Vuonna 2015 aion...
...ottaa tatuoinnin tai kaksi.
...arvostaa itseäni: sallia itselleni lepoa, syön jaksaakseni, en aio pakottaa itseäni lenkille, enkä aio muutenkaan kohdella kehoani kaltoin. Lisäksi en anna kenenkään kohdella itseäni huonosti.
...matkustaa lentokoneella jonnekin.
...mennä risteilylle tai parille.
...nukkua hyvin.
...katsoa Walking Deadin ja Game of Thrones:in alusta alkaen.
...nauraa ja viettää hyviä hetkiä rakkaideni parissa.
...muuttaa halvempaan asuntoon.
...tehdä töitä.
...laittaa rahaa säästöön.
...tanssia sateessa, laulaa suihkussa, itkeä kynttilänvalossa.
...pyytää apua heti jos sitä tarvitsen, enkä vasta sitten kun olen murtumispisteessä.
...stressata kaikesta paljon vähemmän.
...pyrkiä olemaan vähemmän perfektionisti.
...hemmotella itseäni ja ystäviäni parhaani mukaan.
...nauttia elämästä ilman turhia murheita.
...lukea paljon.
...opiskella ahkerasti.
...rakastua ja päästää irti entisistä kusipäistä - lopullisesti.
Hyvää uutta vuotta 2015 ihanaiset ♥
keskiviikko 31. joulukuuta 2014
tiistai 30. joulukuuta 2014
Viimeisintä musiikkirakkausrintamalla
Ne, jotka tuntevat minut hyvin, tietävät miten paaaaaljon kulutan aikaani kuuntelemalla musiikkia ja etsimällä uusia biisejä. Nyt kun olen päässyt nollaamaan opiskelusta rasittuneita aivojani netflixin parissa ja katsomaan tosintona mm. Kolme miestä ja tyttö-sarjaa, törmäsin bändiin, jonka olen ennen niin monesti ohittanut olankohautuksella. Olen siis törmännyt heihin lukemattomat kerrat esimerkiksi Tumblrin ihmeellisessä maailmassa, mutta New Girlin kakkostuottiksen päätösjaksossa ne sitten viimein löivät läpi. Kun googlettelin sitten tuon jakson viimeistä biisiä, törmäsin järkytyksekseni monesti aliarvioimaani bändiin The Vaccines!
Brittibändi soittaa siis Indie rockia, joka genrenä kolahtaa minuun täysillä. Olen ihan banaaneina muutenkin kaikesta Indie-musiikista, joten tämä on ihan loistavaa tavaraa ja vastaa genreään loistavasti! Bändiä kuunnellessä toinen käsi ikäänkuin hapuilee sitä kaljapulloa ja toinen nahkasohvaa. Miksiköhän? Bändin biisit eivät ole sitä radiossa pyörivää hittikaavan mukaista mainstreamia, vaan biiseihin on oikeasti panostettu. Samalla lyriikat ovat perinteistä teinipoppia, joten samalla kun ne ovat tyhmät ja tarkoituksettomat, ne tarkoittavat kaikkea ja ovat äärettömän syvälliset.
Kyseiseltä bändiltä tuossa Kolme miestä ja tyttö- jaksossa soi I Always Knew, joka on siis ääärettömän loistava biisi!
Kun vähän rupesin kaivelemaan tuota Spotifytä, niin ihastuin myös biiseihin Post Break-up Sex, Wetsuit ja All in White. Wreckin' bar (Ra ra ra) päätyi samantien jo juoksubiisilistalle. Lisäksi Lack of Understanding sai minut pauloihinsa.
Mutta puretaanpas kolme suosikkiani osiin, ja kerron miksi juuri ne!
I Always Knew
Että sitten ra-kas-tan tuota biittiä! Sydämeni alkaa hakata samaa tahtia ja varsinkin televisiosarjan kontekstiin biisi sopi kuin valettu! Saatoin liikuttua ja vuodattaa muutaman kymmentä kyyneltä.
Kolme miestä ja tytön kakkostuottiksen lopussahan Nick ja Jess pitkällisen seksuaalisen latauksen ja säätämisen jälkeen päättävät yrittää ja antaa suhteelleen mahdollisuuden epäilyistään huolimatta. Nick syleilee Jessiä intohimoisesti ja he ajavat auringonlaskuun - niin sanotusti. Biisin sanoma: tiesin, että se sinä olit aina Se oikea, ei voisi yhtään paremmin sopia tuohon. Kliseisestä sanomasta huolimatta biisi ei ole korni, se pysyttelee nuorekkaan biittinsä ja melodiansa avulla erittäin tarttuvana. Näen itseni laulamassa tätä seuraavalle sydämeni valitulle.
Down, down in my bones
Somewhere I'd never have known
Right at the back of my head
It hit me like a beam of light
Hit me like a hook of the right
And I could have fell to the floor
'Cause you talk to me and it comes off the wall
You talk to me and it goes over my head
So let's go to bed before you say something real
Let's go to bed before you say how you feel
'Cause it's you
Oh, it's always you
Oh, I always knew
Oh, it's you
Post Break-up Sex
Tässä biisissä viehättää tuo tuollainen hyväntuulinen sävy, jonka taakse kätkeytyy niin paljon muutakin. Tykkään tuosta katkeransuloisesta syyttävästä sävystä; Saiko eron jälkeinen irtosuhde unohtamaan exän? Tuliko parempi olo? Ei? Mitä odotit? Sitä minäkin. Biisi on todella simppeli ja aika lailla yksinkertainen. Rallatus. Justinin ääni sopii biisiin ehdottoman hyvin ja nuo kertsin venytykset ovat ihan mielettömän tarttuvat:
Post break-up se-----x
That helps you forget your e-----x
What did you expe-----ct from post break-up se---x?
Tämä biisi on rallatusmaisuudestaan huolimatta soittolistani uusi hitti.
Lack of understanding
Sain tästä biisistä ihan samantien kylmänväreet ja ihon kananlihalle. Biisi kertoo laulajan isäsuhteesta, joka ei ole kauhean hyvä. Isä ei ole hyväksynyt täysin Justinin valintoja, eikä kommunikointi heidän välillään ole oikein toiminut. Tarina ja tunne välittyy biisistä mielettömän hyvin. Muutenkin pidän biisin melodiasta ja liikkuvuudesta, siitä miten se menee ihon alle ja vaikuttaa. Rakkautta ensi kuulemalta tämäkin!
Would I make it right?
Would it make you less uptight?
What would it achieve?
What should I put up my sleeve?
What did you think would come out of it all?
That we'd quit pretending we doubted it all?
Oh you don't make me nervous, hell nobody does these days
I've got too much time on my hands
But you don't understand
Or you won't understand
Are you ready, are you ready, are you ready for this?
Should I shake your hand or should I give you a kiss?
Is this everything you always hoped it would be?
We'll see...
+ Wetsuit
Biisi siitä, miten nuoruus kuluu liian nopeasti. Ensin tehdään elämässä kaikkea tyhmää, pidetään märkäpukua, kasvatetaan hiukset pitkiksi vain koska voidaan ja pidetään t-paitoja joka ikinen päivä, tehdään asioita paineenalaisina ja nukutaan liian vähän. Sen lisäksi biisistä löytyy piikki: nuoria ei tulisi arvostella laiskoiksi ja vätyksiksi, sillä he/me/ne ovat vielä kokemattomia. Nuoruus on arvokasta, siitä tulisi saada nauttia.
If at some point we all succumb
For goodness sake let us be young
Because time gets harder to outrun
And I'm nobody, I'm not done
With a cool cool breeze and dirty knees
I rest on childhood memories
We all got old at breakneck speed
Slow it down, go easy on me
Go easy on me
Put a wetsuit on, come on, come on
Grow your hair out long, come on, come
Put a t-shirt on
Do me wrong, do me wrong, do me wrong
Miten olenkaan voinut heidät ohittaa aiemmin olankohautuksella? Tyhmä minä. Mutta hei, parempi myöhään kuin ei milloinkaan ;) onhan minulla vielä aikaa kuluttaa heidätkin loppuun!
Kiinnostaisiko saada muitakin bändivinkkauksia?
Brittibändi soittaa siis Indie rockia, joka genrenä kolahtaa minuun täysillä. Olen ihan banaaneina muutenkin kaikesta Indie-musiikista, joten tämä on ihan loistavaa tavaraa ja vastaa genreään loistavasti! Bändiä kuunnellessä toinen käsi ikäänkuin hapuilee sitä kaljapulloa ja toinen nahkasohvaa. Miksiköhän? Bändin biisit eivät ole sitä radiossa pyörivää hittikaavan mukaista mainstreamia, vaan biiseihin on oikeasti panostettu. Samalla lyriikat ovat perinteistä teinipoppia, joten samalla kun ne ovat tyhmät ja tarkoituksettomat, ne tarkoittavat kaikkea ja ovat äärettömän syvälliset.
Kyseiseltä bändiltä tuossa Kolme miestä ja tyttö- jaksossa soi I Always Knew, joka on siis ääärettömän loistava biisi!
Kun vähän rupesin kaivelemaan tuota Spotifytä, niin ihastuin myös biiseihin Post Break-up Sex, Wetsuit ja All in White. Wreckin' bar (Ra ra ra) päätyi samantien jo juoksubiisilistalle. Lisäksi Lack of Understanding sai minut pauloihinsa.
Mutta puretaanpas kolme suosikkiani osiin, ja kerron miksi juuri ne!
I Always Knew
Että sitten ra-kas-tan tuota biittiä! Sydämeni alkaa hakata samaa tahtia ja varsinkin televisiosarjan kontekstiin biisi sopi kuin valettu! Saatoin liikuttua ja vuodattaa muutaman kymmentä kyyneltä.
Kolme miestä ja tytön kakkostuottiksen lopussahan Nick ja Jess pitkällisen seksuaalisen latauksen ja säätämisen jälkeen päättävät yrittää ja antaa suhteelleen mahdollisuuden epäilyistään huolimatta. Nick syleilee Jessiä intohimoisesti ja he ajavat auringonlaskuun - niin sanotusti. Biisin sanoma: tiesin, että se sinä olit aina Se oikea, ei voisi yhtään paremmin sopia tuohon. Kliseisestä sanomasta huolimatta biisi ei ole korni, se pysyttelee nuorekkaan biittinsä ja melodiansa avulla erittäin tarttuvana. Näen itseni laulamassa tätä seuraavalle sydämeni valitulle.
Down, down in my bones
Somewhere I'd never have known
Right at the back of my head
It hit me like a beam of light
Hit me like a hook of the right
And I could have fell to the floor
'Cause you talk to me and it comes off the wall
You talk to me and it goes over my head
So let's go to bed before you say something real
Let's go to bed before you say how you feel
'Cause it's you
Oh, it's always you
Oh, I always knew
Oh, it's you
Post Break-up Sex
Tässä biisissä viehättää tuo tuollainen hyväntuulinen sävy, jonka taakse kätkeytyy niin paljon muutakin. Tykkään tuosta katkeransuloisesta syyttävästä sävystä; Saiko eron jälkeinen irtosuhde unohtamaan exän? Tuliko parempi olo? Ei? Mitä odotit? Sitä minäkin. Biisi on todella simppeli ja aika lailla yksinkertainen. Rallatus. Justinin ääni sopii biisiin ehdottoman hyvin ja nuo kertsin venytykset ovat ihan mielettömän tarttuvat:
Post break-up se-----x
That helps you forget your e-----x
What did you expe-----ct from post break-up se---x?
Tämä biisi on rallatusmaisuudestaan huolimatta soittolistani uusi hitti.
Lack of understanding
Sain tästä biisistä ihan samantien kylmänväreet ja ihon kananlihalle. Biisi kertoo laulajan isäsuhteesta, joka ei ole kauhean hyvä. Isä ei ole hyväksynyt täysin Justinin valintoja, eikä kommunikointi heidän välillään ole oikein toiminut. Tarina ja tunne välittyy biisistä mielettömän hyvin. Muutenkin pidän biisin melodiasta ja liikkuvuudesta, siitä miten se menee ihon alle ja vaikuttaa. Rakkautta ensi kuulemalta tämäkin!
Would I make it right?
Would it make you less uptight?
What would it achieve?
What should I put up my sleeve?
What did you think would come out of it all?
That we'd quit pretending we doubted it all?
Oh you don't make me nervous, hell nobody does these days
I've got too much time on my hands
But you don't understand
Or you won't understand
Are you ready, are you ready, are you ready for this?
Should I shake your hand or should I give you a kiss?
Is this everything you always hoped it would be?
We'll see...
+ Wetsuit
Biisi siitä, miten nuoruus kuluu liian nopeasti. Ensin tehdään elämässä kaikkea tyhmää, pidetään märkäpukua, kasvatetaan hiukset pitkiksi vain koska voidaan ja pidetään t-paitoja joka ikinen päivä, tehdään asioita paineenalaisina ja nukutaan liian vähän. Sen lisäksi biisistä löytyy piikki: nuoria ei tulisi arvostella laiskoiksi ja vätyksiksi, sillä he/me/ne ovat vielä kokemattomia. Nuoruus on arvokasta, siitä tulisi saada nauttia.
If at some point we all succumb
For goodness sake let us be young
Because time gets harder to outrun
And I'm nobody, I'm not done
With a cool cool breeze and dirty knees
I rest on childhood memories
We all got old at breakneck speed
Slow it down, go easy on me
Go easy on me
Put a wetsuit on, come on, come on
Grow your hair out long, come on, come
Put a t-shirt on
Do me wrong, do me wrong, do me wrong
Miten olenkaan voinut heidät ohittaa aiemmin olankohautuksella? Tyhmä minä. Mutta hei, parempi myöhään kuin ei milloinkaan ;) onhan minulla vielä aikaa kuluttaa heidätkin loppuun!
Kiinnostaisiko saada muitakin bändivinkkauksia?
lauantai 27. joulukuuta 2014
Miksi oi miksi?
¨
¨
Miksi toisten kohdalla 'shit happens' niin hitosti useammin?
Miksi lunta ei voi olla ympäri vuoden?Miksi lumi ei voi olla lämmintä?
Miksi rakkaus sattuu?
Miksi en osaa lentää?
Miksi netflixiä ja kotiin linnoittautumista pidettään säälittävänä?
Miksi olen huonompi ihminen sen takia, ettei minulla ole uudeksi vuodeksi vieläkään suunnitelmia?
Miksi sydän ei ikinä opi?
Miksi itkeminen saa kasvot punaisiksi ja turvonneiksi?
Miksi yksin asuminen on niin helvetin raskasta?
Miksi naapurin jumputusmusiikki on raivostuttavaa, mutta itse voin jumputella omaa musiikkiani huoletta neljältä aamuyöllä?
Miksi lupaukset on niin helppo rikkoa?
Miksi Taistelutoverit ei tunnu samalta yksin katsottuna?
Miksi jääkaappi ei voi täyttyä itsestään?
Miksi pesukoneessa on nukkasihti?
Miksei nukkasihtini voi aueta itsestään?
Miksi tv-sarjoissa ihmiset on aina kauniita itkiessään ja minä näytän elävänä uppopaistetulta majavalta?
Miksi ihminen ei voi olla aina onnellinen?
Miksi nainen ei koskaan rakastu siihen ihanaan ja mukavaan jätkään, vaan siihen ärsyttävään kusipäähän?
Miksi on olemassa ahdasmielisiä juntteja - mikä heidän positionsa on tässä maailmankaikkeudessa?
Miksi olet yksin aina silloin, kun sitä vähiten kaipaisit?
Miksi paras ystävä on niin paras: löytää aina oikeat sanat ja onnistuu olemaan tukena satojenkin kilometrien päästä?
Miksi kaikki ihmissuhteet eivät kestä?
Miksi rakkaus ei ole sellaista kuin tv-sarjoissa?
Mikä minussa on vikana?
Miksi elämässäni ei ole nappia, jolla voisin kelata huonojen aikojen yli?
Miksi ruoka on niin kallista?
Miksi tee on aina liian kuumaa tai liian kylmää?
Miksi pitää olla akkuja jotka eivät toimi?
Miksi pitää olla ihmissuhteita jotka eivät toimi?
Miksi pitää olla miehiä, keiden sydän, moraali ja aivot eivät toimi?
Miksi aikuisten elämä on kauhean vaikeaa?
Miksi ei voi olla kaljaa?
Miksi sitä ei voi olla nyt? Tai nyt. Tai nyt.
Miksi on huonoja biisejä?
Miksi on huonoja leffoja, mikä niiden positio on tässä maailmankaikkeudessa?
Miksi bensa, uusi nahka, uudet kirjat ja vastaleikattu nurmikko tuoksuvat niin hyviltä, mutta silti niitä ei saa hajuvetenä?
Miksi ihminen on uneton?
torstai 25. joulukuuta 2014
Näin sydämeeni joulun teen...
9.00 Herään herätykseen. Älkää kysykö miksi minulla on jouluaattona herätys, joten minun ei tarvitse vastata, että pidän kiinni arkirytmistä loman alun pienen unirytmin ympärikääntämisen jälkeen (kyllä, kolmelta yöllä on ihan hyvä syödä jätskiä katsellen netflixiä).
9.10 Menen joulupuurolle. Päälle runsaasti kanelisokeria ja kylkeen iiiiiiiiiso kuppi (0.75l) kahvia!
9.30 Ihastelen isoveljen kanssa ikkunasta lumisadetta. Maistelen ensimmäisen joulukonvehdin ja vihreän kuulan (jouluaaton ensimmäisen, älkää luulko ettenkö olisi mussuttanut joulusuklaata jo marraskuusta.)
