YOU SHALL PASS

Asiat, jotka ovat tehneet mut tänään onnelliseksi:

• Periodivapaa.
• Mediatutkimuksen saaminen sivuaineeksi
• Pannukakku Tottisalmessa.
• Mediatutkimuksen saaminen sivuaineeksi.
• Pyykinpesu.
• Mediatutkimuksen saaminen sivuaineeksi.
• Mediatutkimuksen tentistä 4.
• Noran kanssa teen juominen ja ainejärjestön kulttuurilehden artikkelin suunnittelu.
• Mediatutkimuksen saaminen sivuaineeksi.
• Illan keskivartalotreeni ja dance fit.
• Päiväunet.
• Mediatutkimuksen saaminen sivuaineeksi.
• Ainiin, ja sain muuten mediatutkimuksen sivuaineeksi!

Peukku pystyyn ja unelmia kohti. Ensimmäinen etappi saavutettu. Vierivä kivi ei sammaloidu, joten seuraaavaksi operaatio mediatutkimus pääaineeksi.

Se kenellä on fallos, on valta?

Mies vie naisensa treffeille elokuviin. Nainen on laittaunut, meikannut kauniiksi ja pukenut juuri sen kroppaa täydellisesti esittelevän mekkonsa. Elokuva on action-elokuva, jossa mies saa tehtäväkseen pelastaa maailman apurinaan fiksu, punahiuksinen ja isotissinen nainen. Sen lisäksi, että maailma pelastuu, saa mies naisen ja seksiä, loppukohtauksessa nähdään kuuma suutelukohtaus. Kumman silmille ensitreffien elokuva olikaan suunnattu? 

Laura Mulvey väitti feministisessä mediatutkimuksessaan vuonna 1975, että patriarkaalinen kulttuuri määrittää miehen katseen kantajaksi ja naisen katseen kohteeksi. Naisella ei siten ole "omaa" katsetta, vaan nainen katsoo maailmaa aina miehen silmien läpi. Mulveyn mukaan myös elokuvateollisuus ylläpitää ja vahvistaa tätä valtarakennetta ja miesidentiteettiä. 

Periaatteessa siis fallosentrisessä yhteiskunnassa, kun nainen katsoo peiliin, hän katsoo peilikuvaansa miehen silmin. Elokuvissa mies katsoo kankaalle heijastuvaa elokuvaa omin silmin. Nainen puolestaan katsoo ruudulle miehen silmin. Mulveyn näkökulma on saanut paljon kritiikkiä, mutta toisaalta tämä naisen näkökulmasta suhteellisen pessimistinen näkökulma on oikeastaan aika kiehtova. Kyllähän maailmassa eniten valtaa on ollut (valkoihoisilla) miehillä, mutta mikä meidän naisten asema sitten massamedian yleisönä on?

Mielestäni media on toisaalta vahvistamassa tätä Mulveyn hyvin teoreettisen oletettua rakennetta. Jos venytetään Mulveyn tutkimusta esimerkiksi naistenlehtiin, katsomme niitäkin aina miehen silmin. Onko väite kuitenkaan niin naurettava? Naistenlehtien kuvia, jos joita, muokataan raskaalla kädellä. Lehtiin pääsevät vain kauniit ja hoikat, isotissiset ja kapeavyötäröiset - tietenkin muokattuina. Naistenlehtien välittämä naiskuva on täysin utopistinen, mutta silti kuvat ovat siellä. Miksi? Jollakin sairaalla tavalla naistenlehtien kuvat ovat heteromiehen silmää miellyttäviä, vaikka lehden sisältö olisi suunnattu täysin naisille (ketä miestä kiinnostaa syksyn muoti, kirjailijan koskettava elämäntarina ja syksyn muotivärit meikkirintamalla?). Totta kai naisetkin nauttivat naisvartaloiden ihastelusta, mutta hyvin harva meistä on luonnollisesti laiha ja isotissinen. Ja minkä takia median nykyinen, rajoittava kauneusihanne muuttuu niin kamalan hitaasti? 

Pohdin koko kysymystä eilen ja poikaystäväni antoi minulle sangen avartavan kommentin aiheesta. Hänestä esimerkiksi muotiteollisuus on pelkästään naisten ja homojen luoma: jos mies saisi päättää muodista, olisi se "toi paita" ja "noi housut", ja sillä asulla mentäisiin seuraavat kaksikymmentä vuotta, kunnes vaate on kulunut täyteen reikiä - ehkä vielä senkin jälkeen, kun ostetaan samaa hyväksi koettua tilalle. Väitin itse kiven kovaan, että vaateteollisuus on luotu miehiä varten; pikkumekot, alusvaatteet ja bikinimuoti, langanlaihat mallit ja niin edelleen. Poikaystäväni pudisti päätään, ja sanoi myös, että muotiteollisuuden luoma langanlaiha vartaloihanne on pelkästään naisten ja homojen luoma, sillä aidot miehet pitävät muodokkaista naisista. Nojaa, meistä on moneen laivaan, joten jätän tuon väitteen sivummalle tästä keskustelusta. Pointti oli se, että olemmeko me naiset niin tottuneita omaan katseettomuuteemme, että me alamme jo muodostaa miesten katseelle sitä, mitä oletamme heidän haluavan - kuten esimerkin treffeille mennyt nainen, pukeutuiko hän itseään vai deittiään varten? 

Mediatutkimuksen luennolla syntyi keskustelua siitä, että kummalla sukupuolella oikeastaan onkaan valta? Professori Hietala nosti yhdessä mieleenpainuvassa esimerkissään sen, miten naisten valta on hyvin seksualisoitunutta. Nainen saa valtaa itsensä paljastamisella, esimerkiksi minihameella tai rintojen paljastamisella. Mutta mitä se kertoo yhteiskunnastamme, että naisen täytyy osoittaa valtansa tunkemalla tissit tiskiin? Eikö silloinkin ole kyse siitä, että vallan osoittaminen tehdään miesten silmien lävitse?

Voidaan sanoa, että media esineellistää naisia. Mutta eivätkö naiset sitten itse esineellistä itseään? Otetaan esimerkiksi (sosiaalinen) media. Instagram on täynnä kuvia naisista, jotka esittelevät treenattuja pakaroitaan tai luojan luomia avujaan pikkuruisissa topeissa. (Miesten) tykkäykset hakeutuvat "valtansa" osoittavien naisten luokse. Sen lisäksi, että osoitamme valtaamme, ajaudumme samalla esineellistämään itseämme ja vahvistamaan asemaamme sukupuolena, jolla "ei ole omaa katsetta". 

Hur kan man blir bättre på Svenska?

Jos jotain voisin yläaste- ja lukioaikaiselle itselleni sanoa, kuuluisi lauseeni seuraavalla tavalla: "OPETTELE SITÄ RUOTSIA." Ajattelin aina, etten yläasteen tai lukion jälkeen tulisi koskaan tarvitsemaan kyseistä kieltä, mutta jo yliopistoon hakiessa saatoin hiukan hakata päätäni seinään. Kirjoituksista vuonna 2013 tuli C, ja selittelin arvosanaa monille ilmoittamalla, etten edes lukenut. No enhän minä lukenutkaan, en myöskään lukenut tunneilla, kotona tai missään muuallakaan. Ruotsin ymmärrys on ollut aina hyvä, mutta kun ei motivoi niin ei motivoi.

Jotain olen kuitenkin oppinut; koskaan ei ole liian myöhäistä, sillä vanhakin koira oppii uusia temppuja! Tässä vinkkejä sellaisille, jotka aiotte tähdätä kevään ruotsin kirjoituksiin tai tappelette yliopiston virkamiesruotsin kanssa. Voin luvata että näillä vinkeillä pääset pitkälle.

1. Tärkeintä on päästä aluksi tekemisiin ruotsin kanssa, jotta pää alkaa toimia kielen kanssa. En tarkoita, että pitää lähteä viikoksi Tukholmaan tai mennä suomenruotsalaisten keskelle ihan cold turkey, mutta jos tykkäät musiikista, elokuvista, kirjoista tai runoista, tai vaikka tiedelehdistä, tee se ruotsiksi. Kuuntele ruotsinkielistä musiikkia, radio-ohjelmia, katso elokuvia tai sarjoja ruotsiksi tai ruotsinkielisillä tekstityksillä, lue runoja, sarjakuvia, uutisia tai kirjoja ruotsiksi. Heti ei tarvitse tajuta mistä puhutaan, mutta pikkuhiljaa huomaat ehkä, että pää alkaakin toimia. Opettele sanontoja ja fraaseja, kasvata sanavarastoa.

!!! Kun pää alkaa toimia, ala kääntää pieniä juttuja, kuten lyriikoita tai runoja suomeksi. Tai sitten uutisia. Mistä vain tykkäät. Huomaat hyvin pian, että opit sanontoja ja sanavarastosi laajenee ihan huomaamatta! Hyvä vinkki on myös katsoa esim. standuppia ruotsiksi !!!

2. Panosta kielioppiin. Opettele perussäännöt kuten sanajärjestys, verbien ja substantiivien taipuminen sääntöineen, omistusmuodot jne ja kun muut alkavat olla hallussa, kannattaa tsekata partisiipit.

3. Tee läksyt aina huolella. Käännä kappaleet ja kaikki sanat, joita et ymmärrä. Katso kokonaisuuksia, opettele mitkä prepositiot kuuluvat minkäkin sanan yhteyteen jne.

!! Käytä alleviivauksia ja värejä!!



4. Sanakokeisiin kannattaa opiskella vaikka jakamalla sanat sanaluokkiin tai tekemällä sanalistoja. Itse opiskelen sanakokeeseen jakamalla sanat sanaluokkiin ja vielä taivutusluokkiin, sitten merkitsen kunkin ryhmän omalla värillä ja opettelen periaatteessa värien kautta luokat. Nyt ei ole ollut tarpeeksi aikaa tähän, mutta keväällä tämä toimi todella hyvin.

5. Hanki joku appi, jolla opiskella ruotsia, etsi netistä ohjelma tai käytä abitreenejä. Kaikki on avuksi eikä opiskelun tarvitse aina olla tylsää!

7. Kysy opettajalta jos et tiedä. Pahinta on, että käytät väärin jotain rakennetta, josta et ole täysin varma. Älä usko Google kääntäjään tai sanakirja.org:iin. Käytä sen sijaan Mot:ia. Ei kannata myöskään uskoa sokeasti sanakirjoihinkaan. Sanoilla on sävyeroja. Äläkä myöskään yritä käyttää rakenteita, joita et osaa. Käytä vain niitä, jotka osaat. Välillä vähemmän on enemmän.

 

6. Uskalla puhua ruotsiksi. Sovi vaikka ystäviesi tai äitisi kanssa, että puhutte vain ruotsia. Virheitä saa tulla (älä pelkää niitä) mutta mitä enemmän kieltä käyttää, sitä varmemmaksi se tulee. Tämä toimii hyvin esimerkiksi natiivin kanssa, sillä toinen voi korjata mahdolliset virheet. Itse toivoisin, että uskaltaisin tehdä tätä enemmän esimerkiksi Niclaksen kanssa, mutta kun toinen puhuu äidinkielenä ruotsia ja minä olen perfektionisti, niin virheiden tekemisen pelko on vähän liian suuri. Siksi annankin vain tehtävät välillä Nicken tarkistettavaksi (ja kuolen sitten myötähäpeään itseäni kohtaan....).

Lukion jälkeen taitoni olivat aika huonot, tai ehkäpä kuitenkin uinuvat - eteenkin suulliset ja kirjalliset taidot vaativat reilusti lisää harjoitusta, vaikka lukion puhekurssin kielikokeesta olenkin näköjään saanut kasin. Huonot opettajat sekä oma vähäinen motivaatio johtivat surulliseen lopputulokseen - joka itseasiassa on monelle hyvinkin samaistuttava kokemus. En ole koskaan nähnyt vaivaa oppiakseni liikkuvia määreitä, taivutusta tai konjunktioita samalla tavalla, kuin miten ne osaan esimerkiksi englanniksi.

Kun tapasin Niclaksen, olin aika lailla sormi suussa ruotsin valmentavan kurssin kanssa. Hyvä jos uskalsin puhua Emilialle kurssilla lausettakaan, vaikka osasin kyllä asiat! Maaliskuusta on nyt yli puoli vuotta aikaa ja tämän aikana olen kuullut ruotsia enemmän kuin sielu sietää. Vappu meni ruotsiksi, samoin Juhannus ja lukuisat, lukuisat viikonloput illanistujaisineen ja baarireissuineen myös. Olen motivoitunut opiskelemaan ruotsia, haluaisin osallistua myös illalliskeskusteluihin ruotsiksi tai vastata baarissa ruotsiksi jollekulle. Tuntuu väärältä, että ihmisten täytyy vaihtaa kieli minun äidinkieleeni, jos he haluavat puhua minulle henkilökohtaisesti ja olla varmoja että varmasti ymmärrän mitä minulle puhutaan. Tottakai monet ovat sanoneet, että voin vastata suomeksikin minulle esitettyihin kysymyksiin, mutta tuntuu se vähän hassulta olla ainoa joka sönköttää suomeksi, kun muut pistävät menemään rotevalla ruotsilla - tai ehken ole vielä tottunut siihen? Suomi on kuitenkin kaksikielinen maa, ja minusta sitä pitää kunnioittaa - varsinkin täällä Turussa.

