Minuutta etsimässä

Viimeaikoina on mieleni päällä ollut erityisesti yksi asia. Nyt kun olen viimein vapautunut lukioilmapiirin odotuksista ja normeista, olen muuttanut omilleni kaupunkiin, olen päässyt yliopistoon ja pääsen toteuttamaan unelmiani, on mieleeni noussut suurimpana kysymyksenä "kuka h*lvetti minä olen?"

Nyt olen ikäänkuin risteyksessä. Voin kehittää itseäni juuri siihen suuntaan kun haluan. Mutta kun niitä vaihtoehtoja on niin pirusti! Pelkään, että valitsen väärin ja joskus viisikymppisenä tajuan, että olisinkin halunnut olla urbaani kaljupäinen lentomäntä-kätilö, jolla on seitsemän lasta joista kolme on adoptoitu jostain Uzbekistanista. En kadu juurikaan elämässäni asioita, joita teen. Enemmän kadun niitä, joita jätän tekemättä. Pelkään, että elän elämääni väärin. Hassua eikö? Minähän se olen oman elämäni subjekti!

Kuva on Aleksis Kiven juhlaillalliselta. Aluksi tunsin oloni ihan mielettömän "omaksi" ja itsevarmaksi. Peilistä katsoi todellinen minä. En tiedä minne ja miksi se katosi.

Joojoo, tiedetään, indentiteetin etsintä on täysin normaalia suunnilleen kaksikymppisenä, ja että se on prosessi joka jatkuu läpi elämän laabalaabalaa. Minusta kuitenkin tuntuu, etten tiedä laisinkaan kuka olen. Olen vailla suuntaa, pää täynnä kysymyksiä joihin en osaa vastata. Kuka minä olen, miten haluan pukeutua, miltä haluan näyttää, miten haluan tehdä itsestäni persoonallisen? Mistä asioista tulen surulliseksi, mistä iloiseksi. Mitä asiat tekevät minusta minut? Osaan olen tämän illan aikana keksinyt vastauksen. Jäsentääkseni ajatuksiani, ja todistaakseni itselleni kuinka paljon itsestäni oikeasti tiedän, aion nyt kirjoittaa tietoni itsestäni ylös.

Ja asu, jossa tunsin oloni erittäin itsevarmaksi ja minuksi. Isän vanha jokapoikapaita, kirpparilta löydetty villatakki, mangon peppufarkut jaa kirpparilta löydetyt bootsit.

Olen Siiri Eveliina, isän toiveiden mukaan Laura. Olen turkulaistunut kotkalais-valkeakoskelainen härkätyttö, moninpaikoin itsekäs esteetikko. Olen luova. Rakastan musiikkia, runoja, vanilijantuoksua, puhtaita lakanoita, pitkiä syvällisiä keskusteluita ja merta. Rakastan myös matkustelua ja ranskan kieltä. Rakastan paneutua asioihin ja tehdä kaiken täysillä. Rakastan myös vaikuttaa asioihin - tai ainakin vatvoa maailman ongelmia ja kehitellä niihin ratkaisuja! Olen pomoittelija, mutta liian usein mukaudun muiden mielipiteisiin, sillä pelkään olevani väärää mieltä. Olen sitoutumiskammoinen, mutta pelkään myös jääväni yksin. Pelkään myös jatkuvasti puhuvani itsestäni liikaa.

Minä, urheiluhullu?

Tulen surulliseksi epäonnistumisista ja nähdessäni äitini tai jonkun muun minulle rakkaan ihmisen itkevän. Tulen iloiseksi muiden onnellisuudesta, ihmisten hymyistä ja nauruista, rakastuneista pareista ja aurinkoisista aamuista, vesisateesta, merestä, aamukahvista ja -puurosta, suklaalevyn ensimmäisestä palasta suklaata.
Tiedän, että haluan leikata hiukseni taas lyhyeksi. Tiedän, että haluan uudet lasit, sillä vihaan nykyisiä. Tiedän, että rakastan liikuntaa ja haluan teräksiset selkälihakset. Tiedän, että otan tatuoinnin (ja tiedän jopa minkälaisen). Unelmoin sivusiilestä, parisuhteesta, ongelmattomasta suhteesta ruokaan, omasta talosta meren rannalla, tohtorin papereista, häistä ja kiinalaisesta adoptiotyttärestä.

