Elämässä on mustaa, valkoista ja sitten on paljon keltaista

Olen vasta viime aikoina (tänään) tajunnut, ettei maailmani ole niin mustavalkoinen kuin luulen. Mustan ja valkoisen väliin mahtuu paljon harmaata, mutta sen lisäksi paljon sinistä, oranssia ja keltaista. En tiedä mistä tarkalleen nuo värit tulevat, mutta ne ovat siinä. Vaatii vain kykyä ja taitoa huomata kaikki värit mustan ja valkoisen välissä. Joskus uppoudun liiaksi tuijottamaan kahvitahroja kahvikupin pohjassa, enkä näe kaikkea mitä ympärilläni tapahtuu. Mutta ehkä pikkuhiljaa uskallan nostaa katseeni korkemmalle.

Minulta on monesti kysytty miksi kirjoitan. Miksi kirjoitan blogia, miksi puhun somessa suoraan. Voi olla vaikea ymmärtää miten minä puhun täällä, kun joskus arjessa olen tarkkailijan roolissa ja olen nauttinut tästä roolista pitkään. Toisinaan olen sosiaalisissa tilanteissa varautunut tyyppi, joka lämpeää hitaasti. Silloin koen turvallisemmaksi katsoa miten ihmiset puhuvat, kuuntelen mistä he puhuvat. Tarkkailen äänenpainoja, katseita ja eleitä. Aistin ja mietin miltä näistä ihmisistä tuntuu ja miten he asiansa tekevät. Miten he elävät. Mitä he ajattelevat. Miten voisin itse tulla sosiaaliseen tilanteeseen mukaan omana itsenäni. Joskus uppoudun analyysiini niin, että unohdan tuoda itseni esiin.

Joskus olen huomion keskipiste. Olen huumoria ja naurua, mielipiteitä ja tarinoiden jakamista. Miten tämä liittyy kirjoittamiseen? Kirjoittamisessa sulautuvat kaksi puoltani yhteen. Tarkkailijaminä ja se, että voin olla turvallisessa tilassa huomion keskipisteenä. Tarkkailijapuoleni minusta tuo esiin syvällisen ajatustyön tulokset. Huomion keskipisteessä viihtyvä ihminen ottaa tarkkailijan huomiot ja tuo ne esiin niin, että joku muukin kuin minä jaksaisin asiani lukea.

Yksi syy on siis puhtaasti se, että kirjoitan koska voin. Ja koska osaan kirjoittaa paremmin kuin puhua. 

Yksi tärkeimmistä syistä on kuitenkin se, että toivon tarinoideni ja kokemusteni voivan rohkaista jotakuta muuta puhumaan asioista. Uskon, että muutos lähtee yhdestä ihmisestä, joka uskaltaa olla rohkea ja joka uskaltaa sanoa asiat omalla tavallaan. Olen aina hiljaa toivonut, että jakamani asiat ja kokemukset voisivat joskus rohkaista ja auttaa muita. Muutos, se voi parhaillaan lähteä yhdestä ihmisestä.

En koskaan odottanut, että näkisin jonkun jakavan asioita julkisesti ja viitaten inspiroituneensa minusta. En ikinä. Mutta tänään näin sen. Ja asian tekee paremmaksi se, että kyse on omasta perheenjäsenestäni. Ihmisestä, ketä ihailen suunnattomasti ja jonka parasta olen aina halunnut. Jonka tekoja ja ilmeitä ja eleitä olen tarkkaillut lapsesta asti, ja jonka vihan ja surun olen nähnyt jo pitkään. Jonka tunteita olen vaalinut ja jolle olen antanut tilaa. Hän on myös ympäristönsä tulos. Vaikka ihmiset voivat jakaa samat geenit ja saman ympäristön, lopputulokset ovat aina kovin erilaisia. Kumpikin yksilö on tasa-arvoinen, eikä toistaan huonompi.

Vaikka ihmiset ovat lopputuloksiltaan erilaisia, ihminen pyrkii usein tekemään eroa itsensä ja toisten välille. Omassa ajatusmaailmassa asioista tulee mustavalkoisia. Minä olen tällainen ja sinä olet tuollainen, siinä se. Usein asiat muuttuvat niin mustavalkoisiksi, että kaikki harmaan sävyt katoavat. Onneksi joskus voi huomata, että harmaan sävyjen sijaan, on löydettävissä jotain kirkkaita asioita. Etenkin sisarukset kokevat samat perhettä jakavat kriisit. Kun oma lapsen kipu iskee liian lujaa, on helmpompi dissosioida asia pois ja jättää huomiotta kaikki sinisen ja oranssin sävyt - kaikki tilanteen näkökulmat. On helppo ajatella olevansa yksin. Myöhemmin ja vanhempana, kun asiat ottaa uudelleen esiin, on vaikea enää muistaa misssä kohtaa olikaan harmaata ja missä mustaa. Kaikki on yhtä emotionaalista vuoristorataa.

Olen tajunnut, etten ole kasvanut kodissa jossa tunteiden näyttäminen oli kielletty. Olen kasvanut kodissa, jossa tunteita ei osattu näyttää. Niitä pelättiin. Ne lakaistiin mattojen alle ja tungettiin kaappeihin. Ne heitettiin ulos ikkunoista. Niille huudettiin ja ne peloteltiin lattiaviemäreihin. Niihin käytettiin voimakeinoja ja niitä pilkattiin. Ne kadotettiin syömishäiriöön ja oksennettiin ulos. Mutta se ei johtunut siitä, että tunteita ei olisi saanut näyttää. Se johtui siitä, ettei niihin osattu reagoida. Kun tunteisiin ei osata reagoida, ei myöskään opi rakentavaa tapaa näyttää niitä. Pian huomaa, että kasvoille on jäänyt muovinen naamio, ja joko perhe kantaa samaa naamiota. 

Eikä ongelma ole vain perheen sisällä, vaan kyse on sukupolvien ketjusta, jossa negatiivisista asioista on ollut parempi olla hiljaa. Ongelma on kulttuurissa ja kielessä, jossa tunteista on vaikea puhua ilman kliseitä. Pikkuhiljaa on helpompi painaa tunteet suljettujen ovien ja sinetöityjen kirjeiden taakse. On helpompi jäädä koukkuun selviytymiseen. On parempi lähteä pois. On helpompi etsiä tiloja, joissa voi romahtaa ja hakata seinää. On helpompi romahtaa silloin tällöin totaalisesti kuin arkipäivien pyörteissä sanoa rakentavia sanarakennelmia, joilla tunteet saa ulos. On helpompi matkustaa pois ja kursia omaa hymyynaamaansa kokoon yhä uudelleen. On helpompi hankkia pieleen menneitä diagnooseja ja voida fyysisesti pahoin. Kunnes ei enää olekaan.


Yhtäkkiä onkin helpompi avata suu ja sanoa asiat suoraan. On helpompi ottaa loikka ja yrittää kursia vuosikausia pahoinvoineet ihmiset kuntoon. Sieltä minä olen tähän tullut ja tässä olen taas. Enkä ole yksin.

Asiaa miehistä & armoton Kusipään käsikirja

Olen kolmen miehen kasvattama. Isäni ja kummatkin isoisäni ovat olleet vahvasti kasvatuksessani ja lapsuudessani mukana. Lisäksi pienenä seurasin tarkasti isoveljeni esimerkkiä. Tämä blogipostaus on syntynyt omasta kokemuksesta, omista empiirisistä havainnoista sekä maalaisjärjestä.

Siinä, missä naiset ajattelevat liikaa, miehet eivät ajattele lainkaan. Joten maailman tärkein SISTER-TIP: jos haluat miehesi tekevän jotain; vievän sinut ulos, antavan sinulle takkisi, korjaavan jälkensä keittiöstä, lohduttavan kun on paha olla tai laittamaan wc-renkaan alas käytyään helpotuksella, on vain yksi tapa toimia. Sano se. Sano se ääneen. Suoraan - ei mitään epäsuoria vihjailuja, ne eivät toimi. Eli raa'asti suu auki ja "Kulta, voitaisko mennä vaikka ulos huomenna?" "Kulta, voisitko pliis korjata paskasi lattialta." "Kulta, voisitko lohduttaa, mulla on todella paha olla." 
Parisuhteessa on tärkeää muistaa ylhäällä kertomani sääntö. Puhuminen on avain kaikkeen. Jos harmittaa, suuttuttaa tai kiukuttaa, kerro se ääneen äläkä mökötä sohvalla sanoen "kyllä sun pitäis tietää." Miehet eivät vain yksinkertaisesti tajua.

Mutta miten tulkita miehen tekoja tai tunnistaa kusipää? Tärkein osio tästä postauksesta käsittelee deittailua, ja tätä osiota voitaisiin kutsua ihan vain Kusipään käsikirjaksi. En ole mikään deittailutieteen tohtori, mutta voin sanoa oppineeni kantapään kautta, kaveripojilta ja isoveljen neuvoista aika paljon. Tässä siis tämä loistelias Kusipään käsikirja, jonka nyt jaan myös teille. Se on armoton, mutta säästää pitkällä juoksulla tunteesi ja itkusi.

Kusipää. Tuo baarin tanssilattialta pilkun aikaan löytyvä komea mies, jolla on ulkonäköä ja luonnetta, mutta jota ei kiinnosta sitoutuminen - ainakaan sinuun. Varsinkaan sitten sen yhteisen illan jälkeen. Tämä eliölaji saattaa löytyä myös tinderistä, tunnistettavissa vähäpukeisista kuvista, ananashiuksista ja pyynnöstä lähettää vähäpukeisia kuvia. Tai kaikista kolmesta - on myös yksilöitä jotka eivät täytä mitään näistä kriteereistä. Oli miten oli, kusipää jättää jälkeensä pahaa oloa ja hämmenystä. Kusipääksi voi myös kutsua yleisesti miestä, joka aiheuttaa kyyneliä.

Naiset kasvatetaan siihen ajatukseen, että mies epäsuorasti satuttaa teoillaan naista, josta hän välittää. Tai kohtelee tätä huonosti. Väärin. Jos miehellä on tapana kadota kuin pieru saharaan aina tosipaikan tullen, hän on kusipää. Tosimies ei satuta naista, josta hän välittää tai on kiinnostunut. Joten tapailu- tai miehenmetsästysvaiheessa on tärkeää muistaa muutama pieni seikka:

#1 Miehellä ei ole koskaan liian kiire jos hän oikeasti välittää tai on kiinnostunut. Jos hän haluaa jotain, hän tekee aika sille; toisin sanoen jos hän haluaa sinut, hän raivaa kalenteristaan aikaa sinulle. Jos jätkällä on aina menoa, häntä ei kiinnosta tehdä aikaa sinulle - et siis ole hänen tärkeysjärjestyksessään kauhean korkealla / hän ei ole vakavissaan kanssasi. Seuraavaa koukkuun! 

#2 Melkein sama kuin yllä, mutta jos miehellä on numerosi eikä hän ota yhteyttä, on muutama mahdollinen selitys. Joko hän on kuollut/tajuttomana/elämänsä krapulassa. Huomiona kuitenkin tähän, ettäa krapula ei kestä kahta viikkoa. Toinen realistisempi selitys onkin, että hänellä on parempaa tekemistä. Kuten jo aiemmin sanoin, jos miestä oikeasti kiinnostaa, hänestä kuuluu kyllä.

#3 Mutta jos miehestä kuuluu vain tiettyinä aikoina vuorokaudesta, kuten esimerkiksi silloin kun tavalliset ihmiset nukkuvat ja mies on lisäksi tukevassa humalassa, en suosittele jatkamaan puheluihin vastaamista. Öinen kännipuhelu on 97% varmuudella booty call - eteenkin jos ihmisestä ei kuulu mitään järkevää päivisin tai arkisin. 

#4 Jos mies on kiinnostunut, hän pyytää sinua ulos ennemmin tai myöhemmin. Budjetista riippuen treffit voivat olla leffassa, kävelyllä tai ravintolassa - tai jossain muualla yleisellä paikalla. Ei ole kuitenkaan sanomatta selvää, että tarjoaako mies vai ei. Riippuu rahatilanteesta, iästä ja siitä, mihin mies on kasvatettu. Mutta jos huomaat että treffit ovat aina sarjassamme "netflix & chill" vaakatasossa ja ilman vaatteita, on suotavaa huolestua. Eteenkin, jos haluat miehestä jotain muutakin kuin fuckbuddyn. Jos mies on tosissaan, hän haluaa tehdä sinuun kokonaisvaltaisen vaikutuksen.

#5 LISÄKSI jos mies pyytää ensitreffien jälkeen luokseen tai pyytää päästä luoksesi, suosittelen kaikella rakkaudella hylkäämään tämän kutsun ja katsomaan mitä tapahtuu. Yleensä tämä on pyyntö päästä housuihisi. Säästääksesi sydämesi ja itsesi suruilta, on järkevämpää odottaa sänkyyn pomppaamista kusipääksi epäilemäsi miehen kanssa (hyvä sääntö on odottaa neljät treffit) - intuitio on usein oikeassa. Jos mies on todella kiinnostunut muustakin kuin vaakamambon harrastamisesta, hän arvostaa sinua ja suostuu odottamaan. Kusipää puolestaan kaikkoaa hyvin nopeasti maisemista. Hyvin yksinkertainen kusipäätesti siis. 

#6 Jos mies on kiinnostunut, hän näkee vaivaa eteesi (kysyy kuulumisiasi, kertoo itsestään asioita...). Huomaat eron tosimiehen ja kusipään välillä kyllä, koska tosimiehen kanssa sinun ei tarvitse analysoida kaikkea mitä hän tekee ja sanoo tajutaksesi, että nyt on tosi kyseeessä. Tottakai suhde saattaa olla hankala, mutta ei samalla tavalla kuin kusipään kanssa. Kyse on silloin vain persoonien ja tapojen yhteensovittamisesta - ei siitä, että miehestä ei koskaan kuulu mitään, tai että hän tapailee sinun lisäksi kolmea muutakin. Tiedät kyllä, kun tapaat kunnollisen miehen.

