kyseenalaistaa omia valintojaan ja onnellisuuttaan - eteenkin, jos tuntuu ettei kaikki ole kunnossa. Mutta entäs, jos huomaat tekeväsi sitä kerran viikossa?

Loputtomista itsevakuutteluistani huolimatta, en voinut muuta kuin laskea kirjan käsistäni. Kirjallisuus on todella mielenkiintoista, sen muuttuvuus ja monipuolisuus, pluralisuus ja kaikki muu. Suomen kieli ja kääntäjän työt eivät minua sinällään kiinnosta, foneemit yms. En myöskään tiedä työllistyisinkö media-alalta. Siellä on niin monta yrittäjää, ja moni tuhat kertaa parempia kirjoittajia kuin minä. Ranska on ihanaa, mutta en minä siitäkään varmaan kestävää ammattia saa. En tiedä onko minusta opettajaksi, luennoilla puhuminen oppilaan roolissakin tuntuu joskus niin vaikealta.Varsinkin kun paras kaveri on niin luonnollinen sosiaalisissa tilainteissa ja osaa kyseenalaistaa kaikki. Omasta suusta tulee vaan sanoja väärässä järjestyksessä ja jotain kummallista ölinää, kämmenet hikoavat ja tuntuu että huoneen seinät kaatuvat päälle. Miten minusta sitten olisi opettamaan kenellekään kirjallisuutta?

Totta kai haluaisin kirjoittaa tai opettaa tulevaisuudessani. Se olisi ihanaa. Tehdä sitä, mikä tekee minut onnelliseksi. Mutta jos en työllisty, enkä pysty maksamaan opintolainojani... en tiedä.
Totta puhuen, en koskaan ole ollut näin epävarma. Haluanko jatkaa tällä alalla, mitä rakastan yli kaiken vaikken voi olla varma siitä, etten joudu joskus sillan alle. Eteenkin, kun takaraivossa kytee ajatus "entä jos valitsinkin väärin?"

Viime yhteishaussa toinen hakuvaihtoehtoni oli kätilö. Totta puhuen, kusin kokeen tahallani, jotten joutuisi muuttamaan Lahteen. Turku kiinnosti kaupunkina enemmän, kätilö kiinnosti ammattina enemmän. Olin kuitenkin kunnianhimoinen, ja filosofian maisteri kuulosti tutkintona paljon hienommalta. Yritin tehdä valinnan myös sen mukaan, mitä vanhempani, ystäväni ja perheeni minulta odottivat - taisi taustalla olla se isän kommentti hoitsujen huonoista palkoistakin. Tiesin, että kaikki ajattelivat minun olevan hyvä kirjoittaja, joten sen edessä luonnollinen valinta olisi Kotimainen kirjallisuus. Eteenkin isoäitini lausunto joskus muutama vuosi sitten sai itsevarmuuteni ropisemaan viemäristä alas: "Susta tulisi parempi opettaja, oot tollainen pomottelija." Silläkö minä sitten etenen elämässä, pomoittelijan luonteella kun en uskalla avata kunnolla suutani luokkahuoneessa ja ruotsin taidoillani ei virkamiesruotsia läpäistä?

Nyt. Nyt minusta tuntuu, etten voi elää epävarmuuden kanssa. En Emilian kirjoituksen jälkeen, en yleisen keskustelun jälkeen. Totuus on se, että minulla tulee olemaan opintojen jälkeen helvetillinen kasa opintolainaa, eikä mitään takuuta varmasta työllistymisestä. Kohtalo sillan alla näyttää niin varmalta, että voinkin ruveta katselemaan mukavia siltoja valmiiksi. Miten olisi Valkeakosken Putaansilta - sopivasti tehtaanpiippujen varjossa, ja äitikin asuu lähellä? En edes tiedä mitä alani ihmiset tekevät! Runojen tutkimisella ei luultavasti pötkitä pitkälle. Pakkohan tässä on olla suunnitelmia, opintotukea on nostettavissa vain sen viiden vuoden ajan!! Se, että tässä tilanteessa seuraisin sokeana vain omia kiinnostuksen kohteitani, ei kannattele minua kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä.

Siksi teen yhteishaun tänä keväänä. Totta puhuen minua riistää ja ahdistaa hakea toiseen oppilaitokseen, mutta tällä hetkellä minusta tuntuu niin turhalta opiskella nuppi höyryten alaa, jonka tulevaisuudennäkymät eivät ole kirkkaimmasta päästä teknologistumisen myötä. Eteenkin, kun osa minusta taistelee jatkuvasti sen toisen unelman kanssa. Olen yrittänyt kovin hiljentää äänen, siinä kovinkaan hyvin onnistumatta. Totta puhuen, en tiedä tekeekö tämä ala minua onnelliseksi pitkällä tähtäimellä. Häpeän kertoa opintoalaani tuntemattomille, koska vastaanotto vaihtelee pilkasta ihailuun - lähinnä sitä ensimmäistä: "niin, mitäs sä teet isona?" Eteenkin, kun en ikinä osaa vastata. Silloin on vaan helpompi mennä niiden pilkkaajien mukaan "Heh heh, niinpä. Paskaahan toi on." Mitä järkeä? Kirjallisuus on hauskaa harrastuksena, mutta onko se sitä vielä esimerkiksi 30 vuoden päästä?

Tuntuu niin turhalta ja kiukkuiselta, että itkettää. Harmittaa ja kauhistuttaa. Raha-asiat ovat nyt jo kuralla, ja opintolaina on pakko maksaa takaisin jossain vaiheessa. En halua että tulevaisuutenikin on kuralla. Että tuhlaan viisi-kuusi vuotta tällä alalla opintolainat paukkuen tajutakseni viiden vuoden päästä, että ne raha-asiat tulevat olemaan kuralla silloinkin. Enkä halua joutua kouluttautumaan uusiksi viiden vuoden päästä.
Miksi tämä on näin vaikeaa?

EDIT. EN siis ole muuttamassa LAHTEEN. JÄÄN TURKUUN. Vaihdan vain AMMATTIKORKEAKOULUUN! 

Pelko

9.7.2014 - Olin juuri saanut asunnon Turusta
"Pelottaa. Mä pelkään pimeää yksin, mä pelkään ukkosta, mä pelkään ääniä.
Pelkään syksyä.
Pelkään, että poltan ruoat pohjaan, pelkään etten osaa tappaa sitä ampiaista, joka eksyy parvekkeelta sisään aamulla.
Pelkään, että eksyn  kaupungin kaduille, pelkään etten osaa takaisin.
Pelkään, etten valmistu yliopistosta, pelkään, että ne heittää mut pihalle.
Pelkään, että unohdan maksaa laskut, pelkään että tuhlaan sähköä.
Pelkään, että unohdan lukita pyöräni, pelkään että se varastetaan.
Pelkään, että sitten joudun kulkemaan jalkaisin, pelkään ettei jalat kannakaan.
Pelkään, että tulee niin korkea tsunami, että mä hukun.
Pelkään, että jäätiköt sulaa ja hukun.
Pelkään, että mun kotini romahtaa, pelkään että jään bussin alle ylittäessäni tietä kauppaan.
Pelkään, että apteekki on suljettu juuri kun mä sieltä jotain tarvitsin.
Pelkään, että pimeällä mut kidnapataan, raiskataan, murhataan, tönätään maahan.
Pelkään, että salama osuu muhun.
Pelkään, että jätän avaimet kotiin ja joudun nukkumaan yöni rappukäytävässä.
Pelkään, ettei kukaan koskaan rakastu muhun.
Pelkään että lakkaan uskomasta rakkauteen.
Pelkään, että vaivun masennukseen.
Pelkään, että menetän kaiken.
Pelkään, etten oikeasti pelkääkkään."

16.3.2015 - Tänään
"En pelkää enää pimeää, enkä pelkää ukkosta. En pelkää ääniä, ne kertovat siitä että olen, elän, kuulen.
En pelkää enää syksyä. Rakastan sen värejä, tuoksuja, pimeyttä ja kylmyyttä.
En pelkää polttavani ruokia pohjaan, oppiminen on ihanaa. En pelkää ampiaisia, koska on kevät, ampiaiset tulevat sitten joskus, mutta tänään on tänään.
En pelkää eksyväni kaduille, tunnen ne jo niin hyvin. Ja se olisi vain seikkailu. Elämä on seikkailu.
En pelkää enää yliopistoa. Tiedän kuuluvani sinne. Tiedän osaavani. Uskon itseeni.
En pelkää sähkölaskuja, tai sitä että unohtaisin maksaa ne. Puhelin muistuttaa.
En pelkää sitä, että joku veisi pyöräni. Sitä varten on pyörävarasto (ei puhuta renkaiden ehjänä pysymisestä mitään).
En pelkää enää kulkea jalkaisin, tiedän jalkojeni kantavan.
En pelkää tsunamia, asun korkealla. Ja osaan uida. Ja sukeltaa.
En pelkää jäätiköiden sulamista. Teen osani niiden estämiseksi ja se riittää.
Tiedän kotini olevan vahva, käytän suojatietä ja heijastinta ja pidän itseni tarkkana bussien varalta.
En pelkää yhden apteekin kiinni olemista. Minulla on ystävät ja monta apteekkia.
En pelkää vaaroja, olen varuillani pimeällä, mutta pelko pilaa vaan niin monet hyvät hetket.
En pelkää salamaniskua, tiedän miten niiltä varaudutaan. Minulla on suojapaikkani, minulla on keinoni.
Minulla on Emilia, jolla on vara-avaimet asuntooni, joten en joudu nukkumaan rappukäytävässä.
En pelkää sitä, ettei kukaan rakastuisi minuun. Osaan olla yksin, enkä määritä arvoani jonkun ihmisen kautta.
En pelkää sitä, että lakkaisin uskomasta rakkauteen - rakkaus elää aina.
En pelkää masennusta tai pimeyttä - sieltä pääsee aina ylös.
En pelkää menettää kaikkea, minä olen vahva, elämä sattuu joskus, mutta kaikki järjestyy lopulta.
En pelkää enää pelkoa."