 

1. Olenko minä tälläinen keikistelijä? 2. Vai kiltti hymytyttö?
3. Nämä lasit ainakin haluan. En ole ehtinyt tilaamaan kaikessa sekoilussani. 4. Nämä hiukset haluan takaisin! Ne tuntuivat niin omilta!

Kuten äitini sen viisaasti minulle puhelimessakin sanoi; "Sinulla on aikaa. Anna itsellesi sitä."

Onko muita, joilla on (ollut) minuus hukassa? 

Kun mielelläsi on kaksi suuntaa...

Jokaisen elämään kuuluu tunnetilojen vaihtelu. Välillä on alakuloinen olo, välillä kaikki menee todella hyvin. Useimmiten kuitenkin eletään sitä tasaista, autuasta elämää, johon nämä pienet vaihtelut tuovat mielenkiintoa ja sisältöä. Mitä jos nyt huviksesi kuvittelisitkin seuraavaa:

Et tiedä mitä on "tasainen, autuas elämä." 

Kun olet surullinen, kynnät pohjamutia löytämättä tietä ulos. Tunnet olevasi ulkopuolinen, ahdistus on jokapäiväistä. Tunnet itsesi täysin nollaksi, täysin turhaksi. Sinulla ei ole oikeutta edes syödä, niin turha olet. Rumakin vielä. Tyhmä. Oksettava. Täysin kuraa. Aamulla et jaksa nousta sängystä kouluun, tai sitten luovutat kesken päivän ja pakenet omiin oloihisi. Kaverit jäävät, harrastukset jäävät, kaikki missä joudut tapaamaan ihmisiä. Mikään ei kiinnosta, mikään ei tuo iloa. Kaikki on synkkää, kaikki on harmaata. Kylmää. Vierasta. Lopulta olet niin pohjalla, että et osaa enää edes itkeä. Päähäsi pilkahtelee ajatuksia, että sinulla on pakotie. Aina on pakotie ja voit päättää kaiken, koska et voi olla varma loppuuko huono vaihe koskaan. Mutta se loppuu.

Sen jälkeen olet korkeammalla kuin puiden latvat. Olet ylienerginen, rauhaton, säntäilet ympriinsä vailla nukkumisentarvetta - tarvetta levolle. Et osaa tehdä päätöksiä, etkä saa aloitettuja projekteja loppuun. Teet tyhmiä tekoja esimerkiksi alkoholin ja miesten suhteen, etkä oikeastaan välitä tekojesi seurauksista. Mutta kaikki on hyvin, niin hyvin kuin vain voi olla ja räjähdät onnesta. Olet niin onnellinen ja energinen, että puhua papatat jatkuvasti ja alat täristä jos joudut hetkenkin olemaan paikoillasi. Joko sinun ei tarvitse syödä tai syöt kaiken. Olet yli-ihminen, tunnet pystyväsi ihan mihin tahansa. Taot kun rauta on kuumaa ja kaikki onnistuu! Edes taivas ei ole rajana, olethan niin yliupea ja mahtava pakkaus! Olet niin mahtava että voit tehdä omasi ja toistenkin hommat. Sinähän jaksat mitä vain! Mitä täydempi kalenteri ja päiväohjelma - sen parempi. Et ole koskaan kotona. Rahaa palaa, koska ethän sinä vain voi olla paikoillasi ja tyydyttävä elämä maksaa upealle ihmiselle vähän. Tai vähän enemmänkin. Se maksaa kaiken. Kunnes...
a) Tulee stoppi. Voimat loppuvat seinään.
b) Jotain tapahtuu. Joku asia muistuttaa alitajuisesti vanhoista käsittelemättömistä ongelmista ja sokka laukeaa.
c) Suuri epäonnistuminen, mitä kantti ei kestä.
d) Ajaudut psykoosiin ja kaikki hajoaa.
Oli syy mikä tahansa, lopulta masennus puskee salakavalasti päälle verhoutuneena ahdistukseen. Paniikissa yrität estää masennuksen vallankumouksen, mutta et tiedä miten. Pienen stabiilin vaiheen jälkeen, kierros alkaa alusta.


Mitä jos nyt kertoisin, että joillekin tuo on arkipäivää?

Sain diagnoosin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä lokakuussa 2010. Minulle se oli helpotus, perheelle shokki. Tiesin, ettei näin suuri mielialojen vaihtelu voinut olla normaalia, olin helpottunut kuullessani, ettei se ollutkaan. Diagnoosin hetkellä elämä ja kaikki haaveet menivät uusiksi. Lääkäri totesi, etten saisi siltikään luopua unelmistani, että mikään ei ole muuttunut. Olen vieläkin vähän vihainen, sillä tottakai kaikki oli muuttunut. 15-vuotiaalle tytölle jokaikinen asia oli muuttunut.