10.35 Laitan lahjat kuusen alle. Se on taitolaji, koska kuusemme on tuuhea alaoksia myöten, ja lahjasäkkimme ovat sangen pulleita tänä(kin) vuonna. Mikä taantuma? Ei, ei ainakaan meillä. Isälleni olen ostanut Viivin ja Wagnerin juhlakirjan (jolle isäni nauroi onnessaan jo heti paketin avattuaan) sekä Gordon Ramseyn Pubiruokaa-keittokirjan. Äidilleni ostin Kalevalan Perniön sormuksen, jota hän on kuolannut varmaan viimeiset kuusi vuotta. Veljeni sai tummansinisen neuleen, kuumavesipullon (ja siihen kudoin vihreäkirjavan suojan tuplahelmineuleena) ja ison kasan suklaata.
10.40 Huomaamme kuusen olevan ihan vinossa ja nauramme.
10.45 Sauna laitetaan lämpenemään. Istun koneelle hetkeksi ja sallin itseni katsoa yhden kesken jääneen jakson Kolme miestä ja tyttö:ä netflixistä.
11.00 Katan äidin kanssa joulupöydän (minä päätän mitä laitetaan, äiti etsii). Silitämme pellavaliinan, otamme äidin parhaan ja harvoin käytetyn Villeroy & Boch:in French Garden- juhla-astiaston esiin ja kiillotamme pöytähopeat, sekä lautasliinarenkaat. Pöytään päätyvät myös kristallilasit ja Iittalan Essence-viinilasit. Laitan lisäksi muutaman Iitalan kivituikun pöydälle ja kiillotan hopeiset pöydänjalat. Edes kerran vuodessa on kiva laittaa pöytä oikein koreaksi ja nauttia. Yleensä meillä on jouluna myös pellavaiset lautasliinat, mutta tänä jouluna emme jaksa vaivautua silittämään niitäkin (plus niistähän tulee kauheasti pyykkiä... krhm=laiskuus iski loppumetreillä).
11.35 Lumiukko ja glögiä rusinoiden sekä mantelilastujen kera. Lumiukon jälkeen joulurauhanjulistus, ja pieni hetki koti-ikävää. Katselen ikkunasta lumisadetta. Joulufiilis on parempi kuin moneen vuoteen. Olonikin on rennompi ja parempi kuin pitkään, pitkään aikaan.
12.15 Isä ja veli ovat käyneet saunassa. ja nyt on minun ja äidin vuoro. Viihdymme saunassa aika tovin, koska iskä on ostanut vihdan, jossa on hitunen eukalyptusta. Laitan hiusnaamionkin päähän, sammutan valot ja katson vaan puukiukaan loimua lasisen luukun lävitse. Ihanaa.
13.00 Alan laittautua. Meikkaan ja kiharran hiukset samalla fiilistellen Michael Bublén joululevyn tahtiin.
14.30 Käymme joulupöytään. Alkuruoaksi tarjolle on laitettu kylmäsavulohta, graavilohta ja -siikaa, mätiä, erilaisia kaupan sillejä (mauste-, tomaatti- ja sinappisilliä) ja äidin tekemää smetanasilliä. Lisäksi on keitettyjä perunoita, valkoviiniä ja alkusnapsit.
15.15 Alkuruoka on saatu siivottua ja pääruoka tuotua pöytään. Aloitamme varsinaisen jouluaterian, johon kuuluu tietenkin kinkkua, savukalkkunaa, sinapit ja itsetehty punaherukkahyytelö. Lisäksi pöydästä löytyy äidin tekemät rosolli ja laatikot: lanttu-, bataatti-, porkkana- ja suosikkini imelletty perunalaatikko. Muut juovat punaviiniä, minä pysyn edelleen vissylinjalla.
16.00 Siivoamme jouluaterian jäljet pois ja tiskaamme tiskit. Sitten laitamme toisen joululevyn soimaan ja käymme istumaan olohuoneeseen. Nauramme vinoa kuusta. Juttelemme hetken, ja sitten isä ja veli jakavat lahjat. Nauramme ja vitsailemme ja jokainen tarkistaa lahjasaldonsa, josta saamme taas naurun aihetta. Isä voittaa tänäkin vuonna (mutta se nyt vaan johtuu siitä, että iskä on tuotantopäällikkö, joka saa joka vuosi asiakkailtaam joululahjat). Avaamme ensimmäiset paketit. Paketistani paljastuu lahjakortti H&M:lle.
16.15 Juomme kahvit ja nautimme palat äidin tekemää suklaakakkua. Nauramme jälleen vinoa kuusta. Muut ottavat lisäksi kahvin kanssa pienet avecit leikattua konjakkia.
16.35 - 18.15 Taas lahjojen pariin! Meillä toimitaan niin, että jokainen avaa vuorollaan lahjan ja muut katsovat sivusta ja lahjan antaja saattaa sanoa jotain lahjastaan. Kierämme ringissä niin kauan, kun jokainen on avannut kaikki pakettinsa. Jos jollain on vähemmän lahjoja kuin muilla, hän saa odottaa. Meillä on aina ollut vähän tälläinen epävirallinen "se, kuka on vikana avannut lahjansa on voittaja"-peli meneillään. Pitkitämme siis lahjojen avausta mahdollisimman kauan!
Ei siis ole mitään erikoisuus kuulla olohuoneestamme jouluaattona "Iskän vuoro. Avaa nyt se! Ei mulla on viis, sulla kuus. EN AVAA, sun vuoro. Avaan sun jälkeen. Mun vuoro oli äsken. Ei mulla oo kiire, avaan loput sit vaikka tapanina." Isä voittaa joka vuosi (koska sillä on eniten lahjoja....) PAITSI tänä vuonna minä olin voittaja (sekin johtui siitä, että viimeisen lahjani sisältä paljastui kaksi erillistä lahjaa kääreissään!)
18.35 Laitan äidin uuteen puhelimeen näyttösuojan kiinni. Kiusaan hetken äitiä, joka on tapellut vanhan samsunginsa kanssa ikuisuuden suostumatta ostamaan uutta puhelinta ja nytkin valittaa, miten vaikeaa uuden puhelimen kanssa tulee olemaan. Äiti ja isä jäävät sohvalle, ja minä ja veljeni siirrymme omiin huoneisiimme.
18.45 Avaan blogin ja kirjoitan tämän blogitekstin alun. Kuuntelen uusilla Scullcandyilläni Emeli Sandéta ja vuodatan pari joulumielen liikuttamaa kyyneltä. Mietin kulunutta vuotta, ja miten asiat ovat muuttuneet ja tunnen oloni surulliseksi.
19.30 Piristän itseäni katsomalla "pari" jaksoa Kolme miestä ja tyttö:ä. Nauran.
20.10 Iltapalaa, eli juustoja. Meillä on sini- ja valkohomejuustoa, cheddaria, savujuustoa ja vahvoja edam ja emmentaljuustoja. Lisäksi lemppariani eli entistä "pikkusiskoa" - valkosipulituorejuustoa. Niiden kanssa juustokeksejä, piparkakkuja, hapankorppuja, glögiä, viiniä...
20.20 Palaan Kolme miestä ja tyttö:n pariin ison suklaavuoren kanssa. Tietenkin uusilla scullcandyillä varusteltuina! Teen samalla soittolistaa spotify:ihin ja odotan erästä whatsappiin...
22.00-22.50 Yhtäkkiä todellisuus joulun ulkopuolella alkaa kolkutella minua, joten lähetän isäni siskolle sähköpostia mummistani, joka makaa pallolaajennuksen jälkeisessä hoidossa teholla. Olen huolissani ja utelen, koska voisin mennä katsomaan mummia. Juttelen hetken ystävän kanssa facebookissa ja palaan perheeni pariin.
23.00- Lisää joululauluja, yhdessäoloa. Glögiä, irish coffeet. Juttelemme, nauramme, katsomme digiboxilta vanhoja konserttitaltiointeja ja olemme joulufiiliksissä. Jokainen menee nukkumaan yksi kerrallaan, kun jouluaatto vaihtuu jouluyöhön, mahassaan jouluherkut ja mielessään jouluriemu.
Oikein ihanaa, onnellista, rauhallista, piparirikasta, suklaasyöppöistä, pehmeää, söpöä ja muutenkin tosi ihanaa joulunaikaa ♥
xoxo
torstai 18. joulukuuta 2014
Mä olen laumaeläin
Rakastan lentokenttiä. Niiden hajuveden tuoksua, iloisina rullaavia matkalaukkuja, hymyileviä ihmisiä.
Sitä rentoa tunnelmaa, kun tiedetään että kohta päästään kauaksi kaikesta.
Tai niitä ihmisiä, jotka odottavat läheisiään lennoilta porttien ulkopuolella jännityksestä täristen.
Itse kuuluin jälkimmäisiin tänään. Odotin jalat tutisten ja kädet väpisten jouluni kohokohtaa, parasta etukäteisjoululahjaa saapuvaksi Skotlannista - omaa ihanaa isoveljeäni. Sieltähän hän tulikin. Silmälasit sympaattisesti vinksallaan, hiukset liian pitkiksi kasvaneina ja vaatteet pari kokoa liian suurina roikkuvina. Hassu historiaa opiskeleva ruipelohan se siinä ♥
Jälleennäkemisen riemu neljän ja puolen kuukauden jälkeen yllättää aina. Miten se saakin kyyneleet silmiin, kun saat kietoa kädet veljesi kaulaan ja mumista tervehdyksesi toisen kaulahuiviin? Miten lohduttavalta tuntuu saada halata toista oikeasti monen skypehalauksen jälkeen. Heti sen päälle on pakko ottaa se sellainen sisarellinen kiusoittelu käyttöön, jottei tunnelma mene kiusalliseksi.
"Sun hiukset näyttää helvetin tyhmiltä. Hiton lipputanko, oon menny taas kasvamaan? Söisit jotain, sä oot taas laihtunu!"
"Kiitti. Susta on tullut ihan kirjallisuusnörtin näköinen, oot vissiin karannu jostain ku hymyilet tollee."
Huomenna vien tuon veljenrepaleen elokuviin katsomaan Hobittia ja viikonloppuna suunnataan vikoille jouluostoksille. Ensi viikolla kuusen haku ja joulusiivous. Nyt voi joulu tulla, se sellainen yhdessäolon ja elämästä nauttimisen joulu. Lahjoista viis, mulla on mun perhe - lahjoista tärkein, parhain, ihanin - kasassa ♥
Sitä rentoa tunnelmaa, kun tiedetään että kohta päästään kauaksi kaikesta.
Tai niitä ihmisiä, jotka odottavat läheisiään lennoilta porttien ulkopuolella jännityksestä täristen.
Itse kuuluin jälkimmäisiin tänään. Odotin jalat tutisten ja kädet väpisten jouluni kohokohtaa, parasta etukäteisjoululahjaa saapuvaksi Skotlannista - omaa ihanaa isoveljeäni. Sieltähän hän tulikin. Silmälasit sympaattisesti vinksallaan, hiukset liian pitkiksi kasvaneina ja vaatteet pari kokoa liian suurina roikkuvina. Hassu historiaa opiskeleva ruipelohan se siinä ♥
Jälleennäkemisen riemu neljän ja puolen kuukauden jälkeen yllättää aina. Miten se saakin kyyneleet silmiin, kun saat kietoa kädet veljesi kaulaan ja mumista tervehdyksesi toisen kaulahuiviin? Miten lohduttavalta tuntuu saada halata toista oikeasti monen skypehalauksen jälkeen. Heti sen päälle on pakko ottaa se sellainen sisarellinen kiusoittelu käyttöön, jottei tunnelma mene kiusalliseksi.
"Sun hiukset näyttää helvetin tyhmiltä. Hiton lipputanko, oon menny taas kasvamaan? Söisit jotain, sä oot taas laihtunu!"
"Kiitti. Susta on tullut ihan kirjallisuusnörtin näköinen, oot vissiin karannu jostain ku hymyilet tollee."
Huomenna vien tuon veljenrepaleen elokuviin katsomaan Hobittia ja viikonloppuna suunnataan vikoille jouluostoksille. Ensi viikolla kuusen haku ja joulusiivous. Nyt voi joulu tulla, se sellainen yhdessäolon ja elämästä nauttimisen joulu. Lahjoista viis, mulla on mun perhe - lahjoista tärkein, parhain, ihanin - kasassa ♥
maanantai 15. joulukuuta 2014
Kupla, joka ei päästä lävitseen.
Päiväkirjasta 26.3.2013
Vain pieni sydän näkee
nämä rikki revityt seinät.
Näkee jokaisen yön.
Kyyneleiden kastelemat tyynyliinat.
Hitaat sekunnit.
Yksinäiset sekunnit.
Kupla,
joka ei päästä lävitseen.
Ulkopuolinen,
sellainen
Minä olen.
Olipa kerran aika, jolloin kirjoitin hulluna runoja. Kynä savusi yöt ja päivät, ja runokirjat täyttyivät toinen toistaan synkemmistä pahan olon purkamisista. Sitten tuli aika, jolloin kaikki alkoivat kirjoittaa runoja, ja oma kirjoitushimoni katosi sen siliän tien. Nyt tuntuu siltä, että menneisyys voisi olla tänään, se voisi olla joka päivä. Tulevaisuus voisi olla tänään, se alkaa joka päivä uudestaan. Sen takia pidänkin tulevaisuudesta... Tänään voisi olla vaikka mitä. Sen sijaan makaan sängyssä täänKIN netflixin, teekupin ja puurolautasen kanssa (tosin muutaman tunnin kuluttua teen sitä Emilian ja haalariprokkiksen kanssa). Loma on nyt. Tulevaisuuden ehtii aloittaa huomennakin, sitä mieltä olen tänään.
Jos yhtään kiinnostaa lukea runoja tai olet muuten vain kiinnostunut millaista runoblogia saan aikaiseksi, klikkaa itsesi TÄNNE! Innostuin ilmeisesti uudelleen runoista (olisikohan ollut lyriikan analyysin ansioita - kenties?), mutta haluan pitää runoblogin ainakin toistaiseksi erillään tästä täysin genrettömästä löpinästä. Eli pistäppä TÄMÄ kirjanmerkkeihisi!
sunnuntai 14. joulukuuta 2014
Punainen (tee)hetki
Muutama viikko sitten, toukkahyökkäyksen vastapainona, ja ruoan poisheittämisen aiheuttaman tuskan jälkeen päätin ottaa hengähdyshetken. Soijajugurttia, luomuhunajamysliä ja itsepoimittuja puolukoita. Lisäksi marjateetä raikkaimmasta perintöteepannusta.
Hetken kruunasi tietenkin aurnko, tuo harvinainen valoilmiö ihanan Turkuni taivaalla. Ja ehkä vähän yksiöni seinilläkin. Hetki oli vain niin kaunis, että tajusin miten kaunista elämä voi toisinaan olla ja miten pienistä asioista voi tulla onnelliseksi.
Teestä, aurngosta ja ruoasta. Mansikan ja suklaan tuoksuisesta kynttilästä. Hienoista kuvista, joita sain kamerallani. Mihin olin oikein sisäisen valokuvaajani kadottanut?
Nyt olen viimein saanut palata samaan hetkeen ja tunnelmaan. Opiskelut ovat tältä vuodelta ohi, ja päiväni ovat täyttyneet itsetehdystä pitsasta ja jäätelöstä, nyt myös netflixistä ja nukkumisesta. Miten ihanaa ja rentoa on istua koko aamu yöpaita päällä ja kuunnella kiirettömänä Mumford & sons:ia samalla maistellen kahvia hiljaisuuden vallitessa. Olen ensimmäisetä kertaa koko vuonna ollut ihan vaan paikallani, levännyt ja kuunnellut kehoani. Tehnyt mitä se haluaa. Olo on mieletön ja voimat eivät ole vielä läheskään palautuneet, on nämä kolme lomapäivää tuntuneet kultaakin arvokkaammaalta. Ihanaa ajatella, että vielä kolmisenkymmentä samanlaista jäljellä!
Elämä on oikeasti aika ihanaa, kun sen oikein oivaltaa.
Nyt olen viimein saanut palata samaan hetkeen ja tunnelmaan. Opiskelut ovat tältä vuodelta ohi, ja päiväni ovat täyttyneet itsetehdystä pitsasta ja jäätelöstä, nyt myös netflixistä ja nukkumisesta. Miten ihanaa ja rentoa on istua koko aamu yöpaita päällä ja kuunnella kiirettömänä Mumford & sons:ia samalla maistellen kahvia hiljaisuuden vallitessa. Olen ensimmäisetä kertaa koko vuonna ollut ihan vaan paikallani, levännyt ja kuunnellut kehoani. Tehnyt mitä se haluaa. Olo on mieletön ja voimat eivät ole vielä läheskään palautuneet, on nämä kolme lomapäivää tuntuneet kultaakin arvokkaammaalta. Ihanaa ajatella, että vielä kolmisenkymmentä samanlaista jäljellä!
Elämä on oikeasti aika ihanaa, kun sen oikein oivaltaa.
perjantai 12. joulukuuta 2014
Vain kuolleet ei muutu...
...mutta nekin maatuu!
Jos epäilee vähääkään mielialahäiriöni olemassaoloa, riittää kun vilkaisee (vanhaa) blogiani ja etsii sieltä jokaisen "kaikki menee just nyt niin hyvin, ja tunnen olevani enemmän itseni kuin pitkään aikaan." tai "Oon onnellisempi kuin koskaan" postauksen.
Sitten siirtyy parisen viikkoa eteenpäin niin johan siellä jo lukeekin "Kaikki menee päin persettä", "oon niin syvällä", "elämä on paskaa."
En ole koskaan tarvinnut salkkareita tuomaan elämääni draamaa, kehitän sitä itse jo tarpeeksi. HOHOHOO.