Painoindeksihirviö

Tänään ylitin itseni ja koin yhden tämän vuoden suurimmista järkytyksistä. Lopputuloksena oli kuitenkin erään äärettömän tärkeän sekä suuren asian tajuaminen ja sisäistäminen....

En yleensäkään hirveästi laittele kuvia kropastani (toisin kuin naamastani), koska noh, olen paljon enemmän selfiemateriaalia.... Mutta osaatko arvioida, miten paljon painan? 

Mitäpä jos kerron olevani vihjearvojen mukaan lievästi ylipainoinen? :)

Olen siis käynyt enemmän tai vähemmän aktiivisesti terveydenhoitajalla koko syömishäiriöni ajan, eli sen neljä vuotta. Viime kerran olen kuitenkin vaa'an lukeman tarkastanut itse joskus neljä vuotta sitten. Sen jälkeen vannoin, etten enää ikinä katso sitä. Se ahdisti, masensi, sai minut vihaiseksi. Tiesin suunnilleen laihimmillani missä kymmenyksissä ollaan menossa, mutta tarkkaa lukemaa en tiennyt. Nousin vaa'alle aina selkä edellä.

Nyt voin oikeastaan äärettömän hyvin. Tänään oli kuitenkin taas tarkastuskäynti, jolla rikoin nelivuotisen sopimukseni itseni kanssa. Nousin vaa'alle, katse kohti näyttöä. Päätöksen takana oli kasvanut itsevarmuus. Aamunäkymä peilistä on miellyttävä, olen itsevarma ja onnellinen. Joten tänään päätin kohdata pahimman viholliseni. Näin sen osoittaman lukeman. Järkytyin pohjattomasti.

Miten helvetissä minä painan noin jumalattoman paljon?? Parissa sekunnissa mielessä kävi jokaikinen syömishäiriöajatus syömisen lopettamisesta oksentamiseen ja viikkojen liikuntarääkkisuunnitelmaan. Ei helpottanut, vaikka terveydenhoitaja sanoi, ettei vaa'an lukemalla ole merkitystä, koska näytän kuitenkin terveeltä ja sopusuhtaiselta. Hän lisäsi, että paino on noussut toki joulukuusta, mutta se johtuu osaksi nesteiden palautumisesta ja lihasmassan kasvamisesta. Joten keho ei ole vielä palautunut rääkistä, johon sen laitoin.

Painan nyt tuossa vasemmanpuoleisessa kuvassa suunnilleen saman verran (muutaman kilon vähemmän) kuin oikeanpuoleisessa kuvassa vuodelta 2011. Ainoana erona on se, että vasemman puoleisessa vaatekokoni on S-M/38-40 ja oikeanpuoleisessa L-XL/44.

Vasemmassa syön terveellisesti ja liikun säännöllisesti, oikeassa en lainkaan.
Mutta kummassakin olen onnellisempi ja tasapainoisempi kuin koskaan muulloin elämäni aikana.

Käynnin jälkeen minä tunsin oloni auttamattoman huonoksi. Yhtäkkiä kaikki se, mitä olin monta viikkoa kasvattanut, valui sormieni lävitse terveydenhoitajan työhuoneen penkille. Minä. Olen. Lievästi. Ylipainoinen. Ajatus kuristi kurkkuani ja toi kyyneleet silmiin. Hetkessä määrittelin itseni jälleen vaa'an lukeman kautta; määrittelin itseni surkimukseksi ja epäonnistuneeksi.

Huoneesta ulos päästyäni, tein kuitenkin jotain odottamatonta. Ennen olisin karannut lenkille tai tehnyt jotain muuta syömishäiriöistä. Nyt suuntasin kuitenkin lounaalle ruokailuun. Kasasin lautasmallin mukaisen annoksen ruokaa lautaselle; riisiä, kanaa, salaattia ja ruisleipä. Juomaksi rasvatonta maitoa. Istuin pöytään ja aloitin opponoinnin itseäni kohtaan.

Olinko aamulla tyytyväinen itseeni? - Olin.
Olinko aamulla onnellinen? - Olin.
Miksi? - Ihoni hehkuu, hymyilen (aidosti), hiukseni kiiltävät ja näytän terveeltä ja vahvalta. Lisäksi jaksan tehdä asioita ja pystyn antamaan läheisilleni itsestäni paljon enemmän kuin ennen.
Mistä pidin aamulla kehossani? - Kasvavista olkapäistä, pikkuhiljaa paremmin erottuvasta vyötäröstä, voimistuvista käsistä, muotoja saavasta pepustani.
Mikä nyt on muuttunut? - Tiedän paljonko painan ja olen lievästi ylipainoinen.
Mitä painoni kertoo minuista? - Suhteeni painovoimaan.
Mitä muuta se kertoo minusta? - Ei mitään.
Määritteleekö siis vaa'an lukema minut ihmisenä? - Ei.
Tekisikö laihduttaminen minut onnellisemmaksi tai itsevarmemmaksi? - Ei oikeasti.
Onko ulkonäköni muuttunut aamusta? - On.
Oikeasti? - Ei.
Mikä siis on oikeasti muuttunut? - Ei mikään.

Söin siis ruokani ja menin kiltisti pumppiin, kuten olin alunperin aamullakin itseni kanssa sopinut. Syömäni ruoan takia tosin jaksoin paremmin, kuin että olisin skipannut koko lounaan. Kotonakin söin vielä, ja löin sillä syömihäiriöajatukset jonnekin syvimpään helvettiin.

Suihkun jälkeen tein pienen tarkastuskierroksen kotona, ihan vain mielenterveyteni turvaksi. Näin edelleen varpaani kun katsoin alaspäin. Musta lempinahkatakkini mahtui edelleen kiinni, itseasiasssa paremmin kuin viime kesänä! Koon 38 lempifarkkuni menivät edelleen jalkaan, pysyivät kiinni muodostamatta ihorenkaita vatsalle. Olin edelleen sama ihminen kuin aamulla!

Mikä minussa oli sitten muuttunut? Jos vaa'an lukemaa ajatellaan...mihin se kaikki paino on karannut? Noh, neljäntoista tunnin viikottaisen cardiorepimisen sijaan teen nykyään lihaskuntoa. Pumpissa vedän kunnon painoilla hiki hatussa ja naama punaisena. Käsivarteni ovat saaneet hurjasti voimaa ja ja minulla on nykyään olkapäät. Selässäni erottuu kunnon selkälihakset ja jopa pienet vatsalihasten alut näyttäytyvät silloin tällöin. Reiteni ovat muuttuneet lihaksikkaiksi ja olen saanut pepun. Ulkonäöllisesti näytän suhteellisen terveeltä ja voimakkaalta. Ja paljon naisellisemmalta kun aiemmin!
Lisäksi syön ja nautin ruoasta. Annan itseni herkutella joskus, koska se tekee minut onnelliseksi. Loput ajasta syön terveellistä, vähärasvaista ruokaa. Harrastan urheilua 4-5 kertaa viikossa noin tunnin verran kerrallaan ja käytän koon S-M vaatteita.

Päädyin loppuyhteenvetoon.
Aionko heittää hukkaan kaiken saavuttamani? - En.
Miksi? - Koska nyt olen onnellinen.
Onko vaa'an lukemalla oikeasti mitään väliä? - Ei.
Mitä siis teen? - Unohdan koko helvetin lukeman ja jatkan elämääni sekä ylläpidän terveet elämäntapani sekä jatkossakin katson mitä syön - ehkä hieman tiukemmin kuin ennen jotta paino ei nouse enempää, mutta en kuitenkaan unohda siinä samalla nauttia ruoasta ja elämästä.
En kuitenkaan ala laihduttamaan, koska se ei tee minua oikeasti loppupeleissä onnelliseksi.

Joten naiset (ja miehet) antakaa sen vaa'an lukeman olla. Se ei määritä teitä ihmisinä. Se vain on joku hassu lukema, jolla ei oikeastaan ole mitään merkitystä jos pidät itsestäsi ja tunnet olosi hyväksi. Katso peiliin, se kertoo totuuden. Ja jos et pidä peilikuvastasi, kannattaa ehdottomasti opetella - elämä on paljon kivempaa niin.

♥:llä jälleen onnellinen Siiri.

Ihanat kamalat reidet

Lähes jokaisella naisella naisilla on yksi tai useampi kohta kehossaan, mitä kohtaan tuntee inhotusta ja jonka katsominen peilistä tuottaa aina ahdistuksen aallon. Minultakin löytyy sellainen kohta. Itseasiassa, se kattaa aika ison osan kehostani. Jalat - ja erityisesti reidet. 

Olen matkalla kohti itseni & kehoni hyväksyntää ja se, että inhoan näinkin suurta osaa kehostani pikkuhiljaa murustaa pohjaa koko itsensä hyväksymiseltä. Minun silmiini jalkani ovat liian isot, reidet liian suuret ja löllöiset. Sisäreidet erityisesti ovat suuri negatiivisuuden kertymäpesäke. Koen, että jalat ovat itseasiassa aina olleet yksi suurimmista esteistä itseni hyväksymisen tiellä.

Tunnen itseni todella epävarmaksi farkuissa tai muissa vaatteissa jotka paljastavat jalkojeni koon. Aamuisin saatan vaihtaa vaatteet monta kertaa sen takia, etten ole tyytyväinen reisiini. Katson jatkuvasti heijastuksista ja peilikuvista jalkojani, istuessani kyttään minkä verran tilaa vien penkistä. Kotona kyttään ja hinkkaan käsillä reisiäni toivoen niiden siitä jotenkin ihmeellisesti pienentyvän. Summa summarum, näen jalkani vain parina kasana läskiä.

