Kesäikävä

Päiväkirjasta 19.10.2015

Aina ei voi olla onnellinen. Ainakaan jos on minä ja omaa minun ajattelutapani, jossa viivytään pitkiä aikoja menneisyydessä melankolian aalloissa ja sitten loikitaan tulevaisuuteen ja koetaan stressiä siitä, että kohta koetaan stressiä siitä, että pitää kokea stressiä.

Kesä oli meni nopeasti. Se oli onnellisuuden ja autuuden aikaa. Olin onnellinen, olin niin pirun onnellinen ja stressi oli erilaista - muutoshakuista. Nyt tuntuu, että hartiat painuvat kasaan ja itku irtoaa jos vain hetkeksi keskittymiseni herpaantuu ja lakkaan pitämästä itseäni kasassa. Pumppaan rautaa salilla, jotta minusta tulisi fyysisesti vahvempi, mutta henkisesti olen aika palasina. Vuosi on ollut rankka ja nyt se alkaa toden teolla tuntua.

Vaikka tuo melankolian aalto tuntui pahalta, se selätettiin nopeasti. Kiitos ihanan tukiverkkoni. Kiitos teille siitä. Kesä oli blogissa hiljaisuuden aikaa, koska nautin kesästä enkä kuluttanut aikaani kirjoittaen tatti hiessä pitkin öitä. Ryyppäsin mieluummin - lol, vitsi äiti. Palaan silti muistoissani kesään. Onnellisuuteen, autuuteen, lämpöön. Jos näistä vaikka puristaisi voimaa sitten loppuvuodeksi!

Ikävä kesää, mutta pian se on taas täällä.

Lomanpäättymismurjotus

Asiat jotka ahdistavat loman loppumisessa ja toisen periodin alkamisessa.

• Seitsemän kurssia, seitsemän viikkoa ja 31 opintopistettä.
• Työmäärä. Tänään tein viitisen tuntia yhtä pikkuista referaattia.
• Burnoutin ja sateen mahdollisuus 100%.
• Se, että salikäynnit pitää taas mahduttaa luentojen ja opiskelun lomaan.
• Se, että pitää laittaa jälleen housut jalkaan - tosin ostin tänään kahdet treenitrikoot.
• Se, että pitää kommunikoida ihmisten kanssa järkevillä lauseilla.
• Se, että pitää kommunikoida ihmisten kanssa.
• Se, että pitää kommunikoida.
• Se, että pitää olla opiskelija.
• Se, että pitää olla.

Nurkassa

Hän seisoi nurkassa

hengittäen mustaa tomua.

Painaen veitsen ranteilleen,

itkien verikyyneleitä poskilleen.

Tunsi kaiken maailman arvottomuuden,

lihavuuden ja kömpelyyden.

Lasienkeli,

se hän oli.

Liian monta kertaa liimattu kasaan.

Hän seisoi avuttomana.

Peilistä katsoivat toisen kasvot,

lattialistoissa kuiskivat unohdetut unelmat.

Unelmat, jotka muurasivat muurin

mustasta pitsistä

ja teräsvillasta.

Mikset huomaa häntä?

Mikset rakasta?

Mikset sulje syliisi ja purista,

purista pois tuota mustaa tomua,

pois noilta kultaisilta kutreilta?

YOU SHALL PASS

Asiat, jotka ovat tehneet mut tänään onnelliseksi:

• Periodivapaa.
• Mediatutkimuksen saaminen sivuaineeksi
• Pannukakku Tottisalmessa.
• Mediatutkimuksen saaminen sivuaineeksi.
• Pyykinpesu.
• Mediatutkimuksen saaminen sivuaineeksi.
• Mediatutkimuksen tentistä 4.
• Noran kanssa teen juominen ja ainejärjestön kulttuurilehden artikkelin suunnittelu.
• Mediatutkimuksen saaminen sivuaineeksi.
• Illan keskivartalotreeni ja dance fit.
• Päiväunet.
• Mediatutkimuksen saaminen sivuaineeksi.
• Ainiin, ja sain muuten mediatutkimuksen sivuaineeksi!

