En ole niin kuin muut aallot

Päiväkirjasta 14.10.2015

En ole niin kuin muut aallot
tai meret.
Kun romahdan,
en kaadu aallonmurtajaasi vasten
en valu rannoillesi,
En.
en törmää vasten sinua
kaiken mereni voimalla.

Vaan pakenen.
Kohti sinistä päättymätöntä ulappaa
helmikyyneleideni kanssa.
Pakenen sinua,
pakenen kipua.
Ja lopulta sinäkin 
pakenet minua.

Tunnista itsesi - persoonallisuustestejä

Emilian blogista inspiroituneena tein minäkin persoonallisuustestejä, mm. Namasten persoonallisuustestin. Vastaukseksi tuli kaksi vaihtoehtoa, joista kumpikin osui ihan kohteeseensa. Useimmiten, ainakin omasta mielestäni, ihminen on harvoin vahvasti "vain yhtä" persoonallisuustyyppiä. Kokonaispersoonaan vaikuttaa aina useampi piirre.

Namasten mukaan olen joko "kakkonen" tai "kolmonen", eli tuttavallisemmin avulias huoltaja tai tehokas suorittaja.

Avulias huoltaja

Kakkoset ovat ihmiskunnan avuliaita ja huomaavaisia kanssaihmisiä. He rientävät tueksi ja avuksi sinne, missä heitä eniten tarvitaan. Kakkosille auttaminen on luonnollinen ja miellyttävä tapa toimia maailmassa. Kakkoset haluavat olla avuliaita, ystävällisiä ja pidettyjä. He ovat luonnostaan empaattisia ja ihmiskeskeisiä. Kakkonen pyrkii tekemään ihmisiin myönteisen vaikutuksen ja haluaa omalla panoksellaan tehdä toisten elämästä mukavampaa ja miellyttävämpää.
Ihmissuhteet ovat Kakkoselle todella tärkeitä ja hän tekee kaikkensa ylläpitääkseen hyviä suhteita läheisiinsä. Siksi Kakkonen on välillä ehkä liiankin avulias tai ystävällinen.
Kakkonen tavoittelee muiden hyväksyntää olemalla ystävällinen ja avulias, mutta ei aina osaa itse ottaa toisten apua tai huolenpitoa vastaan. Kakkosille tekee hyvää opetella pitämään huolta myös omista tarpeistaan ja jaksamisestaan, niin että toisten auttamisesta ei tule vain yksipuolista tai marttyyrimaista uhrautumista. Kakkonen alkaa  helposti tehdä liikaa muiden eteen ja uhrautuu unohtaen silloin helposti omat tarpeensa.
Parhaimmillaan Avulias Huoltaja eli Kakkonen on huomaavainen, lämminsydäminen ja ihmisrakas. Hän on rohkaiseva, kannustava ja kiva toisia kohtaan. Hän ymmärtää yleensä luonnostaan poikkeuksellisen hyvin toisten tunteita, tarpeita ja ajatuksia.

Tehokas suorittaja 

Kolmoset ovat parhaimmillaan ihailtavia ja aikaansaavia menestyjiä. Kolmoselle on tärkeää olla paras siinä mitä hän tekee ja siksi Kolmoset ovat usein oman alansa huippuja. Kolmoset pyrkivät näkyvään ja hyvään asemaan ja saattavat olla johtopaikoilla työpaikallaan, harrasteseuran puheenjohtajia, menestyneitä yrittäjiä tai esiintyjiä. Kolmoselle on tärkeää erottua edukseen ja hän työskentelee uutterasti saavuttaakseen tavoitteensa. Kolmonen nauttii huomiosta ja haluaa tunnustusta onnistumisistaan.
Kolmoset ovat yleensä edustavia ja muuntautumiskykyisiä. He osaavat olla luontevasti hyvinkin erilaisissa tilaisuuksissa ja ihmisjoukoissa. Kolmoset ovat tehokkaita toteuttamaan tavoitteitaan ja pyrkimyksiään ja näyttävät yleensä suoriutuvan tehtävistään hämmästyttävän ripeästi. Kolmoset ovat usein urakeskeisiä ja pyrkivät näyttämään mahdollisimman menestyneiltä ja sosiaalisesti hyväksytyiltä. Kolmonen on luonnostaan itsevarma ja tehokas, mutta joskus myös harkittu ja laskelmoiva. Kolmosen ulkoinen itsevarmuus saattaa kätkeä alleen myös epävarmuutta ja alemmuudentunnetta, sillä hän kokee menestymisen ja onnistumisen itsetuntonsa kannalta hyvin tärkeäksi.

Lisäksi tein ihan mielenkiinnosta, kuten Emiliakin, 16 personalities testin. Olen tehnyt tämän varmaan parikymmentä kertaa, ja tulokset ovat vaihdelleet päivästä riippuen. Tällä kertaa tulokseksi sain ENFJ:n, joka on vastauksista toistunut ehkäpä eniten.

ENFJ:t ovat luontaisia johtajia, täynnä intohimoa ja karismaa. Maailman ihmisistä kaksi prosenttia kuuluu tähän ryhmään, ja he ovat usein poliitikkoja, valmentajia tai opettajia, jotka inspiroivat muita saavuttamaan asioita ja tekemään hyvää maailmassa. Luonnollisen itseluottamuksen ja sen synnyttämän vaikutuksen ansiosta ENFJ:t opastavat ilolla ja kunnioituksella muita toimimaan yhdessä paremman itsensä ja yhteisönsä kehittämiseksi.
ENFJ:t ovat aitoja, huolehtivia ihmisiä, jotka pitävät sanansa, eikä mikään tekee heitä onnellisemmaksi kuin johtaa rynnistystä eteenpäin yhdistämällä ja motivoimalla oma tiimi tarttuvalla intohimolla. ENFJ-persoonallisuustyypin ihmiset ovat intohimoisen epäitsekkäitä, joskus niin että se jopa kääntyy itseään vastaan. Heitä ei pelota tarttua aseisiin, jos heidän pitää puolustaa ihmisiä ja ajatuksia joihin he uskovat. 

Bodypositive

Kyllähän siihen meni aikaa. Niin luvattoman paljon aikaa, ennen kuin peilistä alkoi katsoa takaisin itsevarma ja onnellinen ihminen. Siihen meni vuosia, ennen kuin jokainen vartalon möykky, arpi ja epätasaisuus suli osaksi minua ja sai hyväksynnän. Koskaan ei ole liian myöhäistä katsoa peliin ja hyväksyä peilistä tuijottava, epävarma ihminen - ei vain niitä kasvoja, mutta hyväksyä se kokonaisuus. Tämä on kuitenkin se ainoa kuvajainen, joka vastaa synkronoidusti heilautukseesi ja hymyilee takaisin. Mikset siis kohtelisi sitä rakkaudella?

Uskalsin jopa viimein ottaa elämäni ensimmäiset julkiset belfiet. Vuodessa ollaan tultu hirmu paljon eteenpäin, sillä vuosi sitten ei minulla ollut minkäänlaista peppua, muista muodoista puhumattakaan - ei kahden vuoden itsensä rääkkäämisen jälkeen. Juoksin jumpasta tai lenkistä toiseen sekä illat kulutin oksentaen sieluni ulos. Itkin itseni uneen ja uskottelin itselleni olevani terve. Nyt minulla on peppu ja olen niin helvetin ylpeä siitä. Tiedän myös miten kaukana olin terveestä vuosi sitten. Nyt minulla on siis myös täysi oikeus iloita pepustani julkisesti, koska hyvin harvoin (ikinä) kerskailen ulkomuodollani.

Kesä on ollut pitkä ja liikunnaton. Tai no, lenkkipolkuja on kulutettu välillä hyvinkin ahkerasti, mutta lihaskunto on säännöllistä peppu- ja jalkatreeniä huomioimatta ollut laiskaa. Ruoka on ollut mitä on, lähinnä on menty hedonistisella ajatuksella "mitä minä tänään haluan?". Alkoholia on mennyt myös. Ei keho ole enää se sama, kuin se oli toukokuussa yliopistoliikunnan loppuessa. Se on muhkuraisempi, paikottain isompi, toisaalta pienempi - ainakin löysempi. Mutta itseasiassa se on minun kehoni. Minun ainoa kehoni, joka heijastaa kaiken sen mitä olen käynyt läpi. Jokainen arpi, jokainen muhkura. Siellä ne ovat ja kertovat tarinaani.



Liikuntaa tai ei, croptopin vedin silti päälle. Oli sitä kroppaa siihen tai ei, sen kannoin ylläni ja olin tyytyväinen. Ehkä jonkun silmää poltteli, mutta minulla oli hauskaa. Se on tärkeintä.

Tuntuu hassulta, että vaikka keho onkin muuttunut omaan silmään todella paljon kesän aikana, eivät ystävät huomaa eroa vaatteet päällä. Itse huomaan ja tunnen eron sormieni alla. Mutta tämä on vain yksi versio minusta. Se, jota voi syksyn tullen alkaa taas kehittämään. Ja tiedättekö mitä; kahdenkymmenen vuoden jälkeen minä hyväksyn sen näin. Hyväksyn sen muhkurat ja arvet. Sen virheet ja epäkohdat. Ihailen sen parhaita puolia ja haluan kehittää siitä vielä paremman. Mutta en rääkkäämällä ja kiduttamalla - vaan rakastamalla ja kannustamalla, ravitsemalla ja hoitamalla.

Muutos tapahtuu kyllä vääjäämättä ja jatkuvasti, niin hyvässä kuin pahassakin. Hidaskin muutos on aina muutos: "Slow progress is better than no progress". Ja pätee niin moneen asiaan. Ihminen muuttuu ja tottakai kehokin muuttuu iän mukana, mutta aina voi yrittää tehdä parhaansa ollakseen paras versio itsestään. Teki sen sitten konkreettisten saavutusten kautta taikka itsensä psyykkisen ja fyysisen kehittämisen kautta. Minä olen tehnyt osani psyykkisesti ja fyysisesti ja se näkyy - ja olisin hölmö ellen olisi ylpeä saavutuksistani. Pitkälle ollaan tultu anorektisesta ajatusmaailmasta tai pinttyneistä bulimikon tavoista; en voi sanoa olevani täysin vapaa, mutta luultavasti lähimpänä sitä vapautta mitä ikinä voin olla. Edellinen oksentaminen tapahtui melkein yhdeksän kuukautta sitten - on tässä jo aihetta juhlaan. Enkä enää haluakaan palata takaisin ruokavankilaan tai liikuntahelvettiin: pelottomuus ja vapaus on paljon parempaa elämää.

Löydän itsevarmuuteni hyvästä ruoasta, muiden ihmisten positiivisuudesta, ystävistä ja musiikista. Tiedän olevani tasavertaisen, hyvän kohtelun arvoinen ja tiedän omat vahvuuteni ja heikkouteni. Olen vahvempi kuin olen ollut pitkiin aikoihin.Tänään olen itsevarma, eikä syömishäiriö enää saa minusta pysyvää otetta. Se istuu hartialla jatkuvasti, mutta en enää kuule sen ääntä niin vahvasti. Tuuli on kääntynyt ja minä olen voittanut.

Tulevaa lukuvuotta kohti

Mistä on syysstressi ja burnout tehty? 
Virkamiesruotsista, humanistienglannista, psykologian ja valtio-opin sivuaineopinnoista, ranskan jatkokurssista, saksan alkeiskurssista, kirjallisuuspedagogiikasta, kasvatussosiologiasta ja kirjoittamisen lajeista sekä käytännöistä.

Tämä siis, jos jollain tapaa haluaa ottaa stressiä ja tehdä kärpäsestä härkäsen. Itse näen sen lähinnä turhana hysterian lietsomisena. Itse kun olen lähinnä innoissani koko paketista, sillä akateeminen vapaus suo minulle mahdollisuuden jättää pakkopullalta tuntuvat kurssit kesken.
Jos jaksan kaiken loppuun asti minua odottaa muhevat 35 opintopistettä - mutta sehän on täyttä utopiaa, sillä jotkut näistä kursseista tulevat kohtaaman loppunsa ennen varsinaista tenttiä. Ajattelin tämän vuoden kuluttaa kokeilemalla kepillä jäätä, josko löytäisin yliopiston sisällä jotain mieltä kutkuttavaa kurssi- tai ainetarjontaa ennen suuntaamistani muille pilville. Muutama ovi onkin jo rakosillaan, kunhan vain uskallan sujahtaa ovesta ja kuunnella intuition ääntä. Nyt kuitenkin edetään hitaasti makustellen, jotta eliminoidaan itselleni tyypillinen tuuliviirimäinen sählääminen elämän eri osa-alueilla.

Tottakai kursseja on paljon, mutta ajattelin silti olla stressaamatta niistä enempää kuin on suotavaa. Ei tämä nyt niin kamalan vakavaa ole loppujen lopuksi kuitenkaan, enkä haluaisi saada mahahaavaa asiasta, joka ei tunnu omalta. Ajattelin kuulostella stressin määrää lukuvuoden aikana - ehkä se paljastaa jotain tärkeää:

Ajatukset tulevaisuuden ja ammatin suhteen alkavat kirkastua. Olen pohtinut pääni puhki mahdollisuuksia ja välillä antanut kaiken olla hetken omassa rauhassaan - palatakseni asian äärelle uudestaan entistä enemmän pyörällä päästäni. Vaikeaksi oman alan etsimisen tekee erityisesti kaikki yhteiskunnan ja läheisten asettamat rajoitukset. En voi tehdä sitä, tätä tai tuota, koska olen nainen, minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja silmälasit ja olen niin kamalan herkkä. Kaiken lisäksi mun pitäisi nyt vain miettiä rauhassa kun olen niin kamala tuuliviiri, että tuokin idea on vain ohimenevä ajatus. Niin ja kaiken lisäksi olen niin kauhean fiksu, joten puolet ideoistani on lahjakkuuden hukkaan heittämistä.