Kaikki tämä juurtuu vaatekokojen ja itsensävertailun kautta siihen, että joskus elämäni varrella reiteni olivat pienet. Minulla oli reisivako. Ei se minua onnelliseksi tehnyt, mutta on vaikea niellä se ettei reisiäni ole tarkoitettu pieniksi ja hoikiksi - varsinkin kuin "kaikilla muilla" sellainen on. Tänään sitten viimein kyllästyin ajatuksiini, koska totuushan on, että itsensä jatkuva lyttääminen vie voimaa jaksamiselta. Päätin, että osoittaisin itselleni näiden reisien olevan hyvät - vieläkin paremmat kuin ne kukkakepit.

Edellisen kerran juoksin 10 kilometriä joskus puolisentoista vuotta sitten. Muistikuvani on, että se oli tuskaa: jalkoja poltti, kivisti ja ne meinasivat pettää alta. Päästä heitti, oksetti, heikotti. Muistan ajatelleeni, että "vielä tämä katu".  Muistan myös ajatelleeni "jos et jaksa juosta tätä matkaa, niin mihin susta sitten oot. Oot ihan luuseri, inhottava, turha." Tämän  jälkeen olen juossut toki lyhyempiä matkoja ja kävellyt 10 kilometriä helpostikin, mutta en juossut. En.

Tänään avasin google mapsin. Mittasin 10 kilometrin pituisen lenkin niin, että jos päättäisin luovuttaa, voisin hölkkäillä helposti kotiin. Latasin puhelimen ja tein motivaatiosoittolistan. Vedin juoksuvehkeet päälle. Ja arvatkaa mitä sitten tein? Minä juoksin. Koko matkan. Väsymättä. Luovuttamatta. Nopeammin, kuin olen juossut piiiitkään aikaan. Jalkoja ei polttanut tai särkenyt. En meinannut kuolla, oksentaa tai pyörtyä. Lähdin, juoksin ja vain hetkeltä tuntuneen ajan jälkeen olin kotona. Hikisenä ja onnellisena. Viimeisen kilometrin itseasiassa irroittelin juosten todella lujaa. Enkä kertaakaan juoksun aikana epäillyt itseäni....ja itseasiassa lopputuloksena olin juossut 11 kilometriä.

Ehkä jollekin tuo matka on joka aamuinen juoksulenkki, mutta minulle se oli itsensä ja ajatustensa voittamista parhaimmillaan. 

Ja arvatkaa mitä muuta tapahtui? Kotiin tullessani tuntui kuin jotkut harmaat lasit olisi poistettu silmiltäni. Peilistä ei enää löytynytkään enää kahta lihavaaa ja liian suurta, vääränlaista reittä. Sieltä löytyi kaksi vahvaa, voimakasta, lihaksikasta jalkaa, joiden avulla tiedän pääseväni minne tahansa. Nämä jalat ovat lihaksikkaat suuren työn takia - ne eivät ole läskistä. Ne ovat puhdasta voimaa. Ja mitä niihin perinnöksi saatuihin lättäjalkoihin tulee, tiedän nyt etteivät nekään ole niin pahat. Nekin jaksavat, oikeilla kengillä.

Tämä itsensä voittaminen oli kuitenkin enemmän kuin tapa tajuta jalkojensa voima. Se oli myös puuttuva palapelin palanen siihen, että tajusin miten paljon enemmän voimaa minussa virtaa oikeanlaisen, monipuolisen ja runsaamman ravinnonsaanin takia. Ja sen takia että pidän vapaapäiviä. Ja sen takia, että myös nautiskelen ruoan takia. Ja sen takia, että olen löytänyt voimaharjoittelun ihanuuden. Ja sen takia, etten stressaa niin paljosta.

Sillä, että tyydyn vähempään saankin paljon enemmän.

Eroon huonosta ihosta

Ihoni on ollut ajoittain todella huono: on menty äärettömästä rasvaisuudesta äärettömään kuivuuteen, lievästä aknesta suunympärysihottumaan. Tällä hetkellä ihoni on kuitenkin paremmassa kunnossa, kuin se on ollut piiiiitkän aikaan. Ennen ei olisi tullut kuulonkaan, että olisin julkaissut #nomakeup/#nofilter kuvia instagramissa. Tällä hetkellä ihoni on kuitenkin vähemmän rasvaisempi, vähemmän ärtynyt/herkkä, vähemmän kuivempi, vähemmän punainen ja ennen kaikkea puhtaampi. Mitä siis olen tehnyt? Miten ollaan päästy tästä;

Tähän?

(No valon määrä on eri, mutta niin on kyllä herranjestas ihon tilannekin!) Murrosikä teki minun iholleni kauheasti finnejä, erityisesti poskiin ja leukaan. Johtui varmaan siitä, että nojasin aina tunneilla poskiini tai leukaan, ja stressasin. Meikäläinen ei osannut jättää niitä näppyjä edes rauhaan, joten saatiin sitten poskiin ja leukaan aikamoiset arvet. 

Hieno homma, Siiri, hieno homma!

Sitten tuo ihana suunympärysihottuma, joka sai alkunsa vuoden 2013 joulukuun lopulla, aika tarkalleen yötä ennen uudenvuodenristeilyä - jokaisen naisen pahin painajainen.

Tuossa oikeastaan näkyy koko ihon tilanne. Arpinen ja epäpuhdas. Samea. Noista kuvista pomppaa silmille eritoten tuo Suunympärysihottuna (POD) - joka näissä kuvissa on itseasiassa jo parantumisvaiheessa. Eteenkin ihottuman aikana olin todella epävarma. Ihottuma kiristi, puristi ja kirveli. Iho hilseili ja kuumotti. Meikki ei tarttunut ihoon, vaan jäi röpelöksi päälle. Kutsuin kyseistä ihoa rutoksi. Yritin ensin hoitaa sitä allergialääkkeillä & kaikista vahvimmilla myrkyillä mitä löysin. Sen jälkeen pomppasin toiseen päähän ja hoidin sitä aloe veralla & aloin juomaan paaaljon vettä. Lisäksi sivelin ihottumakohtaa omenaviinietikalla ja aloin syömään. Lisäksi pesin naaman kahdesti viikossa sebamedin saippualla ja vaihdoin meikit allergiaystävälliksi. Koko abikevään kuljin mahdollisimman vähissä meikeissä, ja ihottuma rauhoittui huhtikuuhun mennessä kokonaan!

Huhti-toukokuu 2014

Kevät 2014. Iho on suht. hyvässä kunnossa, tietysti se oli edelleen arpinen, mutta arvet on ollut aina helppo peittää meikillä. Mitään aknea tai ihottumaa ei enää juuri ollut, ainoastaan ne hiton arvet poskissa, otsassa ja leuassa (MIKSI OI MIKSI REVIN AINA KAIKKI NÄPYT - MIKSI?!?!.) Sen sijaan tuossa oikeanpuolimmaisessa kuvassa voi nähdä iholla edelleen hieman epäpuhtauksia.

Siirrytään vähän ajassa eteenpäin. 

Kesä ja syksy 2014.

Iho oli taas epäpuhdas. Tuntui että viikko viikolta naamassa oli enemmän näppyjä kuin edellisellä.

Marraskuussa iho oli jo aivan tulehtunut ja kipeä. Aknea alkoi taas ilmestyä poskiin, mustapäitä oli joka paikassa ja niiden kanssa jos jonkinmoista kaikenkirjavaa näppyä. Syytän koko hommasta sitä, että menin aina jumppaan meikit naamassa ja söin äärettömän köyhästi. En millään voinut saada tarvittavia ravintoaineita, ja sen lisäksi menin vielä tukkimaan ihohuokoset meikeillä ja hiellä. Siihen päälle vielä kauhea stressi. Karmiva, tulehtunut iho oli valmis!

Itkin ihoa, mutta en ottanut mitään kuvia ilman meikkiä. Tai no otin äidille ja kavereille itkuselfiekuvia, mutta ne on kaikki kadonneet jonnekin. Uskokaa minua, sen meikkikerroksen alla, tilanne oli suhteellisen kamala - ja kipeä.

Menin marraskuussa kosmetologille ihonpuhdistukseen. Hän neuvoi oikeat tuotteet ihoni hoitoon. Uudelleen ihonpuhdistukseen menin joulukuussa. Ensimmäisen hoitokerran jälkeen näppylätilanne vain paheni hetkeksi epäpuhtauksien tullessa pintaan, mutta sen jälkeen alkoi helpottaa. Joulukuun ihonpuhdistuksessa ei ollut läheskään niin paljoa mekaanista puhdistettavaa (se on muuten tuskaa.) Senkin jälkeen iho puhkesi hetkeksi taas kukintoihin, mutta onneksi sekin oli taas vain epäpuhtauksien poistumista.

Nyt iho on minun mittakaavassani todella hyvässä kunnossa. Kuvaa ei ole käsitelty millään tavalla. Eikä siinä ole mitään filtteriä.

Tottakai arvet näkyvät edelleen vähän: sen siitä saa kun puristelee ja repii finnejä. Mutta nekin ovat haalistuneet huimasti, verrattuna esimerkiksi siihen joulukuuhun 2013! 

Suurin apu on ollut Ella Bachén, Soin Purifiant Intensif Créme Intex No. 2:sta.

Voide on kilohintaansa nähden kallis, eikä kalanmaksa hajuna ole kauhean miellyttävä. Huolimatta siitä, voide toimii äärettömän hyvin arpiin ja epäpuhtauksien hoitamiseen & estämiseen. Sitä paitsi se on todella riittoisa, koska sitä ei tarvitse laittaa koko kasvoille; vain niille kohdille jotka tarvitsevat apua. Minulla on ollut nyt tuo 50ml purnukka kohta kaksi kuukautta, eikä se ole paljoa vielä tyhjentynyt, vaikka sitä päivittäin laitankin. Sitä voi ostaa kosmetologeilta ja kauneushoitoloista.

Lisäksi kemiallinen ihonpuhdistus on auttanut myös arpien haalistumiseen.

