Edellisestä kirjoituksesta on vierähtänyt jo viikko. Viikko aikuisuutta takana ja elämä hymyilee niin kuin se parhaiten osaa. Asiat eivät ole täydellisesti, mutta tarpeeksi hyvin, jotta kasvoilla olisi hymy ja silmäkulmissa hymyrypyt.
Viikkoon on mahtunut paljon, mutta samalla ei juurikaan mitään. Hoitokissat saapuivat, pakkasin kassini ja siirryin poikaystävän nurkkiin kissaäidiksi ajanjaksoksi x, olen tehnyt töitä, levännyt, juhlinut synttäreitäni ystävälössillä, potenut pientä dagenefteriä pitsan päällä ja muutenkin herkutellut ruoan kanssa. Ennen kaikkea, olen kuitenkin nauttinut auringosta ja kesälomasta, vai pitäisikö kutsua sitä pieneksi opiskelutauoksi?
Oli miten oli, tässä lista asioista, jotka ovat tehneet minut viime viikon aikana onnelliseksi:
- Kaunis olo ja uudet vaatteet; kuvassa näkyvä toppi ja valkoiset, matalavartiset converset. Kesä tulee myös vaatekaappiin!
- Kesäistyvä (keksin uuden sanan) Turku kukkasineen, puistoineen ja ihmisineen.
- Kissa, joka kehrää ja tartuttaa sinuun rapsutussessionsa aikana kaikki irtokarvansa. Miksei kissat muutu kaljuksi, vaikka niistä irtoaa tavaraa enemmän kuin lakastuvasta kukkasesta? Kuvassa Wilma, karvainen ottolapseni ♥
- Poikaystävä ja ruoka. Mieluiten yhdessä, nautitaan oluen kera syntymäpäiväviikolla. Turkuun suuntaavat/Turussa asuvat. Käsityöläiskadun rauhaan jäävä aasialaisravintola Maneerat on MIELETÖN! Ulkonäöllisesti aika huomaamaton, mutta varsinainen aarre!
- Ilman laseja edustaminen!
- Synttärit, jotka toimivat nyyttäriperiaatteella ja jonne tuli ihania ystäviä ja joiden jatkot juhlittiin Hospodassa.
- Nukkuva Wanda. Tämä kissaäidin riiviö tykkää hyppiä hyllyillä, pöydillä ja pudotella tavaroita. Kissan lempipuuhiin kuuluu myös televisioruudun edessä seisominen, lasipöydällä kiehnääminen, oksennusten tekeminen eteisen matolle ja protestipaskojen vääntäminen sängyn viereen. Kylppäri on kans kiva, eteenkin suihkukaivossa tai märällä lattialla itsensä kastelu. Kahdeksannen kerroksen ikkunasta on kans kiva katella lokkeja ja luulla voivansa metsästää niitä. Hölmö Wandaali, mutta niin ihana ♥. Isosisko Wilma on ihana yökaveri. Mutta joo, nukkuessaan kissat ovat parhaimmillaan - eteenkin työpäivän jälkeen, niin ei tarvitse olla vahtimassa jatkuvasti.
- Ruoka, ruoka, ruoka ja herkuttelu. Varmaan jotain kymmenen lisäkiloa parissa viikossa, tai siltä ainakin tuntuu. Yh. Mutta vitut, minähän syön ssssaatana.
- Kati ♥, muusapyllyjen Mumford&sons yms. slash olutfriikki -kerhon ykkösmimmi. Kiitos vielä synttäreistä, mulla oli todella hauskaa sönköttäessä kaikkea Hospodan terassilla.
- LÄHESTYVÄ BARCELONAN REISSU. Itseasiassa reissuun on enää 13 päivää. Dingdigidingding, La rambla, ranta ja öiset sivukujat, täältä minä tulen!
Lisäksi minut sai toissapäivänä erittäin onnelliseksi se, että Kelan kanssa stressiä aiheuttanut asia on saatu sovittua loppuelämäni ajaksi. Yksi suurensuuri stressinaihe pois päiväjärjestyksestä niin kauan kuin tätä maailmaa kaunistan.
Olen tässä tajunnut, että vaikka jokainen päivä ei olisi pakosti hyvä päivä, jokaisessa päivässä voi olla jotain hyvää. Onnellisuus riippuukin pitälti siis siitä, mistä näkövinkkelistä asioita katsoo.... Minulla on monta asiaa, jotka ovat huonosti, mutta samalla niin moni asia on niin tavattoman hyvin. Yötaivaalla on siis tähtiä - aina.
Viime viikon tiistaina pakkasin aamulla kipsuni ja kampsuni ja lähdin kohti Tamperetta. Päätin siis minimoida epäonnistuneiden syntymäpäivien todennäköisyyden juhlimalla viikon putkeen. Tiistain suunnitelmaan kuului sushia ja kahvittelua Sannan kanssa. Päivä oli mukava ja isä haki minut kotiin. Keskiviikon vietin Lotan kanssa Ideaparkissa ja isä vei minut hakemaan uuden puhelimen, joka minulle oli luvattu. Matkaan tarttui Huawei Honor 4X, juuri se mitä halusinkin.
Keskiviikkona tein myös seuraavan päivän syntymäpäiväkutsuille suklaisen marianne-mansikkakakun valmiiksi. Torstaiaamuna äidin kanssa koristeltiin (äiti siis koristeli) kakku kermavaahdolla ja otettiin muutamat selfiet, koska me nyt vain olemme fotogeenisiä ihmisiä.
Olin onnellinen sukulaisteni seurassa, vaikka sainkin taas kuulla vähän odottamattomia ja huonoja uutisia. Onneksi kauniit asiat, kuten kukat ja kattausten tekeminen veivät esteetikon ja varismaisen huomioni toisaalle. Ja kun oikein alkoi vituttamaan, vedin lasillisen Carlo Rossia. Heti helpotti.
Sukulaisten kanssa päätettiin myös skypetellä hetki Santerin kanssa. Mummo tietenkin huusi, kun ei tajusi että Sante kuulee normipuhetta. Rakas veljeni on siis tällä hetkellä opiskelemassa Skotlannissa, Aberdeenin yliopistossa historiaa ja kansainvälisiä suhteita. Miten niin perheemme lapset ovat humanisteja? Pyh.
Varsinaisen kakkutarjoilun rinnalle olimme myös äidin kanssa tehneet suolaisista kakuista suosikkiani, eli tonnikalakakkua. Tällä kertaa pienellä twistillä, eli pistimme hiukan salsakastiketta mukaan. Makuhermot räjähtivät kyllä oikein kunnolla! Kuulostaa ehkä vähän etovalta kakkuidealta, mutta älkää tuomitko ennen kuin kokeilette, koska kyseinen tekele on ollut allekirjoittaneen suosikkeja jo yli kymmenen vuotta. Kertokoot se jotain.