Olen normaalisti sosiaalinen, äänekäs persoona, mutta ruotsinkielisessä ympäristössä jäädyn ja jään enemmänkin sivustaseuraajaksi. En halua sitä. Monet tänä vuonna saamistani tuttavuuksista ovat suomenruotsalaisia Niclaksen perhettä myöden ja vaikka he totta kai osaavatkin suomea vallan mainiosti, tuntuu minusta välillä todella epäkohteliaalta osallistua keskusteluihin suomeksi. Ymmärrän kyllä todella hyvin mistä ihmiset puhuvat, mutta vastauksen sanominen ääneen ruotsiksi pelottaa (ja reagoimiselle jäävä aika on aika lyhyt loppujen lopuksi...) Entäpä jos teen kauhean ison virheen? Mitä jos joku nauraa? Mitä jos joku ei ymmärräkään minua?

Paljon on tultu ruotsin suhteen eteenpäin, sillä nykyisin voin jo lukea runoja ruotsiksi tai katsoa sarjoja helposti ruotsiksi. En enää eksy keskusteluja kuunnellessani, ymmärrän vitsit ja osaan selittää suomalaiselle ruotsiksi vaikka ties ja mitä (vielä kun saisin tämän uskalluksen siirrettyä esimerkiksi asioiden puhumiseen Niclakselle tai hänen ystävilleen.....). Luen myös runoja ruotsiksi, analysoin ne tosin suomeksi. Voin lukea uutisia ruotsiksi ja kääntää ne nopeammin kuin ennen. Seuraavaksi aion yrittää lukea kirjoja. Sitten avaan viimein suuni. Kyllä musta vielä hyvä tulee - suunta on kuitenkin eteenpäin!

Lukio vs. yliopisto

Lukiosta yliopistoon vaihtaminen silloin vuosi sitten oli aikamoinen kulttuurishokki. Suoralta kädeltä ajatellen, eiväthän lukio ja yliopisto nyt niin eroa toisistaan, vai? Kyllä eroavat. Tässä muutamia empiirisiä havaintoja näiden kahden opintoahjon eroista.

Yhteneväisyydet.

Edelleen saat itse päättää lukujärjestyksesi (tosin opintojen sisältö on aivan erilainen). Menet kouluun, pääset koulusta, välillä on hyppytunteja. Tunneilla, tai siis luennoilla, kirjoitat usein suoraan taululta opettajan diat ylös (tosin hedelmällisempäähän olisi itse muokata muistiinpanot, mutta kuka sitä aina jaksaa?). Mutta siihen se taitaakin jäädä.... tai ainakin omalla kohdallani jäi.

Lukujärjestys

Sen sijaan, että valitsisit selkeästi joltain kurssitarjottimelta kurssisi, joudut etsimään kurssikuvaukset, ajat yms. kaikki netistä. Ja tietenkin tieto on tiputeltu ympäri ämpäri nettiä, joten muutama kymmentä välilehteä on aina auki lukujärjestystä suunnitellessa. Eikä sekään takaa, että löydät edes jotain tietoa. Joudut itse myöskin ilmoittautumaan kursseille sekä olet itse vastuussa siitä, että olet menossa oikeaan paikkaan oikeaan aikaan. Vaikeammin sanottu kuin tehty.

Lisäksi, tiedekunnat eivät keskustele kurssitarjonnastaan toistensa kanssa. Samaan aikaan saattaa pyöriä samalla paikalla kolmekin kurssia, mutta on tehtävä armotonta karsintaa ja valittava vain joku niistä kolmesta (on vähän rankkaa yrittää kloonata itsensä kolmeen paikkaan samaan aikaan: totta kai aina voi pyytää jotakuta ottamaan itsellensä muistiinpanot ylös, mutta ei luento ole sama asia, jos sen lukee vain muistiinpanoista.)

VAIKKA sanotaan, että yliopistossa ei tarvitse lukea enää "lukioaineita", on siellä pakko suorittaa kansainvälistymisopintoja; virkamiesruotsia ja vähän sitä tiedekuntakohtaista englantiakin. Lisäksi opetellaan vielä kertaalleen, että miten kirjoitetaan hyvää akateemista tekstiä, tai miten vaikkapas tehdään referaatti. Lisäksi on puhekurssi, jolla harjoitellaan esiintymistä.

Päivät

Harvemmin muistan lukiossa pitäneeni opiskelusta vapaapäiviä - tai siis että kyseisenä päivänä ei olisi ollut mitään aineita. Yliopistossa taas minulla tulee ainakin yksi vapaapäivä viikkoon. Lisäksi päivät eivät ole yhdenmukaisesti 8-16 tms, vaan minulla saattaa olla yksi luento jonakin päivänä, toisena kolme ja luentojenkin välissä kaksi tuntia vapaata. Joskus päivät ovat siis kevyitä luentojen puolesta, joskus taas raskaita. Mutta jos haluaa menestyä ja saada jotakin irti kursseista, ne lyhyemmät päivät ja vapaapäivät ovatkin oikeasti itsenäistä opiskelua varten.

Luennot

Lukiossa istutaan paikoillaan ja opettaja puhuu. Yliopistossa myös istutaan paikalaan luentosalissa ja kuunellaan professorin esitelmöintiä aiheesta x ja y. On myös olemassa luentoja, joilla istutaan pienessä luokassa, opettaja puhuu ajan x ja sen jälkeen keskustellaan yleisesti. Tai sitten on harjoitusryhmiä, joista minulla ei itse ole kokemusta - vielä ainakaan.

Suoritustapa

Lukiossa opiskellaan kurssi ja sitten tehdään koe. Yliopistossa voidaan joko istua luennoilla ja tenttiä aine taikka kirjoittaa essee/esseitä, opiskella kirjapaketteja kotona ja mennä sitten (tiedekunta-)tenttiin. Tai sitten voidaan opiskella kotona ja kirjoittaa pitkä essee aiheesta (noin. liuska tai 1½ per opintopiste....). Kurssien aikana tulee myös kotona tehtävää kotiin; lukemista, itsenäistä opiskelua, esseiden/referaattien/tiivistelmien tekoa. Kuten ylemmässäkin kohdassa sanoin, yliopistossa suurin osa opiskelusta itseasiassa tapahtuukin luentojen ulkopuolella - se oli itselleni uusi juttu.

Kirjat

Lukiossa ostetaan itse kirjat joko uusina tai käytettynä. Yliopistossa kirjoja tulee niin paljon, että on melkeinpä turhaa alkaa kaikkia ostamaan - edes käytettynä. Itse olen ostanut vain kielikeskuksen kirjat kielikursseille. Muutoin yliopiston aikana tulee kyllä kulutettua kirjaston palveluita aika lailla. Viime vuonna taisin saada kahdessa periodissa kymmenen euron varausmaksut tai vieläkin enemmän, en muista tarkasti. Summa summarum, luettavaa tulee. Paljon.

Lukiossa lukemista on myös, kurssia varten on joko kirja tai puolikas. Noh, yliopistossa yhtä kurssia varten saattaa olla jopa viisitoista kirjaa riippuen aineesta, kurssista, professorista ja kaikista muistakin kaikenkirjavista muuttujista. Tosin jakson pituuskin on eri, josta pääsemmekin sitten sulavasti seuraavaan kohtaan!

Jaksotus ja lomat

Niin, siis lukiossa puhuttiin jaksoissa. Yliopistossa niitä kutsutaan periodeiksi. Omassa lukiossani oli käytössä viisi periodia, yliopistossa niitä on kaksi: kaksi syksyllä ja kaksi syksyllä. Periodien välissä on noin viiden päivän (viikon) vapaat, jolloin professorit tarkistavat tenttejä ja sensellaista. Varsinaisia "syyslomia" tai "hiihtolomia" ei ole. Sitten lomaillaan, kun periodi loppuu. Jouluvapaa on ainakin Turun yliopistossa aika muhkea. Viime vuonna taisin olla joululomalla joulukuun alusta tammikuun toiselle viikolle. Kesälomani alkoi vappuna, ja loppui syyskuun ensimmäiselle viikolle. Mutta tämäkin riippuu siitä, miten paljon näkee vaivaa ja millä vauhdilla kursseja suorittaa.

Vapaus

Lukiossa Wilman uhalla oli pakko osallistua tunneille ja tehdä tehtävät. Paitsi sitten abivuonna, kun oli kahdeksantoista ja sai itse söhlätä Wilmaansa. Muistaakseni abivuotena poissaoloni olivat aika muhkeat ja värikkäät. Heh eheh.

Noh, yliopistossa kukaan ei yleensä pidä kirjaa oletko luennoilla vai et. Harjoitusryhmät ja seminaari-tyyliset kurssit ovatkin asia erikseen. Massaluennoilla voi mennä tai olla menemättä, mutta tottakai läsnäolo, tai sen vähäisyys, näkyy sitten numerossa. Harjoitusryhmissä ja seminaarityylisissä kursseissa on tietty määrä poissaoloja, jotka sallitaan. Sen jälkeen saa tehdä ilo sydämellä korvaavia tehtäviä; referaatteja, esseitä tai tiivistelmiä. Ah.

Tiedekunnat

Tiedekuntien sisällä tapahtuu kaikennäköistä, mutta harvemmin lääkisopiskelijat tekevät mitään humanistien kanssa. Yliopistomaailmaan tullessa on tietenkin ymmärrettävä, että alat pitävät itseään toisiaan parempana. Esimerkiksi humanistina olet haahuilija, joten parempi tottua esimerkiksi ylimielisten ekonomien silmienpyöräytyksille ja huonoille humanistivitseille. Yliopistohenkeen kuuluu kuitenkin se, että oma haalari ja tiedekunta kannetaan ylpeydellä - olit sitten kasvatustieteilijä, biologi, lääkäri tai filosofi. 

Vinkkejä fukseille

Älkää olko liian ahneita opiskeluja suunnitellessane. 45 opintopistettä ekana vuonna on hyvä saavutus sekin! Keskittykää periodissa noin 3-5 kurssiin, jotta saatte parhaimman hyödyn ettekä uuvuta itseänne turhaan.

Menkää yliopistoliikuntaan, saatte aivoille vaihtelua ja kuntokin kohoaa.

Käyttäkää hyväksi opiskelijaruokailua.

Menkää myös opiskelun lisäksi bileisiin ja juhliin, pitäkää hauskaa ja liatkaa haalarinne! Yliopistossa elämästä ehtii vielä nauttia, ennen kuin työelämä kutsuu.

Nothing is worth it if you ain't happy?

Mikä pilaa mielialan nopeammin ja tehokkaammin, kuin mikään muu?
Se, että tekee asioita, jotka eivät tee onnelliseksi.

Olen puhunut opiskeluahdistuksestani täällä aika usein. Maininnut aina sivulauseissa tai puhunut jopa ihan suoraan. Tällä hetkellä tilanne on se, että huomenna alkavat luennot, ja minut on vallannut järkyttävä paniikki. Kaikki muut ovat niin innoissaan, puhuvat fuksien tapaamisesta ja opintopisteistä. Yritän parhaani mukaan innostua ja valita minua kiinnostavia kursseja, mutta niistä mikään ei juurikaan koske oman alan opintoja. Eikä fuksien tapaaminen innosta. Minussa ei herätä mitään tunteita se, että en ole fuksi. Kandin suunnittelu sen sijaan aiheuttaa kylmän hien, kyyneleet silmiin ja ahdistusprosentin 300. Mikä siis mättää?

Tuntuu kamalalta ajatella, että joudun seuraavat 10 kuukautta painimaan kotimaisen kirjallisuuden parissa. Ehkä ahdistus menee vielä ohi ja innostun jonkin verran opiskelusta, mutta nyt nämä levolla pyyhitettyä kuukautta ovat menneet liian nopeasti. Olen liian väsynyt vieläkin viime vuoden taisteluistani. Yritin harhauttaa itseni ottamalla valtiotiedettä ja kieliä, mutta silti se ahdistuksen paholainen iski viime hetkellä. En tiedä jaksanko tehdä kaiken, mitä olen itselleni ottanut. Mieluummin tekisin töitä, kävisin jumpissa. Tai opiskelisin jotain, mitä kohtaan tunnen paloa. Jotain käytännönläheistä, mutta jossa voi käyttää teoriaa hyväkseen. Tai en minä tiedä.

En voi muuta, kuin ajatella että onko tämä sen arvoista? Pitäisikö vain hakea töitä ja unohtaa pakkopullan vaivaaminen? Pelkään, että olen yliarvioinut itseni sekä opiskelumotivaationi, ja uuvun totaalisesti opiskeluiden takia....

Näihin paniikkeihin ja tunnelmiin. Huomenna se lähtee. Pitäkää isoja peukkuja.

