Varjoja seinillä

Kun mua ahdistaa, pelkään kaikkea.
Pelkään pimeää.
Pelkään auringonlaskua. Pimeässä ahdistus tuntuu valtaavan koko huoneen.
Mä pelkään nukahtaa.
Pelkään, etten herää jos nukahdan.
Pelkään, että mut unohdetaan.
Pelkään liikkua.
Pelkään hengittää.
Pelkään peilikuvaani.
Pelkään yksinäisyyttä.
Pelkään, että kaikki hajoaa pieniksi paloiksi.
Pelkään, että tuun hulluksi.
Eniten mä pelkään, ettei ahdistus katoa.

Oon saanut olla onnellinen pitkään, monta pitkää viikkoa. Eilen illalla mä aloin tuntea sen vanhan ahdistuksen nousevan mun yksiön seinille. Se vaani mua, se irvaili seinillä. Sammutin valot, jotten näkisi sitä. Kieltäydyin vajoamasta ahdistuksen pauloihin.

Aamulla seinät oli tyhjät, paha olo oli poissa. Koko päivän kaikki meni hyvin. Mutta... Äsken ihan yhtäkkiä, mun rintaa alkoi puristaa tuttuun tapaan. Tunsin niin pahaa oloa, että kaiken tän onnellisuuden jälkeen tuntui niin kauhelta pettymykseltä ja tappiolta tuntee näin. Mutta mä tiedän, ettei tää kestä ikuisesti, koska tälle on syynsä (ja mulla on mahtavat apurit kannattelemassa mua pinnalla).

Vaikka olis onnellinen, täytyy välillä realisoida kaikki ympärillä tapahtunut. Ja mä realisoin, jotta voin jatkaa huomenna hymyssä suin. Rakkaus sattuu. Se sattuu niin pirusti. Varsinkin jos se on yksin, varsinkin jos se ei saa vastakaikua, varsinkin jos toinen ei tiedä. Varsinkin, jos et voi kertoa. Varsinkin, kun sä tiedät että toinen ei pysty muuttumaan. Varsinkin, kun sä tiedät ettei se rakkaus oo sulle hyväksi. Varsinkin, kun sä silti niin haluisit kaiken toimivan. Mun pitäis unohtaa - pää sanoo unohda ja sydän sanoo rakasta.

Mä oon yrittänyt unohtaa monta kertaa. Oon säätänyt muiden kanssa, jotta unohtaisin. Mutta mä en unohda, en pysty. Jokainen kerta kun oon lähellä päästä eteenpäin, se ihminen palaa mun luokseni - soittaa, pyytää tapaamista, antaa ymmärtää että kaikki on muuttunut, mutta ei ole - ja taas oon samassa pisteessä. Se piste muuttuu kuopaksi sitten, kun toinen päättää lähtee uusiin seikkailuihin. Pieni piiri kiertää vaan ja kumpakin tietää sen.

"You better shape up 'cause I need a man,
and my heart is set on you.
You better shape up, you better understand.
To my heart I must be true
nothing left, nothing left for me to do.

You're the one that I want.
You are the one I want."

Mutta tänään, mä oon realisoinut tilanteen. Huomenna mä aion ensimmäisenä asiana hymyillä. Aion muistaa kaiken hyvän mitä mulla on: upea kaupunki, meri, mun upeat ystävät (kiitos Emilia kun kuuntelit ♥).
Ja mä tiedän, että pikkuhiljaa mä unohdan, pikkuhiljaa musta tulee niin vahva, etten mä rakasta näin onnettomasti enää. Pikkuhiljaa opin sanomaan:
 "Ei, mä en halua nähdä sua enää. En sun toispuoleista hymyä, en sun sinisiä silmiä. En suostu haistamaan sun puhtaiden paitojesi tuoksua, en suostu kuuntelemaan sun vitsejä, jotka saa mut raivon partaalle. En suostu kertaakaan tupakalle sun kanssas. En suostu istumaan sun autoosi. En suostu vastaamaan sulle enää öisin kun soitat mulle humalassa, en suostu katsomaan sun lähettämiä kuvia tai videoita. En suostu itkemään kun ignooraat mun viestini. En suostu nauramaan, kun heität kiusoittelevan vitsin. En päästä sua enää mun sängylle istumaan. En anna sun koskea mua. En suostu uskomaan, että sä voisit muuttua. Sä et voi. Enkä mä voi enää jatkaa tätä pientä piiriä."

Vielä joku päivä....

Elämän iloja

Yksineläjän elämä on paljastunut jännittäväksi seikkailuksi. On hassua tuntea järjetöntä onnellisuutta aivan pienistä asioista.