1. Lokakuu 2010, juuri diagnoosin saanut.

2. Joulukuu 2011, pientä teiniangstia havaittavissa.

3. ja 4. alkuvuotta 2012. Kausi alkoi siis syksyllä 2011, helliti kevääksi ja alkukesäksi ja iski taas kesän lopussa päälle... 

1. ja 2. Kevät ja alkukesää 2012

2. Kesäkuuta 2013, juuri 18 vuotta täyttänyt ja lukion 2. luokan lopettanut. Syömishäiriö pahimmillaan, rinnalle mania. Hullu kesä...

4. Kesäkuu 2014, jona meno meni vieläkin hullumaksi...

Itsetarkastelua, itsetarkastelua, itsetarkastelua. Joka päivä joudun tarkastelemaan itseäni, tunteitani. Pohtimaan missä vaiheessa vuoristorataa olen menossa. Joudun pohtimaan miksi mieliala on muuttumassa, mitä on tapahtunut ja miten voin estää muutoksen. Lääkkeet auttavat tasaamalla huippuja kumpaankin suuntaan, mutta jatkuva itsetarkastelu on kaiken a ja o, jotta tiedän muutella annostusta oikean tasapainon löytämiseksi. Lääkkeissä on hyvät ja huonot puolensa, toisaalta ne tasoittavat mielialoja, toisaalta tekevät minut joskus aivan zombiksi ja kykenemättömäksi tuntemaan mitään. Lääkkeet myös lihottavat, joten se on ajanut minut myös omanlaisiinsa ongelmiin.

Ystävien tuki on tärkeää. Depressiovaiheen aikana tarvitsen enemmän ulkopuolista tukea, uskoa ja kannustusta, jotta jaksan kaiken yli. Maanisessa vaiheessa minun pitää höllätä, vähentää hommia ja yrittää pysyä aloillani. Toisinaan kaverit loukkaantuvat maanisessa vaiheessa luullen, etten vain halua viettää aikaa heidän kanssaan. Oikeasti vain tarvitsen hengähdystauon. Vaikeinta on se, etten huomaa maanisuuttani. Olen mielestäni silloin terve, ja jos joku väittää muuta, niin siitä seuraa riita. Olen yrittänyt muuttaa reagointiani ihmisten varoitteluun, mutta se on todella vaikeaa. Maanisessa vaiheessa kaikki vain on niin hyvin ja se tuntuu ihanalta vaihtelulta syvän masennuksen jälkeen. Siksi siitä ei halua päästää irti. Ihmiset, jotka puuttuvat asiaan tuntuvat silloin vain haluavan minun elävän jatkuvassa masennuksessa. On vaikea ajatella heidän haluavan vain parastani.

Depressio ja mania eivät tule yksin. Niiden takia kärsin paniikkikohtauksista ja pohjattomasta ahdistuksesta. Depressio vahvistaa fobioitani ja eteenkin sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Ääripäät muuttavat käyttäytymistäni, tekevät minusta joskus jonkun aivan muun.
Maanisessa vaiheessa repseän melupekan, joka nauraa ja hymyilee ja heittää vitsejä - joka tekee kaiken ja suoriutuu kaikesta mielettömällä voimalla. Ei tilannetajua. Ärtyy nopeasti ja helposti, jos jotuuu istumaan liikaa aloillaan. Ryyppää ja juhlii jatkuvien ylilyöntien kera. Yltiöpäisen itsevarma ja itsekäs.
Depressiovaiheessa vetäytyvän, hiljaisen, vihamielisen, sulkeutuneen ihmisen, joka tuijottaa eteensä tai katoaa kesken kaiken. Jolle ei voi puhua, joka ei halua puhua. Ei vastaa puhelimeen, viesteihin. Ei lähde mukaan suunniteltuihin juttuihin. Rikkoo lupauksiaan, koska ei vaan jaksa. Jättäytyyy ryhmätehtävissä normaalista poiketen ulkopuolelle. Äärettömän heikko itsetunto.