Loppujen lopuksi uskon kuitenkin, että suurin osa viimeiaikaisesta oireilustani johtuu vain väärän alan opinnoista, siitä, että yritän täyttää jonkun muun unelmaa. Herkkyys voi olla myös vahvuus. Silmälasit nyt ovat vain silmälasit ja sukupuoli on tekosyy. Tuuliviireily johtuu kannustuksen ja tuen puuttesta ja niistä muiden asettamista rajoituksista. Lahjojaan ei kannata heittää hukkaan, mutta fiksuuttakin on niin paljon erilaista. Yritän muistuttaa itseäni siitä, että kaikki on mahdollista jos vain uskaltaa. Tämä on kuitenkin minun elämäni, joten jos haluan tehdä itsestäni jotain, olen ainoa joka sen voi toteuttaa.

Vuosi sitten minusta tuli "turkulainen", tänään olen Turun nainen.

Vuosi sitten minusta tuli turkulainen. Pelokas, hauras ja hyvin alistunut turkulainen. En tiennyt mitä yksinasuminen on, mutta odotin sitä innolla. Odotin vapautta, tilaa hengittää ja itsenäisyyttä. Osa vapaudenkaipuusta selittyi täysin sillä, että halusin vain olla yksin ja toteuttaa pimeitä, epäsuoria itsensäsatuttamisfantasioita. Mutta oli siinä joukossa kypsyyttäkin, ja lujaa tahtoa kokeilla omia siipiä.

Ison kaupungin hälinä sai minut hämilleen. Niin paljon elämää, niin paljon ihmisiä ja nähtävää! Sulauduin ihmisjoukkoon helposti. Tarkkailin ohikulkevia ihmsiä, heidän ilmeitään ja asenteitaan, muotiaan ja tapaa kantaa itsensä. Huomasin, että saatoin kävellä kadulla ilman kenenkään minua tunnistamatta. Saatoin astella kaupoille ilman tunnistavaa välähdystä ihmisten silmissä, Olin ei-kukaan, ja voi pojat, miten hyvältä se tuntuikaan.

En vuoden aikana ole kyllästynyt kertaakaan kävelyyn. Sidon lenkkarit jalkaan ja heitän juoksuvaatteet päälle ja lähden. Turku ei ole niin kuin Valkeakoski; sisäänpäinkääntynyt, tehtaankatkuinen varjoisa mätäs - minulle aina se tuhkimotarinoiden ilkeä äitipuoli -, vaan tämä kaupunki on elävä, hengittävä ja avoin, hieman kuin meri-ilmalta tuoksuva isoäiti. Turkuun tekee mieli eksyä, ja sen kadut eivät koskaan näytä samanlaisilta. Eivät, vaikka olisit kohdannut ne lukuisia kertoja. Aina ne tuovat jotain uutta.

Turku on suuri iso kaupunki. Pienessä kaupungissa asuneelle merituulen rakastajalle se on suuri. Samalla kaikki on kävely- tai pyöräilymatkan päässä. Liikkuminen on helppoa ja vaivatonta. Sinne, minne jalat eivät jaksa kantaa, pääsee Fölillä. Kauppoja löytyy joka kulmasta, ja keskustan vaatekaupoista löytää aina mieleisensä. Kirppareita on siellä sun täällä ja jokainen niistä on toistaan parempi aarreaitta.

Vuosi sitten muistan, miten minun oli määrä ajaa autokoulun kolmannen vaiheen arvioiva ajo Turussa. Olin jäykkänä kauhusta. eikä autokoulun BMW - vai oliko se FORD? - tuntunut käsiin mitenkään tutulta ja turvalliselta. Hätiköin, ajoin väärin, sammutin auton - kiitos ja kumarrus ettei korttia enää voitu ottaa pois. Palaute tuli, eikä se ollut positiivista nähnytkään. Siksi Turku pysyi minulla jotenkin urbaanina cityviidakkona, jossa autoilijan on selviydyttävä hikikarpalot oksalla ja pelko-oksennuksen maku suussa. Vajaa vuosi myöhemmin sain auton Turkuun. Yhtäkkiä Keskustan "asfalttiviidakko" ei ollut enää viidakko. Olin kävellyt kadut niin moneen kertaan, että kadut olivat tutut. Hikikarpalot ja pelko-oksennukset pysyivät poissa, ja minäkin olin rauhallinen. Olin turkulainen.

Minusta on Turussa asuminen myötä tullut rikas köyhä. Olen opiskelija, eikä tilini tanssi salsaa muuta kuin opintolainan kilahtaessa ja välillä opintotukipäivänä. Olen silti rikkaampi kuin koskaan. Minulla on iso läjä upeita ystäviä, perhe joka seisoo ehdoitta rinnallani, mielettömiä vuoden aikana kerättyjä muistoja, ainutlaatuinen poikaystävä ja maailman parhaat appivanhemmat. Kaikki tämä olisi jäänyt saamatta ja kokematta ilman Turkua. Some things are meant to be.

Vuosi sitten elin hyvin samanlaista elämäntilannetta kuin nyt.. Olin muuttamassa ekaan asuntooni, tulevaisuudessa häämötti kaikkea uutta ja jännää. Nytkin olen muuttamassa, itseasiassa juuri tänään. Pahvilaatikkovuoret estävät näkemästä lasikuitutapettia, jätesäkkikasat peittävät lattiat. Vuosi sitten olin epäonnisesti, yksipuolisesti ihastunut, nyt olen korviani myöten rakastunut - ja tiedän että minuakin rakastetaan ihan yhtä paljonl. Vuosi sitten olin keskellä syömishäiriön viimeisiä rippeitä bulimian ja laihduttamisen merkeissä, nyt olen edelleen toisinaan ajatusten tasolla ihan keskellä sh-helvettiä, mutta osaan hiljentää ajatukset ja elää normaalia elämää ilman mitään noita kuvottavia tekoja. Vuosi sitten roikuin ystävyyssuhteissa, joissa sain vähemmän kuin annoin. Nyt olen upeiden ystävien ympäröimä, ja ettekös te olekin aika kirjavaa kansaa. Vuosi sitten olin epäitsenäinen ja ihmisriippuvainen, nyt osaan tehdä asiat yksin ja viettää aikaa itseni kanssa. Vuosi sitten olin päivittäin onneton. Nyt olen onnellinen, en tietenkään joka hetki mutta pääasiassa tyytyväinen elämääni.

"...koska asioilla on aina tapana järjestyä." 

- Äiti Heikkilä

Kotkan siivet selässäni

Tuijotan marmorinkovana
taivaanrannalle levittyvää ihmismerta,
onnellisia kasvoja 
ja valkoisia syreenejä taivaan silmissä.
En ole enää yksin.

Tuijotan sinua merten ja kyyneljokien toiselta puolelta.
Aurinko taipuu sanoiksi,
tunteiksi ja iloksi.
Kuivaa kyyneleet.
Olen viimein oppinut lentämään.

Perhosensiivet vaihtuvat
vuosiin ja vahvoihin kotkan siipiin.
Levitän voimani iltapäivästä
kohti yötöntä yötä.
Lennän kohti aikuisuutta,
kotkan siivet selässäni.

Miltä kaksisuuntainen mielialahäiriö tuntuu?

"Mikä sulla on?"
"En mä tiedä, kai mua vaan masentaa."
"Ai. Justhan sä olit onnellinen."
"Niin."
"Ois niin kiva tietää miltä toi sun sairaus tuntuu."

Nyt on pakko hieman purkaa tätä raivostunutta oloa. Oon henkilökohtaisesti todella kateellinen ihmisille, jotka eivät koskaan ole olleet masentuneita. Eteenkin kun itse olen harva se kuukausi enemmän tai vähemmän siellä aallonharjan kummallakin puolella. Enemmän mua kuitenkin ärsyttää ne ihmiset, jotka sanoo että ne haluaa tietää miltä musta tuntuu. Ei, et todellakaan halua.

Miten masennuksen voisi selittää kauniisti? Niin, että se olisi olotila jonka haluaisi kokea? Miten tehdä sairaudesta, jota et haluaisi pahimmalle vihamiehellesikään, houkutteleva ja haluttava? Ei mitenkään. Mutta haluan silti yrittää selittää miltä tuntuu kokea tunteet niin kuin minä ne tunnen.

Kuvittele talviyö ja kirkastakin kirkkaampi tähtitaivas. Tähdet tuikkivat kirkkaina, etkä huomaa edes pakkasen kylmyyttä. Yhtäkkiä joku vetää pimennysverhot ympärillesi peittäen tähtitaivaan. Kaikki ne tähdet, jotka ennen toivat valoa yön kylmyyteen, ovat poissa. Jäljellä on pimeys, tyhjyys ja selittämätön kylmyys. Tiedät, että tähdet ovat verhon toisella puolella, mutta et pysty näkemään niistä yhtäkään. Kun et näe tähtiä, et näe mihin suuntaan kulkea. Et näe mistä olet kulkenut siihen, missä seisot. Olet hukassa, vailla suuntaa, kylmissäsi ja epätoivoinen. Kuulet muiden ihmisten äänet verhojen takana. Kuulet, kuinka he huokailevat ihastuksissaan tähdenlennoista ja mutkikkaista tähtikuvioista, mutta sinä vain toivot että voisit nähdä sen mitä he tässä kylmässä talviyössä näkevät. Kylmyys valtaa sinut, et jaksa liikkua, et jaksa puhua. Kaadut maahan, etkä jaksa liikkua. Olet enää pelkkää jäätä. 

Mutta mitäpä se toinen puoli? Hypomania? Miten selittää se? Se, mikä on itsellenikin tabu (enhän minä täälläkään koskaan myönnä tätä puolta elämästäni). On helpompi myöntää, että on väsynyt ja masentunut kuin se, että olet holtiton ja vauhtia on liikaa.
Maniaa ei voi selittää tähtivertauksin. Se ei ole mikään viiden tähden olotila, se on vaarallinen ja petollinen.

Mania tuntuu lähinnä siltä, että ajat pyörällä alamäkeä alas. Ensin alamäki on loiva, mutta sitten vauhti lähtee kiihtymään. Rakastut vauhtiin ja tuuleen. Pidät siitä, miten hiuksesi lepattavat tuulessa ja miten vahva, nopea ja ketterä olo sinulla on. Ja sitten, yhtäkkiä keskellä alamäkeä on joku helvetin hyppyri. Pieni, mutta silti hyvin mahdollinen, sinähän osaat tämän vaikket koskaan aiemmin ole kokeillutkaan! Otat vauhtia ja lennät, liidät kauniina - uudelleen ja uudelleen. Heität voltikin ilmassa! Olethan niin voimakas, olet niin vahva. Vauhti tuntuu hyvältä etkä halua lopettaa IKINÄ! Jatkat laskettelua, vauhti vaan kiihtyy ja naama alkaa väpättää vauhdista. Sitten tajuat, että ei helvetti, minähän hyppäsin lentokoneesta, laskuvarjo ei aukea ja olen metrin päästä maasta. Sitten rysähtää.

Siinä kaksi ääripäätä, joista kumpaakaan en tahdo elää. Haluan elää sitä tavallista elämää, mutta silti välillä romahdan ja nousen uudelleen. Se on elämää, jota aivoni välittäjäaineet ohjailevat. Nämä olivat henkilökohtaiset kuvaukseni. Uskon, että jokaisella kokijalla on oma tapa selittää oireensa ja tautinsa. Jos joku vielä haluaa kokea miltä tuntuu sairastaa tätä sairautta voin kertoa, ettei kaksisuuntainen mielialahäiriö ole noin yksinkertainen. Ensinnäkin, psyykkisten oireiden lisäksi pilaat pahimmillaan elämäsi. Teet tyhmiä päätöksiä ja uuvutat itsesi. Seuraukset on aina pakko kantaa, oli olotila mikä tahansa, koska elämästä ei voi ottaa lomaa.

Toiseksi, joskus elämääni kuuluu myös pyörällä ajaminen pimeässä talviyössä. Yhdessä silmänräpäyksessä olen jäässä, toisessa ajan alamäkeä alas. Toisessa hetkessä olen jälleen pimeässä ja seuraavana henkäyksen aikana putoan lentokoneesta. Tämä siis, jos en olisi supermyöntyväinen hoitoon ja loppuelämän ajaksi määrättyyn lääkitykseen.

Kolmanneksi, tätä sairautta ei haluta, ei feikata, se lankeaa.

Barcelona part 1!

Viime keskiviikkona helmikuusta asti kestänyt odotukseni palkittiin ja pääsin viimein liitelemään taivaalle. Menin siis ystäväni luokse Barcelonaan viikoksi, mutta nyt kun ajattelee, niin olisin voinut olla pidempäänkin. Koko reissu tuntuu nyt silmänräpäisyltä, mutta olihan se kiva palata kotiin poikaystävän luokse.