Sanotaanko noista sukulaisten tapaamisista sen verran, että nyt voi taas hyvällä omallatunnolla olla ilman pari viikkoa. Tai ehkä vähän pidempäänkin. Eh, sukuni on ihana mutta vähän rasittava.
Torstai-iltana odotti paluu Turkuun. Eteisessä minua puolestaan odotti viestiä Turun sosiaalipalveluilta. Toimeentulotukihakemukseni kesäkuulta oli evätty kirkkaasti. Toukokuulta sain siis 17 euroa, mitä oletinkin, mutta kesäkuulle nostettiin tapetille kesäopiskelu ja asunnon vaihtaminen halvempaan, joka ei kohdallani ole mahdollista ennen syyskuuta koska määräaikainen sopimus (MIKÄ MYÖS LÄHETTÄMISSÄNI LIITTEISSÄ NÄKYI, SAATANA). Näin siis tiivistetysti, koska sitä brykokraattista sanahelinää oli taas tuhat liuskaa.
Perjantaina menin töihin. Siivosin koko päivän ja illalla suuntasin kodin kautta Niclakselle. Kirjastosillalla huomasin, miten kauniisti aurinkoi paistoi tuomiokirkon kohdalle. Näytti vielä upeammalta, mitä sain tuohon kuvaan mahdutettua. Siitä piti siis ottaa kuva ja tukkia silta seisomalla pyörän kanssa keskellä siltaa poikittain. Illalla käperryin poikaystäväni viereen väsyneenä, vain herätäkseni lauantai-aamuna töihin. Tein lyhyen päivän Kupittaan majatalolla, ja sitten lähdin kotiin värjäämään hiuksia, selkää, naamaa ja kylpyhuonetta.
Maanantai meni taas töissä, tällä kertaa rennon, yli 9 tunnin työvuoron merkeissä. Olin aivan uupunut kotiin päästessäni. Tiistaina mimmit olivat järjestäneet minulle "yllätys"synttärit. Tosin, jos ne olisivat olleet oikeasti yllätyssynttärit, olisi epäonnistuminen ollut aika ilmeinen kun törmäsin tyttöihin matkallani kokoontumispaikalle. Oma vikani, mitäs kävin kaupassa.
Ensin menimme rautatieaseman vastaiseen puistoon, jossa tytöt antoivat minulle jokainen kirjoittamansa runon. Kaikista löytyi lempilainaukseni lempibiisistäni suomennettuna eli "kukkasia hiuksissa ja armo sydämessä". Liikutuin siinä tulppaanien, pulujen ja upeiden ystävieni ympäröimänä kyyneliin - erityisesti niistä puluista.-. Runot olivat niin tajuttoman kauniita sekä henkilökohtaisia, ja jokaisesta paistoi se, miten paljon vaivaa niihin oli nähty. Kiitos vielä, ihanat! ♥
Jatkoimme puistosta kakkukahveille Gaggui-kahvilaan. Istuimme ja rupattelimme pitkän tovin kakkupalojen ääressä. Tuota paikkaa suosittelen lämpimästi! Tunnelma, henkilökunta ja kakut ovat ihan mielettömiä!
Kahvilasta vielä jatkoin Merin ja Noran kanssa elokuvateatteriin katsomaan Pitch Perfect -elokuvamusikaalin. Tytöt olivat käyneet punnitsemassa minulle elokuvaeväät, ja elokuvan biisit olivat niin tajuttoman tarttuvia ja koskettavia, että kaikki onnellisuus ja kiitollisuus näkyi elokuvan lopussa poskilleni vyöryvinä kyyneleinä - jälleen kerran.
Tyttöjen seurasta pyöräilin Niclaksen luokse, jossa poikaystäväni ojensi syliini kömpelösti paketoidun lahjan. Teippiä oli melkein yhtä paljon, kuin isoveljeni paketeissa yleensä. Paketista voitte nähdä, miten rakkaalla lapsella on monta nimeä.
Korttia lukiessa silmiin tirahtivat taas kyyneleet, ollappa ja omistaa erittäin epäromanttinen poikaystävä, joka nyt sitten paljastui aika lällyksi. Juuri tuollaiset kömpelöt lahjat ovat niitä parhaita. Tosin paketista ei paljastunut mitään kömpelöä, vaan upeat langattomat kuulokkeet! Vanhat kuulokkeeni hajosivat plugipäästä, ja olen nyt käyttänyt Nicken kuulokkeita kuukauden verran. Näitä uusia kuulokkeita en voi ainakaan hajoittaa johdosta. Tosin voi olla, että ne katoavat paremman puoliskon mukaan joku kaunis kerta :D.
Loppuilta kului rennoissa merkeissä. Nicke luki saksaa, minä skypetin Santerin kanssa, kuuntelin musiikkia ja Nicke vältteli pänttäämistä soittamalla minulle jollain ihme pianoappsilla biisejä. Lopulta puolenyön jälkeen Niclas päästi minut nukkumaan toivotettuaan ensin hyvää syntymäpäivää.
Varsinaiselle syntymäpäivälle Nora oli kehitellyt minulle ohjelmaa! Aamu alkoi Wiklundin puurotorilla, jatkui sulkapalloilulla, kruunattiin Raxissa ja koristeltiin pikaisella Ikea-vierailulla. Kiitos Nora ihanasta päivästä, oli todella hauskaa ja aika kului kuin siivillä!
Mimmeiltä sain myös kukkia syntymäpäivälahjaksi. Punaoransseja neilikoita, lempikukkiani. Jollain on ollut joko pääsy pääni sisään, tai sitten tämä tehtiin puhtaalla arvalla. Oli miten oli, me likes! Lisäksi veljeni, joka yleensä unohtaa kaikki juhlapäivät oikein komeasti, muisti minua kortilla. Kortin välistä löytyi 10 punnan seteli ja kolme kolikkoa, jotka on valmistettu vuonna 1995. Kiitos tästä. Arvostan.
Ennen tätä päivää, oli takanani pitkä ja synkeä taival alkoholiostoja, joiden kohdalla ei ole kysytty papereita tai olen ne oma-aloitteisesti survonut myyjän naaman läpi takaraivoon. Näiden kokemusten kohdalla aloin jo kyseenalaistamaan oman identiteettini ja ikäni. Onneksi uskoni ihmiskuntaan ja itseeni palautettiin tänään Manhattanin Alkossa, jossa silmälasipäinen setä pyysi nähdä todistusaineisto A:n, ennen kuin sain lauantain menomehut rakastavaan syleilyyni. Kaupan päälle sain myöhäiset onnittelut ja purkkaa. Nyt hymyilyttää.