Olen kontrollifriikki, mutta syystä. Katkeria ovat ne tilanteet, kun minulle sanotaan ulkopuolisen ihmisen toimesta, etten saisi murehtia tulevaisuudesta niin paljon. Minun tulisi kuulemma elää ilman huolia, murheita ja suunnitelmia, sekä jatkuvaa vatvomista. Minun tulisi elää hetkessä, niin kuin huomista ei olisi. Harmi vain, että sellainen käytös johtaa monesti maniaan.
Ihmiset eivät ymmärrä, etten voi elää aivan vapaasti. Jos haluan elää pitkän, hyvän elämän, minun täytyy tutkiskella itseäni ja oloani jatkuvasti. Minun täytyy huolehtia ja olla tietoinen tekemisistäni.
Minun täytyy muistaa ottaa lääkkeeni joka päivä ja muuttaa annostusta mielialani mukaan. Minun täytyy olla tietoinen siitä, että miten paljon hommaa olen itselleni ottanut ja ja jaksanko ne tehdä. Minun täytyy myös olla tietoinen siitä, kummassa vaiheessa olen menossa, vai olenko ns. kehitysvaiheessa vai onko tilanne toistaiseksi stabiili.

Elämäni on yhtä suurta suunnittelua. En voi lähteä koskaan pitkiksi ajoiksi ulkomaille, koska minulla on kallis lääkitys ja tarvitsen seurantakäyntejä lääkärin kanssa. Mielialat heittelevät vieläkin paljon, joten olisi edesvastuutonta tehdä nyt liian pitkälle tähtääviä päätöksiä hetken huumassa. En voi koskaan lopettaa lääkkeitäni seinään, en edes halua tietää mitä sitten tapahtuisi. En voi tehdä epäsäännöllistä vuorotyötä, koska säännöllisyys ja tietyt rutiinit pitävät minut kasassa. Joudun aina syömään terveellisemmin kuin muut, koska muuten painoni nousee lääkkeiden takia kohisten. Ihmissuhteiden aluksi minun täytyy miettiä, miten kerron sairaudestani - se kun nyt sattuu vain olemaan iso osa minua ja käytöstäni. Kertomisen taakka luo suuret paineet, sillä en voi antaa itseni kiintyä kehenkään ennen sitä: muutamia kertoja ihminen on tunnustukseni jälkeen ottanut etäisyyttä minuun.

Ei ole nyt ajankohtaista, mutta joskus sitten... Itseni lisäksi jonakin kauniina päivänä minun tulee tarkkailla jälkikasvuani, sillä hyvin todennäköistä on että mahdolliset lapseni saavat saman sairauden. Diagnoosi on nostanut myös esiin sen, voinko tai uskallanko ikinä hankkia ylipäätään omia lapsia. Pystyisinkö elämään sen tiedon kanssa, että olen antanut lapselleni saman sairauden - saman kohtalon? Pystyisinkö itse sairauteni kanssa katsomaan sivusta kun lapseni on syvällä pohjalla ja toivoo kuolemaansa tai polttaa itsensä loppuun samalla vaarantaen fyysisen terveytensä. En tiedä. Tämä vaatii runsaasti lisää itsetutkintaa, minulla on aikaa pohtia asiaa.

Mutta. Suurin osa vuoristoradasta tapahtuu vain pääni sisällä. En ole väkivaltainen, en käytä huumeita, en kuule ääniä tai näe harhoja. En halua tämän kirjoituksen myötä tulla leimatuksi hulluksi (kuten varmaan muutamien mielestä tulen, se nyt vain on surullinen fakta), haluan vain lisätä tietoutta siitä, että käyttäytymiselleni on syy. Haluan lisätä tietoutta siitä, että mielenterveyden häiriöt eivät tarkoita automaattisesti hulluutta. Haluan poistaa tabun kaksisuuntaisen mielialahäiriön ympäriltä. Olen itse asian kanssa täysin sinut, miksei yhteiskunta olisi?

En kaipaa ylimääräistä huomiota tai sääliä. En tee niillä mitään. En myöskään halua stigmaa otsaani. Elän mahdollisimman normaalia elämää, olen yliopistossa ja tavoittelen unelmiani. Mikään ei ole mahdotonta, kunhan asiat osaa järjestellä oikein. Muistaa, että on suuri mahdollisuus siihen, että vielä on huominen. En myöskään sano, ettenkö koskaan toipuisi.

Jos sairauteni on minulle jotain antanut, niin se on ehdottomasti kyky tulkita muita ihmisiä ja heidän tekemisiään ja motiivejaan, kyky ymmärtää mielenterveyden häiriöitä. Osaan myös tutkia itseäni ja tunteitani hyvin ja osaan ilmaista itseäni luovasti.
Tiedän, miltä tuntuu masennus ja tällä hetkellä elän sitä. Tiedän myös miltä tuntuu, kun elää korkeuksissa. Tiedän, että niiden väliin kuuluu tasapaino ja kultainen keskitie. Uskon vahvasti, että joku päivä vielä saan kaikki ongelmani käsiteltyä ja astelen myös tuota kultaista, ihanan tasaista keskitietä.