Okei, nyt kun taas vaihteeksi ja elämäni piristykseksi elelen jossain eksyksissä kyynisen ilottomuuden ja totaalisen uupumuksen välimaastossa, ajattelin piristää itseäni ottamalla pienen katsauksen menneeseen vuoteen. Tavallinen Tarja saisi tässä ajassa pikku-Tarjan tehtyä, pullautettua ulos ja ehtisi hetken sen kanssa leikkimään. Vuoteeni ei tosin tänävuonna ole kuulunut vauvaleikkejä (vanhempien ja omaksikin onnekseni), mutta olen silti 12. kuukaudessa tullut äärettömän pitkälle. Välillä tuntuu, että se vauva olisi kehtyksenä helpompi nähdä, joten toisinaan jokainen meistä tarvitsee muistutuksen omista muutoksistaan.
Tämä vuosi on ollut kieltämättä suurien muutosten vuosi, ulkoisesti kuin sisäisestikin. Suuri ulkoinen muutokseni on ollut heijastelua oman itsensä etsimisen ja henkisen kasvun puolella. Olen muuttunut huomaamattani hiukan itsevarmemmaksi ja aikuisemmaksi, ehkä jopa karvan verran ulospäinsuuntautuneemmaksi - vaikka professoreilta tuleekin vielä noottia liian vähäisestä osallistumisesta tuntikeskusteluun (terveisin, ei yhtään katkera). Kunhan siis perfektionismista ja epäonnistumisen pelosta päästään vielä vähän eroon, helpottuisi elämäni huomattavasti. Tai ehkä minun pitää vain opetella olla välittämättä asioista niin paljon.
ASIAAN! Joidenkin kuvien kohdalla en todellakaan enää tunnista itseäni. Muistan asioita, joita olen kuvien ottamishetkellä käynyt läpi, mutta en yhtään osaa saimaistua niihin.
VUOSI ja 1 KUUKAUTTTA: Marraskuu 2013
Lähdetään vähän aikaisemmasta liikkeelle. Ei nyt kovinkaan erilainen kuva tulevien kannalta, mutta silmät ovat ilottomat ja ahdistuneet. Kertovat ehdottomasti siitä, minkälaista tunnetilaa kävin läpi. Kasvot kapeat, vaikka näin itseni ainakin satakiloisena. Huonosti menneet syksyn kirjoitukset otin täysin itseeni. Tulevaisuus näyttäytyi harmaana ja toivottamana.
Yritin olla jotain, mitä en ollut. En tuntenut oloani mukavaksi kengissäni, jokin oli jatkuvasti pielessä.
VUOSI SITTEN: Joulukuu 2013
Näennäisen onnellinen jouluihminenhän se siinä (hymy ei kyllä ylety lähellekään silmiä)! Muistan, että laihdutin jouluksi tosi rajusti niin, että mahduin hyvin koon 36 housuihin, ja se näkyy silmissä. Tämä oli sitä "mulla menee niin hiton hyvin BYHYHYHYHYY" - vaihetta, josta en puhunut kellekään. Muistan, että minua pidettiin syömishäiriön selättäneenä, mutta juuri tämä vaihe oli se, jolloin olin siitä kaukana. Tulevaisuus pelotti, en halunnut keväät kirjoituksien saapuvan koskaan tahi sitten lakkiaisten tai minkäään muunkaan. Halusin vain selvitä jokaisesta ahdistuksentäyteisestä aamusta.
Vaalensin hiukseni (VIRHE).
YKSITOISTA KUUKAUTTA SITTEN: Tammikuu 2014
Olenpas kylmän, ylimielisen ja vihaisen näköinen. Hankala säteillä ulospäin, kun ahdistaa niin maan perkeleesti. Aloitin syömisen, mutta muutuin ulkoa ja sisältä kylmäksi. Ahdistus oli ainoa tunnetilani. Tulevat kirjoitukset saivat minut hulluuden partaalle. Pelkäsin, etten valmistuisi ikinä. Tunsin edelleen oloni vieraaksi kehossani.
KYMMENEN KUUKAUTTA SITTEN: Helmikuu 2014
Tämän vuoden teema on ilmeisesti ollut kylmyys. Edelleen kirjoitusahdistusta ja sen kanssa paljon muitakin ahdistuksia. Penkkarit, abiristeily ja kaikki muut vievät voimat. Kirjoituksiin lukeminen kyllästytti ja välivuosi houkutti.
YHDEKSÄN KUUKAUTTA SITTEN: Maaliskuu 2014
Kovasti kokeilin hymyillä uuden ja parantuvan kroppani kanssa. En kylläkään sanoisi olevan maailman uskottavin hymy. Kirjoitusten alla tunsin oloni ahdistuneeksi, mutta söin ja aloin pikkuhiljaa parantua, vaikka kroppa turposi pullataikinan lailla. Edelleen olin suhteellisen varma välivuodesta, mutta pikkuhiljaa aloin pohtia josko minusta olisi yrittämään yliopistoon sitten kuitenkin...
KAHDEKSAN KUUKAUTTA SITTEN: Huhtikuu 2014
Tervehtymisen läpilyönti ja se näkyy! Kirjoitukset olivat ohi, olin töissä löytötavaratalossa, söin ja liikunta oli lähinnä pilatesta. Nautin kehostani, vaikken ollutkaan kauhean itsevarma. Jännitin Kotimaisen kirjallisuuden pääsykokeita ja kirjoitustuloksia. Katselin päivittäin Turusta asuntoja ja haaveilin omasta kodista. Päätin uudistaa itseni ja tilasin uudet lasit.
SEITSEMÄN (!!!) KUUKAUTTA SITTEN: Toukokuu 2014
Töitä, syntymäpäivät, pääsykokeet ja ylioppilaaksi pääseminen SEKÄ uuden ylioppilaan puhe JA kesätyö Myllysaaren museossa matkailuneuvojana varmistui. Tunnollisena omalle tyylilleni stressailin kaikkea vähäisen, ja syöminen ajautui huomaamattani vähän hakoteille, mutta onnistuin lakkiaisten jälkeen korjaamaan tilanteen. Toukokuu on ollut ehdottomasti solmukohta tässä vuodessa. Pääsin nyt haaveilemaan oikeasti muutosta omilleni ja pääsin itsenäistymään jatkuvasti enemmän. Sain yo-lahjaksi liput Barcelonaan, jossa ei sitten mennytkään ihan käsikirjoitusten mukaan, mutta ei se haitannut. Opin jotain äärettömän tärkeää itsestäni ja kehostani. Aloin pikkuhiljaa mennä kaikesta mahtavasta ylikierroksille, enkä huomannut sitä. Mutta nyt ainakin hymy on aidompi.
Uudet lasit tulivat, mutta ne eivät istuneetkaan ilmeeseni. Silti yritin sinnikäästi tottua niihin.
KUUSI KUUKAUTTA SITTEN: Kesäkuu 2014
Barcelonan reissu, kesätöiden aloittaminen... En oikeastaan muista kesäkuusta mitään. Jännitin pääsykoetuloksia ja taisin käydä Lahdessa kätilön pääsykokeissa, joista käteen jäi parkkisakko ja pääsykoe, jonka pilasin tahallani. Haaveilin Turkuun muuttamisesta niin paljon, että kävin parin viikon välein asuntoesittelyissä täällä. Toivon niin kovasti, että pääsisin parin kuukauden päästä muuttamaan pois Valkeakoskelta. Värjäsin hiuksiani asteen tummemiksi kuun lopussa.
VIISI KUUKAUTTA SITTEN: Heinäkuu 2014
Kuun alussa varmistui paikka ylopistossa. Sen jälkeen alkoi kuumeinen asunnonetsintä, joka päättyi kaksi päivää myöhemmin tämän asunnon löytymiseen. Muuttovalmistelut aloitettiin saman tien, enkä malttanut odottaa kesätöiden loppumista. Muutoksen kunniaksi tuntui, että menneisyydestä oli pakko päästä edes symbolisesti eroon, joten pätkäsin hiukseni lyhyiksi, enkä ole sitä päätöstä kertaakaan katunut.
NELJÄ KUUKAUTTA SITTEN: Elokuu 2014
Muutto heti kuun ekana päivänä ja siitä alkoi tutustuminen Turkuun ja oman asunnon kotoistaminen. Kuun lopussa oli yliopiston tutustmisluennot ja Suomen kielen pääsykoe, jolloin tutustuin Emiliaan.
KOLME KUUKAUTTA SITTEN: Syyskuu 2014
Aloin lähentyä Emilian kanssa entisestään, ja opinnot alkoivat toden teolla. Syöminen paheni asteittain. Suljin siltä silmäni, ja olin kaikista vuoden muutoksista vain väsynyt, ahdistunut ja hämilläni. Raha-asiat alkoivat stressata, samoin yliopistossa pärjääminen. Emilia oli korvaamaton tuki siinä, että jaksoin porskuttaa eteenpäin. Aloin etsiä uusia laseja, koska tajusin etteivät keväällä ostamani lasit olleet minulle NE lasit.
KAKSI KUUKAUTTA SITTEN: Lokakuu 2014
Yliopisto alkoi tuntua mahdottomalta kästeviidakolta, jossa en koskaan tulisi pärjäämään. Syöminen ajautui koko ajan pahempiin ongelmiin, ja liikunta karkasi käsistä. Olin masentunut, ahdistunut ja valmis muuttamaan takaisin Valkeakoskelle. Halusin vain nukkua ja käsitellä kaikki tapahtuneet muutokset, sillä en ollut sisäistänyt mitään. Rajattomana avautunut itsenäisyys oli menettänyt uutuudenviehätyksensä, enkä enää tiennyt mitä sen kanssa tehdä. Aloin harkita alan vaihtoa, ja tuntui ettei minusta koskaan olisi äidinkielen opettajaksi, vaan että minun tulisi olla kätilö tai sairaanhoitaja. Värjäsin hiukseni tummiksi, ja oloni parani paljon (jotkut meistä on vain tarkoitettu tummatukkaisiksi, se nyt vaan on viidakon laki). Emilian tuki oli korvaamatonta ja olimme jo todella läheisiä.
VIIME KUU: Marraskuu 2014
Pahin masennus ja itsenäisyyskriisi alkoi kuun lopulla helpottaa. Uudet lasit saapuivat, ja olin äärettömän onnellinen niistä! Tajusin samalla hetkellä, kun lasit päähäni painoin, että olen juuri oikeassa paikassa. Olen juuri oikealla alalla, olen juuri oikeassa kaupungissa. En ole ehkä onnellinen, mutta olen tyytyväinen ja ylpeä itsestäni ja itseeeni. Liikunta ja syöminen kuitenkin jatkoivat pahenemistaan. Jalkani kipeytyi ja käveleminen teki kipeää. Emilia jaksoi tukea ja kuunnella samoja ongelmia päivästä toiseen.
NYT: Joulukuu 2014
Pääpiirteissään itsenäisempi, optimistisempi, vähemmän perfektionistisempi, elämäänsä tyytyväisempi Siiri, joka alakulosta ja uupumuksesta huolimatta tunnistaa itsensä peilistä PAREMMIN kuin neljään vuoteen. Tunnen olevani paaaljon vanhempi ja kypsempi, kuin vuosi sitten. On vielä paljon ongelmia, mitkä kaipaavat selvittämistä, mutta olen viimein saanut aloitteen niiden kaikkien setvimiseksi - ja kerrankin uskon, että ne tulevat ratkotuksi. Olen varma, että ensi vuonna elämänlaatuni paranee huomattavasti. Elämäni on viime vuoteen verrattuna aivan erilaista, enkä olisi koskaan osannut kuvitellakaan sen muuttuvan tällaiseksi. Mutta olen onnellinen, tai ainakin onnellisempi. Vähintään ainakin tyytyväinen ja ylpeä. Suhtaudun tulevaisuuteen toiveikkaasti ja nautin enemmän elämästäni. Rakastan uutta kotikaupunkiani, omaa kotiani, itsenäisyyttä, opiskelua ja kaikkea saavuttamaani.
Nyt kun katson, ero ei niinkään ole suuri, mutta kun asetetaan alkutilanne ja lopputilanne vierekkäin ja verrataan niitä silmästä silmään niin...
EROA NOT MUCH? Omaan silmääni tuossa on ainakin vierekkäin kaksi eri ihmistä. Ja niinhän siinä tavallaan onkin.
Jos epäilee vähääkään mielialahäiriöni olemassaoloa, riittää kun vilkaisee (vanhaa) blogiani ja etsii sieltä jokaisen "kaikki menee just nyt niin hyvin, ja tunnen olevani enemmän itseni kuin pitkään aikaan." tai "Oon onnellisempi kuin koskaan" postauksen.
Sitten siirtyy parisen viikkoa eteenpäin niin johan siellä jo lukeekin "Kaikki menee päin persettä", "oon niin syvällä", "elämä on paskaa."
En ole koskaan tarvinnut salkkareita tuomaan elämääni draamaa, kehitän sitä itse jo tarpeeksi. HOHOHOO.
Okei, nyt kun taas vaihteeksi ja elämäni piristykseksi elelen jossain eksyksissä kyynisen ilottomuuden ja totaalisen uupumuksen välimaastossa, ajattelin piristää itseäni ottamalla pienen katsauksen menneeseen vuoteen. Tavallinen Tarja saisi tässä ajassa pikku-Tarjan tehtyä, pullautettua ulos ja ehtisi hetken sen kanssa leikkimään. Vuoteeni ei tosin tänävuonna ole kuulunut vauvaleikkejä (vanhempien ja omaksikin onnekseni), mutta olen silti 12. kuukaudessa tullut äärettömän pitkälle. Välillä tuntuu, että se vauva olisi kehtyksenä helpompi nähdä, joten toisinaan jokainen meistä tarvitsee muistutuksen omista muutoksistaan.
Tämä vuosi on ollut kieltämättä suurien muutosten vuosi, ulkoisesti kuin sisäisestikin. Suuri ulkoinen muutokseni on ollut heijastelua oman itsensä etsimisen ja henkisen kasvun puolella. Olen muuttunut huomaamattani hiukan itsevarmemmaksi ja aikuisemmaksi, ehkä jopa karvan verran ulospäinsuuntautuneemmaksi - vaikka professoreilta tuleekin vielä noottia liian vähäisestä osallistumisesta tuntikeskusteluun (terveisin, ei yhtään katkera). Kunhan siis perfektionismista ja epäonnistumisen pelosta päästään vielä vähän eroon, helpottuisi elämäni huomattavasti. Tai ehkä minun pitää vain opetella olla välittämättä asioista niin paljon.
ASIAAN! Joidenkin kuvien kohdalla en todellakaan enää tunnista itseäni. Muistan asioita, joita olen kuvien ottamishetkellä käynyt läpi, mutta en yhtään osaa saimaistua niihin.
VUOSI ja 1 KUUKAUTTTA: Marraskuu 2013
Lähdetään vähän aikaisemmasta liikkeelle. Ei nyt kovinkaan erilainen kuva tulevien kannalta, mutta silmät ovat ilottomat ja ahdistuneet. Kertovat ehdottomasti siitä, minkälaista tunnetilaa kävin läpi. Kasvot kapeat, vaikka näin itseni ainakin satakiloisena. Huonosti menneet syksyn kirjoitukset otin täysin itseeni. Tulevaisuus näyttäytyi harmaana ja toivottamana.
Yritin olla jotain, mitä en ollut. En tuntenut oloani mukavaksi kengissäni, jokin oli jatkuvasti pielessä.
VUOSI SITTEN: Joulukuu 2013
Näennäisen onnellinen jouluihminenhän se siinä (hymy ei kyllä ylety lähellekään silmiä)! Muistan, että laihdutin jouluksi tosi rajusti niin, että mahduin hyvin koon 36 housuihin, ja se näkyy silmissä. Tämä oli sitä "mulla menee niin hiton hyvin BYHYHYHYHYY" - vaihetta, josta en puhunut kellekään. Muistan, että minua pidettiin syömishäiriön selättäneenä, mutta juuri tämä vaihe oli se, jolloin olin siitä kaukana. Tulevaisuus pelotti, en halunnut keväät kirjoituksien saapuvan koskaan tahi sitten lakkiaisten tai minkäään muunkaan. Halusin vain selvitä jokaisesta ahdistuksentäyteisestä aamusta.
Vaalensin hiukseni (VIRHE).
YKSITOISTA KUUKAUTTA SITTEN: Tammikuu 2014
Olenpas kylmän, ylimielisen ja vihaisen näköinen. Hankala säteillä ulospäin, kun ahdistaa niin maan perkeleesti. Aloitin syömisen, mutta muutuin ulkoa ja sisältä kylmäksi. Ahdistus oli ainoa tunnetilani. Tulevat kirjoitukset saivat minut hulluuden partaalle. Pelkäsin, etten valmistuisi ikinä. Tunsin edelleen oloni vieraaksi kehossani.
KYMMENEN KUUKAUTTA SITTEN: Helmikuu 2014
Tämän vuoden teema on ilmeisesti ollut kylmyys. Edelleen kirjoitusahdistusta ja sen kanssa paljon muitakin ahdistuksia. Penkkarit, abiristeily ja kaikki muut vievät voimat. Kirjoituksiin lukeminen kyllästytti ja välivuosi houkutti.
YHDEKSÄN KUUKAUTTA SITTEN: Maaliskuu 2014
Kovasti kokeilin hymyillä uuden ja parantuvan kroppani kanssa. En kylläkään sanoisi olevan maailman uskottavin hymy. Kirjoitusten alla tunsin oloni ahdistuneeksi, mutta söin ja aloin pikkuhiljaa parantua, vaikka kroppa turposi pullataikinan lailla. Edelleen olin suhteellisen varma välivuodesta, mutta pikkuhiljaa aloin pohtia josko minusta olisi yrittämään yliopistoon sitten kuitenkin...