Peukku pystyyn ja unelmia kohti. Ensimmäinen etappi saavutettu. Vierivä kivi ei sammaloidu, joten seuraaavaksi operaatio mediatutkimus pääaineeksi.

Tarukansaa

"Olen saapunut uuteen kulttuuriin, taruolentojen salakapakkaan – jos kyseisten paikkojen olemassaoloon edes uskoo. Nämä lajin edustajat ovat äänekkäitä ja riehakkaita. En juurikaan ymmärrä mitä nämä jurriset hurrit oikein puhuvat. Nyökyttelen, nauran ja istun kauhusta naulittuna paikallani.”

Olen sisä-Suomen tehtaansavun katkuiselta mättäältä Turkuun ponnistanut nainen. Kotikaupungissani yleisesti tunnustettiin, että Suomessa on olemassa suomalaisia, sitten on niitä mamuja, ryssiä ja sveduja. Mutta kahta viimeistä pidettiin satuolentoina – eihän kukaan sellainen ollut eksynyt tuohon umpeenkasvaneeseen metsämättääseen ainakaan kymmeneen vuoteen. Lahtisen Marjut oli sellaisen nähnyt Helsingin matkallaan, mutta näköhavaintoa epäiltiin tehdastyöläisten keskuudessa vahvasti.

Lopulta kotikylän ummehtuneisuus ja seisahtuneisuus alkoi ahdistaa. Onneksi Turku otti minut vastaan kuin raikkaalta meri-ilmalta tuoksuva isoäiti. Yhden ja ainoan liikenneympyrän sijaan minua tervehti varsinainen asfalttiviidakko, jossa törmäsin varsin nopeasti koulusta tuttuihin taruolentoihin. Niihin, joiden kielestä ja kulttuurista luin erikoisella tarukielellä – kielellä, jolla ”ei tehnyt niinku yhtään mitään.”

Ajattelin, että voisin helposti elää tuon villikansan rinnalla puuttumatta heidän elämäänsä. Eläisimme harmoniassa ja rauhassa kunnioittaen toistemme reviiriä. Niin se olikin, kunnes eräs komea urosyksilö saalisti minut kadulta ja valitsi tyttöystäväkseen. Vieraseen kulttuuriin soluttautuessani sain karvaasti tajuta, että tarukielen oppiminen koulussa olisikin ollut varsin hyödyllistä. Nyt osasin sanoa ”bara finska för mig, tack” ja ”joo, jag är humanist.”

"Näiden uuden kulttuurin edustajien kanssa voi jopa kommunikoida. He lähestyvät aina iloisesti käpälä ojossa tavoitellen kättäni. He ovat kohteliaampia ja äänekkäämpiä kuin omat lajini edustajat, osaavat kieltäni, vaikken minä osaakkaan heidän. Buuklubbenin tunnusmusiikin kajahtaessa kaikki yhtyvät yhteiseen jengimylvinään, joka on lajille tyypillinen tapa synnyttää yhteenkuuluvutta. Saatan oleskeluni aikana myös huomata lajin urosten tunkevan ylähuulensa alle jotain tahmeaa, mustaa ja haisevaa töhnää soidinviestiksi naaraille.

Kerroin innoissani havainnoistani tehdasmättäällä edelleen asustaville tontuille, jotka pudistelivat päätään ja käskivät varomaan turvallisuuteni puolesta. Hurrit kuulemma vievät työpaikkasi, törmäävät moottoriveneeseesi purjeveneellään ja ovat kaikki pilallehemmoteltuja kakaroita merkkivaatteissa. Pudistelin päätäni ja katsoin mätästonttuja uusin, merenkirkkain silmin. Illalla otin ruotsin kirjat esiin ja aloin opetella verbien taivutusta. Hitot ennakkoluuloista.

--- 

Kolumni on kirjoitettu Kirjoittamisen lajit ja käytännöt -kurssia varten. Aion nyt viimeinkin tarttua unelmiini ja yrittää saada jalkaani mediamaailman oven väliin. Unelmissa kiitää työ freelancerina opiskelun ohella. Kokoan kirjoituksistani portfoliota lähetettäväksi eri lehtiin.