Se kolikon toinen puoli

Epäilen, että erään aiemman kirjoitukseni perusteella monet luulevat minun nyt vihaavan täysillä yliopistoa- Sen sivityssanaviidakoita ja pitkästyttäviä kasvatustieteen luentoja (ei ne aina oikeesti oo niin huonoja) sekä liian fiksujen ihmisten massaa, jossa tuntee älykkyysosamääränsä lähtentelevän perunaa.
Asioilla, kuten ihmisilläkin, on kylläkin kaksi puolta. Olette nähneet vain yhden, hyvin kapea-alaisen, tiukasti rajatun ja vääristyneen, subjektiivisen näkökulman aiheeseen "Suhteeni instituutioon yliopisto", mutta tämä kirjoittaja aikoo nyt kuitenkin raottaa ajatusmaailmaansa, arkeaan ja näkemyksiään vähän enemmän. (Kyllä, yritin tunkea alkuun mahdollisimman monta tänään oppimaani sanaa - ei sillä mitään väliä mikä niiden kokonaiskompositio on. HAHAA)

Asioita joita rakastan yliopistossa (eivät ole millään tapaa paremmuusjärjestyksessä):
Osassa saattaa olla pientä haentaa vielä termien oikeellisuuden ja paikkaansapitävyyden kanssa, mutta se sallittakoot. Nämä ovat omat oletukseni ja hattaraiset mielikuvani.

Sana yliopisto. Mietikkää nyt kuinka hieno se sana on. Yliopisto. YLIiopisto. Siitä hehkuu ylivertaisuus, viisaus, kypsyys, aikuisuus. Se kuiskii hyvää toimeentuloa, viiden (tai kymmenen) vuoden ahkeraa opiskelua, vähintäänkin sitä nobelpalkintoa, insinööriaviomiestä, hienoa tutkintonimikettä! Voi mitä lennokkaita mielikuvia. Kuinka hienoa olla tälläisessä instituutiossa ja näissä hattaraunelmissa osallisena. Onhan siinä se kääntöpuolensa, mutta herranjestas, yliopisto.

Sijainti. Ei olisi Turun yliopistoa ilman Turkua (no shit Sherlock). Sen jokirantaa, satamaa, pikkukahviloita... Turku on täysin aliarvioitu paikka, pakko rakastaa.

Emilia - my partner in crime! Nainen, kuka saisi ensimmäisen puhelun, jos lattiallani olisi ruumis. Nainen, joka saa whatsappinsa koristukseksi rumimmat selfiet ja huonoimmat vitsit. Tämä tyty on niin huippu, että ansaitsee oman lukunsa! En olisi tutustunut ilman yliopistoa tähän äänekkääseen, lämminsydämiseen ilopilleriin (ja olisin menettänyt PALJON). Tällä naisella on kyky saada huonostkin päivästä hyvä ja tylsästäkin luennosta siedettävä. Kaikki ne naurut, kahvit ja luennot. - ja luentojen skippaukset. Fanks homur!

Maisemat, ja näillä ei tarkoiteta vain Emiliaa tai Sirkkalan jylhiä ulkoseiniä ja puhtaita vessoja, vaan myös silmänruokaa, esimerkkinä ja ihan pintaraapaisuna kyseiseen otsikkoon: Dentalin kuumat hammaslääkäriopiskelijapojat. Mmm-m, jos et ole kokenut, kannattaa käydä syömässä Dentalissa - ihan vain silmien hyvinvoinnin kannalta.

Tästä päästäänkin taikasanaan ruoka! Kampusalueella on lukuisia vaihtoehtoja ruokailulle - niin paljon, että välillä tulee tuskainen hiki yrittäessä tehdä valintaa parhaiden menujen väliltä. Paikoilla on omat, löyhähköt funktionsa (jotka eivät kylläkään ole mitenkään tarkkaan rajattua), esim. Bryggestä saa pääasiassa kasvisruokaa, Assarin ullakolta monta kertaa viikossa tortillaa. Mitenkään sen tarkemmin lokeroimatta, on jokaisella raflalla omat asiakaskuntansa riippuen lähellä olevista rakennuksista (Dental:issa sattuu olemaan paljon hammaslääkäriopiskelijoita, Macciavelli:ssä kasvatustieteilijöitä.) Ihaninta on yrittää arvailla pienessä päässään, minkä alan opiskelijoita muut asiakkaat ovat!