Olen tuntenut Jaden 20 vuotta, ja sitä aiemmin äitimme ovat olleet ystäviä ala-asteikäisistä asti. Taino, tässä yhteydessä minun ja Jaden ystävyyden alkutaipaleesta pitäisi puhua varmaan tietämisestä - olimme hyvin tietoisia toistemme olemassaolosta, mutta eipä sen enempää kun itse asuin Kotkassa ja Jade pääkaupunkiseudulla. Oli miten oli, vauvakuvat ovat todisteena sille, että olemme todellakin tavanneet vauvoina. Jaden äidin 40-kymppisillä, kymmenen vuotta sitten tapasimme oikeasti. Hetkessä olimme erottamattomat. Siitä alkoi monen vuoden kirjeystävyys, joka kasvoi pitkine mesekeskusteluineen ja yhteisine joululoma- ja kesälomamuistoineen täksi ystävyydeksi, mitä se nykyäänkin on. Lukioiässä elämät olivat hetken liian erilaiset ja ystävyys jäi, mutta viime keväänä asiat palautuivat ennaalleen, kun matkustin Jaden luokse Barcelonaan ensimmäistä kertaa. Viime syksy ja talvi kulutettiin skypettämällä, ja jopa neljän tunnin skypesessiot ovat todisteena sille, että tämä ystävyys on kivikova. Äitimme varmaan kauhistuivat puolikuoliaiksi kun ilmoitimme, että Barcelona part. 2 on tulossa - sen verran villiä menoa oli viime vuonna. Pesunkestävä suunnitelma kuuluukin tulevaisuudelle, että meidän lapsemme saavat myös tulla toimeen toistensa kanssa - jos sattuvat olemaan eri sukupuolta, niin he menevät sitten naimisiin. Piste. (Tosin Nicke huikkasi juuri olkani takaa, että ei tule kuulonkaan....)

Herkistelyt sikseen, itse lomaan! En voi muuta kuin henkäistä ihastuksesta. Muistot Barcelonasta viime vuodelta eivät tehneet kunniaa tälle vuodelle. Kaikki ne kujat pikkuisine tapas-paikkoineen, leipomoineen ja vaateliikkeineen. Kaikki ne parvekkeet, ne kukat ja se iloisena poriseva espanjalaispuhe. Ne kaupat, se elämä, se rauhallinen syke, kun ihmisillä ei ole kiire minnekään. Se ranta, polttavan kuuma hiekka ja turkoosinvihreän meriveden tuoma helpotus porottavan auringon käristämälle aurinkoöljyiholle. Sää oli paljon parempi tänä vuonna edelliseen verrattuna, mutta tottakai loppuviikosta alkoi taivaalle kerääntyä pilviä ja niskaan tihuttaa pisaroita.



Barcelonahan ei suurena turistikaupunkina ole sitä perinteistä Espanjaa, mutta siitä huolimatta oikein loistava turistikohde, jossa on mahdollista yhdistää ranta-, kaupunki-, bile- sekä shoppailuloma oikein toimivaksi kokonaisuudeksi. Tosin Espanjalaisuuteen pääsee käsiksi muutamissa tietyissä paikoissa, joihin palaan postauksissani myöhemmin. Lisäksi Barcelonassa metroilla ja busseilla pääsee helposti paikasta toiseen, eikä kävelykään ole poissuljettu vaihtoehto, jos tietää mitä tekee.

Keskiviikkona lähdin Turusta yhden aikaan ja olin Barcelonassa noin puoli kymmeneltä illalla - paikallista aikaa, ja Jaden luokse pääsimme joskus puoli yhdeltätoista. Haimme kaupasta pari pulloa roséeta, mutta tämä bile-eläin ei suihkun jälkeen kyennyt muuta, kuin sammumaan sänkyyn - se siitä hurjasta aloituksesta.

Torstaina lähdettiin rannalle aamubrunssille. Ostettiin marketista tortilla de patatas'ia, joka on siis herkullinen espanjalainen perunamunakas, suklaacroissantteja, tuoreita kirsikoita ja tietty vesipullot. Käristeltiin auringossa hetki, mutta Diagonal Mare'n Primark alkoi houkutella liikaa. Otettiin metro Diagonal'iin, ja kyllähän sinne Primarkiin sitten katosikin se sata euroa ja vaatekaappi sai taas paaaaljon uutta sisältöä. Shoppailun jälkeen oli kamala nälkä, joten palattiin La Barcelonetaan ja mentiin Tapaksille paikkaan, jonka nimeä en kuollaksenikaan saa mieleen. Se on sääli, koska se ravintolan periespanjalainen tunnelma, tummine tunnelmavalaistuksineen yhdistettynä siihen tajuttoman herkulliseen ja edulliseen ruokaan saatteli minut taivaalliseen ruokanirvanaan. Annoin tarjoilijoille jopa ruhtinaalliset tipit - ennenkuulumatonta tällaisen köyhän opiskelijan elämässä. Se oli unelmapaikka se!

 

Perjantaina ja Lauantaina kulutettiin aikaa tylsästi vain käristelemällä nahkaa rannalla ja tietty tekemällä pienet kävelyretket. Perjantaina käytiin Parc de la Ciutadellassa, jossa otettiin paaljon kuvia. Innostuttiin jopa käymään picnik-ostoksilla marketissa, joissa kävi vähän niin, että sitä hintatasoltaan Suomeen verrattuna naurettavan halpaa kosmetiikkaa tarttui enemmän mukaan kuin picnik-evästä; Coca Colat ja yksi Tortilla de Patatas. Jaden ruotsalainen kämppis yritti saada meitä kanssaan juhlimaan, mutta jäimme mieluummin katselemaan Putous-videoita ja ahtamaan ruokaa itseemme - perusfinskit taas vauhdissa, eh?

Lauantaina käveltiin La Barcelonetassa, pyörähdettiin myös La Ramblalla peruskaupoissa kuten Stradivariuksessa, Pimkie'ssä, Bershkassa, Zarassa ja näissä. Niistä ei kuitenkaan mitään tarttunut mukaan, koska olin niin sokaistunut Primarkin halvasta hintatasosta. Illalla ei myöskään isketty baanalle, koska olimme niin väsyneitä päivän kävelymaratonista. Päädyimme sitten vain syömään ja juttelemaan, Jaden kämppiksen kipitellessä päätään pudistelleen yöelämään - olen aika varma, että Isa piti meitä tylsinä rantahylkeinä, jotka vain puhuivat tosi lujaa ja olivat hyviä sotkemaan koko kämpän yhdessä illassa.

Sunnuntaina herättiin yhdeksältä ja jo kymmeneltä oltiin rannalla. Koko päivä kulutettiin öljyttynä hylkeenä uuden auringonottosarongin päällä (Espanjassa jokaisella muotitietoisella, itseään arvostavalla rantahylkeellä on sellainen - siksi minullakin on nyt. Sillä on kamalasti hyötyä täällä suomessakin; voin suojautua mm. itikoilta tai kääriä sen juhannuksena kaulahuiviksi). Puoli viideltä team rantahylkeet saivat tarpeekseeen, ja siirryttiin takaisin Jaden luokse. Sitten tehtiin pikkuhuomio, että aivan, meikäläaisellä oli se aurinkoyliherkkyys, joka nyt kukoisti jaloissa kauniina ihottumana. Lohdutukseksi tehtiin pastaa ja pestoa ja parannettiin maailmaa kertaamalla elämäämme moneen kertaan uudelleen. Sekin selvinpäin. Viimeistään tänä iltana tajusimme, että emme olleet vieläkään lähteneet juhlimaan. Tätä juhlittiin sitten mussuttamalla jätskiä ja katsomalla Putous-videoita Jaden kaksion keittiössä - miksi muuttaa jotain, jos se on hyvää ja toimii?

Loppureissu ja matkavinkit seuraavassa osassa juhannuksen jälkeen ♥.
Nauttikaahan ihmiset, itse ainakin aion suunnata Hankoon (en todellakaan vadelmaveneellä, tää vitsi on kuultu jo) grillisapuskan ja Nicken sukulaisten ääreen. Jaiksis! Pidetään korkki auki, pelastusliivit päällä ja pää pinnalla, eiköstä?

Suurella sydämellä, ruskettunut rantahylkeenne.

“When a woman becomes her own best friend life is easier.”

Jos pyytäisin sinua mainitsemaan kaikki asiat joita rakastat, miten kauan menisi siihen, että mainitsisit itsesi? Olisitko ollenkaan tuolla listalla? Miksi et?
Antaisitkö jonkun rakkaasi kohdella itseään niin kuin sinä kohtelet itseäsi? Käyttäisitkö samoja haukkumasanoja ystävistäsi, kuin mitä käytät arvostellessasi itseäsi? Kohtelisitko rakkaitasi samoin epäonnistumisten edessä, kuin kohtelet itseäsi nyt? Lyttäisikö äitiäsi samoin, kuin lyttäät itseäsi?

Usein kun aletaan listata itselle rakkaita asioita, listan etupäässä on perhe, ystävät ja sen jälkeen kaikenlaista ruoasta liikuntaan ja vaatteisiin. Harvoin olen kenenkään koskaan kuullut listaavan itseään tuolle listalle. Miksi? Onko muka itsekästä rakastaa, arvostaa itseään? Ei.


Elämä on lyhyin koskaan kokemamme asia - jos nyt jätetään armotta huomioimatta kaikki uudelleensyntymisen yms. mahdollisuudet. Tämän lyhyen kokemuksen vietämme yhdessä kehossa. Eikö elämä olisi hieman mielekkäämpää, jos rakastaisimme sitä sitä kehoa ja ihmistä sen sisällä. Eikö asioista tulisi helpompia? Ei tarvitsisi enää pakottaa itseään lenkille, yrittää jaksaa liian vähällä energialla, ei tarvitsisi haukkua itseään epäonnistumisista, tai peilikuvaa vaateostoksilla. Voisi uskoa saavutuksiinsa, kykyihinsä ja iloita onnistumisista. Elämässä olisi hitunen enemmän rakkautta ja onnea.

Jos et rakasta itseäsi, olisi ehkä hyvä pohtia syitä sen takana. Oletko mielestäsi liian yksinkertainen? Oletko mielestäsi liian ujo? Oletko väärän kokoinen, muotoinen, näköinen? Toisaalta silloin on hyvä miettiä; vihaatko äitiäsi tai jotakuta ystävääsi siksi, että hän on liian ujo? Liian yksinkertainen? Väärän kokoinen, muotoinen ja näköinen? Tai koska hän ei osaa pirtää ihmistä tai kirjoittaa kauniilla käsialalla? En usko, miksi siis vihaisit itseäsi?

Miksi vaadit itseltäsi niin paljon, mitä voitat sillä? Yksinkertaisuus tekee asioista helpompia, monimutkaisuus ärsyttää. Yksinkertaisuutta voi kompensoida monella eri tavalla, eikä kukaan voi loistaa jokaisessa oppiaineessa. Harva meistä on kuitenkaan tyhmä kuin saapas. Ujous on söpöä, mutta jos se häiritsee elämää, siitä voi opetella pois. Miksi vaatia keholtaan mahdottomia, eikö ole tärkeintä että se toimii; sekin tekee kaikkensa pitääkseen sinut hengissä. Ethän sinäkään osaa lukea ajatuksia, mutta osaat hengittää ja kävellä, nähdä ja maistaa, haistaa ja nukkua. Ymmärrätkö mitä tarkoitan? Sinä osaat jotain, ehkä olet vain kuluttanut aikasi vihaten itseäsi niin, että olet sokaistunut. Et näe asioita, joissa olet hyvä.

Miten voi oppia rakastamaan itseään? Ja ennen kaikkea, miten sen voi näyttää? Itsensä rakastamaan oppiminen on pitkä ja vaikea tie. Se ei todellakaan ole helppo juttu, joka tapahtuu yhdessä yössä. Ei edes kahdessa. Joskus ei edes vuodessa tai kahdessa. Se on kuitenkin mahdollista ja kokemuksena äärettömän antoisaa.

“The most terrifying thing is to accept oneself completely.” 

― C.G. Jung

Kaikki lähtee pienestä. Epäonnistumisten kohdalla ei enää hauku itseään lyttyyn. Toteaa vain, että ensi kerralla paremmin - tärkeintä oli, että yritti. Vaateostoksilla sovittaa niitä vaatteita mitä haluaa, eikä ahdistu jos pienin koko ei mahdukkaan päälle; koko on vain numero. Jos vaatekaupan vaatteet eivät istu, vika ei ole itsessä vaan vaatteen mallissa . Jos vanhat vaatteesi eivät enää mahdu, kohautat olkiasi ja ostat uusia - keho muuttuu ajan myötä, se kannattaa vain hyväksyä. Rakkautta on antaa keholleen niitä ravintoaineita mitä se tarvitsee, myöntää itselleen ettei se oma keho oli muiden niin erilainen; se ei liho normaaleista ruoka-aineista, jos niitä syö kohtuudella. Lisäksi on tärkeää ravita kehoaan ja mieltään jollakin vähän paremmalla, oli se sitten marjoja tai suklaata. Tärkeää on myös se, ettei vertaile itseään muihin - olet paras versio itsestäsi, usko siis itseesi ja kaikkeen mitä teeet! Rakkautta on uskoa  unelmiinsa, uskoa tekoihinsa, kykyihinsä ja saavutuksiinsa. Kukaan ei ole täydellinen, mutta omalla tavallaan täydellinen ja kaunis juuri sellaisenaan.

