Maailma on pursollaan naisia, jotka eivät pidä itseään tarpeeksi kauniina. Myös kaveripiirissäni on monta upeaa kaunotarta, jotka eivät mistään uskotteluista huolimatta usko kohdalleen lausahdusta "olet kaunis". Minusta on alkanut tuntua, ettei tässä enää toimi tunteisiin vetoavat keinot, vaan on aika vedota järkeen, Estetiikan klassikoihin ja ideatodellisuuteen - jos saan edes yhden ihmisen harkitsemaan "rumuutensa" uudelleen, olen onnistunut.
Keskiajalta on peräisin ajatus siitä, että vain mahdollisimman täydellinen lajin ilmentymä on kaunis. Täydellinen lajin edustaja on myös eräänlainen mitta-asteikko sille, ovatko muut lajin edustajat kauniita - sen riman alapuolelle jäävät eivät siis ilmeisesti kuulu kauneuden määritelmään. Ihmiset ovat kuitenkin kauniita monin eri tavoin...ja mikä ihme muka on täydellistä?
Nykypäivänä kauneuden käsite on hyvin kapea-alainen, ja jokaisella meillä on omat ajatuksemme ja ihanteemme kauniista ihmisestä - oli se sitten nainen tai mies. Eikä siinä ole mitään väärää, että pidämme eri asioista. Kummallakin sukupuolella on tottakai omat ihanteensa, mutta yhteistä kauneusihanteille on se, että ne yhdistetään myös menestymiseen kaikilla elämänsaroilla. Yhteiskunnassamme vallitsee ajatus siitä, että jos olet yleisen ihanteen mukaan kaunis olet myös menestynyt. Tämä määritelmä on kuitenkin sangen ongelmallinen.
Humen giljotiinin mukaan, jos asialla on ominaisuus x (tosiasia) ei siitä voida tehdä mitään sääntöjä. Eli jos ihminen on kaunis, ei voida suoraan ajatella hänen olevan menestyvä. Näin ainakin teoriassa, mutta tottahan se on että kun on yleisten sääntöjen mukaan tosi vetävän näköinen, niin taloudellinen mestyminen on helpompaa. Mutta menestymistäkin on erilaista; onnellisuutta, tyytyväisyyttä elämään.
Kauneus ja menestyminen on ovat kuitenkin toisistaan riippumattomia asioita, aivan kuten kauneus ja hyvyys. Kauneus ei kuitenkaan ole pelkkä aistihavainto, se on enemmän. Se on myös sisäinen tunne. Aristoteleen filosofian mukaan kukin pyrkii toteuttamaan oman muotonsa mahdollisimman täydellisesti, mitä täydellisemmin toteutat siis itsesi, sitä enemmän olet olemassa. Miksi siis tuhlata aikaa olemalla puoliksi olemassa jonakin muuna. Ole rohkea. Ole oma itsesi. Ole aktuaalinen. Elä.
Tämä ei nyt ollut se mistä halusin puhua, vaan aion perustella kauneuskäsityksen estetiikan keinoin. (Yliopisosta on kerrankin hyötyä.) Olen taiteiden tutkimuksen laitoksen opiskelija - en ole mikään asiantuntija, mutta koen silti olevani tarpeeksi kirjaviisas sanomaan seuraavat asiat KOSKA
Ihminen on periaatteessa jo kokonaisuutena aivan kuin taideteos. Taideteoksien; kuvien, veistosten, maalausten, runouden ja nyt myös ihmisen, kauneutta pohtiessa voidaan käyttää estetiikan määritelmiä ja teorioita.
Ensinäkin se sana kaunis. Sillä tarkoitetaan esteettistä arvoa, eli ulkonäön arvoa; miltä jokin näyttää. Yhteiskunnassa sillä tarkoitetaan hyvää ulkonäköä, ihanteiden mukaista ulkonäköä. Määritelmänä se on kuitenkin kovin ahdas, sillä se on kytketty vain ihanteisiin ja mielihyvän tunteeseen. Kaikki mikä jää ihanteiden ulkopuolelle, ei ole määritelmänä kaunista. Mutta se ei tarkoita, etteikö ihminen voisi olla kaunis. Klisee tai ei, kauneus ON katsojan silmässä.
Minusta tuntuu, että nykypäivänä yhteiskunnassa ajatellaan, että ihminen on kaunis vain jos sillä on ulkonäöllisesti tietyt piirteet, esimerkiksi mittasuhteiltaan. Kauneuskäsitys on siitä ahdas, sillä vain tietyt piirteet ovat ihanteellisia - nämä piirteet tottakai muuttuvat ajan mukana; laihuus, lihakset, isot tissit, tietynlainen pärstä ja lista jatkuu. Tietenkin nämä ihanteet vaihtelevat myös kulttuureittain, mutta silti voisin kirjallisuustermein sanoa, että aina on ne kaanonteokset, tietynlaiset ulkonäköseikat joita arvostetaan enemmän kuin toisia. Tälläisen ajattelutavan sijaan, minusta pitäisi huomioida enemmän se, että jokainen on kaunis tavallaan.
Kauneuden idea ei kuitenkaan ole se, että vain tietyt asiat olisivat kauniita; ei voida sanoa, että nähty ihminen on kaunis, mutta nähty ei voi olla kaunista, koska se nähdään. Joko menee vaikeaksi?