Periodit. Ei jaksot, vaan periodit. Neljin kappalein. Kaksi syksyllä, kaksi keväällä. Niin selkeää, niin helppoa. Niin hienoja sanoja (voi ehkä huomata, kuinka pidän hienoista sanoista). Niin fiksua... Tähän saumaan myös opetuksesta vapaat viikot periodien välissä. Ensimmäiseni on seuraavalla viikolla, tosin sen katkaisee keskiviikon tentti. (MUTTA ihanaa saaada edes vähän pidennetty viikonloppu. Luulen, että jos olisin koko viikon aivan toimeeton, suorittaisin 9238 suursiivousta, juoksisin kolme maratonia, söisin kuusi levyä suklaata, katsoisin yöt lävitseen huonoja leffoja, sekottaisin unirytmini totaalisesti tai vaipuisin talviuneen, laukaisisin kolmannen maailmansodan ja kirjoittaisin seuraavan huippuromaanin - hyvä siis, että edes joku rytmi pysyy elämässä.)

Kirjasto, eli Teutori. Aivan oman kampukseni vieressä, lukuisine työskentelytiloineen, mukavine lukunurkkineen, houkuttelevine kirjoineen. Kyllä, aivan mainio pikku kolo ja pakopaikka. Siellä jopa opiskelu, tai ainakin ranskan verbien listaaminen, onnistuu kuin tanssi.

Akateeminen vapaus osallistuako vai eikö osallistua luennolle, lukeako tenttiin vai eikö lukea tenttiin. Eli oma vika pikkusika, jos tuloksina tulee ykkösiä. Jokainen on vastuussa omasta opiskelustaan, kukaan ei valvo tai hengitä niskaan! Siinä on hyvät ja huonot puolensa,

Opiskelujen vapaus yleisestikin, eli vapaus valita opiskeltavaksi juuri niitä sivuaineita ja kursseja, jotka itseä kiinnosta (tietyin rajoin ja ehdoin). Viikko-ohjelmistaan saa tehtyä todella oman näköisen ja ihanan vaihtelevan - viikot ovat usein luentojen suhteen todella rentoja ja vaihtelevia, ainoastaan itseopiskelu on ainoa huono puoli. Se kun nyt vähän välillä tuppaa jäämään vähemmälle eheheheehehehe. Eikä tarvitse muuten enää päntätä fysiikkaa tai kemiaa. Nyt saa upputua proosan ja lyriikan maailmaan, kellua vähän kirjallisuudenhistoriassa ja käännellä itseään kasvatustiedehiessä.

Juhlat keskellä viikkoa, piristämässä arkea, häiritsemässä aamuluennoille nousemista. Ei ainakaan voi sanoa, että elämä olisi tylsää!

Yliopistoliikunta. 58 euron maksulla on mahdollisuus käyttää  ryhmäliikuntatunteja ja kuntosalia niin paljon, kuin sielu sietää. Aivan äärettömän loistavaa! Sen ansiosta olen käynyt venyttelemässä (olen askeleen lähempänä spagaatia), zumbailemassa, hämmentymässä vaikeista liikkeistä Dance fit - tunnilla, verryttelemässä hartioita niska-hartiajumpassa ja kuolemassa Aerofit-tunnilla. Ties mitä kaikkea kivaa sitä tulee vielä kokeiltua!

Tietyt professorit. Ihmisiä, kuten professoreitakin, on erilaisia. Toisille on ominaista puhua papattaa jumalallisesti muita korkeammalla koko luento, toiset ääntelevät ja ähkivät sanojensa väliin, jotkut säikäyttävät oppilaat välillä karjaisemalla lujaa, jotkut puhuvat h i  t a a s t i  ja painottaen joka toista sanaa, jotkut vaan puhuvat koko luennot silmät kiinni, hiljaa ja ignooraavat kaikki kysymykset. Mutta on niitäkin, ketkä istuvat rennosti pöydällä ja ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa oppilaiden kanssa, ottaen kaikki huomioon. Itse pidän viimeisestä, nimeltä mainitsemattomata professorista kaikkein eniten.