Tänään ohjelmaani kuului myös pitkään nukkumista, kukkien istutusta ja parvekkeen sekä asunnon siivoamista. Taisin myös vääntää gluteenitonta suklaakakkua... Sillä eiväthän juhlat ja juhliminen tässä vielä ole. Nyt kun olen päässyt juhlinnan makuun, aion ottaa vielä jatkot loppuviikon ajaksi. Huomenna menen ulos syömään. Lauantaina asunnolleni saapuu mitä parhain joukko mitä kirjavinta sakkia, omia ystäviäni sekä Niclaksen ja minun yhteisiä ystäviä. Ja kyllä, nämä ovat olleet elämäni parhaat syntymäpäivät. Joskin alan olla vähän väsynyt tähän juhlintaan. Onneksi on ollut tämä ja huominen aikaa vähän tasaantua ennen viimeistä puserrusta!
Nyt olen 20 ja ilman sen suurempia kriisejä olen astunut kolmannelle kymmenelleni. Tajuan miten upeiden ihmisten ympäröimä olen tällä hetkellä. He näkevät vaivaa yllättääkseen minut, he antavat aikaansa, vaivaansa ja seuraansa. He tekevät kaikkensa, että minulla olisi hymy kasvoilla. Kiitos jokaikiselle, joka on nähnyt vaivaa näiden maratonsynttäreiden eteen, olette rakkaita ja arvostan vaivannäköäni ihan hirmuisesti ♥.
Jos joku kysyy minulta uskonko kuolemanjälkeiseen elämään, vastaus riippuu kysymyksen esittäjästä. Jos kysyjä uskoo kuolemanjälkeiseen elämään, vastaan myöntävästi ja toisinpäin. Miksikö? Siksi, että tuntuu liian vaivalloiselta alkaa selittää sen tarkemmin uskomiseni perimmäisiä pohjamutia, mutta eteenkin siksi että kummatkin ovat osaltaan totta.
En usko jumalaan kristityssä mielessä. En usko, että on olemassa jokin olento ja olemus, joka voisi luoda esimerkiksi maailmaa seitsemässä päivässä. Tai kuka eläisi jossain pilvien päällä kaitsemassa kuolleiden ihmisten sieluja. Pitemminkin voisi sanoa, että uskon kohtaloon. Uskon, että ihmisillä on ennaltamäärätty tarkoitus, tai monia sellaisia. En kuitenkaan usko ajopuuteoriaan, eli ehdottomaan, täysin ennalta määrättyyn tarinaan, jota sitten toteutamme, vaan voimme omilla päätöksillämme ohjata elämäämme kohti jotain niistä kohtaloista. Mielestäni kohtalo on enemmänkin suuntaa antava, ja ohjailee tiedostamattomana liipaisimena mielemme perukoilla. Ilman tätä ajatusta tulisin hulluksi, minun itseni täytyy saada uskoa siihen, että tietyt asiat tapahtuvat syystä ja että niillä on syvempi tarkoitus. Se luo edes jotain turvaa ja valaa uskoa huonoinakin hetkinä.
Mieltäni eniten kutkuttaa keskutelu kuolemanjälkeisestä elämästä. Mielipiteeni vaihtelee asiasta usein. Toisaalta ajatus kuolemanjälkeisestä elämästä on lohduttava. Kuolema on ehdoton ja osa elämää; ajatus elämästä loputtoman yön takana on helpottava ja rauhoittava. Toisaalta pohjaan ajatteluani hyvin pitkälti tieteelle, joten ajatus kuoleman jälkeisistä tapahtumista tuntuu jotenkin kaukaa haetulta niin kauan kuin sitä voidaan minulle konkreettisesti osoittaa. Esimerkiksi, en usko että muistot elävät ikuisesti. Ne kuolevat ihmisen mukana, oli se sitten muistisairauden mukana tai kuollessa. Totta kai omista muistoistasi voi kertomustesi kautta jäädä jälki lähimmäistesi muistoihin, mutta lopulta nekin muistot kuolevat pois. Eivätkä ne enää palaa, kun ruumis hajoaa ja katoaa maaksi.
Toisaalta uskon, että kuolemanjälkeinen elämä on uskon asia. Ei fraasin varsinaisessa merkityksessä, vain siinä, että mihin uskot. Yritän selittää periaatettani seuraavasti; kun uskoit pienenä joulupukkiin, kerroit innoissasi muille jouluaaton vieraasta, joulupukista. "Meillä kävi joulupukki."
Joulupukki oli sinulle aito, hän todella kävi käymässä. Kun lakkasit uskomasta joulupukkiin, jouluna kävi "naapurin Mauri" tai ehkä ei joulupukkia enää laisinkaan. Joulu oli jotain muuta. Jos siis uskot siihen, että kuolemasi jälkeen tulet tapaamaan läheisesi, niin tulee tapahtumaan mielessäsi tai jossain muussa olevaisen ulottuvuudessa. Jos taas et usko elämään kuoleman jälkeen, yksinkertaisesti maadut osaksi maata sen suuremmitta kuvioitta, uhraamatta ajatustakaan koko prosessille. Jos todella uskoo johonkin, voi se omassa mielessä tapahtua oikeasti.
Elämä on jotain niin ihmeellistä. Se on niin kovin vaikeaa luoda; vaaditaan atomeja, molekyylejä ja soluja. Kaikki voidaan kuitenkin ottaa pois silmänräpäyksessä. Kaikki on vain pienen hiuskarvan varassa. Kaikki se, mitä sinulla on itsestäänselvyytenä nyt, ei ehkä ole siinä huomenna. Se, mikä tekee meistä inhimillisen, voi kadota vuosissa tai viikoisssa tai sekunissa. Oli se sitten muisti, liikuntakyky tai elämä - kaikki voi kadota hetkessä.
Ennen aina säälin niitä, joiden läheisille iskee muistisairaus. Tapahtui se sitten hiljaa omaan maailmaan lipuen tai yhden onnettomuuden jäljiltä. Nyt tiedän myös itse, miltä se tuntuu. Ihminen on yhtenä hetkenä läsnä, mutta toisena hän on poissa. Maallinen olemus on siinä, mutta ihminen itse ajatuksineen ja arvoineen on kadonnut iäksi. Ilman hyvästejä. Ilman halauksia. Kirjoittakaa siis elämänne paperille, luettavaksi jälkipolville. Jättäkää jälkenne tänne, muuallekin kuin puiston penkkeihin ja alikulkutunnelien seiniin.