Ihonhoitotuotteetkin on vaihdettu ihotyypilleni sopivaksi. Ihoni on sekaiho: toisaalta herkkä ja kuiva toisaalta rasvoittuva. En enää käytä vahvimpia myrkkyjä mitä kaupan hyllyilyä löytyy - vaikka niiden tuoksu olisikin ihana. Mietin nykyisin enemmän sitä, mitä iho tarvitsee: ravinteita, vettä, vitamiineja ja hellää hoitoa - hehkeytystä!

Ja uskon ehdottomasti siihen, että ruokavaliosi voi näkyä iholtasi. Olen kävelevä esimerkki siitä.

Myös ruokavalion korjaus ja meikin käytön vähentäminen on ehdottomasti ollut parantuneen ihon takana. Liikuntaa ennen puhdistan meikit huolella kasvoilta kosteusvoiteella. Aamuisin sivelen kasvot vain kasvovedellä - millä muuten viimeistelen iltaisinkin puhdistuksen. Aamuin ja illoin laitan epäpuhtauksia vähentävää kosteusvoidetta. Kasvonaamion laitan kerran viikossa. En myöskään enää nojaa poskiini tai leukaani luennoilla.

LISÄKSI, en enää stressaa asioista niin paljon. Olen rennompi ja onnellisempi. Jos uudelle valkoiselle paidalle putoaa hampurilaiskastikkeet, niin totean vain "aina voi ostaa vanishia." Jos en jaksa aamulla nousta luennolle, en nouse. Jään nukkumaan - kuten esimerkiksi tänään, Heheheheh.

Tottakai kerran kuussa naamaan pilkahtaa pari pirullista finniä, mutta kunhan ne jättää rauhaan, voi huomata niiden katoavan aika nopeasti.

Rentouttavaa viikonloppua. Mulla se alkoi tänään ♥
Koittakaa te muut jaksaa vielä perjantai :*

Paluu menneeseen tässä hetkessä

"Sä näytit nuorelta Loirilta, mulle juuri oikeelta.

Tuoksui kesäilta ja loisti kuunsilta.

Eka tanssi kertoi sen: sä särkisit mun sydämen.

Vaikket sitä edes itse tahdo. Vaikket sitä itse tahtoisikaan.

Ja niin olit kaikki mitä halusin, kaikki mitä tarvitsin.

Mutta minä olin sekasin ja mokasin kaiken, kun mä kaikkea epäilin."

Anna Puu - Nuori Loiri

Päiväkirjasta 29.7.2013

"Tällä hetkellä mä pelkään kaikkein eniten sitä, että päästäisin jonkun mun sydämeen. En halua olla yksin, mutta oon saanut niin monta kertaa nenilleni, että heittäytyminen tuntuu todella vaikealta. 
Mä pelkään sanoja. Mä pelkään, että joku sanoo mulle "en haluu sua."
Mä pelkään, etten mä kelpaa kenellekään, edes itselleni. 
Mut samalla mä pelkään että kelpaisinkin. Että joku välittäisikin musta. Että joku rakastaisi mua. Rakastaisi sitä kaikkea, mitä itsessäni vihaan. Osoittaisi, etten mä ole niin vastenmielinen, osoittaisi että mun pitäisi alkaa pitämään itsestäni. Rakastaisi mua niin, että itsekin alkaisin pitämään itsestäni ja heittäytyisinkin ihanaan suhteeseen, jossa kumpakin antaisi itsestään kaiken. Mua pelottaa, että elämässä voisikin olla jotain tosi ihanaa."

---

Kirjoituksesta on aikaa jo melkein puolitoista vuotta, mutta edelleen samaistun samoihin ajatuksiin hyvin vahvasti. En osaisi sitä enää sen paremmin kirjoittakaan. Miten hauras onkaan naisen itsetunto, miten hauras onkaan se murtumaan, jos se on jo aiemmin särkynyt lukemattomat kerrat. Tässä ajassa samankaltaiset, ennestään jo tutut, täysin absurdit tilanteet on vaan seuranneet toisiaan kuin jossain piirileikissä. Niillä ei ole ollut mahdollisuuksia edes sillä hetkellä, kun ne tajutaan - niillä ei ole ollut mahdollisuuksia milloinkaan.

Mä niin toivon, että pääsen tästä joskus eroon. Että pystyisin päästämään jonkun sellaisen oikeasti lähelleni, kenet ansaitsen.
Toisaalta miten paljon toivonkaan, että oppisin immuuniksi kaikkia niitä ihmisiä vastaan, jotka vaan satuttaa. Musta tuntuu et mut on ohjelmoitu eri tavalla kuin muut: sen sijaan, että juoksisin pakoon kun mua loukataan, tarraudun kiinni vaan tiukemmin. Mut saa hurmattua olemalla joku naisia vihaava renttu.
Askel kerrallaan, ehkä vielä joskus.

Tyttö, joka ei aio (enää) pyrkiä kesäkuntoon

Vuosi 2015 on lähtenyt mukavan rennoissa kuvioissa liikkelle; kermavaahtokahvia, elokuvia, kävelyitä kirpeässä pakkasilmassa... Uudenvuodenlupaukseni olen pyrkinyt nämä pari hassua päivää pitämään niin hyvin kuin mahdollista, ainoastaan yksi lupaukseni on tuottanut jo hieman hankaluuksia niin henkisesti, kuin toteuttamisenkin tasolla. Onneksi tiedän tämän muutoksen tapahtuvan - hitaasti, mutta varmasti kuitenkin!

Uusi vuosi on hyvin monelle uusi mahdollisuus pudottaa painoa, liikkua enemmän, kuntoilla, syödä vähemmän ja terveellisemmin sekä muutenkin päästä elämänsä kuntoon. Ennen olin yksi heistä. Joka vuoden aluksi päätin, että tämä on elämäni kuntoiluvuosi, kiristelyvuosi, vatsalihasten vuosi. Tälle vuodelle yksi lupauksistani oli hieman samankaltainen, mutta samalla täysin erilainen; pyrkiä terveellisyyteen. Mutta terveellisyys ei tarkoitakaan kaikille samaa asiaa. Erityiseksi tämän vuoden lupaukseni tekee se, etten aio todellakaan laihduttaa, liikkua enemmän, syödä vähemmän ja terveellisemmin, karsia syömisiäni tai pitää herkkulakkoja.

Tänä vuonna teen  asiat täysin toisin, sillä joillekin ihmisille terveellisyys onkin sitä, että ei mennä lenkille, syödään enemmän ja pienemmällä kontrollilla, ja syödään kaikkea - myöskin niitä herkkuja - tuntematta minkäänlaista syyllisyyttä. Tänä vuonna aion ensimmäistä kertaa, sitten vuoden 2009, olla laihduttamatta. Hassua ajatella, miten monta vuotta elämästäni on tuhlaantunut laihduttamiseen ja tyytymättömyyteen omaa kehoani kohtaan. Tosiaan, tänä vuonna täytän 20, ja tajusin vasta tällä joululomalla, miten onnellinen olen, kun en enää rajoita jatkuvasti elämääni ja pakota itseäni syömään pelkkää puuroa ja salaattia tai pakota itseäni kaksi kertaa päivässä joko spinningiin tai hikilenkeille. 

Vaikeaksi lupaukseni tekee se, että nyt pitäisi keksiä elämään uutta sisältöä. Lisäksi vaikeaksi asian tekee myös se, että nyt kun muut yrittävät kuumeisesti laihduttaa, tursuaa kaikista medioista jos jonkinmoista motivaatiota, "vinkkiä" ja kuntoneuvoa. Niiltä ei voi suojautua, ellei sitten lukittaudu omaan huoneeseensa, sängyn pohjalle ilman minkäänlaista kontaktia ulkomaailmaan. Yritä siinä nyt sitten syödä pasta-annosta, veljen synttäreiden kunniaksi kakkua, ja samalla pitää hyvin ansaittua lepopäivää urheilusta, kun silmissäsi kirkuu: "OTA NÄMÄ JUMPPAVINKIT TALTEEN, NIIN TEET KINKKUPEPUSTA TIMMIPEPUN!" "Näin edistät laihdutustasi" "Elämäsi kuntoon vuonna 2015!" Pudota kanssamme 20 kiloa!" "Kuukauden kiristely" "TIKIS 21 PÄIVÄSSÄ".

Plus sitten ne kaikki kaverit, jotka aikovat laihduttaa/kuntoilla/kiristellä/jumpata/juosta maratonin. Sitä kuntopuheiden määrää... Kun sinulta vuorostaan kysytään, mitä lupasit uudelle vuodelle ja toteat "Ajattelin vähentää liikuntaa, syödä enemmän ja herkutella ainakin kerran viikossa kunnolla! Niin ja ajattelin olla koko vuoden laihduttamatta.", kahvipöydässä naamat venähtää parikymmentä senttiä. "Siis täh?"

Sitäpaitsi olen nyt huomannut tässä laihdutusvinkkejä vältellessäni, että monet, omanlaiseen terveellisyyteensä pyrkivät "fitness"-bloggaajat ovat päättäneet vuodenvaihteen kunniaksi kertoa muillekin näitä ah-niin-hyviä ja varmasti todella turvallisia -laihdutusvinkkejään: "Syö ensin lautaselta kaikki kevyt ja terveellinen, kuten salaatti, ja sitten vasta raskas osuus, hyvällä lykyllä täytyt ennen epäterveellistä osuutta" tai "pidä itsesi kiireisenä kun syöt, niin unohdat syödä osan ruoastasi". "Päivässä riittää 1200 kaloria." "Kasvatan nyt lihaksia, ja syön hiilihydraatitonta, vähärasvaista, vähämineraalista ruokavaliota". Oliko tarkoituksenne aiheuttaa jollekin vasta-alkajalle syömishäiriö tai aliravitsemus tälle vuodelle?