“You are not a mistake. You are not a problem to be solved. But you won't discover this until you are willing to stop banging your head against the wall of shaming and caging and fearing yourself.” 

― Geneen Roth, Women, Food and God: An Unexpected Path to Almost Everything

Lisäksi rakkautta on antaa kehonsa levätä; antaa sille unta, aikaa palautua stressistä tai liikunnasta, lisäksi pitää sallia itselleen aikaa rentoutua. Rakkautta on se, ettei pakota itseään tilanteisiin tai tekoihin, joita katuu. Oli se sitten alkoholi, liikunta, tupakointi, toisten satuttaminen tai epätyydyttävät ihmissuhteet. Rakkautta on sallia itselleen virheitä ja myöntää omat vikansa. Rakkautta on hymyillä peilikuvalleen, hyväksyä se, ettei keho voi olla täydellinen. Rakkautta on hoivata kehoaan, rentoutua ja tehdä asioita, jotka tekevät onnelliseksi tai tuottavat nautintoa; tanssia, maata sohvalla, siivota, laittaa ruokaa.

Mitäpä jos yrittäisit rakastaaa itseäsi niin, kuin äitisi rakasti sinua ja vauvavarpaitasi. Mitäpä jos yrittäisit rakastaa itseäsi niin, kuin rakastat ystäviäsi ja äitiäsi. Voit olla kehosi paras ystävä, uskollisin kannustajasi, pettämätön tsempparisi, kaunein hymy peilikuvastasi. Jos olet pahin vihollisesi, mitäpä jos lopettaisit? Ainoa ihminen joka voi vetää itsetuntosi pysyvästi alas, olet sinä itse. Kannustan sinua rakastumaan silmiisi, hiuksiisi ja kehoosi, hauskoihin juttuihisi ja pettämättömään huumorintajuusi, lentävään luovuuteesi tai älyysi, ehkäpä joku muukin huomaa ne?

Äitini sanoi sen viisaasti; jos et rakasta itseäsi, ei kukaan muukaan voi rakastaa sinua; ensin pitää oppia rakastamaan itseään, jotta voi täysin oppia rakastamaan muita. Kaikista epäilyistäni huolimatta, tuo lause pitää paikkansa. Epävarmuus näkyy ulospäin. Jos et arvosta itseäsi, hyväksyt helpommin elämääsi ihmisiä, jotka eivät myöskään arvosta sinua. Ihmisiä, jotka vain käyttävät sinua hyväksi, satuttavat, pettävät. Kun viimein tajuat olevasi paremman kohtelun arvoinen, muut myös kohtelevat sinua paremmin. Voin kokemuksen syvällä rintaäänellä sanoa sen. Kun opit asettamaan itsesi tuolle rakastamiesi asioiden listalle, lupaan, että elämäsi muuttuu mielekkäämmäksi niin monella eri tavalla. Kokeile, mitäpä sillä menettäisit?

“You are imperfect, permanently and inevitably flawed. 
And you are beautiful.” 

― Amy Bloom

“Dare to love yourself

as if you were a rainbow

with gold at both ends.” 

― Aberjhani, Journey through the Power of the Rainbow: Quotations from a Life Made Out of Poetry

Kuka minä olen?

Emilian postauksesta inspiroituneena ajattelin myös kertoa kenen blogiin olet oikeasti eksynyt.

Minä olen urheiluhullu. Rakastan liikkumista ja jumppaamista yli kaiken, rakastan hikoilua ja urheilun jälkeistä tunnetta. Rakastan itseni haastamista, sykkimistä. Sitä, kun tuntuu ettei jaksa enää ja silti jaksaa! Rakastan kipeitä lihaksia ja tulosten seuraamista. Minulle ei ole vaikeus lähteä kotoa aamulenkille edes aamulla puoli seitsemältä tai yliopistolle jumppaan iltamyöhällä. Viikkoni koostuu aika lailla samalla tavalla; tiistaina, keskiviikkona ja perjantaina Pump, ehkä tiistaina vielä Dance fit, sunnuntaina Body Attack tai/ja Zumba + aamulenkit silloin tällöin päälle. Ahdistun, jos en pääse liikkumaan, esimerkiksi jos joku paikka on rasittunut tai olen kipeä. Silloin olen kireä ja kiukkuinen. Jos siis jätän urheilun takiasi väliin vapaaehtoisesti, olet minulle äärettömän tärkeä - minä rakastan sinua.

Olen itsekeskeinen. Kiinnostun asioista helpommin, jos ne hyödyttävät minua. Jaksan hoitaa niitä pidempään, jos hyödyn niistä. Yritän kyllä ajatella muiden tunteita ja etujakin, mutta yleensä oma hyvinvointini tulee, varsinkin nykyisin, aika lailla etusijalla. Minun treenini, minun ruokavalioni, minun menoni. Tiedän, tyhmää ja melkein rinnastettavissa fitness-ihmisten itsekeskeisyyteen, mutta voin sanoa että tällaiseksi opitaan vastoinkäymisten kautta. Toivon välillä, etten olisi niin itsekeskeinen, mutta minkäs teet.

Aloitan lauseet yleensä "minusta tuntuu/minä ajattelen". Minulle on aina ollut helppoa kirjoittaa ja puhua omista tunteistani, puhua ja jauhaa omista asioistani. Minulla ei ole peruskoulussa ollut juurikaan kestäviä ystävyyssuhteita, enkä ole tottunut kuuntelemaan toisten ongelmia. Peilaan usein ystävieni elämänkokemuksia omiini, ja yritän omien kokemusten avaamisen kautta ilmaista samaistumista ja ymmärrystä. Minua rupee ahdistamaan, jos en välillä saa ilmaista omia tunteitani. Osaan siis kyllä puhua pitkiäkin keskusteluita toisten ongelmista ja jauhaa ystävieni ihmissuhdeongelmia, mutta hyvin useasti olen tottunut siihen, että jauhan omista asioistani. Jos siis haluat puhua omista asioistasi minulle, ole hyvä ja puhu päälleni. Kiitos. En pahastu.

Minä olen se, joka tekee kärpäsestä härkäsen. Tiedän, että voisin säästää itseäni ottamalla asiat eri tavalla vastaan, mutta silti teen melkein kaikesta ongelman. Ajattelen ja ylianalysoin asioita liikaa niin, että ne muuttuvat päässäni todellista suuremmiksi. Esimerkiksi, minulle on täysin arkipäivää analysoida jokaikinen saamani whatsapp-viesti. Yritän pohtia millä tuulella toinen on ja vieläkö hän välittää minusta, olenko ehkä suututtanut hänet jotenkin tai onko hänellä kaikki muuten vain ok. Pelkään menettämistä ja ihmissuhteiden katkeamista yli kaiken.

Minä olen se, joka ei osaa käyttää alkoholia ja silti välillä sortuu käyttämään sitä huonoin seurauksin. Juon yleensä liikaa ja liian nopeasti. Sitten teen kaikkea äärettömän idioottimaista. Olenkin päättänyt olla juomatta satunnaisia oluita ja viinilasillisia lukuun ottamatta. Olutta rakastan todella paljon.

Minulla on ei ole yhtä parasta ystävää. Niitä on monta, jokainen eri kaveripiiristä. Olen joiden kanssa enemmän yhteydessä kuin toisten, toisten kanssa näen useammin, toisten kanssa puhumme syvällisempiä, toisten kanssa pelleilemme. He ovat kaikki minulle kuitenkin lopulta yhtä tärkeitä ja olen valmis tekemään jokaisen onnellisuuden eteen kaikkeni. Silloin, kun kannan heistä huolta, turhaudun ja stressaan. Välitän kaikista äärettömän paljon, mutta olen välillä huono ilmaisemaan sitä.

Minä olen se, joka ei osaa tehdä päätöksiä. Tai sitten niissä kestää hirmu kauan. Oli päätös iso tai pieni, joudun aina ihan paniikkiin. En myöskään pidä muutoksista. Mieluummin elän turvallisessa kuplassani koko ajan. Olen kuitenkin vähän ristiriitainen, sillä samalla etsin koko ajan elämääni jotain tapahtumaa. Olen myös tuuliviiri ja muutan mieltäni harva se päivä.

Olen perfektionisti. Taino, sehän ei saisi määrittää persoonaani, mutta määrittää kuitenkin. Vaadin itseltäni hurjan paljon. Vaadin myös muilta huomaamattani paljon. Hoidan kaikki hommat mm. paljon ennen deadlineja, enkä siltikään ole saavutuksiini tyytyväinen. Stressaan kaikesta ja jatkuvasti, enkä osaa ottaa rennosti. Jos asiat eivät mene suunnitelmien mukaan, turhaudun ja kiukuttelen.

Vihaan riitelyä. Välttelen sitä viimeiseen asti, mutta saatan silti pitää mykkäkoulua ja tiuskia asioista tuhottoman pitkään. Vihoittelen vanhoista asioista ikuisuuden, enkä unohda mitään kokemaani vääryyttä - ikinä. "Anteeksi annan, mutta en unohda", sopii minuun täydellisesti.

Elämää kuukauden ajalta

Puhelimen kamera sanoo räps räps. Puhelimessani on kuusi kuvanmuokkausohjelmaa. Joten miksi se siis on niin hankalaa saada tänne kuvamateriaalia? Olisihan se nyt paljon konkreettisempaa näyttää, mistä elämäni koostuu, kuin vaan suoltaa soopaa. Myönnän laiskuuteni, mutta varsinkin viime aikoina on vain tapahtunut niin paljon - vaikka ei ehkä siltä vaikuta. Enemmänkin on tapahtunut ihmissuhteissa ja pääni sisällä. Valon lisääntyminen niin ulkona kuin elämässäni on saanut kiintopisteen muuttumaan aivan toiseksi... Onneksi on kuitenkin kollaasit. Nyt on luvassa oikea kuvapläjäys elämäni viime kuukaudesta...

 

1. Olen mm. miettinyt paljon viime vuotta. Tässä näette synttärikukkaseni viime vuodelta, hassua ajatella, että täytän tänä vuonna 20! // 2. Selfieiden räpsiminen tulee luonnostaan, voisin kohta ruveta jo tekemään sellaista ihmeen videota, mihin tungen vuodessa 365 kuvaa naamastani aikajärjestyksessä. Sitten voin ihailla jälkivuosina lärvini muuttumista. //3. Ai niin, ostin lentoliput Barcelonaan kuukausi sitten, nyt päiviä onkin siis jo paljon vähemmän jäljellä! Lähden kesäkuussa :)

 

1. Huomasin omaa kirjahyllyä tarkastellessa, miten yksipuolista nuorille naisille tarjottava kirjallisuus on. Rakkautta sen olla pitää, miellellään salaista ja toivotonta. Tässä tarjontaa -70 ja -80 -luvuilta. // 2. Tietysti olen lakannut monet monet monet kynnet! // 3. Ja reenannut. Ilmeisesti tulosta alkaa syntyä, koska selkä alkaa saada lihaksia! // 4. Niin, ja tietenkin olen opiskellut. Pääpainotus on nyt ruotsissa. Ärsyttää, miten heikko sanavarastoni on. Tällä hetkellä käynnissä olevan ranska tosin häiritsee oppimista. En ymmärrä miten voi sekoittaa ranskan ja ruotsin keskenään, mutta pää tekee mitä se haluaa.

 

1. Helmikuussa, tasan kuukausi sitten oli myös nämä Oscar gaala -bileet! Tällä kuvalla voitin Oscarin parhaasta somekuvasta. Palkinto on edelleen noutamatta, hups. // 2. Pitihän sitä tietysti pullistella olkapäitä olkaimettoman mekon kanssa. Ahhh, ihanaa kun viimein alkaa saada lihaksia! En voi tarpeeksi ylistää urheilun suhteen tavoitteetonta sekä dieetitöntä vuottani ♥

 

1. Kämppä on pidetty toki tapoihin kuuluvasti siistinä. // 2. Eräs ilta tuli kauhea ikävä kavereita, joten lätkäisin seinälle sitten muutamat kuvat. Maalarinteippi ei kuitenkaan tartu tuohon lasikuitutapettiin, joten muutaman päivän päästä jokaisen ystäväni naama oli lattialla. Joten ehh... pitää vähän vielä kehitellä tätä. // 3. Kuka sanoi etteivät kirjat sovi sisustukseen? //4. En olisi uskonut tänne muuttaessa, että keittiöni jokainen pienkodinkone muuttuu mustaksi. Yhtenäisyys ainakin pysyy kasassa, ja kivalta näyttää muutenkin muuten niin vaaleassa kämpässä! 

 

1. Valon lisääntyessä lenkkeily on nostanut päätään, ja olen jaksanut raahautua taas Body Attackiin. Lihakset kiittävät. // 2. Kipeilin, muistaakseni helmikuussa. Vaikka kuume kesti vain pari päivää, en voinut viikkoon tehdä yhtään  mitään. Nenä vuotaa vieläkin... // 3. Äidin nahkatakki on kaivettu taas esiin! Villapaidan ja tennareiden kanssa olen astellut menemään ihan rennosti. Tietysti ison kaulahuivin kanssa - ja nilkat paljaana (sitten se pohtii, miksi nenä vuotaa...)