Arvostakaa elämäänne. Arvostakaa jokaista päiväänne. Arvostakaa hyviä asioita ja jopa niitä huonoja - ne ovat elämää juuri parhaimmillaan, tuoreena ja katkeransuloisena. Älkää siis tuhlatko aikaanne asioihin, jotka eivät teet teitä onnelliseksi. Luovuttakaa stressistä, se on turhaa. Sanokaa läheisillenne, miten paljon heistä välitätte. Sopikaa riidat. Lopettakaa mykkäkoulut. Antakaa anteeksi. Ettei tarvitsisi erota ilman hyvästejä tai tietoa toisen ehdottomasta rakkaudesta. Ettei tarvitsisi katua.
Jokainen yö levittyy kaupungin ylitse, pimeänä verhona, kosteana sumuna. Kysyit miksi pimeässä ei näe valoa. Pelkäsin pimeää vastausta. Mummi sanoi aina, että katuvalot varjojen keskellä, muistuttavat meitä auringosta. Mihinkään ei voi luottaa yhtä paljon kuin aamuihin. Yön laskeutuessa hopeinen varjosi seuraa askeleitani jokirannassa. - SH '15 Sinä seisoit siinä varjojen takana, huoneen toisella laidalla. Kasvoillasi oli pakkasta. Katseeesi oli lumisadetta. Olit ensimmäinen pakkaskukkanen ikkunalla, yksin ja kylmä. Silti sylisi kuiski minua, se oli yhä lämmin yhä turvallinen.
Olen tehnyt päätöksen alkaa julkaista runojani tässä blogissa. Kahden erillisen blogin kirjoittaminen paljastui liian työlääksi tällaiselle laiskalle ihmiselle. Ja sitä paitsi, onhan se nyt kiva tunkea salakavalasti runoja teidän tavallisten ihmisten elämään. Heheh. Päiväkirjasta 26.3.2015 Sinä päivänä tuuli taivutti puut sateenkaariksi, sinä päivänä tuuli imeytyi takin lävitse sydämeeni värisytti ja lämmitti yhtä aikaa. Sinä päivänä päätettiin toteuttaa jokaikinen maailman unelma, valloittaa maailma ja meret. Sinä päivänä sinä tulit. Sinä päivänä kävelin jokirannassa maha täynnä perhosia, vihreä kaulahuivi liehui tuulessa varjona, ja kengät kopisivat vasten mukulakivikatua. En vielä tuntenut sinua. Tiesin odottaa sinua lehmuksen alla, Aurasillan kupeessa. Sinä päivänä kohtasin siniset silmäsi, silitin silmilläni punertavaa sänkeäsi ja imin tuoksuasi tuulessa. Ihailin heijastustasi kuivuneista kyyneleistäni. Enkä sinä päivänä vielä tiennyt, miten puut taipuivat tuulessa sateenkaariksi, ja sydämeni sinuksi.
....siis tämän tytön teinivuodet kamaluuksineen ja haamuinen. Viikon päästä minulla on viimein ilo ja kunnia astua tuplanollien joukkoon, kun kaksikymmentä kilahtaa lasiin! Valehtelisin, jos väittäisin etten ole odottanut tätä. Valehtelisin, jos väittäisin etten ole innoissani.
En ole oikeastaan aiempina vuosina juurikaan kokenut mitään päätähuimaavia syntymäpäiviä. Yleensä kuvio menee niin, että olen suunnattoman innoissani ja lopulta koen vain karvaan pettymyksen. Olen realisti ja myönnän että tänä vuonna on ihan yhtä suuri mahdollisuus samaan kohtaloon. Joku minulle kuitenkin kuiskii, ettei niin käy.
Mitä siis tapahtuu kun viimein jätän teinivuoteni taakse? Saan uuden luvun auki elämässäni. Teini-ikä oli elämäni kamalin kokemus. Pitkä, raastava ja kaikki vaihteli harmaan ja syvän mustan eri sävyissä. Sain paljon vahvuutta ja sitkeyttä sekä voimaa kohdata ongelmani.
Uskoisin, että lukijoiden joukossa on myös niitä joita ärsyttää jatkuva ongelmieni esiintuominen ja asioiden vatvominen. Faktahan tässä nyt kuitenkin on se, että tämä on minun blogini, jossa minä vatvon minun asioitani. Minun asioideni vatvominen auttaa minua käsittelemään minun ongelmiani ja samaan uutta näkökulmaa ja ratkaisua minun ongelmiini. Se, että minä puhun minun blogissani avoimesti minun ongelmistani, on minun oma päätökseni, jolla haluan auttaa myös muita puhumaan julkisesti omista ongelmistaan.
Välillä tuntuu, että blogimaailmassa saa puhua pelkästään iloisista asioista; blogiyhteystyökuvioista, painon pudotuksesta, lasten hankinnasta, muotijutuista ja matkustelusta. Jos kerrot ongelmistasi, oletetaan kommenttiboksissa sinun hakevan sillä vain ja ainoastaan huomiota. Voitte pitää myös minua huomiohuorana, jos se saa pienet sydämenne värisemään ilosta. Mutta muistakaa, ettei se saa minua muuttamaan tapaani käsitellä asioitani tässä blogissa julkisesti. Ette voi käyttää ongelmiani minua vastaan, jos puhun niistä avoimesta ja hyväksyn ne - se olisi sama kuin käyttäisitte minua itseäni vastaan. Kuulostaa hyvältä teoriassa, mutta lopulta toinen meistä päätyy nauramaan paskaisesti. Eli minä.
Noh, eksyin jälleen aiheesta. Olen juuri matkalla Tampereelle, istun junassa selkä menosuuntaan ja rouskutaan iloisena omenaa. Sanotaan, että syntymäpäivät ovat vain kerran vuodessa, mutta onneksi aloitin tänä vuonna juhlinnan viikkoa aiemmin. On siis yhteensä kahdeksan mahdollisuutta juhlia onnistuneet syntymäpäivät. Todennäköisyys saada edes yksi onnistunut syntymäpäivä on siis kahdeksankertainen. Tämähän vain siis siksi, että ikäsiirtymä teinivuosista aikuisuuteen on mahdollisimman saumaton. Ihan vain siksi. Tai sitten ei.
Tänään aion mennä Sannan kanssa Tampereen kauppahalliin sushille, huomenna juhlin menemällä lenkille ystäväni kanssa, torstaina tulevat sukulaiset Valkeakoskelle himoitsemaan suklaa-mansikkakakkua. Perjantaina menen töihin juhlimaan ja tienaamaan pikkuisen rahaa. Viikonloppuna ajattelin ylipuhua jonkun kanssani jokirantaan terassille ja jäätelölle. Aika minimaalisia suunnitelmia siis, mutta kultaakin kalliimpia. Varsinaisen syntymäpäiväviikon kuviot ovat vielä vähän auki, mutta pikkulinnut ovat laulaneet sen puolesta, että jotain aika huippua olisi luvassa...
Edit, postaus ei tullutkaan julkaistuksi junamatkalla, mutta julkaisen sen nyt illalla.