Tulevaa lukuvuotta kohti

Mistä on syysstressi ja burnout tehty? 
Virkamiesruotsista, humanistienglannista, psykologian ja valtio-opin sivuaineopinnoista, ranskan jatkokurssista, saksan alkeiskurssista, kirjallisuuspedagogiikasta, kasvatussosiologiasta ja kirjoittamisen lajeista sekä käytännöistä.

Tämä siis, jos jollain tapaa haluaa ottaa stressiä ja tehdä kärpäsestä härkäsen. Itse näen sen lähinnä turhana hysterian lietsomisena. Itse kun olen lähinnä innoissani koko paketista, sillä akateeminen vapaus suo minulle mahdollisuuden jättää pakkopullalta tuntuvat kurssit kesken.
Jos jaksan kaiken loppuun asti minua odottaa muhevat 35 opintopistettä - mutta sehän on täyttä utopiaa, sillä jotkut näistä kursseista tulevat kohtaaman loppunsa ennen varsinaista tenttiä. Ajattelin tämän vuoden kuluttaa kokeilemalla kepillä jäätä, josko löytäisin yliopiston sisällä jotain mieltä kutkuttavaa kurssi- tai ainetarjontaa ennen suuntaamistani muille pilville. Muutama ovi onkin jo rakosillaan, kunhan vain uskallan sujahtaa ovesta ja kuunnella intuition ääntä. Nyt kuitenkin edetään hitaasti makustellen, jotta eliminoidaan itselleni tyypillinen tuuliviirimäinen sählääminen elämän eri osa-alueilla.

Tottakai kursseja on paljon, mutta ajattelin silti olla stressaamatta niistä enempää kuin on suotavaa. Ei tämä nyt niin kamalan vakavaa ole loppujen lopuksi kuitenkaan, enkä haluaisi saada mahahaavaa asiasta, joka ei tunnu omalta. Ajattelin kuulostella stressin määrää lukuvuoden aikana - ehkä se paljastaa jotain tärkeää:

Ajatukset tulevaisuuden ja ammatin suhteen alkavat kirkastua. Olen pohtinut pääni puhki mahdollisuuksia ja välillä antanut kaiken olla hetken omassa rauhassaan - palatakseni asian äärelle uudestaan entistä enemmän pyörällä päästäni. Vaikeaksi oman alan etsimisen tekee erityisesti kaikki yhteiskunnan ja läheisten asettamat rajoitukset. En voi tehdä sitä, tätä tai tuota, koska olen nainen, minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja silmälasit ja olen niin kamalan herkkä. Kaiken lisäksi mun pitäisi nyt vain miettiä rauhassa kun olen niin kamala tuuliviiri, että tuokin idea on vain ohimenevä ajatus. Niin ja kaiken lisäksi olen niin kauhean fiksu, joten puolet ideoistani on lahjakkuuden hukkaan heittämistä.

Loppujen lopuksi uskon kuitenkin, että suurin osa viimeiaikaisesta oireilustani johtuu vain väärän alan opinnoista, siitä, että yritän täyttää jonkun muun unelmaa. Herkkyys voi olla myös vahvuus. Silmälasit nyt ovat vain silmälasit ja sukupuoli on tekosyy. Tuuliviireily johtuu kannustuksen ja tuen puuttesta ja niistä muiden asettamista rajoituksista. Lahjojaan ei kannata heittää hukkaan, mutta fiksuuttakin on niin paljon erilaista. Yritän muistuttaa itseäni siitä, että kaikki on mahdollista jos vain uskaltaa. Tämä on kuitenkin minun elämäni, joten jos haluan tehdä itsestäni jotain, olen ainoa joka sen voi toteuttaa.

Mitä vuosi opiskelua on tuonut tullessaan

Vuosi opiskelua takana, toinen pitäisi kohta aloittaa. Puhuin aiemmin, että vaihdan alaa/lähden vaihtoon/tms. Noh, kuvio on nyt se, että en mennyt valintakokeeseen, en tiedä vaihdosta, mutta ensi keväänä lähtenee ala vaihtoon. Miksikö? No siksi, että onhan tietenkin tämä opiskelu antanut hirveän paljon uutta, mutta valehtelisin jos väittäisin ettei tästä ole seurannut mitään huonoakaan. Tilanne on ehkä plusmiinusnolla, mutta katsotaanpas tarkemmin mitä vuosi akateemista opiskelua on tuonut tullessaan.

1. Tiedän mikä on nettiopsu, utumail, moodle. Tiedän mikä on opintopiste, mikä on kela ja miten sen kanssa tulee toimia. Tiedän, miten muodostaa opinnot, tiedän miten ilmoittautua tentteihin, mutta en aina tiedä koska tentit ovat ja missä salissa. En myöskään aina tiedä mistä löytää mikäkin tieto tuolta nettiopsun ihmeellisestä maailmasta.

2. Osaan puhua sujuvasti kirjallisuusjargonia. Kyllä, siis kirjallisuudenopiskelijan peruskäsitteistöä käyttäen muodostaa tavallisille ihmisille täysin hölynpölyltä kuulostavia lauseita, jotka vielä oikeasti merkitsevätkin jotain. En laita tähän yhtäkään, koska käsitteet eivät tällä hetkellä hyväile peppuani millään miellyttävällä tavalla.

3. Opintojen kokoamiseen liittyen, osaan tehdä täysin utopistisia opiskelusuunnitelmia. Kuten tänä aamuna. Listasin ylös kaikki kurssit ja sivuaineet joita olis kauheen kiva opiskella, mutta opintopisteiden lukumääräksi tuli lopulta 95. Hell no. Se tarkoittaa hmm... 10.56 opintopistettä kuukaudessa. HELLLL NO.

4. Opiskelun edetessä opin lukemattomia erilaisia tapoja tutkia lukemaani kirjallisuutta. Tapoja kiinnittää huomioita erilaisiin elementteihin ja tehdä niistä päätelmiä. Noh, nyt en osaa enää lukea ilman että alkaisin analysoida esimerkiksi implisiittisen tekijän tai lukijan arvoasetelmia, kerronan tasoja tai ilman että yrittäisin abstrahoida teemoja, etsiä aiheita tai kenties topoksia. Ilman, että alkaisin pohtia onko teoksessa jotakin postmodernille tai modernille kirjallisuudentutkimukselle tyypillisiä piirteitä. Tai ilman, että löytäisin teoksesta hyperteksuaalisia tai intertekstuaalisia viitteitä. En myöskään osaa lukea runoja, ilman että yrittäisin selvittää niiden perimmäistä tarkoitusta, metakielisyyttä, rytmiikkaa tai mitä näitä nyt on. Voitte siis kuvitella, miten paljon tavallisten romaanien lukeminen vituttaa minua juuri nyt.

5. Äskeiseen kohtaan liittyen, nyt kun osaan juuri näitä kirjallisuuden peruskäsitteistöä ja teoriaa, olen kehittynyt kirjoittajana aika lailla. Esimerkiksi runot merkitsevät enemmän kuin ennen, tai ainakin niiden symboliikkaa on mietitty perusteellisemmin ja se on selkeämpää. Eli ei kai tässä nyt mitenkään huonostikaan mene.

6. Tiedän, etten varmasti jaksa tehdä tätä viittä vuotta tulematta hulluksi. Mutta en myöskään tiedä mitä sitten jaksaisin. Haluanko opettajaksi, vai haluanko kauppisrotaksi. Haluanko markkinoida vai abstrahoida, kirjoittaa vai pyöritellä lukuja. Haluanko tutkia vai tehdä.

7. Olen saanut upeita ystäviä, joiden kanssa voin puhua aiheesta kuin aiheesta. Liittyi se sitten kirjallisuuteen, ihmissuhteisiin tai sukkien väriin. Kaikki käy ja kaikesta voi keskustella joko kakkupalan tai viinilasin ääressä.

8. Opiskeluni on ollut hyvin pitkälti pienryhmäopiskelua, jossa siis joutuu olemaan esillä ja osallistumaan aktiivisesti pienryhmäkeskusteluun, vaihtamaan mielipiteitä ja tuomaan uusia näkökulmia esille. Olen tämän myötä kasvanut varmemmaksi ja saanut varmuutta oman ääneni kantavuuteen. Puheviestintä, ruotsin alkeiskurssi ja humanistienglannin ykköskurssi olivat minulle sellaisia koetuksia, että niistä selviytyminen teki oikeasti vahvemmaksi ja varmemmaksi. Siitä olen todella onnellinen.

9. Olen oppinut paljon. Sanavarastoni on kasvanut, ruotsin taidot ovat parantuneet, englannin taidot kehittyneet, ranskan taidot moninkertaistuneet. Että ei tässä todellakaan mitään vastavalmistuneita ylioppilaita enää olla. :)

10. Olen oppinut elämään makaronilla ja puurolla. Olen myös oppinut ryömimään luennolle kahvin voimalla. Olen oppinut löytämään parhaat opiskelijaruoat ja -ravintolat sekä oppinut välttämään hyvältä kuulostavat, kamalaksi mössöksi paljastuvat paskaruoat. Olen oppinut vilauttamaan opiskelijakorttia ja juoksemaan alennusten perässä. Olen oppinut miltä tuntuu olla itsevarma ja tietää, että joku päivä olisi ihan kiva valmistua ja saada palkkaa.

Tulevaisuus ropisee alas viemäristä

Kuten monet ovat huomanneet, olen tässä keräillyt (näennäistä) itsevarmuutta opiskelujani kohtaan. Mielenkiinto on jälleen herännyt, ja olen alkanut kokea lyriikan omimmaksi alakseni. Kaikista stressaamattomuuspäätöksistä ja muista huolimatta, pakko myöntää että tulevaisuus stressaa. Tai oikeastaan se on liian lievä ilmaisu. Sanotaanko, että se kauhistuttaa niin paljon, että hiukseni ovat harventuneet puoleen, enkä nuku öisin. Taustalla on kaikki käynnissä oleva keskustelu opintotuen rajaamisista, yleinen keskustelu taiteden tutkimuksen määrärahojen leikkaamisesta ja yleiset haukut miten turhia tälläiset taidealat ovat, koska tarvittaisiin sitä muuallakin työntekijöitä. Eteenkin kun luin Emilian postauksen aiheesta, säikähdin hiuslatvojani myöden. Mitä helvettiä minä olen tekemässä? Tiedänkö itsekään?

En ollut oikeastaan ennen ajatellut etten työllistyisi koskaan tältä alalta. En ollut ajatellut, jos en rupea opettajaksi, en pakosti saa oman alan töitä. Ja ihan vain todellisuuteen vastaheränneen lisähuomiona; mitä helvettiä kirjallisuuden opiskelija tekee tulevaisuudessa? Eilen tenttiin lukiessani, minun oli pakko kysyä itseltäni tätäkö haluan tehdä loppuelämäni? Onhan runojen tutkiminen kivaa ja kaikkea, mutta haluanko tehdä sitä vielä kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä? Olettaen, etten koskaan päädy opettajaksi.

Tottakai kaikille tulee aina välillä ajatuksia että tätäkö haluan tehdä loppuelämäni? Ja sehän on ihan normaalia ja tervettäkin kyseenalaistaa omia valintojaan ja onnellisuuttaan - eteenkin, jos tuntuu ettei kaikki ole kunnossa. Mutta entäs, jos huomaat tekeväsi sitä kerran viikossa?

Loputtomista itsevakuutteluistani huolimatta, en voinut muuta kuin laskea kirjan käsistäni. Kirjallisuus on todella mielenkiintoista, sen muuttuvuus ja monipuolisuus, pluralisuus ja kaikki muu. Suomen kieli ja kääntäjän työt eivät minua sinällään kiinnosta, foneemit yms. En myöskään tiedä työllistyisinkö media-alalta. Siellä on niin monta yrittäjää, ja moni tuhat kertaa parempia kirjoittajia kuin minä. Ranska on ihanaa, mutta en minä siitäkään varmaan kestävää ammattia saa. En tiedä onko minusta opettajaksi, luennoilla puhuminen oppilaan roolissakin tuntuu joskus niin vaikealta.Varsinkin kun paras kaveri on niin luonnollinen sosiaalisissa tilainteissa ja osaa kyseenalaistaa kaikki. Omasta suusta tulee vaan sanoja väärässä järjestyksessä ja jotain kummallista ölinää, kämmenet hikoavat ja tuntuu että huoneen seinät kaatuvat päälle. Miten minusta sitten olisi opettamaan kenellekään kirjallisuutta?

Totta kai haluaisin kirjoittaa tai opettaa tulevaisuudessani. Se olisi ihanaa. Tehdä sitä, mikä tekee minut onnelliseksi. Mutta jos en työllisty, enkä pysty maksamaan opintolainojani... en tiedä.
Totta puhuen, en koskaan ole ollut näin epävarma. Haluanko jatkaa tällä alalla, mitä rakastan yli kaiken vaikken voi olla varma siitä, etten joudu joskus sillan alle. Eteenkin, kun takaraivossa kytee ajatus "entä jos valitsinkin väärin?"