 

1. Tämän viikon keskiviikkona jätin ranskan luennon väliin ja vietin päivän sängyssä reenamisesta kipeytyneen selkäni kanssa. Taisi auttaa, koska tänään pääsin jo rennosti hölkkäämään! // 2. Gotta love postmodern poetry... // 3. Runous senkun vahvistuu omana juttuna. En kuitenkaan jaksa kirjoittaa 9-12 sivuista tutkielmaa aiheesta x, vaan päätin säästää psyykettäni ja mennä tenttimään kyseisen aineen kuun lopussa. Saan sen sitten pois alta, eikä ensi kuulle jää enää mitään kirjallisia hommia! Helppoa. // 4. Selfiehän se siinä. Olen viimein alkanut pitää ulkonäöstäni. Johtuu ehkä siitä, että hymyilen jatkuvasti.

 

1. Aurinko ja aurinkolasit ♥ // 2. Throwback niihin ihaniin Oscar Gaala -bileisiin, tai itseasiassa etkoihin. // 3. Joskus ei vaan aamulla kiinnosta lähteä luennolle. // 4. Mutta onneksi voi ottaa selfieitä. Ainakin lapsilleni jää kuvia minusta nuorena ja viattomana....heh.

 

1. Aurinko näkyy Turussa melkeinpä joka päivä! Päivät lämpenevät koko ajan - olen ihan fiiliksissä! // 2. Hiukset ovat kasvaneet ihan hurjasti. Valon lisääntyminen aiheuttaa myös sen, että aamuluennot eivät ole yhtä tuskaa - samoin iltaluennoilta pääseminen ei tunnu siltä, kuin kävelisi keskiyöllä ulkona. // 3. Rennot viikonloput ja pitkät aamut sängyssä! Sitten kun puiden lehdet saadaan vihreäksi, niin maisema neljännestä kerroksesta tulee olemaan oikein mukava. // 4. Väinö Kirstinä; Luonnollinen tanssi (1965) - Arvostelma. Runo, joka on minusta oikein mukava.

Tässäpä tämä elämäni oikeastaan tiivistyy aika hyvin. Toisaalta kuljen nahkatakissa yliopistolla ja olen oikein edustavana, toisaalta treenaan vointini mukaan tai hillun kotona (treenivaatteissa). Kumpaakin yhdistää se, että varsinkin keväisin, musiikki pauhaa non-stoppina. En lähde mihinkään ilman kuulokkeita ja vain nukkumaan mennessä musiikki hiljenee. Lupaan yrittää tsempata näiden kuvien kanssa, niin ei tarvitsisi aina vetää kauheita huonosti tehtyjä kollaasipommituksia.

Energiaa piisaa vaikka millä mitalla. Olen niin onnellinen, kevät on parasta aikaa.

Voinko uskoa enää mihinkään?

"So little time
Try to understand that I'm
Trying to make a move just to stay in the game
I try to stay awake and remember my name
But everybody's changing
And I don't feel the same." 
Keane - Everybody's changing

Olen kuunnellut kyseistä biisiä vuodesta toiseen, jo vuodesta 2009. Vieläkin samaistun näihin lyriikoihin, mutta toisaalta se tuo minulle turvaa. Vaikka kaikki muuttuu ympärillä, hyvä että edes biisiin samaistumisen tunne säilyy...

Alan huomata, että pikkuhiljaa kasvan todellakin aikuiseksi - en ole enää pikkuvanha, olen oikeasti pikkuhiljaa  vanha. Olen ennenkin nähnyt ympärilläni asioiden muuttuvan vieraiksi ja pelottaviksi, mutta kun niin tapahtuu, en koskaan osaa oikein varautua. Aina se on iso shokki ja kehityskriiseilyn hetki (jos toinenkin).
Maanantaina sain vähän huonoja tai odottamattomia uutisia äitini mukana Valkeakoskelta. Taino, ei Valkeakoskelta, mutta perhepiiristä. En niihin uutisiin sen suuremmin mene, koska ne eivät ole julkisia asioita. Eivät sellaisia, joita voisin edes tänne kirjoittaa.

Haluaisin enemmänkin pohtia sitä, miten lapsena kaiken näkee niin viattoman onnellisena ja hyvänä. Mitä aikuisemmaksi kasvaa, sitä enemmän värejä ja sävyjä osaa hahmottaa. Lapsellisen naiivista ja turvallisesta tulee yhtäkkiä vierasta, pelottavaa, ahdistavaa. Asiat saavat huolestuttavia puolia, joskus siihenkin asti, että kyseenalaistat koko lapsuutesi uskottavuuden: voiko mihinkään enää uskoa - ihmisiin, muistoihin. ihmisistä opittuihin asioihin?

Muistan lapsuuteni varhaisimmat vuodet onnellisina ja kultaisina. Lauantaihin kuului lastenohjelmat, jäätelölaatikosta askarreltu namiloota, Avara luonto, sauna, smurffilimu ja Bumtsibum. Iltaisin katseltiin telkkaria, joskus Kyllä isä osaa:ta, joskus liikennepoliiseja ja arkisin äidin tultua töistä, istuskelin muumien tai Onnenpyörän parissa. Suurin ongelmani oli se miten pukisin barbini tai mitä värityskirjaa värittäisin. Silmiini ei kantautunut yhtäkään isojen ihmisten ongelmaa - elin lapsuuskuplassa. 

Ongelmat ovat muuttuneet viidentoista vuoden aikana ihan uusiin ulottuvuuksiin. Olen taistellut mielenterveysongelmien ja koulukiusaamisen kanssa. Lisäksi elämääni on aina Valkeakoskelle muuton jälkeen varjostanut tieto ns. aikuisten ongelmista. Olin sitten miten vanha tahansa, en vain osannut sulkea niiltä tietoisuuttani. Kuulin kaiken, näin liikaa. Tai ehkä seurassani puhuttiin liikaa, ehkä minun edessäni ei osattu varoa tekemisiä. En minä ole tyhmä, vaikka lapsi olenkin ollut.

Seuratessani kaikkia isojen ihmisten ongelmia jo monen vuoden aikana, olen oikeasti alkanut kyseenalaistaa ihmisten luotettavuuden. Tiedän, miten monta salaista puolta ihmisellä voi olla, olen nähnyt sivusta liian monet. Miten voisin enää tutustua ihmisiin ennakkoluulottomasti? Jokaisella on salaisuutensa ja luurankonsa, koskaan ei voi olla varma millaisia toisten ovat. Kun tiedän, miten kamalaia asioita ihmisten hymyjen taakse kätkeytyy, vaatii ihan kamalasti uskoa ja voimia pysyä positiivisena. Enkä minä ole ollut mikään optimisti - joskus kaikki se todistamani kamaluus ja kurjuus on purkautunut minusta ulos kyynisyytenä, pessimisminä, masennuksena. Välillä usko katoaa kokonaan näkyvistä, ihmisten pahuus ja tekojen (tai tekemättömyyden) seuraukset valtaavat kaiken huomiokyvyn.

En minä tiedä voinko luottaa muistoihini. Entä jos olenkin nähnyt tapahtumat vääränlaisina? Entä jos asioita ei olekaan tapahtunut? Ihmiset ovat osoittautuneet aivan erilaisiksi, millaisina heidät naiivina lapsena muistan. Vieraiksi, pahoiksi. Sellaisiksi, jotka ovat itsekkäitä, narsistisia, täynnä pahuutta. Totuus on kuitenkin se, että markka ei ole aina markka, laulun nuotti ei ole aina vireessä ja pyörälenkin varrelle mahtuu monenlaisia kurveja. Ihmisten teoilla on omat motiivinsa, omat salaisuutensa. Tiedän, että itsekin olen ollut ilkeä, itsekäs ja tehnyt pahoja tekoja, välillä vääristä syistä ja välillä jopa itseäni satuttaen.

Uskon kuitenkin, että hyvyyttä on olemassa. Haluan uskoa siihen, että lapsuuteni hyvät muistot eivät ole pelkkää naiivin lapsen harhaa, vaan että ihmiset ovat muuttuneet sen ajan jälkeen. Jos en voi luottaa edes lapsuuteni onnellisuuteen, minun horjumattomalta uskoltani onneen ja hyvyyteen katoaa pohja. Mihin "parempaan" sitten uskoisin, kun taistelen masennuksen kanssa? Mikä saisi minut sitten selviytymään joka ikisestä takapakista, joita koen? Jos en voi luottaa ihmisten tai asioiden hyvyyteen edes menneisyydessäni, en voisi luottaa siihen nytkään. Mutta minä tiedän, että ihmisissä on hyviäkin ihmisiä, pahuus ei ole vallitseva piirre aina. Vaikka minuakin on kohdeltu kaltoin ja uskoni on ollut katkolla monta kertaa, voin tunnustaa, että tällä hetkellä elämässäni on upeita, lämpimiä ja välittäviä ihmisiä. Yksi heistä on saanut minut uskomaan siihen, että minussakin on jotain hyvää ja jotain arvokasta, jotain sellaista mihin voi kiintyä.

Vaikka muistojeni uskottavuus onkin hauras, nykyhetken onnellisuus valaa uskoa siihen, että kaikki ihmiset eivät ole läpimätiä. Ja vaikka ihmiset paljastuisivatkin muuksi miltä he aluksi vaikuttavat, se ei tarkoita, etten voisi enää luottaa mihinkään. Lapsuuden usko pysyy minussa. Jos jotain hyvää olen läheisiltäni oppinut, niin minä uskon siihen, että lopulta asiat kääntyvät aina paremmiksi.

Good life

Vaihto-oppilashakemus on viimein postitettu motivaatiokirjeineen. Nyt on tehty kaikki, mitä tehtävissä on ja on aika aloittaa stressaava osuus: odottaminen. Siinä en koskaan ole ollut kauhean hyvä. En tiedä tarkalleen kauanko joudun tässä piinassa elämään, mutta toivottavasti en ainakaan huhtikuuta kauemmin. Ihan jo senkin takia, että jos onni käy, minulla on ISO kasa hommaa hoidettavana - rahankeruusta lähtien. En malta odottaa!

Eilen Emilia huomautti minulle, että vanhoihin blogiteksteihini verrattuna on tapahtunut suuri muutos. Minua ei enää monelta osin tunnista samaksi ihmiseksi (ulkoisesti ja sisäisesti). Kun itse selasin tekstejä, huomasin itsekin tuon huiman muutoksen. Se on tapahtunut niin ajatusten, arvojen, asenteiden, kuin myön ulkoisen olemuksen tasolla. Olen tällä hetkellä todella tasapainossa olosuhteisiin nähden. Totta kai välillä kiukuttaa/turhauttaa, mutta en enää anna sen pilata koko päivää. Hetken päästä jo nauran maha kippurassa tai heitän huonoa läppää.

On jännää huomata, miten puolen vuoden yksinasuminen on muuttanut minua ja ajatuksiani. Suhteeni on eri ruokaan ja rahaan, vastoinkäymisiin, murheisiin ja huoliin. Suhtaudun eri tavalla myös onnellisuuteen. En enää usko sen olevan jotain saavuttamatonta, ulottumattomissa olevaa, abstraktia kultapölyä. Se on jotain, minkä olen oppinut saavuttamaan ja huomaamaan jopa huonoinakin hetkinä. Voisin väittää, että vuoteen 2015 on mahtunut ehdottomasti enemmän hyviä päivä, kuin huonoja. Itseasiassa - jokaikinen  päivä on ollut jollain tapaa hyvä. Ei sellainen maanisen hyvä. Sellainen...tavallisen hyvä. Sellainen, mitä muistan eläneeni joskus kaaaauan sitten, ennen kuin kaikki ongelmani alkoivat.

Kelailin yhtenä päivänä männäviikolla koulukiusaamista. Sitä helvettiä, mitä kävin läpi koko peruskoulun. Ei se ollut ehkä ulkopuolisille niin pahaa, mitä se oli minulle. Se oli vain jatkuvaa tunnetta, etten minä mahdu tai sovi joukkoon. Leikeistä ulos jättämistä, salaisuuksien levittelyä, nimittelyä, tavaroiden penkomista. Yläasteella tönimistä käytävillä, huutelua, tavaroiden viskomista, sanomisieni toistamista, nimittelyä... Lista jatkuu. Enkä ole todellakaan vielä päässyt siitä yli. Muistan vain, että joka ilta ala-asteella iltaisin minulla oli fyysisesti tosi paha olo. En olisi halunnut mennä kouluun ja siksi minua oksetti. Yläasteella aloin jo linstata ja olin jatkuvasti kipeänä. Uskoisin senkin johtuvan siitä, että olin jatkuvasti stressaantunut - miksipä en olisi ollut, kun tuntui että kaikki syrjivät.

Koulu oli ainoa mihin jaksoin keskittyä kaiken helvetin keskellä, Kiusaaminen oli itseasiassa yksi syy, miksi päättötodistukseni keskiarvo oli 9.333. Kiitos siis jokaisesta kahdeksasta kympistä♥ Ne ovat lämmittäneet mieltä, vaikka muistot peruskoulusta eivät.

Sain palautetta joulukuussa professorilta, etten osallistu tunneille tarpeeksi. Selitin sen johtuvan siitä, etten osaa olla luokassa, koska olen kokenut koulukiusaamista. Hän ei ymmärtänyt millaista helvettiä tarkoitin, mutta totesi "no, mutta silti." Silloin tuli vähän paha mieli, mutta samainen kokemus sai minut jälkikäteen tajuamaan senkin, että kiusaamisesta on jo aikaa. Nyt on minun aikani jättää se taakseni ja ottaa yliopisto uutena mahdollisuutena osallistua tunneille ja hankkia ystäviä - eikä käyttää sitä tekosyynä siihen, ettei tarvitse osallistua luennoilla. 