Eilen oli äitienpäivä. Harmittaa, etten ollut tänä vuonna kotona juhlistamassa sitä, tuomassa äidille aamiaista sänkyyn ja suukottamassa poskelle. Harmittaa, etten edes lähettänyt korttia. Tai kyennyt ostamaan lahjaa. Mutta sitten tajusin, että äitienpäivä on joka päivä. Ainakin haluan osoittaa arvostukseni äidilleni joka ikinen päivä. Tästä lähtien pyrin siihen, sillä minulla on hirmuisesti mistä kiittää ja olla kiitollinen.
Äitini on maailman paras äiti - kuten varmasti jokaisen muunkin. Äitini on vahva, sisukas, kaunis ja hauska. Hän on lämmin, epäitsekäs, rakastava ja hellä. Kasvatuksessa on pidetty kuri ja rajat, mutta myös rakkautta on annettu sylin täydeltä. Minut ja veljeni on aina asetettu poikkeuksetta ensimmäiseksi. Äitini on paras ystäväni, yksi niistä monista. Hän tukee minua päätöksissäni, myös niissä hulluissa! Äidin kanssa meillä on ihan omat juttumme ja omat vitsimme, tietenkin aina ne parhaat! Hänelle on helppo puhua huolista ja murheista, tai jakaa elämän iloiset asiat. Äitini iloitsee aina mukanani, mutta hän myös suree kanssani. Äiti neuvoo, auttaa ja kuuntelee, huolehtii yhä, että kaikki on hyvin. Äidin läsnäoloon, tukeen ja apuun on voinut aina luottaa. Vaikka olen äidin tyttö, ole ollut mikään ihannelapsi. Olen ollut vaikea ja julma, sanonut pahasti ja kiukutellut.. Minusta on pitänyt kantaa huolta ja murehtia. Olen sanonut äidilleni, etten rakasta häntä. Olen sylkenyt pahoja sanoja päin äitini naamaa, koska tiesin miten satuttaa häntä pahimmalla mahdollisella tavalla. Äitini on joutunut katsomaan sivusta, miten olen vihannut itseäni, satuttanut itseäni, nälkiinnyttänyt itseäni. Hän on katsonut, kuinka olen kärsinyt, kuinka olen itkenyt ja kuinka olen ollut vähällä luovuttaa elämästä. Hän on syyttänyt itseään, hän on kärsinyt minun kärsimyksissäni mukana. Hän on vannottanut minua, etten saa tehdä itselleni mitään monta, monen monta kertaa. Mutta huolimatta kaikista vaikeuksista tiesin aina, että äitini syli oli vapaana - äidin olkapää oli valmis ottamaan itkuni vastaan. Ja joka ikinen kerta kun putosin, äitini oli valmiina ottamaan minut vastaan ja käärimään syliinsä. Jokainen kerta hän otti minusta kopin ja ottaa yhä.
Lapsena parhaat hetket olivat ne, kun äiti tuli peittelemään sänkyyn. Myös elämäni pahimipien nuoruusvuosien parhaat hetket olivat ne samat hetket; kun äiti peitteli sänkyyn kuin pienen lapsen. Suukotti poskelle ja sanoi hyvää yötä, rakastan sinua. Yhä parasta on kääriytyä sohvalle niin, että äiti silittää hiuksia tai hipsuttaa selkää. Enkä häpeä sitä, vaikka ikää on pian jo kaksikymmentä.
Äidin tuoksu, äidin syli. Niitä en ikinä elämässäni unohda, tapahtui sitten mitä tahansa. En myöskään unohda miten paljon äitini on kestänyt elämässään. Miten vahvaksi ja sitkeäksi naiseksi hän on kasvanut. Ja miten kirkkaasti hän hymyileekään - miten hänen nappisilmänsä välkehtivät nauraessa ja miten hymyrypyt kehystävät hänen kasvojaan. Äitini elämänasenne on ihailtava, siitä haluan ottaa mallia!
Äitini on idolini. Hän on toinen esikuvistani - toinen on isäni. Äitini on epäitsekkäin, rakastavin ihminen kenet tunnen. Joku kaunis päivä toivon olevani yhtä hyvä äiti omille lapsilleni, kuin mitä oma äitini on ollut. Se on iso haaste täytettäväksi, niin hyvin oma äitini on hommansa hoitanut, ottamatta roolistaan yhtäkään lomapäivää.
Äiti, olet ainutlaatuinen, maailman paras ja rakastan sinua. Kiitos kaikesta mitä olet eteeni tehnyt ja teet yhä. Olen ylpeä joka kerta kun kuulen olevani ihan näköisesi.
Rakkaudella, tyttäresi♥
En ole vähään aikaan linkkaillut mitään ruokaohjeita. Nyt päätin kuitenkin linkata ehkäpä arki-iltojeni ja viikonloppuaamujeni pelastajan! Herkulliset ja helpottavasti muokattavissa olevat sämpylät! Näistä saa pienellä vaihtelulla vaikka minkälaisia erilaisia versioita. Kuvassa näkyvissä rukiisissa hunajasämpylöissä olen käyttänyt ruisjauhoja, sämpyläjauhoja, oliiviöljyä ja hunajaa.
Tarvitset:
5dl vettä
1 pss kuivahiivaa
½ dl öljyä / sulatettua voita tai margariinia
2 tl suolaa (ruususuolaa, yrittisuolaa, you name it!)
3 rkl siirappia tai hunajaa
4 dl ruisjauhoja / grahamjauhoja
n. 4 dl sämpyläjauhoja tai tavallisia vehnäjauhoja
1 dl hiutaleita, esim ruis- tai kaurahiutaleita
Laita kulhoon vähän kädenlämpoistä lämpimämpi vesi. Sekoita hiiva ruis/grahamjauhoihi ja lisää veteen. Lisää suola, siirappi ja öljy. Sen jälkeen hiutaleet ja toiset valitsemasi jauhot. Lisää vehnäjauhoja tai sämpyläjauhoja, kunnes taikina on kiinteä. Pyörittele sämpylät sopivan kokoiseksi pellille kohoamaan. Voit nostattaa niitä jopa puolisentoista tuntia. Suihkuta uuniin menevien sämpylöiden päälle hieman vettä.
Paista 225 asteessa 12-15 min, kunnes sämpylät ovat saaneet sopivasti väriä. Voit suihkuttaa sämpylöiden päälle myös kerran paiston aikana (esim peltiä käännettäessä) vettä. Se tekee sämpylöiden kuoresta rapeamman.
Anteeksi otsikko ja kielenkäyttöni sekä tämän tekstin mammuttimainen pituus. Vituttaa.