KAHDEKSAN KUUKAUTTA SITTEN: Huhtikuu 2014
Tervehtymisen läpilyönti ja se näkyy! Kirjoitukset olivat ohi, olin töissä löytötavaratalossa, söin ja liikunta oli lähinnä pilatesta. Nautin kehostani, vaikken ollutkaan kauhean itsevarma. Jännitin Kotimaisen kirjallisuuden pääsykokeita ja kirjoitustuloksia. Katselin päivittäin Turusta asuntoja ja haaveilin omasta kodista. Päätin uudistaa itseni ja tilasin uudet lasit.
SEITSEMÄN (!!!) KUUKAUTTA SITTEN: Toukokuu 2014
Töitä, syntymäpäivät, pääsykokeet ja ylioppilaaksi pääseminen SEKÄ uuden ylioppilaan puhe JA kesätyö Myllysaaren museossa matkailuneuvojana varmistui. Tunnollisena omalle tyylilleni stressailin kaikkea vähäisen, ja syöminen ajautui huomaamattani vähän hakoteille, mutta onnistuin lakkiaisten jälkeen korjaamaan tilanteen. Toukokuu on ollut ehdottomasti solmukohta tässä vuodessa. Pääsin nyt haaveilemaan oikeasti muutosta omilleni ja pääsin itsenäistymään jatkuvasti enemmän. Sain yo-lahjaksi liput Barcelonaan, jossa ei sitten mennytkään ihan käsikirjoitusten mukaan, mutta ei se haitannut. Opin jotain äärettömän tärkeää itsestäni ja kehostani. Aloin pikkuhiljaa mennä kaikesta mahtavasta ylikierroksille, enkä huomannut sitä. Mutta nyt ainakin hymy on aidompi.
Uudet lasit tulivat, mutta ne eivät istuneetkaan ilmeeseni. Silti yritin sinnikäästi tottua niihin.
KUUSI KUUKAUTTA SITTEN: Kesäkuu 2014
Barcelonan reissu, kesätöiden aloittaminen... En oikeastaan muista kesäkuusta mitään. Jännitin pääsykoetuloksia ja taisin käydä Lahdessa kätilön pääsykokeissa, joista käteen jäi parkkisakko ja pääsykoe, jonka pilasin tahallani. Haaveilin Turkuun muuttamisesta niin paljon, että kävin parin viikon välein asuntoesittelyissä täällä. Toivon niin kovasti, että pääsisin parin kuukauden päästä muuttamaan pois Valkeakoskelta. Värjäsin hiuksiani asteen tummemiksi kuun lopussa.
VIISI KUUKAUTTA SITTEN: Heinäkuu 2014
Kuun alussa varmistui paikka ylopistossa. Sen jälkeen alkoi kuumeinen asunnonetsintä, joka päättyi kaksi päivää myöhemmin tämän asunnon löytymiseen. Muuttovalmistelut aloitettiin saman tien, enkä malttanut odottaa kesätöiden loppumista. Muutoksen kunniaksi tuntui, että menneisyydestä oli pakko päästä edes symbolisesti eroon, joten pätkäsin hiukseni lyhyiksi, enkä ole sitä päätöstä kertaakaan katunut.
NELJÄ KUUKAUTTA SITTEN: Elokuu 2014
Muutto heti kuun ekana päivänä ja siitä alkoi tutustuminen Turkuun ja oman asunnon kotoistaminen. Kuun lopussa oli yliopiston tutustmisluennot ja Suomen kielen pääsykoe, jolloin tutustuin Emiliaan.
KOLME KUUKAUTTA SITTEN: Syyskuu 2014
Aloin lähentyä Emilian kanssa entisestään, ja opinnot alkoivat toden teolla. Syöminen paheni asteittain. Suljin siltä silmäni, ja olin kaikista vuoden muutoksista vain väsynyt, ahdistunut ja hämilläni. Raha-asiat alkoivat stressata, samoin yliopistossa pärjääminen. Emilia oli korvaamaton tuki siinä, että jaksoin porskuttaa eteenpäin. Aloin etsiä uusia laseja, koska tajusin etteivät keväällä ostamani lasit olleet minulle NE lasit.
KAKSI KUUKAUTTA SITTEN: Lokakuu 2014
Yliopisto alkoi tuntua mahdottomalta kästeviidakolta, jossa en koskaan tulisi pärjäämään. Syöminen ajautui koko ajan pahempiin ongelmiin, ja liikunta karkasi käsistä. Olin masentunut, ahdistunut ja valmis muuttamaan takaisin Valkeakoskelle. Halusin vain nukkua ja käsitellä kaikki tapahtuneet muutokset, sillä en ollut sisäistänyt mitään. Rajattomana avautunut itsenäisyys oli menettänyt uutuudenviehätyksensä, enkä enää tiennyt mitä sen kanssa tehdä. Aloin harkita alan vaihtoa, ja tuntui ettei minusta koskaan olisi äidinkielen opettajaksi, vaan että minun tulisi olla kätilö tai sairaanhoitaja. Värjäsin hiukseni tummiksi, ja oloni parani paljon (jotkut meistä on vain tarkoitettu tummatukkaisiksi, se nyt vaan on viidakon laki). Emilian tuki oli korvaamatonta ja olimme jo todella läheisiä.
VIIME KUU: Marraskuu 2014
Pahin masennus ja itsenäisyyskriisi alkoi kuun lopulla helpottaa. Uudet lasit saapuivat, ja olin äärettömän onnellinen niistä! Tajusin samalla hetkellä, kun lasit päähäni painoin, että olen juuri oikeassa paikassa. Olen juuri oikealla alalla, olen juuri oikeassa kaupungissa. En ole ehkä onnellinen, mutta olen tyytyväinen ja ylpeä itsestäni ja itseeeni. Liikunta ja syöminen kuitenkin jatkoivat pahenemistaan. Jalkani kipeytyi ja käveleminen teki kipeää. Emilia jaksoi tukea ja kuunnella samoja ongelmia päivästä toiseen.
NYT: Joulukuu 2014
Pääpiirteissään itsenäisempi, optimistisempi, vähemmän perfektionistisempi, elämäänsä tyytyväisempi Siiri, joka alakulosta ja uupumuksesta huolimatta tunnistaa itsensä peilistä PAREMMIN kuin neljään vuoteen. Tunnen olevani paaaljon vanhempi ja kypsempi, kuin vuosi sitten. On vielä paljon ongelmia, mitkä kaipaavat selvittämistä, mutta olen viimein saanut aloitteen niiden kaikkien setvimiseksi - ja kerrankin uskon, että ne tulevat ratkotuksi. Olen varma, että ensi vuonna elämänlaatuni paranee huomattavasti. Elämäni on viime vuoteen verrattuna aivan erilaista, enkä olisi koskaan osannut kuvitellakaan sen muuttuvan tällaiseksi. Mutta olen onnellinen, tai ainakin onnellisempi. Vähintään ainakin tyytyväinen ja ylpeä. Suhtaudun tulevaisuuteen toiveikkaasti ja nautin enemmän elämästäni. Rakastan uutta kotikaupunkiani, omaa kotiani, itsenäisyyttä, opiskelua ja kaikkea saavuttamaani.
Nyt kun katson, ero ei niinkään ole suuri, mutta kun asetetaan alkutilanne ja lopputilanne vierekkäin ja verrataan niitä silmästä silmään niin...
EROA NOT MUCH? Omaan silmääni tuossa on ainakin vierekkäin kaksi eri ihmistä. Ja niinhän siinä tavallaan onkin.
tiistai 9. joulukuuta 2014
Oivallusten lukuvuosi?
Huh. Viimeisetkin tämän vuoden yliopistojutut on viimein hoidettu (enää vain esseen palautus ja huomenna lyriikan harjoitystyön palautekeskustelu). On vaikea tajuta, että yliopistoa on takana jo neljä kuukautta. Näihin kuukausiin on mahtunut paljon oivalluksia, joista ajattelin jakaa pari - tai ehkä vähän enemmänkin. Lista vähän paisui, ja oletan sen paisuvan keväällä yhä lisää.
- Vaikka et heti omaksuisi käsitteitä, ei se tarkoita ettet koskaan omaksuisi niitä.
- Kaikkea ei tarvitse oppia heti.
- Kaikkea ei tarvitse myöskään tehdä heti, mutta toisaalta se helpottaa stressiä.
- Stressistä ei seuraa mitään hyvää.
-Opiskelumotivaatio iskee silloin, kun sitä vähiten odottaa (ja se on kateissa juuri silloin, kun sitä tarvitsisi.)
- Kolmonen on yliopistossa hyvä numero.
-Vitonenkin on täysin mahdollinen numero, jonka voi saavuttaa joko kovalla työllä, luovuudella tai puhtaalla sattumalla.
- Professorit eivät aina osaa opettaa.
- Humanisti ei tarkoita alkoholistia - ilman alkoholiakin voi olla hauskaa ja se on ihan ok.
-Oikeastaan yliopistoelämässä se kännäys ei ole niin suuressa osassa, kuin puhutaan: on ihme jos jaksaa vielä raskaiden luentopäivien jälkeen lähteä vetämään päätä täyteen.
- Vapaapäivät eivät tarkoita nukkumista tai rellestämistä. Ne ovat itsenäistä opiskelua varten.
- Muusa on suomen paras ainejärjestö (ihan objektiivisesti katsottuna).
- Muusat ovat leppoista ja ihanaa porukkaa.
- Yliopistoon pääseminen on iso saavutus.
- Imuria arvostetaan liian vähän. Samoin mankelia. Kahvia. Juustoa. Hiljaisuutta. Viikonloppuja. Unta.
- Opiskelijaruokailu on äärettömän hyvä keksintö.
- Yksin asuminen on ihanan vapauttavaa.
- Hyvä rahatilanne on hetkittäinen ilmiö, joka katoaa yhtä nopeasti kuin ilmestyy.
- Opintotuen maksupäivä on kuukauden helpottavin päivä.
- Laskut eivät maksa itseään.
- Eläminen on kallista.
- Opiskelijaelämä on todellakin penninvenytystä ja kitkuttamista mahdollisimman pienellä viikkobudjetilla.
- Töiden tekeminen opiskeluiden ohella on helvetin rankkaa. Oikeasti.
- On mahdollista oppia tuntemaan toinen neljässä kuukaudessa ja kiintyä niin paljon, ettet enää osaaa kuvitella elämää ilman toista. On mahdollista samaistua toiseen samalla, kun olette kumpikin omat itsenne. (Emilia ♥)
- Oikeat ystävät erottuvat ajan myötä.
- Terveys menee kaiken edelle. KAIKEN.
- On ok myöntää ettei osaa, pysty, jaksa, halua. On ok pyytää apua ja ottaa sitä vastaan.
- Itseensä uskominen on tärkeää opiskelun kannalta.
- Minä osaan.
- Opiskelu voi myös olla hauskaa. Sen kanssa voi myös haluta viettää koko viikonlopun - vapaaehtoisesti.
- Kirjallisuus on äärettömän mielenkiintoinen käsite.
- Olen juuri oikeassa paikassa opiskelemassa.
- Olen muutaman vuoden päästä (toivottavasti) opettaja.
- Akateeminen vapaus on äärettömän hieno juttu.
- Yliopisto on äärettömän hieno juttu.
- Mahtava ryhmä on vieläkin hienompi juttu. On upeaa, miten ryhmämme tukee ja tsemppaa toisiaan ja on mieletöntä saada jakaa kokemukset näin hienojen ihmisten kanssa.
Nyt siis enää pitää jaksaaa huominen sekä perjantain esseen palautus, ja sitten on aika siirtyä kuukauden hyvin ansaitulle joululomalle. Viikonlopun aion nukkua ja herkutella ja ensi viikolla otan suunnaksi Valkeakosken. Keskiviikkona koittaa kauan odotettu ilonpäivä, kun saan perheeni jälleen jouluksi kasaan! Tämä lukuvuosi on mennyt niin nopeasti, mutta niinhän se menee, kun on hauskaa.
torstai 4. joulukuuta 2014
Tuhat kiloa opiskeluiloa
Olen itsestäni äärettömän ylpeä.
Huolimatta stressistä, kaikista päänsisäisistä myllerryksistä, motivaatio-ongelmista ja niskaan hengittävistä deadlineistä, sain viimehetkellä otettua itsestäni niskasta kiinni ja opiskeltua toisen periodin kunnialla (otan oikeuden käsiini sanoa näin, vaikka oikeasti periodi jatkuu vielä ensi viikon) loppuun.
Lyriikan harjoitustyö syntyi puolivahingossa kurssin aikana, joten se nyt kun deadline on perjantaina, on se ollut koneella valmiina jo muutaman viikon. Sivumäärä ylittyi yhdellä - tiedä sitten onko esseessä seitsemän (7) sivua turhaa paskaa vai kentis perinpohjaista syvällistä pohdintaa... Noh, sen näkee arvostelussa. Näkökulmani esseeseen oli kielikuvallisuus ja tematiikka Sanna Karlströmin teoksessa Taivaan mittakaava (2004). Toisaalta näkökulmani lässähti käsiin, kun iski paniikki siitä, etten osaa analysoida runoja professorin toivomalla tavalla. Sitten aloin vähän haalimaan kaikkea sinne ja nyt se on vähän sellainen näkulmaton läpivalaisu teoksen runoihin lukujen nimien kautta.
Pakko tunnustaa, etten kirjallisuushistorian luentosarjalle en lukenut yhtäkään kirjaa kurssin aikana. Aiemmin olin kuitenkin lukenut Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ja Anni Swanin Iris rukan, joten menin vähän sellaisella "Heeei ootsä lukenut sen kirjan? Kiva, tuun sun ryhmään." periaatteella. Tiesin kylläkin jo kurssin alussa, että työni tulee käsittelemään Iris Rukkaa, joten miksipä olisin turhaa stressiä ottanut kirjoista, joita en mistään kirjastosta saanut käsiini? Niinpä. Joillekin täysi itsestäänselvyys, mutta entiselle - ja nykyiselle - perfektionistille suurtakin suurempi päätös, uhraus ja projekti.
Mitä siihen esseeseen tulee, aloitin sen eilen. Väsyneenä, vittuuntuneena ja nälkäisenä tulin kello 20 kotiin 10 tunnin opiskelupäivän jälkeen, ja olisin vain halunnut käydä kerälle sänkyyn syömään ja vähän velloa itsesäälihiessä. Noh, tottakai inspiraatio iski, ja kirjoitin esseetä silmät ristissä pari tuntia kunnes meinasin nukahtaa naama näppäimistölle. Esseen deadline on ensi viikolla. Yleensä teen kaiken heti kun mahdollista, joten se, että valitsin luennoilla viimeisenä käsiteltävän kirjan esseeni aiheeksi, oli myös itseltäni äärettömän suuri juttu. Noh, luento oli tosiaan eilen ja esseen sain abouttiarallaa viisi minuuttia sitten valmiiksi. Viisi (5) sivua mielestäni sangen lennokasta tekstiä. Turha paskanjauhanta on karsittu minimiin (toivottavasti) ja ainakin pyrin keskittymään pelkästään faktoihin. Aiheeni oli siis lastenkirjallisuuden tyypilliset lapsikäsitykset, konventiot, arkkitekstit ja intertekstuaaliset viitteet teoksessa Iris rukka. (Tuota näkökulmaa katsoessani tunnen ääretöntä hämmennystä. Miten paljon (hassuja käsitteitä) olenkaan oppinut KAHDESSA periodissa!)
Lisäksi tähän periodiin kuului johdatus kirjallisuuskäsityksiin, jonne piti valmistella luennon alustus parin kanssa. Emilian kanssa teimme aiheesta ekokritiikki ja posthumanismi, ja se tuli esitettyä tänään (eilen). Omasta mielestä se meni ihan okei, vaikka olinkin äärettömän hermostunut ja hukkasin jatkuvasti ajatusteni punaisen langan. Toisaalta aihe oli minulle ennestään täysin tuntematon, enkä ollut koskaan tullu edes ajatelleeksi, että joku oikeasti tutkii kirjallisuutta ekokriittisesti, eli ympäristökeskeisesti. En myöskään ollut aiemmin tullut ajatelleeksi sitä, miten vaikea käsite luonto on käsitteenä, koska se on aina niin kulttuurillisesti välittynyt.
Woah. Nyt on pakko etäännyttää itsensä tästä koulumaailmasta ja huolestuttavan opiskeluinnokkaasta tekstinsävystä, joten aion mennä toipumaan tästä höyhensaarille. Halusin vain sanoa sen, että kaikki asiat järjestyvät kyllä aina lopulta. Ennen en itse uskonut siihen lainkaan, mutta nyt kun tuijotan sitä silmästä silmään, on asia pakko myöntää. Tunnen tällä hetkellä itseni enemmän itsekseni kuin hmmm ehkäpä kolmeen vuoteen.
Huolimatta stressistä, kaikista päänsisäisistä myllerryksistä, motivaatio-ongelmista ja niskaan hengittävistä deadlineistä, sain viimehetkellä otettua itsestäni niskasta kiinni ja opiskeltua toisen periodin kunnialla (otan oikeuden käsiini sanoa näin, vaikka oikeasti periodi jatkuu vielä ensi viikon) loppuun.