Aluksi vain leikin reunalla

Aluksi vain leikin reunalla, 
ajoin pyörällä sata lasissa jarrut paskana. 
Enkä huomannut miten sormeni irtosivat tangosta, 
tukkani leimusi vauhdista,
ja mieleni taipui sinuksi,
ikävä vuoristoradaksi. 
Rakastuin vauhtiin ja sinuun. 

Nyt enää jäätynyt vesiputous,
ja kasa hitaasti tippuvia kyyneleitä. 
Päätäsi huimasi vauhdista,
halusit huimata ja haukata happea.
Jarruttaa vauhdilla hiekkaisessa kurvissa.

Ja silloin tajusin,
että olin rakastunut vuoristorataan,
vauhtiin ja hulmuaviin hiuksiin.
Pelkäsin hiekkaa ja rikkinäisiä jarruja.

Aluksi vain leikin pyörällä,
ajoin ilman käsiä rakkauden reunalla
ennen vesiputousta.

En ole niin kuin muut aallot

Päiväkirjasta 14.10.2015

En ole niin kuin muut aallot
tai meret.
Kun romahdan,
en kaadu aallonmurtajaasi vasten
en valu rannoillesi,
En.
en törmää vasten sinua
kaiken mereni voimalla.

Vaan pakenen.
Kohti sinistä päättymätöntä ulappaa
helmikyyneleideni kanssa.
Pakenen sinua,
pakenen kipua.
Ja lopulta sinäkin 
pakenet minua.

Se kenellä on fallos, on valta?

Mies vie naisensa treffeille elokuviin. Nainen on laittaunut, meikannut kauniiksi ja pukenut juuri sen kroppaa täydellisesti esittelevän mekkonsa. Elokuva on action-elokuva, jossa mies saa tehtäväkseen pelastaa maailman apurinaan fiksu, punahiuksinen ja isotissinen nainen. Sen lisäksi, että maailma pelastuu, saa mies naisen ja seksiä, loppukohtauksessa nähdään kuuma suutelukohtaus. Kumman silmille ensitreffien elokuva olikaan suunnattu? 

Laura Mulvey väitti feministisessä mediatutkimuksessaan vuonna 1975, että patriarkaalinen kulttuuri määrittää miehen katseen kantajaksi ja naisen katseen kohteeksi. Naisella ei siten ole "omaa" katsetta, vaan nainen katsoo maailmaa aina miehen silmien läpi. Mulveyn mukaan myös elokuvateollisuus ylläpitää ja vahvistaa tätä valtarakennetta ja miesidentiteettiä. 

Periaatteessa siis fallosentrisessä yhteiskunnassa, kun nainen katsoo peiliin, hän katsoo peilikuvaansa miehen silmin. Elokuvissa mies katsoo kankaalle heijastuvaa elokuvaa omin silmin. Nainen puolestaan katsoo ruudulle miehen silmin. Mulveyn näkökulma on saanut paljon kritiikkiä, mutta toisaalta tämä naisen näkökulmasta suhteellisen pessimistinen näkökulma on oikeastaan aika kiehtova. Kyllähän maailmassa eniten valtaa on ollut (valkoihoisilla) miehillä, mutta mikä meidän naisten asema sitten massamedian yleisönä on?

Mielestäni media on toisaalta vahvistamassa tätä Mulveyn hyvin teoreettisen oletettua rakennetta. Jos venytetään Mulveyn tutkimusta esimerkiksi naistenlehtiin, katsomme niitäkin aina miehen silmin. Onko väite kuitenkaan niin naurettava? Naistenlehtien kuvia, jos joita, muokataan raskaalla kädellä. Lehtiin pääsevät vain kauniit ja hoikat, isotissiset ja kapeavyötäröiset - tietenkin muokattuina. Naistenlehtien välittämä naiskuva on täysin utopistinen, mutta silti kuvat ovat siellä. Miksi? Jollakin sairaalla tavalla naistenlehtien kuvat ovat heteromiehen silmää miellyttäviä, vaikka lehden sisältö olisi suunnattu täysin naisille (ketä miestä kiinnostaa syksyn muoti, kirjailijan koskettava elämäntarina ja syksyn muotivärit meikkirintamalla?). Totta kai naisetkin nauttivat naisvartaloiden ihastelusta, mutta hyvin harva meistä on luonnollisesti laiha ja isotissinen. Ja minkä takia median nykyinen, rajoittava kauneusihanne muuttuu niin kamalan hitaasti? 