Vaikket olisi tehnyt mitään lupausta kuntoilun puolesta, joka puolelta tuputetaan nyt uusia terveellisempiä, riisin ja kanan ja proteiinijauheiden täyteisiä päiviä vuodellesi! Ja niitä vatsalihaksia, jotka voi saada jopa kahdessa viikossa. Ja niitä laihdutuspillereitä, millä saa parissa viikossa jopa 20 kiloa pois. Jopa niille, keillä ei olisi mitään tarvetta painonpudotukselle Miksi? Onko se laihduttaminen ja kunnon kohottaminen vain se oleellisin, ihanteellisin ja tärkein asia uudelle vuodelle? Eikö elämästä ole enää ok nauttia hetkittäin esimerkiksi suklaan kanssa - olenko ylipainoinen vain koska haaveilen (ja tiedän) tekäväni niin? Enkö ole onnistunut ihminen, jos en enää halua jumpata 14 kertaa viikossa vaan olen oppinut makaamaan myös aloillani? Mites ne ihmissuhteet, itsensä hyväksyminen sellaisenaan? 

Se, mitä yritän sanoa on se, että jokaisen tulisi antaa itse päättää miten haluaa elämäänsä muuttaa - tai että haluaako muuttaa ollenkaan. Ymmärrän toki, että joillekin painon pudottaminen ja paremmat elämäntavat ovat ensisijaisen tärkeitä terveydellisistä syistä, ja että uuden vuoden alussa on motivaatiota ja parhaat mahdollisuudet tehdä muutoksia. Ymmärrän myös toki sen, että laihdutusbisneksessä liikkuu hirmuisesti rahaa, ja tämä on otollisin aika tienata sillä, mutta haluaisin pikkuisen saada enemmän vahvistusta sille, että on ihan ok olla laihduttamatta, kuntoilematta, jumppaamatta, paastoamatta. On ihan ok syödä normaalia, normaalirasvaista kotiaruokaa, pitää lepopäiviä ja hyväksyä itsensä sellaisenaan. On ihan ok yrittää löytää elämäänsä muutakin sisältöä kuin ne ainaiset lihakset tai -20 kiloa. Terveellinen elämäntapa ei tarkoita kaikille samoja tekoja - ja sen pitäisi olla ihan okei.

Toisaalta tiesin ettei lupaukseni kanssa tulisi olemaan helppoa. Tiedän että jos en opi suodattamaan tuota median välittämää ihanteellista kuvaa laihduttamisesta ja joka paikassa viliseviä vatsalihaspalkkeja, en koskaan tule paranemaan. Siksipä aion ottaa pieniä askelia: joka kerta kun joku sanoo miten suklaan voi korvata hedelmillä ja kasviksilla ja miten hiilihydraatit voi korvata proteiineilla, ja miten hiilihydraattittomalla, rasvattomalla ruokavaliolla voi kasvattaa lihaksia, aion sanoa "ei muuten voi". Kaikkea voi syödä, kunhan muistaa kohtuuden.

Tiedän, että olen ollut ylipainoinen, olen myös käväissyt siellä toisessa päässä ja tiedän, etten ole ehkä jonkun mielestä tarpeeksi hyvännäköinen tämän kokoisena, mutta olen viimein tajunnut sen, että olen itse itseeni ihan tyytyväinen tälläisenä. Ja se totta vieköön riittää minulle, niin saa luvan riittää muillekin. Totta kai aion yrittää kerätä vähän lihasta tuonne rasvan alle ja ylläpitää nykyisen olotilani, mutta en vain enää aio itkeä verta ja kyyneleitä sen takia. En aio liikkua kolmea tuntia päivässä sen takia. En aio kieltäytyä herkuista, kahvittelusta tai ulkona syömisestä, tai syödä pelkkiä kasviksia. En aio lyödä tai mollata itseäni, jos joskus nautin elämästäni suklaalevyn kera. En enää. Aion pyrkiä normaaliuteen, hyvään oloon. Normaalipainon ylläpitoon. Onnellisuuteen. Positiivisiin ajatuksiin. Aion harrastaa urheilua vain silloin, kun oikeasti sitä haluan ja saan siitä hyvän olon. Toivon, että toisenlaisillekin terveellisyyden teoille annettaisiin mahdollisuus.

Minun vuoteni 2015:

Tavaton tavallisuuden tammikuu = en aio omaksua mitään uusia, übertehokkaita laihdutus- tai kuntoilutapoja, vaan aion elää keskiverron tavallista elämää. Ei mitään kuntosalijäsenyyksiä tai ravintolisiä (korvaamaan monipuolista ruokavaliota). Aion keskittyä kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin; kehon, mielen ja ihmissuhteiden saralla. Opettelen laajentamaan ruokavaliooni uudelleen täysijyväpastaa ja -riisiä, siemeniä, pähkinöitä, turkkilaista jugurttia, maitoa, kalaa, kanaa, raejuustoa, hedelmiä...kaikkea mitä täysipainoiseen, terveelliseen ruokavalioon kuuluukin.
Hietön helmikuu = Vaikka ahdistus liikkumattomuudesta ja syömisestä kasvaa, en aio hikoilla yhtään sen enempää kuin jaksan. Käyn kerran/pari viikossa ryhmäliikunnassa ja lenkillä. Kuuntelen kehoani ja teen vain sen, mikä tuntuu hyvältä.
Millitön maaliskuu = En aio kiristää milliäkään kehostani. Ylläpidän hyvät elintavat ja keskityn ihmissuhteisiin, ja opiskeluun.
Haaveilun huhtikuu = aion haaveilla hirmuisesti tulevasta kesästä ja tehdä ihania suunnitelmia kesälle. Ehkä jopa suunnittelen syntymäpäiväni ja yritän saada tatuointiajan jonnekin tänne piristämään elämääni!
Täydellinen täyttymisten toukokuu = en alistu viimeisiin "kesäksi kesäkuntoon"-tempauksiin, vaan aion joka kerta sellaisen banderollin nähdessäni tai ehdotuksen kuullessani nauraa paskaisesti. Ei stressiä, vaan elämää. Juhlin kaksikymppisiä ja aloitan kesätyöt.
Kokeilujen kesäkuu = aion nauttia kesäherkuista ensimmäistä kertaa neljään vuoteen. Aion syödä sitä mitä huvittaa, käydä lenkillä ja uimassa siten, kun tuntuu hyvältä. Syön kakkuja, nautin jäätelöstä. Käyn laivalla, ulkomailla, festareilla...
Hehkeyden ja hallinnan heinäkuu = Täällä hehkutaan ja hallitaan elämää. Täytetään toiveita, luodaan muistoja, nautitaan ja unelmoidaan. Kerätään iloa syksyn varalle.
Elämäni elokuu = viimeiset kesän huipentumat ja uuden lukuvuoden suunnittelut. Luen suomen kielen pääsykokeisiin.
Syyllityksetön, stressitön syyskuu = jep, kehitin juuri uuden sanan. Tässä kuussa ei syyllisyyttä tunnetta (vaikka ei sinne Suomen kieleen päästäisikään...) Tehdään kaikkia niitä asioita, mitä halutaan (Suomen lain puitteissa, tietenkin.)
Lahjakkuuden ja laiskuuden lokakuu = Kun syksy alkaa kolkuttaa, aion jäädä kotiin peittojen alle. Aion laulaa, kirjoittaa runoja ja laiskotella elokuvien, kahvin ja ystävien parissa. Nauttia elämästä ja keskittyä jaksamiseeni.
Mieletön muutosten marraskuu = Täällä keskitytään pääkopan selvittelyyn, koska eiköhän aina viimeistään marraskuussa joku solmu ota kiristyäkseen. Lisäksi ajattelin hoitaa muuton halvempaan asuntoon täällä!
Jaksamisen/jatkuvuuden joulukuu = Koska koko vuosi on mennyt muissa kuin laihduttamisen merkeissä, voidaan yhä keskittyä viimeisen kuukauden jaksamiseen ja siihen, että vuoden aikana kerätyt muutokset jatkuvat myös seuraavanakin vuonna.

Minä aion kesällä mennä rannalle bikineissä, ilman että teen sen eteen kummempia kuntokuureja. Jos siis olet tyytyväinen itseesi ja kehoosi tuollaisena, anna sen kukkia sellaisenaan. Olet kaunis, vaikka vatsapalkkisi olisivatkin päiväunissasi. Olet kaunis, vaikka sinulla olisikin ne vatsapalkit. Et ole huonompi ihminen, vaikka ruokavalioosi kuuluisikin herkkuja, etkä ole yhtään sen huonompi tai parempi, vaikka nauttisitkin vähärasvaista ja -herkutonta ruokavaliota. Nauttikaa tästä vuodesta, tehkää siitä juuri sellainen kuin haluatte - mutta antakaa myös muiden nauttia ja tehdä siitä sellainen kuin he haluavat.

HUOM. TEKSISSÄ OLEN KÄYTTÄNYT KÄRJISTYKSIÄ. EN PYRI LOUKKAAMAAN KENEKÄÄN UUDENVUODENLUPAUKSIA TAI ELÄMÄNTAPAA TÄLLÄ TEKSTILLÄ.

Vain kuolleet ei muutu...

...mutta nekin maatuu!

Jos epäilee vähääkään mielialahäiriöni olemassaoloa, riittää kun vilkaisee (vanhaa) blogiani ja etsii sieltä jokaisen "kaikki menee just nyt niin hyvin, ja tunnen olevani enemmän itseni kuin pitkään aikaan." tai "Oon onnellisempi kuin koskaan" postauksen.
Sitten siirtyy parisen viikkoa eteenpäin niin johan siellä jo lukeekin "Kaikki menee päin persettä", "oon niin syvällä", "elämä on paskaa."
En ole koskaan tarvinnut salkkareita tuomaan elämääni draamaa, kehitän sitä itse jo tarpeeksi. HOHOHOO.