#7 Jos et koskaan tapaa hänen ystäviään tai perhettään, olet luultavasti ns. "mopedi", jonka kanssa leikitään salassa. Ystävien tapaamista baarin tanssilattialla kello kolme aamuyöllä ei lasketa. Eikä sitä, että tapaat kämppiksen naaman puoliksi olohuoneessa matkalla miehen makuuhuoneeseen. Kun miestä kiinnostaa, hän haluaa esitellä sinut ystävilleen ja perheelleen kertoakseen, että Tämä valioyksilö on nyt minun. 

#8 Miehet myös kypsyvät hitaammin, joten videopelit ja muut ovat ihan luonnollinen osa elämää vielä lähellä kolmeakymppiä. Olen todistanut oman isäni leikkivän legoilla 46-vuotiaana. Miehet, jotka kuitenkin rakastavat pelata tunteillasi, eivät ole miehiä. He ovat kusipäitä. Muista ero.

#9 Jos mies on kiinnostunut, hän kertoo itsestään asioita sinulle. Hän ei ole siis mikään mysteeri, vaan tiedät hänestä muutakin kuin etunimen ja numeron. Tiedät myös asioita, joita hän ei kaikille jaa; unelmiaan ja ajatuksiaan. Hän myös kyselee sinusta ja unelmistasi. Kiinnostus on siis vastavuoroista.

LOPUKSI:

- Jos mies sanoo jotain, hän mitä luultavammin tarkoittaa sitä - toisin kuin me naiset teemme. Yrittäessäsi tekstailla miehen kanssa, yritä olla ylianalysoimatta, vaan lue viestit mustavalkoisesti. Näin vältyt pahimmilta väärinymmärryksiltä. Yritä myös selittää asiat suoraan, koska miehet eivät pakosti osaa tulkita monimutkaisia naisten ajatuskuvioita. Jos mies puhuu epäsuorasti, eikä koskaan oikein tiedä koska tapaisitte, hälytyskellot saavat soida ja lujaa. Jos häntä kiinnostaa, hän ei jätä mitään epäselväksi eikä epävarmaksi - hän haluaa olla suora ja selvä.

- Jos epäilet olevasi tekemisissä kusipään kanssa, kannattaa ihan rehellisesti miettiä seuraavaa: Montako kertaa mies on saanut sinut nauramaan/onnelliseksi ja kuinka monta kertaa olet itkenyt miehen takia. Onko hän syypää itkuihisi, onko hän rinnallasi kun sinulla on vaikeaa vai onko hän syy miksi sinulla on vaikeaa? Osoittaako hän olevansa kiinnostunut elämästäsi ja tekemisistäsi, vai oletko sinä yksipuolisesti kiinnostunut hänen elämästään? Jos tajuat itkeneesi enemmän kuin nauraneesi kyseisen ihmisen takia, on hän luultavasti kusipää. Silloin kannattaa vain jatkaa elämää. Koska nothing is worth it if you ain't happy.

- Jos mies on tosissaan, hän ei petä eikä jätä eikä hylkää - hän seisoo rinnallasi vaikka sinulla olisi vaikeaa. Hän antaa yhtä paljon suhteelle kuin sinä. Mies, joka pettää tai jättää, ei välitä sinusta tarpeeksi. Jos suhde - oli se sitten on/off tai tapailuasteella - päättyy, älä jää roikkumaan. Jatka elämää, koska tuolla on vielä joku, joka kiittää sinua kun jatkoit elämääsi.

Hiljaisesti onnellinen: "älä ylpisty tai kerkaile sillä miten hyvin sulla oikeasti menee."

Hei. Olen Siiri. Olen 20-vuotias murehtija, jota usein kuvaillaan sanoilla negativisti ja pessimisti. Tosin oman määritelmäni mukaan olen realisti, joka välillä hukkaa elämänsä realiteetit. Tapanani on hukuttaa läheiseni negatiivisiin viesteihin ja löytää valittamisen aihetta jokaikisesta maailman asiasta. Tästäpä ja sen aiheuttamista reaktioista tämä koko postaus itseasiassa lähtikin. 

Todellisuudessa pääni sisällä olen varsin onnellinen, tyytyväinen ja kupliva ihminen, joka päivän päätteksi jaksaa uskoa parempaan tulevaisuuteen. Vaikka valitan aiheesta kuin aiheesta, hymyilen ja nauran joka päivä - valittaminen ja murehtiminen on vain pintaraapaisu tunneskaalastani; tapa purkaa erityisherkkyyttä. Hymyilen päivittäin ehdottoman viimeistään siinä vaiheessa, kun saan painaa pääni tyynyyn tai nukahdan hyvän kappaleen tuudittamana. Tai sitten kun näen auringon. Tai sadepisaran. Tai sateenkaaren. Tai hymyn toisen ihmisen kasvoilla. Tai kun haistan kahvin. Olen empaattinen ja siksi murehdin asioista, mutta osaan kyllä elääkin aina siinä välissä - ainakin joskus.

Eilen olin työhaastattelussa, jossa juuri sorruin realiteettien hukkaamiseen. Kasvoilla oli hymy, taskussa itsevarma asenne mutta nips naps, sinne katosivat realiteetit ja yhtäkkiä olin ulkopuolisin silmin jäätyneenjäykkä, alistunut pessimisti. Kukaan ei nähnyt jäävuoreni taakse, miten hymyilin ja kannustin itseäni puhumaan. Miten jokaisen änkytyksen taakse mahtui valtava määrä sisäistä tsemppiä. "No niin, hengitä. Älä mieti liikaa. Anna mennä. Sano se lause. Voi rakas, ei ihan noin. Ensi kerralla vähän  paremmin ja fiksummin. Pystyt kyllä siihen." Haastattelun jälkeen harmittelin asiaa hetken, mutta lopulta muistutin itseäni että minulla oli hetkeni ja että ehkä pohjimmiltaan tätä ei oltu tarkoitettu. Sitä paitsi voin vielä hakea muita töitä syksyksi. Ihmisille vastasin kuitenkin, että haastattelu meni huonosti. Mitäpä sitä selittelemään, kun omaan tasooni nähden se oli heikko esitys?

"Jos sä oot positiivisena ja onnellinen, niin mulle se ei ainakaan välity."

Mitä tulee ainaiseen viestien kautta valittamiseen, olen saanut lyhyen ajan sisään neljä erilaista puuttumista tähän ainaiseen tapaani valittaa asioista. Kukin on ollut täynnä huolta jaksamisesta ja onnellisuudestani. Minulle siitä tulee vain paha mieli, vaikka ymmärrän että jatkuvan valittamisen kuunteleminen on kuormittavaa - minullakin palaa melkein viikottain pelihousut aina valittaviin ystäviin. Myönnän myös, että järjettömän stressin ja sairauteni takia olen hukannut elämäni realiteetit useammin kuin ennen, ja olen tarvinnut ystäviä joille purkaa tunteitani. Erityisherkkyyden takia kun negatiiviset elämänkokemukset vievät minulta enemmän aikaa tottua asioihin, mutta se ei tarkoita ettenkö olisi pohjimmiltani positiivinen tai onnellinen. Positiiviset kokemukset eivät vain jää niin tarkasti mieleen. Se ei tarkoita ettenkö olisi hymyillyt, tai uskonut parempien aikojen koittavan. Erästä filosofista lainausta käyttääkseni; jos ihminen hymyilee ja on ajatuksissaan positiivinen, eikä sitä ole todistamassa kukaan, pitääkö silloin sanoa hänen olevan virallisesti surullinen ja negatiivinen?

"Jos keskittyisit välillä siihen, kuinka hyvin sulla on asiat."

Kyllä minä keskitynkin, eteenkin kun masennus iskee, se on ainoa tapani selvitä - silloin minun on pakko keskittyä vain asioihin, jotka ovat hyvin jotta en katoa. Minussa on kolme puolta. Se puoli, joka näkyy ihmisille, se puoli joka välittyy minusta kirjoitukseni ja viestieni perusteella ja sitten se, mitä tunnen ja ajattelen oikeasti. Nämä kolme saattavat kaikki näyttää eri asioita. Kolmas on puolista tosin. Ja se kolmas ja viimeinen paljastaa itsensä hyvin harvoin. Se on visusti piilossa, jottei minuun satu, tai ettei kukaan käytä ajatuksiani tai tunteitani minua vastaan. Piilottelun taidon olen oppinut elämäni aikana, mutta asian pitää muuttua: joskus piilotan tämän todellisen puolen itsestäni niin hyvin, että lopulta uuvun. Sitten meinaa usko loppua yms. jne. mutta kaikki järjestyy aina.

Suomalaiseen henkeen kuuluu, että mistään ei saa koskaan ylpistyä liikaa, asioilla ei saa kerskailla ja liian positiiviset ihmiseet ovat vain teeskentelijöitä. Koskaan ei saa kertoa, että asiat ovat liian hyvin. Jos heiluttelet muiden edessä sitä, miten hyvin asiasi ovat, olet itsekäs ja täynnä itseäsi. Myönnän, että tuon puheissani ja viesteissäni enemmän esiin niitä puolia, jotka ovat huonosti - ehkä minussa vain asuu voimakas suomalaisuus? Ehkä niinkin paljon, että muille tulee vaikutelma siitä, etten ole onnellinen, positiivinen tai kiitollinen mistään. Harhaluulo. En pidä kerskailusta, se ärsyttää minua suuresti ja huomaan helposti, miten muut ärsyyntyvät jos sinulla menee pitkään liian hyvin. On helpompi keksiä valittamisen aihetta, jottei kukaan sano edes vitsillä että "Älä jaksa olla noin onnellinen." Yllätys yllätys, olen huomannut, että muut sanovat hanakammin "Älä jaksa olla noin negatiivinen." Näistä ensiksi mainittu satuttaa huomattavasti enemmän.

Esimerkiksi, jos ystäväni valittaa parisuhteestaan, minä en uskalla sinä päivänä kehua miten onnellinen, kiitollinen ja tasapainoinen olen omassa suhteessani. Jos ystävä haukkuu oman kultansa maasta taivaisiin, en todellakaan uskalla sanoa, miten ylpeä ja kiitollinen olen omasta kullastani. Jos kaveria ärsyttää, että poikaystävä pelaa jatkuvasti, en minä silloin sano että voin katsoa tuntitolkulla vierestä kun Niclas pelaa - ja vielä nautinkin siitä. Jos ystävää ärsyttää, että poikaystävä ei vie ulos, en todellakaan sano että olen juuri itse lähdössä ulos. Yleisesti, jos ystävän suhteessa on joku asia huonosti, en minä tule siihen väliin kertomaan ihanista keskusteluista Niclaksen kanssa tai tulevaisuudensuunnitelmistamme tai mistään muustakaan - that's not how I roll, vaikka varmaan pitäisi. Helpompi on vain keksiä joku pieni ärsyttävä asia ja kehitellä siitä ystävälle vähän pahempi ongelma, vaikka oikeasti juuri nauraisin katketakseni, kun Niclas makaa päälläni ja nuolee silmämunaani - true story by the way. Sitten unohtaa koko keskustelu. Minä en halua hieroa onnellisuuttani muiden naamalle, olen mielummin hiljaa tyytyväinen.

Mitä minuun ja itsevarmuuteeni tulee, olen sinut itseni kanssa. Tottakai ulkoisia asioita voisi aina muuttaa ja muutankin, kunhan on voimia ja aikaa. Tottakai minulla on huonoja kehopäiviä ja joskus näen itseni vain suurena valaana joka osaa puhua (nk. realiteettien hukkaaminen). Mutta kyllä minä tiedän olevani fiksu. Tiedän olevani päättäväinen ja rohkea. Sisukas ja empaattinen. Hyvä kuuntelija. Hyvä ongelmanratkaisija. Sosiaalisesti tarkkaavainen. Olen ahkera. Tunnollinen. Hyvä työntekijä. Tiedän olevani hyvä kirjoittamaan ja luova. Ja olen helvetin ylpeä perseestäni ja lihaksista reisissäni. Pidän selästäni, paksuista hiuksistani ja silmistäni. Kannan silmälasit ylpeydellä. Jokaisella on huonoja päiviä ja aikoja, mutta se ei tee minusta huonoa ihmistä. Se tekee minusta ihmisen. Miksi tuon tätä puolta harvemmin esiin? Siksi, että itsevarmoja ihmisiä pidetään jälleen itsekkäinä ja itseään täynnä olevina. Miksi kehuisit itseäsi eteenkään ystäville, jotka kamppailevat oman itsevarmuutensa kanssa? Yliempatia iskee siinä vaiheessa ja on helpompi liittyä valitusrinkiin, kuin ottaa askel eteenpäin ja sanoa "Minäpä satunkin pitämään itsestäni."

Olen tällä hetkellä kiitollinen, onnellinen ja positiivinen niin monesta asiasta. Uudesta kodistani, uusista ja vanhoista ystävistäni, autostani turusssa, poikaystävästäni, suhteemme toimivuudesta ja tulevaisuudensuunnitelmistamme, saapuvasta syksystä, hyvästä terveydestä, opiskelupaikasta vaikkakin se ei ole täysin sitä, mitä haluan tehdä tulevaisuudessa (ainakin se on jotain, ja sen kautta olen yths:llä ja yliopistoliikunassa). Olen iloinen kesästä satoi tai paistoi. Tulen iloiseksi postin kolahtaessa vaikka sieltä tulisikin vain mainoksia. Olen onnellinen siitä, että herään joka aamu. Olen iloinen kun pääsen lenkille. Siitä, kun poikaystäväni keksii uuden vitsin. Tai suutelee kaulaani. Tai pelaa videopelejä ja saan katsoa vierestä. Siitä, että opin jonkun uuden sanan tai asian. Olen onnellinen siitä, että osaan kirjoittaa ja siitä, että tekstia syntyy jälleen. Tulen päivittäin onnelliseksi ja hymyilen niin monen eri asian takia, mutta eteenkin kesän aikana olen nähnyt hyvin vähän ketään. Sen takia minusta on stressin lävitse näkynyt muille vain negatiivinen ja ahdistunut puoli. Se puoli, jolla olen huolestuttanut läheiseni ja ystäväni. Suututtanut ja ärsyttänyt. Kuormittanut.

Erityisherkkyyden takia, puran muille vain negatiivista osaa ajatuksistani. Se on minulle vaikea, vaikea pitää sisälläni. Se on pakko purkaa. Toisen pahat sanat, huoli tulevaisuudesta, stressi. Mutta kun sen puran pois, sisälleni jää vain positiivisuus ja onnellisuus. Usko tulevaisuuteen.