Viime yhteishaussa toinen hakuvaihtoehtoni oli kätilö. Totta puhuen, kusin kokeen tahallani, jotten joutuisi muuttamaan Lahteen. Turku kiinnosti kaupunkina enemmän, kätilö kiinnosti ammattina enemmän. Olin kuitenkin kunnianhimoinen, ja filosofian maisteri kuulosti tutkintona paljon hienommalta. Yritin tehdä valinnan myös sen mukaan, mitä vanhempani, ystäväni ja perheeni minulta odottivat - taisi taustalla olla se isän kommentti hoitsujen huonoista palkoistakin. Tiesin, että kaikki ajattelivat minun olevan hyvä kirjoittaja, joten sen edessä luonnollinen valinta olisi Kotimainen kirjallisuus. Eteenkin isoäitini lausunto joskus muutama vuosi sitten sai itsevarmuuteni ropisemaan viemäristä alas: "Susta tulisi parempi opettaja, oot tollainen pomottelija." Silläkö minä sitten etenen elämässä, pomoittelijan luonteella kun en uskalla avata kunnolla suutani luokkahuoneessa ja ruotsin taidoillani ei virkamiesruotsia läpäistä?

Nyt. Nyt minusta tuntuu, etten voi elää epävarmuuden kanssa. En Emilian kirjoituksen jälkeen, en yleisen keskustelun jälkeen. Totuus on se, että minulla tulee olemaan opintojen jälkeen helvetillinen kasa opintolainaa, eikä mitään takuuta varmasta työllistymisestä. Kohtalo sillan alla näyttää niin varmalta, että voinkin ruveta katselemaan mukavia siltoja valmiiksi. Miten olisi Valkeakosken Putaansilta - sopivasti tehtaanpiippujen varjossa, ja äitikin asuu lähellä? En edes tiedä mitä alani ihmiset tekevät! Runojen tutkimisella ei luultavasti pötkitä pitkälle. Pakkohan tässä on olla suunnitelmia, opintotukea on nostettavissa vain sen viiden vuoden ajan!! Se, että tässä tilanteessa seuraisin sokeana vain omia kiinnostuksen kohteitani, ei kannattele minua kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä.

Siksi teen yhteishaun tänä keväänä. Totta puhuen minua riistää ja ahdistaa hakea toiseen oppilaitokseen, mutta tällä hetkellä minusta tuntuu niin turhalta opiskella nuppi höyryten alaa, jonka tulevaisuudennäkymät eivät ole kirkkaimmasta päästä teknologistumisen myötä. Eteenkin, kun osa minusta taistelee jatkuvasti sen toisen unelman kanssa. Olen yrittänyt kovin hiljentää äänen, siinä kovinkaan hyvin onnistumatta. Totta puhuen, en tiedä tekeekö tämä ala minua onnelliseksi pitkällä tähtäimellä. Häpeän kertoa opintoalaani tuntemattomille, koska vastaanotto vaihtelee pilkasta ihailuun - lähinnä sitä ensimmäistä: "niin, mitäs sä teet isona?" Eteenkin, kun en ikinä osaa vastata. Silloin on vaan helpompi mennä niiden pilkkaajien mukaan "Heh heh, niinpä. Paskaahan toi on." Mitä järkeä? Kirjallisuus on hauskaa harrastuksena, mutta onko se sitä vielä esimerkiksi 30 vuoden päästä?

Tuntuu niin turhalta ja kiukkuiselta, että itkettää. Harmittaa ja kauhistuttaa. Raha-asiat ovat nyt jo kuralla, ja opintolaina on pakko maksaa takaisin jossain vaiheessa. En halua että tulevaisuutenikin on kuralla. Että tuhlaan viisi-kuusi vuotta tällä alalla opintolainat paukkuen tajutakseni viiden vuoden päästä, että ne raha-asiat tulevat olemaan kuralla silloinkin. Enkä halua joutua kouluttautumaan uusiksi viiden vuoden päästä.
Miksi tämä on näin vaikeaa?

EDIT. EN siis ole muuttamassa LAHTEEN. JÄÄN TURKUUN. Vaihdan vain AMMATTIKORKEAKOULUUN! 

Elämää kuukauden ajalta

Puhelimen kamera sanoo räps räps. Puhelimessani on kuusi kuvanmuokkausohjelmaa. Joten miksi se siis on niin hankalaa saada tänne kuvamateriaalia? Olisihan se nyt paljon konkreettisempaa näyttää, mistä elämäni koostuu, kuin vaan suoltaa soopaa. Myönnän laiskuuteni, mutta varsinkin viime aikoina on vain tapahtunut niin paljon - vaikka ei ehkä siltä vaikuta. Enemmänkin on tapahtunut ihmissuhteissa ja pääni sisällä. Valon lisääntyminen niin ulkona kuin elämässäni on saanut kiintopisteen muuttumaan aivan toiseksi... Onneksi on kuitenkin kollaasit. Nyt on luvassa oikea kuvapläjäys elämäni viime kuukaudesta...

 

1. Olen mm. miettinyt paljon viime vuotta. Tässä näette synttärikukkaseni viime vuodelta, hassua ajatella, että täytän tänä vuonna 20! // 2. Selfieiden räpsiminen tulee luonnostaan, voisin kohta ruveta jo tekemään sellaista ihmeen videota, mihin tungen vuodessa 365 kuvaa naamastani aikajärjestyksessä. Sitten voin ihailla jälkivuosina lärvini muuttumista. //3. Ai niin, ostin lentoliput Barcelonaan kuukausi sitten, nyt päiviä onkin siis jo paljon vähemmän jäljellä! Lähden kesäkuussa :)

 

1. Huomasin omaa kirjahyllyä tarkastellessa, miten yksipuolista nuorille naisille tarjottava kirjallisuus on. Rakkautta sen olla pitää, miellellään salaista ja toivotonta. Tässä tarjontaa -70 ja -80 -luvuilta. // 2. Tietysti olen lakannut monet monet monet kynnet! // 3. Ja reenannut. Ilmeisesti tulosta alkaa syntyä, koska selkä alkaa saada lihaksia! // 4. Niin, ja tietenkin olen opiskellut. Pääpainotus on nyt ruotsissa. Ärsyttää, miten heikko sanavarastoni on. Tällä hetkellä käynnissä olevan ranska tosin häiritsee oppimista. En ymmärrä miten voi sekoittaa ranskan ja ruotsin keskenään, mutta pää tekee mitä se haluaa.

 

1. Helmikuussa, tasan kuukausi sitten oli myös nämä Oscar gaala -bileet! Tällä kuvalla voitin Oscarin parhaasta somekuvasta. Palkinto on edelleen noutamatta, hups. // 2. Pitihän sitä tietysti pullistella olkapäitä olkaimettoman mekon kanssa. Ahhh, ihanaa kun viimein alkaa saada lihaksia! En voi tarpeeksi ylistää urheilun suhteen tavoitteetonta sekä dieetitöntä vuottani ♥

 

1. Kämppä on pidetty toki tapoihin kuuluvasti siistinä. // 2. Eräs ilta tuli kauhea ikävä kavereita, joten lätkäisin seinälle sitten muutamat kuvat. Maalarinteippi ei kuitenkaan tartu tuohon lasikuitutapettiin, joten muutaman päivän päästä jokaisen ystäväni naama oli lattialla. Joten ehh... pitää vähän vielä kehitellä tätä. // 3. Kuka sanoi etteivät kirjat sovi sisustukseen? //4. En olisi uskonut tänne muuttaessa, että keittiöni jokainen pienkodinkone muuttuu mustaksi. Yhtenäisyys ainakin pysyy kasassa, ja kivalta näyttää muutenkin muuten niin vaaleassa kämpässä! 

 

1. Valon lisääntyessä lenkkeily on nostanut päätään, ja olen jaksanut raahautua taas Body Attackiin. Lihakset kiittävät. // 2. Kipeilin, muistaakseni helmikuussa. Vaikka kuume kesti vain pari päivää, en voinut viikkoon tehdä yhtään  mitään. Nenä vuotaa vieläkin... // 3. Äidin nahkatakki on kaivettu taas esiin! Villapaidan ja tennareiden kanssa olen astellut menemään ihan rennosti. Tietysti ison kaulahuivin kanssa - ja nilkat paljaana (sitten se pohtii, miksi nenä vuotaa...)

 

1. Tämän viikon keskiviikkona jätin ranskan luennon väliin ja vietin päivän sängyssä reenamisesta kipeytyneen selkäni kanssa. Taisi auttaa, koska tänään pääsin jo rennosti hölkkäämään! // 2. Gotta love postmodern poetry... // 3. Runous senkun vahvistuu omana juttuna. En kuitenkaan jaksa kirjoittaa 9-12 sivuista tutkielmaa aiheesta x, vaan päätin säästää psyykettäni ja mennä tenttimään kyseisen aineen kuun lopussa. Saan sen sitten pois alta, eikä ensi kuulle jää enää mitään kirjallisia hommia! Helppoa. // 4. Selfiehän se siinä. Olen viimein alkanut pitää ulkonäöstäni. Johtuu ehkä siitä, että hymyilen jatkuvasti.

 

1. Aurinko ja aurinkolasit ♥ // 2. Throwback niihin ihaniin Oscar Gaala -bileisiin, tai itseasiassa etkoihin. // 3. Joskus ei vaan aamulla kiinnosta lähteä luennolle. // 4. Mutta onneksi voi ottaa selfieitä. Ainakin lapsilleni jää kuvia minusta nuorena ja viattomana....heh.

 

1. Aurinko näkyy Turussa melkeinpä joka päivä! Päivät lämpenevät koko ajan - olen ihan fiiliksissä! // 2. Hiukset ovat kasvaneet ihan hurjasti. Valon lisääntyminen aiheuttaa myös sen, että aamuluennot eivät ole yhtä tuskaa - samoin iltaluennoilta pääseminen ei tunnu siltä, kuin kävelisi keskiyöllä ulkona. // 3. Rennot viikonloput ja pitkät aamut sängyssä! Sitten kun puiden lehdet saadaan vihreäksi, niin maisema neljännestä kerroksesta tulee olemaan oikein mukava. // 4. Väinö Kirstinä; Luonnollinen tanssi (1965) - Arvostelma. Runo, joka on minusta oikein mukava.

Tässäpä tämä elämäni oikeastaan tiivistyy aika hyvin. Toisaalta kuljen nahkatakissa yliopistolla ja olen oikein edustavana, toisaalta treenaan vointini mukaan tai hillun kotona (treenivaatteissa). Kumpaakin yhdistää se, että varsinkin keväisin, musiikki pauhaa non-stoppina. En lähde mihinkään ilman kuulokkeita ja vain nukkumaan mennessä musiikki hiljenee. Lupaan yrittää tsempata näiden kuvien kanssa, niin ei tarvitsisi aina vetää kauheita huonosti tehtyjä kollaasipommituksia.

Energiaa piisaa vaikka millä mitalla. Olen niin onnellinen, kevät on parasta aikaa.

Jälleen opiskelupuhetta

Miksi opiskelumotivaatio tulee näin sykleissä? Joskus et saa aikaan mitään, sitten yhden viikon aikana hoidat melkeinpä koko periodin hommat ja kirjoitat 10 työhakemusta. Kaiken lisäksi aloitat aamut kävelylenkillä, syöt ihan ideaalin puhtaasti ja pumpissa pumppaat hiuksetkin päästä. Energiaa siis piisaa, mutta saas nähdä piisaako ensi viikollekin. Hommaa on vielä viikonlopullekin hervottoman paljon referaatin ja sanakokeeseen pänttäämisen muodossa. Ja kaipa sitä postmodernin esssee & esitelmäcomboakin pitäisi alkaa vähän pohtia jotta ensi viikolla saan jotain paperille. Onneksi tiedän, että huhtikuussa on luvassa pikkuisen helpompaa elämää...

Olen tänään siis todellakin ylittänyt itseni ja odotukseni. Lyrikaan tutkimuksen kirjallisuus on nyt käyty läpi, ja olo on hämmentävän iloinen. Pää pohtii asioita täysillä, ja jäljellä enää esseen kirjoitus.
Vähän alkaa mennä pää jo ylikierroksille, ja yöunet alkavat lyhentyä. Toivon, että edes viikonloppu toisi jotain helpotusta. Aion pyhittää lauantain pelkälle rentoutumiselle - ehkä menen jopa elokuviin.

Minulla on ollut elämäni aikana enemmän tai vähemmän läheinen suhde runouden kanssa. Olen kirjoittanut itse aina kaikennäköistä pöytälaatikkokirjallisuutta, mutta nyt olen alkanut pikkuhiljaa muokkamaan unelmiani kunnianhimoisemmiksi. Sanokaa sitten vaikka suuruudenhulluksi, mutta minusta olisi todella mukavaa joku päivä saada jotain konkreettista todistetta omista taidoista. En tarkoita tällä mitään kirjallisuuspalkintoja, vaan sitä, että olisi kiva tehdä oma runokirja. Kirjan idea on suhteellisen selvä; kokoelman alku- ja lopetusrunot ovat selvillä, samoin nk. "kehysrunot", sekä tapa, jolla jaottelen kokoelman osastoihin. Nimikin on selvillä. Materiaali ei todellakaan ole valmista. Mietinkin, tuleeko valmista koskaan. Aina on niin parannettavaa.