Pohdin koko kysymystä eilen ja poikaystäväni antoi minulle sangen avartavan kommentin aiheesta. Hänestä esimerkiksi muotiteollisuus on pelkästään naisten ja homojen luoma: jos mies saisi päättää muodista, olisi se "toi paita" ja "noi housut", ja sillä asulla mentäisiin seuraavat kaksikymmentä vuotta, kunnes vaate on kulunut täyteen reikiä - ehkä vielä senkin jälkeen, kun ostetaan samaa hyväksi koettua tilalle. Väitin itse kiven kovaan, että vaateteollisuus on luotu miehiä varten; pikkumekot, alusvaatteet ja bikinimuoti, langanlaihat mallit ja niin edelleen. Poikaystäväni pudisti päätään, ja sanoi myös, että muotiteollisuuden luoma langanlaiha vartaloihanne on pelkästään naisten ja homojen luoma, sillä aidot miehet pitävät muodokkaista naisista. Nojaa, meistä on moneen laivaan, joten jätän tuon väitteen sivummalle tästä keskustelusta. Pointti oli se, että olemmeko me naiset niin tottuneita omaan katseettomuuteemme, että me alamme jo muodostaa miesten katseelle sitä, mitä oletamme heidän haluavan - kuten esimerkin treffeille mennyt nainen, pukeutuiko hän itseään vai deittiään varten? 

Mediatutkimuksen luennolla syntyi keskustelua siitä, että kummalla sukupuolella oikeastaan onkaan valta? Professori Hietala nosti yhdessä mieleenpainuvassa esimerkissään sen, miten naisten valta on hyvin seksualisoitunutta. Nainen saa valtaa itsensä paljastamisella, esimerkiksi minihameella tai rintojen paljastamisella. Mutta mitä se kertoo yhteiskunnastamme, että naisen täytyy osoittaa valtansa tunkemalla tissit tiskiin? Eikö silloinkin ole kyse siitä, että vallan osoittaminen tehdään miesten silmien lävitse?

Voidaan sanoa, että media esineellistää naisia. Mutta eivätkö naiset sitten itse esineellistä itseään? Otetaan esimerkiksi (sosiaalinen) media. Instagram on täynnä kuvia naisista, jotka esittelevät treenattuja pakaroitaan tai luojan luomia avujaan pikkuruisissa topeissa. (Miesten) tykkäykset hakeutuvat "valtansa" osoittavien naisten luokse. Sen lisäksi, että osoitamme valtaamme, ajaudumme samalla esineellistämään itseämme ja vahvistamaan asemaamme sukupuolena, jolla "ei ole omaa katsetta". 

Kuntosalin kummajaiset

Kulutan nykyisin ihan kohtalaisesti aikaa yliopiston kuntosalilla, joka on pieni ja ahdas. Siellä sitä varsinkin tulee nähtyä varsinaisen tiivis otanta kuntosalilla käyvistä ihmisistä. Ajattelin tässä kieli poskella veistellä teille kivan kummajaisprofiilin yliopiston kuntosalia käyttävistä ihmisistä, perustuen siis omiin empiirisiin huomioihini. Tervetuloa vaan Turun yliopiston salille heh heh.