Lyriikan harjoitustyö syntyi puolivahingossa kurssin aikana, joten se nyt kun deadline on perjantaina, on se ollut koneella valmiina jo muutaman viikon. Sivumäärä ylittyi yhdellä - tiedä sitten onko esseessä seitsemän (7) sivua turhaa paskaa vai kentis perinpohjaista syvällistä pohdintaa... Noh, sen näkee arvostelussa. Näkökulmani esseeseen oli kielikuvallisuus ja tematiikka Sanna Karlströmin teoksessa Taivaan mittakaava (2004). Toisaalta näkökulmani lässähti käsiin, kun iski paniikki siitä, etten osaa analysoida runoja professorin toivomalla tavalla. Sitten aloin vähän haalimaan kaikkea sinne ja nyt se on vähän sellainen näkulmaton läpivalaisu teoksen runoihin lukujen nimien kautta.
Pakko tunnustaa, etten kirjallisuushistorian luentosarjalle en lukenut yhtäkään kirjaa kurssin aikana. Aiemmin olin kuitenkin lukenut Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ja Anni Swanin Iris rukan, joten menin vähän sellaisella "Heeei ootsä lukenut sen kirjan? Kiva, tuun sun ryhmään." periaatteella. Tiesin kylläkin jo kurssin alussa, että työni tulee käsittelemään Iris Rukkaa, joten miksipä olisin turhaa stressiä ottanut kirjoista, joita en mistään kirjastosta saanut käsiini? Niinpä. Joillekin täysi itsestäänselvyys, mutta entiselle - ja nykyiselle - perfektionistille suurtakin suurempi päätös, uhraus ja projekti.
Mitä siihen esseeseen tulee, aloitin sen eilen. Väsyneenä, vittuuntuneena ja nälkäisenä tulin kello 20 kotiin 10 tunnin opiskelupäivän jälkeen, ja olisin vain halunnut käydä kerälle sänkyyn syömään ja vähän velloa itsesäälihiessä. Noh, tottakai inspiraatio iski, ja kirjoitin esseetä silmät ristissä pari tuntia kunnes meinasin nukahtaa naama näppäimistölle. Esseen deadline on ensi viikolla. Yleensä teen kaiken heti kun mahdollista, joten se, että valitsin luennoilla viimeisenä käsiteltävän kirjan esseeni aiheeksi, oli myös itseltäni äärettömän suuri juttu. Noh, luento oli tosiaan eilen ja esseen sain abouttiarallaa viisi minuuttia sitten valmiiksi. Viisi (5) sivua mielestäni sangen lennokasta tekstiä. Turha paskanjauhanta on karsittu minimiin (toivottavasti) ja ainakin pyrin keskittymään pelkästään faktoihin. Aiheeni oli siis lastenkirjallisuuden tyypilliset lapsikäsitykset, konventiot, arkkitekstit ja intertekstuaaliset viitteet teoksessa Iris rukka. (Tuota näkökulmaa katsoessani tunnen ääretöntä hämmennystä. Miten paljon (hassuja käsitteitä) olenkaan oppinut KAHDESSA periodissa!)
Lisäksi tähän periodiin kuului johdatus kirjallisuuskäsityksiin, jonne piti valmistella luennon alustus parin kanssa. Emilian kanssa teimme aiheesta ekokritiikki ja posthumanismi, ja se tuli esitettyä tänään (eilen). Omasta mielestä se meni ihan okei, vaikka olinkin äärettömän hermostunut ja hukkasin jatkuvasti ajatusteni punaisen langan. Toisaalta aihe oli minulle ennestään täysin tuntematon, enkä ollut koskaan tullu edes ajatelleeksi, että joku oikeasti tutkii kirjallisuutta ekokriittisesti, eli ympäristökeskeisesti. En myöskään ollut aiemmin tullut ajatelleeksi sitä, miten vaikea käsite luonto on käsitteenä, koska se on aina niin kulttuurillisesti välittynyt.
Woah. Nyt on pakko etäännyttää itsensä tästä koulumaailmasta ja huolestuttavan opiskeluinnokkaasta tekstinsävystä, joten aion mennä toipumaan tästä höyhensaarille. Halusin vain sanoa sen, että kaikki asiat järjestyvät kyllä aina lopulta. Ennen en itse uskonut siihen lainkaan, mutta nyt kun tuijotan sitä silmästä silmään, on asia pakko myöntää. Tunnen tällä hetkellä itseni enemmän itsekseni kuin hmmm ehkäpä kolmeen vuoteen.
perjantai 28. marraskuuta 2014
#TAHDOIMME!
Jälkipuinti tasa-arvoisen avioliittolain takana käy kuumana facebookissa ja muuallakin somessa. Nyt on kyllä aivan pakko pistää myös oma pikku lusikkani tähän avioliitolakisoppaan, en vain kykene enää olemaan hiljaa. Saattaapi olla, että sohin nyt kepillä muurahaispesää ja joku vetää vuosisadan raivarit, mutta sittenpähän on niin.
"Homous on vaan niin epäluonnollista."
Ihan yhtä luonnollista kuin heterous. Synnynnäistä, eikä siihen voi itse vaikuttaa. Mitäpä jos tässä sitten ruvettaisiin luokittelemaan heteroutta sairaudeksi? Rakkaus kuuluu kaikille, ja myös eläinten keskuudessa ilmenee itseasiassa samansukupuolisia pareja. Voiko jokin olla luonnotonta jos sitä itseasiassa ilmenee itse luonnossa - ilman ihmisen minkäänlaista vaikutusta?
"Tasa-arvoisesta avioliittolaista on seuraavana varmaan se, että ihmisen ja eläimen avioliitto hyväksytään"
Anteeksi mitäh? Se, että verrataan kahden, samaa sukupuolta olevan ihmisen avioliittoa ihmisen ja eläimen väliseen avioliittoon, on - anteeksi nyt vain - saatanan absurdi. Mitä eläimellistä on kahden ihmisen välisessä rakkaudessa? Olkootkin, että ovat samaa sukupuolta - rakkaus ei ole vain fyysistä. Ei se rakkaus eroa heterorakkaudesta juurikaan millään tavalla. Samalla tavalla siinä luotetaan toiseeen, hyväksytään toinen virheineen ja halutaan jakaa koko maailma sen toisen kanssa.
"Nokun raamatussa sanotaan, että avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto."
Kyseinen kirja on sen reilut 2000 vuotta vanha. Maailma on kerennyt muuttua tässä ajassa ehkä ihan hiiren verran vain, ja jos ihan viralliksi mennään, niin sieltä ei sovelleta paljon muutakaan enää nykypäivän elämään. Aletaan sitten hakkaamaan vaimojakin, kun raamattu kerta niin sanoo... Eihän keskiajan lääketiedettäkään voi enää oikein soveltaa nykyaikaan. Anteeksi jos joku veti melonit nenään tuosta.
"Kohta varmaan työpaikoillekin tulee joku homokiintiö."
Aika moni kadulla vastaantuleva ihminen on itseassa seksuaalivähemmistöjen edustaja. Mitäs siitä, jos työpaikallasi on joku vähemmistöä edustava? Ihan yhtä hyvin se hommansa hoitaa ja ihminen se on - siinä missä sinäkin. Sekin röyhtäilee ja piereskelee. Pelkäätkö kenties sinä pieni ihminen homouden tarttuvan hengitysilmasta? Siinä tapauksessa suosittelen ehdottomasti ammattiauttajan apua ja pientä seksuaalisuutesi itsetutkiskelua.
"Parisuhteen rekisteröinti homopareille riittää."
Voit rekisteröidä autosi, kissasi ja koirasi. Mutta rakkautta tai parisuhdetta, sitä ei pitäisi joutua rekisteröimään. Emmehän me heterotkaan joudu. Saamme mennä kirkkoon tai maistraattiin sanomaan "Tahdon" sille rakastallemme ihmiselle. Miksi ihmeessä meillä olisi oikeus evätä se sama joltain toisen suuntautumisen edustajalta? Eikös siinä ole pieni ristiriitä? Kysytäänpäs homopareilta riittääkö se heille? Mitä se sinun persettäsi kutittaa, jos Liisa ja Marja saavat ottaa saman sukunimen ja mennä maistraatissa naimisiin. Onko se sinulta, avioliittolain vastustaja, jollain tapaa pois?
"Sateenkaariperhe on sille lapselle vahingoksi!"
Ai. Lapselle on vahingoksi, kun sillä on kaksi vahempaa? Kaksi rakastavaa huoltajaa? Vai tarkoitiko, että lapselle on vahingoksi, jos se adoptoidaan homo- tai lesboparin toimesta? Se, että lapsi asuu alkoholistiäidin kanssa tai lastenkodissa sitten edistää lapsen hyvinvointia vai? En näe yhtäkään syytä, miten sateenkariperhe voi vahingoittaa lasta. Se opettaa lapsen arvostamaan kaikenlaisia perheitä. Se antaa lapselle turvapaikan, jossa hän voi elää lapsuuttaan rauhassa. Se on perhe - perhe siinä missä perinteinen suomalainen ydinperhe.
Väitteet, joissa väitetään näiden sateenkaariperheiden lasten tulevan koulukiusatuiksi, on myös mielestäni aika naurettva. Eikös ole vanhempien tehtävä opettaa omalle pienelle nyytilleen se, että kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita - oli niillä sitten hörökorvat tai kaksi isää.
"Voitaisiinko keskittyä vähän tärkeimpiin asioihin?"
Tasa-arvoko ei ole tärkeää? Samojen oikeuksien ajaminen kaikille on ajan haaskausta? Onko siis mielekkäämpää syrjiä tiettyjä ihmisryhmiä ja esittää kaiken olevan täysin ok? Minusta muutos lähtee siitä, että ensin tarjotaan kaikille samat oikeudet. Tasa-arvo ja tyytyväisyys kasvavat, eikä tarvitse vaivata päätään mellakoilla ja mielenosoituksilla. Nuorilta katoavat paineet edustaa jotain tiettyä suuntautumista, koska yhteiskunta voi viimein viestiä kummankin suuntautumisen olevan ok. Yhteiskunta myös mahdollistaa viimeinkin sen, ettei rakkautesi vie sinulta oikeutta saada samoja juridisia oikeuksia, kuin heteroilla. Sekö ei ole tärkeää?Muuta Afganistaniin sitten.
Kohtapa voi!
Ihan oikeasti. Tämä laki ole riistämässä heteroiden oikeutta mennä naimisiin, vaan ainoastaan sallimassa samansukupuolisten avioliiton. Tästä ei seuraa kolmatta maailmansotaa (ellemme nyt välttämättä vedä tykkejä nenäämme).Tästä seuraa vain se, että toisiaan rakastavat mies- ja naisparit pääsevät viimein sanomaan toisilleen "Tahdon".
Kaivakaamme päämme sieltä pensaasta ja käyttäkäämme aivojamme niin, kuin niitä on tarkoitettu.
Ja kyllä. Olen kristitty ja hetero.
Tasa-arvoinen avioliittolaki ei kutita minun persettäni negatiivisesti tai ole minulta millään tapaa pois. Minä haluan, että jokaisella lesbo- ja homoparilla olisi samat oikeudet kuin minullakin. Sitä kutsutaan edistykseksi, inhimillisyydeksi ja tasa-arvoksi. Tervetuloa 2010-luvulle.
Mielipiteitä on monia, ymmärrän sen. Ei ole silti oikein kieltää toisilta jotain vedoten vanhoihin tai ahdasmielisiin uskomuksiin - varsinkaan tässä nopeasti muuttuvassa ja globalisoituvassa maailmassa. Jos vedit herneet nenääsi blogikirjoituksestani, ole hyvä ja mene tekemään niistä hernekeittoa, tähän valittaminen ei asiaa muuksi muuta.
"Homous on vaan niin epäluonnollista."
Ihan yhtä luonnollista kuin heterous. Synnynnäistä, eikä siihen voi itse vaikuttaa. Mitäpä jos tässä sitten ruvettaisiin luokittelemaan heteroutta sairaudeksi? Rakkaus kuuluu kaikille, ja myös eläinten keskuudessa ilmenee itseasiassa samansukupuolisia pareja. Voiko jokin olla luonnotonta jos sitä itseasiassa ilmenee itse luonnossa - ilman ihmisen minkäänlaista vaikutusta?
"Tasa-arvoisesta avioliittolaista on seuraavana varmaan se, että ihmisen ja eläimen avioliitto hyväksytään"
Anteeksi mitäh? Se, että verrataan kahden, samaa sukupuolta olevan ihmisen avioliittoa ihmisen ja eläimen väliseen avioliittoon, on - anteeksi nyt vain - saatanan absurdi. Mitä eläimellistä on kahden ihmisen välisessä rakkaudessa? Olkootkin, että ovat samaa sukupuolta - rakkaus ei ole vain fyysistä. Ei se rakkaus eroa heterorakkaudesta juurikaan millään tavalla. Samalla tavalla siinä luotetaan toiseeen, hyväksytään toinen virheineen ja halutaan jakaa koko maailma sen toisen kanssa.
"Nokun raamatussa sanotaan, että avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto."
Kyseinen kirja on sen reilut 2000 vuotta vanha. Maailma on kerennyt muuttua tässä ajassa ehkä ihan hiiren verran vain, ja jos ihan viralliksi mennään, niin sieltä ei sovelleta paljon muutakaan enää nykypäivän elämään. Aletaan sitten hakkaamaan vaimojakin, kun raamattu kerta niin sanoo... Eihän keskiajan lääketiedettäkään voi enää oikein soveltaa nykyaikaan. Anteeksi jos joku veti melonit nenään tuosta.
"Kohta varmaan työpaikoillekin tulee joku homokiintiö."
Aika moni kadulla vastaantuleva ihminen on itseassa seksuaalivähemmistöjen edustaja. Mitäs siitä, jos työpaikallasi on joku vähemmistöä edustava? Ihan yhtä hyvin se hommansa hoitaa ja ihminen se on - siinä missä sinäkin. Sekin röyhtäilee ja piereskelee. Pelkäätkö kenties sinä pieni ihminen homouden tarttuvan hengitysilmasta? Siinä tapauksessa suosittelen ehdottomasti ammattiauttajan apua ja pientä seksuaalisuutesi itsetutkiskelua.
"Parisuhteen rekisteröinti homopareille riittää."
Voit rekisteröidä autosi, kissasi ja koirasi. Mutta rakkautta tai parisuhdetta, sitä ei pitäisi joutua rekisteröimään. Emmehän me heterotkaan joudu. Saamme mennä kirkkoon tai maistraattiin sanomaan "Tahdon" sille rakastallemme ihmiselle. Miksi ihmeessä meillä olisi oikeus evätä se sama joltain toisen suuntautumisen edustajalta? Eikös siinä ole pieni ristiriitä? Kysytäänpäs homopareilta riittääkö se heille? Mitä se sinun persettäsi kutittaa, jos Liisa ja Marja saavat ottaa saman sukunimen ja mennä maistraatissa naimisiin. Onko se sinulta, avioliittolain vastustaja, jollain tapaa pois?
"Sateenkaariperhe on sille lapselle vahingoksi!"
Ai. Lapselle on vahingoksi, kun sillä on kaksi vahempaa? Kaksi rakastavaa huoltajaa? Vai tarkoitiko, että lapselle on vahingoksi, jos se adoptoidaan homo- tai lesboparin toimesta? Se, että lapsi asuu alkoholistiäidin kanssa tai lastenkodissa sitten edistää lapsen hyvinvointia vai? En näe yhtäkään syytä, miten sateenkariperhe voi vahingoittaa lasta. Se opettaa lapsen arvostamaan kaikenlaisia perheitä. Se antaa lapselle turvapaikan, jossa hän voi elää lapsuuttaan rauhassa. Se on perhe - perhe siinä missä perinteinen suomalainen ydinperhe.
Väitteet, joissa väitetään näiden sateenkaariperheiden lasten tulevan koulukiusatuiksi, on myös mielestäni aika naurettva. Eikös ole vanhempien tehtävä opettaa omalle pienelle nyytilleen se, että kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita - oli niillä sitten hörökorvat tai kaksi isää.
"Voitaisiinko keskittyä vähän tärkeimpiin asioihin?"
Tasa-arvoko ei ole tärkeää? Samojen oikeuksien ajaminen kaikille on ajan haaskausta? Onko siis mielekkäämpää syrjiä tiettyjä ihmisryhmiä ja esittää kaiken olevan täysin ok? Minusta muutos lähtee siitä, että ensin tarjotaan kaikille samat oikeudet. Tasa-arvo ja tyytyväisyys kasvavat, eikä tarvitse vaivata päätään mellakoilla ja mielenosoituksilla. Nuorilta katoavat paineet edustaa jotain tiettyä suuntautumista, koska yhteiskunta voi viimein viestiä kummankin suuntautumisen olevan ok. Yhteiskunta myös mahdollistaa viimeinkin sen, ettei rakkautesi vie sinulta oikeutta saada samoja juridisia oikeuksia, kuin heteroilla. Sekö ei ole tärkeää?
Kohtapa voi!
Ihan oikeasti. Tämä laki ole riistämässä heteroiden oikeutta mennä naimisiin, vaan ainoastaan sallimassa samansukupuolisten avioliiton. Tästä ei seuraa kolmatta maailmansotaa (ellemme nyt välttämättä vedä tykkejä nenäämme).Tästä seuraa vain se, että toisiaan rakastavat mies- ja naisparit pääsevät viimein sanomaan toisilleen "Tahdon".
Kaivakaamme päämme sieltä pensaasta ja käyttäkäämme aivojamme niin, kuin niitä on tarkoitettu.
Ja kyllä. Olen kristitty ja hetero.
Tasa-arvoinen avioliittolaki ei kutita minun persettäni negatiivisesti tai ole minulta millään tapaa pois. Minä haluan, että jokaisella lesbo- ja homoparilla olisi samat oikeudet kuin minullakin. Sitä kutsutaan edistykseksi, inhimillisyydeksi ja tasa-arvoksi. Tervetuloa 2010-luvulle.