En edes tiedä mikä runoudessa viehättää. Ehkä se, että samalla kun se on fiktiota ja ei tarkoita yhtään mitään, se tarkoittaa kaikkea ja viittaa kaikkialle jatkuvana viittausten jatkumona. Runo ilmentää runollista totuutta, välittää tunnetta ja tuo sanoiksi kuvia - ja mitä nyt ikinä olen imaissut tuolta historian saatossa sanotuista väittämistä. Tykkään lukea runoja, enkä todellakaan jokaista lukemaani rupea analysoimaan sen tarkemmin. Joskus silmä vaan osuu johonkin toista kiinnostavampaan yksilöön, jolloin on pakko alkaa pohtimaan tarkempia sanojen taakse kätkeytyviä merkityksiä - toisinaan ylitulkinnallisuuteen asti. Toivottavasti opiskelut kuitenkin toisivat keinoja välttyä siltä.

Koulussa opetetaan ihan liian vähän runoanalyysiä. Suurin osa oppimistani käsitteistä, teorioista ja määritelmistä on opittu yliopistossa - itseasiassa kaikki. Ennen yliopistoon tuloa en hahmottanut aihetta ja teemaa toisistaan, nyt en millään pysty sekoittamaan niitä. En tiennyt mitä motiivi merkitsi runoudessa ja topos oli minulle leivos. Osasin selittää vähän mitä runot saattoivat tarkoittaa semanttisella ja vähän sillä temanttisella tasolla, mutta kaikki kielen materiaaliset ja rytmiset piirteet olivat ihan hukassa. Luulin myös, että vapaarytminen ja vapaamittainen runo ovat sama asia. Enkä edes ole vielä maininnut sitä, että minulla ei ollut MITÄÄN hajua runojen puhujatilanteista tai -tasoista. Kovaan ääneen valitin aina, että ei runo oikeasti tarkoita mitään sen syvempää tai välitä mitään moraalisia opetuksia - kuinka väärässä olinkaan! Ihme, että edes pääsin yliopistoon, kun pääsykokeessakin oli runoanalyysi... Voi häpeä, jos joskus törmään siihen surkuhupaisaan esseeseen, saattaisin kuolla naurusta. Niin paljon on tullut viisastuttua!

Runoa analysoidessa en niinkään ole koskaan ollut kiinnostunut rytmiikan mahdollisuuksista; kyllä, tiedän että rytmiikalla ja mitallisuudsellakin on merkityksensä ja vaikutuksensa, joita ei kokonaistulkinnan kannalta koskaan kannattaisi täysin unohtaa, mutta minulle ne eivät vain puhu samalla tavalla kuin esimerkiksi kuvallisuus tai viittausten vaikeaselkoisuus, puhujatilanteet tai välimerkittömyys tai ääntellineen rytmiikka. En oikein koe intohimokseni runomittojen tutkimista, se on se yksi asia, mistä olen edelleen täysin ulapalla. Viimeaikoina olen huomannut kiintyväni runoihin, joissa on järjettömyyttä ja mahdottomuutta. En tällä tarkoita kuvarunoutta tai nonsensea, mutta enemmänkin juuri modernia tai postmodernia runoutta. Haastavuus viehättää. Myös se, mitä runossa jätetään sanomatta tai merkitsemättä.

Tällä hetkellä samaistumispintaa löysin eräästä esseekirjallisuuden runoesimerkistä. Lyriikan tutkimukseen kuului myös tutkimussuuntauksia kartoittavan runouden lisäksi runokritiikin ja runon lukemiseen liittyvää kirjallisuutta. Sieltä nappasin tämän:

The feelings I don't have, I don't have.
The feelings I don't have, I wont say I have.
The feelings you say you have, you don't have.
The feelings you would like us both to have, we neither of us have.

The feelings people ought to have, they never have.
If people say they've got feelings, you may be pretty sure they haven't
    got them.

So if you want either of us to feel anything at all,
You'd better abandon all idea of feeling altogether.

D. H. Lawrence, To Women, As Far As I'm Concerned

Så småningom hittade jag min egen grej!

Nyt kun viimeinen periodi on pyörähtänyt käyntiin, olen aika odottavilla mielin! Opintojen alussa koin opiskeluja kohtaan aika negatiivisia tunteita. Opiskelu ei kiinnostanut, luennoilta ei löytynyt mitään konkreettista tarttuma- tai samaistumispintaa, en jaksanut keskittyä tai oppinut mitään ja kaikki tuntui vaan hankalalta käsiteviidakolta. Lisäksi lukuhimoni oli kadoksissa, eikä kirjallisuus tuonut minulle juurikaan mitään iloa. Pohdin monesti opintojen lopettamista ensimmäisen vuoden jälkeen, sillä en kerta kaikkiaan tiennyt mitä olisin tehnyt kun muut tuntuivat kokevan suurtakin hekumaa kirjallisuutta kohtaan. Luulen että syynä tähän oli se, että olen kesästä 2013 asti vaan lukenut ja lukenut ja lukenut; ensin kirjoituksiin, sitten kokeisiin, sitten taas kirjoituksiin, sitten pääsykokeisiin ja jälleen toisiin pääsykokeisiin. Eikä senkään jälkeen helpottanut, koska taas piti lukea opiskeluja varten. Lukeminen alkoi tuntua pakkopullalta.

Pahin tilanne oli joulu-tammikuussa. Pidin syksyllä järjestetystä lyriikan kurssista tavattomasti, mutta opettaja antoi aika suoraa palautetta esseestäni ja passiivisesta osallistumisestani (vaikka omasta mielestäni en ollut yhtään niin passiivinen, kuin mitä opettaja väitti). Pidin kurssin asioita todella kiinnostavina ja itse esseetä oikein hyvänä - toisaalta olin ehkä liian innokas ja valitsin liian laajan näkökulman. Vaikka kurssin työmäärä oli valtava, ei se tuntunut ylitsepääsemättömältä. Negatiivissävytteinen palaute kuitenkin pilasi koko kurssin loppufiiliksen. Ajattelin, etten ollut hyvä edes siinä yhdessä asiassa, minkä koin vähänkin kiinnostavaksi.

Sitten alko tammikuu, luennoille paluu tuntui kamalalta. Taisi olla ensimmäinen päivä, kun kaikki vyöryi ylitseni. Päätin jättää kaiken stressin ja suunnitelmallisuuden ja siirtyä sen sijaan keskittymään luentoon yksilöllisinä luentoina. Päätin, etten jatka kasvatustiedettä tai pakota itseäni mihinkään, mikä ei tunnu hyvältä. Kolmannen periodin jaksoin joten kuten, hommat olin tehnyt paljon aikaisemmin mitä piti. Huomasin kiinnostuvani pikkuhiljaa asioista, kun sain tehdä sen omaan tahtiini. Estetiikka alkoi vaikuttaa kiehtovalta ja lisäksi kirjallisuudenhistorian luennoilla pikkuhiljaa heräsin koomastani. Luin melkein kaikki kurssin runokirjat! Romaaneista luin vain pari, mutta päätin keskittyä vain siihen mikä minua kiinnosti. Lopulta kuitenkin valitsin kurssin loppuesseen aiheeksi Tuntemattoman Sotilaan erilaiset tulkinnat. Sen kautta tajusin miten paljon pidän asioiden analysoimisesta ja tulkitsemisesta. Haluan selvittää mitä implisiittinen kertoja tai kirjailija on ehkä voinut tarkoittaa. 

Lisäksi estetiikan itsenäinen kurssi osoitti minulle, miten paljon pidän asioiden teoreettisesta pohtimisesta - vaikka pidin itseäni ennen käytännönläheisempänä ihmisenä. Vaikka tentti meni "huonosti", jäi kiinnostus kauneuden filosofioihin elämään; "mikä on taiteessa kaunista, mikä tekee sen kauniiksi ja millä perusteella - voidaanko taidetta arvottaa?" Lisäksi englannin kurssi auttoi minut takaisin aktiiviseen osallistumiseen ja pääsin pikkuhiljaa kuorestani.

Lomalla sitten aloin käydä läpi Lyriikan tutkimuksen kirjallisuutta. Työmaana runous esittelee erilaisia runoudentutkimuksen nykysuuntauksia; modernismia, materialismia ja etiikkaa & politiikkaa. Kirja koostuu erilaisista artikkeleissa, jossa lähestytään tiettyä runoilijaa, runoa tai teosta tietystä näkökulmasta. Olen tällä hetkellä vasta puolessa välissä kirjaa, mutta olen viimein löytänyt asian johon tunnen suurta paloa. Lyriikka. Erityisesti metalyyrisyys ja postmodernismi. Sen takia aineopintoihini kuuluva Modernin ja postmodernin murroksia -kurssi on kuin karkkipäivä keskellä viikkoa. Ensimmäinen luento on takana, ja olen nyt jo innoissani. Opettaja on inspiroiva ja asiat tuntuvat todella helpoilta, ehkä juuri tuon Lyriikan tutkimuksen takia.

Lisäksi hihkuin innosta, kun Modernin ja postmodernin harjoitustyön aiheeksi minulle oli arvottu postmodernistisen runokokoelman, Luonnollinen tanssi, pohdintaa tutkivalla otteella - ei proosaa tai tutkimuskirjallisuutta! Runokokoelman tekijä Väinö Kirstinä on myös mainittu tuossa Työmaana runous -kirjassa, joten hän on minulle jo hieman tuttu. En voisi olla onnellisempi! 

Kaiken tämän lisäksi huomasin tänään kirjastossa käydessäni, että lukuintoni on löytynyt uudelleen! Lainasin tuon Kirstinän teoksen lisäksi Riikka Pulkkisen Rajan ja Sofi Oksasen Stalinin Lehmät. Kummankin olen halunnut lukea jo vähän aikaan, mutta motivaatiota ei ole löytynyt.

Hommaa on luvassa parin seuraavan viikon aikana enemmän kuin laki sallii; englannin portfolion arvostelua, postmodernin esseen kirjoitus ja esitelmän valmistelu parin viikon päähän ja postmodernin kurssin referaatin teko ensi viikolle, lisäksi pitäisi opiskella paljon ranskaa tenttiä varten ja yrittää opetella itsenäisesti ruotsia valmennuskurssille. Sen lisäksi pitäisi lukea kirjallisen asiaviestinnän tenttiin JA lukea Lyriikan tutkimuksen kirjallisuus sekä valmistaa essee. Siltikään en kuole stressistä. Tiedän, että tästäkin selvitään - sitten koittaa kesäloma kesätyöt!

Aikatauluja ja viimeisen periodin iloja

Enpä olekaan lätissyt vähän aikaan opiskelujutuista! Olisikohan taas aika?

OLISI! Onhan se nyt sentään jo aivan nurkan takana - ensimmäisen yliopistovuoteni viimeinen periodi. Paljon on opittu; esimerkiksi kaikkia kivoja käsitteitä joita on oikein kiva viljellä arkipuheeseen ja saada läheiset raivon partaalle. (Välihuomio, tänään lukiesssani Työmaana runous -kirjaa, tajusin olevani todella käsiteviisas.) Lisäksi olen oppinut aikatauluttamaan - tai ainakin piirtelemään teoriassa kamalan kivoja lukujärjestyksiä. Ei sitten puhuta mitään, mitä silloin olisi pitänyt tehdä, kun näitä lukujärjestyksiä tuhertelin.

Miltä näyttää siis viimeinen periodini? Puhun paljon paskaa tai siis olen maininnut usein blogissani taikasanan nimeltään akateeminen vapaus ja velvollisuus, ehkä on aika näyttää mitä se parhaimmillaan (ja pahimmillaan) on.

ENSIKSI KUITENKIN! Muistinne virkistämiseksi vielä kuva ensimmäisen periodini lukujärjestyksestä.

Enemmän luentoja ainakin kuin tässä periodissa. Mikä tässä lukujärjestyksessä sitten on hassua? Noh, paneudutaanpa asiaan ja vilkaistaan viimeisen periodini ohjelmaa.

Laitetaan viikko-ohjelmaan pelkät luennot: kuusi (6) kappaletta! Ranskan alkeiskurssi kakkonen, virkamiesruotsin johdantokurssi idiooteille (minulle), modernia ja postmodernia ja kirjallista asiaviestintää joka toinen viikko! Eikös näytäkin aika kivalta?

Ja mitä kaikkea tuohon vapaa-aikaan voisi keksiä; netflixiä, pitkiä uneliaita aamuja, kynsien lakkaamista, lenkkeilyä, uusia harrastuksia, työntekoa, kavereiden kanssa hengaamista, ryyppäämistä (mikä tuntuu olevan näissä yliopistopiireissä ja muissa tiedekunnissa jotenkin tosi kova juttu)... Noh, noita tuota tuossa syksyllä kokeilin. Shokki olikin tajuta kantapään kautta, että tässä on itseasiassa opiskelustani se 10%. Akateeminen vapaus tarkoittaa siis sitä, että olet itse vastuussa omasta opiskelustasi luentojen ulkopuolella.  