Muusa. Eipä tämä mitään perusteluita sinällään tarvitsisi, mutta ihan vain niille, jotka ette tiedä mistä on kyse: Ihana, upea ainejärjestöni. Tissikassit, muusapinssit, haalarimerkit. Meitä yhdistävät erilaisuus ja kirjallisuus. Pieni lämminhenkinen porukka, joka juoksee hätiin kun pää hajoaa. Upeita ihmisiä, jotka valavat uskoa, kun oma on lopussa, jotka kannustavat ja sytyttävät liekkeihin (vertauskuvallisesti) kun oma liekki on hiipumassa.'




(Kyllä. Rakastan yliopistoa. Ei, en ole luovuttamassa.)

Rauha maassa ja hermot paikallaan

 

Kyllä. Rauha on palannut takaisin Iso-Heikkilän pikkuyksiöön. Paniikki on laantunut, itku tyyntynyt. Yhtäkään nenäliinaa en ole tämän tai edellisen päivän aikana vahingoittanut. Muistutuksena hermoromahduksesta on vain monen minuutin puhelu lokitiedoissa äidin kanssa, tyhjentynyt nenäliinapaketti pöydännurkalla ja revityt kasvatustieteen johdatusluentojen muistiinpanot roskakorissa. Perjantai-illan kulutin hyvin rauhallisna ja hillittynä paartaen kasvatuspsykologian muistiinpanojen kanssa, sillä enää tämä käsiteviidakko ei tunnu niin kauhean ahdistavalta. (Kauhean väsyttävältä se kyllä tuntuu, saatan nukahtaa kesken kirjoittamiseni.)

Villasukat lämmittävät jalkoja, kun pää menee jäähän. Sen totesin toissapäivänä. Voisin siis joskus paniikkini kesken vetää villasukan päähäni. Mutta onneksi niin ei tarvitse tehdä, sillä hätiin laukkaavat myös ihanat, mahtavat, upeat, suurisydämiset, huiput Muusatoverit. Kiitos kaikille kannustuksesta, olen sanaton (henkisesti) ♥ Taas nähtiin mikä voima on sillä, ettei pidä suutaan kiinni mieltä painavasta asiasta. Kiitos äiti siis neuvostasi, että pitää avata suu (tai minun tapauksessani kirjoitushanat) kun mieltä painaa.

Viikonloppua ovat piristäneet ulkoilman, opiskelun ja villasukkien vastapainoksi ihan vain rentoutuminen. Venyttely. Suklaakeksit. Tee. Bridget Jones. Kanawok. Nukkuminen. Ensi periodin muistiinpanovälineiden hankinta (miten voi kuluttaa kaksi kynää loppuun kahdessa kuukaudessa, kertokaapa se). NIIN JA SELLAISET HUIPPUSIISTIT, TOSI MAUTTOMAT JA EPÄMUODIKKAAT TIGERIN 3€ MAKSANEET SORMIKKAAT JOILLA VOI NÄPRÄTÄ LUURIA!

Kävin venyttelemässä tunnin verran yliopistolla. Kiitokseksi siitä, maailma päätti antaa minulle pierun vasten kasvoja. Ei se mitään maailma, ei se haittaa. Kyllä parhaimmatkin meista joskus sortuvat.

Elämä (ja opiskelu) on oikeesti ihan (sairaan) kivaa.

Ehkäpä paikkani vain on olla se eksynyt?

VAROITUS! SISÄLTÄÄ PESSIMISTISTÄ ITSESÄÄLISSÄ RYPEMISTÄ! 

Mun elämässäni on vain joko mahtavia tai surkeita päiviä. There's no in between. Tänään (ja koko viikon) on vallitsevana ollut jälkimmäinen. Voimme syyttää kyseistä mielentilaa tästä kirjoituksesta, tai sitten voimme vain myöntää, että pessimisti ei muuksi muutu eikä tiikeri pääse raidoistaan.

Eilen oli Aleksis Kiven päivän juhlaillallinen, jota olin odottanut kauan. Näin hirmuisesti vaivaa hiusten ja meikin eteen, halusin olla parhaimmillani. laittauduin kunnolla. Juhlafiilis kuitenkin katosi viime hetkellä - suuhun jäi vain karvas maku.
Koko ilta muistutti aivan kuin jotain niistä lukuisista peruskoulun hetkistä, kun tunsin jääneeni ulkopuolelle. Tällä kertaa jäin aivan vahingossa, sattumalta ja tahattomasti ulkopuolelle muuten niin lämminhenkisessä ja erilaisuutta vaalivassa ainejärjestössäni. Se ei luultavasti ollut kenekään tahallinen vika. Ajatukseni vain yhdistivät tilanteita ja tunteita liian aktiivisesti toisiinsa. Juhlafiilis oli muutenkin erinäisten asioiden takia hataralla pohjalla, enkä ole varma missä vaiheessa se katosi, mutta hyvin pian mieleni teki vain omaan sänkyyn, television ääreen kera suklaakonvehtien.