1. Siitä, kun jääkaappi on täysi (tosin kuvan ottamisen jälkeen alitajuntaani piirtyi ajatus, eihän tuolla ole edes mitään kunnollista ruokaa ja jouduin lähtemään kauppaan, joten se siitä ilosta.)

2. Siitä, kun äiti tarjoaa sulle Ikeassa tryffelikakkua. Melkein purskahdin keskellä ikean kahvilaa onnenkyyneleisiin. Ehkä syön kakkua liian harvoin. Tai ehkä mä oon liian sentimentaalinen kakunpalasta. Nojaa, kerrankos sitä.

3. Ennakoiva tekstinsyöttö kertoo uuden hauskan vitsin. Ehkä voisin hankkia enemmän kavereita. Tai etsiä parempia vitsejä. Tolle ulvoin monta minuuttia. 

4. Kotimatkalla yliopistolta saat viimein aikaiseksi käydä Little Britannia -putiikissa, ja sieltä löytyy IRN BRUTA! Skotlanti Turussa ♥ I'm in heaven (ei puhuta mitään tölkin kappalehinnasta).

5. Saat eteisen valmiiksi. Kynnysmatto ja fiksut laatikot. Taas oli onnenitkut lähellä.

6. Shoppailu. Silloinkin kun "mä en osta mitään". Mutta syksy tulee ja kesävaatteet käy viileiksi, se on fakta se (siitäs sait, pankkitili).

7. Whatsappailu ihmisten kanssa.. Eteenkin sen yhden, jonka kanssa asiat ovat olleet mutkalla koko kevään ja kesän, mutta nyt helpottaa, koska asutaan samalla paikkakunnalla. Kaikki rakkauden ja kiintymyksentunnustukset kavereilta tuntuu myös todella ihanalta. Ehkä vois myös vähän realisoitua ja siirtää tota kanssakäymistä tänne tosielämään. Eheh.

++ UUDET YSTÄVÄT ja niiden kanssa Coffee Housessa monen tunnin juttelu aivan hölmöistä asioista.

Oli niitä muitakin, vähän vähäpätöisempiä juttuja.

Pyykkikori on tyhjä.

Enää neljä kuukautta siihen, että saan imurin ja reisilihasten reenaaminen rikkalapion kanssa loppuu.

Vastakkaisen talon mies ei tuijota illalla tuuletusikkunastaan.

Hississä ei haise kaali tai märkä koira.

Pyörä on aamuisin tallella aamulla ja renkaat täydet.

Pihalla on vaan kaksi pulsua.

Lähikaupassa ei ole sama henkilö kuin viimeksi, joten kukaan ei pidä sinua outona ostostesyhdistelmiesi takia kahta kertaa samalla viikolla (aina pakko ostaa kurkku kun ostan herkkuja ja porkkanoita on mennyt varmaan 5 kiloa kahdessa viikossa).

Sadekuuro yllättää vain kotimatkalla.

Et tunne juuri ketään, joten voit siis kulkea ilman huolta meikittä, kotivaatteet päällä jopa keskustaan asti. (Ja sen yli!)

ULOS LOKEROISTA

Optimisti, pessimisti, feministi, realisti, opportunisti, masokisti, sovinisti, alkoholisti, sadisti, humanisti, rasisti...

Mikä ihmisillä on näiden nistien ja listien kanssa? Sen lisäks että me listitään ihan päättömästi toisiamme, jokaisella on kauhea hinku tunkea itsensä tai toiset johonkin lokeroon.
Pitää olla leima otsassa kadulla: " mutku mun mielestä se lasi vaan oli puoliksi täysi." Eikä oo mitään saumaa, että se lasi vois joskus olla puoliks tyhjä. "Ei, se ei vaan ole." MUTTAMUTTA, täällä on yksi eriävä mielipide! Lasin olemus riippuu siitä, mitä siellä on. Se on puoliksi täysi kun siellä on jotain pahaa, koska "sun pitää juoda vielä noi loput tosta". Puoliksi tyhjä kun siellä on kaljaa/maitokahvia/pepsi maxia. Kai tästä joku viisas vääntäisi mut pessimistiksi, mutta kiitos mä kieltäydyn tällä kertaa tästä tarrasta.

Eikä tää koske pelkästään sitä lasin tilannetta, vaan tää menee niin kaikkeen. Ootko fitnesspupu vai sohvaperuna, ootko hetero vai tykkäätkö parhaasta kaveristas ja pikkuserkustas. Ootko sä ruma vai kaunis, tyhmä blondi vai kuuma punapää. Ooksä duunari vai sen duunarin isopomo. Onks sulla lapsia vai ooksä joku lapsenvihaaja? Kaikesta mitä sä teet, kaikistä sun mieltymyksistä ja ajatuksista saat sen saamarin leiman naamas. Oli ne sun teot, sanat tai ajatukset sitten jostain ala-asteelta, niin ne seuraa sua vielä aikuisenakin. Ainakin jos vähän kärjistetään, jotta päästään asian ytimeen.