Platonilla on ideaoppi, jossa kerrotaan myös kauneuden idea; Jotta tajuaisi kauneutta, pitää ensin nähdä ulkoisesti kaunis ihminen. Sen jälkeen alkaa nähdä useita ulkoisesti kauniita ihmisiä. Siitä seuraa, että huomaa sielun kauneuden. Sen jälkeen huomaa kauniit taidot, sitten kauniit tiedot ja lopulta tajuaa koko kauneuden idean. Oikeasti aika osuva teoria.
Tiettyjen ulkoisten kauneuspiirteiden sijaan tulisi tarkastella sitä, mitä on sisällä; tietoja, taitoja.
Jos nyt kuitenkin vasaroidaan ulkoisia kauneuskäsityksiä, tulisi miettiä miten hyvin keho palvelee tarkoitustaan. Miten se toimii, miten se jaksaa, miten se voi. Miten se suoriutuu päivän askareista. Miksi siis ihailla syömishäiriöisen laihaa kroppaa, jos se ei kestä tavallisen arjen haasteista? Miksi siis ihailla huikeita silikonirintoja, jos ne ovat aina tiellä ja saat selkäkipuja? Miksi siis yrittää saada itärajan yli näkyvät vatsalihakset, jos keho suoriutuu askareista niitä ilmankin? Miksi haaveilla reisivaosta, jos jalat toimivat ilman sitäkin - tosin onhan se nyt kiva olla kannettava tuulitunneli jalkovälissä.
Minusta olisi kuitenkin ihanteellisempaa ajatella Arthur Schopenhauerin kaltaisesti, että kohteen kauneus ei edellytä itse kohteelta mitään. Se vaan vaatii tietynlaista tarkastelutapaa. Kohteen näkeminen tekee meidät objektiiviseksi ja vaatii meiltä tietynlaista suhtautumista. Kauneus ei siis riipu kohteen ominaisuuksista, vaan kyvystämme irroittautua tietynlaisesta, tahdon hallitsemasta tarkastelutavasta. Kohde on siis aina kaunis - se ei edellytä kohteelta mitään (laihdutuskuuria, kauneuskirurgiaa, hiustenpidennyksiä, lihaksia, pakkelikerrosta, huigeeta berberiä). Mikään ei myöskään ole toista kauniimpaa.
Kauneudesta ei siis voi kiistellä: jos minä onnistun vapautumaan yhteiskunnan kauneusihanteista, ei siitä seuraa mitään toisten kannalta - paitsi, että he voivat ottaa mallia. Uskon vahvasti, että itse ihmisen katselukokemus tuottaa koko kauneuden.
Aristoteleen mukaan kauneuden edellytyksiä ovat järjestys, symmetria ja määräytyneisyys. Joojoo, tällä ei nyt ihan tarkoiteta sitä, että kaikkien pitää näyttää samalta ja kuvankauniilta jne. Aristoteleen mukaan myös kookas esine on miellyttävämpi kuin pieni, mutta itse koko ei saa olla liian määräyttävä tekijä. Eli siis miksi olla liian symmetrinen muiden ihmisten kanssa? Kauneus ei myöskään siis riipu siitä koosta, se ei oikeasti edes asu sen kanssa samassa talossa.
Aristoteleen mukaan edelleen "Kaunis kohde on saavuttanut päämääränsä ja siten ilmentää muotoaan tai ideaansa selvästi." Jos siis olet saavuttanut päämäärsi, ja ilmennät itseäsi ja ideoitasi selvästi, olet jälleen uudella tavalla kaunis. (En usko, että itseasiassa Aristoteles tarkoitti aivan näin, mutta ketä kiinnostaa?)
Kauneus on positiivinen arvo. Sitä pidetään tavoitteellisena ja hyvänä. Se on sisäinen tunne, joku mikä miellyttää. Platonin mukaan kohde on kaunis, kun siinä ilmenee kauneuden idea tai kun siinä ilmenee selkeästi sen oma idea. Olet siis kaunis, kun näytät itseltäsi. Kun erotut massasta ja olet selkeästi oma itsesi. Olet kaunis sellaisenaan, sillä muista että sinun katselemisesi tuottaa kauneuden.
Joku fiksu mies sanoi, että rakkaus kohdistuu kauneuteen. Sen voi ymmärtää monellakin eri tavalla, mutta itse ajattelisin tässä kontekstissa niin, että jokaista meistä rakastetaan tai on rakastettu - rakkaushan ei koskaan katoa, se vain muuttaa muotoaan. Jokainen ihminen on pohjimmiltaan myös rakastava olento, joten rakkaus kohdistuu kauneuteen siinä suunnassa. Eli jokainen ihminen on kaunis ja rakastava - jokainen säteilee omaa kauneuttaan, siinä missä rakkauttaan.
Lopuksi: "Se, mikä voidaan liittää tai poistaa kokonaisuudesta, ei ole kokonaisuuden osa." sanoi Aristoteles Antiikin aikana nykypäivän irtoripsille, hiuslisäkkille ja silikonitisseille.
Ne eivät määrittele kauneutta, ne eivät saa olla kauneuden edellytys. Kauneutta on ilman niitäkin, niiden ulkopuolella.
Olet siis kaunis luonnollisena, omana itsesi ilmentymänä. Olet kaunis. Piste.