(Se, että tässä näkyy kotimaisen kirjallisuuden opinnoista vain tuo Modernin ja postmodernin murros, johtuu taas jostakin sellaisesta, mistä selitän aivan pian.)

Lisätäänpäs siis tähän kaikki se, mistä olen tähän mennessä vaiennut kiltisti esimerkiksi naamakirjassa tai instassa (esim. kun päivitän torstaina, että hyvää viikonloppua. Se on ironinen ilmaus siitä, että nyt ne hommat sitten vasta alkavatkin)! Koska onhan se nyt kivempi välittää kuva itsestäni kaljatuoppi kourassa, kotikalsarit jalassa katsellen netflixiä.




Noin ikkään! Eiköhän nyt näytä vähän masentavammalta (teille muille, ei minulle).
Maanantaina onkin laiskottelun sijaan vuorossa läksyjä illalle! Sanastojen opettelua ja tehtävien tekoa (kyllä, kielikeskuksen ranskankurssilta tulee niitä lukiosta ja peruskoulusta tuttuja, mekaanisia läksyjä!).
Tiistaina pitäisi neljä tuntia käyttää itseopiskeluun, kuten esimerkiksi Modernin ja postmodernin kurssikirjallisuuden lukemiseen. Illalla on pumppi.
Keskiviikkona taas vähän läksyjä ja illalla lenkkiä. Pidän keskiviikot rennompina päivinä, ettei pää räjähdä, mutta silti illalla aion lukea vaikka jotain kurssikirjallisuutta ilman muistiinpanojen tekemistä.
Torstaiaamuna ei nukuta puoleen päivään, vaan käytetään aamu lyriikan tutkimuksen muistiinpanojen tekoon, myöhemmin esseen kirjoittamiseen. Illalla on ruotsin luento, sen jälkeen tehdään läksyt, jotta päästään sitten siitä virkamiesruotsistakin joku kaunis päivä läpi.
Ei, perjantaina ei laiskotella. Silloin luetaan vaikka kirjallisen asiaviestinnän tenttikirjallisuutta, tehdään vaadittavia, roikkuvia harjoitustöitä tai esseitä/referaatteja, tai tehdään muistiinpanoja lyriikasta. Illalla on lempparini, eli tunnin pumppirääkki! Sen jälkeen saa rentoutua...
...JOTTA LAUANTAINA JAKSAA TAAS OPISKELLA! Ellei minulla ole kuolemantärkeää menoa, kuten vanhempien tapaamista, sosiaalisten suhteiden hoitamista, kaupassakäyntiä tai maailman karmein flunssa, iltapäivän kulutan jälleen joko lukemalla tentteihin, tekemällä esseitä, harjoitustöitä tai muistiinpanoja. Tai sitten luen sanakokeisiin (kyllä, ranskan kurssilla on niitäkin...). Mutta lauantaina opiskellaan vain, jos hommaa on. Joskus saan jopa levätä.
Sunnuntaikin on opiskelupäivä, jos on hommaa. Periodin alussa saattaa olla rennompaa, mutta ei välttämättä. Kuviot selkiytyvät aika nopeasti... Aamupäivän suoritan ainakin lyriikan tutkimusta, joka minulla on itsenäisenä. Illalla menen joko zumbaan tai body attackiin, en kuitenkaan molempiin.

Eli siis, tein aloittelijan virheen syksyllä kun jätin merkitsemättä kaiken itseopiskelun lukujärjestykseen. Sanotaanko niin, että tuli pienet paniikit ja stressit. Huomasin toisessa periodissa, että ilman lukujärjestystä kaikki oli yhtä kaaosta. Hommat tuli loppujen lopuksi hoidettua ajoissa, mutta olin ihan löysä peruna sen jälkeen. Kaikkea tietoa ei kannata yrittää omaksua viimeisessä illassa. Se opetettiin jo lukiossa, mutta viimein opin sen kantapään kautta. Enää kun ei riittänytkään vain pintapuolisten faktojen tankkaaminen.
Kolmannessa periodissa aloin merkitä kalenteriin kurssit ja itseopiskelut, jolloin homma alkoi sujua paljon paremmin. Siksi olinkin kolme viikkoa etuajassa kaikkien hommien kanssa. Sanotaanko vaikka että energiat periodin lopussa olivat aivan eri tasoa. Tiedon määrä päässäkin oli pikkaisen eri sfääreissä.

Niin. Pakko kiittää taiteiden tutkimusten laitosta määrärahojen leikkaamisesta. Pakotatte minut opiskelemaan itsenäisesti näitä aineopintoja... Ihan rehellisesti, luennot ovat pidemmän päälle vähän helpompi tapa suorittaa kursseja - helpompia itselle, sillä niissä joku valvoo koko ajan ja sinulla on konkreettisemmat deadlinet. Itsenäisessä opiskelussa on se sana itsenäinen, joka ilman kovaa itsekuria taipuu muotoon olematon. Lopulta tämä olematon johtuu ilmiöksi viimehetken tuskanhikinen (ja itkun siivittämä) kuivahko inspiraatiokohtaus - jos puhutaan esseistä. Kirjatentin kohdalla tämä saattaa johtaa hepuliin tentin jälkeen, koska pää lyö tyhjää koko tunnin ajan minkä salissa kulutat niistä annetusta neljästä tunnista (hehehehe, terveisiä sinulle estetiikka).

Kurssien yksipuolisuus johtuu myös siitä, että minulla ei vielä ole sivuainetta. Ensi vuodelle onkin kova homma hankkia joku! Ehdokkaina ovat suomen kieli tai mediatutkimus. Lisäksi kasvatustiede on ehkäpä tekemässä paluun. JAIKS!

Ja kyllä. Olen perfektionistinen ylisuorittaja, joka aikatauluttaa vapaa-aikansakin, eikä osaa ottaa rennosti. Totuusthan tässä nyt kuitenkin makaa sellaisena, että oikeasti en joka viikko opiskele lukujärjestykseni vaatimalla ahkeruudella. Jos opiskelu ei todellakaan inspaa, se ei inspaa. Silloin on parempi oikeasti keksiä muuta elämää. Toisinaan saattaa myös ihana punainen vuosikalenterini pitää viikonlopun tai arkipäivän kohdalla maailman kauneimman sanan: "VAPAAPÄIVÄ." Se ei ole mikään hieno metafora vapaalle opiskelun tuottamalle euforialle, se on ihan vapaapäivä, jolloin en tee yhtään mitään. Tai siis yritän olla tekemättä yhtään mitään, joka on sekin aika kuluttavaa jos on yhtään niin suorittaja kuin minä. (Suoritan jopa ei-suorittamista...mitä se kertoo minusta?)
Joskus myös jätän luennon väliin ja nukun: Välillä siis teen hommia, välillä en. Olen ihminen ja ihmiset tekevät itseään sekä opiskeluaan helpottavia päätöksiä, jotka pidemmän päälle ovat aivoille ja opiskelumotivaatiolla naminaminannaa. (Ellei laiskuus sitten jää päälle, joka on arvosanoille papapapa...papanaa).

Tämä lukujärjestys on loppujen lopuksi vain suunnitelma itselleni, ja muistutus siitä ettei opiskelu rajoitu vain luennoille puolitiedottomana silmät ristissä konttaamiseen (sangen mielenkiintoinen mielikuva itsestäni konttaamassa tuomiokirkkotorilla)... Viimeistään täällä yliopistossa on tajunnut, ettei tieto tartu päähän taianomaisesti nukkumalla kirjat tyynyn alla. Lisäksi täällä yliopistomaailmassa se tarjottu tieto on oikeastaan (toisinaan) äärettömän mielenkiintoista. Sellaista, että sitä haluaakin omaksua - omaksua siksi, että sitä voi tarvita tulevaisuudessa; käyttää ja soveltaa myöhemmin. Vaikka se sitten olisikin vain siksi, että voin joko ärsyttää äitiäni kirjoittamalla turhauttavan vaikeaselkoisia viestejä tai jakamalla hulvattoman hassuja akaatemisen kapulatekstin kultakatkelmia tenttikirjoistani ystävilleni.

Kunpa olisin tehnyt samanlaisia lukujärjestyksiä kirjoituksiin lukiessani! Olisin varmasti pärjännyt paremmin. Mutta joo, ehkä tästä vielä laiskistun jälleen tulevaisuudessa. Aikatauluihin kyllästynyt osa minusta ainakin toivoo niin...

Wanderlust

Matkustelu on aina kiinnostanut minua; parasta matkustamisessa on laukkujen pakkailu ja se tunne kun istuu Helsinki-Vantaalla tietoisena hetkellisestä poispääsystä kaikesta arjen kurjuudesta - ja se ääni, kun matkalaukku rullaa iloisena pitkin maata. Seuraavaksi tulevat tietysti ne ulkomaan kohteen nähtävyydet, uusi ilmasto, ihmiset, rakennukset...

Rakastan ulkomaita ja sitä, mitä niistä voi oppia. Mitä voi oppia ihmisistä, ihmisiltä, kulttuurista ja ympäristöstä. Miten matkustelu voi sivistää, kartuttaa kielitaitoa ja eteenkin luoda muistoja.

Vaihto-oppilaaksi lähteminen on kiehtonut myös jo lukiosta asti. Lisäksi kaikki kielikurssiesitteet viilsivät sydämeni verille; miksi minä en pääse tuonne? Meidän perheellä ei sellaiseen ole koskaan ollut rahkeita, eikä minulla tarpeeksi säästöjä. Eikä minulla oikeastaan olisi edes terveys riittänyt.

Nyt kun asiat alkavat olla kunnossa, vaihto-oppilasajatus on herännyt uudelleen. Ei ehkä sellainen vuoden rupeama, puolikin vuotta riittäisi. Tsekki, Italia, Englanti.... Vaihtoehtoja on monia, vaikka olin jotenkin siinä uskossa, ettei Kotimaisen kirjallisuuden opiskelija minnekään maailmalle ponnista. Kun perehdyin asiaan vähän tarkemmin, huomasin vaihtoehtojen kirjavan valikoiman. Niitähän oli vaikka miten! 

Olen aina ajatellut, että elämän tärkein asia on saada nopeasti koulutus, sitten pyrkiä työelämään ja maksaa opintolainat pois. Sitten ostetaan asunto, otetaan asuntolainaa ja maksetaan sitä laittoman kauan pois. Aivan, ja sitten johnkin väliin pitää hankkia niitä lapsia ja kasvattaa niistä kunnon veronmaksajia, kaikki tämä vaikka hammasta purren ja omista haaveista säästäen. Tälläisessä ajatusmaailmassa olen aina kasvanut, eikä se ole ollut kenenekään syytä. Olen vain itse itselleni asettanut korkeat tavoitteet. Ja kun jotain harhakuvia saan päähäni, sitä on vaikea saada sieltä pois. Nyt kuitenkin, olen viimein päättänyt tehdä juuri niin kuin itsestä tuntuu hyvältä. Ennen kaikkea unohtaa sen ikiaikaisen suorittamisen. Unohtaa kaikki aikataulut hetkeksi -kerrankin elää.

Sillä niin en ole tehnyt. Viimeiset neljä vuotta ovat menneet ihan sumussa ja haluan viimein luoda muistoja. Repäistä. Tehdä jotain, mistä olen aina unelmoinut. Tämä on mahdollisuuksien vuosi, nyt on minun aikani toteuttaa unelmiani. Olen katsellut vierestä kun läheiseni matkustelevat ties missä; viettävät vuoden Australiassa (terveisiä Karo ♥) tai Bangkokissa, lähtevät työmatkoille Kiinaan, Ruotsiin tai Saksaan, muutavat yhtäkkiä Espanjaan ja aloittavat siellä yliopiston, koluavat lähestulkoon euroopan jokaisen kolkan ja tuovat tuliaisiksi mitä jännimpiä asioita, tai repäisevät ja lähtevät yhtäkkiä Skotlantiin yliopistoon. Minäkin ajattelin joskus niin. Halusin matkaoppaaksi tai lentoemännäksi. Tai reilaamaan! Mutta jonnekin ne katosivat. Ajattelin, että en minä voi. Minullahan on sitä ja tätä ja tota ja vähän tuotakin vielä. Ja niin minullekin sanottiin. Totta, minulla on, mutta ei se saa olla este unelmille. Sitten vielä muutin Turkuun. Ajattelin, että nyt voin ainakin hyvästellä maailman, se on pelkkää Suomen talvea sitten loppuelämä.

Elämä on lyhyt murehtimiseen; le temps passe vite. Olen päättänyt hakea vaihto-oppilaaksi. 

Nauroin, kun jalat-maassa-isoveljeni ensimmäinen kommentti päätökseeni oli "mutta minne? miten hoidat sitten asunnon, missä asut kun tulet takaisin, mihin laitat tavarat?" Aivan, kuten oletin.