Minä, minä oon milloin mitäkin. Mukaudun tilanteeseen, kuljen omalla aallonharjallani. Katon kaikkea ympärilleni avarakatseisesti, kieltäydyn olemasta ahdasmielinen ja ottamaan mitään tiettyä tarkkaa sosiaalista leimaa otsaani näiden näppyjen seuraksi. Mä oon Siiri, mun lasi on täysi tai tyhjä riippuen siitä, mitä siellä on. Tai voi se riippua päivästäkin, tai sitten mielialasta... tai lasista. Mä oon realisti jos mielikuvitukseltani ehdin ja haluan, ja mahdollisuuksista otan vaarin aina jos jaksan. Alkoholisti oon varmaan viiden vuoden päästä, samoin toivottavasti se humanisti. Sadistiks en jaksais ruveta, rasistiks vielä vähemmän. Joskus haluun olla feministi, mut yhdyn isäni sovinistivitseihin naurulla. Mä tykkään ihmisistä, pidän myös porkkanoista ja nukkumisesta. Joskus katson pesukoneen pikaohjelmaa kun en parempaa tekemistä keksi.
Mut mitä siitä, se tekee mut onnelliseksi.

Mä laajennan tätä ajatusta vielä vähän lisää. Oo just se, kuka sä haluat olla ja muista olla ihan pirun ylpeä siitä. Jokainen aamu, jokainen ilta. Pyri kasvamaan ulos näistä lokeroista. Muutos lähtee susta itsestäs, joten yritä nähdä muiden ihmisten ominaisuudet vahvuuksina. Ehkä sun ympärilläkin ihmiset alkaa muuttumaan.
Se, ketä pidät sihteerinä tai nörttinä - yritän nähdä se älykkäänä, tunnollisena..
Se, ketä pidät rumana - nää se persoonallisena.
Se, kuka susta on kauhee lepakko koska se halailee kaikkia kavereitaan - nää se hellänä, rakastavana.
Se, ketä pidät liian äänekkäänä - nää se sosiaalisena.
Ja se porukan ärsyttävin, joka esittää joka tilanteessa - nää se potentiaalisena näyttelijänä.
Meillä kaikilla on tarina, etkä sä tiedä toisten tarinoita, mut jokainen ilkee sana tai nimi saattaa oikeesti pilata toisen hetken, päivän tai viikon. Jokaisesta sanasta jää toiseen jälki. Mieti siis kahdesti.

Loppupeleissä koen vaan tälläisen itsensä lokeroiminen ahdistavaksi. Sellainen pikkukolo rupee pidemmän päälle vaan aiheuttamaan ahtaanpaikankammoa. Miks jokainen ei saa olla just oman elämänsä ihanmikätahansa-listinisti?

Alkujaan tää teksti lähti vaan siitä, että mä oon kyllästynyt näihin sosiaalisiin leimoihin meidän otsissa. Ensinäkin, niistä jää pitkäaikaiset rusketusrajat - sä et pääse sun vanhasta leimasta kovinkaan nopeasti eroon. Toiseks, miksi pitää ahtaa ihmisiä lokeroihin. Ei me eletä missään hyllyköissä tai pyramideissa - vaikka noi neuvostoliittoaikaiset lähiökerrostalot niin kovin niiltä näyttääkin. Ei kukaan oo toista parempi olemalla optimisti - tai epänisti.

Tää makasi tuolla luonnoksissa aikansa, mutta sain tän kuitenkin julkaistua hyvään saumaan, koska Suomen lukiolaisten liitto aloitti #kutsumua kampanjan. Eli ihmiset laittaa kuviin paperille mihin lokeroon niitä on yritetty ahtaa, vetää raksin päälle ja kertoo miksi haluaa tulla kutsuttavan käyttämällä tägiä #kutsumua. Haastan kaikki tän lukevat mukaan instagramiin ja haastakaa tekin kavereitanne mukaan. #nobullying

Mua on kutsuttu vaikka miksi. Mutta viimeaikoina lähinnä huomiohuoraks. Satun olemaan ihminen, joka haluaa vaikuttaa asioihin ympärillään ja osallistua. Tykkään puhua suoraan vaikeista asioista ja pidän eteenkin nauraa ja jakaa naurua ympärilleni. Oon ylpee siitä, kuka oon, mutta silti toivoisin, että mua kutsuttais ennemmin aidoks kuin huomiohuoraks. On noita nimityksiä tullut vastaan siis muitakin. Näitte ne yllä.