On välillä myös vaikeaa sanoa muille olevansa onnellinen, eteenkin jos toinen on kaukana siitä. Tiedän kyllä ettei oikeassa ystävyydessä ole mitään sääntöjä siitä, ettei toinen osapuoli saa olla onnellinen jos toinen on surullinen - niin kuin siinä ei ole kirjoitettuja sääntöjä siitä, että itsevarmuuttaan ei saisi tuoda esiin jos toinen kamppailee omansa kanssa. En halua kuitenkaan ikinä olla kateuden kohde siitä, että hitsi kun tolla Siirillä menee niin paljon paremmin kuin mulla. Ajatelkoot mieluummin että elämäni on kamalaa, jotta voin nauttia siitä sitten itsekseni pimeässä, neljän seinän sisässä ja hemmotella poikaystävääni ostamalla nakkeja Siwasta. Sitä paitsi, kaikesta katkerasta saa väännettyä paljon parempaa vitsiä ja siitä lukeminen on huomattavasti viihdyttävämpää. Enkä minä osaa kerskua onnellisuudellani tai positiivisuudellani. Se vain on.

Mutta sanottakoot tämä nyt julkisesti kaikille; elämäni on oikeasti aika pirun siistiä, enkä vaihtaisi siitä mitään pois. En ole kateellinen kenellekään muulle, en haikaile heidän elämäänsä. Minulla on kaikki mitä tarvitsen ja arvostan sitä, vaikka joskus vaikuttaakin siltä, että olen kylmä, kyyninen ja kivipesty pessimistinkökkäre.

Viimeisenä, muttei vähäisimpänä. Kaikki hymyt eivät näy ulos päin, samoin kuin eivät kaikki kyyneleetkään. Välillä naamioiden taakse piiloutuu paljon muutakin. Kolikollakin on aina kaksi puolta. Minun kolikkoni kasvolla on hymy, vaikken sitä julkisesti loputtomasti alleviivaa. Minä nyt vain satun olemaan tällainen. ♥

“When a woman becomes her own best friend life is easier.”

Jos pyytäisin sinua mainitsemaan kaikki asiat joita rakastat, miten kauan menisi siihen, että mainitsisit itsesi? Olisitko ollenkaan tuolla listalla? Miksi et?
Antaisitkö jonkun rakkaasi kohdella itseään niin kuin sinä kohtelet itseäsi? Käyttäisitkö samoja haukkumasanoja ystävistäsi, kuin mitä käytät arvostellessasi itseäsi? Kohtelisitko rakkaitasi samoin epäonnistumisten edessä, kuin kohtelet itseäsi nyt? Lyttäisikö äitiäsi samoin, kuin lyttäät itseäsi?

Usein kun aletaan listata itselle rakkaita asioita, listan etupäässä on perhe, ystävät ja sen jälkeen kaikenlaista ruoasta liikuntaan ja vaatteisiin. Harvoin olen kenenkään koskaan kuullut listaavan itseään tuolle listalle. Miksi? Onko muka itsekästä rakastaa, arvostaa itseään? Ei.


Elämä on lyhyin koskaan kokemamme asia - jos nyt jätetään armotta huomioimatta kaikki uudelleensyntymisen yms. mahdollisuudet. Tämän lyhyen kokemuksen vietämme yhdessä kehossa. Eikö elämä olisi hieman mielekkäämpää, jos rakastaisimme sitä sitä kehoa ja ihmistä sen sisällä. Eikö asioista tulisi helpompia? Ei tarvitsisi enää pakottaa itseään lenkille, yrittää jaksaa liian vähällä energialla, ei tarvitsisi haukkua itseään epäonnistumisista, tai peilikuvaa vaateostoksilla. Voisi uskoa saavutuksiinsa, kykyihinsä ja iloita onnistumisista. Elämässä olisi hitunen enemmän rakkautta ja onnea.

Jos et rakasta itseäsi, olisi ehkä hyvä pohtia syitä sen takana. Oletko mielestäsi liian yksinkertainen? Oletko mielestäsi liian ujo? Oletko väärän kokoinen, muotoinen, näköinen? Toisaalta silloin on hyvä miettiä; vihaatko äitiäsi tai jotakuta ystävääsi siksi, että hän on liian ujo? Liian yksinkertainen? Väärän kokoinen, muotoinen ja näköinen? Tai koska hän ei osaa pirtää ihmistä tai kirjoittaa kauniilla käsialalla? En usko, miksi siis vihaisit itseäsi?

Miksi vaadit itseltäsi niin paljon, mitä voitat sillä? Yksinkertaisuus tekee asioista helpompia, monimutkaisuus ärsyttää. Yksinkertaisuutta voi kompensoida monella eri tavalla, eikä kukaan voi loistaa jokaisessa oppiaineessa. Harva meistä on kuitenkaan tyhmä kuin saapas. Ujous on söpöä, mutta jos se häiritsee elämää, siitä voi opetella pois. Miksi vaatia keholtaan mahdottomia, eikö ole tärkeintä että se toimii; sekin tekee kaikkensa pitääkseen sinut hengissä. Ethän sinäkään osaa lukea ajatuksia, mutta osaat hengittää ja kävellä, nähdä ja maistaa, haistaa ja nukkua. Ymmärrätkö mitä tarkoitan? Sinä osaat jotain, ehkä olet vain kuluttanut aikasi vihaten itseäsi niin, että olet sokaistunut. Et näe asioita, joissa olet hyvä.

Miten voi oppia rakastamaan itseään? Ja ennen kaikkea, miten sen voi näyttää? Itsensä rakastamaan oppiminen on pitkä ja vaikea tie. Se ei todellakaan ole helppo juttu, joka tapahtuu yhdessä yössä. Ei edes kahdessa. Joskus ei edes vuodessa tai kahdessa. Se on kuitenkin mahdollista ja kokemuksena äärettömän antoisaa.

“The most terrifying thing is to accept oneself completely.” 

― C.G. Jung

Kaikki lähtee pienestä. Epäonnistumisten kohdalla ei enää hauku itseään lyttyyn. Toteaa vain, että ensi kerralla paremmin - tärkeintä oli, että yritti. Vaateostoksilla sovittaa niitä vaatteita mitä haluaa, eikä ahdistu jos pienin koko ei mahdukkaan päälle; koko on vain numero. Jos vaatekaupan vaatteet eivät istu, vika ei ole itsessä vaan vaatteen mallissa . Jos vanhat vaatteesi eivät enää mahdu, kohautat olkiasi ja ostat uusia - keho muuttuu ajan myötä, se kannattaa vain hyväksyä. Rakkautta on antaa keholleen niitä ravintoaineita mitä se tarvitsee, myöntää itselleen ettei se oma keho oli muiden niin erilainen; se ei liho normaaleista ruoka-aineista, jos niitä syö kohtuudella. Lisäksi on tärkeää ravita kehoaan ja mieltään jollakin vähän paremmalla, oli se sitten marjoja tai suklaata. Tärkeää on myös se, ettei vertaile itseään muihin - olet paras versio itsestäsi, usko siis itseesi ja kaikkeen mitä teeet! Rakkautta on uskoa  unelmiinsa, uskoa tekoihinsa, kykyihinsä ja saavutuksiinsa. Kukaan ei ole täydellinen, mutta omalla tavallaan täydellinen ja kaunis juuri sellaisenaan.

“You are not a mistake. You are not a problem to be solved. But you won't discover this until you are willing to stop banging your head against the wall of shaming and caging and fearing yourself.” 

― Geneen Roth, Women, Food and God: An Unexpected Path to Almost Everything

Lisäksi rakkautta on antaa kehonsa levätä; antaa sille unta, aikaa palautua stressistä tai liikunnasta, lisäksi pitää sallia itselleen aikaa rentoutua. Rakkautta on se, ettei pakota itseään tilanteisiin tai tekoihin, joita katuu. Oli se sitten alkoholi, liikunta, tupakointi, toisten satuttaminen tai epätyydyttävät ihmissuhteet. Rakkautta on sallia itselleen virheitä ja myöntää omat vikansa. Rakkautta on hymyillä peilikuvalleen, hyväksyä se, ettei keho voi olla täydellinen. Rakkautta on hoivata kehoaan, rentoutua ja tehdä asioita, jotka tekevät onnelliseksi tai tuottavat nautintoa; tanssia, maata sohvalla, siivota, laittaa ruokaa.

Mitäpä jos yrittäisit rakastaaa itseäsi niin, kuin äitisi rakasti sinua ja vauvavarpaitasi. Mitäpä jos yrittäisit rakastaa itseäsi niin, kuin rakastat ystäviäsi ja äitiäsi. Voit olla kehosi paras ystävä, uskollisin kannustajasi, pettämätön tsempparisi, kaunein hymy peilikuvastasi. Jos olet pahin vihollisesi, mitäpä jos lopettaisit? Ainoa ihminen joka voi vetää itsetuntosi pysyvästi alas, olet sinä itse. Kannustan sinua rakastumaan silmiisi, hiuksiisi ja kehoosi, hauskoihin juttuihisi ja pettämättömään huumorintajuusi, lentävään luovuuteesi tai älyysi, ehkäpä joku muukin huomaa ne?

Äitini sanoi sen viisaasti; jos et rakasta itseäsi, ei kukaan muukaan voi rakastaa sinua; ensin pitää oppia rakastamaan itseään, jotta voi täysin oppia rakastamaan muita. Kaikista epäilyistäni huolimatta, tuo lause pitää paikkansa. Epävarmuus näkyy ulospäin. Jos et arvosta itseäsi, hyväksyt helpommin elämääsi ihmisiä, jotka eivät myöskään arvosta sinua. Ihmisiä, jotka vain käyttävät sinua hyväksi, satuttavat, pettävät. Kun viimein tajuat olevasi paremman kohtelun arvoinen, muut myös kohtelevat sinua paremmin. Voin kokemuksen syvällä rintaäänellä sanoa sen. Kun opit asettamaan itsesi tuolle rakastamiesi asioiden listalle, lupaan, että elämäsi muuttuu mielekkäämmäksi niin monella eri tavalla. Kokeile, mitäpä sillä menettäisit?

“You are imperfect, permanently and inevitably flawed. 
And you are beautiful.” 

― Amy Bloom

“Dare to love yourself

as if you were a rainbow

with gold at both ends.” 

― Aberjhani, Journey through the Power of the Rainbow: Quotations from a Life Made Out of Poetry

Peilikuvapaholainen.

"You say that you're in control,

You say that you are.

I can't think of a time

when you looked less alive."

Control - Alexisonfire

Ensimmäinen laihdutuskuurini taisi olla yläasteella, yhdäksennellä luokalla. Olin juuri lopettanut kilpauinnin. Olin viimein alkanut saada naisellisia muotoja. Se oli sitä aikaa, kun kaikki kaverini laihduttivat. Kun huomasin farkkujeni vähän alkaneen kiristää, ajattelin, että minunkin pitäisi laihduttaa. Ensimmäinen laihdutuskuurini kesti muutaman kuukauden ja painovartijoiden ohjeilla sain pudotettua muutaman kilon - niin, että olin tyytyväinen itseeni. Sain muutamia kehuja, tuntui hyvältä kun olin pystynyt tiukalla itsekurilla ja karkkilakolla saamaan itseni pienenemään.
Painonpudotus jäi kuitenkin siihen. Olin itsevarma, pidin siitä miltä näytin!
Vuoden 2010 lopussa tapasin ensirakkauteni. Aloin elää elämäni onnellisinta aikaa. Kaukosuhteen takia, istuin illat mesessä ja urheilu jäi. Söin herkkuja ja pikkuhiljaa paino alkoi hiipiä korkeammaksi. Mutta en välittänyt. Olin ylpeä muodoistani, ylpeä siitä miltä näytin! Ja mikä tärkeintä - olin onnellinen.

Kesällä 2011 en välittänyt yhtään siitä, mitä suuhuni pistin. Olin onnellisempi kuin koskaan, herkuttelin melkeinpä joka päivä. Sain muutamia loukkauksia, mutta en ollut niistä moksiskaan. Väitin vain mahani kärsivän satunnaisesta turvotuksesta, mutta kieltäydyin näkemästä totuutta. Yhtenä kesäpäivänä, olin Kuopiossa ostoksilla poikaystäväni kanssa. Vilkaisin itseäni sivusilmällä näyteikkunasta ja järkytyin. Minulla oli jenkkakahvat. Reidet hiersivät toisiaan. Shortsit kiristivät mahalle makkaran. Ei mitään pientä makkaraa. Ahdistuin. Siitä asti takaraivossani alkoi kytemään ajatus uudesta laihdutuskuurista, mutta poikaystäväni sai minut puhuttua siltä pois. Aloin kuitenkin kartella hiilihydraatteja, mutta sen suurempiin toimiin en alkanut. Takaraivossa alkoi silti kytemään se jokin...

Syksyllä aloitin lukion ja suhteeni ajatui kriisiin. Minulla oli paha olla. Terveystarkastuksessa terveydenhoitaja totesi minun keränneen painoa. Väärin sanoin, hän vihjasi vyötäröni olevan liian iso ja painoni liian korkea. Muistan itkeneeni terveydenhoitajan käynnin jälkeen silmät päästäni. Olin lihava. Minua oksetti, häpesin kehoani yli kaiken. Jätin kaikki hiilihydraatit pois, aloin juoda vain rasvatonta maitoa ja otin pikkuhiljaa liikunnan takaisin. Parisuhteeni ajautui yhä pahempiin ongelmiin, kummallakaan ei ollut hyvä olla. Vuoden lopussa tuli lopullinen ero, ja eron aiheuttama masennus kääntyi itseäni vastaan. Minusta tuntui, ettei minua halunnut kukaan, aloin vihaamaan itseäni ja syytin erosta ylipainoani. Kouluruokailut jäivät väliin, korvasin ne joko rahkalla tai pelkällä kahvilla.