Joten niin, ehkä osa suorituskeskeisestä ajatusmaailmastani on peräisin ihan kotoa. Olen tottunut siihen, että perheeni katkoo unelmiltani siipiä (anteeksi äiti ja isi, mutta niinhän se vähän on nimimerkillä isi sanoi pikkulapselle: lentoemännät saavat rintasyövän, kannattaa miettiä....) 

Myönnän kyllä olevani välillä tuuliviiri, mutta jotkin asiat pitää vain itse kokea - jottei tarvitse sitten keinutuolissa harmitella oi kunpa olisin... (jos te vanhemmat unelmoitte eläkepäivistä Espanjan auringon alla, on ihan okei minulta unelmoida puolta vuotta opiskelua ihan uudessa ympäristössä - just saying).

Joten yllätyin, kun osasin vastata veljelleni heti oikein fiksusti ja vastustelut loppuivat siihen (sitten alkoivat ne jännittyneet pohdinnat). Olin yllättynyt, kun äitini kannusti unelmiani. Isästä en edes halua tietää, koska luultavasti saan kuulla taas luennon taskuvarkaista, kalliista elämisestä, asunnosta luopumisesta, elämiskustannuksista, opintotuesta, säästöistä ja opiskeluiden viivästymisestä, lentojen kalleudesta ja kaikista muista kustannuksista mitä puoli vuotta tuo tullessaan - ja siitä miten hyvin asiat ovat Suomessa. Tottakai sekin on pelkkää välittämistä ja huolta nuorimmaisesta lapsesta. Olihan se nyt jo kauhea shokki, kun muutin alle 200 km päähän kotoa (jotenkin jollekulle oli tullut sellainen ajatus, että jään Tamperelle?!?!). 

Uskokaa tai älkää, kontrollista hellittäminen ja suunnitelmattomuus tule olemaan tälläiselle perfektionistiselle, ylisuorittavalle kontrollifriikille enemmän kuin jees. Odotan sitä.

Tämä ajatus onkin muhinut alitajuisesti jo tarpeeksi kauan... Noh mutta, ei mennä asioiden edelle. Enhän ole vielä edes lähettänyt hakemusta. Lisäksi päässäni muhii tuhat ja kolme kysymystä, joihin saan torstaina vastauksia. :) Mutta sen tiedän, etten enää estele unelmieni kanssa. 

Oivallusten lukuvuosi?

Huh. Viimeisetkin tämän vuoden yliopistojutut on viimein hoidettu (enää vain esseen palautus ja huomenna lyriikan harjoitystyön palautekeskustelu). On vaikea tajuta, että yliopistoa on takana jo neljä kuukautta. Näihin kuukausiin on mahtunut paljon oivalluksia, joista ajattelin jakaa pari - tai ehkä vähän enemmänkin. Lista vähän paisui, ja oletan sen paisuvan keväällä yhä lisää.

- Vaikka et heti omaksuisi käsitteitä, ei se tarkoita ettet koskaan omaksuisi niitä. 

- Kaikkea ei tarvitse oppia heti.

- Kaikkea ei tarvitse myöskään tehdä heti, mutta toisaalta se helpottaa stressiä.

- Stressistä ei seuraa mitään hyvää.

-Opiskelumotivaatio iskee silloin, kun sitä vähiten odottaa (ja se on kateissa juuri silloin, kun sitä tarvitsisi.)

- Kolmonen on yliopistossa hyvä numero. 

-Vitonenkin on täysin mahdollinen numero, jonka voi saavuttaa joko kovalla työllä, luovuudella tai puhtaalla sattumalla.

- Professorit eivät aina osaa opettaa.

- Humanisti ei tarkoita alkoholistia - ilman alkoholiakin voi olla hauskaa ja se on ihan ok.

-Oikeastaan yliopistoelämässä se kännäys ei ole niin suuressa osassa, kuin puhutaan: on ihme jos jaksaa vielä raskaiden luentopäivien jälkeen lähteä vetämään päätä täyteen.

- Vapaapäivät eivät tarkoita nukkumista tai rellestämistä. Ne ovat itsenäistä opiskelua varten.

- Muusa on suomen paras ainejärjestö (ihan objektiivisesti katsottuna).

- Muusat ovat leppoista ja ihanaa porukkaa.

- Yliopistoon pääseminen on iso saavutus.

- Imuria arvostetaan liian vähän. Samoin mankelia. Kahvia. Juustoa. Hiljaisuutta. Viikonloppuja. Unta.

- Opiskelijaruokailu on äärettömän hyvä keksintö.

- Yksin asuminen on ihanan vapauttavaa.

- Hyvä rahatilanne on hetkittäinen ilmiö, joka katoaa yhtä nopeasti kuin ilmestyy.

- Opintotuen maksupäivä on kuukauden helpottavin päivä.

- Laskut eivät maksa itseään.

- Eläminen on kallista.

- Opiskelijaelämä on todellakin penninvenytystä ja kitkuttamista mahdollisimman pienellä viikkobudjetilla.

- Töiden tekeminen opiskeluiden ohella on helvetin rankkaa. Oikeasti.

- On mahdollista oppia tuntemaan toinen neljässä kuukaudessa ja kiintyä niin paljon, ettet enää osaaa kuvitella elämää ilman toista. On mahdollista samaistua toiseen samalla, kun olette kumpikin omat itsenne. (Emilia ♥) 

- Oikeat ystävät erottuvat ajan myötä.

- Terveys menee kaiken edelle. KAIKEN. 

- On ok myöntää ettei osaa, pysty, jaksa, halua. On ok pyytää apua ja ottaa sitä vastaan.

- Itseensä uskominen on tärkeää opiskelun kannalta.

- Minä osaan.

- Opiskelu voi myös olla hauskaa. Sen kanssa voi myös haluta viettää koko viikonlopun - vapaaehtoisesti.

- Kirjallisuus on äärettömän mielenkiintoinen käsite.

- Olen juuri oikeassa paikassa opiskelemassa.

- Olen muutaman vuoden päästä (toivottavasti) opettaja.

- Akateeminen vapaus on äärettömän hieno juttu.

- Yliopisto on äärettömän hieno juttu.

- Mahtava ryhmä on vieläkin hienompi juttu. On upeaa, miten ryhmämme tukee ja tsemppaa toisiaan ja on mieletöntä saada jakaa kokemukset näin hienojen ihmisten kanssa.

Nyt siis enää pitää jaksaaa huominen sekä perjantain esseen palautus, ja sitten on aika siirtyä kuukauden hyvin ansaitulle joululomalle. Viikonlopun aion nukkua ja herkutella ja ensi viikolla otan suunnaksi Valkeakosken. Keskiviikkona koittaa kauan odotettu ilonpäivä, kun saan perheeni jälleen jouluksi kasaan! Tämä lukuvuosi on mennyt niin nopeasti, mutta niinhän se menee, kun on hauskaa.

Tuhat kiloa opiskeluiloa

Olen itsestäni äärettömän ylpeä.
Huolimatta stressistä, kaikista päänsisäisistä myllerryksistä, motivaatio-ongelmista ja niskaan hengittävistä deadlineistä, sain viimehetkellä otettua itsestäni niskasta kiinni ja opiskeltua toisen periodin kunnialla (otan oikeuden käsiini sanoa näin, vaikka oikeasti periodi jatkuu vielä ensi viikon) loppuun.

Lyriikan harjoitustyö syntyi puolivahingossa kurssin aikana, joten se nyt kun deadline on perjantaina, on se ollut koneella valmiina jo muutaman viikon. Sivumäärä ylittyi yhdellä - tiedä sitten onko esseessä seitsemän (7) sivua turhaa paskaa vai kentis perinpohjaista syvällistä pohdintaa... Noh, sen näkee arvostelussa. Näkökulmani esseeseen oli kielikuvallisuus ja tematiikka Sanna Karlströmin teoksessa Taivaan mittakaava (2004). Toisaalta näkökulmani lässähti käsiin, kun iski paniikki siitä, etten osaa analysoida runoja professorin toivomalla tavalla. Sitten aloin vähän haalimaan kaikkea sinne ja nyt se on vähän sellainen näkulmaton läpivalaisu teoksen runoihin lukujen nimien kautta.

Pakko tunnustaa, etten kirjallisuushistorian luentosarjalle en lukenut yhtäkään kirjaa kurssin aikana. Aiemmin olin kuitenkin lukenut Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ja Anni Swanin Iris rukan, joten menin vähän sellaisella "Heeei ootsä lukenut sen kirjan? Kiva, tuun sun ryhmään." periaatteella. Tiesin kylläkin jo kurssin alussa, että työni tulee käsittelemään Iris Rukkaa, joten miksipä olisin turhaa stressiä ottanut kirjoista, joita en mistään kirjastosta saanut käsiini? Niinpä. Joillekin täysi itsestäänselvyys, mutta entiselle - ja nykyiselle - perfektionistille suurtakin suurempi päätös, uhraus ja projekti.

Mitä siihen esseeseen tulee, aloitin sen eilen. Väsyneenä, vittuuntuneena ja nälkäisenä tulin kello 20 kotiin 10 tunnin opiskelupäivän jälkeen, ja olisin vain halunnut käydä kerälle sänkyyn syömään ja vähän velloa itsesäälihiessä. Noh, tottakai inspiraatio iski, ja kirjoitin esseetä silmät ristissä pari tuntia kunnes meinasin nukahtaa naama näppäimistölle. Esseen deadline on ensi viikolla. Yleensä teen kaiken heti kun mahdollista, joten se, että valitsin luennoilla viimeisenä käsiteltävän kirjan esseeni aiheeksi, oli myös itseltäni äärettömän suuri juttu. Noh, luento oli tosiaan eilen ja esseen sain abouttiarallaa viisi minuuttia sitten valmiiksi. Viisi (5) sivua mielestäni sangen lennokasta tekstiä. Turha paskanjauhanta on karsittu minimiin (toivottavasti) ja ainakin pyrin keskittymään pelkästään faktoihin. Aiheeni oli siis lastenkirjallisuuden tyypilliset lapsikäsitykset, konventiot, arkkitekstit ja intertekstuaaliset viitteet teoksessa Iris rukka. (Tuota näkökulmaa katsoessani tunnen ääretöntä hämmennystä. Miten paljon (hassuja käsitteitä) olenkaan oppinut KAHDESSA periodissa!)

Lisäksi tähän periodiin kuului johdatus kirjallisuuskäsityksiin, jonne piti valmistella luennon alustus parin kanssa. Emilian kanssa teimme aiheesta ekokritiikki ja posthumanismi, ja se tuli esitettyä tänään (eilen). Omasta mielestä se meni ihan okei, vaikka olinkin äärettömän hermostunut ja hukkasin jatkuvasti ajatusteni punaisen langan. Toisaalta aihe oli minulle ennestään täysin tuntematon, enkä ollut koskaan tullu edes ajatelleeksi, että joku oikeasti tutkii kirjallisuutta ekokriittisesti, eli ympäristökeskeisesti. En myöskään ollut aiemmin tullut ajatelleeksi sitä, miten vaikea käsite luonto on käsitteenä, koska se on aina niin kulttuurillisesti välittynyt.

Woah. Nyt on pakko etäännyttää itsensä tästä koulumaailmasta ja huolestuttavan opiskeluinnokkaasta tekstinsävystä, joten aion mennä toipumaan tästä höyhensaarille. Halusin vain sanoa sen, että kaikki asiat järjestyvät kyllä aina lopulta. Ennen en itse uskonut siihen lainkaan, mutta nyt kun tuijotan sitä silmästä silmään, on asia pakko myöntää. Tunnen tällä hetkellä itseni enemmän itsekseni kuin hmmm ehkäpä kolmeen vuoteen.

Stressipeikko tässä päivää!

Pakko huokaista syvään henkeä ja taputtaa itseään olkapäälle. Henki kulkee niin, että keuhkot eivät ole tottuneet tälläiseen määrään ilmaa. Ainakaan ne eivät ole nauttineet tällaista luksuksta pitkään aikaan. Päätä ei purista, ja ajatuskin soljuu sopivalla vauhdilla. Voin ottaa kiinni jokaisesta ajatuksesta ennen kuin ne katoavat sormieni lävitse. Pääni tuntuu painvalta, mutta se ei johdu vain väsymyksestä. Kerrankin minusta tuntuu, että kaikesta paniikista ja stressistä huolimatta olen viimein omaksunut jotain. On niin hyvä olla, että hymy tulee kasvoille huomaamatta. Nauru karkaa vahingossa. Mutta en punastu. Minulla on oikeus nauttia tästä onnellisuudesta. Uskallan ottaa katsekontaktin. Uskallan uskoa itseeni. Uskallan uskoa tulevaisuuteen. Nyt on voittajafiilis.