Mielipiteitä on monia, ymmärrän sen. Ei ole silti oikein kieltää toisilta jotain vedoten vanhoihin tai ahdasmielisiin uskomuksiin - varsinkaan tässä nopeasti muuttuvassa ja globalisoituvassa maailmassa. Jos vedit herneet nenääsi blogikirjoituksestani, ole hyvä ja mene tekemään niistä hernekeittoa, tähän valittaminen ei asiaa muuksi muuta.
keskiviikko 26. marraskuuta 2014
Lankatesti - voitko luottaa silmiisi?
Ota kahta värikästä lankaa. Laita ensimmäisestä langasta pöydälle sellainen rinkula, jonka arvioisit vastaavan vyötärösi kokoa. Sen jälkeen tee samasta langasta rinkula, jonka arvioisit vastaavan esimerkiksi reitesi kokoa.
Nyt voit pyytää jotakuta, tai tietenkin voit mitata itsekin, toisen värisellä langalla minkä kokoinen vyötärösi ja retesi oikeasti on. Laita jälkimmäinen lanka arvioimasi lankarinkulan sisään renkaaksi.
Mitä näet? Arvioitko itsesi suuremmaksi, kuin oikeasti olet?
Vaikka vääristynyt kehonkuva liitetään yleensä vain syömishäiriöön, tulee itseasiassa hyvin monelta terveenkin kehonkuvan omaavalta tässä testissä aivan vääristynyt tulos. Mitä se meistä kertoo? Sen, että näemme itsemme aivan väärällä tavalla - harmittavan usein juuri suurempana kuin oikeasti olemme.
Itse jaksan aina järkyttyä uudestaan ja uudestaan omaista tuloksistani. Tällä kertaa testin tehdessäni tulin ennen kaikkea surulliseksi. Surulliseksi sen takia, etten voi enää sulkea silmiäni tilanteelta, johon olen taas kerran päätynyt.
Arvioin reiteni olevan jopa vyötäröäni oikeaa mittaa suurempi. Meinasin purskahtaa itkuun. Niin väärin, että silmäni pettävät minut näin.
En siltikään koskaan testin jälkeen osaa nähdä itseäni sen terveemmin, mutta osaan nähdä muut vähän terveemmin - se ei siis ole mikään ihmelääke. Mutta se on kyllä ehdottoman hyvä keino tajuta miten pielessä oletukseni ovat. Se on hyvä keino tajuta, kuinka sairas oma mieli on.
Sen jälkeen kaikki eivät ole enää niin jumalallisen kauniita ja pieniä verrattuna minuun. En ole enää muukalainen. Olen enemmän samalla linjalla. "Olen jonkun noista kokoinen, en olekaan sumopainija".Turhauttavinta vain on se, etten voi luottaa silmiini.
Oikeastaan...tällä hetkellä en voi luottaa edes annoskokoihini ja vielä vähemmän peilikuvaani. En voi luottaa itseeni siinä, etten mene lenkille kolmesti päivässä. En, vaikka niin väitin itseni. Se johti vain siihen, että sairastuin syömishäiriöön uudelleen ja kynnin pohjamutia. Päällisin puolin olin energinen ja onnellinen, sisäisesti tunsin oloni surkeaksi ja hyödyttömäksi. Ihmiset näkivät minun syövän normaalisti koulussa ja herkuttelevan silloin tälläöin, mutta se oli oikestaan ainoa päivän lämpimistä aterioistani. Herkut hyvitettiin jokaista kaloria myöten liikunnalla. Kouluruoankin söin vain pitääkseni kulissit pystyssä ja senkin skippasin aina kun oli mahdollisuus. Eikä kukaan nähnyt syyllisiä ajatuksia, joita ruoka minulle toi. Kukaan ei nähnyt, kuinka heitin ruokaa roskiin tai piilottelin sitä. Kukaan ei nähnyt itkujani kotini suojassa. Kukaan ei nähnyt, miten luulin ihmisten nkatsovat miten paljon söin tai arvostelevan vartaloani. Miten heikko ja sairas minusta oli tullut. Ainoan ilon toi vaatteiden lösytyminen, enkä osannut nähdä varoitusmerkkejä, vaikka ne tanssivat edessäni pilkallisesti.
Suojatakseni itseäni, kehittelin valheiden verkon, jonka sisään en päästänyt ketään. Mutta lopulta sotkeuduin omiin valheisiini, niin että oli pakko kohdata totuus. Kadulla kävellessä tunsin sydämen jättävän lyönnin väliin ja silmissäni sumeni. Ensimmäinen hetki, kun ajattelin tässä olevan jotain mätää. Siitäkin jatkoin, kunnes reiteni kipeytyi niin, että en painon varaaminen yhdelle jalalle toi punaiset kipinät silmiini. Liikunta ei ollut hauskaa, se oli pakkopullaa, joka toi oksennuksen kurkkuun. 14 tuntia viikossa vähintään kovatempoista sykkimistä sykkimisen päälle. Valehtelin kaikille - jopa itselleni liikuntamääristä.Spinningiä, bodya, body intervallia, pyöräilyä, jumppailua kotona... Luennoilla laskin sekunteja siihen, että pääsisin syömään tai sitten jumppaan. Kaiken sen takana laskin vain minuutteja siihen, että pääsisin lyhistymään suihkun lattialle ja itkemään kun en jaksanut mitään ja pääni oli ihan sumussa. Liikunnasta ja kaloreista oli tullut taas kaikki - kaiken vapaa-aikani käytin vain kaloreiden hyvittämiseen ja ajatuksiin ruoasta.
Syömishäiriö ei näkynyt vielä ulospäin, mutta se oli taas tiukentanut otettaan minusta niin, että halusin apua. Tajusin, että ajatukseni olivat liiaksi hämärtyneet äänestä, joka väitti minun olevan kuvottava, oksettava, lihava, ruma ja turha ihrakasa. Viikon ruoka- ja liikuntapäiväkirjan pitämisen jälkeen se iski vasten kasvojani, kuin nyrkki: olin taas sairastunut. Ymmärsin syömisten ja liikuntani järjettömyyden. Ja tajusin, etten pärjäisi enää yksin. Pelkäsin päätyväni siihen samaan jamaan, missä olin 2013 keväällä. Heikko ja kuihtunut...elämäniloni oli jo kadonnut.
Maanantaina alkoi piiiitkä matkani kohta uutta paranemista. Tiedän pystyväni tähän, koska tein tämän jo kerran, mutta jätin sen kesken. Tällä kertaa aion viedä sen loppuun asti. Haluan pystyä sanomaan joku päivä "minä tein sen". Suhtautua itseeni ja ruokaan niin kuin muut. Nauttia elämästä. Hankkia lapsia. Täyttää unelmani. Haluan hyväksyä ruoan polttoaineena, ei paholaisena. Haluan oppia liikkumaan liikkumisen ilosta ja terveyden edistämisestä - ei pakosta.
Minä pystyn tähän - läheisteni tuella.
Syömishäiriö ei aina näy päällepäin. Se on pään sisällä. Se on muille näkymätön peikko olkapäällä, joka saa sinut taipumaan jokaiseen sairaaseen tahtoonsa. Se orjuuttaa, kiduttaa ja satuttaa samalla ollen kuitenkin paras ystäväsi. Sille ei riitä mikään. Ei mikään liikunta, ei mikään vaatekoko. Koskaan et ole tarpeeksi laiha, tarpeeksi pieni, tarpeeksi luiseva. Tarpeeksi kaunis tai tarpeeksi mitään. Se saa sinut tekemään kaikkea sairasta laihtumisen eteen. Kaikki vaarat hämärtyvät. Kaikki varoitukset kaikuvat kuuroille korville. "Ei sinulle kuitenkaan koskaan käy mitään pahaa."
Sairaus varastaa identiteettisi ja ottaa sen omakseen. Sinusta tulee joku muu: ärtynyt, ruokaa välttelevä, omissa oloissaan viihtyvä, ahdistunut, onneton....
Etkä usko varoituksia edes silloin, kun rytmihäiriöt alkavat häiritä elämääsi ja luihisi sattuu jokainen liikunta mitä harrastat. Tai kun syöt kaiken kaapeistasi kerralla. Tai kun jokainen suupala pitää oksentaa ulos siihen asti, kunnes veri sotkee vessanpöntön reunat ja vielä senkin jälkeen. Ei edes silloin, kun palelet jakuvasti ja valkoinen untuvakarvoitus valtaa selkäsi. Ei aina edes silloin, kun istut letkuissa osastolla ja mität mitä ihmettä teet siellä. Ei edes silloin, kun jokainen luusi törröttää kuin naula seinästä. Ei edes silloin, kun se vie hengen.
Syömishäiriö ei ole ihannoinnin tai leikin aihe tai laihdutuskeino. Se tappaa.
Hae apua, jos eksyit tekstiini toiveenasi löytää laihdutuskeinoja.
Nyt voit pyytää jotakuta, tai tietenkin voit mitata itsekin, toisen värisellä langalla minkä kokoinen vyötärösi ja retesi oikeasti on. Laita jälkimmäinen lanka arvioimasi lankarinkulan sisään renkaaksi.
Mitä näet? Arvioitko itsesi suuremmaksi, kuin oikeasti olet?
Vaikka vääristynyt kehonkuva liitetään yleensä vain syömishäiriöön, tulee itseasiassa hyvin monelta terveenkin kehonkuvan omaavalta tässä testissä aivan vääristynyt tulos. Mitä se meistä kertoo? Sen, että näemme itsemme aivan väärällä tavalla - harmittavan usein juuri suurempana kuin oikeasti olemme.
Itse jaksan aina järkyttyä uudestaan ja uudestaan omaista tuloksistani. Tällä kertaa testin tehdessäni tulin ennen kaikkea surulliseksi. Surulliseksi sen takia, etten voi enää sulkea silmiäni tilanteelta, johon olen taas kerran päätynyt.
Arvioin reiteni olevan jopa vyötäröäni oikeaa mittaa suurempi. Meinasin purskahtaa itkuun. Niin väärin, että silmäni pettävät minut näin.
En siltikään koskaan testin jälkeen osaa nähdä itseäni sen terveemmin, mutta osaan nähdä muut vähän terveemmin - se ei siis ole mikään ihmelääke. Mutta se on kyllä ehdottoman hyvä keino tajuta miten pielessä oletukseni ovat. Se on hyvä keino tajuta, kuinka sairas oma mieli on.
Sen jälkeen kaikki eivät ole enää niin jumalallisen kauniita ja pieniä verrattuna minuun. En ole enää muukalainen. Olen enemmän samalla linjalla. "Olen jonkun noista kokoinen, en olekaan sumopainija".Turhauttavinta vain on se, etten voi luottaa silmiini.
Oikeastaan...tällä hetkellä en voi luottaa edes annoskokoihini ja vielä vähemmän peilikuvaani. En voi luottaa itseeni siinä, etten mene lenkille kolmesti päivässä. En, vaikka niin väitin itseni. Se johti vain siihen, että sairastuin syömishäiriöön uudelleen ja kynnin pohjamutia. Päällisin puolin olin energinen ja onnellinen, sisäisesti tunsin oloni surkeaksi ja hyödyttömäksi. Ihmiset näkivät minun syövän normaalisti koulussa ja herkuttelevan silloin tälläöin, mutta se oli oikestaan ainoa päivän lämpimistä aterioistani. Herkut hyvitettiin jokaista kaloria myöten liikunnalla. Kouluruoankin söin vain pitääkseni kulissit pystyssä ja senkin skippasin aina kun oli mahdollisuus. Eikä kukaan nähnyt syyllisiä ajatuksia, joita ruoka minulle toi. Kukaan ei nähnyt, kuinka heitin ruokaa roskiin tai piilottelin sitä. Kukaan ei nähnyt itkujani kotini suojassa. Kukaan ei nähnyt, miten luulin ihmisten nkatsovat miten paljon söin tai arvostelevan vartaloani. Miten heikko ja sairas minusta oli tullut. Ainoan ilon toi vaatteiden lösytyminen, enkä osannut nähdä varoitusmerkkejä, vaikka ne tanssivat edessäni pilkallisesti.
Suojatakseni itseäni, kehittelin valheiden verkon, jonka sisään en päästänyt ketään. Mutta lopulta sotkeuduin omiin valheisiini, niin että oli pakko kohdata totuus. Kadulla kävellessä tunsin sydämen jättävän lyönnin väliin ja silmissäni sumeni. Ensimmäinen hetki, kun ajattelin tässä olevan jotain mätää. Siitäkin jatkoin, kunnes reiteni kipeytyi niin, että en painon varaaminen yhdelle jalalle toi punaiset kipinät silmiini. Liikunta ei ollut hauskaa, se oli pakkopullaa, joka toi oksennuksen kurkkuun. 14 tuntia viikossa vähintään kovatempoista sykkimistä sykkimisen päälle. Valehtelin kaikille - jopa itselleni liikuntamääristä.Spinningiä, bodya, body intervallia, pyöräilyä, jumppailua kotona... Luennoilla laskin sekunteja siihen, että pääsisin syömään tai sitten jumppaan. Kaiken sen takana laskin vain minuutteja siihen, että pääsisin lyhistymään suihkun lattialle ja itkemään kun en jaksanut mitään ja pääni oli ihan sumussa. Liikunnasta ja kaloreista oli tullut taas kaikki - kaiken vapaa-aikani käytin vain kaloreiden hyvittämiseen ja ajatuksiin ruoasta.
Syömishäiriö ei näkynyt vielä ulospäin, mutta se oli taas tiukentanut otettaan minusta niin, että halusin apua. Tajusin, että ajatukseni olivat liiaksi hämärtyneet äänestä, joka väitti minun olevan kuvottava, oksettava, lihava, ruma ja turha ihrakasa. Viikon ruoka- ja liikuntapäiväkirjan pitämisen jälkeen se iski vasten kasvojani, kuin nyrkki: olin taas sairastunut. Ymmärsin syömisten ja liikuntani järjettömyyden. Ja tajusin, etten pärjäisi enää yksin. Pelkäsin päätyväni siihen samaan jamaan, missä olin 2013 keväällä. Heikko ja kuihtunut...elämäniloni oli jo kadonnut.
Maanantaina alkoi piiiitkä matkani kohta uutta paranemista. Tiedän pystyväni tähän, koska tein tämän jo kerran, mutta jätin sen kesken. Tällä kertaa aion viedä sen loppuun asti. Haluan pystyä sanomaan joku päivä "minä tein sen". Suhtautua itseeni ja ruokaan niin kuin muut. Nauttia elämästä. Hankkia lapsia. Täyttää unelmani. Haluan hyväksyä ruoan polttoaineena, ei paholaisena. Haluan oppia liikkumaan liikkumisen ilosta ja terveyden edistämisestä - ei pakosta.
Minä pystyn tähän - läheisteni tuella.
Syömishäiriö ei aina näy päällepäin. Se on pään sisällä. Se on muille näkymätön peikko olkapäällä, joka saa sinut taipumaan jokaiseen sairaaseen tahtoonsa. Se orjuuttaa, kiduttaa ja satuttaa samalla ollen kuitenkin paras ystäväsi. Sille ei riitä mikään. Ei mikään liikunta, ei mikään vaatekoko. Koskaan et ole tarpeeksi laiha, tarpeeksi pieni, tarpeeksi luiseva. Tarpeeksi kaunis tai tarpeeksi mitään. Se saa sinut tekemään kaikkea sairasta laihtumisen eteen. Kaikki vaarat hämärtyvät. Kaikki varoitukset kaikuvat kuuroille korville. "Ei sinulle kuitenkaan koskaan käy mitään pahaa."
Sairaus varastaa identiteettisi ja ottaa sen omakseen. Sinusta tulee joku muu: ärtynyt, ruokaa välttelevä, omissa oloissaan viihtyvä, ahdistunut, onneton....
Etkä usko varoituksia edes silloin, kun rytmihäiriöt alkavat häiritä elämääsi ja luihisi sattuu jokainen liikunta mitä harrastat. Tai kun syöt kaiken kaapeistasi kerralla. Tai kun jokainen suupala pitää oksentaa ulos siihen asti, kunnes veri sotkee vessanpöntön reunat ja vielä senkin jälkeen. Ei edes silloin, kun palelet jakuvasti ja valkoinen untuvakarvoitus valtaa selkäsi. Ei aina edes silloin, kun istut letkuissa osastolla ja mität mitä ihmettä teet siellä. Ei edes silloin, kun jokainen luusi törröttää kuin naula seinästä. Ei edes silloin, kun se vie hengen.
Syömishäiriö ei ole ihannoinnin tai leikin aihe tai laihdutuskeino. Se tappaa.
Hae apua, jos eksyit tekstiini toiveenasi löytää laihdutuskeinoja.
maanantai 24. marraskuuta 2014
"Mulla menee ihan helvetin hyvin!"
Hmmm...
Niin. Eipä taida mennä.
Että miten meni näin omasta mielestä?
Tämä ihan vaan näin omaksi motivaatioksi ja ongelman olemassaolon myöntämiseksi.
Olen ylpeä itsestäni, kun tajusin hakea apua tarpeeksi aikaisin, ennen kuin tuli hyppy jyrkänteeltä.
Parantumisessa on onnistuttu jo kerran, pystyn siihen uudestaankin.