On helvetin rankkaa kasvaa aikuiseksi ja tulla aina vain enemmän tietoiseksi aikuiselämän vaikeudesta. On myös helvetin rankkaa olla opiskelija. Köyhä opiskelija. Jotain tän hetken rahatilanteesta kertokoot se, että irtisanoin juuri Netflixin sekä huomenna aion vaihtaa nettiyhteyden taloyhtiön hitaimpaan, ilmaiseen laajakaistaan. Päätin kulkea kevään ilman meikkejä ja naaman saa puhtaaksi saippuallakin. Juurikasvu kasvakoot, vitut minä siitä. Spotify premiumista en voi luopua. Tulisin oikeasti hulluksi kaiken tämän paskan keskellä.
Tämän hetken rahatilanne on siis todella huono. Olen hakenut toimeentulotukea, mutta keikkatyöni ja hakemuksenjättöhetken tilisaldon takia en tule saamaan juuri paskaakaan. Ei siis muuta, kuin irtisanomaan vuokratyösopimus vai? Eletään sitten lapamatona koko kesä vai? Kannustinloukku ei ole urbaanilegenda, se on totisinta totta.
Helmikuussa rahatilanne näytti vielä hyvältä ja olin optimistinen töiden saamisen suhteen. Menin sitten innoissani ostamaan säästövaroillani naurettavan halvat liput Barcelonaan. Nyt olen kauhuissani koko matkasta - mitä minä oikein voin tehdä siellä? Asuminen on siis taattu kaverin luona, mutta tuleeko minusta matkan ilonpilaaja; "Mee sää vaan shoppailemaan/syömään/juhlimaan. niin mä syön tätä makaronia"-Siiri?
Turussa ei ihan oikeasti saa kesätöitä. Olen lähettänyt yli 30 hakemusta, enkä enää jaksa lähettää yhtäkään enempää - silti täytyy. Olen vaan niin turhautunut koko tilanteesta. Tuntuu, että jokaisen hakemuksen taakse laitan hirveästi aikaa ja vaivaa saadakseni kieltävän vastauksen. Tai en vastausta laisinkaan. Soitoista huolimatta.
Jos tekisin jotain toisin opintojen alun suhteen, olisin laittanut osan säästöistä rahoista sellaiselle tilille, mille ei ole verkkopankissa ole mitään asiaa. Olisin jättänyt ryyppyreissut väliin. Olisin hellittänyt ruokanirsoiluistani ja ostanut vaan saatanalliset kasat makaronia ja jotain halvinta jauhelihaa. Olisin kolunnut kirppiksiä ja pyöräillyt keskitalven tuiskuissakin. Olisin ajatellut pidemmälle, kuin vain parin päivän päähän. Mutta on helppo olla jälkiviisas kun tili näyttää tyhjältä ja mietit vaan "miten helvetissä mä selviän ens viikon kauppareissusta?" ja "toivottavasti ensi viikolla ei tule laskuja, tai muuten menen kohta varissuolle myymään persettä".
Toivon oikeasti, että voittaisin lotossa. Mutta siihen vaadittaisiin varmaan, että oikeasti lottoaisin. Suhteeni kuitenkin loton kaltaisiin pikaratkaisuihin on vähän sellainen, että niiden onnistuminen on yhtä todennäköistä kuin että eräs aamu heräät Englannin kuningattarena silkkilakanoista tai että saisit unelmavartalosi yhdessä yössä.
Olen tänään yrittänyt ratkaista rahatilannettani itkemällä viimeiset kolme tuntia. Ratkaisu toimii yhtä hyvin kuin auto ilman moottoria ja renkaita. Ja ikkunoita. Ja ovia. Pakko vain tunnustaa, että olen ihan saatanan poikki koko tilanteesta. Olen murehtinut raha-asiotani enemmän tai vähemmän koko vuoden ajan - pohtinut saanko töitä vai enkö saa ja mitä oikein teen kesällä. En kerta kaikkiaan jaksa opiskella kesällä. Vuosi oli henkisesti todella rankka, joten tarvitsen jotain muutakin tekemistä. Ensi tammikuussa odottaisi vaihto, mutta ei-niin-halpa asuntolalasku pitäisi maksaa lokakuussa. Se summa hirvittää niin paljon, että paniikkipaskat lentävät pakostakin seinille.
En kestä tätä tukien varassa elämistä. Jos olen opiskellessa köyhä humanisti, niin jumalauta saa kyllä sitten olla perhanan kivat tienestit kun viimein valmistun opettajaksi tai mikslie nyt ikinä valmistunkaan. Toivon syvästi, että kaikki tämä on vaivan arvoista.
Rahamurheiden rinnalla elämää varjostaa pieni perinteinen vääntö Kelan kanssa lääkitykseeni liittyen. Taas yksi osoitus siitä ettei elämä ole mikään ihana, vaaleanpunainen ja ruusuinen elokuva. Omani olisi ehkä pitemminkin tragikoominen, pienen budjetin kauhuelokuva ilman järkevää loppuratkaisua, huonolla päänäyttelijällä ja surkeilla tehosteilla.
Silti. Kaiken tämän keskellä, jaksan vielä hymyillä (ja pyyhkiä räkää naamaltani itkujen jälkeen). Tiedän, että vastoinkäymiset muokkaavat minusta aina vain vahvemman ihmisen (tai ainakin ärsyyntyneen ja väsyneen stressipalleron). Kaikki tapahtuu syystä, mutta aina syytä ei vain ymmärrä. Ja onneksi minulla on maailman parhaimmat ystävät, jotka tuputtavat rahaa eteeni ja tarjoavat ruokapalveluita jos tilini oikeasti tupsahtaa miinukselle. Kiitos, että jaksatte kannustaa, toistella kaiken järjestyvän kyllä ja erityiskiitos siitä, että kestätte kauniit itkuselfieni.
Yritän nyt vain keskittyä niihin asioihin, jotka ovat hyvin... niitäkin toivottavasti on. Niin. Hmm... olen melkein varaton, asun paskojen naapureiden kanssa keskellä jotain lähiötä pakostakin vielä elokuun loppuun asti, enkä saa muuta kuin kissankusen värittämiä keikkatöitä.
No ei vaan, oikeasti elämä on ihan mukavaa jos vain ummistan silmät rahatilanteeltani. Olen perusterve ja toistaiseksi ainakin katto pääni päällä, sekä kaapissakin on vaatteita päälle laitettavaksi, voin nauttia keväästä ja satunnaisesta työnteon ilosta, perheeni ja ystäväni tukevat minua tilanteessa kuin tilanteessa täysin ehdoitta ja lisäksi minulla on maailman paras poikaystävä, joka laittaa ruokaa ja nauraa vitseilleni. Mitäpä muuta elämään ja onnellisuuteen loppujen lopuksi tarvitsisi?