Okei, nyt kun taas vaihteeksi ja elämäni piristykseksi elelen jossain eksyksissä kyynisen ilottomuuden ja totaalisen uupumuksen välimaastossa, ajattelin piristää itseäni ottamalla pienen katsauksen menneeseen vuoteen. Tavallinen Tarja saisi tässä ajassa pikku-Tarjan tehtyä, pullautettua ulos ja ehtisi hetken sen kanssa leikkimään. Vuoteeni ei tosin tänävuonna ole kuulunut vauvaleikkejä (vanhempien ja omaksikin onnekseni), mutta olen silti 12. kuukaudessa tullut äärettömän pitkälle. Välillä tuntuu, että se vauva olisi kehtyksenä helpompi nähdä, joten toisinaan jokainen meistä tarvitsee muistutuksen omista muutoksistaan.

Tämä vuosi on ollut kieltämättä suurien muutosten vuosi, ulkoisesti kuin sisäisestikin. Suuri ulkoinen muutokseni on ollut heijastelua oman itsensä etsimisen ja henkisen kasvun puolella. Olen muuttunut huomaamattani hiukan itsevarmemmaksi ja aikuisemmaksi, ehkä jopa karvan verran ulospäinsuuntautuneemmaksi - vaikka professoreilta tuleekin vielä noottia liian vähäisestä osallistumisesta tuntikeskusteluun (terveisin, ei yhtään katkera). Kunhan siis perfektionismista ja epäonnistumisen pelosta päästään vielä vähän eroon, helpottuisi elämäni huomattavasti. Tai ehkä minun pitää vain opetella olla välittämättä asioista niin paljon.

ASIAAN! Joidenkin kuvien kohdalla en todellakaan enää tunnista itseäni. Muistan asioita, joita olen kuvien ottamishetkellä käynyt läpi, mutta en yhtään osaa saimaistua niihin.



VUOSI ja 1 KUUKAUTTTA: Marraskuu 2013

Lähdetään vähän aikaisemmasta liikkeelle. Ei nyt kovinkaan erilainen kuva tulevien kannalta, mutta silmät ovat ilottomat ja ahdistuneet. Kertovat ehdottomasti siitä, minkälaista tunnetilaa kävin läpi. Kasvot kapeat, vaikka näin itseni ainakin satakiloisena. Huonosti menneet syksyn kirjoitukset otin täysin itseeni. Tulevaisuus näyttäytyi harmaana ja toivottamana.
Yritin olla jotain, mitä en ollut. En tuntenut oloani mukavaksi kengissäni, jokin oli jatkuvasti pielessä.

VUOSI SITTEN: Joulukuu 2013

Näennäisen onnellinen jouluihminenhän se siinä (hymy ei kyllä ylety lähellekään silmiä)! Muistan, että laihdutin jouluksi tosi rajusti niin, että mahduin hyvin koon 36 housuihin, ja se näkyy silmissä. Tämä oli sitä "mulla menee niin hiton hyvin BYHYHYHYHYY" - vaihetta, josta en puhunut kellekään. Muistan, että minua pidettiin syömishäiriön selättäneenä, mutta juuri tämä vaihe oli se, jolloin olin siitä kaukana. Tulevaisuus pelotti, en halunnut keväät kirjoituksien saapuvan koskaan tahi sitten lakkiaisten tai minkäään muunkaan. Halusin vain selvitä jokaisesta ahdistuksentäyteisestä aamusta.
Vaalensin hiukseni (VIRHE).



YKSITOISTA KUUKAUTTA SITTEN: Tammikuu 2014

Olenpas kylmän, ylimielisen ja vihaisen näköinen. Hankala säteillä ulospäin, kun ahdistaa niin maan perkeleesti. Aloitin syömisen, mutta muutuin ulkoa ja sisältä kylmäksi. Ahdistus oli ainoa tunnetilani. Tulevat kirjoitukset saivat minut hulluuden partaalle. Pelkäsin, etten valmistuisi ikinä. Tunsin edelleen oloni vieraaksi kehossani.

KYMMENEN KUUKAUTTA SITTEN: Helmikuu 2014

Tämän vuoden teema on ilmeisesti ollut kylmyys. Edelleen kirjoitusahdistusta ja sen kanssa paljon muitakin ahdistuksia. Penkkarit, abiristeily ja kaikki muut vievät voimat. Kirjoituksiin lukeminen kyllästytti ja välivuosi houkutti.



YHDEKSÄN KUUKAUTTA SITTEN: Maaliskuu 2014

Kovasti kokeilin hymyillä uuden ja parantuvan kroppani kanssa. En kylläkään sanoisi olevan maailman uskottavin hymy. Kirjoitusten alla tunsin oloni ahdistuneeksi, mutta söin ja aloin pikkuhiljaa parantua, vaikka kroppa turposi pullataikinan lailla. Edelleen olin suhteellisen varma välivuodesta, mutta pikkuhiljaa aloin pohtia josko minusta olisi yrittämään yliopistoon sitten kuitenkin...


KAHDEKSAN KUUKAUTTA SITTEN: Huhtikuu 2014

Tervehtymisen läpilyönti ja se näkyy! Kirjoitukset olivat ohi, olin töissä löytötavaratalossa, söin ja liikunta oli lähinnä pilatesta. Nautin kehostani, vaikken ollutkaan kauhean itsevarma. Jännitin Kotimaisen kirjallisuuden pääsykokeita ja kirjoitustuloksia. Katselin päivittäin Turusta asuntoja ja haaveilin omasta kodista. Päätin uudistaa itseni ja tilasin uudet lasit.




SEITSEMÄN (!!!) KUUKAUTTA SITTEN: Toukokuu 2014

Töitä, syntymäpäivät, pääsykokeet ja ylioppilaaksi pääseminen SEKÄ uuden ylioppilaan puhe JA kesätyö Myllysaaren museossa matkailuneuvojana varmistui. Tunnollisena omalle tyylilleni stressailin kaikkea vähäisen, ja syöminen ajautui huomaamattani vähän hakoteille, mutta onnistuin lakkiaisten jälkeen korjaamaan tilanteen. Toukokuu on ollut ehdottomasti solmukohta tässä vuodessa. Pääsin nyt haaveilemaan oikeasti muutosta omilleni ja pääsin itsenäistymään jatkuvasti enemmän. Sain yo-lahjaksi liput Barcelonaan, jossa ei sitten mennytkään ihan käsikirjoitusten mukaan, mutta ei se haitannut. Opin jotain äärettömän tärkeää itsestäni ja kehostani. Aloin pikkuhiljaa mennä kaikesta mahtavasta ylikierroksille, enkä huomannut sitä. Mutta nyt ainakin hymy on aidompi.
Uudet lasit tulivat, mutta ne eivät istuneetkaan ilmeeseni. Silti yritin sinnikäästi tottua niihin.

KUUSI KUUKAUTTA SITTEN: Kesäkuu 2014

Barcelonan reissu, kesätöiden aloittaminen... En oikeastaan muista kesäkuusta mitään. Jännitin pääsykoetuloksia ja taisin käydä Lahdessa kätilön pääsykokeissa, joista käteen jäi parkkisakko ja pääsykoe, jonka pilasin tahallani. Haaveilin Turkuun muuttamisesta niin paljon, että kävin parin viikon välein asuntoesittelyissä täällä. Toivon niin kovasti, että pääsisin parin kuukauden päästä muuttamaan pois Valkeakoskelta. Värjäsin hiuksiani asteen tummemiksi kuun lopussa.



VIISI KUUKAUTTA SITTEN: Heinäkuu 2014

Kuun alussa varmistui paikka ylopistossa. Sen jälkeen alkoi kuumeinen asunnonetsintä, joka päättyi kaksi päivää myöhemmin tämän asunnon löytymiseen. Muuttovalmistelut aloitettiin saman tien, enkä malttanut odottaa kesätöiden loppumista. Muutoksen kunniaksi tuntui, että menneisyydestä oli pakko päästä edes symbolisesti eroon, joten pätkäsin hiukseni lyhyiksi, enkä ole sitä päätöstä kertaakaan katunut.

NELJÄ KUUKAUTTA SITTEN: Elokuu 2014

Muutto heti kuun ekana päivänä ja siitä alkoi tutustuminen Turkuun ja oman asunnon kotoistaminen. Kuun lopussa oli yliopiston tutustmisluennot ja Suomen kielen pääsykoe, jolloin tutustuin Emiliaan.



KOLME KUUKAUTTA SITTEN: Syyskuu 2014

Aloin lähentyä Emilian kanssa entisestään, ja opinnot alkoivat toden teolla. Syöminen paheni asteittain. Suljin siltä silmäni, ja olin kaikista vuoden muutoksista vain väsynyt, ahdistunut ja hämilläni. Raha-asiat alkoivat stressata, samoin yliopistossa pärjääminen. Emilia oli korvaamaton tuki siinä, että jaksoin porskuttaa eteenpäin. Aloin etsiä uusia laseja, koska tajusin etteivät keväällä ostamani lasit olleet minulle NE lasit.

KAKSI KUUKAUTTA SITTEN: Lokakuu 2014

Yliopisto alkoi tuntua mahdottomalta kästeviidakolta, jossa en koskaan tulisi pärjäämään. Syöminen ajautui koko ajan pahempiin ongelmiin, ja liikunta karkasi käsistä. Olin masentunut, ahdistunut ja valmis muuttamaan takaisin Valkeakoskelle. Halusin vain nukkua ja käsitellä kaikki tapahtuneet muutokset, sillä en ollut sisäistänyt mitään. Rajattomana avautunut itsenäisyys oli menettänyt uutuudenviehätyksensä, enkä enää tiennyt mitä sen kanssa tehdä. Aloin harkita alan vaihtoa, ja tuntui ettei minusta koskaan olisi äidinkielen opettajaksi, vaan että minun tulisi olla kätilö tai sairaanhoitaja. Värjäsin hiukseni tummiksi, ja oloni parani paljon (jotkut meistä on vain tarkoitettu tummatukkaisiksi, se nyt vaan on viidakon laki). Emilian tuki oli korvaamatonta ja olimme jo todella läheisiä.