Ja itseasiassa tällä viikolla osallistuin aktiivisesti joka ikiselle luennolle, jolla istuin. Viittasin, reflektoin. Into syttyi, ja jaksoin koko viikon tehdä aktiivisesti kouluhommia kotonakin. Nyt viikonloppuna olen viimein aika lailla toimeeton, koska kaikki kouluhomat ovat tehtynä. Tuntuu aika siistiltä! Tunnen oloni todella energiseksi ja ahkeraksi, ja on kiva vain istuskella estetiikan kirjan parissa ryystäen kahvia.

Muutokset joita tapahtuu ympärilläni jatkuvalla syötöllä, ovat jotain aika suurta ja hienoa. Viimein otan askelia kohti sitä ihmistä, keneksi halusin kasvaa alunperinkin. Elämä alkaa voittaa. Siitä kiitän ehdottomasti Turkua, yliopistoa, läheisiäni ja ennen kaikkea Emiliaa. Tuollaista muumimamman kaltaista parasta kaveria ja ilopilleriä tarvitsenkin ♥

Eroon huonosta ihosta

Ihoni on ollut ajoittain todella huono: on menty äärettömästä rasvaisuudesta äärettömään kuivuuteen, lievästä aknesta suunympärysihottumaan. Tällä hetkellä ihoni on kuitenkin paremmassa kunnossa, kuin se on ollut piiiiitkän aikaan. Ennen ei olisi tullut kuulonkaan, että olisin julkaissut #nomakeup/#nofilter kuvia instagramissa. Tällä hetkellä ihoni on kuitenkin vähemmän rasvaisempi, vähemmän ärtynyt/herkkä, vähemmän kuivempi, vähemmän punainen ja ennen kaikkea puhtaampi. Mitä siis olen tehnyt? Miten ollaan päästy tästä;

Tähän?

(No valon määrä on eri, mutta niin on kyllä herranjestas ihon tilannekin!) Murrosikä teki minun iholleni kauheasti finnejä, erityisesti poskiin ja leukaan. Johtui varmaan siitä, että nojasin aina tunneilla poskiini tai leukaan, ja stressasin. Meikäläinen ei osannut jättää niitä näppyjä edes rauhaan, joten saatiin sitten poskiin ja leukaan aikamoiset arvet. 

Hieno homma, Siiri, hieno homma!

Sitten tuo ihana suunympärysihottuma, joka sai alkunsa vuoden 2013 joulukuun lopulla, aika tarkalleen yötä ennen uudenvuodenristeilyä - jokaisen naisen pahin painajainen.

Tuossa oikeastaan näkyy koko ihon tilanne. Arpinen ja epäpuhdas. Samea. Noista kuvista pomppaa silmille eritoten tuo Suunympärysihottuna (POD) - joka näissä kuvissa on itseasiassa jo parantumisvaiheessa. Eteenkin ihottuman aikana olin todella epävarma. Ihottuma kiristi, puristi ja kirveli. Iho hilseili ja kuumotti. Meikki ei tarttunut ihoon, vaan jäi röpelöksi päälle. Kutsuin kyseistä ihoa rutoksi. Yritin ensin hoitaa sitä allergialääkkeillä & kaikista vahvimmilla myrkyillä mitä löysin. Sen jälkeen pomppasin toiseen päähän ja hoidin sitä aloe veralla & aloin juomaan paaaljon vettä. Lisäksi sivelin ihottumakohtaa omenaviinietikalla ja aloin syömään. Lisäksi pesin naaman kahdesti viikossa sebamedin saippualla ja vaihdoin meikit allergiaystävälliksi. Koko abikevään kuljin mahdollisimman vähissä meikeissä, ja ihottuma rauhoittui huhtikuuhun mennessä kokonaan!

Huhti-toukokuu 2014

Kevät 2014. Iho on suht. hyvässä kunnossa, tietysti se oli edelleen arpinen, mutta arvet on ollut aina helppo peittää meikillä. Mitään aknea tai ihottumaa ei enää juuri ollut, ainoastaan ne hiton arvet poskissa, otsassa ja leuassa (MIKSI OI MIKSI REVIN AINA KAIKKI NÄPYT - MIKSI?!?!.) Sen sijaan tuossa oikeanpuolimmaisessa kuvassa voi nähdä iholla edelleen hieman epäpuhtauksia.

Siirrytään vähän ajassa eteenpäin. 

Kesä ja syksy 2014.

Iho oli taas epäpuhdas. Tuntui että viikko viikolta naamassa oli enemmän näppyjä kuin edellisellä.

Marraskuussa iho oli jo aivan tulehtunut ja kipeä. Aknea alkoi taas ilmestyä poskiin, mustapäitä oli joka paikassa ja niiden kanssa jos jonkinmoista kaikenkirjavaa näppyä. Syytän koko hommasta sitä, että menin aina jumppaan meikit naamassa ja söin äärettömän köyhästi. En millään voinut saada tarvittavia ravintoaineita, ja sen lisäksi menin vielä tukkimaan ihohuokoset meikeillä ja hiellä. Siihen päälle vielä kauhea stressi. Karmiva, tulehtunut iho oli valmis!

Itkin ihoa, mutta en ottanut mitään kuvia ilman meikkiä. Tai no otin äidille ja kavereille itkuselfiekuvia, mutta ne on kaikki kadonneet jonnekin. Uskokaa minua, sen meikkikerroksen alla, tilanne oli suhteellisen kamala - ja kipeä.

Menin marraskuussa kosmetologille ihonpuhdistukseen. Hän neuvoi oikeat tuotteet ihoni hoitoon. Uudelleen ihonpuhdistukseen menin joulukuussa. Ensimmäisen hoitokerran jälkeen näppylätilanne vain paheni hetkeksi epäpuhtauksien tullessa pintaan, mutta sen jälkeen alkoi helpottaa. Joulukuun ihonpuhdistuksessa ei ollut läheskään niin paljoa mekaanista puhdistettavaa (se on muuten tuskaa.) Senkin jälkeen iho puhkesi hetkeksi taas kukintoihin, mutta onneksi sekin oli taas vain epäpuhtauksien poistumista.

Nyt iho on minun mittakaavassani todella hyvässä kunnossa. Kuvaa ei ole käsitelty millään tavalla. Eikä siinä ole mitään filtteriä.

Tottakai arvet näkyvät edelleen vähän: sen siitä saa kun puristelee ja repii finnejä. Mutta nekin ovat haalistuneet huimasti, verrattuna esimerkiksi siihen joulukuuhun 2013! 

Suurin apu on ollut Ella Bachén, Soin Purifiant Intensif Créme Intex No. 2:sta.

Voide on kilohintaansa nähden kallis, eikä kalanmaksa hajuna ole kauhean miellyttävä. Huolimatta siitä, voide toimii äärettömän hyvin arpiin ja epäpuhtauksien hoitamiseen & estämiseen. Sitä paitsi se on todella riittoisa, koska sitä ei tarvitse laittaa koko kasvoille; vain niille kohdille jotka tarvitsevat apua. Minulla on ollut nyt tuo 50ml purnukka kohta kaksi kuukautta, eikä se ole paljoa vielä tyhjentynyt, vaikka sitä päivittäin laitankin. Sitä voi ostaa kosmetologeilta ja kauneushoitoloista.

Lisäksi kemiallinen ihonpuhdistus on auttanut myös arpien haalistumiseen.

Ihonhoitotuotteetkin on vaihdettu ihotyypilleni sopivaksi. Ihoni on sekaiho: toisaalta herkkä ja kuiva toisaalta rasvoittuva. En enää käytä vahvimpia myrkkyjä mitä kaupan hyllyilyä löytyy - vaikka niiden tuoksu olisikin ihana. Mietin nykyisin enemmän sitä, mitä iho tarvitsee: ravinteita, vettä, vitamiineja ja hellää hoitoa - hehkeytystä!

Ja uskon ehdottomasti siihen, että ruokavaliosi voi näkyä iholtasi. Olen kävelevä esimerkki siitä.

Myös ruokavalion korjaus ja meikin käytön vähentäminen on ehdottomasti ollut parantuneen ihon takana. Liikuntaa ennen puhdistan meikit huolella kasvoilta kosteusvoiteella. Aamuisin sivelen kasvot vain kasvovedellä - millä muuten viimeistelen iltaisinkin puhdistuksen. Aamuin ja illoin laitan epäpuhtauksia vähentävää kosteusvoidetta. Kasvonaamion laitan kerran viikossa. En myöskään enää nojaa poskiini tai leukaani luennoilla.

LISÄKSI, en enää stressaa asioista niin paljon. Olen rennompi ja onnellisempi. Jos uudelle valkoiselle paidalle putoaa hampurilaiskastikkeet, niin totean vain "aina voi ostaa vanishia." Jos en jaksa aamulla nousta luennolle, en nouse. Jään nukkumaan - kuten esimerkiksi tänään, Heheheheh.

Tottakai kerran kuussa naamaan pilkahtaa pari pirullista finniä, mutta kunhan ne jättää rauhaan, voi huomata niiden katoavan aika nopeasti.

Rentouttavaa viikonloppua. Mulla se alkoi tänään ♥
Koittakaa te muut jaksaa vielä perjantai :*

Et sä mittä outoi faktoi minust tahtos kuulla?

Mää en kovinka normaali tapaus.... Tämä yksinasuminen on vaan saanut jotain kummallisia piirteitä kukkimaan entistä paremmin:

1. Puhun kokkaillessa aina itsekseni; olen mm. Nigella. Oli se sitten leivän voitelua tai porkkanan kuorimista, siitä saa aina kokkiohjelman. Ja osaan sujuvasti puhua englantia, ruotsia, turun murretta tai siansaksaa. Piste.
"Ja nyt nämä pastat ovat keittyneet seitsemän minuuttia, kaadetaan vesi pois ja samalla valmistetaan kastike" *kaataa valmiskastikkeen pannulle* "noin ikkään."

2. Kehittelen kummallisia tilanteita päässäni kun on tylsää. Mietin miten niistä selviytyisin, mitä niissä sanoisin. Mietin samalla miten ne tilanteet muutaisi minun tai jonkun muun elämää. Joskus olen niin kiinni näissä kehittelemissäni tilanteessa, että ilmehdin tai sanon jotain todella tyhmää. Nolointa tämä on silloin kun joku auktoriteetti puhuu minulle tai kävelen kadulla. Että ei täsä mittään jos irvistän/ hymyilen kuin idootti kun tulet vastaan. Tai sanon ihan yhtäkkiä "kiinnittäkää turvavyöt."

3. En. Kestä. Jos. Matolla/Lattialla. Näkyy. Roskia. Ei haittaa jos ei ne näy, mutta sit kun ne näkyy...

4. ....nypin ne käsin tai nappaan teippiharjalla (jos en jaksa ottaa imuria esiin). Tää on varmaan saanut alkunsa jo vauvana kun imin matonhapsuja ja myöhemmin kampasin harjallani ne suoriksi.

5. Mulla on viimeaikoina ollut pieni ongelma. Porkkanoiden kanssa. Ties kuinka monena iltana oon säännännyt kauppaan hakemaan porkkanoita ja mussuttanut (neljännes)kilon niitä hetkessä. Ehkä tää on vähän terveempää kuin (neljännes)kilo karkkia, mutta musta alkaa vähän tuntua, että lähikaupan myyjät katsoo mua oudosti. Saattaa tosin johtua siitäkin, että aina viikonloppusin ostan joskus kurkun ja jotain herkkua. Aina se perhanan kurkku.... (Se symboloi terveellistä elämäntapaa ja kompensoi sitä pullaa.)

6. En pysty pitämään eriparisukkia jalassa. En vaan pysty. Se on psyykkinen mahdottomuus. Kokeiltu on ja tulin hulluksi, kuten näkyy.

7. Tää on paras. Jos telkkarista ei tuu mitään ja dataus ei innosta...mä katson pesukonetta. Oon muutamana iltana istunut tossa kylppärin laittalla ja katsellut pikaohjelmaa. Samalla syön porkkanoita ja puhun itsekseni.

8. Vietän paljon aikaa peilin edessä, missä pullistelen mun olemattomia hauiksia. Lempparit on kyllä selkälihasten pullistelu, siinä on jotain todella tyydyttävää.

9. Humalassa menen vessaan puhumaan itselleni. AINA. Se on oikeesti tosi noloa jos joku sattuu kuulemaan sen oven läpi. En vaan voi sille mitään, että tarvitsen pientä preppausta.

10. Puhun itselleni myös autoa ajaessa. "Sitten laita vinkka päälle. 300€ päänkäännös NYT. Sitten ryhmittäydy vasemmalle kaistalle ja varo edessä ajavaa mummpösöä."

11. Kiroilen kuin merimies.... Olen yrittänyt kuitenkin tietoisesti vähentää tätä, koska se ei ilmeisesti ole kovinkaan lady like....