Aivan vahingossa eksyin pro-ana sivuille, ja siitä lähtien aloin ihailla noita luurankomaisia naisvartaloita. Aloin kirjoittamaan itsekseni päiväkirjaa, jonne liittelin aina pro-ana kuvia. Tein motivaatiokollaaseja. Minulla oli tarkka päämäärä. Jotenkin ajattelin, että kun olisin laihduttanut itseni luurangoksi, ensirakkauteni haluaisi minut takaisin. Reisivaosta tuli pakkomielle. Vaikka yritin toistella ihmisille, että kammosin luurangonlaihoja naisia, salaa kävin päivittäin katselemassa "thinspiraatio"-kuvia ja etsimässä vinkkejä laihdutukseen. Aloin mm. skippailla aterioita, aloin keksiä tekosyitä "olen jo syönyt", "mun ei tee nyt mieli karkkia", "mä syön vähän myöhemmin." ja lisäksi tein itselleni toinen toistaan tiukempia sääntöjä, lakkoja ja ohjeita. Jäin koukkuun nälän tunteeseen. Tein mitä tahansa, jotta saisin tuon sisälmyksiä kiristävän tunteen. Kun pää meni pyörälle nälästä, ajauduin transsiin. Nälkä oli jotain mieletöntä, jotain joka viimein toi minuun iloa ja mielihyvää - sairasta sellaista. Nälkä sai minut tuntemaan itseni eläväksi.

Mitä enemmän pyörin pro-anan maailmassa, sitä syvemmälle jouduin ja sitä enemmän ihailin anorektikkojen itsekuria. Kesän 2012 aikana löysin lisää sairaita keinoja pudottaa painoa: siitä tuli pakkomielle. Herkuttelun jälkeen laksatiiveja, lenkit venyivät, yöllä tein vatsalihaksia, kyykkyjä, punnersin. Kävin mallikansiokuvauksissa, joissa mallitoimiston johtaja totesi minun olevan liian lihava malliksi: "Et sä tolla painolla malliksi pääse, mutta ehkä mainosmalliksi. On sussa pontentiaalia kyllä."
Elokuussa 2012 jouduin avo-ostastolle masennuksen ja itsetuhoisuuden takia. Kolmen viikon hoitojaksolla tapasin anorektikkoja, juttelin heidän kanssaan ja sain selville lisää keinoja hallita painoani. Samalla lääkärit huomasivat hassun suhteeni ruokaan, ja yrittivät antaa jonkinlaista apua syömiseeni. Aluksi tilanne helpottui, mutta muutama viikko osaston jälkeen sukselsin syvälle.

Koulussa säikähdettiin hoikistunutta olemustani. Muutamat opettajat kyselivät terveydenhoitajalta oliko minulla kaikki kunnossa. Kaverit sen sijaan kehuivat ulkomuotoani, ja se vain lisäsi vettä myllyyni. Kuukautiset jäivät pois. Psykiatri laittoi minut seurantaan. Jouduin käymään kahden viikon välein punnituksissa, joilla tarkkailtiin painoani. Niiden piti auttaa, mutta aloinkin kilpailla itseni kanssa. Joka kerralle piti saada pudotettua lisää painoa. Jos paino oli pysynyt samana, tai olin lihonut edes 100g tunsin olevani täysin hyödytön. Söin enää vain olemattoman päivällisen ja pienen iltapalan. Liikuin aivan järkyttäviä määriä. Minusta tuli mestarivalehtelija ja tekosyiden keksijä. Vaatteet löystyivät. Aloin oksentaa. Jouluksi paastosin ja lupasin kaikille kirkkain silmin, että söisin jouluna hyvällä omallatunnolla. Vale. Valheista tuli minulle arkipäivää.

Joululoman aikana painoni oli pudonnut nelisen kiloa. Ystäväni sanoi minun näyttävän riutuneelta, ja otin kommentin kehuna. Aloitin säännölliset herkkulakot. Pyöräilin kouluun säässä kuin säässä. Lisäksi oli vanhojentanssitreenit. Siihen päälle 10 kilometrin juoksulenkit. Olemukseni kuihtui entisestään. Vanhojentanssimekko roikkui päälläni, silloin äiti heräsi, mutta suostui kuitenkin mekon pienentämiseen. Ennen vanhojentansseja kärsin oksennustaudista ja migreenikohtauksista. Painoni putosi kahdessa viikossa neljä kiloa. Vanhojentansseissa olin jo aivan voimaton, päätäni huimasi, mekko meinasi pudota pienennyksestä huolimatta. Nälän tunne alkoi kadota, enkä enää saanut sairasta mielihyvääni. Se sai minut yrittämään vielä enemmän. Kaikki ajatukseni pyörivät vain painonpudotuksen, ruoan ja liikunnan ympärillä - en enää hallinut niitä, ne hallitsivat minua. Isänikin heräsi. Hän pyysi minua aloittamaan syömisen. Minä olin otettu, mutta väärällä tavalla. Vauhti kiihtyi, teot hurjistuivat. Kaverit alkoivat jäädä.

Aloin riidellä ruosta kotona. Vanhempani yrittivät taistella minua syömään, punnituksissa tuli riitaa ja aloin leikkiä vesipainon kanssa. Jouduin ravitsemusterapeutille. Aloin lintsata urheilun takia, mitä vain, että painoni putoaisi... Räpiköin niin syvällä. Toukokuuhun mennessä minua uhkailtiin jo osastolla, äitini kanssa riitelimme päivittäin. Kehoni alkoi temppuilla. Kukaan ei enää kehunut ulkomuotoani, ja ajattelin välittömästi lihonneeni. Olin onneton. Olin aivan voimaton. Pelkäsin öisin, etten herää jos nukahtaisin. Siksi kävin välillä hakemassa yöllä yhden lihapullan ja toivoin sillä eläväni aamuun. Söin 400 kaloria päivässä - liikuin ehkä tuplasti sen. Olin enää varjo itsestäni. Koosta 44 kokoon 34. Enkä ollut onnellisempi. Sivelin luitani, mutta peilikuvasta minua tuijotti yhä lievästi ylipainoinen tyttö. En muista koskaan olleeni yhtä masentunut ja väsynyt. Millään ei ollut enää väliä. Olin varma, etten eläisi enää kymmentäkään vuotta. Sen sanoi minulle myös ystäväni syntymäpäivilläni; niillä, joille olin leiponut ja kokannut vaikka mitä herkkua kavereilleni, ja itse kieltäydyin nielemästä palaakaan.

Syömishäiriö ajatuksineen oli on pahimmillaan hyvin ristiriitaista. Tavallaan olin ylpeä saavutuksistani ja pienentyneestä vaatekoostani; olin kuitenkin ylpeä vain siitä, että olin onnistunut kuiduttamaan itseni ja kieltäytymään kaikista houkutuksista. Olin ylpeä, että olin pystynyt kontrolloimaan itseäni ja saamaan itselleni reisivaon. Olin ylpeä siitä, että näillä sairailla teoilla tunsin olevani parempi kuin muut. Olin ylpeä, että sain vanhempani sekaisin huolesta. Olin sairas.
Samalla, en ollut kuitenkaan yhtään ylpeä itestäni. En tuntenut itseäni itsevarmaksi tai vahvaksi, puhumattakaan kauniiksi. Näin itseni yhä ryhävalaana. Saatoin seistä koko illan peilin ääressä sivelemässä ja puristelemassa läskejäni. Tunsin oloni heikoksi ja turhaksi, kun en vielä kovankaan työn jälkeen näyttänyt tarpeeksi sairaalta. En myöskään tuntenut oloani naiselliseksi. Tunsin olevani joku muu vangittuna pikkulapsen kehoon. Peilikuva oli yhtä hämmennystä, ahdistusta ja negatiivisuuden tunteita.

Syömishäiriötä ei voi nähdä ulospäin. En ehkä näyttänyt vieraille niinkään sairaalta, mutta minun ei kuuluisi olla noin laiha. Minua ei todellakaan ole tarkoitettu luuviuluksi. Jalkani ovat luonnostaan lihaksikkaat, eikä reisivako kuulu niiden vakio-ominaisuuksiin. Painoni putosi lopussa suhteellisen nopeasti, sen takia läheiseni olivat huolissaan. Ja olin ihan kuin joku toinen ihminen sekä fyysisesti että henkisesti...tajuan sen nyt.

Kesäloma. Kuumuus sai kehoni turpoamaan. Ahdistuin. Sitten alkoi tiukempi kuri. Saatoin olla päivänkin syömättä. Silloin alkoivat ahmimiskohtaukset. Anoreksia sai bulimisia oireita ja kausia. Turposin ja laihdutin, paastosin ja oksensin. Kasvoni turposivat ja olin erittäin masentunut. Syksyn kirjotukset menivät aivan penkin alle ja tunsin itseni epäonnistuneeksi. Marraskuussa alkoi taas tiukka kuri, joka tällä kertaa piti. Joulukuun lopussa mahduin taas toukokuun vaatteisiin. Onnellisuus kesti vain hetken.

Sitten ihoni meni todella huonoon kuntoon ja tajusin ennen niin paksujen ja kiiltävien hiusteni ohenneen ja menneen aivan villaksi. En enää jaksanut taistella ruoan kanssa. En enää jaksanut edes liikkua, koska lihaksiini ja luihini sattui. Olin väsynyt ja kyllästynyt. Äärettömän masentunut. Ei tämä ollut elämää. En enää jaksanut elää niin.
Uudenvuodenlupauksena lupasin, että tervehtyisin. Alkoi erittäin hidas prosessi.
Luin kirjan "Lupa syödä", jonka avulla sain monet ruokapelkoni voitettua. Nopeasti kehoni turposi ja alkoi kerätä painoa. Ihoni kuitenkin parani ja aloin pikkuhiljaa pitää itsestäni. Kaikki sujui suhteellisen hyvin, pieniä takapakkeja tuli, mutta ortoreksian kautta sain itseni hyvin lähelle normaalia syömistä. Kirjoitukset menivät paljon paremmin, kuin syksyllä!

Sitten ostin nuorten puolelta ensimmäiset koon 42 vaatteeni. Tajusin miten paljon olin lihonut ja aloin taas hiljaa mielessäni kerätä vihaa itseäni kohtaan. Ja se lakkiaisstressi... Muutamassa viikossa paino alkoi taas pudota, mutta lakkiaisten jälkeen sain tilanteen taas hallintaan - tai niin luulin. Väitin kaikille kirkkain silmin kaiken olevan hyvin, mutta pikkuhiljaa ruoka-annokseni alkoivat  taas pienentyä ja liikuntamäärät kasvaa.

Muuttostressi iski päälle heinäkuussa ja taas tietoisesti laihduttaa. Sain idean pudottaa "ihan vain pari kiloa". Sillä ajatuksella aloitin, ja taas homma lähti käsistä. Syksyyn mennessä liikunta oli aivan holtitonta, jopa yli 14 tuntia viikossa. Ruokailut menivät aivan naurettaviksi. Palasin taas samaan vanhaan, mutta kielsin ongelman itsepintaisesti. Muuton jälkeen oli alkanut oksentaminen. Olin aivan yksin, ilman mitään valvontaa. Söin liian terveellisesti, yritin välillä herkutella, mutta siitä koin vain huonoa omatuntoa - se aiheutti taas edellistä pahemman oksentamiskierteen. En uskaltanut kertoa kenellekään. Häpesin itseäni, oksentamista ja ahmimista. Mutta sitten... Yhtenä iltana murruin. Itkin Emilialle, kuinka paha minun oli olla. Emilia itki kanssani ja vannotti, että yrittäisin korjata tilanteen.
Välillä yritin, välillä en. Liikuin salaa, olin salaa syömättä. Mutta silti tunnustin aina takapakkini. Sen jälkeen keräsin taas keräsin voimani ja yritin.

Lopulta, kun mielenterveyteni alkoi taas hajoilla, tunnustin etten ollut missään vaiheessa parantunut. Olin vain odottanut yksin pääsyä, ja sitä että voisin laihduttaa itseni takaisin pieneksi ja olemattomaksi. Luurangoksi, varjoksi itsestäni. Mutta en ollut onnistunut. Olin onnistunut vain pilaamaan taas kehoni tasapinon ja oman onnellisuuteni. En ollut luurangon laiha, en lähelläkään. Olin löysä ja turvonnut. Olin taas masentunut ja kyllästynyt. Halusin elämäni takaisin - elämäni, josta olin jo 3 vuotta tuhlannut syömishäiriölle. Silloin alkoi todellinen parantuminen. Tajusin miten pahaan kuntoon olin itseni taas ajanut. Miten vähän olin kehoani arvostanut - kehoani, joka yritti vain pitää minut hengissä. Päätin, että pitäisin kiinni nykyisestä painostani (jota en pystynyt tekemään). Halusin olla taas nainen. Halusin oppia rakastamaan itseäni, jotta joskus joku muukin voisi rakastaa minua. Ja aloin tajuta syyt laihduttamisen ja oksentamisen takana uuden psykiatrin myötä. Se oli minulle todella tärkeä askel.

Joulukuussa, opiskelujen loputtua palasin Valkeakoskelle. Yhtäkkiä tajusin miten nälissäni olin. Pikkuhiljaa aloin jättää ruokapäiväkirjat ja rajoitukset. Aloin syödä ja nauttia ruoasta. Huomasin voimieni palautuvan. Huomasin elämäniloni palautuvan. Huomasin, miten paljon paremmin jaksoin kun olin ravittu. Huomasin, miten lihakset kasvoivat ja kehoni kiinteytyi kun annoin sille sen, mitä se tarvitsi. Huomasin, miten paljon enemmän aloin muistuttaa itseäni. Viimein aloin motivoitua ja jäädä koukkuun elämään; tervellisyyteen ja oikeaan syömiseen. Kohtuulliseen liikuntaan ja hymyilyyn. Se on se paikka, missä olen nyt. Kohti lopullista vapautta syömishäiriöpeikosta.

Syömishäiriöajatukset eivät ole vieläkään täysin kadonneet, tuskin koskaan katoavatkaan, mutta olen pikkuhiljaa saanut taas otteen itsestäni, elämästäni ja ratista. En enää ole syömisäiriöbussin kyydissä matkustajana, nyt minä ohjaan sitä. Olen kokenut muutamat takapakit, mutta viimein olen myös tiedostanut syyn teoilleni, tiedän minkä takia yritin näännyttää itseni tai ns. oksentaa sieluni ulos. Nyt kun tiedän syyt, voin jatkaa elämääni ilman noita tekoja. Koetinkiviä on tullut tielle jo muutamat, mutta olen jokaisesta selvinnyt ilman syömishäiriötekoja. Olen tajunnut, että on muitakin tapoja ilmaista ahdistusta, pettymystä ja surua. Niihin ei kuulu itsensä rankaisu ruoalla, oksentamalla tai liikunnalla.