Edit. Sain tossa äskettäin eriävän mielipiteen siitä, että sihteeri ei ole loukkaus. Kyllä se itseasiassa on, jos kuulet sitä jatkuvasti satunnaisilta miehiltä, jotka samaan lauseeseen lisää että voin pudottaa mun kansioni lattialle kunhan nostan sen niiden edessä. Työsuhde-etuihin kuuluu kuulemma myös se, että saan maata mahallani niiden tietokonepöydällä, samalla ku ne vetelee mua takaapäin. Joten kyllä, sihteeri on loukkaus silloin, kun mua pidetään aivottomana seksiobjektina, jolla ei oo tunteita.

Nothing gives easy - easy gives nothing

Tänään on ollut ihan mieletön päivä. Vaikka suomen kielen pääsykoe kusi, mä oon vaan yhtä hymyä. Kaikki pelot siitä, etten löydä Turusta samanhenkistä seuraa katosi tänään. Oon löytänyt ihmisen, kenen kanssa voin puhua kaikesta, joka ymmärtää mua ja kirjoittamista, joka jakaa samat kiinnostukset, jonka seurassa voin olla täysin oma itseni. Ja jonka seurassa aika menettää merkityksensä. Kiitos Emilia ♥

Tässä alla myös yksi mun elämäni parhaista päivistä. Ei pelkästään sen takia, että sain ton lakin, vaan sen takia, että sain mun rakkaat yhteen ja sain pitää uuden ylioppilaan puheen. Sen takia, että mä sain viimein todisteen siitä, että yksi aikakausi oli takanapäin.

Kaikki kuvat © Tuulia Koskinen

Musta on aina tuntunut, että olen vähän vinksallaan. Milloin pidän itseäni lamppuna (huomaamaton osa sisustusta, jota ei huomaa ennenkuin se puuttuu), milloin kotkanpoikana (joka ei osaa vielä lentää mutta räpiköi kuitenkin kovasti) ja milloin minäkin luukasana ja arvottomana kusiaisena.

Mutta ei enää. Ehkä se onkin maailma, joka on vinksallaan. Nyt kun oon aloittelemassa humanisti-alkoholistielämää yliopistossa ja pääsen oikeasti elämään mun unelmaa, mä oon löytänyt jonkinlaisen tasapainon siinä suhteessa, että osaan arvostaa itseäni. Mä en enää kynnä pohjamutia jokaisen esteen edessä mä en enää anna vaikeuksien taivuttaa mua.
Mä tiedän, että mun unelmat toteutuu, vaikka mä sulkisin silmäni, sydämeni ja kuolettaisin uskonrippeeni (ettei pettymys tuntuisi niin pahalta). Turun yliopistoon pääseminen on ollut mun elämäni suurin saavutus.

Mä en uskonut. Mä en todellakaan uskonut, että sellaista voisi tapahtua. Mä oon se, joka yrittää ja saa siitä hyvästä elämältä lyönnin naamaan. Nyt kuitenkin tiedän, että se salaisuus minkä takia oon näin pitkällä on se, että mä nousen. Aina. Jokaisen lyönnin jälkeen nousen uudestaan.

Mutta se kirjoittaminen. Sille mä elän, sille mä hengitän. Se antaa mulle paljon, se on pelastanut mut paljolta. Sen avulla oon aina jaksanut jokaisen epäonnistumisen jälkeen. Milloin oon kirjoittanut itseni toisaalle surujen luota, milloin oon kirjoittanut suruni ja murheeni paperille - milloin mitäkin. Näistä opinnoista oon siis haaveillut kauan, ensimmäisestä luokasta lähtien; kokonaiset 12 vuotta. Takana on monta iltaa ja yötä, jolloin on ollut olemassa vain mun syke, mun kädet - mun sydän, joka pusertaa sanoja paperille. Runoja, novelleja, pelkkää ajatuksenvirtaa. Mutta tää aika on mennyt nopeasti ja sen takia tiedän tän olleen oikea valinta. Mä teen mun henkirei'ästäni mulle ammatin, eikä paremmin ois voinut valita.