Ihanaaaa, viimein sain ehkä itseäni viimeaikoina itseäni eniten stressanneen kokeen pois alta. Kyseessä oli kasvatuspsykologia, jonka tentin sähköisesti tänä aamuna kello 10 (oma kokemuksensa sekin).
En osaa oikein sanoa miten meni, mutta sain ainakin jotain aikaseksi! Jotenkin tuntui vain siltä, että luentomuistiinpanojen kylkiäisiksi tulleet kirjat paisuttivat tenttimateriaalin tähtitieteellisiin lukemiin. Liikaa irrallisia faktoja, käsitteitä, teorioita, ideologioita, tutkimuksia, tapoja, menetelmiä, vaiheita, poikkeuksia, kritiikkejä... Ja kun tuo psykologia luonteeltaan vähän tuhoaa tämän humanistin herkän luovuuden. Ensimmäisestä luennosta asti olen ollut koko kurssia kohtaan hyvin vastahakoinen. Monen monta kertaa olen meinannut jättää leikin kesken.. Mutta silti olisi valehtelua väittää, etten olisi yrittänyt täysillä.

Jokainen ihminen stressaa joskus, se nyt on päivänselvää, mutta itse ainakin myönnän olevan lähestulkoon krooninen stressaaja. Aina keksin jotain, mistä panikoida. Lähinnä stressiin liittyy tunne siitä, ettei kaikki ole kontrollissa, ja etten ehdi tekemään kaikkia itselle asettamiani tehtäviä. Tiedän ihmisiä, joista stressiä ei juuri edes huomaa, mutta itse kuulun päinvastaiseen kategoriaan.

Stressatessa ensimmäisenä, huomaan unirytmini häiriintyvän. Tämä takia, keskittymiskykyni kärsii. Kun pää ei toimi, minua turhauttaa. Minusta tulee ärtynyt ja jollain tapaa todella vihamielinen, agressiivinen. Näen aina kauheasti vaivaa esimerkiksi tentteihin lukuun, joten kun viimeisillä voimilla pänttään viimeisiä faktoja päähän, mieleeni nousee pelko siitä, että kaikki on ollut täysin turhaa. Tieto kun ei enää väsymyksen ja distressin takia tartu. Sitten kiukuttelen ja mökötän ja minua alkaa ärsyttää vielä enemmän, koska tajuan miten lapsellisesti käyttäydyn. En osaa lopettaa kiukuttelua, joka suututtaa minua entisestään. Lopputuloksena on kireä, pahantuulinen, kiukutteleva, vittuntunut Siiri, joka on ihan varma että kaikki menee "kuitenkin aina ihan helvetisti päin vittuja, kun tää on niin perkeleen paskaa - saatana" näin kauniisti sanottuna.

Lisäksi masennus iskee helpommin stressin aikana. Usko kykyihini katoaa kuin tuhka tuuleen. Jäljelle jää vain hermoraunio kuori, joka itkee iltaisin kun ei jaksa mitään. Kun pää ei toimi. Kun ei pysty tai uskalla edes luennoilla puhua, koska pelkää nolaavansa tietämättömyydellä itsensä. Ja sitten mieleen jää vain tuhat kysymystä, jota en taaskaan tajunnut, ja joita en taaskaan uskaltanut selvittää.

Stressimallini olen perinyt kotoa. Isäni stressaa samalla tavalla. Hän kiukuttelee tai mököttää stressatessaan, samoin minä. Luulen, että stressistäkin pääsisi eroon, kun uskaltaisi hellittää kontrollista: antaa itsensä poiketa suunnitelluista aikatauluista edes joskus. Tarkoitan tällä sitä, että sallisi itsensä myös rentoutua. Jättäisi jumpan joskus väliin. En koskaan jätä mitään viimetinkaan, joten huolta ei kylläkään ole siitä ettenkö tekisi annettuja hommia ajoissa. Pelkään vain sitä, etten annakaan itsestäni sitä parasta. Mitään kun ei voi koskaan ikinä jättää puolitiehen. Sekin on peritty kotoa.

Mutta nyt. Huomasin heti tänään tentin jälkeen, että väsymys iski päin kasvoja. Olin rento, naureskelin ja pelleilin kuten ennenkin (ilman, että menin yli). Usko tulevaisuuteni, ja asioiden järjestymiseen palasi. Myös usko kykyihini ja osaamiseeni palasi, uskalsin ottaa osaa luennollakin yleiseen keskusteluun, ilmaisin mielipiteitäni ja olin oma itseni. Sain jopa tehtyä muutamia päätöksiä. Monella tapaa nyt on todella rauhallinen olo. Yli kuukauden olen panikoinut tätä kyseistä tenttiä ja nyt kun se on viimein ohi, voin oikeasti hengittää. Ahdistus on poissa. Minulla on ite elämästäni ja ote itsestäni. Aion palkita itseni ruhtinaallisesti perjantaina, kun menen isänpäiväksi käymään Valkeakoskella - olen sen ansainnut.

Ihan sitä tavallista, hidasta, tylsää arkea

Päivät rullaa eteenpäin. Viimein tätä ihanaa, tavallista, ei-millään-tapaa-erikoista arkea.
Kiireineen, pikaisine kahvitreffeineen tai pidempine kakkuhetkineen. Luentorannekramppeineen, tuskanhikineen, läksyineen, sumuisine aamuineen. Jokainen päivä on erilainen, jokainen hyvä sellaisenaan. Arki asettuu uomiinsa, enkä enää oikeastaan ajattele elämää Valkeakoskella. On vain tämä hetki, tämä elämä - tämä täällä Turussa. Puhumattakaan siitä, että ikävöisin Valkeakoskea. Sellaista hetkeä ei ole itseasiassa tainnut olla yhtäkään. En vaan halua sinne enää takaisin.
Mulla ei myöskään oo enää niinkään huonoja päiviä. On vaan huonoja hetkiä (toiset pidempiä kuin toiset).

Oon oppinut viimein löytämään sen hyvän jokaisesta päivästä. Sen hyvän hetken, sen voiman päästä yli ahdistuksesta ja surusta. Yksi suurimmista syistä tähän muutokseen on varmaankin se, että oon saanut täällä lyhyessä ajassa aivan tajuttoman upean ystäväpiirin ja löytänyt mielettömän samankaltaisia ihmisiä, joiden kanssa voin olla juuri tämä hölmö, tunteellinen, lapsellinen, hassu itseni - ilman pelkoa siitä, että joku tuomitsisi mut.
Jokainen näistä mun uuden elämän uusista ihmisistä on ainutlaatuinen, ihana, upea, mielenkiintoinen, hauska, persoonallinen, lämmin, empaattinen, välitön ja niin moni niistä on tavattoman hyvä kuuntelija. Te olette mun aurinkoni, syy miksi en enää pode huonoja päiviä.
Niin ja oon huomannut, että hymylläkin saa karkotettua niin monet surulliset ajatukset. Enkä oikeestaan tiedä mitään sen parempaa, kuin että saan tartutettua hymyn johonkin toiseen. Siitä ei enää oikeasti onnellisuus parane.

Monet asiat voisivat tietysti olla paremminkin, mutta tämä riittää mulle nyt.
Riittää, että saan aamulla nauttia kahvini ja puuroni juuri siten kun ne haluan. Riittää, että luennolla saan istua ystävien vieressä ja pyöritellä yhdessä silmiä kun jutut menevät yli hilseen. Riittää, että saan taiteiltua kauniit kynnet. Riittää, kun saan kävellä illalla hämärtyvän aurajoen rantaa. Riittää, että löydän hyvän runokirjan.
Riittää, kun sade ropisee ikkunaan ja mä olen vetävästä parvekkeen ovesta huolimatta lämpöisenä peittojen sisällä, oman kodin suojassa.

Siitä runokirjasta. Jos koskaan saatte käsiinne Anna-Mari Kaskisen Jos jäisi yksi sana -runokirjan. Lukekaa se. Itse olen sen ahminut jo kahdesti.


Ei unelmia kahlita voi kukaan.
Ne eivät ole kauppatavaraa.
Ne pujahtavat arkipäivään mukaan
ja muokkailevat salaa maailmaa.

Ei salaisuutta vangita voi kukaan,
Se ympärillä tuoksuu, huminoi.
Se mitä nyt ei ääneen lausuttukaan
jo kaikkialla väreilee ja soi.

Ei iloamme kukaan saata viedä.
Se suuntautuu jo aikaan tulevaan.
Sen lähdettä et vaikka tänään tiedä,
se tempaa epäilykset mukanaan.
Anna-Mari Kaskinen, Ei unelmia kahlita voi kukaan


Näihin sanoihin ja tunnelmiin, taidan nyt siirtyä elämään tätä ihan tavallista arkea tuonne vällyjen väliin teekuppi kourassa. Life couldn't get any better.

Aloittelevan humanisti-alkoholistin päiväkirja osa 1

The kuuluisa täyden hinnan opiskelijakasvisruoka.


Iloinen viikonloppunaama!

 

Naamaa on jos jonki moist.

Kaik tiettä, että yliopistoelämää kuuluu alkoholia ja hauskapittoo. Mää oon jo aloitellu vähä tätä tälläst opiskelijaelämää. Mutta siis vaa vähä. Pittäähä sitä tutustuu Turun olutpanimoihin ja perinteisii taiteiren öihin sun muihi kissanristiäisiin. Kerra sitä vaa ryypätää sano Siiri ku alkkikseksi muuttui!

Ton huonon Turun murrekyhäelmän jälkeen ASIAAN! Nyt näiden opiskelijajohdantoluentojen jälkeen on yliopisto esittäytynyt mulle täysin.

Tiedän mihin hakeudun, mikäli telon itseni, pääni hajoaa atomeiksi luennoista tai haluan opiskelemaan Afrikkaan.
Kaikkiin vastaus on tietenkin opiskelijaterveydenhuolto, sillä jos haluaa lukemaan suomalaista kirjallisuutta Afrikkan yliopistoon, niin ei mene kauhean hyvin.

Sain mä ihan arvokastakin tietoa käytännöistä, motivaatiosta, opiskelutaktiikoista ja oikeista työskentelyasennoista, ja siitä, missä ei kannata todellakaan mennä syömään ilman kuittia opiskelijakortista (Opittiin siis että ilman opiskelijakorttia voi ostaa järkyttävän pienen annoksen - annoksen pienuus johtuu kylläkin minusta - kasvisruokaa normaalihintaan ruokalasta kun ruokalan myyjä ei usko, että oot opiskelija. Tai sit sillä voi elää penniä venyttämällä pari päivää. It's up to you).

Mun tunne oikeesta tiedekunta- ja ainevalinnasta vahvistuu koko ajan. Häshtäg tuleva äikänope/journalisti/kirjailija. Kellään ei oo yhtä siistiä ainejärjestöö, jonka kangaskassissa ois tissit. Tai sen nimi ois joku niin taiteellinen, kuin Muusa. Meil on kuulemma jopa oma jalkapallojoukkue, FC Muusa. Siistii vai siistii?

Ajattelin jopa hakee ylioppilaskuoroon. Lakki päässä laulamassa snapsilauluja (ja joskus jotain vähän vähemmän hauskaa). Sopisi mulle mainiosti! Näyttää muutenkin siltä, että mun yliopiston fuksivuosi tulee olemaan pelkkää ryyppäystä (tutustumisbileet, tutustumispicnikit, baarikierrokset). Taino, itseasiassa tän opiskelun aikana musta tulee aika varmasti humanistin lisäks alkoholisti - sen verran paljon on näitä juhlia, mihin kuuluu alkoholi - vappuhan on siis täysin oma lukunsa.

Viikkonloppu tuntuu just nyt mahtavalta ajatukselta. Toivottavasti myös yläkerran naapuri sisustais vaikka vaan tyynyillä viikonlopun tai kärsis menkoista miehensä iloksi ja alakerran naapurini pitäis vaikka pari välipäivää bilettämisestä. Tai bilettäis sit vaikka klassisen tahtiin. Joku Für Elise tai Apassionata ois aika kiva.

Mmm, pitkiä aamuja maailman mukavimmassa sängyssä. Geordie Shorea laittoman myöhään yöhön. Ehkä sitä pitsaa, viimein.

Nojaa. Oikiasti mä varmaan katoan nyt suomen käyttökieliopin ja kielitieeteen maailmaan ilman alkoholia. Maanantaina sivuainekoe ja on pakko hallita lausetyypit, subjektittomuussäännöt, infiniittirakenteet ja infiniittilausetyypit. Lisäks on pakko opetella noita äännteiden ominaisuuksia, suffikseja, määritteitä, prosodiaa.... Vaikka toi kuulostaa siltä, että mieluummin ottais ruton ja sukupuolitaudin, mä rakastan tota. Kerrankin ei oo ongelma istua kirja kädessä monta tuntia. Kerrankin mä haluan lukea lisää, lisää, lisää.

Ai notta! Tänään tapahtui kyllä muutakin. Ei, en löytänyt porttia Narniaan. Mutta löysin pyörävaraston, mikä on melkein yhtä kiva asia. Ehkä nyt ne fillarin kumit säästyy pulsuilta, jotka luulee renkaita viinakätköiks.

Musta tulee satiirikyynikko. Aika vaihtaa se kuuluisa viikonloppuvaihde.