Mitäpä olisi kuntosali ilman sitä itsevarmaa treenaajaa? Joskus raja itsevarman ja itsensäpaljastelijan välillä on hiuksenhieno. Vilauttelija-Ville/Vilma saapuu salille paljastaen enemmän pintaa kuin on soveliasta (voitte kuvitella liian lyhyet shortsit sekä paidan, joka ei jätä mitään arvailujen varaan tai vaikka kummatkin edellä mainitut). Vaihtoehtoisesti hän paljastaa ylävartalonsa, riisuu paitansa kovan sarjan jälkeen, vilauttelee naisellisia avujaan liian pienessä topissa tai muuten vain nautti muiden hämmentyneistä katseista alkaessaan vetää vatsalihaksia paidatta keskellä salin lattiaa. Sukupuolesta riippuen saat sitten ihastella joko karvaista ylävartaloa tai urheilurintaliiveissä treenaavaa naista. Joskus käy niin huonosti, että kohdalle sattuu ihminen, jossa yhdistyvät molemmat. :/

Treeni-Tiina saapuu salille yllään Nikeä, Adidasta tai mikä nyt onkaan muodissa. Väripaletti on kohdillaan, samoin myös hiukset ja meikki. Kaikki muut jotka eivät ihan tämän tyylitietoisen mimmin silmää viehätä, saattavat saada osakseen pitkiä katseita meikattua nenänvartta pitkin.

Luuri-Lari on treenaamisen sijaan kiinnostunut enemmän puhelimen räpläyksestä. Hän kuluttaa treeniaikansa istuen laitteessa (muiden tukkeena) puhelin kourassa ja naputellen viestejä kavereilleen tyyliin: "Oon just salilla." Hienoa Lari, sulla on homma just hanskassa ja hanskat ihan hukassa - pientä hienosäätöä niin pääset treenaamisen pariin. Tällä kyseisellä ihmistyypillä on myös sisko nimeltään Selfie-Salla, joka sarjojen välissä ottaa itsestään kuvan jokaisessa kuvakulmassa jokaista someapplikaatiota varten. Pitäähän sitä keskittyä olennaiseen.

Muskeli-Make on salin kuningas, jolla on fyysiikat ja lihakset kohdillaan. Tämä ihmistyyppi vaikuttaa aggressiiviselta, sillä hän treenaa tosissaan rypyt otsalla. Hiki lentää ja painot huimaavat heikompien silmiä. Oikeasti Makekin on vain ihminen, mutta hän ei ole tullut salille luomaan ystävyyssuhteita, vaan hakemaan sitä oikeata fysiikkaa.

Oletko kenties joskus tavannut Muskeli-Maken pikkuserkun, jonka me monet tunnemme nimellä Ähisijä. Tämä ähisijä nostaa rautaa kuin heinää. Tietenkin elämää lyhyemmin sarjoin syntisen suurilla painoilla. Ja niiden kivikautisten huutojen, ähinöiden ja murahdusten seuratessa. Painotkin kuuluu viskoa lattialle lujaa. Noh, ainakin tiedämme, että Ähisijän keuhkot ovat kunnossa.

Jotkin meistä menevät salille treenaamaan. Eteenkin vanhempien treenaajien, tai muiden mielipiteistä vitut välittävien, keskuudessa tapaamme Rähjä-Raijaa. Raijalla on yllään ehkä kylmän sodan nähneet verkkarit ja Juice Leskisen keikkapaita vuodelta nakki ja muusi, mutta Raijaapa ei kiinnosta. Se ei tee hänestä yhtään sen huonompaa treenaajaa. Mutta erityisesti Treeni-Tiina kokee olonsa epämukavaksi tämän ihmisen läheisyydessä.

Jokaisen naisen (ja miksei hyväkuntoisen miehenkin) pahin painajainen on Hämärä-Heikki. Hän ei oikeastaan edes treenaa, mutta istuu kulmassa ja tuijottaa sinua kun teet sarjaasi. Kun teet kyykkyjä, hän on yhtäkkiä takanasi tai sitten saatat huomata hänen ottavan katsekontaktia peilin kautta kun teet reiden loitonnuksia laitteessa. Jos näytät vähääkään avuttomalta, saattaa Heikki olla heti paikalla neuvomassa/jututtamassa sinua - tai pyytäämässä ulos.

Joku unohti aamulla deodoranttinsa tai sitten hänellä on takanaan rankka treeni. Hiki-Hannu haisee salin toisen päähän asti hielle tai jollekin muulle todella pistävälle, viikkoja sitten kuolleelle. Lisäksi usein Hannulta on unohtunut hikipyyhe, joten jos olet suuntaamassa hänen jälkeensä johonkin laitteeseen, tervehtii siinä sinua iso hikilammikko. Ole hyvä, Hiki-Hannu on juuri muistanut sinua!