Tää ei kuitenkaan oo ollut mikään helppo tie. Mä oon halunnut luovuttaa monta kertaa, mennä siitä mistä aita on ollut matalin. Jättää menemättä lukioon. Jatkaa lukiosta amitsuun tai ammattikorkeakouluun. Eikä maailamassa oo ketään niin ylpeetä ihmistä, kuin mun isä. Se on tiennyt kuulemma aina, että kirjoittaminen on ollut mun juttu. Se on aina uskonut ja potkinut mua kohti yliopistoa. Se on aina kuunnellut mun haukut siitä, ettei se tue mun raksa/catering/lähihoitaja/lentoemäntä/matkaopashaaveita koska se tiesi paremmin kuin minä mitä mä haluan, mikä on mun juttuni. Se on ottanut kaiken vastaan, koska se tiesi sen kannattavan.
Isä sanoi mulle ennen muuttoa tänne Turkuun, että vaikka se onkin perinteinen suomalainen mies, joka ei osaa puhua tunteistaan, se on äärettömän, pohjattoman, tavattoman ylpeä musta. Se itki. Otti mut halaukseen, puristi tiukasti. Annoin sen kyyneleiden valua mun poskille. Tai ehkä mäkin itkin.

Isä on ollut mulle aina idoli, mutta samalla myös varoittava esimerkki liiallisesta tahdosta. Ollan isän kanssa kummatkin perfektionisteja, kumpakin pyrkii välillä liikaa unelmiaan kohti ja väsyy (jotkut sanoo että oon naispuolinen painos isästäni - ennen se oli loukkaus, nyt se on kohteliaisuus). Iskä on kouluttautunut hyvin ja samalla hankkinut perheen. Iskä kuitenkin välillä unohtaa liiaksikin sen mitä muuta sen elämässä on kuin työ; perhe, oma aika, vapaa-aika (samoin, hups). Isä on tyytyväinen työssään, mutta voisi olla tyytyväisempikin - alempikin asema olisi ehkä riittänyt. Ja toisaalta....se on ehkä vähän liiankin tietoinen omasta älykkyydestään, koska joskus sen kanssa puhuessa tulee niin idioottiolo kuin mahdollista. Isä ei myönnä olevansa väärässä, en myöskään minä.

Mutta niin, Isä sanoi mulle joskus, että se on halunnut potkia mua kohti mun unelmiani, koska se on nähnyt mun tekevän melkein kaikki samat virheet kuin se itse on tehnyt. Se on kaikilla sen teoilla vaan halunuut että mä en heittäisi taitojani hukkaan.  Isä on siis aina vaan halunnut, että mä olisin onnellinen, joten siksi se oli ottanut tehtäväkseen saada mut näkemään sen, missä mä olen hyvä. Vaikka se työ tarkottaisikin, että meidän välit ottaisi kovasti osumaa, vaikka oltaisiin reilu vuosi puhumatta toisillemme melkein mitään, vaikka mä olisinkin monta vuotta katkera ja vihainen. Nyt osaan arvostaa meidän riitoja. Mä oon ollut se, joka ei ole myöntänyt olevansa väärässä, mutta nyt voin hyvällä omallatunnolla tunnustaa sen. Ja oon onnellinen, että mun ja isän välit on paremmat kuin koskaan. On turvallista tietää, että mä pysyn sen pikkutyttönä kävi mitä kävi.

Jokainen mun läheinen on ihmetellyt mun tahdonvoimaa ja sinnikyyttä. Niin minäkin. Välillä tuun hämmentyneeksi, miten voin olla tässä pisteessä, missä seison nyt. Oman kodin keittiössä. Turussa. Humanistina. Oon välillä hämmentynyt kuinka moni ihminen luki mun vanhaa blogiani. Kuinka moni tietää kaikista on taisteluista, ongelmista, selviämisistä, laskuista, nousuista, aallonpohjista, vuoristoradan huippupisteistä. Kuinka moni on tullut sanomaan mulle siitä, kuinka vahva oon. Kuinka moni tietää musta todella paljon. Eikä se haittaa enää. Mulla on tarina kerrottavana, ja hyvä jos se kiinnostaa jotakuta.

Mä sitten muuten menin ja kiristin lukion kolmeen vuoteen sen kolmen ja puolen sijasta tokan vuoden vikassa jaksossa. Menin 23 kurssia kolmessa jaksossa. Noiden lukion kolmen vuoden ajan elin vakavan sairauden kanssa, mutta silti kirjoitin hyvillä papereilla ylioppilaaksi (siinä maagisessa kolmessa vuodessa). Lakkiaispäivänä olin niin onnellinen. Lukio on ollut mun elämäni tähän mennessä vaikeinta ja paskinta aikaa, mut samalla oon saanut paljon hyvääkin - ihania ystäviä, upeita tuttavuuksia, hyviä muistoja, kokemuksia ja taitoja.
MUTTA Se mun elämäni suurin saavutus: ensimmäisellä yrityksellä yliopistoon.