Wish me luck.
sunnuntai 23. marraskuuta 2014
Where the words fail, music speaks
Olen musiikkiriippuvainen. Musiikkiholisti. Musiikkinisti. Kuuntelen musiikkia aina kun siihen on mahdollisuus (ja silloinkin kun siihen ei ole oikein kunnollista mahdollisuuttakaan): aamulla aamutoimia rytmittämässä, bussimatkalla, kotimatkalla, urheillessa, kotona hengaillessa, kaupassa, nukkumaan mennessä, joskus jopa nukkuessani. Vapaa-ajastani kulutan paljon aikaa uuden musiikin löytämiseen ja vanhan kanssa fiilistelyyn. Viimeisen vuoden olen omistanut Spotify premiumin, ihan vain jotta musiikin kuunteleminen (ja etsiminen) tulisi mahdollisimman miellyttäväksi kokemukseksi (ja jotta puhelimen muistiin mahtuisi muutakin kuin kappaleita...). Uudet julkaisut ja soittolistat ovat keinoni hemmotella itseäni.
Musiikkissa en niinkään kuuntele mitään bändiä. Kuuntelen biisejä joko niiden rytmin tai sanoitusten takia. Mieluiten kummankin. On tietysti muutama bändi, joiden biisit eivät koskaan petä ja he onnistuvat aina ja jatkuvasti yllättämään minut positiivisesti uudella tuotannollaan. Mutta pääasiassa en ole minkään bändin fanityttö (kyllä, meitä on olemassa).
Musiikkigenreistäkään en kuuntele mitään tiettyä. Kuuntelen kaikkea vähän kaikkea riippuen päivästä ja mielialasta: klassista, 1900-luvun alkupuolen jazzia, indierockia, elektropoppia, housea, (alternative)rockia you name it.
Mikä sitten tekee biisistä hyvän? Kuten aiemmin sanoin, biisissä pitää olla mielenkiintoinen tai tarttuva rytmi tai melodia, joka saa ihokarvat pystyyn tai värisyttää selkäpiitä. Tai muuten vain herättää edes jotain tunteita. Siinä pitää olla osuvat, fiksut tai mieleenpainuvat sanat. Biisiin ei myöskään pidä tylsistyä liian nopeasti, joten siis biibissä pitää olla muutakin kuin Oh my gosh, look at her butt. Oh my gosh, look at her butt. Oh my gosh, look at her butt. If you know what I mean.
Biisi, joka nostaa ihokarvat pystyyn
Mumford & Sons - White blank page
+joka on äärettömän tunnelmallinen ja sopii hetkeen kuin hetkeen
Benny Goodman - Goodbye (1939)
Biisi, jossa on loistavat sanat (ja kaikki muukin)
Bipolar Sunshine - Love more worry less
Biisi, jota kuuntelen lenkillä
New Pornographers - The champions of red wine
Sigma - Nobody to love
Two Doors Cinema Club - What you know toimii myös erinomaisesti!
Biisi, jota kuuntelin kesän roadtripeillä
Bryce Vine - Sour patch kids
Biisi, jota fiilistelen muuten vain
CHVRCHES - The mother we shared
Biisi, jota kuuntelen surullisena
U2 - One
Ed Sheeran - Give me love
Biisi, jota kuuntelen sydänsuruissa
MØ - Never Wanna know
The Neighbourhood - Sweather weather
Olly Murs - Loud & Clear JA EHDOTTOMASTI saman esittäjän Don't say goodbye, mutta tämä kohta pursuaa jo liitoksistaan.
Biisi, joka saa minut itkemään (joka kerta)
Coldplay - Fix you
Biisi, jota kuuntelen vihaisena
A Day to Remember - Sticks & Bricks
Biisi, joka saa minut iloiseksi
Wild Cub - Thunder Clatter
1975 - Chocolate
Biisi, jolla saan rauhallisen kotiviikonlopun hyvin alkuun
Iisa - Perjantai
Biisi, joka saa oloni vahvaksi
Yuna - Rescue
Biisi, jossa on osuvat sanat
Susanne Sundfør - Fade Away
Biisi, jota ehkä vähän häpeän fanittaa ja jota kuuntelen usein kynttilänvalossa.
Sama biisi tuo mieleen hirmuisesti lapsuusmuistoja erityisesti pyhäpäivistä.
Kuuntelen tätä myös surullisena. Ja iloisena. Ja jouluna. Ja vappuna. Ja juhannuksena. Ja. Ja. Ja.
Sarah Brightman & Andrea Bocelli -Time to Say Goodbye
Biisi, johon EN KOSKAAN kyllästy
Mumford & Sons - I will wait
Myös Coldplayn Viva la Vida, Fix you & The Scientist
NIIN JA One Republic - Secrets
Viimeisin löytöni
Janet Devlin - Hide & Seek
Musiikkissa en niinkään kuuntele mitään bändiä. Kuuntelen biisejä joko niiden rytmin tai sanoitusten takia. Mieluiten kummankin. On tietysti muutama bändi, joiden biisit eivät koskaan petä ja he onnistuvat aina ja jatkuvasti yllättämään minut positiivisesti uudella tuotannollaan. Mutta pääasiassa en ole minkään bändin fanityttö (kyllä, meitä on olemassa).
Musiikkigenreistäkään en kuuntele mitään tiettyä. Kuuntelen kaikkea vähän kaikkea riippuen päivästä ja mielialasta: klassista, 1900-luvun alkupuolen jazzia, indierockia, elektropoppia, housea, (alternative)rockia you name it.
Mikä sitten tekee biisistä hyvän? Kuten aiemmin sanoin, biisissä pitää olla mielenkiintoinen tai tarttuva rytmi tai melodia, joka saa ihokarvat pystyyn tai värisyttää selkäpiitä. Tai muuten vain herättää edes jotain tunteita. Siinä pitää olla osuvat, fiksut tai mieleenpainuvat sanat. Biisiin ei myöskään pidä tylsistyä liian nopeasti, joten siis biibissä pitää olla muutakin kuin Oh my gosh, look at her butt. Oh my gosh, look at her butt. Oh my gosh, look at her butt. If you know what I mean.
Pieni läpileikkaus suosikkikappaleisiini
(haastan sinut testaamaan edes jotain näistä):
(haastan sinut testaamaan edes jotain näistä):
Tämä oli yllättävän vaikea! liikaa biisejä, mistä pidän äärettömän paljon.
Biisi, joka nostaa ihokarvat pystyyn
Mumford & Sons - White blank page
+joka on äärettömän tunnelmallinen ja sopii hetkeen kuin hetkeen
Benny Goodman - Goodbye (1939)
Biisi, jossa on loistavat sanat (ja kaikki muukin)
Bipolar Sunshine - Love more worry less
Biisi, jota kuuntelen lenkillä
New Pornographers - The champions of red wine
Sigma - Nobody to love
Two Doors Cinema Club - What you know toimii myös erinomaisesti!
Biisi, jota kuuntelin kesän roadtripeillä
Bryce Vine - Sour patch kids
Biisi, jota fiilistelen muuten vain
CHVRCHES - The mother we shared
Biisi, jota kuuntelen surullisena
U2 - One
Ed Sheeran - Give me love
Biisi, jota kuuntelen sydänsuruissa
MØ - Never Wanna know
The Neighbourhood - Sweather weather
Olly Murs - Loud & Clear JA EHDOTTOMASTI saman esittäjän Don't say goodbye, mutta tämä kohta pursuaa jo liitoksistaan.
Biisi, joka saa minut itkemään (joka kerta)
Coldplay - Fix you
Biisi, jota kuuntelen vihaisena
A Day to Remember - Sticks & Bricks
Biisi, joka saa minut iloiseksi
Wild Cub - Thunder Clatter
1975 - Chocolate
Biisi, jolla saan rauhallisen kotiviikonlopun hyvin alkuun
Iisa - Perjantai
Biisi, joka saa oloni vahvaksi
Yuna - Rescue
Biisi, jossa on osuvat sanat
Susanne Sundfør - Fade Away
Biisi, jota ehkä vähän häpeän fanittaa ja jota kuuntelen usein kynttilänvalossa.
Sama biisi tuo mieleen hirmuisesti lapsuusmuistoja erityisesti pyhäpäivistä.
Kuuntelen tätä myös surullisena. Ja iloisena. Ja jouluna. Ja vappuna. Ja juhannuksena. Ja. Ja. Ja.
Sarah Brightman & Andrea Bocelli -Time to Say Goodbye
Biisi, johon EN KOSKAAN kyllästy
Mumford & Sons - I will wait
Myös Coldplayn Viva la Vida, Fix you & The Scientist
NIIN JA One Republic - Secrets
Viimeisin löytöni
Janet Devlin - Hide & Seek
Mitkä ovat teidän suosikkibiisejänne, joihin ette koskaan kyllästy? Onko teillä lempibändejä? Kuunteletteko musiikissa rytmiä vai sanoitusta?
torstai 20. marraskuuta 2014
Ihanan kamalaa sinkkuelämää
Kerran olen seurustellut. Kerran tai ehkä toisenkin myönnän rakastaneeni, monen monta kertaa ihastuneeni. Kerran olen luottanut, kerran olen itseni täysin antanut. Niin monta kertaa siipeeni saanut, niin monta kiveä kääntänyt. Mutta ei ole ensirakkauden voittanutta. Vai onko?
Kun mietin oman asuntoni pimeyksissä nuorta rakkautta, mieleeni ei tule niitä perinteisiä kliseitä villistä ja hauraasta nuoresta rakkaudesta, jota ei tule kuitenkaan ottaa todesta. En usko siihen, että vain aikuinen voi rakastaa toista aikuista. Uskon vakaasti siihen, ettei rakkaudella ole ikärajaa, sitä vain on montaa muotoa. Itse olen rakastanut ensimmäisen kerran 15-vuotiaana, eikä se ollut yhtään sen vähemmän rakkautta kuin mikään muukaan. Se oli sitä, koska minusta tuntui siltä, etten voi elää ilman toista ihmistä. Ilman sitä toista, minusta tuntui etten saanut henkeä ja että elämäni oli merkityksetöntä. Vasta reilu vuosi tuon eron jälkeen aloin nähdä valoa.
Rakkaus. Täydellistä luottamusta. Täydellistä antautumista toiselle. Antamista, saamista rehellisessä tasapainossa. Toisen kokonaisvaltaista hyväksyntää kaikkine pienine virheineen. Ja miten hirmuisesti minä sitä kaipaan.
Kolme vuotta olen heilunut sinkkuna ja vasta nyt olen itselleni suonut ja myöntänyt luvan olla vapaa ja nauttia tästä. Siitä, etten ole kenellekkään vastuussa ja saan nauttia kaikista vapauksista ilman velvollisuutta. Olen minä aiemminkin "antanut" luvan. Väittänyt siis nauttivani siitä, ettei ole ketään jolle kuuluisin. Samalla olen kuitenkin kuumeisesti yrityänyt jotain korviketta rinnalleni paikkaamaan tyhjyyttä. En ole tajunnut sitä, että on muitakin tapoja täyttää tyhjyys.
Ehkä tämä tyytymättömyys sinkkuuteen kumpuaa siitä, miten ihanaa ja vahvaa rakkaustarinaa olen itse todistanut. Ehkä se on asettanut minulle paineita Sen oikean löytämisestä aikaisin.
Vanhempani ovat olleet 31 vuotta yhdessä, joista 23 vuotta naimisissa, he tapasivat kun äitini oli 18 ja isäni 17. Enkä oikeastaan muista vanhempieni koskaan riidelleen. Meillä vain jaetaan mielipiteitä ja kinastellaan toisinaan, mutta koskaan en ole joutunut lapsuudessani keskelle riitoja. Siitä teille epäilijöille nuorta haurasta rakkautta, jota ei tule ottaa tosissaan.
Kun esikuvana on noin vahva rakkaus, miten sitä osaisi itse olla haluamatta yhtään vähempää? Miten voisi ajatella nauttivansa elämästään yksin, kun näkee miten onnellisia vanhempani ovat yhdessä.
Vasta nyt olen tajunnut, että vaikka vahempani ovat olleet minusta ikuisuuden yhdessä, ei minun tarvitse tietoisesti etsiä samanlaista kohtaloa ollakseni onnellinen. Ei minun tarvitse etsiä miestä määrittämään arvoani. Olen jopa tyytyväinen siihenkin ajatukseen, että joskus vain adoptoisin sen ihanan kiinalaistytön ja hankkisin koiran. Jos niin on tarkoitettu, niin tulee tapahtumaan. En minä enää jaksa tai aio kääntää jokaista kiveä tai oksaa löytääkseni Sitä oikeaa. Etsikööt hän minut, sillä välin aion ottaa jokaisesta vapauden hetkestä kiinni.
Kun mietin oman asuntoni pimeyksissä nuorta rakkautta, mieleeni ei tule niitä perinteisiä kliseitä villistä ja hauraasta nuoresta rakkaudesta, jota ei tule kuitenkaan ottaa todesta. En usko siihen, että vain aikuinen voi rakastaa toista aikuista. Uskon vakaasti siihen, ettei rakkaudella ole ikärajaa, sitä vain on montaa muotoa. Itse olen rakastanut ensimmäisen kerran 15-vuotiaana, eikä se ollut yhtään sen vähemmän rakkautta kuin mikään muukaan. Se oli sitä, koska minusta tuntui siltä, etten voi elää ilman toista ihmistä. Ilman sitä toista, minusta tuntui etten saanut henkeä ja että elämäni oli merkityksetöntä. Vasta reilu vuosi tuon eron jälkeen aloin nähdä valoa.
Rakkaus. Täydellistä luottamusta. Täydellistä antautumista toiselle. Antamista, saamista rehellisessä tasapainossa. Toisen kokonaisvaltaista hyväksyntää kaikkine pienine virheineen. Ja miten hirmuisesti minä sitä kaipaan.
Kolme vuotta olen heilunut sinkkuna ja vasta nyt olen itselleni suonut ja myöntänyt luvan olla vapaa ja nauttia tästä. Siitä, etten ole kenellekkään vastuussa ja saan nauttia kaikista vapauksista ilman velvollisuutta. Olen minä aiemminkin "antanut" luvan. Väittänyt siis nauttivani siitä, ettei ole ketään jolle kuuluisin. Samalla olen kuitenkin kuumeisesti yrityänyt jotain korviketta rinnalleni paikkaamaan tyhjyyttä. En ole tajunnut sitä, että on muitakin tapoja täyttää tyhjyys.
Ehkä tämä tyytymättömyys sinkkuuteen kumpuaa siitä, miten ihanaa ja vahvaa rakkaustarinaa olen itse todistanut. Ehkä se on asettanut minulle paineita Sen oikean löytämisestä aikaisin.
Vanhempani ovat olleet 31 vuotta yhdessä, joista 23 vuotta naimisissa, he tapasivat kun äitini oli 18 ja isäni 17. Enkä oikeastaan muista vanhempieni koskaan riidelleen. Meillä vain jaetaan mielipiteitä ja kinastellaan toisinaan, mutta koskaan en ole joutunut lapsuudessani keskelle riitoja. Siitä teille epäilijöille nuorta haurasta rakkautta, jota ei tule ottaa tosissaan.
Kun esikuvana on noin vahva rakkaus, miten sitä osaisi itse olla haluamatta yhtään vähempää? Miten voisi ajatella nauttivansa elämästään yksin, kun näkee miten onnellisia vanhempani ovat yhdessä.
Vasta nyt olen tajunnut, että vaikka vahempani ovat olleet minusta ikuisuuden yhdessä, ei minun tarvitse tietoisesti etsiä samanlaista kohtaloa ollakseni onnellinen. Ei minun tarvitse etsiä miestä määrittämään arvoani. Olen jopa tyytyväinen siihenkin ajatukseen, että joskus vain adoptoisin sen ihanan kiinalaistytön ja hankkisin koiran. Jos niin on tarkoitettu, niin tulee tapahtumaan. En minä enää jaksa tai aio kääntää jokaista kiveä tai oksaa löytääkseni Sitä oikeaa. Etsikööt hän minut, sillä välin aion ottaa jokaisesta vapauden hetkestä kiinni.
keskiviikko 19. marraskuuta 2014
Lasit tekee naisen
Viimein! Monen viikon odotteluiden ja silmälasimääräysreseptitaisteluiden jälkeen, ne ovat viimein kotona! Tässä siis se kiva pikku juttu, josta puhuin aikaisemmassa postauksessani. Kuinka paljon tekevätkään uudet lasit, kuinka paljon niiden kanssa muuttuu olemus ja itsevarmuuden määrä!
Itse en oikein välitä piilareista, mielestäni olen enemmän silmälasikasvo ja ilman laseja kasvoistani puuttuu jotain. Tosin taustalla voi olla sekin, että olen pitänyt laseja 8-vuotiaasta lähtien, kokonaiset 11 vuotta. Ehkä siinä ehtii jo tottumaan silmälaseihin jos toisiinkin. Yhteensä minulla on ollut 8 lasit, nämä ovat 9. Samalla nämä ovat jo toiset tänä vuonna ostamani, mutta toisaalta laseja ei ole koskaan liikaa, eikä näitä ollut hinnalla pilattu. Sitä paitsi en koskaan tykästynyt edellisiin täysin samalla tavalla, kuin esimerkiksi vihreisiin Marc by Marc Jacobsin rakkauspokiini.
Puhuin joskus siitä identiteetistä, nyt se taitaa olla ainakin ulkoisesti juuri sellainen, kuin haluan. Oikeanlaiset pokat täydentävät ilmeen ja tuovat sitä kauan kaivattua itsevarmuutta. Peilikuva näyttää nyt siltä, millaiseksi sen tunnen sisältä (vaikea selittää, mutta muut silmälasifriikit tajuavat). Olen enemmän kuin tyytyväinen näihin Favopticilta tilattuihin rakkauksiini. (Ja toimituskin tuli noin viikossa tilauksesta, ei yhtään huono!)
"I can't think without my glasses."