Tälle päivälle oli selvät suunnitelmat: aamulla yhdeksältä lenkille, sitten noin tunti pilatesta, siivousta, teen pestoista pastavuokaa ja teen vaihtopaperit valmiiksi, jonka jälkeen rentoudun Riikka Pulkkisen Rajan parissa. Noh...
Nousin sängystä yhdeltä. Matelin lenkkivaatteet päälle japuoli kahdelta olin ulkona. Kävelin 10 kilometriä, vääsin viisi minuuttia pilatesta, lämmitin hernekeittoa ja paistoin kärvensin banaanilätyn. Asetuin sänkyyn, otin netflixin auki ja nukahdin katsellessani 2000-luvun alun huippusuosikkia, Siskoni on noita'a. Heräsin äsken. And I ain't even mad.
Ehkä sellainen kolmen päivän valvominen alkaa jo kaksikymppisenä tuntua? Tai sitten olen vain niiiiin rentoutunut loma-ajatuksistani etten jaksa ottaa paineita aikataulutuksesta. Parempi näin.
Aaah on ollut tässä taas vähän hiljaisempaa eloa. Elämässä on uudet kiintopisteet, eikä oikeastaan ole ollut opiskelujuttuja kunnolla enää kuukauteen! Nyt olen virallisesti sitten kesälomalla... Enää kun sitä kesätyötä saisi jostain. Niin, ja seitsemäntoista päivää synttäreihin! :)
Tehdään tässä vielä pienehkö katsaus viime viikkoon!
1. Kävin rankkaakin rankemmalla työkeikalla. Helpottavaa, kun joskus edes saa sitä keikkaduunia. Se tuntuu heti kukkarossa. 2. Tehtiin Nicken kanssa ruokaa! Kanawok on hrrrrrrrgggghhhh niin hyvää! 3. Todisteaineistoa siitä, ettei miehet koskaan aikuistu. Katsottiin telkkaria ja yhtäkkiä huomaan, että herra teippaa naamaansa. Tosin, pian teippasin minäkin naamaani. Tiimityöskentely vaatii tyhmyyttä.
1. ja 2. Äiti kävi viime viikon perjantaina Turussa. Käytiin Rico'ssa vähän herkuttelemassa. Tarjoilija laittoi mulle Kozelit viinilasiin....pudistelin päätäni, mutta olihan se ihan hauskaa vaihtelua.
3. Viime viikon lauantaina tapasin Nicken vanhemmat ja työkaverit. Silmät taitaa seisoa päässä tässäkin selfiessä jo ihan kiitettävästi...
4. ...ja olot sitten sunnuntaina kello 20.30 kun viimein tunsin kuningasdarran helpottaneen....
Hyvää toukokuun alkua kaikille ja loistavaa viikon alkua! ♥
Huh. Hyvän vapun merkki on varmaan se, että kömmit 2. päivä toukokuuta kotiin, viiden jälkeen iltapäivällä rättiväsyneenä? Älä äiti huoli, en juonut kolmea päivää putkeen (ainoastaan kaksi) ja kävin välillä kotonakin. Jopa töissä. Eikä tämänaamuisessa ollut kyseessä mikään walk of shame, vaikka olo onkin aika kuitti none the less.
Tämän vapun ympärille mahtuu kaunistakin kauniimpi tarina. Se käsittelee nuoren naisen ylpeyttä, yksinäisyyttä ja vapautumista oman itsensä kahlitsemisesta. Siihen mahtuu yllättävä käänne ja traagisuudesta onnellisuuteen kääntyvä loppu. Voisinkin siis kertoa tästä vapustani, opiskelijan juhlista suurimmasta!
Olipa kerran synkkä ja sateinen, tuulistakin tuulisempi vapun aatonaatto. Aamu avautui kaikkena sellaisena, millaisena et haluaisi ensimmäistä kesäloma-aamuasi tervehtiä. Oppiaineen kevättapaamisen jälkeen suuntasin kuitenkin Empun ja Nooran kanssa Räntämäkeen. Vappufiilis oli kadonnut päivän mittaan vesisateen mukana viemäreihin, ja illanvietto alkoi osaltani tahmeasti. Halusin vain Niclaksen sohvalle tuijottamaan televisiota ja mussuttamaan burritoa. Muutaman tunnin könöttämisen jälkeen jätin muut muusat prevappuilemaan, ja siirryin pois räntämäen räntäsateesta, takaisin Turun keskustaan.
Niclaksen luokse päästyäni, tuli työkeikkatarjous vappuaatolle. Köyhän opiskelijan katkeruudella, otin työkeikan vastaan. Tottakai alkoi puhelimeni täyttyä samantien ihanista ystävien vappuaaton suunnitelmista aamupäivälle. Hetken päästä istuinkin Niclaksen sohvalla marttyyrin ilme kasvoilla. Jokaisesta suunniteluviestistä naamani kääntyi aina suurempaan murjotukseen, ja taisin todeta "No en minä sitten jumalauta osallistu koko helvetin vappuun. Niih. Menen töistä suoraan kotiin ja nukkumaan ja nukun koko vapun enkä syö yhtäkään munkkia tai lasiakaan simaa, nih."
Aamulla kymmenen aikaan kömmin silmät ristissä töihin. Eilisen sade oli vaihtunut auringonapaisteeseen, ja työmatkalla haalari-ihmisiä pussikaljoineen bongaillessani, alkoi vappuriemu tarttua minuunkin. No jos sitä sitten töiden jälkeen jaksaisi kuitenkin vetää haalarit päälle ja lakin päähän? Liittyisi kavereiden seuraan rosée viinin kanssa ja pitäisi vähän hauskaa?
Asia selvä. Kuusi tuntia töissä kotisiivouksen merkeissä.
*Siivoaa kissankusta lipaston alta.* "Niin, missäs tämä teidän kissanne on?" "Kuoli helmikuussa."
Hetken päästä heitin työkaveriani kissankusisella liinalla. Nauruhan siinä herähti. Sopimaton nauru.
Kuuden tunnin kissankusen hinkkaamisen, koirankarvojen imuroimisen ja sormenjälkien kuuraamisen jälkeen, rynnin nopeasti kotiin, suihkun kautta haalarit päälle ja Noraa vastaan kauppatorille. Lakkipäisiä ihmisiä joka puolella, koska tottakai tuhkimo myöhästyy aina lakituksesta! Eipä se mitään, suunnaksi Sirkkala ja Mimesis. Muutaman mutkan kautta löytyivät opiskelukaveritkin ja viinipullon suunta oli ääntä kohti. Vappufiilis alkoi kutkutella humanistin mieltä. Puoli pulloa katosi kauniisti ja alkoihan se juttukin luistaa. Viime viikon överikännit mielessä, otin varauksella lasin boolia ja sitten suuntasinkin jo kotia kohti. Juhlafiilis jäi jonnekin työväsymyksen alle, eikä edes vaaleanpunainen viinihattara sitä pelastanut. Päätunnelma jäi siltikin kirkkaasti plussalle pohjustelemaan seuraavan aamun olotiloja.