12. Rakastan siivoamista. Rakastan. Se on yksinkertaisesti kovin ihanaa ♥ Rakastan imuroidessa sitä KLINKILINKLINKILIN-ääntä kun roskat menee sitä putkea pitkin kohti imurin pölypussia. Se on niin rentouttava ♥

13. Oon hyvä hahmottamaan miltä asiat tulee näyttämään; esim, pystyn muuttamaan päässäni koko asunnon järjestyksen ja tiedän heti tarkalleen toimiiko se ennen kuin ryhdyn toimeen. Osaan myös ommella vaikkapa jonkun pussukan ensin päässäni, ennenkuin oikeasti teen sen. Osaan myös ratkoa (lyhyttä) matikkaa päässäni.

14. MUTTA en oo loppujen lopuks yhtään teoreettinen ihminen. En pidä siitä, että joudun lukemaan pelkästään, vaan haluan aina tehdä käsilläni jotain. Sen takia esim. yliopistossa teen muistiinpanoja tai diaesityksiä, ja sitten esitän niitä itselleni peilin edessä puhuen hiusharjaan. Joo, ihan normaali.

15. Oon huono tekemään päätöksiä; oli se sitten päätös sukkien valinnasta tai mitä rahkaa haluan kaupasta. Tai mitä haluan tulevaisuudelta vai palautanko ostoksen vai en. Tai mitä teen illalla. Tai mitä syön aamupalaksi.

16. Sen lisäksi, että saan kummatkin silmät kieroon, osaan laittaa vain toisen silmän kieroon. Lisäksi pystyn samaan aikaan liikuttamaan tuota ei-kierossa olevaa silmää edestakas <------>. Taidot on monet!

17. Jos rappukäytävässä tapahtuu jotain (riitaa tms.) mun pitää mennä postiluukusta kuikuilemaan.

18. Aina kun säikähdän  teen sellasen korkean oopperalaulajatyylisen "WAAAA"-äänen. Olen yrittänyt päästä tästä eroon, koska se on todella noloa julkisilla paikoilla. Lisäksi mun naurahduskseni kuulostaa siltä, että joku pieraisee. Se on sellainen kurkussa ja henkitorven yläosassa tapahtuva "krrrrhhhh". Sekin on todella noloa ja sai alkunsa joskus yläasteen alussa. Isoveli naurahtaa samalla tavalla, enkä tiedä miten ihmeessä oon oppinut tollaisenkin taidon, mutta nyt en enää pääse siitä eroon.

19. VIHAAN vihaan vihaan puhua puhelimessa tuntemattomien kanssa. Jos minä tai foncta caller ei tunnista numeroa, en yleensä edes vastaa...paitsi jos ne jatkaa soittelua. Myös kaikenlaisten aikojen, korjausten tai tapaamisten varaaminen puhelimitse on tosi kidutusta. Yleensä puhelimessa vaan änkytän ja puhun hermostuneena mitä sattuu.

20. En siedä pesuainetta, joka ei tuoksu miltään. Käytän sellaista vain siinä tapauksessa, jos mitään muuta ei todellakaan ole tarjolla ja minä tai pyykki haisee tosi pahalta. Musta sellaiset pesuaineet vain haisee pahalta, vaikka teoriassahan ne ei haise miltään. Mutta ne haisee.

Ja koska nyt innostuin tästä, kerrotaan vielä bonustieto!

+ Lapsena mut yllätettiin useammankin kerran itse teossa; harjaamassa vessan pesuallasta hammasharjallani (ei sentään vessanpönttöä, heh heh).


Nyt tuntuu, että kannattais ehdottomasti hankkia joku lemmikki. Tai ystäviä. Seuranhakuilmoitusta kirjoittamaan!

"Hieman epänormaali tyttö hakee kompensaatioksi vähän vähemmän epänormaalia seuraa. Olen kiva, sisäsiisti ja tykkään porkkanoista. Jos pidät pesukoneen pikaohjelman katselusta, eriskummallisista äänistä ja maton nypläyksestä, ota yhteyttä."

Paluu menneeseen tässä hetkessä

"Sä näytit nuorelta Loirilta, mulle juuri oikeelta.

Tuoksui kesäilta ja loisti kuunsilta.

Eka tanssi kertoi sen: sä särkisit mun sydämen.

Vaikket sitä edes itse tahdo. Vaikket sitä itse tahtoisikaan.

Ja niin olit kaikki mitä halusin, kaikki mitä tarvitsin.

Mutta minä olin sekasin ja mokasin kaiken, kun mä kaikkea epäilin."

Anna Puu - Nuori Loiri

Päiväkirjasta 29.7.2013

"Tällä hetkellä mä pelkään kaikkein eniten sitä, että päästäisin jonkun mun sydämeen. En halua olla yksin, mutta oon saanut niin monta kertaa nenilleni, että heittäytyminen tuntuu todella vaikealta. 
Mä pelkään sanoja. Mä pelkään, että joku sanoo mulle "en haluu sua."
Mä pelkään, etten mä kelpaa kenellekään, edes itselleni. 
Mut samalla mä pelkään että kelpaisinkin. Että joku välittäisikin musta. Että joku rakastaisi mua. Rakastaisi sitä kaikkea, mitä itsessäni vihaan. Osoittaisi, etten mä ole niin vastenmielinen, osoittaisi että mun pitäisi alkaa pitämään itsestäni. Rakastaisi mua niin, että itsekin alkaisin pitämään itsestäni ja heittäytyisinkin ihanaan suhteeseen, jossa kumpakin antaisi itsestään kaiken. Mua pelottaa, että elämässä voisikin olla jotain tosi ihanaa."

---

Kirjoituksesta on aikaa jo melkein puolitoista vuotta, mutta edelleen samaistun samoihin ajatuksiin hyvin vahvasti. En osaisi sitä enää sen paremmin kirjoittakaan. Miten hauras onkaan naisen itsetunto, miten hauras onkaan se murtumaan, jos se on jo aiemmin särkynyt lukemattomat kerrat. Tässä ajassa samankaltaiset, ennestään jo tutut, täysin absurdit tilanteet on vaan seuranneet toisiaan kuin jossain piirileikissä. Niillä ei ole ollut mahdollisuuksia edes sillä hetkellä, kun ne tajutaan - niillä ei ole ollut mahdollisuuksia milloinkaan.

Mä niin toivon, että pääsen tästä joskus eroon. Että pystyisin päästämään jonkun sellaisen oikeasti lähelleni, kenet ansaitsen.
Toisaalta miten paljon toivonkaan, että oppisin immuuniksi kaikkia niitä ihmisiä vastaan, jotka vaan satuttaa. Musta tuntuu et mut on ohjelmoitu eri tavalla kuin muut: sen sijaan, että juoksisin pakoon kun mua loukataan, tarraudun kiinni vaan tiukemmin. Mut saa hurmattua olemalla joku naisia vihaava renttu.
Askel kerrallaan, ehkä vielä joskus.

Loman päättymisiä ja uudenvuoden toisintoja

Loma alkaa olla ohi. Viimeinen kuukausi on ollut elämäni parasta aikaa. Olen saanut ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen vain olla. Katsoa netflixiä, syödä ja olla sängyssä vaikka koko päivän.

Suunnitelmat ovat loman osalta kusseet montakin kertaa, mutta toisaalta se ei enää haittaa. Loma oli sellaisenaan oikein hyvä ja opettavainen.

On ihana palata kylläkin opiskeluiden pariin. En uskoisi sanovani näin, mutta on ihana saada takaisin sellainen asia, joka on mieluisa. Kevään aikana pääsen tutustumaan moneen itseäni erityisesti kiinnostavaan asiaan; estetiikkaan, realismiiin ja naturalismiiin, lyriikantutkimukseen, lasten- ja nuortenkirjallisuuteen.... Tämä on sitä mitä haluan. Minkä parissa haluan viettää aikaani. Ei enää haittaa istua koko päivän kirjojen ääressä, kyllästymistä ei ole ainakaan vielä tullut.

Yllättävää on, että ajankäytön puolesta tämä elämä sopii paljon paremmin minulle kuin lukio. Itsenäistä hommaa tietysti on, mutta vaikka päivät ovat vaihtelevasti joko parituntisia tai /yo-liikunnan jumppien takia) saatan tulla vasta kahdeksan aikaan kotiin. Siltikin, se on ihanaa. Parasta ovat myös ne päivät kun ei tarvitse lähteä mihinkään, vaan voi vaan opiskella itsekseen. Opiskelussa on myös sekin hyvä puoli, että minun ei tarvitse vielä tietää mihin päädyn tästä. Voin antaa elämän kuljettaa. Olen viimein alkanut pikkuhiljaa arvostaa yliopistoa ja omia taitojani.

Olen tehnyt kaiken oppikirjan mukaan. Ymmärrän myös, että lähipiirissäni on ihmisiä jotka ovat joko ylpeitä tai kateellisia siitä, että olen pystynyt hoitamaan kaiken näin joustavasti ilman taukoja huolimatta kaikista omista hidasteistani. Lähipiirissäni on jopa ihmisiä, jotka ovat minua vanhempia, eikä heillä ole mitään koulutusta - ei edes lähimaillakaan. Siksi itsekin olen itsekin osannut laittaa saavutukseni oikeisiin mittakaavoihin, enkä pidä enää itsestäänselvyytenä...

Suurin osa lomastani kului Valkeakoskella äidin helmoissa. En ole paljoa missään liikkunut, lähinnä ollut netflixin parissa, nukkunut, makaillut sängyssä, syönyt ja nauttinut perheeni parissa. Monelle perinteikästä lomailulle ovat ne bileet kummassakin päässä, välissä, keskellä ja ymmärsitte kuvion.  Minulle ei niinkään, joten loman aluksi en mennyt mihinkään suuriin bibiksiin vetämään päätä täyteen, vaan nukuin. Oikeastihan en edes juo usein. Pari kertaa vuodessa kunnolla. Nyt loman lopuksi, vähän puolivahingossa päädyin jostain kumman syystä Varissuolle - nevö ögen. Silti, hands down, tämän alkuvuoden paras ilta.

 

Olin kaverini luona: kuunneltiin musiikkia, juteltiin, pelattiin juomapelejä ja taisin saada jotain kielikylvynm tapaista koska suomenruotsi. Kaikki tämä ilman naisille tyypillistä draamaa, taino ainakin sillai suunnilleen, koska seurani koostui miehistä. Ilta venähti enemmän tai vähemmän pitkäksi: aamulla iltapitsan jälkeen kello 10 kömmin sänkyyn ja nykäisin peiton naamani päälle. Iltapäivällä herätessäni tunsin vain niiden lukemattomien oluiden ja punaisen malboroaskin takapotkun (50 tölkkkiä kolmeen pekkaan meni hienosti - meni niin hienosti, että meni vähän enemmänkin, damn you ville vallaton!) Istuin pyyhe otsalla vessan lattialla viiteen - siinä vaiheessa en tuntenut oloani kovinkaan sankarilliseksi. Viideltä uskalsin jo mennä sohvalle. Föliin kömmin darraisena joskus seitsemältä ja voin vaan muistuttaa itsellein kaikki ne syyt miksi juon vain muutaman kerran vuodessa - jos se pääsee unohtumaan, niin eiköhän kaveri muistuta...olin aika fresh. Onneksi edes jollakin oli hauskaa aamulla.

Ei sillä, tuo nk. UUSIVUOSI VOL. 2 aloitti tämän vuoden oikein hyvin. Pilalle menneen uv 1:sen jälkeen, tälläinen aivojen nollaus oli ihan mielettömän tervetullut (nyt kun saisi vielä nukkumis- ja unirytmeistä kiinni). Mukava omistaa kavereita, jotka jaksavat inttää viikkoja ja sitten viimein raahaavat, noh Varissuolle. Tältä uuveen toisinnolta sain jopa ne raketit, tai ainakin yhden. Sain selvitettyä välit tärkeään kaveriin ja tapasin uuden ihmisen. Mentiin kyllä aika lailla kaikilla saroilla juuri sillä tavalla, kuin miten uuden vuoden toisinnolta (tai edes oikeaoppiselta uudelta vuodelta) voidaan odottaa. En valita.

Nyt jaksaa taas painaa seuraavat kuukaudet ihan uudella innolla :)

Tässä teille biisi, jota kulutettiin eilen ja tänään. Nyt aion mennä nukkumaan, vanhuus iskee kun ei kestä tuollaista illanviettoa ilman tälläisiä jälkipotemisia.

EDIT. Julkaisen koko paskan päivän myöhässä koska nukahdin naama näppäimistölle. Hups

I'm a flame

Shot of fire

I'm the dark in need of light

And we touch, you inspire

Will it change in me tonight

Our hearts are like, firestones

When they strike, we feel the love

Sparks of light, they ignite our bones

When they strike, we light up the world

We light up the world

So take me up, take me higher

There's a world not far from here

We can die in desire

Or we can burn in love tonight

Tyttö, joka ei aio (enää) pyrkiä kesäkuntoon

Vuosi 2015 on lähtenyt mukavan rennoissa kuvioissa liikkelle; kermavaahtokahvia, elokuvia, kävelyitä kirpeässä pakkasilmassa... Uudenvuodenlupaukseni olen pyrkinyt nämä pari hassua päivää pitämään niin hyvin kuin mahdollista, ainoastaan yksi lupaukseni on tuottanut jo hieman hankaluuksia niin henkisesti, kuin toteuttamisenkin tasolla. Onneksi tiedän tämän muutoksen tapahtuvan - hitaasti, mutta varmasti kuitenkin!