Cardio-Charlotta rakastaa juoksumattoa. Hän juoksee. Ja juoksee. Ja juoksee. Tai joskus jopa polkee. Tai kuluttaa tunnin crosstrainerilla. Painoihin hän ei koske, koska painojen nostaminen tekee miehekkääksi, hyi.

Uivelo-Uuno treenaa ekoja kertoja. Hän näyttää pelokkaalta, välttelee Muskeli-Makea ja häslää painojen kanssa moneen kertaan. Mahdollisesti tämä ihmistyyppi ei tiedä konseptia "sarjat" tai seilaa laitteissa kuin laiva ilman päämäärää, koska ei ole nyt ihan varma mitä on tekemässä. Jokainen meistä on aluksi vähän Uivelo, mutta pian sitä ollaan kuin kala vedessä!

Tunnet katseen ihollasi. Hän seuraa painojasi, kilpailee kanssasi ja mulkoilee jos käytät mielikuvitusta joidenkin laitteiden kohdalla. Ei, tällä kertaa se ei ole Hämärä-Heikki, mutta Heikin ystävä Kyylä-Kalle on saapunut paikalle! Kalle seuraa treeniäsi ja sinua laitteesta laitteeseen. Voit piiloutua, mutta et paeta - et Kallelta!

Okei, tämä perusteella saatan vaikuttaa Kyylä-Kallelta, mutta oikeastaan sitä sarjojen välissä tulee vaan kiinnitettyä huomio vaikka mihin - tämä on ainakin selitykseni. Enkä ole kateellinen treenaaja, kiinnitän huomioni yleensä omaan treenaamiseni - paitsi silloin kun joku tujottaa minua mehukkaasti peilin kautta. Mihin kummajaisryhmään sitten itse kuulun? Joskus olen Hiki-Hannu (mutta pyyhkeen muistan aina!), toisinaan Uivelo, Välillä ehkä on fiilis vähän Rähjä-Raija, mutta toivottavasti joskus olen se Muskeli-Make. Taino ehkä Muskeli-Minna.

Tekstillä en halua loukata kenenkään herkkää sielua, joten älkää vetäkö kiviä nenään. Se sattuu.

Tuleeko teille mieleen muita salityyppejä, ketkä tästä postauksesta ovat nyt päässeet unohtumaan?

Musiikinörtin paluu!

Olin kahdeksan vuotta elämästäni amerikkalaistermein nk. "band geek", eli orkesterinörtti. Soitin 8 vuotta klarinettia. Lopetin harrastuksen kuusi vuotta sitten, mutta viimeaikoina olen kärsinyt aika vakavanlaatuisesta soittokuumesta. Köyhällä opiskelijalla ei kuitenkaan ole varaa klarinetin kalliisiin lehdyköihin (joilla ko. soittimen ääni aika lailla luodaan, jos sormia ei huomioida). Tänään löysin kuitenkin klarinettilaukustani kasan uudenkarheita, käyttämättömäksi jääneitä lehdyköitä. Ilonkiljahduksin asetin uuden kielilehdykän paikoilleen ja soitin tunnin verran sielu ilosta tanssien - niin, että meinasin myöhästyä mediatutkimuksen luennolta.