VIIME KUU: Marraskuu 2014
Pahin masennus ja itsenäisyyskriisi alkoi kuun lopulla helpottaa. Uudet lasit saapuivat, ja olin äärettömän onnellinen niistä! Tajusin samalla hetkellä, kun lasit päähäni painoin, että olen juuri oikeassa paikassa. Olen juuri oikealla alalla, olen juuri oikeassa kaupungissa. En ole ehkä onnellinen, mutta olen tyytyväinen ja ylpeä itsestäni ja itseeeni. Liikunta ja syöminen kuitenkin jatkoivat pahenemistaan. Jalkani kipeytyi ja käveleminen teki kipeää. Emilia jaksoi tukea ja kuunnella samoja ongelmia päivästä toiseen.

NYT: Joulukuu 2014

Pääpiirteissään itsenäisempi, optimistisempi, vähemmän perfektionistisempi, elämäänsä tyytyväisempi Siiri, joka alakulosta ja uupumuksesta huolimatta tunnistaa itsensä peilistä PAREMMIN kuin neljään vuoteen. Tunnen olevani paaaljon vanhempi ja kypsempi, kuin vuosi sitten. On vielä paljon ongelmia, mitkä kaipaavat  selvittämistä, mutta olen viimein saanut aloitteen niiden kaikkien setvimiseksi - ja kerrankin uskon, että ne tulevat ratkotuksi. Olen varma, että ensi vuonna elämänlaatuni paranee huomattavasti. Elämäni on viime vuoteen verrattuna aivan erilaista, enkä olisi koskaan osannut kuvitellakaan sen muuttuvan tällaiseksi. Mutta olen onnellinen, tai ainakin onnellisempi. Vähintään ainakin tyytyväinen ja ylpeä. Suhtaudun tulevaisuuteen toiveikkaasti ja nautin enemmän elämästäni. Rakastan uutta kotikaupunkiani, omaa kotiani, itsenäisyyttä, opiskelua ja kaikkea saavuttamaani.

Nyt kun katson, ero ei niinkään ole suuri, mutta kun asetetaan alkutilanne ja lopputilanne vierekkäin ja verrataan niitä silmästä silmään niin...






EROA NOT MUCH? Omaan silmääni tuossa on ainakin vierekkäin kaksi eri ihmistä. Ja niinhän siinä tavallaan onkin.

Lasit tekee naisen

Viimein! Monen viikon odotteluiden ja silmälasimääräysreseptitaisteluiden jälkeen, ne ovat viimein kotona! Tässä siis se kiva pikku juttu, josta puhuin aikaisemmassa postauksessani. Kuinka paljon tekevätkään uudet lasit, kuinka paljon niiden kanssa muuttuu olemus ja itsevarmuuden määrä!

Itse en oikein välitä piilareista, mielestäni olen enemmän silmälasikasvo ja ilman laseja kasvoistani puuttuu jotain. Tosin taustalla voi olla sekin, että olen pitänyt laseja 8-vuotiaasta lähtien, kokonaiset 11 vuotta. Ehkä siinä ehtii jo tottumaan silmälaseihin jos toisiinkin. Yhteensä minulla on ollut 8 lasit, nämä ovat 9. Samalla nämä ovat jo toiset tänä vuonna ostamani, mutta toisaalta laseja ei ole koskaan liikaa, eikä näitä ollut hinnalla pilattu. Sitä paitsi en koskaan tykästynyt edellisiin täysin samalla tavalla, kuin esimerkiksi vihreisiin Marc by Marc Jacobsin rakkauspokiini. 

Puhuin joskus siitä identiteetistä, nyt se taitaa olla ainakin ulkoisesti juuri sellainen, kuin haluan. Oikeanlaiset pokat täydentävät ilmeen ja tuovat sitä kauan kaivattua itsevarmuutta. Peilikuva näyttää nyt siltä, millaiseksi sen tunnen sisältä (vaikea selittää, mutta muut silmälasifriikit tajuavat). Olen enemmän kuin tyytyväinen näihin Favopticilta tilattuihin rakkauksiini. (Ja toimituskin tuli noin viikossa tilauksesta, ei yhtään huono!) 

"I can't think without my glasses." 

- Vivienne Westwood

 Hyvää ja ihanaista viikkoa, minä ainakin aion hymyillä sen läpi ♥

Minuutta etsimässä

Viimeaikoina on mieleni päällä ollut erityisesti yksi asia. Nyt kun olen viimein vapautunut lukioilmapiirin odotuksista ja normeista, olen muuttanut omilleni kaupunkiin, olen päässyt yliopistoon ja pääsen toteuttamaan unelmiani, on mieleeni noussut suurimpana kysymyksenä "kuka h*lvetti minä olen?"

Nyt olen ikäänkuin risteyksessä. Voin kehittää itseäni juuri siihen suuntaan kun haluan. Mutta kun niitä vaihtoehtoja on niin pirusti! Pelkään, että valitsen väärin ja joskus viisikymppisenä tajuan, että olisinkin halunnut olla urbaani kaljupäinen lentomäntä-kätilö, jolla on seitsemän lasta joista kolme on adoptoitu jostain Uzbekistanista. En kadu juurikaan elämässäni asioita, joita teen. Enemmän kadun niitä, joita jätän tekemättä. Pelkään, että elän elämääni väärin. Hassua eikö? Minähän se olen oman elämäni subjekti!

Kuva on Aleksis Kiven juhlaillalliselta. Aluksi tunsin oloni ihan mielettömän "omaksi" ja itsevarmaksi. Peilistä katsoi todellinen minä. En tiedä minne ja miksi se katosi.

Joojoo, tiedetään, indentiteetin etsintä on täysin normaalia suunnilleen kaksikymppisenä, ja että se on prosessi joka jatkuu läpi elämän laabalaabalaa. Minusta kuitenkin tuntuu, etten tiedä laisinkaan kuka olen. Olen vailla suuntaa, pää täynnä kysymyksiä joihin en osaa vastata. Kuka minä olen, miten haluan pukeutua, miltä haluan näyttää, miten haluan tehdä itsestäni persoonallisen? Mistä asioista tulen surulliseksi, mistä iloiseksi. Mitä asiat tekevät minusta minut? Osaan olen tämän illan aikana keksinyt vastauksen. Jäsentääkseni ajatuksiani, ja todistaakseni itselleni kuinka paljon itsestäni oikeasti tiedän, aion nyt kirjoittaa tietoni itsestäni ylös.

Ja asu, jossa tunsin oloni erittäin itsevarmaksi ja minuksi. Isän vanha jokapoikapaita, kirpparilta löydetty villatakki, mangon peppufarkut jaa kirpparilta löydetyt bootsit.

Olen Siiri Eveliina, isän toiveiden mukaan Laura. Olen turkulaistunut kotkalais-valkeakoskelainen härkätyttö, moninpaikoin itsekäs esteetikko. Olen luova. Rakastan musiikkia, runoja, vanilijantuoksua, puhtaita lakanoita, pitkiä syvällisiä keskusteluita ja merta. Rakastan myös matkustelua ja ranskan kieltä. Rakastan paneutua asioihin ja tehdä kaiken täysillä. Rakastan myös vaikuttaa asioihin - tai ainakin vatvoa maailman ongelmia ja kehitellä niihin ratkaisuja! Olen pomoittelija, mutta liian usein mukaudun muiden mielipiteisiin, sillä pelkään olevani väärää mieltä. Olen sitoutumiskammoinen, mutta pelkään myös jääväni yksin. Pelkään myös jatkuvasti puhuvani itsestäni liikaa.

Minä, urheiluhullu?

Tulen surulliseksi epäonnistumisista ja nähdessäni äitini tai jonkun muun minulle rakkaan ihmisen itkevän. Tulen iloiseksi muiden onnellisuudesta, ihmisten hymyistä ja nauruista, rakastuneista pareista ja aurinkoisista aamuista, vesisateesta, merestä, aamukahvista ja -puurosta, suklaalevyn ensimmäisestä palasta suklaata.
Tiedän, että haluan leikata hiukseni taas lyhyeksi. Tiedän, että haluan uudet lasit, sillä vihaan nykyisiä. Tiedän, että rakastan liikuntaa ja haluan teräksiset selkälihakset. Tiedän, että otan tatuoinnin (ja tiedän jopa minkälaisen). Unelmoin sivusiilestä, parisuhteesta, ongelmattomasta suhteesta ruokaan, omasta talosta meren rannalla, tohtorin papereista, häistä ja kiinalaisesta adoptiotyttärestä.

 

1. Olenko minä tälläinen keikistelijä? 2. Vai kiltti hymytyttö?
3. Nämä lasit ainakin haluan. En ole ehtinyt tilaamaan kaikessa sekoilussani. 4. Nämä hiukset haluan takaisin! Ne tuntuivat niin omilta!

Kuten äitini sen viisaasti minulle puhelimessakin sanoi; "Sinulla on aikaa. Anna itsellesi sitä."

Onko muita, joilla on (ollut) minuus hukassa? 

Painajaisia, joita yksinäiset näkee unissaan.

Mulla on tietty painajainen. Se sama painajainen. Se palaa uniin vähintään kerran viikossa.
Sama painajainen on esiintynyt mun unissa jo vuoden verran. Toivon päässeeni eroon siitä, kun muutin Turkuun, mutta täälläkään se ei oo jättänyt rauhaan. Joten haluan puhua siitä. En ole ihminen, joka vaikenisi näistä asioista, en enää.

Aluksi kun näin tätä unta, en aamuisin edes muistanut koko unta. Olin herättyäni vaan kauhean ahdistunut. Tiesin nähneeni pahaa unta, mutta en muistanut millaista se uni oli.
Yleensä muistan uneni tosi selvästi, joten olin tosi ihmeissäni kun en nyt saanut yhtään muistikuvaa siitä unesta.