Uusi vuosi on hyvin monelle uusi mahdollisuus pudottaa painoa, liikkua enemmän, kuntoilla, syödä vähemmän ja terveellisemmin sekä muutenkin päästä elämänsä kuntoon. Ennen olin yksi heistä. Joka vuoden aluksi päätin, että tämä on elämäni kuntoiluvuosi, kiristelyvuosi, vatsalihasten vuosi. Tälle vuodelle yksi lupauksistani oli hieman samankaltainen, mutta samalla täysin erilainen; pyrkiä terveellisyyteen. Mutta terveellisyys ei tarkoitakaan kaikille samaa asiaa. Erityiseksi tämän vuoden lupaukseni tekee se, etten aio todellakaan laihduttaa, liikkua enemmän, syödä vähemmän ja terveellisemmin, karsia syömisiäni tai pitää herkkulakkoja.

Tänä vuonna teen  asiat täysin toisin, sillä joillekin ihmisille terveellisyys onkin sitä, että ei mennä lenkille, syödään enemmän ja pienemmällä kontrollilla, ja syödään kaikkea - myöskin niitä herkkuja - tuntematta minkäänlaista syyllisyyttä. Tänä vuonna aion ensimmäistä kertaa, sitten vuoden 2009, olla laihduttamatta. Hassua ajatella, miten monta vuotta elämästäni on tuhlaantunut laihduttamiseen ja tyytymättömyyteen omaa kehoani kohtaan. Tosiaan, tänä vuonna täytän 20, ja tajusin vasta tällä joululomalla, miten onnellinen olen, kun en enää rajoita jatkuvasti elämääni ja pakota itseäni syömään pelkkää puuroa ja salaattia tai pakota itseäni kaksi kertaa päivässä joko spinningiin tai hikilenkeille. 

Vaikeaksi lupaukseni tekee se, että nyt pitäisi keksiä elämään uutta sisältöä. Lisäksi vaikeaksi asian tekee myös se, että nyt kun muut yrittävät kuumeisesti laihduttaa, tursuaa kaikista medioista jos jonkinmoista motivaatiota, "vinkkiä" ja kuntoneuvoa. Niiltä ei voi suojautua, ellei sitten lukittaudu omaan huoneeseensa, sängyn pohjalle ilman minkäänlaista kontaktia ulkomaailmaan. Yritä siinä nyt sitten syödä pasta-annosta, veljen synttäreiden kunniaksi kakkua, ja samalla pitää hyvin ansaittua lepopäivää urheilusta, kun silmissäsi kirkuu: "OTA NÄMÄ JUMPPAVINKIT TALTEEN, NIIN TEET KINKKUPEPUSTA TIMMIPEPUN!" "Näin edistät laihdutustasi" "Elämäsi kuntoon vuonna 2015!" Pudota kanssamme 20 kiloa!" "Kuukauden kiristely" "TIKIS 21 PÄIVÄSSÄ".

Plus sitten ne kaikki kaverit, jotka aikovat laihduttaa/kuntoilla/kiristellä/jumpata/juosta maratonin. Sitä kuntopuheiden määrää... Kun sinulta vuorostaan kysytään, mitä lupasit uudelle vuodelle ja toteat "Ajattelin vähentää liikuntaa, syödä enemmän ja herkutella ainakin kerran viikossa kunnolla! Niin ja ajattelin olla koko vuoden laihduttamatta.", kahvipöydässä naamat venähtää parikymmentä senttiä. "Siis täh?"

Sitäpaitsi olen nyt huomannut tässä laihdutusvinkkejä vältellessäni, että monet, omanlaiseen terveellisyyteensä pyrkivät "fitness"-bloggaajat ovat päättäneet vuodenvaihteen kunniaksi kertoa muillekin näitä ah-niin-hyviä ja varmasti todella turvallisia -laihdutusvinkkejään: "Syö ensin lautaselta kaikki kevyt ja terveellinen, kuten salaatti, ja sitten vasta raskas osuus, hyvällä lykyllä täytyt ennen epäterveellistä osuutta" tai "pidä itsesi kiireisenä kun syöt, niin unohdat syödä osan ruoastasi". "Päivässä riittää 1200 kaloria." "Kasvatan nyt lihaksia, ja syön hiilihydraatitonta, vähärasvaista, vähämineraalista ruokavaliota". Oliko tarkoituksenne aiheuttaa jollekin vasta-alkajalle syömishäiriö tai aliravitsemus tälle vuodelle?

Vaikket olisi tehnyt mitään lupausta kuntoilun puolesta, joka puolelta tuputetaan nyt uusia terveellisempiä, riisin ja kanan ja proteiinijauheiden täyteisiä päiviä vuodellesi! Ja niitä vatsalihaksia, jotka voi saada jopa kahdessa viikossa. Ja niitä laihdutuspillereitä, millä saa parissa viikossa jopa 20 kiloa pois. Jopa niille, keillä ei olisi mitään tarvetta painonpudotukselle Miksi? Onko se laihduttaminen ja kunnon kohottaminen vain se oleellisin, ihanteellisin ja tärkein asia uudelle vuodelle? Eikö elämästä ole enää ok nauttia hetkittäin esimerkiksi suklaan kanssa - olenko ylipainoinen vain koska haaveilen (ja tiedän) tekäväni niin? Enkö ole onnistunut ihminen, jos en enää halua jumpata 14 kertaa viikossa vaan olen oppinut makaamaan myös aloillani? Mites ne ihmissuhteet, itsensä hyväksyminen sellaisenaan? 

Se, mitä yritän sanoa on se, että jokaisen tulisi antaa itse päättää miten haluaa elämäänsä muuttaa - tai että haluaako muuttaa ollenkaan. Ymmärrän toki, että joillekin painon pudottaminen ja paremmat elämäntavat ovat ensisijaisen tärkeitä terveydellisistä syistä, ja että uuden vuoden alussa on motivaatiota ja parhaat mahdollisuudet tehdä muutoksia. Ymmärrän myös toki sen, että laihdutusbisneksessä liikkuu hirmuisesti rahaa, ja tämä on otollisin aika tienata sillä, mutta haluaisin pikkuisen saada enemmän vahvistusta sille, että on ihan ok olla laihduttamatta, kuntoilematta, jumppaamatta, paastoamatta. On ihan ok syödä normaalia, normaalirasvaista kotiaruokaa, pitää lepopäiviä ja hyväksyä itsensä sellaisenaan. On ihan ok yrittää löytää elämäänsä muutakin sisältöä kuin ne ainaiset lihakset tai -20 kiloa. Terveellinen elämäntapa ei tarkoita kaikille samoja tekoja - ja sen pitäisi olla ihan okei.

Toisaalta tiesin ettei lupaukseni kanssa tulisi olemaan helppoa. Tiedän että jos en opi suodattamaan tuota median välittämää ihanteellista kuvaa laihduttamisesta ja joka paikassa viliseviä vatsalihaspalkkeja, en koskaan tule paranemaan. Siksipä aion ottaa pieniä askelia: joka kerta kun joku sanoo miten suklaan voi korvata hedelmillä ja kasviksilla ja miten hiilihydraatit voi korvata proteiineilla, ja miten hiilihydraattittomalla, rasvattomalla ruokavaliolla voi kasvattaa lihaksia, aion sanoa "ei muuten voi". Kaikkea voi syödä, kunhan muistaa kohtuuden.

Tiedän, että olen ollut ylipainoinen, olen myös käväissyt siellä toisessa päässä ja tiedän, etten ole ehkä jonkun mielestä tarpeeksi hyvännäköinen tämän kokoisena, mutta olen viimein tajunnut sen, että olen itse itseeni ihan tyytyväinen tälläisenä. Ja se totta vieköön riittää minulle, niin saa luvan riittää muillekin. Totta kai aion yrittää kerätä vähän lihasta tuonne rasvan alle ja ylläpitää nykyisen olotilani, mutta en vain enää aio itkeä verta ja kyyneleitä sen takia. En aio liikkua kolmea tuntia päivässä sen takia. En aio kieltäytyä herkuista, kahvittelusta tai ulkona syömisestä, tai syödä pelkkiä kasviksia. En aio lyödä tai mollata itseäni, jos joskus nautin elämästäni suklaalevyn kera. En enää. Aion pyrkiä normaaliuteen, hyvään oloon. Normaalipainon ylläpitoon. Onnellisuuteen. Positiivisiin ajatuksiin. Aion harrastaa urheilua vain silloin, kun oikeasti sitä haluan ja saan siitä hyvän olon. Toivon, että toisenlaisillekin terveellisyyden teoille annettaisiin mahdollisuus.

Minun vuoteni 2015:

Tavaton tavallisuuden tammikuu = en aio omaksua mitään uusia, übertehokkaita laihdutus- tai kuntoilutapoja, vaan aion elää keskiverron tavallista elämää. Ei mitään kuntosalijäsenyyksiä tai ravintolisiä (korvaamaan monipuolista ruokavaliota). Aion keskittyä kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin; kehon, mielen ja ihmissuhteiden saralla. Opettelen laajentamaan ruokavaliooni uudelleen täysijyväpastaa ja -riisiä, siemeniä, pähkinöitä, turkkilaista jugurttia, maitoa, kalaa, kanaa, raejuustoa, hedelmiä...kaikkea mitä täysipainoiseen, terveelliseen ruokavalioon kuuluukin.
Hietön helmikuu = Vaikka ahdistus liikkumattomuudesta ja syömisestä kasvaa, en aio hikoilla yhtään sen enempää kuin jaksan. Käyn kerran/pari viikossa ryhmäliikunnassa ja lenkillä. Kuuntelen kehoani ja teen vain sen, mikä tuntuu hyvältä.
Millitön maaliskuu = En aio kiristää milliäkään kehostani. Ylläpidän hyvät elintavat ja keskityn ihmissuhteisiin, ja opiskeluun.
Haaveilun huhtikuu = aion haaveilla hirmuisesti tulevasta kesästä ja tehdä ihania suunnitelmia kesälle. Ehkä jopa suunnittelen syntymäpäiväni ja yritän saada tatuointiajan jonnekin tänne piristämään elämääni!
Täydellinen täyttymisten toukokuu = en alistu viimeisiin "kesäksi kesäkuntoon"-tempauksiin, vaan aion joka kerta sellaisen banderollin nähdessäni tai ehdotuksen kuullessani nauraa paskaisesti. Ei stressiä, vaan elämää. Juhlin kaksikymppisiä ja aloitan kesätyöt.
Kokeilujen kesäkuu = aion nauttia kesäherkuista ensimmäistä kertaa neljään vuoteen. Aion syödä sitä mitä huvittaa, käydä lenkillä ja uimassa siten, kun tuntuu hyvältä. Syön kakkuja, nautin jäätelöstä. Käyn laivalla, ulkomailla, festareilla...
Hehkeyden ja hallinnan heinäkuu = Täällä hehkutaan ja hallitaan elämää. Täytetään toiveita, luodaan muistoja, nautitaan ja unelmoidaan. Kerätään iloa syksyn varalle.
Elämäni elokuu = viimeiset kesän huipentumat ja uuden lukuvuoden suunnittelut. Luen suomen kielen pääsykokeisiin.
Syyllityksetön, stressitön syyskuu = jep, kehitin juuri uuden sanan. Tässä kuussa ei syyllisyyttä tunnetta (vaikka ei sinne Suomen kieleen päästäisikään...) Tehdään kaikkia niitä asioita, mitä halutaan (Suomen lain puitteissa, tietenkin.)
Lahjakkuuden ja laiskuuden lokakuu = Kun syksy alkaa kolkuttaa, aion jäädä kotiin peittojen alle. Aion laulaa, kirjoittaa runoja ja laiskotella elokuvien, kahvin ja ystävien parissa. Nauttia elämästä ja keskittyä jaksamiseeni.
Mieletön muutosten marraskuu = Täällä keskitytään pääkopan selvittelyyn, koska eiköhän aina viimeistään marraskuussa joku solmu ota kiristyäkseen. Lisäksi ajattelin hoitaa muuton halvempaan asuntoon täällä!
Jaksamisen/jatkuvuuden joulukuu = Koska koko vuosi on mennyt muissa kuin laihduttamisen merkeissä, voidaan yhä keskittyä viimeisen kuukauden jaksamiseen ja siihen, että vuoden aikana kerätyt muutokset jatkuvat myös seuraavanakin vuonna.

Minä aion kesällä mennä rannalle bikineissä, ilman että teen sen eteen kummempia kuntokuureja. Jos siis olet tyytyväinen itseesi ja kehoosi tuollaisena, anna sen kukkia sellaisenaan. Olet kaunis, vaikka vatsapalkkisi olisivatkin päiväunissasi. Olet kaunis, vaikka sinulla olisikin ne vatsapalkit. Et ole huonompi ihminen, vaikka ruokavalioosi kuuluisikin herkkuja, etkä ole yhtään sen huonompi tai parempi, vaikka nauttisitkin vähärasvaista ja -herkutonta ruokavaliota. Nauttikaa tästä vuodesta, tehkää siitä juuri sellainen kuin haluatte - mutta antakaa myös muiden nauttia ja tehdä siitä sellainen kuin he haluavat.

HUOM. TEKSISSÄ OLEN KÄYTTÄNYT KÄRJISTYKSIÄ. EN PYRI LOUKKAAMAAN KENEKÄÄN UUDENVUODENLUPAUKSIA TAI ELÄMÄNTAPAA TÄLLÄ TEKSTILLÄ.