Edit. Tänään koin jälleen yhden takapakin. Kun luulen eläneeni normaalia ja terveellistä elämää, minulle osoitetaan miten epäterveellistä se oikeasti onkaan - TAAS. Siinä huomasin, miten vahva sairaus tämä on - miten vaikea siitä on päästä eroon. Miten salakavalasti se hiipii takaisin vanhoihin tapoihin ja ajatuksiin sekä verhoutuu tekosyihin. Miten vaikea on totutella normaaliin elämään tämän sairauden kanssa, kun se jatkuvasti istuu olkapäällä. Pitää pysyä vahvana, kyllä tämä joskus tästä selätetään - upeiden ihmisten tuella, joita olen löytänyt rinnalleni ja jotka tietävät sairaudestani, tukevat ehdoitta ja jaksavat aina kannustaa! 

Tiedän voittavani sinut, syömihäiriö.

Voinko uskoa enää mihinkään?

"So little time
Try to understand that I'm
Trying to make a move just to stay in the game
I try to stay awake and remember my name
But everybody's changing
And I don't feel the same." 
Keane - Everybody's changing

Olen kuunnellut kyseistä biisiä vuodesta toiseen, jo vuodesta 2009. Vieläkin samaistun näihin lyriikoihin, mutta toisaalta se tuo minulle turvaa. Vaikka kaikki muuttuu ympärillä, hyvä että edes biisiin samaistumisen tunne säilyy...

Alan huomata, että pikkuhiljaa kasvan todellakin aikuiseksi - en ole enää pikkuvanha, olen oikeasti pikkuhiljaa  vanha. Olen ennenkin nähnyt ympärilläni asioiden muuttuvan vieraiksi ja pelottaviksi, mutta kun niin tapahtuu, en koskaan osaa oikein varautua. Aina se on iso shokki ja kehityskriiseilyn hetki (jos toinenkin).
Maanantaina sain vähän huonoja tai odottamattomia uutisia äitini mukana Valkeakoskelta. Taino, ei Valkeakoskelta, mutta perhepiiristä. En niihin uutisiin sen suuremmin mene, koska ne eivät ole julkisia asioita. Eivät sellaisia, joita voisin edes tänne kirjoittaa.

Haluaisin enemmänkin pohtia sitä, miten lapsena kaiken näkee niin viattoman onnellisena ja hyvänä. Mitä aikuisemmaksi kasvaa, sitä enemmän värejä ja sävyjä osaa hahmottaa. Lapsellisen naiivista ja turvallisesta tulee yhtäkkiä vierasta, pelottavaa, ahdistavaa. Asiat saavat huolestuttavia puolia, joskus siihenkin asti, että kyseenalaistat koko lapsuutesi uskottavuuden: voiko mihinkään enää uskoa - ihmisiin, muistoihin. ihmisistä opittuihin asioihin?

Muistan lapsuuteni varhaisimmat vuodet onnellisina ja kultaisina. Lauantaihin kuului lastenohjelmat, jäätelölaatikosta askarreltu namiloota, Avara luonto, sauna, smurffilimu ja Bumtsibum. Iltaisin katseltiin telkkaria, joskus Kyllä isä osaa:ta, joskus liikennepoliiseja ja arkisin äidin tultua töistä, istuskelin muumien tai Onnenpyörän parissa. Suurin ongelmani oli se miten pukisin barbini tai mitä värityskirjaa värittäisin. Silmiini ei kantautunut yhtäkään isojen ihmisten ongelmaa - elin lapsuuskuplassa. 

Ongelmat ovat muuttuneet viidentoista vuoden aikana ihan uusiin ulottuvuuksiin. Olen taistellut mielenterveysongelmien ja koulukiusaamisen kanssa. Lisäksi elämääni on aina Valkeakoskelle muuton jälkeen varjostanut tieto ns. aikuisten ongelmista. Olin sitten miten vanha tahansa, en vain osannut sulkea niiltä tietoisuuttani. Kuulin kaiken, näin liikaa. Tai ehkä seurassani puhuttiin liikaa, ehkä minun edessäni ei osattu varoa tekemisiä. En minä ole tyhmä, vaikka lapsi olenkin ollut.

Seuratessani kaikkia isojen ihmisten ongelmia jo monen vuoden aikana, olen oikeasti alkanut kyseenalaistaa ihmisten luotettavuuden. Tiedän, miten monta salaista puolta ihmisellä voi olla, olen nähnyt sivusta liian monet. Miten voisin enää tutustua ihmisiin ennakkoluulottomasti? Jokaisella on salaisuutensa ja luurankonsa, koskaan ei voi olla varma millaisia toisten ovat. Kun tiedän, miten kamalaia asioita ihmisten hymyjen taakse kätkeytyy, vaatii ihan kamalasti uskoa ja voimia pysyä positiivisena. Enkä minä ole ollut mikään optimisti - joskus kaikki se todistamani kamaluus ja kurjuus on purkautunut minusta ulos kyynisyytenä, pessimisminä, masennuksena. Välillä usko katoaa kokonaan näkyvistä, ihmisten pahuus ja tekojen (tai tekemättömyyden) seuraukset valtaavat kaiken huomiokyvyn.

En minä tiedä voinko luottaa muistoihini. Entä jos olenkin nähnyt tapahtumat vääränlaisina? Entä jos asioita ei olekaan tapahtunut? Ihmiset ovat osoittautuneet aivan erilaisiksi, millaisina heidät naiivina lapsena muistan. Vieraiksi, pahoiksi. Sellaisiksi, jotka ovat itsekkäitä, narsistisia, täynnä pahuutta. Totuus on kuitenkin se, että markka ei ole aina markka, laulun nuotti ei ole aina vireessä ja pyörälenkin varrelle mahtuu monenlaisia kurveja. Ihmisten teoilla on omat motiivinsa, omat salaisuutensa. Tiedän, että itsekin olen ollut ilkeä, itsekäs ja tehnyt pahoja tekoja, välillä vääristä syistä ja välillä jopa itseäni satuttaen.

Uskon kuitenkin, että hyvyyttä on olemassa. Haluan uskoa siihen, että lapsuuteni hyvät muistot eivät ole pelkkää naiivin lapsen harhaa, vaan että ihmiset ovat muuttuneet sen ajan jälkeen. Jos en voi luottaa edes lapsuuteni onnellisuuteen, minun horjumattomalta uskoltani onneen ja hyvyyteen katoaa pohja. Mihin "parempaan" sitten uskoisin, kun taistelen masennuksen kanssa? Mikä saisi minut sitten selviytymään joka ikisestä takapakista, joita koen? Jos en voi luottaa ihmisten tai asioiden hyvyyteen edes menneisyydessäni, en voisi luottaa siihen nytkään. Mutta minä tiedän, että ihmisissä on hyviäkin ihmisiä, pahuus ei ole vallitseva piirre aina. Vaikka minuakin on kohdeltu kaltoin ja uskoni on ollut katkolla monta kertaa, voin tunnustaa, että tällä hetkellä elämässäni on upeita, lämpimiä ja välittäviä ihmisiä. Yksi heistä on saanut minut uskomaan siihen, että minussakin on jotain hyvää ja jotain arvokasta, jotain sellaista mihin voi kiintyä.

Vaikka muistojeni uskottavuus onkin hauras, nykyhetken onnellisuus valaa uskoa siihen, että kaikki ihmiset eivät ole läpimätiä. Ja vaikka ihmiset paljastuisivatkin muuksi miltä he aluksi vaikuttavat, se ei tarkoita, etten voisi enää luottaa mihinkään. Lapsuuden usko pysyy minussa. Jos jotain hyvää olen läheisiltäni oppinut, niin minä uskon siihen, että lopulta asiat kääntyvät aina paremmiksi.

Good life

Vaihto-oppilashakemus on viimein postitettu motivaatiokirjeineen. Nyt on tehty kaikki, mitä tehtävissä on ja on aika aloittaa stressaava osuus: odottaminen. Siinä en koskaan ole ollut kauhean hyvä. En tiedä tarkalleen kauanko joudun tässä piinassa elämään, mutta toivottavasti en ainakaan huhtikuuta kauemmin. Ihan jo senkin takia, että jos onni käy, minulla on ISO kasa hommaa hoidettavana - rahankeruusta lähtien. En malta odottaa!

Eilen Emilia huomautti minulle, että vanhoihin blogiteksteihini verrattuna on tapahtunut suuri muutos. Minua ei enää monelta osin tunnista samaksi ihmiseksi (ulkoisesti ja sisäisesti). Kun itse selasin tekstejä, huomasin itsekin tuon huiman muutoksen. Se on tapahtunut niin ajatusten, arvojen, asenteiden, kuin myön ulkoisen olemuksen tasolla. Olen tällä hetkellä todella tasapainossa olosuhteisiin nähden. Totta kai välillä kiukuttaa/turhauttaa, mutta en enää anna sen pilata koko päivää. Hetken päästä jo nauran maha kippurassa tai heitän huonoa läppää.

On jännää huomata, miten puolen vuoden yksinasuminen on muuttanut minua ja ajatuksiani. Suhteeni on eri ruokaan ja rahaan, vastoinkäymisiin, murheisiin ja huoliin. Suhtaudun eri tavalla myös onnellisuuteen. En enää usko sen olevan jotain saavuttamatonta, ulottumattomissa olevaa, abstraktia kultapölyä. Se on jotain, minkä olen oppinut saavuttamaan ja huomaamaan jopa huonoinakin hetkinä. Voisin väittää, että vuoteen 2015 on mahtunut ehdottomasti enemmän hyviä päivä, kuin huonoja. Itseasiassa - jokaikinen  päivä on ollut jollain tapaa hyvä. Ei sellainen maanisen hyvä. Sellainen...tavallisen hyvä. Sellainen, mitä muistan eläneeni joskus kaaaauan sitten, ennen kuin kaikki ongelmani alkoivat.

Kelailin yhtenä päivänä männäviikolla koulukiusaamista. Sitä helvettiä, mitä kävin läpi koko peruskoulun. Ei se ollut ehkä ulkopuolisille niin pahaa, mitä se oli minulle. Se oli vain jatkuvaa tunnetta, etten minä mahdu tai sovi joukkoon. Leikeistä ulos jättämistä, salaisuuksien levittelyä, nimittelyä, tavaroiden penkomista. Yläasteella tönimistä käytävillä, huutelua, tavaroiden viskomista, sanomisieni toistamista, nimittelyä... Lista jatkuu. Enkä ole todellakaan vielä päässyt siitä yli. Muistan vain, että joka ilta ala-asteella iltaisin minulla oli fyysisesti tosi paha olo. En olisi halunnut mennä kouluun ja siksi minua oksetti. Yläasteella aloin jo linstata ja olin jatkuvasti kipeänä. Uskoisin senkin johtuvan siitä, että olin jatkuvasti stressaantunut - miksipä en olisi ollut, kun tuntui että kaikki syrjivät.

Koulu oli ainoa mihin jaksoin keskittyä kaiken helvetin keskellä, Kiusaaminen oli itseasiassa yksi syy, miksi päättötodistukseni keskiarvo oli 9.333. Kiitos siis jokaisesta kahdeksasta kympistä♥ Ne ovat lämmittäneet mieltä, vaikka muistot peruskoulusta eivät.

Sain palautetta joulukuussa professorilta, etten osallistu tunneille tarpeeksi. Selitin sen johtuvan siitä, etten osaa olla luokassa, koska olen kokenut koulukiusaamista. Hän ei ymmärtänyt millaista helvettiä tarkoitin, mutta totesi "no, mutta silti." Silloin tuli vähän paha mieli, mutta samainen kokemus sai minut jälkikäteen tajuamaan senkin, että kiusaamisesta on jo aikaa. Nyt on minun aikani jättää se taakseni ja ottaa yliopisto uutena mahdollisuutena osallistua tunneille ja hankkia ystäviä - eikä käyttää sitä tekosyynä siihen, ettei tarvitse osallistua luennoilla. 

Ja itseasiassa tällä viikolla osallistuin aktiivisesti joka ikiselle luennolle, jolla istuin. Viittasin, reflektoin. Into syttyi, ja jaksoin koko viikon tehdä aktiivisesti kouluhommia kotonakin. Nyt viikonloppuna olen viimein aika lailla toimeeton, koska kaikki kouluhomat ovat tehtynä. Tuntuu aika siistiltä! Tunnen oloni todella energiseksi ja ahkeraksi, ja on kiva vain istuskella estetiikan kirjan parissa ryystäen kahvia.

Muutokset joita tapahtuu ympärilläni jatkuvalla syötöllä, ovat jotain aika suurta ja hienoa. Viimein otan askelia kohti sitä ihmistä, keneksi halusin kasvaa alunperinkin. Elämä alkaa voittaa. Siitä kiitän ehdottomasti Turkua, yliopistoa, läheisiäni ja ennen kaikkea Emiliaa. Tuollaista muumimamman kaltaista parasta kaveria ja ilopilleriä tarvitsenkin ♥

Unelmat uusiksi ja kontrollit kiville!

Mulla oli joskus selvät sävelet miksi haluan isona. Ensimmäisen luokan ensimmäisestä päivästä halusin opettajaksi. Kun kasvoin, haaveet kasvoivat mukana; ala-asteen opettajasta, yläasteen opettajaksi, sitten lukion lehtoriksi ja yliopistossa ehdin haaveilla jopa professorin hommista.

Unelmat eli vahvana elämässä. Olin ihan innoissani, kun pääsin yliopistoon; enää pari hassua vuotta ja pääsisin tositoimiin! Sitten tuli vastoinkäyminen; kasvatustiede. Tiedän, että kaikkien asioiden ei pidäkään tuntua kivalta. Tiedän, ettei kaikesta voi pitää. En esimerkiksi pidä fysiikasta tai ruotsista ja silti lukiossa nekin vedin kunnialla loppuun; fysiikasta sain jopa kiitettävän ja ruotsin kirjoitin kirjoituksissa...
Mutta se viha, mitä koin kasvatustiedettä kohtaan, vei vihan ihan uudelle tasolle. Ensimmäisestä luennosta lähtien sain niin mielettömän hylkimisreaktion, ettei kaltaista ole historiassani koettu. Ikinä. Onhan se nyt kivaa opetella käsitteen käsite ja määritelmän määritelmä, opetella mitä tarkoittaa opettaminen tai mikä on koulu, mutta siinä vaiheessa kun opetus viedään Piagetin vaiheteorioihin ja Vygotskyn lähikehityksen vyöhykkeisiin tai muihin nippelinappelitietoihin, joita yrität sitten liittää kiinni kokonaisuuteen, joku minussa löi jarrut pohjaan. Asiat alkoivat mennä niin yli hilseen, niin että ne rupesivat jo lähtemään omalle kiertoradalleen. EI, EI TÄLLAISTA KIITOS. 