Yo-kirjoitusten aikaan aloin sitten muistamaan sen unen aamulla herättyänikin. Siinä unessa elän aluksi ihan tavallista elämää: olen sitten shoppailemassa, kotona, lomamatkalla, koulussa...
Yhtäkkiä tunnen, kuinka mun hampaat alkaa löystyä ja heilua suussa. Kun kokeilen kielellä, on hampaat vähällä pudota, osa on jo pudonnut. Tunnen myös, kuinka osa on murtumassa.
Menen peilin eteen. Ahdistaa, kun katson hampaita ja ne on ihan kauhean näköiset. Ikenet on vetäytyneet kokonaan, osa hampaista on lohjennut, murtumilla ja moni on jo lähtenyt. Sitten kokeilen kauhistuneena jotain hammasta ja se vaan putoaa pois. Kokeilen toista ja sekin putoaa. Menen paniikkiin, kaikki mun hampaat on aivan mätiä ja ne vaan putoaa itsekseen pois.

Joskus rauhotun tässä unessa. Ajattelen, että voin ottaa tekohampaat tai proteesit tai suojata murtuneet hampaat sellaisilla posliini(?)kuorilla. Viime aikoina isänikin on ollut siinä unessa. Isä sanoo, ettei ne kuoret auta, koska mun hampaani lahoaa sinne alle. Se sanoo myös, ettei ne tekarit toimi niinkuin omat hampaani, ne puristaa ja tuntuu väärältä.

Aina kun herään, oon ihan hiestä märkä. Joskus nukahdan uudestaan, mutta se unikin alkaa alusta tai jatkuu siitä, mihin se jäi.

Enkä osaa tarkkaan sanoa, miksi näen tuota samaa unta. Netissä luki, että kyseinen uni kertoisi stressistä ja ahdistuksesta, mutta en kylläkään koe tällä nimenomaisella hetkellä itteeni kovinkaan stressaantuneeksi, ehkä kuitenkin ahdistuneeksi.

Vähän tuntuu, että uni kuitenkin kertoo siitä, kuinka mä jatkuvasti piilotan osan itsestäni tietyn kuoren alle. Pelkään nykyisin antaa itsestäni kaikkea muille, uusille tuttavuuksille, koska oon kokenut niin paljon vääryyttä, satuttamista ja kipua.
Tuo uni saattaisi ehkä kuvastaa sitä, kuinka mä pikkuhiljaa välillä murenen mun naamion alle. Tuo mitä isä sanoi, se saattaa hyvinkin kuvastaa sitä, että vaikka vetäisinkin naamion kasvoilleni, se ei paranna sitä pahaa oloa mun sisälläni. Oikeastaan vaikka tässä heittelin vain teorioita ympäriinsä, taisin juuri osua asian juurille.
Isäni on viisas mies. Se on ennenkin sanonut mulle, että mä en voi parantaa ongelmiani tunkemalla niitä syvemmälle itseeni. Vaikka laittaisin ympärilleni paksumman suojamuurin, ongelmat jäisi kuitenkin sinne alle - ei ne katoa sieltä. Ne syö nakertaa piilottajaansa siellä, ne lahottaa mua sisältäpäin

Samalla toi uni kertonee siitä, etten mä voi paikata näitä virheitä ja puutoksia itseässni millään keinotekoisella. Mussa on joo puutoksia, isoja ohjelmointivirheitä, virheitä, heikkouksia - ne pitää vaan hyväksyä ja oppia elämään niiden kanssa. Pitää olla vähemmän perfektionisti. Jos suusta puuttuu hammas, voit laittaa siihen tekohampaan tilalle, mutta sä et voi feikata itsessäsi pidemmän päälle mitään piirettä. Feikattu piirre ei toimi samalla tavalla, kuin alkuperäinen - se ei tunnu samalta, se ei toimi samoin.

Jostain luin, että hampaidenputoamispainajaiset olisi jotain enneunia. Että sulta kuolee niin monta läheistä, kuin hammasta putoaa. Mitä keskemmällä ne putoavat hampaat on, sitä läheisempiä ne kuolevat ihmiset on. Nojaa, siinä tapauksessa allekirjoittaneelta varmaan kuolisi kaikki läheiset. :D Joten ei, en usko.

En mä tiedä, tuntuu että tää uni vaan kumpuaa mun alitajunnasta. Se yrittää kertoa, että mulla on vieläkin asioita työstämättä: piilotan asioita liikaa kuoreni alle, ja siellä ne pikkuhiljaa murentaa ulkokuorta, voimavaroja, jaksamista, onnea. On asioita, mitä en oo vielä tiedostanut, jotka murentaa sisältäpäin. Saa mut vetäytymään itseeni. Se saa mut usein todella ärtyneeksi ja ailahtelevaiseksi, Oirehtimaan.

Tavallaan, tuo uni myös kuvastaa sitä, että miten nään itseni. Millainen kuva mulla on itsestäni. Vaikka olen onnellisempi kuin pitkään aikaan, koen itseni rikkinäiseksi ja murtuneeksi niin sisältä kuin ulkoa. Mulla on syviä haavoja sisimmässäni, mitä on viimeaikoina revitty auki jatkuvasti. Mulla on arpia myös ympäri mun kehoa. Ne kummittelee, muistuttelee siitä, missä olen joskus ollut.

Mutta, jottei tämä nyt menis aivan masentavaksi, täytyy sanoa jotain positiivista. Kaikki arvet on paranemassa, ne sisäiset ja ulkoiset. Ne vaan vaatii aikaa kummatkin. Pitää olla vähemmän perfektionisti, antaa itselleni lupa kaatua välillä. Olla heikko, olla arvilla. Pitää päästää enemmän ihmisiä mun muurini läpi - vaikka siinä onkin se suuri riski, että muhun tulee sattumaan. Nyt puutokset tuntuu paremmilta, alan oppia arvostamaan niitä: ne on vähän niin kuin taisteluarpia, kertomus mun koettelemuksista. Voin kääntää ne siltikin vahvuudeksi.

Olin ennen hyvä puhumaan. Sitten kasvoin isoksi. Pitkään oon ollut parempi kirjoittamaan sen mitä tunnen. En löydä enää helposti sanoja, mutta kirjaimet löytyy aina niin kovin helposti.
Olen alkanut pelkäämään omaa ääntäni. Pelkään sitä, etten osaa pukea kaikkea sanoiksi. Monta vuotta olen huomannut, että olen alkanut takellella sanoissani. Oikeasti, en löydä sanoja ja sanat ei tule enää niin helposti ulos suusta. En muista miten ne pitää sanoa. En tiedä mistä sekin johtuu. Ennen niin iloinen ja sosiaalinen tyttö on muuttunut tosi varautuneeksi. Kun lyö lyötyä tarpeeksi kauan, sen nouseminen alkaa pikkuhiljaa muuttua hitaammaksi. Mutta kyllä se nousee, trust me. Se vaan kestää vähän kauemmin, koska itsensä preppaaminen muuttuu aina vähän vaikeammaksi. Mikään ei todista, ettei seuraavaa pudotusta tulisi heti ensi viikolla.

En kuvailisi itseeni sanalla ujo (musta tuntuu, että moni hyvä kaverikaan ei käyttäisi musta sitä sanaa). Olen vaan aluksi tosi...TOSI varautunut, mutta en kyllä haluaisi olla. Monesti olen kuullut että ensivaikutelma minusta ihmisenä on aluksi aivan erilainen, millainen olen lopulta. En tiedä sitten onko pelleilyni, äänekkyyteni ja vitsailuni tavallaan tapa piilottaa epävarmuuttani. Voi olla. En oikein tunne kaikkia mekanismeja toimintojeni takana, en ole kone.

Sen kylläkin tiedän, että olen monissa asioissa edelleen, monien nousujen jälkeen, todella epävarma; jos esimerkiski minulle tärkeä ihminen sanoo edes suutuspäissään minusta jotain ilkeää, en pysty enää luottamaan ihmiseen. Pelkään ihmissuhteissa yli kaiken sitä, että puhun liikaa itsestäni. Siis aivan järjettömän paljon. Lisäksi pelkään sitä, että teen jotain väärin ja karkoitan ihmiset luotani.

En näe useinkaan itseäni mitenkään erityisen kauniina tai viehättävänä verrattuna esimerkiksi moniin ystäviini. Mietin jatkuvasti miltä näytän ulospäin muille ihmisille. On tietysti päiviä ja viikkoja, jolloin tunnen oloni itsevarmaksi ja kauniiksi - eikä muiden mielipide kiinnosta murustakaan.
Lisäksi pidän itseäni hanakalana luonteena, liian ailahtelevaisena, liian takertuvana, liian itsekkäänä, liian epätoivoisena, liian pelleilevänä. Haluan jatkuvasti olla milloin laihempi, milloin lihaksikkaampi, milloin vähän muodokkaampi. Oman naisvartalon hyväsyminen sellaisenaan tulee olemaan elämäntehtäväni. (Vaikka ihailen siis naisellista, muodokasta vartaloa, en osaa hyväksyä sellaista itselleni.) Monet ihmettelevät miten aina ihastun kusipäihin, mutta ihminen hyväksyy vain sellaisen rakkauden, minkä arvoinen ajattelee olevansa.

Nyt riisuin naamioni edes hetkeksi kasvoilta vaikka tämä aihe nyt ailahtelikin yhtä paljon kuin mielialani. Päästin silti ihmisiä kuoreni alle.
Enkä häpeä sitä, että olen ollut heikko, tai sitä, että oon oikeasti tälläkin hetkellä murtumispisteessä. Se nyt vain on se, miten mieleni toimii. On aina toiminut. Vuoristorataa: epävarmuutta, liiallista itsevarmuutta, kipua, kivun kieltämistä, pettymyksiä, pohjalta ponnistaen korkealle. Ei vältämättä tuossa järjestyksessä.
On aika; aika parantaa haavat - kaikki järjestyy.