Ensinäkin, miksi Turku? Miksipä ei? Rakastan sen historiaa, sen katuja, Aurajokea...merta.
Turku on niin aliarvostettu kaupunki. Itsekin haukuin sitä ennen täysin siemauksin, mutta viime syksy ja syysloma Turussa äidin kanssa muutti mun käsitykseni koko kaupungista. Sen jälkeen mun sydämessä eli ajatus; tänne mä muutan. Ja täällä mä olen.

Mitä tulee siihen yliopistoon...se oli vaan päätös. Mä päätin, etten hae minnekään muualle pääsykoekirjalliseen paikkaan, jotta mun tarvitsee lukea vain yhden paikan kirjat. Ja niitä oli ne kolme.
Oli hetkiä, että mä en olisi jaksanut, mutta kun mä päätin, niin mä päätin. Luin. Luin. Luin. Pidin kirkkaana mielessä tavoitteen; yliopisto, kirjoittaminen, pois Valkeakoskelta, Turkuun.

Pääsykokeisiin lähdön aamuna, mua jännitti. Oli mun synttärit, päivä ennen itse pääsykokeita. Päätin, että tän 19-vuotiaan elinvuoden, mä yritän aina kaikkeni, enkä luovuta. Niinpä mä olin Turussa, kävin nollaamassa hermoni ulkona. Menin ajoissa nukkumaan. Aamulla uusin rautahermoin kävelin yliopistonmäelle navigaattorin kanssa. Mua ei ees jännittänyt. Olin tehnyt päätökseni, että yrittäisin kaikkeni ja se saisi riittää.

Esseisiin vuodatin koko sydämeni. Olin tuskastunut, koska alkoi tuntua, ettei se riitä ja joutuisin pakosti pitämään välivuoden - ajatus, jonka olisi ehkä kannattanut perfektionistina toteuttaa, mutta joka on mulle aina ollut vieras. Mutta niin. Kaikki läheiset jaksoi kannustaa. "Kyllä sä pääset." Sitä mulle hoettiin, mua kannustettiin, kehuttiin.
Mä päätin kuitenkin, että suhtautuisin pessimistisesti, jotten pettyisi. Perfektionistin tapa selviytyä.

Illan ennen tulosten julkistamista, mä vietin kavereiden kanssa. Ajeltiin ympäriinsä, kuunneltiin musiikkia ja mä lauloin. Vieläkin mua kannustettiin. Mä en halunnut uskoa. Toivoin pienesti tietenkin pääseväni, mutta en uskaltanut innostua liikaa. Olin päättänyt valvoa aamuun asti, jotta näkisin tulokset heti.
Kolmen aikaan kuitenkin taisin nukahtaa. En muista näinkö unia, mutta herättyäni katsoin puhelinta.
Mä osasin odottaa sitä. Mä toivoin näkeväni sen siellä. Mä halusin palavasti nähdä sen siellä.

Whatsapp. Viestejä monta. Ensimmäinen isoveljeltä.
"Onnea uudelle humanistille!"

Ja mä itkin. Tärisin ja itkin. Enkä uskonut viestiäkään todeksi, ennen kuin katsoin nimet netistä. Sen jälkeen mun elämältä katosi pohja, sillä siitä pohjasta tuli tarpeeton. Mun elämäni nousi ihan uusiin sfääreihin.
Ja se vaan paranee viikon päästä kun opinnot alkaa ihan oikeasti. Uusi luokka vaikuttaa mukavalta, ihmiset on samanhenkisiä, toiset vieläkin enemmän. Ja kaikkiin noihin mahtaviin ihmisiin pääsen tutustumaan paremmin seuraavan viiden vuoden aikana - mikä etuoikeus!

Haluun tällä vaan sanoa, että uskokaa unelmiinne ja itseenne. Uskokaa taitoihinne, luottakaa niihin ja tehkää sitä mitä rakastatte. Rakentakaa elämästänne juuri sellainen kuin haluatte. Tehkää unelmistanne totta.

Mun elämää voisi kuvailla symbolilla ;
siksi, että mä olisin voinut päättää kaiken - tän tarinan, mun runot, mun elämäni - monta kertaa, mutta mä päätin jatkaa. Ja niin mä tuun tekemään aina.