En minä ajatellut että opettamista varten pitää opetella jotain ihmeen teorioita ja muuta roskaa. Itkua vääntäen, turhautuen, kiroillen, kirjoja heitellen, muistiinapanoja repien, väsyneenä ja masentuneena vedin kuitenkin kasvatuspsykologiatkin kunnialla loppuun. Sitten tuli muitakin kapuloita rattaisiin; kuulin opintotuen loppumisesta viidennen vuoden jälkeen ja opiskeluiden jatkumisesta kasvatustieteen takia vielä vuoden pidempään, ja aloin panikoida toden teolla, koska olin ottanut niin kamalat paineet itselleni opettajan ammatista ja kaikista kelan aikatauluista; en ollut edes antanut itseni ajatella vakavasti valmistuvani yliopistosta mihinkään muuhun. Olin jo lopettamassa yliopiston kesken, vaihtamaan vaikka kätilöksi, merikapteeniksi, muumimammaksi, merkonomiksi tai roskakuskiksi. Sitten tajusin miten paljon hyvää opinnoissani kuitenkin oli; Emilia, kouluruokailu, akateeminen vapaus, estetiikka, lyriikka, muusa.... Tajusin myös miten paljon minulle oli mahdollisuuksia, joilta olin sulkenut silmäni.

"[---]Sillä hetkellä hautasin opettajanunelmani (ainakin toistaiseksi, ellei kasvatustiede yhtäkkiä muutu kolmen suklaan jäätelöksi). Päätin, että ensi syksynä haen sivuaineeksi mediatutkimuksen tai ehkä luovan kirjoittamisen - jonkin mikä oikeasti kiinnostaa... Aloitan vaikka italian. Ja nyt jatkan ranskaa. En pakota itseäni enää sinne, mikä ei tunnu oikealta, vaan teen jotain tällä elämällä ja näillä opinnoilla. Tästä lähtien en enää ota paineita tulevaisuudesta tai tulevasta ammatista, niistä Kelan fantasioimista valmistumisaikatauluista, opintolainan takaisinmaksuista tai mistään muustakaan opiskeluun liittyvästä turhanpäiväisyydestä.
Anna Puun sanoin; tulkoon mitä vaan tai jääköön tulematta.
Amen."
Lainaus facebook-päivityksestäni 13.1.2015

Iso juttu ihmiselle, joka suunnittelee jopa päiväohjelmansa tunnin tarkkuudella. Nyt olen ihan hurahtanut estetiikkaan ja filosofiaan ja naureskelin tässä että mitäköhän minustakin vielä tulee;
kotimaista kirjallisuutta, ranskaa, ensi vuonna italiaa, mediatutkimusta, filosofiaa....ehkä jopa sukupuolentutkimusta! Mutta ensimmäistä kertaa elämässäni tulevaisuus ei huoleta - ei se, että valmistunko viidessä vai kuudessa vuodessa. Valmistun sitten, kun valmistun. Suuntaudun niihin tehtäviin mihin suuntaudun.
Ehkä olen viimein oppinut elämään nykyhetkessä ja saamaan itselleni edes jonkinmoisen rauhan.

"If you are depressed, you are living in the past.

If you are anxious, you are living in the future.

If you are at peace, you are living in the present."

-Lao Tzu

Vain kuolleet ei muutu...

...mutta nekin maatuu!

Jos epäilee vähääkään mielialahäiriöni olemassaoloa, riittää kun vilkaisee (vanhaa) blogiani ja etsii sieltä jokaisen "kaikki menee just nyt niin hyvin, ja tunnen olevani enemmän itseni kuin pitkään aikaan." tai "Oon onnellisempi kuin koskaan" postauksen.
Sitten siirtyy parisen viikkoa eteenpäin niin johan siellä jo lukeekin "Kaikki menee päin persettä", "oon niin syvällä", "elämä on paskaa."
En ole koskaan tarvinnut salkkareita tuomaan elämääni draamaa, kehitän sitä itse jo tarpeeksi. HOHOHOO.

Okei, nyt kun taas vaihteeksi ja elämäni piristykseksi elelen jossain eksyksissä kyynisen ilottomuuden ja totaalisen uupumuksen välimaastossa, ajattelin piristää itseäni ottamalla pienen katsauksen menneeseen vuoteen. Tavallinen Tarja saisi tässä ajassa pikku-Tarjan tehtyä, pullautettua ulos ja ehtisi hetken sen kanssa leikkimään. Vuoteeni ei tosin tänävuonna ole kuulunut vauvaleikkejä (vanhempien ja omaksikin onnekseni), mutta olen silti 12. kuukaudessa tullut äärettömän pitkälle. Välillä tuntuu, että se vauva olisi kehtyksenä helpompi nähdä, joten toisinaan jokainen meistä tarvitsee muistutuksen omista muutoksistaan.

Tämä vuosi on ollut kieltämättä suurien muutosten vuosi, ulkoisesti kuin sisäisestikin. Suuri ulkoinen muutokseni on ollut heijastelua oman itsensä etsimisen ja henkisen kasvun puolella. Olen muuttunut huomaamattani hiukan itsevarmemmaksi ja aikuisemmaksi, ehkä jopa karvan verran ulospäinsuuntautuneemmaksi - vaikka professoreilta tuleekin vielä noottia liian vähäisestä osallistumisesta tuntikeskusteluun (terveisin, ei yhtään katkera). Kunhan siis perfektionismista ja epäonnistumisen pelosta päästään vielä vähän eroon, helpottuisi elämäni huomattavasti. Tai ehkä minun pitää vain opetella olla välittämättä asioista niin paljon.

ASIAAN! Joidenkin kuvien kohdalla en todellakaan enää tunnista itseäni. Muistan asioita, joita olen kuvien ottamishetkellä käynyt läpi, mutta en yhtään osaa saimaistua niihin.



VUOSI ja 1 KUUKAUTTTA: Marraskuu 2013

Lähdetään vähän aikaisemmasta liikkeelle. Ei nyt kovinkaan erilainen kuva tulevien kannalta, mutta silmät ovat ilottomat ja ahdistuneet. Kertovat ehdottomasti siitä, minkälaista tunnetilaa kävin läpi. Kasvot kapeat, vaikka näin itseni ainakin satakiloisena. Huonosti menneet syksyn kirjoitukset otin täysin itseeni. Tulevaisuus näyttäytyi harmaana ja toivottamana.
Yritin olla jotain, mitä en ollut. En tuntenut oloani mukavaksi kengissäni, jokin oli jatkuvasti pielessä.

VUOSI SITTEN: Joulukuu 2013

Näennäisen onnellinen jouluihminenhän se siinä (hymy ei kyllä ylety lähellekään silmiä)! Muistan, että laihdutin jouluksi tosi rajusti niin, että mahduin hyvin koon 36 housuihin, ja se näkyy silmissä. Tämä oli sitä "mulla menee niin hiton hyvin BYHYHYHYHYY" - vaihetta, josta en puhunut kellekään. Muistan, että minua pidettiin syömishäiriön selättäneenä, mutta juuri tämä vaihe oli se, jolloin olin siitä kaukana. Tulevaisuus pelotti, en halunnut keväät kirjoituksien saapuvan koskaan tahi sitten lakkiaisten tai minkäään muunkaan. Halusin vain selvitä jokaisesta ahdistuksentäyteisestä aamusta.
Vaalensin hiukseni (VIRHE).



YKSITOISTA KUUKAUTTA SITTEN: Tammikuu 2014

Olenpas kylmän, ylimielisen ja vihaisen näköinen. Hankala säteillä ulospäin, kun ahdistaa niin maan perkeleesti. Aloitin syömisen, mutta muutuin ulkoa ja sisältä kylmäksi. Ahdistus oli ainoa tunnetilani. Tulevat kirjoitukset saivat minut hulluuden partaalle. Pelkäsin, etten valmistuisi ikinä. Tunsin edelleen oloni vieraaksi kehossani.

KYMMENEN KUUKAUTTA SITTEN: Helmikuu 2014

Tämän vuoden teema on ilmeisesti ollut kylmyys. Edelleen kirjoitusahdistusta ja sen kanssa paljon muitakin ahdistuksia. Penkkarit, abiristeily ja kaikki muut vievät voimat. Kirjoituksiin lukeminen kyllästytti ja välivuosi houkutti.



YHDEKSÄN KUUKAUTTA SITTEN: Maaliskuu 2014

Kovasti kokeilin hymyillä uuden ja parantuvan kroppani kanssa. En kylläkään sanoisi olevan maailman uskottavin hymy. Kirjoitusten alla tunsin oloni ahdistuneeksi, mutta söin ja aloin pikkuhiljaa parantua, vaikka kroppa turposi pullataikinan lailla. Edelleen olin suhteellisen varma välivuodesta, mutta pikkuhiljaa aloin pohtia josko minusta olisi yrittämään yliopistoon sitten kuitenkin...


KAHDEKSAN KUUKAUTTA SITTEN: Huhtikuu 2014

Tervehtymisen läpilyönti ja se näkyy! Kirjoitukset olivat ohi, olin töissä löytötavaratalossa, söin ja liikunta oli lähinnä pilatesta. Nautin kehostani, vaikken ollutkaan kauhean itsevarma. Jännitin Kotimaisen kirjallisuuden pääsykokeita ja kirjoitustuloksia. Katselin päivittäin Turusta asuntoja ja haaveilin omasta kodista. Päätin uudistaa itseni ja tilasin uudet lasit.




SEITSEMÄN (!!!) KUUKAUTTA SITTEN: Toukokuu 2014

Töitä, syntymäpäivät, pääsykokeet ja ylioppilaaksi pääseminen SEKÄ uuden ylioppilaan puhe JA kesätyö Myllysaaren museossa matkailuneuvojana varmistui. Tunnollisena omalle tyylilleni stressailin kaikkea vähäisen, ja syöminen ajautui huomaamattani vähän hakoteille, mutta onnistuin lakkiaisten jälkeen korjaamaan tilanteen. Toukokuu on ollut ehdottomasti solmukohta tässä vuodessa. Pääsin nyt haaveilemaan oikeasti muutosta omilleni ja pääsin itsenäistymään jatkuvasti enemmän. Sain yo-lahjaksi liput Barcelonaan, jossa ei sitten mennytkään ihan käsikirjoitusten mukaan, mutta ei se haitannut. Opin jotain äärettömän tärkeää itsestäni ja kehostani. Aloin pikkuhiljaa mennä kaikesta mahtavasta ylikierroksille, enkä huomannut sitä. Mutta nyt ainakin hymy on aidompi.
Uudet lasit tulivat, mutta ne eivät istuneetkaan ilmeeseni. Silti yritin sinnikäästi tottua niihin.

KUUSI KUUKAUTTA SITTEN: Kesäkuu 2014

Barcelonan reissu, kesätöiden aloittaminen... En oikeastaan muista kesäkuusta mitään. Jännitin pääsykoetuloksia ja taisin käydä Lahdessa kätilön pääsykokeissa, joista käteen jäi parkkisakko ja pääsykoe, jonka pilasin tahallani. Haaveilin Turkuun muuttamisesta niin paljon, että kävin parin viikon välein asuntoesittelyissä täällä. Toivon niin kovasti, että pääsisin parin kuukauden päästä muuttamaan pois Valkeakoskelta. Värjäsin hiuksiani asteen tummemiksi kuun lopussa.



VIISI KUUKAUTTA SITTEN: Heinäkuu 2014

Kuun alussa varmistui paikka ylopistossa. Sen jälkeen alkoi kuumeinen asunnonetsintä, joka päättyi kaksi päivää myöhemmin tämän asunnon löytymiseen. Muuttovalmistelut aloitettiin saman tien, enkä malttanut odottaa kesätöiden loppumista. Muutoksen kunniaksi tuntui, että menneisyydestä oli pakko päästä edes symbolisesti eroon, joten pätkäsin hiukseni lyhyiksi, enkä ole sitä päätöstä kertaakaan katunut.

NELJÄ KUUKAUTTA SITTEN: Elokuu 2014

Muutto heti kuun ekana päivänä ja siitä alkoi tutustuminen Turkuun ja oman asunnon kotoistaminen. Kuun lopussa oli yliopiston tutustmisluennot ja Suomen kielen pääsykoe, jolloin tutustuin Emiliaan.



KOLME KUUKAUTTA SITTEN: Syyskuu 2014

Aloin lähentyä Emilian kanssa entisestään, ja opinnot alkoivat toden teolla. Syöminen paheni asteittain. Suljin siltä silmäni, ja olin kaikista vuoden muutoksista vain väsynyt, ahdistunut ja hämilläni. Raha-asiat alkoivat stressata, samoin yliopistossa pärjääminen. Emilia oli korvaamaton tuki siinä, että jaksoin porskuttaa eteenpäin. Aloin etsiä uusia laseja, koska tajusin etteivät keväällä ostamani lasit olleet minulle NE lasit.

KAKSI KUUKAUTTA SITTEN: Lokakuu 2014

Yliopisto alkoi tuntua mahdottomalta kästeviidakolta, jossa en koskaan tulisi pärjäämään. Syöminen ajautui koko ajan pahempiin ongelmiin, ja liikunta karkasi käsistä. Olin masentunut, ahdistunut ja valmis muuttamaan takaisin Valkeakoskelle. Halusin vain nukkua ja käsitellä kaikki tapahtuneet muutokset, sillä en ollut sisäistänyt mitään. Rajattomana avautunut itsenäisyys oli menettänyt uutuudenviehätyksensä, enkä enää tiennyt mitä sen kanssa tehdä. Aloin harkita alan vaihtoa, ja tuntui ettei minusta koskaan olisi äidinkielen opettajaksi, vaan että minun tulisi olla kätilö tai sairaanhoitaja. Värjäsin hiukseni tummiksi, ja oloni parani paljon (jotkut meistä on vain tarkoitettu tummatukkaisiksi, se nyt vaan on viidakon laki). Emilian tuki oli korvaamatonta ja olimme jo todella läheisiä.