Aloitin soittamisen ensimmäisellä luokalla. Ensin halusin soittamaan poikkihuilua, mutta isäni ylipuhui minut klarinettiin. Kolme vuotta myöhemmin isäni osti minulle oman klarinetin. Koin kuitenkin pitkään harmitusta siitä, että vaihdoin soitinta viime hetkellä ja koin myös, että minun oli "pakko" soittaa - no siltähän se pikkulapsesta tuntuikin, mutta aikuisena tajuan kalliiden soittotuntien, sikakalliin oman soittimen ja kaikkien niiden tuhansien kielilehdyköiden ja nuottivihkojen sponsoroimisen isän puolesta olleen vain kannustus; "Tee sitä kun olet siinä hyvä". Koska en tajunnut tätä kuviota tyhmänä kapinoivana teininä, päätin lukuisten tunnilta lintsaamisten jälkeen lopettaa koko homman. Ja arvatkaa vain kaduttaako nyt. Pitkään väitin vihanneeni koko soittoharrastusta, mutta viisi vuotta myöhemmin aloin miettiä vakavasti: jos klarinetin soittaminen oli minusta niin kamalaa, miksi sitten harrastin sitä kaikki kahdeksan vuotta? Miksi halusin oman soittimen? Ei, ei minua pakotettu mihinkään. Joka kevät isä kysyi, että vieläkö jatketaan. Minä sanoin aina "joo".

Oikeastaan lopetin koko harrastuksen siksi, että se ei ollut 'cool', ja olin muutenkin tarpeeksi erilainen ja koulukiusattu. Ja myös siksi, että pelkäsin: en jaksanut kouluhikaroinnin ja kilpauinnin rinnalla tehdä juuri koskaan niitä tärkeistä tärkeimpiä, eli soittoläksyjä, joten kehitykseni jäi aika kehnoksi. Biisit toki opettelin orkesteriin ja soittotunnille (aina joskus), eihän sinne muuten olisi kehdannut edes mennä, mutta asteikkoja en esimerkiksi musiikkiopiston tutkintoihin jaksanut opetella. Totta kai ne opeteltiin neljä vuotta kestäneillä teoriatunneilla alusta loppuun ja väärinpäin ja mitälie, mutta enhän minä niitä halunnut tai jaksanut sen paremmin muistella - siksi myös suostuin kahdeksan vuoden aikana suorittamaan vain yhden tutkinnon kolmesta, joten myös yksi syy lopettamisen takana oli se, että soitonopettajani yritti pakottaa minut seuraavaan tutkintoon.

Jotenkin koko soittaminen tuntui konseptina siihen aikaan niin vaikealta: sormitukset, asteikot, soinnut, se että se oli 'tylsien ihmisten harrastus' ja klarinetti soittimena valtavirrasta niin kamalan erilainen. Sormitukset, soinnut ja nuotit ovat jotain sellaista, mitkä ovat minulle nyt lauluharrastuksen sekä monta vuotta kestäneen isoisän maanisen pianon rimputtamisen kautta selkiintyneet todella paljon. Olen myös hyväksynyt olevani tylsä ja erilainen. Ja olen aika ylpeä siitä - ja kiitollinen, ettei isä antanut myydä klarinettia missään teinikapinani vaiheessa.

Kun tänään laitoin soittimeni huulille ja puhalsin ensimmäiset sävelet ja asteikot, muistin kaikki sävelet ja niiden sormitukset ylennyksineen ja alennuksineen. Juuri se, mikä minulla oli niin kamalan vaikeaa tajuta konkreettisesti kuusi vuotta sitten. Osasin edelleen monet kappaleet pienen harjoittelun jälkeen hyvin, muutaman Disneyn kappaleen osasin pelkästään sormimuistilla. Tiedän, että alan haeskella uusia nuotteja: ehkä jotain bluesia ja jazzia, sekä Vivaldi ja Beethoven kiinnostaisivat paljon. Ehkä tästä vielä tulee jotain harrastusmielessä - tai tuleekin.

Musiikilla on aina ollut erityisasema elämässäni. Lapsuudessa isänisä soitti pianoa ja haitaria, minä kuuntelin ihastuneena. Isä kuluttaa paljon musiikkia, myös isoveljeni. Minusta kuitenkin on kuoritunut musiikin osalta vieläkin intohimoisempi. Jos ikinä näet minut ilman kuulokkeita, olen joko a) kuollut tai b) poikaystäväni on varastanut kuulokkeeni, koska hänellä on palanut totaalisesti hermo. Oikeasti, kuuntelen musiikkia ihan aina luentojen ja nukkumisen ulkopuolella. Tai sitten laulan. Tai nyt uutuutena; soitan klarinettia. Olen ylpeä musiikkifriikki!