Haluan vielä kiittää mun ihania ystäviäni kaikesta, kannustuksesta ja uskomisesta muhun aina silloinkin, kun mun oma uskoni on ollut katkolla. Kiitos kaikista niistä kerroista, kun ootte kuunnelleet mun murheita, antaneet mun kastella olkapäänne kyyneleillä, pitäneet mua sylissänne ja silittäneet mun päätä. Kiitos lukioystävilleni niistä kerroista, kun saitte mut nauramaan huonoinakin päivinä. Kiitos kun saitte mut jäämään kouluun aina kun olin valmis lähtemään kotiin. Kiitos, kun annoitte mulle aikaanne koulussa ja sen ulkopuolla. Kiitos, kun nauroitte mun kanssani tunneilla, välitunneilla, pukuhuoneissa, takariveissä, ruokaloissa, oppilaskunnan kokouksissa.
Mitä suurin kiitos myös mun perheelle ja muille läheisille. Kiitos äidille, kun jaksoit aina nostaa mut pohjamudista. Kiitos kun kestit mua silloinkin, kun olin ilkee, surullinen, vihainen tai katkera. Mieletön kiitos mun isoveljelle, kiitos kun oot antanut mulle esikuvan, kiitos kun oot opettanut mulle historiaa ja auttanut läksyissä aina kun oon tarvinnut apua. Kiitos kun oot jaksanut kannustaa ja tukea mua Skotlannistakin käsin. Kiitos isä. Kiitos kaikesta, en voi sanoo kuinka mahtavaa on omistaa tuollainen isä. Kiitos kaikesta potkimisesta, kannustamisesta, kaikesta.
Kiitos teille kaikille. Vaatii sinnikyyttä, sisua ja tuollaisia ihmisiä päästä näin pitkälle.
Rakastan teitä yli kaiken.

Aloittelevan humanisti-alkoholistin päiväkirja osa 1

The kuuluisa täyden hinnan opiskelijakasvisruoka.


Iloinen viikonloppunaama!

 

Naamaa on jos jonki moist.

Kaik tiettä, että yliopistoelämää kuuluu alkoholia ja hauskapittoo. Mää oon jo aloitellu vähä tätä tälläst opiskelijaelämää. Mutta siis vaa vähä. Pittäähä sitä tutustuu Turun olutpanimoihin ja perinteisii taiteiren öihin sun muihi kissanristiäisiin. Kerra sitä vaa ryypätää sano Siiri ku alkkikseksi muuttui!

Ton huonon Turun murrekyhäelmän jälkeen ASIAAN! Nyt näiden opiskelijajohdantoluentojen jälkeen on yliopisto esittäytynyt mulle täysin.

Tiedän mihin hakeudun, mikäli telon itseni, pääni hajoaa atomeiksi luennoista tai haluan opiskelemaan Afrikkaan.
Kaikkiin vastaus on tietenkin opiskelijaterveydenhuolto, sillä jos haluaa lukemaan suomalaista kirjallisuutta Afrikkan yliopistoon, niin ei mene kauhean hyvin.

Sain mä ihan arvokastakin tietoa käytännöistä, motivaatiosta, opiskelutaktiikoista ja oikeista työskentelyasennoista, ja siitä, missä ei kannata todellakaan mennä syömään ilman kuittia opiskelijakortista (Opittiin siis että ilman opiskelijakorttia voi ostaa järkyttävän pienen annoksen - annoksen pienuus johtuu kylläkin minusta - kasvisruokaa normaalihintaan ruokalasta kun ruokalan myyjä ei usko, että oot opiskelija. Tai sit sillä voi elää penniä venyttämällä pari päivää. It's up to you).

Mun tunne oikeesta tiedekunta- ja ainevalinnasta vahvistuu koko ajan. Häshtäg tuleva äikänope/journalisti/kirjailija. Kellään ei oo yhtä siistiä ainejärjestöö, jonka kangaskassissa ois tissit. Tai sen nimi ois joku niin taiteellinen, kuin Muusa. Meil on kuulemma jopa oma jalkapallojoukkue, FC Muusa. Siistii vai siistii?

Ajattelin jopa hakee ylioppilaskuoroon. Lakki päässä laulamassa snapsilauluja (ja joskus jotain vähän vähemmän hauskaa). Sopisi mulle mainiosti! Näyttää muutenkin siltä, että mun yliopiston fuksivuosi tulee olemaan pelkkää ryyppäystä (tutustumisbileet, tutustumispicnikit, baarikierrokset). Taino, itseasiassa tän opiskelun aikana musta tulee aika varmasti humanistin lisäks alkoholisti - sen verran paljon on näitä juhlia, mihin kuuluu alkoholi - vappuhan on siis täysin oma lukunsa.

Viikkonloppu tuntuu just nyt mahtavalta ajatukselta. Toivottavasti myös yläkerran naapuri sisustais vaikka vaan tyynyillä viikonlopun tai kärsis menkoista miehensä iloksi ja alakerran naapurini pitäis vaikka pari välipäivää bilettämisestä. Tai bilettäis sit vaikka klassisen tahtiin. Joku Für Elise tai Apassionata ois aika kiva.