VIIME KUU: Marraskuu 2014
Pahin masennus ja itsenäisyyskriisi alkoi kuun lopulla helpottaa. Uudet lasit saapuivat, ja olin äärettömän onnellinen niistä! Tajusin samalla hetkellä, kun lasit päähäni painoin, että olen juuri oikeassa paikassa. Olen juuri oikealla alalla, olen juuri oikeassa kaupungissa. En ole ehkä onnellinen, mutta olen tyytyväinen ja ylpeä itsestäni ja itseeeni. Liikunta ja syöminen kuitenkin jatkoivat pahenemistaan. Jalkani kipeytyi ja käveleminen teki kipeää. Emilia jaksoi tukea ja kuunnella samoja ongelmia päivästä toiseen.

NYT: Joulukuu 2014

Pääpiirteissään itsenäisempi, optimistisempi, vähemmän perfektionistisempi, elämäänsä tyytyväisempi Siiri, joka alakulosta ja uupumuksesta huolimatta tunnistaa itsensä peilistä PAREMMIN kuin neljään vuoteen. Tunnen olevani paaaljon vanhempi ja kypsempi, kuin vuosi sitten. On vielä paljon ongelmia, mitkä kaipaavat  selvittämistä, mutta olen viimein saanut aloitteen niiden kaikkien setvimiseksi - ja kerrankin uskon, että ne tulevat ratkotuksi. Olen varma, että ensi vuonna elämänlaatuni paranee huomattavasti. Elämäni on viime vuoteen verrattuna aivan erilaista, enkä olisi koskaan osannut kuvitellakaan sen muuttuvan tällaiseksi. Mutta olen onnellinen, tai ainakin onnellisempi. Vähintään ainakin tyytyväinen ja ylpeä. Suhtaudun tulevaisuuteen toiveikkaasti ja nautin enemmän elämästäni. Rakastan uutta kotikaupunkiani, omaa kotiani, itsenäisyyttä, opiskelua ja kaikkea saavuttamaani.

Nyt kun katson, ero ei niinkään ole suuri, mutta kun asetetaan alkutilanne ja lopputilanne vierekkäin ja verrataan niitä silmästä silmään niin...






EROA NOT MUCH? Omaan silmääni tuossa on ainakin vierekkäin kaksi eri ihmistä. Ja niinhän siinä tavallaan onkin.

"Mulla menee ihan helvetin hyvin!"

Hmmm...

   

Niin. Eipä taida mennä.

Että miten meni näin omasta mielestä?

Tämä ihan vaan näin omaksi motivaatioksi ja ongelman olemassaolon myöntämiseksi.
Olen ylpeä itsestäni, kun tajusin hakea apua tarpeeksi aikaisin, ennen kuin tuli hyppy jyrkänteeltä.
 Parantumisessa on onnistuttu jo kerran, pystyn siihen uudestaankin.

Wish me luck.

Lauantai-illan ajatussolmuja ja tajunnanvirtaa

Pidän blogikirjoituksista ja runoista, jotka ovat tajunnanvirtaa. Mielestäni niissä on jotain äärettömän kaunista ja rauhoittavaa. Pohjimmiltaanhan se on vain viestiä alitajunnan syvimmistä sopukoista, mutta toisinaan ihmisistä paljastuu enemmän kuin voisi kuvitella. Lisäksi tajunnanvirran kirjoittaminen on vaan niin rentouttavaa. Ei tarvitse miettiä, voi vain laittaa ajatukset pois päältä ja antaa käsien hoitaa homma. Eilen ja tänään pääni on tuntunut olevan ajatuksista solmussa, joten ajattelin laittaa ajatukset pois päältä ja antaa kaiken tulla eräänlaisena tajunnanvirtana ulos. Pahoittelen kirjoitusvirheitä, tietoisuuteni myös kirjoitusvirheistä katosi ja olen liian kriittinen lukeakseni ajatuksenvirtaani.

Tänään viimein sain uudet hiukset. Ei niistä tullut sellaista kuin piti, mutta haittaako se? Se on elämää, harvoin täällä saa juuri sitä mitä syvimmällä sisimmässään toivoo. Usein kuitenkin se, mitä elämältä saa, on parempaa kuin mitä osasi tai uskalsi odottaa. Nyt kävi niin. Rakastun hiuksiini jokaisella katseella hiukkasen enemmän, piirun verran syvemmin. Tuntuu niin hyvältä, kun pää on kevyt. Se vastaa niin mukavasti mieltä. Sekin on nyt kevyt. Todella kevyt. Liian kevyt. Tunnen sen. Tunnen sen hiipivän taas päälle. Miltä tuntuu oikea onnellisuus. Sellainen, mistä muut ihmiset puhuvat. Sellainen, mikä saa heidät hymyilemään, ei rauhattomiksi. Sellainen, mikä näkyy heidän ilmeistään ja katseistaan, ei niinkään teoistaan. Mitä se on, miten sen saavuttaisi? Tämäkin menee kategoriaan: elämältä voi toivoa mitä tahansa, mutta on tyydyttävä siihen mitä se antaa. Niin minä tyydynkin. Mutta silti, voin kyseenalaistaa kaiken. Sen olen oppinut yliopistossa, että kaiken voi aina kyseenalaistaa - se on tiedon yksi kriteereistä: kriittisyys. Itsekriittisyys puolestaan ei ole yksi ihmiselämän tarkoituksista. Miksi siis olen niin kriittinen? Rauhaton ja kriittinen. Alati vaihtuva tuuliviiri. Missä hitossa se paikkanikin on, jonne minut on luotu? Jos joskus sen paikan löydän, löydänkö siellä rauhan ja vastauksen tähän alati muuttuvaan, vaihtuvaan vuoristorataan? Onko jossain kaikki avaimet näihin lukkoihin, joita kannan mukanani minne menenkin. Jotka kulkevat mielessäni vasten kaikkia tahtojani. Niihin lukkoihin, joiden taakse en voi päästää täysin ketään. Ikinä.

Onko sellaisia avaimia edes olemassa? Onko helppoja ratkaisuja muualla, kuin matematiikan kirjan takaosassa? Muistan, miten helpottavalta tuntui löytää ratkaisut kaikkiin tehtäviin. Ei tarvinut huolehtia siitä, että olisi nolannut itsensä tietämättömyydellään muiden edessä. Toisaalta mitä niistäkin huijaamisista oppi? Ei paljon mitään. Ehkä lähinnä tiesi sen, oliko laskuineen oikeilla jäljillä, mutta loppujen lopuksi valmiista ratkaisuista ei koskaan hyötynyt sen suuremmin - ainakaan kokeissa. Virheiden tekeminen opetti tuhat kertaa paremmin kuin valmiit vastaukset kemian tai matematiikan tehtäväkirjan takaosassa. Virheet. Ne perhanan virheet. Kun niihinkin oppisi suhtautumaan avoimemmin - ottamaan ne oppimistilanteina. Kun niitä oppisi haluamaan tehdä virheitä - jotta oppisi. Jottei tarvitsisi muutaman vuoden päästä tajuta, ettei taaskaan ole oppinut mitään. Mutta mehän opimme. Jatkuvasti. Tahtomattamme. Kaikkea. Omaksumme. Näemme. Koemme. Tallennamme tietoa. Edes jotain hyötyä siitäkin kasvatustieteestä. Niin monta iltaa istuin tekemässä niitä käsitekarttoja, lukemassa tekstiä ja pohtimassa teorioita. Tuntuu oudolta ja vieraalta, kun ei sitä ei enää ole. On vain kirjat ja essee, vähän ranskaakin siinä ohessa. Toisaalta, tämä kuvio tuntuu omimmalta. Ajattelin todellakin lukea ranskan kokonaisuutena. En tiedä mihin sitä tarvitsen, mutta se palo jota tunnen tuota hankalaa kieltä kohtaan on jotain sellaista, mitä en osaa sanoin kuvailla. Ehkä siinä on taustalla jokainen niistä kielloista, joita isä sanoi. "Et sinä sitä opi. Ei kukaan osaa opettaakkaan sitä." Pessimisti ei pety, niinhän minäkin sen koen. Mutta silti tuntuu, että vasta abivuosi ja ensimmäinen kosketukseni ranskan kieleen, saivat minut tajuamaan kuinka paljon olin tuota kieltä rinnalleni kaivannut. Miten voi kaivata jotain, mitä ei ole koskaan saanut, kokenut, opetellut? Se on rakkautta, mutta minkälaista?

Nyt minä osaan. Nyt minä osaan ja saan osata niin kauan kuin haluan koska olen vain itse itselleni vastuussa. Tästä edespäin koko elämäni on itse itselleni vastuussa olemista. Tuntuu niin oudolta, että olen tässä tilanteessa. Varsinkin istuessani vanhan huoneeni karvamatolla, läppäri sylissä ja nojaten uudenuuteen kirjahyllyyn, en voi käsittää miten pitkälle olen kipittänyt pienenpienillä jaloillani. Varmaan tajuan kaiken vasta sitten, kun saan maisterinpaperit käteeni. (Tapahtuuko se vertauskuvallisesti, vai saanko ne käteeni?). Mutta tiedän, että sekään ei ole maalini. Haluan tähdätä vieläkin korkeammalle. Korkeammalle kuin kukaan muu suvussani aiemmin. Haluan ne tohtorin paperit. Vielä jokin kaunis päivä ne saan. Jokainen aamu kun en jaksa nousta sängystä tai jokainen hetki kun mieleni tekee luovuttaa kaiken suhteen, eikä mikään aiempi motivaattorini enää minua auta, lupaan pitää mielessäni ne tohtorin paperit. Ei kukaan, eikä mikään voi minua estää tavoittelemasta haaveitani. Ei mikään sairaus, masennus, syömishäiriö, lättäjalka, polvivamma, tottelematon luonnokikkuratukka, epävihreän värinen silmä, löllö kohta reidessä, liian littana pakara, huono arvosana tentissä tai kirjoitusvirhe blogissa, nolo sana keskustelussa tai feidaus ennen treffejä. Ei mikään voi tulla unelmieni tielle enää. Jos nyt luovuttaisin, se olisi sama kuin olisi viiden metrin päässä Mt. Everestin huipulta ja päättäisi luovuttaa kun sormessa on kramppi - sanoinkuvaamattoman typerää. Tosin, yhtä typerää oli kuvata suurta yliopistourakkaa viiden metrin matkaan Mt. Everestillä. Mutta toisaalta, tarkoitin laajempaa kokonaisuutta. Tätä elämää.

Elämäni hassuin, hulluin ja kiireisin vuosi alkaa lähestyä monella tavalla kohti siirtymää ja uutta alkua. Eäänlaista uutta alkua, suurta pommia. Nojaa, uusivuosi ei koskaan ole ollut suosikkejani. Mutta niin, on aika miettiä miten voin tämän vuoden vielä kruunata - tehdä siitä vieläkin unohtumattomamman. Tosin, lukion viimeisten kirjoitusten suorittaminen, ensimmäisten kaupan alan töiden tekeminen, synttärit, lakkiaiset, pääsykokeisiin pänttääminen ja kotimaisen kirjallisuuden pääsykokeet,  yliopistoon pääseminen, Barcelona, tyttöjenristeily, muutto upeaan kaupunkiin ja kaikki uudet ystävyyssuhteet olisivat jo itsellään niin hieno kokonaisuus, etten oikein tiedä miten laittaa paremmaksi. Enää voin vain parantaa itseäni. Itseni. Kaikki haavani. Arpeni. Kaikki kolhuni. Kaikki naarmuni ovat jo parantuneet. Yhtään viiltelyjälkeä ei enää vierain silmin näe. Minä paranen monin tavoin, mutta vielä vuodan verta niin monesta paikasta. Kaikesta huolimatta, minä elän. Ja vaikka nyt kellunkin liian korkealla, tulen sieltä alas (kunhan en liian alas). Sydämeni on vallannut toivo. Horjumaton usko tulevaisuuteen. Siihen, että kaikki järjestyy. Se on viimein taottu päähäni, poltettu aivoihin. Kaikki järjestyy. Minäkin järjestyn. Jotenkin, Vielä joskus.

Muutaman viikon päästä saan ne uudet lasit, joista olen haaveillut niin kauan. Sitten tämä silmälasifriikki alkaa pikkuhiljaa näyttää itseltään - tai ainakin siltä, keneltä tuntee näyttävänsä.
Ehkä se on pieni askel kohti sitä Siiriä, joka jäi jonnekin vuoden 2011 kesään. Sinne Kuopioon, Rikun mökin laiturille. Juhannukseen. Valoisiin kesäöihin ensirakkautensa käsivarsille. Jos nyt oikein siirappinen, aikojen kultaama mielikuva maalataan. Tai ehkä se Siiri jäi uistelemaan Kallaveteen. Siinä olin hyvä, luonnonlahjakkuus. Parempi kuin Riku. Mahtoi kalamiestä vituttaa. Ehkä SE Siiri on jossain suuressa kaupungissa. Hukkuneena katujen ja kortteleiden väliin. Toivottavasti sillä on lämmin. Ehkä se kesän 2011 lämpö yltää vielä lämmittämään sitä tyttöä.

Kunpa olisin osannut odottaa. Hillitä itseni ja osata varautua siihen, ettei nuori rakkaus koskaan kestä. EI näiden tuulten alla. Se alamäki mikä koko korttitalotilanteesta alkoi, on ehkä viimein päättynyt, mutta mäki on ollut raskas kieriä alas. Päätä pyörryttää. Pettymys, petetyksi tuleminen ja jättäminen, jätetyksi tuleminen ja se koko perhanan kierre ja ruljanssi koko sen saamarin syksyn. Eroaminen sellaisesta ihmisestä, joka on ensimmäisenä rakastanut sinua kaikkine virheineen, on ehkä ollut kaikkein vaikeinta ikinä - ja katsoa sivusta, miten kaikki herkät nuoret lupaukset rikotaan yksi kerrallaan, tallotaan maahan ja syljetään päälle. Aivan siinä katseesi alla. Nuori rakkaus on niin armoton, kun ei ole oppinut kovettamaan itseään. Antaa itsestään kaiken, eikä tajua suojata arimpia sydämen sopukoitaan. Ja se pelko mikä siitä kaikesta aiheutui. Se, että pystyykö minua edes rakastamaan? Eikä siihen ole vieläkään löytynyt vastausta. Ei tarpeeksi hyvää miestä korvaamaan ensimmäistä. Ei tarpeeksi samanlaista, ei tarpeeksi erilaista. Kukaan ei sovi enää kuvioon.. Ei 16 vuotiaana tai koskaan ole tarpeeksi vanha kuulemaan "en tiedä rakastanko sua enää." Miten ei voi olla varma? Miten helvetissä voi sanoa, ettei tiedä enää. Onko mustavalkoista ajatella, että rakkaudessa vallitsee joko-tai? Kolme vuotta myöhemmin, pohdin edelleen samaa kysymystä uudestaan ja uudestaan, mutta enää ei satu. Ei ole sattunut aikoihin. Mutta vieläkään en ole lakkanut etsimästä. En, vaikka lupasin.