Vappupäivän aamu sarasti aurinkoisena. Akut oli ladattu ja juhlafiilis kutkutteli mieltä. Jos sitä vaikka menisi vartiovuorelle picnikille muiden muusamussujen kanssa? Aamulenkin ja pilatestreenin jälkeen suihku, ja sitten suunnaksi aurinkoinen Turku. Aurasillalla tapasin Merin ja Noran. Picnikille olin pakannut nestepainotteiset eväät; kahvia, viiniä ja vettä. Kaikki katosivat aurinkoisen vartiovuoren huipulla aika nopeasti jonnekin janoisen humanistin syvimpiin sisuksiin - ja sen jälkeen löytyi vielä jonkun kassista punaviiniä ja gintonicia. Naurua löytyi, viini kupli päässä ja kaikki oli hyvin. Ihania ihmisiä ympärillä, kauniin keväisenä levittäytyvä Turku aivan vieressä. Enää puuttui se mies siitä rinnalta, sekin krapulassa kotona.
Puoli viideltä alkoi vartiovuori tyhjentyä, ja itsekin otin suunnaksi paikan x, jossa oli tarkoitus pitää kisastudiota Nicken ja miehekkeen parhaan kaverin kanssa. Siinä sitä muutama kalja katosi, ehkä vähän viskiäkin ja pari shottia jallua. Yllätys kyllä, aamupäivästä asti jatkunut humala ei noussut mihinkään yllättävän suuriin sfääreihin, ja järki sekä kontrolli olivat koko päivän tallessa. Samoin muistikuva ja ylpeys. Kisastudion jälkeen katseltiin 22 Jump street, ja sitten otettiin suunnaksi suomenruotsalaisten ekonomien salakapakka jossain Åbo Akademin synkimpien kulmien salaisimmissa sopukoissa - niin kuin kunnon hämärään salakapakkameininkiin kuuluu. Ja ehkä vähän vappuunkin.
"Olen saapunut uuteen kulttuuriin. Nämä ihmiset ovat äänekkäitä, riehakkaita ja kuuloni lähtee pian. Eipä sillä, en juurikaan ymmärrä mitä nämä jurriset hurrit oikein puhuvat. Kunhan nyökyttelen. nauran ja juon edustusvaimon roolissa kaljaa."
Olipa kulttuurishokkia todellakin! Ei vain se, että olin humanistina aivan oman turvallisuusvyöhykkeeni ulkopuolella, mutta jokainen ihminen mongertaa vähän huonoa suomiruotsia. Mutta niin..mitä enemmän kello näytti, sitä korkeammaksi nousi melu ja sitä hauskempaa ihmisillä oli. Sitä enemmän myös itsekin aloin jutella ihmisten kanssa, tehdä jopa tuttavuutta Nicken kavereiden kanssa ja taisin ehkä jopa nauttia olostani. Ja laulaa. Olkootkin, että jokaisella ympärilläni olevalla ihmisella oli hassut ylioppilaslakit sekä päällään jotain Stockalta hankittua ja kallista - jotain sellaista joka viestii korkea elintaso, etuoikeutettu, suomenruotsalainen.
"Näiden uuden kulttuurin edustajien kanssa voi jopa kommunikoida. He lähestyvät horjuen ja sumeasilmäisinä, yleensä käpälä ojossa tavoitellen kättäni. Tämä muistuttaa hyvin paljon oman lajini edustajia melkein jokaisena juomiseen oikeuttavana juhlapyhänä. Buuklubbenin tunnusmusiikin kajahtaessa, kaikki yhtyvät yhteiseen jengimylvinään. Pidän tätä lajille ominaisena tapana synnyttää yhteenkuuluvuutta. Saatan oleskeluni aikana myös huomata, että tämän lajin urospuolisilla edustajilla on tapana laittaa jotain mustaa ja pahalta haisevaa töhnää ylähuulensa alle. Luulen tämän olevan soidinviesti naaraille, jotka heti laukkaavat näiden urospuolisten paksuhuulisten hurrien luokse."
Niin. Taisi nuo nuuskasoitumet ja jengimylvinnät onnistua, kun salakapasta lähdin yhden komean ja rouhean hurrin matkaan jatkoille. En tiedä lasketaanko sitä, koska oltiin parisuhteessa jo ennen kyseiseen loukkoon astumista, mutta olkoot tämä sitten tämän tarinan onnellinen loppu <3 Enkä tiedä voiko sitä laskea jatkoiksi, jos olimme unessa aika heti kämpille astuttuamme - hurjat bilehileet indeed. Tämän vapun perusteella voi herätellä jotain toiveita siitä, että minusta joskus joku edustusvaimon kaltainen naisolento koulitaan... Tai ylipäätään nainen. Mutta mitäs siitä ja kaikesta muusta, uusiksi ottaisin koko vappuroskan koska tahansa!
Niin, se tarina sitten ja sen teemat? Noh, kunhan suollan tavalliseen tapaani sontaa. Pääpiirteissään taisin viimein tajuta, että osaan kyllä käyttää alkoholia, kunhan en tee sitä väärissä tilanteissa ja yritän juoda jotain hyvin etovaa, aikuismaista ja herkkäpäisille sopivaa juomaa. Ja kunhan luotan itseeni omana itsenäni enkä yritä muuttaa itseäni joksikin toiseksi. Vapauduin myös ennakkoluuloistani suomenruotsalaisia kohtaan, nautin jopa illastani heidän seurassaan. Kävin uusissa paikoissa, tapasin moooonta uutta ihmistä. Nauroin, juhlin ja muistan kaiken. Tänään heräsin darrattomana toisen darraa potevan vieressä, vedin vain navan täydeltä pizzaa ja netflixiä, äskein tein sämpylöitä ja jaksoin jopa heittää pienen iltalenkin vesisateessa. Ei häpeää, ei darraa, ainoastaan paljon hyviä muistoja! TYYlikästä vappua, ellen sanoisi heh, heh.
Tuntuu hassulta, että ensi vappu saatetaan viettää toisessa maassa. Tällä hetkellä oma elämäni on sellaisissa kantimissa, että vaihtoajatukset tekisi mieli tunkea vain syvimpiin syvyyksiin. Mutta se on unelma, jonka tahdon toteuttaa. Läheisten tuki ja mahdollisuus ovat käsillä, mutta mihin katoaa uskallus? Ehkä se on vain sitä lapsen pelkoa karata maailmalle omista hattaraunelmista?