Mmm, pitkiä aamuja maailman mukavimmassa sängyssä. Geordie Shorea laittoman myöhään yöhön. Ehkä sitä pitsaa, viimein.

Nojaa. Oikiasti mä varmaan katoan nyt suomen käyttökieliopin ja kielitieeteen maailmaan ilman alkoholia. Maanantaina sivuainekoe ja on pakko hallita lausetyypit, subjektittomuussäännöt, infiniittirakenteet ja infiniittilausetyypit. Lisäks on pakko opetella noita äännteiden ominaisuuksia, suffikseja, määritteitä, prosodiaa.... Vaikka toi kuulostaa siltä, että mieluummin ottais ruton ja sukupuolitaudin, mä rakastan tota. Kerrankin ei oo ongelma istua kirja kädessä monta tuntia. Kerrankin mä haluan lukea lisää, lisää, lisää.

Ai notta! Tänään tapahtui kyllä muutakin. Ei, en löytänyt porttia Narniaan. Mutta löysin pyörävaraston, mikä on melkein yhtä kiva asia. Ehkä nyt ne fillarin kumit säästyy pulsuilta, jotka luulee renkaita viinakätköiks.

Musta tulee satiirikyynikko. Aika vaihtaa se kuuluisa viikonloppuvaihde.

Aina kun sut nään meen wowwowowo

Kaikkee. Miten voi tapahtuu näin paljon?

Alan sopeutumaan oikeesti tänne. Päivät kuluu hitaasti, mutta se on ihan fine.
Mä luen sivuainepääsykokeisiin, pitkään aikaan mikään ei oo tuntunu näin omalta jutulta kuin suomi, äidinkieli. Kielioppi, kielen tutkinta. Kirjallisuudenhistoria.
Ei mua haittaa, vaikka tää onkin välillä kauheen vaikeeselkoista. Haluun tehdä tätä. Vaikka sit loppuelämäni.
Tää on mun juttuni.

Mä en osaa muuta sanoo, ku et oon ylpee itsestäni selvittyäni kaikennäkösestä paskamyrskystä.
Ihminen, josta en ois ikinä uskonu, lyttäs mut maahan aivan totaalisesti. Sano sanoja, joita en ois sen ihmisen suusta koskaan uskoo kuulevani. Lortto, rotta, huora, kusipää. En tuu koskaan löytämään rinnalleni miestä koska mun rinnat on olemattomat.
Okei, rinnat on pienet, mutta eipähän tarvii kärsiä roikkumisesta. Mut mikä musta tekee lorton tai huoran? Sekö, etten haluu ruveta esittämään sen ihmisen kanssa jotain mitä ei ole? Vai niin, kerro toki lisää.
Jotenkin alkaa nähdä sen, että jotkut on vielä niin saatanan lapsellisessa vaiheessa, että ne kokee itsensä paremmaks ihmiseks pönkitettyään itsetuntoaan lyömällä toista osapuolta vyön alle.

Ennen, vanha Siiri ois murtunu totaalisesti. Ois pitäny kaiken sisällään, ei ois kertonu kellekään. Olis käpertyny lattialle tai sängynpohjalle, lopettanu syömisen moneks päiväks, paennut pahaa oloa urheiluun, sulkenut kaikki läheiset ulkopuolelle. Kärsinyt, kuollut sisäisesti ja yrittänyt näyttää kaikille, että voi laihduttamalla muuttaa ja turruttaa itsensä paskalta.

Mut ei enää. Mä yksinkertaisesti otin puhelimen kauniiseen käteeeni, soitin kaikille pikavalinnoissa olleelle. Pyysin apua, pyysin tukea. Sain luvan itkee, myöntää että muhun sattuu. Ja lopulta, sain voimaa sanoo tälle häiskälle suorat sanat. Sen sanat ei voi rikkoo mua. Jos sil on paska olo, menkööt hiekkalaatikolle, kirjoittakoot päiväkirjaa. Mut mua ei voi rikkoo.

Nyt tiedän, että mä voin elää itsevarmempana. With grace in my heart and flowers in my hair.
Ja mä tiedän, etten jää yksin. En mä tarvii miestä määrittämään mua. Mulla on maailman parhaat kaverit, maailman paras tukiverkko.
Haluisin et jokainen vois tuntee tän ilon mitä tunnen tällä hetkellä. Tää on ihan mieletöntä.

Ps. hain Voice of Finlandiin. Jaiks.

Iso hymy ja halaus! ♥