Nyt lupaan, että viimein alan nauttia vain elämän kyydistä vapaamatkustajan roolissa. Otan kaiken vastaan mitä tulee ja muutan sen vahvuudeksi. En enää muserru. Elän. Hengitän. Uskon ja olen.

Kun mielelläsi on kaksi suuntaa...

Jokaisen elämään kuuluu tunnetilojen vaihtelu. Välillä on alakuloinen olo, välillä kaikki menee todella hyvin. Useimmiten kuitenkin eletään sitä tasaista, autuasta elämää, johon nämä pienet vaihtelut tuovat mielenkiintoa ja sisältöä. Mitä jos nyt huviksesi kuvittelisitkin seuraavaa:

Et tiedä mitä on "tasainen, autuas elämä." 

Kun olet surullinen, kynnät pohjamutia löytämättä tietä ulos. Tunnet olevasi ulkopuolinen, ahdistus on jokapäiväistä. Tunnet itsesi täysin nollaksi, täysin turhaksi. Sinulla ei ole oikeutta edes syödä, niin turha olet. Rumakin vielä. Tyhmä. Oksettava. Täysin kuraa. Aamulla et jaksa nousta sängystä kouluun, tai sitten luovutat kesken päivän ja pakenet omiin oloihisi. Kaverit jäävät, harrastukset jäävät, kaikki missä joudut tapaamaan ihmisiä. Mikään ei kiinnosta, mikään ei tuo iloa. Kaikki on synkkää, kaikki on harmaata. Kylmää. Vierasta. Lopulta olet niin pohjalla, että et osaa enää edes itkeä. Päähäsi pilkahtelee ajatuksia, että sinulla on pakotie. Aina on pakotie ja voit päättää kaiken, koska et voi olla varma loppuuko huono vaihe koskaan. Mutta se loppuu.

Sen jälkeen olet korkeammalla kuin puiden latvat. Olet ylienerginen, rauhaton, säntäilet ympriinsä vailla nukkumisentarvetta - tarvetta levolle. Et osaa tehdä päätöksiä, etkä saa aloitettuja projekteja loppuun. Teet tyhmiä tekoja esimerkiksi alkoholin ja miesten suhteen, etkä oikeastaan välitä tekojesi seurauksista. Mutta kaikki on hyvin, niin hyvin kuin vain voi olla ja räjähdät onnesta. Olet niin onnellinen ja energinen, että puhua papatat jatkuvasti ja alat täristä jos joudut hetkenkin olemaan paikoillasi. Joko sinun ei tarvitse syödä tai syöt kaiken. Olet yli-ihminen, tunnet pystyväsi ihan mihin tahansa. Taot kun rauta on kuumaa ja kaikki onnistuu! Edes taivas ei ole rajana, olethan niin yliupea ja mahtava pakkaus! Olet niin mahtava että voit tehdä omasi ja toistenkin hommat. Sinähän jaksat mitä vain! Mitä täydempi kalenteri ja päiväohjelma - sen parempi. Et ole koskaan kotona. Rahaa palaa, koska ethän sinä vain voi olla paikoillasi ja tyydyttävä elämä maksaa upealle ihmiselle vähän. Tai vähän enemmänkin. Se maksaa kaiken. Kunnes...
a) Tulee stoppi. Voimat loppuvat seinään.
b) Jotain tapahtuu. Joku asia muistuttaa alitajuisesti vanhoista käsittelemättömistä ongelmista ja sokka laukeaa.
c) Suuri epäonnistuminen, mitä kantti ei kestä.
d) Ajaudut psykoosiin ja kaikki hajoaa.
Oli syy mikä tahansa, lopulta masennus puskee salakavalasti päälle verhoutuneena ahdistukseen. Paniikissa yrität estää masennuksen vallankumouksen, mutta et tiedä miten. Pienen stabiilin vaiheen jälkeen, kierros alkaa alusta.


Mitä jos nyt kertoisin, että joillekin tuo on arkipäivää?

Sain diagnoosin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä lokakuussa 2010. Minulle se oli helpotus, perheelle shokki. Tiesin, ettei näin suuri mielialojen vaihtelu voinut olla normaalia, olin helpottunut kuullessani, ettei se ollutkaan. Diagnoosin hetkellä elämä ja kaikki haaveet menivät uusiksi. Lääkäri totesi, etten saisi siltikään luopua unelmistani, että mikään ei ole muuttunut. Olen vieläkin vähän vihainen, sillä tottakai kaikki oli muuttunut. 15-vuotiaalle tytölle jokaikinen asia oli muuttunut.

1. Lokakuu 2010, juuri diagnoosin saanut.

2. Joulukuu 2011, pientä teiniangstia havaittavissa.

3. ja 4. alkuvuotta 2012. Kausi alkoi siis syksyllä 2011, helliti kevääksi ja alkukesäksi ja iski taas kesän lopussa päälle... 

1. ja 2. Kevät ja alkukesää 2012

2. Kesäkuuta 2013, juuri 18 vuotta täyttänyt ja lukion 2. luokan lopettanut. Syömishäiriö pahimmillaan, rinnalle mania. Hullu kesä...

4. Kesäkuu 2014, jona meno meni vieläkin hullumaksi...

Itsetarkastelua, itsetarkastelua, itsetarkastelua. Joka päivä joudun tarkastelemaan itseäni, tunteitani. Pohtimaan missä vaiheessa vuoristorataa olen menossa. Joudun pohtimaan miksi mieliala on muuttumassa, mitä on tapahtunut ja miten voin estää muutoksen. Lääkkeet auttavat tasaamalla huippuja kumpaankin suuntaan, mutta jatkuva itsetarkastelu on kaiken a ja o, jotta tiedän muutella annostusta oikean tasapainon löytämiseksi. Lääkkeissä on hyvät ja huonot puolensa, toisaalta ne tasoittavat mielialoja, toisaalta tekevät minut joskus aivan zombiksi ja kykenemättömäksi tuntemaan mitään. Lääkkeet myös lihottavat, joten se on ajanut minut myös omanlaisiinsa ongelmiin.

Ystävien tuki on tärkeää. Depressiovaiheen aikana tarvitsen enemmän ulkopuolista tukea, uskoa ja kannustusta, jotta jaksan kaiken yli. Maanisessa vaiheessa minun pitää höllätä, vähentää hommia ja yrittää pysyä aloillani. Toisinaan kaverit loukkaantuvat maanisessa vaiheessa luullen, etten vain halua viettää aikaa heidän kanssaan. Oikeasti vain tarvitsen hengähdystauon. Vaikeinta on se, etten huomaa maanisuuttani. Olen mielestäni silloin terve, ja jos joku väittää muuta, niin siitä seuraa riita. Olen yrittänyt muuttaa reagointiani ihmisten varoitteluun, mutta se on todella vaikeaa. Maanisessa vaiheessa kaikki vain on niin hyvin ja se tuntuu ihanalta vaihtelulta syvän masennuksen jälkeen. Siksi siitä ei halua päästää irti. Ihmiset, jotka puuttuvat asiaan tuntuvat silloin vain haluavan minun elävän jatkuvassa masennuksessa. On vaikea ajatella heidän haluavan vain parastani.

Depressio ja mania eivät tule yksin. Niiden takia kärsin paniikkikohtauksista ja pohjattomasta ahdistuksesta. Depressio vahvistaa fobioitani ja eteenkin sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Ääripäät muuttavat käyttäytymistäni, tekevät minusta joskus jonkun aivan muun.
Maanisessa vaiheessa repseän melupekan, joka nauraa ja hymyilee ja heittää vitsejä - joka tekee kaiken ja suoriutuu kaikesta mielettömällä voimalla. Ei tilannetajua. Ärtyy nopeasti ja helposti, jos jotuuu istumaan liikaa aloillaan. Ryyppää ja juhlii jatkuvien ylilyöntien kera. Yltiöpäisen itsevarma ja itsekäs.
Depressiovaiheessa vetäytyvän, hiljaisen, vihamielisen, sulkeutuneen ihmisen, joka tuijottaa eteensä tai katoaa kesken kaiken. Jolle ei voi puhua, joka ei halua puhua. Ei vastaa puhelimeen, viesteihin. Ei lähde mukaan suunniteltuihin juttuihin. Rikkoo lupauksiaan, koska ei vaan jaksa. Jättäytyyy ryhmätehtävissä normaalista poiketen ulkopuolelle. Äärettömän heikko itsetunto.

Olen kontrollifriikki, mutta syystä. Katkeria ovat ne tilanteet, kun minulle sanotaan ulkopuolisen ihmisen toimesta, etten saisi murehtia tulevaisuudesta niin paljon. Minun tulisi kuulemma elää ilman huolia, murheita ja suunnitelmia, sekä jatkuvaa vatvomista. Minun tulisi elää hetkessä, niin kuin huomista ei olisi. Harmi vain, että sellainen käytös johtaa monesti maniaan.
Ihmiset eivät ymmärrä, etten voi elää aivan vapaasti. Jos haluan elää pitkän, hyvän elämän, minun täytyy tutkiskella itseäni ja oloani jatkuvasti. Minun täytyy huolehtia ja olla tietoinen tekemisistäni.
Minun täytyy muistaa ottaa lääkkeeni joka päivä ja muuttaa annostusta mielialani mukaan. Minun täytyy olla tietoinen siitä, että miten paljon hommaa olen itselleni ottanut ja ja jaksanko ne tehdä. Minun täytyy myös olla tietoinen siitä, kummassa vaiheessa olen menossa, vai olenko ns. kehitysvaiheessa vai onko tilanne toistaiseksi stabiili.

Elämäni on yhtä suurta suunnittelua. En voi lähteä koskaan pitkiksi ajoiksi ulkomaille, koska minulla on kallis lääkitys ja tarvitsen seurantakäyntejä lääkärin kanssa. Mielialat heittelevät vieläkin paljon, joten olisi edesvastuutonta tehdä nyt liian pitkälle tähtääviä päätöksiä hetken huumassa. En voi koskaan lopettaa lääkkeitäni seinään, en edes halua tietää mitä sitten tapahtuisi. En voi tehdä epäsäännöllistä vuorotyötä, koska säännöllisyys ja tietyt rutiinit pitävät minut kasassa. Joudun aina syömään terveellisemmin kuin muut, koska muuten painoni nousee lääkkeiden takia kohisten. Ihmissuhteiden aluksi minun täytyy miettiä, miten kerron sairaudestani - se kun nyt sattuu vain olemaan iso osa minua ja käytöstäni. Kertomisen taakka luo suuret paineet, sillä en voi antaa itseni kiintyä kehenkään ennen sitä: muutamia kertoja ihminen on tunnustukseni jälkeen ottanut etäisyyttä minuun.

Ei ole nyt ajankohtaista, mutta joskus sitten... Itseni lisäksi jonakin kauniina päivänä minun tulee tarkkailla jälkikasvuani, sillä hyvin todennäköistä on että mahdolliset lapseni saavat saman sairauden. Diagnoosi on nostanut myös esiin sen, voinko tai uskallanko ikinä hankkia ylipäätään omia lapsia. Pystyisinkö elämään sen tiedon kanssa, että olen antanut lapselleni saman sairauden - saman kohtalon? Pystyisinkö itse sairauteni kanssa katsomaan sivusta kun lapseni on syvällä pohjalla ja toivoo kuolemaansa tai polttaa itsensä loppuun samalla vaarantaen fyysisen terveytensä. En tiedä. Tämä vaatii runsaasti lisää itsetutkintaa, minulla on aikaa pohtia asiaa.

Mutta. Suurin osa vuoristoradasta tapahtuu vain pääni sisällä. En ole väkivaltainen, en käytä huumeita, en kuule ääniä tai näe harhoja. En halua tämän kirjoituksen myötä tulla leimatuksi hulluksi (kuten varmaan muutamien mielestä tulen, se nyt vain on surullinen fakta), haluan vain lisätä tietoutta siitä, että käyttäytymiselleni on syy. Haluan lisätä tietoutta siitä, että mielenterveyden häiriöt eivät tarkoita automaattisesti hulluutta. Haluan poistaa tabun kaksisuuntaisen mielialahäiriön ympäriltä. Olen itse asian kanssa täysin sinut, miksei yhteiskunta olisi?

En kaipaa ylimääräistä huomiota tai sääliä. En tee niillä mitään. En myöskään halua stigmaa otsaani. Elän mahdollisimman normaalia elämää, olen yliopistossa ja tavoittelen unelmiani. Mikään ei ole mahdotonta, kunhan asiat osaa järjestellä oikein. Muistaa, että on suuri mahdollisuus siihen, että vielä on huominen. En myöskään sano, ettenkö koskaan toipuisi.

Jos sairauteni on minulle jotain antanut, niin se on ehdottomasti kyky tulkita muita ihmisiä ja heidän tekemisiään ja motiivejaan, kyky ymmärtää mielenterveyden häiriöitä. Osaan myös tutkia itseäni ja tunteitani hyvin ja osaan ilmaista itseäni luovasti.
Tiedän, miltä tuntuu masennus ja tällä hetkellä elän sitä. Tiedän myös miltä tuntuu, kun elää korkeuksissa. Tiedän, että niiden väliin kuuluu tasapaino ja kultainen keskitie. Uskon vahvasti, että joku päivä vielä saan kaikki ongelmani käsiteltyä ja astelen myös tuota kultaista, ihanan tasaista keskitietä.