- Vivienne Westwood
Hyvää ja ihanaista viikkoa, minä ainakin aion hymyillä sen läpi ♥
sunnuntai 16. marraskuuta 2014
Lunta tupaan ja paskaa tuulettimeen
Jos asiat voivat mennä pieleen, niin tällä viikolla ne ovat kyllä menneet. Paskan tuurin kohdalla sanakirjassa on kuva tästä viikosta. Paikoin olen ollut aivan varma, että joku korkeampi voima - jos sellainen on - on vain heitellyt omaan elämään tylsistyneenä pökäleitä tuulettimeeni. Olen myös pohtinut olenko entisessä elämässäni ollut joku mafiapomo.... Niin, mitäpä tämä viikko on sitten pitänyt sisällään?
Viikohan alkoi huonosti nukutulla yöllä. Unta oli saatu niinkin paljon kuin abauttiarallaa pyöriäiset nolla tuntia. Sen takia - ymmärrettävästi - saatoin hiukan olla hitaanlainen aamuhommissa ja ssiksi auttamattomasti myöhässä pyörävarastoon päästyäni. Vaikka poljin kuin tuulispää, ei siitä ollut apua - ketjut päättävät luovuttaa Tuomiokirkon kohdalla. Ei, en enää ehdi millään luennolle. Koska olen vähän nynnerö ja pelkään vihaisia lehtoreita, lähden luovuttaneena talsimaan kohti Sirkkalaa. Silloin se iskee. Silmänräpäyksessä - jälkihiki. Jotain hien määrästä kertokoot se, että selkäni on märkä vielä tunninkin päästä. Deodorantista huolimatta haju on karmiva ja olen suhteellisen varma tappavani jonkun hajusta, joten piiloudun Sirkkalan vessaan. Jään odottamaan pelastavaa Emiliaa ja dödökuljetusta. Niin kuin tämä ei yhdelle päivälle riittäisi, ennen Lyriikan analyysiä iskee ihan JÄRRRRRRRKYTTÄVÄ mahakipu. Tajuan luennon aluksi, etten todellakaan pysty istumaan kahta tuntia paikoillani, joten on PAKKO lähteä kotiin. Luentosaalis 0/2. Kotimatka taittuu itsekorjaamalla polkupyörällä, mutta joudun ajamaan todella varovaisesti. Joku lounaalle suuntaava työporukka kävelee keskellä pyöräkaistaa (ihanaa) ja kierrän heidät ärsyyntyneenä. Kuitenkin joku keski-ikäinen kalju mies vetää ohituksesta ja tuskaisesta ilmeestäni melonit nenään ja huutaa perään: "Niin murjota vaan saatana, vittu mitä ihmisiä. Niin just, sinä siinä, polje vaan pakoon helvetti."
Tiistaina aamulla sain jonkun ylitsevuotavan itsevarmuuden kohtauksen ja luulen olevani joku ihmeen McGywer. Yritin siis omatoimisesti korjata ilkivallan takia hajonneet ketjut. Joo hienostihan se sujui, kunnes tuli kokoamisosuus. Vaihteet ovat vääntyneet löysätyn takarenkaan takia, eivätkä mene paikalleen. Eivät mene. Vannon, että yritin yli tunnin. Iskäkin voi vannoa, koska häiritsin sen työntekoataas vollottamalla aikuismaisesti puhelimeen. (Olen aika kova vollottamaan, jos joku asia ei oikein onnistu reilun tunnin yrittämisen jälkeen.) Noh, urheiluhullu-minä kuoli hitaasti sisälläni ja jouduin tyytymään bussiin, mutta vannoutuneena kortinvinguttaja saankin kokea järkytyksen: Patterinhaan pankkiautomaatti on kadonnut. Vitutuskäyrät nousevat taivaallisiin lukemiin, mutta päätän ostaa puhelimella mobiililipun (joka maksaa siis 20 senttiä enemmän kuin normilippu, huhhu!) Tietenkään en osaa leimata sitä, eikä bussikuskillakaan ole sen parempaa aavistusta. Hetken nolottavien heilautteluyritysten jälkeen, kuski luovuttaa ja päästää minut säälistä kyytiin. Lähetän äidilleni viestin, jossa totesin olevani 30 ikävuoteen päästyäni niin sitkeä, että minusta tulee luodinkestävä.
Myöhemmin iltapäivällä, luennon jälkeen iskee kauhean huono olo ja meinaan pökertyä kadulle. Silmissä pimenee ja sydän hakkaa ihan hulluna. Huono olo kestää kehonhuollon ja jumppaan asti. Vasta illalla kotiin päästyä se tietenkin sitten hellittää kokonaan.
Perjantai alkaa hyvin, mutta petyn kun Emilia ei pääsekään kanssani syömään. Yksin menen mussuttamaanja aikuismaisena murjottamaan kevätkääryleiden äärelle ja pohdin elämäni tarkoitusta. Sieltä suuntaan polkemaan. Spinningin jälkeen en jaksa enää kehonhuoltoa ja otan bussin kotiin. Ajattelen piristyväni päätöksestä, mutta rauhallisen koti-illan sijaan kuuntelen suuttuneena naapureiden elämöintiä: tavaroiden paiskomista, kiroilua, kitaran rämpyttämistä, juhlia ja riitelyä. Ihan oma Patterinhaan tosielämän dokumenttini. Eikö näistä naapureista voisi päästä jo eroon?
Lauantaina ajattelin pitäväni oikein kivan päivän venyttelyiden parissa. Keksin käydä ensin kirjastossa palauttamassa lainani (kotimaisen kirjallisuuden opiskelija joutuu lukemaan ihan kivasti). Tietenkin vesipullo aukeaa kassissa ja neljä runokirjaa kastuu aivan likomäräksi. Palaan häntä koipien välissä, sakkomaksujen kuvat silmissäni kuivattelemaan kirjoja kotiin. Yksi niistä meni kokonaan pilalle, mutta onneksi vain se yksi. Sitäpaitsi ajattelin muutenkin ostaa sen omaksi. Mitä jumppaan tulee, olen tuntia liian aikaisin Educariumilla ja koska olen liian nolo, menen sitten Body intervalliin venyttelyiden lisäksi. Se nyt kuitenkin meni oikein hienosti, mutta se siitä lepopäivästä...
No mutta heeeeei! Eipä tämän huonommaksi voi viikko enää mennä. Jos karmaan on uskomista, jotain hyvää on vielä tulossa. Ja kuten aiemmin sanoin, tämähän vain sitkistää (ja saa naaman nyrpistymään). Onneksi sentään keskiviikko ja ihana herkuttelupäiväni torstai olivat hyviä päiviä tälläisten kärsivällisyyttä koettelevien päivien joukossa, koska ilman niitä olisin varmaan - ah niin fiksusti - jäänyt sänkyyn makaamaan. Joten, eiköhän nosteta häntä pystyyn ja toivota ensi viikon pitävän sisällään jotain vähän parempaa! Ainakin yksi huuuuippukiva juttu on tulossa heeti alkuviikosta ;) Kuulemisiin siis ♥
Tiistaina aamulla sain jonkun ylitsevuotavan itsevarmuuden kohtauksen ja luulen olevani joku ihmeen McGywer. Yritin siis omatoimisesti korjata ilkivallan takia hajonneet ketjut. Joo hienostihan se sujui, kunnes tuli kokoamisosuus. Vaihteet ovat vääntyneet löysätyn takarenkaan takia, eivätkä mene paikalleen. Eivät mene. Vannon, että yritin yli tunnin. Iskäkin voi vannoa, koska häiritsin sen työntekoa
Myöhemmin iltapäivällä, luennon jälkeen iskee kauhean huono olo ja meinaan pökertyä kadulle. Silmissä pimenee ja sydän hakkaa ihan hulluna. Huono olo kestää kehonhuollon ja jumppaan asti. Vasta illalla kotiin päästyä se tietenkin sitten hellittää kokonaan.
Perjantai alkaa hyvin, mutta petyn kun Emilia ei pääsekään kanssani syömään. Yksin menen mussuttamaan
Lauantaina ajattelin pitäväni oikein kivan päivän venyttelyiden parissa. Keksin käydä ensin kirjastossa palauttamassa lainani (kotimaisen kirjallisuuden opiskelija joutuu lukemaan ihan kivasti). Tietenkin vesipullo aukeaa kassissa ja neljä runokirjaa kastuu aivan likomäräksi. Palaan häntä koipien välissä, sakkomaksujen kuvat silmissäni kuivattelemaan kirjoja kotiin. Yksi niistä meni kokonaan pilalle, mutta onneksi vain se yksi. Sitäpaitsi ajattelin muutenkin ostaa sen omaksi. Mitä jumppaan tulee, olen tuntia liian aikaisin Educariumilla ja koska olen liian nolo, menen sitten Body intervalliin venyttelyiden lisäksi. Se nyt kuitenkin meni oikein hienosti, mutta se siitä lepopäivästä...
Tämä aamu alkoi mukavasti puurolla ja kahvilla. Oli sellainen kutina, että tästä tulee hyvä päivä. Sitten, saan oikean kuningasidean siivota jokaiselle huushollille perinteisen "sotkukaapin" (eli siis minun tapauksessani parit paperit jättäneet laittamatta kodin kansioon ja kynttilät pudonneet paketista. Mitäs sieltä ylähyllyltä sitten paljastuikaan. Jauhotoukkia. Pieni tutkimiskierros paljastaa kaappieni kuhisevän elämää, muutakin kuin kätösieni epätoivoisia herkkujen etsintäkierroksia. Ei muuta kun kaikki jauhot ja hiutaleet kiroillen roskiin ja viestiä vuokraemännälle - kaikki tämä nieleskellen kuvotusta. Päätän yllättävän, spontaanin siivouksen siirtämällä uunia, sillä jostain syystä teki mieli siivota sitten kerralla täysin perusteellisesti. Virhe. Pölyn ja ruoantähteiden lisäksi uunin takaa paljastuu kokonainen jauhokuoriainen ja jotain, mikä näyttää ikävästi kuolleilta luteilta. Oksennus tulee suuhun asti. Yksiössäni asuminen on alkanut muistuttaa liikaa jotain Pelkokerroin Turku edition:ia.
Viikosta murtuneena fiilikset ovat nollan luokkaa, kun pitäisi lähteä aerofittiin (rääkkiin). Äiti ja Sanna antavat kuitenkin luvan jättää rääkin väliin, joten menen vain zumbaan. Tietenkin treenikenkiä jalkaan laittaessa minulta lohkeaa pisin kynteni puolesta välistä. Hulvattomasta tunnista huolimatta, kihisen hiljakseen kiukusta - olen aivan valmis talviunille.No mutta heeeeei! Eipä tämän huonommaksi voi viikko enää mennä. Jos karmaan on uskomista, jotain hyvää on vielä tulossa. Ja kuten aiemmin sanoin, tämähän vain sitkistää (ja saa naaman nyrpistymään). Onneksi sentään keskiviikko ja ihana herkuttelupäiväni torstai olivat hyviä päiviä tälläisten kärsivällisyyttä koettelevien päivien joukossa, koska ilman niitä olisin varmaan - ah niin fiksusti - jäänyt sänkyyn makaamaan. Joten, eiköhän nosteta häntä pystyyn ja toivota ensi viikon pitävän sisällään jotain vähän parempaa! Ainakin yksi huuuuippukiva juttu on tulossa heeti alkuviikosta ;) Kuulemisiin siis ♥
torstai 13. marraskuuta 2014
"Ainoa keneltä minun täytyy saada lupa herkutteluun ja rentoutumiseen, on minä itse"
Sain äidiltä 18-vuotissyntymäpäivänäni sangen osuvan synttärikortin. "Pitkän elämän salaisuus on lenkkeily ja salaatti. Elämästä nauttimisen salaisuus taas on suklaa ja sohvalla makaaminen."
Joku loukkaantuisi. Minä en, vaikka kortin saadessani olinkin säälittävä ruipelo liian suurissa vaatteissa, joka söi vain salaattia ja juoksi 10 kilometriä tai pyöräili 30 kilometriä päivässä. Se oli sanoma ja herätys. Nautinko todella elämästäni?
Toisinaan minusta kuoriutuu varsinainen rikoksenpeittelijä. En kerro läheisilleni tarkkoja liikuntamääriä, tai väitän herkutelleeni silloinkin kun en ole.
Sangen hassua sinällään, kun useinhan asiat menevät toisin päin. Voin siis tunnustaa, häpeän käytöstäni.
Enkä minä tästä nauti. No joo, toisinaan tunnen mielihyvää skippaillessani aterioita tai syödessäni vähemmän kuin olin suunnitellut. Se on kuitenkin sitä sairasta mielihyvää - sitä, joka katoaa hetkessä.
Joka katoaa illalla, kun et saa nälän takia unta, tai joka katoaa kun voimat katoavat kesken treenin, tai kun meinaat kadulla pökertyä. Mutta ulkopuolisen on helpompi sanoa toiselle "No mikset vain ala syömään?", kuin oikeasti ymmärtää sitä, miksei hän syö. Tai miksei hän ole liikkumatta. Tai miksi hänen on niin vaikea syödä vieraiden ihmisten edessä tai rikkoa rutiinejaan.
Parantuakseen kaikesta näistä epäterveistä tavoistaan, pitää haluta parantua. Pitää olla motivaatiota. Ja senkin lisäksi, pitää olla hitosti apua, sitkeyttä, hermoja, voimia ja tukea. Ja aikaa - eritoten sitä aikaa. Paljon olen vuodessa tullut eteenpäin, mutta paljon junnaan vielä paikallani. Omasta päätöksestäni, olen yrittänyt parantua itse. En ole kokenut Valkeakoskella saamaani apua tarpeitani vastaavaksi tai tarpeeksi monipuoliseksi. Ja hyvin olen itsekin pärjännyt. Nyt vain tajusin, etten ole niin pitkällä kuin minun pitäisi. Toisaalta, onko niitä aikatauluja? Jokainenhan on yksilö.
Kuten olen aiemmin myös maininnut, en osaa esimerkiksi herkutella. En myöskään osaa syödä spontaanisti, tai monen ihmisen edessä. Kaikki pitää suunnitella, hyvittää ja pohtia. En vain osaa. Pystyn kyllä syömään konvehdin kahvin kanssa, mutta jos syön pienenkin suklaapatukan, ahdistun silmittömästi ja alan heti suunnitella tapoja polttaa kalorit. En osaa syödä viineriä ilman seuraavan aterian skippusta. En osaa oikein pitää herkuttelupäiviä ilman kauheaa syyllisyydentunnetta ja ahdistavia ajatuksia. En nauti ruoasta niin paljon kuin haluaisin.
Olisi niin ihanaa osata nauttia television katselusta ja rennosti ottamisesta. Eikö sitä voisi opettaa yliopistossa?
Pahoittelen kärjistystä.
En tarkoita vain sitä, että haluaisin päivät pitkät mussuttaa pullaa, enkä halua loukata tekstilläni ketään. Ei. Tarkoitan sitä, että haluan oppia ottamaan rennommin vähän kaiken suhteen ; ruoan, liikunnan, itse rentoutumisen... Tarkoitan sitä, että en koe olevani herkuttelun arvoinen. Tarkoitan sitä, etten osaa suhtautua ruokaan "polttoaineena". Näen sen usein vain välttämättömänä pahana. Elätän itseni terveellisellä ruoalla, josta saa vitamiineja, jossa on täysjyvää ja syön puhdasta proteiinia ja hyviä rasvoja. Kaipaan kuitenkin sitä, että joskus voisin luovuttaa kontrollista ja nauttia elämästä ja ruoasta maaten sohvalla karkkipussi kourassa, katsellen lempileffojani TAI että voisin skipata jumpan - HYVÄLLÄ OMALLATUNNOLLA.
Eikö voisi jäädä kotiin, kun selfieissä naama näyttää tältä silloin kun tiedossa on urheilua ja luihin sattuu?
Kaipaan vanhaa. Kaipaan sitä tunnetta, kun voi syödä ilman syyllisyydentuntoisia ajatuksia. Kaipaan sitä, kun ei tarvitse suunnitella ja hyvitellä etukäteen syömiään kaloreita. Ja eniten kaipaan sitä, kun minulla ei ollut harmainta ajatusta jokikisen ruoan energiamääristä. Kaipaan sitä vapautta. Ja kaipaan sitä hyväksymisen tunnetta omasta kehostaan. Sitä arvostusta. "Olen kaunis, vaikka tänään söinkin paketin jätskiä yhdeltä istumalta - so fucking what? Itsearvostukseni ei riipu syömästäni ruoasta."
Tänään olen yrittänyt ylittää itseni. Olen valmistellut päivää henkisesti, ikävä kyllä myös fyysisesti koko viikon, hieman jo edelliselläkin viikolla. Aamun aloitin puurolla ja omenaraastella, jatkoin suklaapähkinöillä, kruunasin kasviskebabilla ja viimeisenä joudun vielä syömään iltapalan. Myönnän googlanneeni koko päivän syitä, mitkä oikeuttavat minut herkuttelemaan ja miksi ihmisen täytyy välillä herkutella - herkutella HYVÄLLÄ omallatunnolla. Paljon on työstettävää.
Tulin tänne vain sanomaan, että en onnistunut niin hyvin kuin olisin halunnut onnistua. Muistilapusta ja kaikesta huolimatta. En tosin mennyt lenkille, mutta pää on syyllisyyttä täynnä. Huomenna menen spinningiin, Mutta ehkä vielä joskus saan taottua päähäni, että olen kaiken hemmottelun arvoinen, ja että välillä on ihan ok syödä juuri sitä mitä tekee mieli. Eikä ruoasta nauttiminen, jumpan väliin jättäminen tai rentoutuminen tee minusta pahaa ihmistä.
Mutta on tässä päivässä ollut yksi mahdottoman iso oivallus: ainoa, keneltä minun täytyy saada lupa herkutteluun ja rentoutumiseen, on minä itse.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)