Ehkä se oli se hetki, kun tajusin olevani AIVAN liian ylipukeutunut tilaisuuteen (=ahdistus, epämukava olo). Ehkä se oli se hetki, kun en mahtunut samaan pöytään muiden fuksien kanssa. En tiedä. Paha mieli tuli, ja kotona nieleskelin itkua, kun katselin facebookista kuinka hauskaa muilla oli ollut. Olisin voinut olla tuolla. Sen sijaan annoin pahan mielen ajaa minut sänkyyn mutustamaan suklaata.

Onko minulle oikeasti näin vaikeaa sopeutua ihmisten joukkoon? En ole koskaan tuntenut missään oloani luonnolliseksi. En koskaan tunne oloani täysin hyväksytyksi missään. En tälläisenä. Aina erotun. Aina joku hiertää. Aina olen liian varuillani. Vaikka pukeutuisin kuin muut, puhuisin kuin muut, käyttäytyisin kuin muut. Vaikka ryyppäisin, vaikka osallistuisin koulun ylimääräiseen toimintaan, vaikka saisin 10 joka kokeesta. Vaikka laihduttaisin itseni äärirajoille, vaikka muuttaisin toiselle puolelle Suomea... Ja kaikki tämä ympyrän soutaminen on vain saanut minut hukkaamaan itseni. En vieläkään tiedä kuka Siiri oikeasti on. En tiedä tulenko koskaan tietämään.

Jo tarhasta asti olen ollut jollain tapaa ylimääräinen, "kolmas pyörä". Muistan kaikki leikit, joissa jäin ulkopuolelle. Ne syntymäpäivät, joille tuli kymmenestä kutsutusta entintään kolme. Minua ei huolittu, hyväksytty osaksi joukkoa. Sama jatkui enemmän tai vähemmän vallitsevana ala-asteelta yläasteelle. Joskus tavarani pengottiin. Joskus minulle huudeltiin. Joskus ignoorattiin kokonaan.
Jokaisessa oppilaitoksessani, olen kokenut jääväni jollain tapaa "ulkopuolelle". Toisaalta olen kysynyt itseltäni jättäydynkö vain itse huomaamattani ulkopuolelle. Ehkäpä vika onkin vain minussa? Ehkä nautinkin alitajuisesti siitä, etten sovi joukkoon. Ehkä heijastelen omaa kielteistä asennettani muihin ihmisiin. Ehkä ajatukseni toimivat eri tavalla, ehkä minut on viritetty eri taajudelle muun maailman kanssa. Ehkä muut eivät vain yksinkertaisesti ymmärrä minua. Enhän minäkään ymmärrä.

En osaa sanoa. Myönnän kyllä, että olen vaikea luonne ja ulospäin äärettömän ylimielinen, outo ja itsekeskeinen ihminen. Olen ollut aikamoinen pomottelija joskus ja yrittänyt saada huomiota aivan väärillä tavoilla. Olen myös ollut joskus aikamoinen perseennuolija. Vika on siis todella suuresti myös minussa, joten olen myös huima syypää siihen, millaista kohtelua olen saanut muilta. Sitä olisi naurettavaa kieltää! Silti, koko eilinen ilta toi minulle takaisin kaikki ne vanhat, melkein unohdetut tunteet. Enkä tiedä mitään yhtä suurta juhlafiiliksen pilaaja. Meinasin purskahtaa itkuun (ja tätä kirjoitaessani viimein purskahdin).

En tiedä mistä tunteeni kumpuavat, mutta tunnen oloni tällä hetkellä ihan vieraaksi. Minun on vaikea olla, tuntuu etten ole tarpeeksi "aikuinen" tai sosiaalisesti lahjakas  tai ylimainkaan tarpeeksi lahjakas tähän yliopistoympäristöön. Tuntuu etten riitä. En omaksu uusia käsitteitä sanavaratooni. En tiedä oikeastaan mitä tarkoittaa diskurssi, paradigma, implisiittinen tekijä/lukija tai representaatio. Hyvä kun tiedän mikä on konteksti. Aikakausia ja tyylisuuntia on turha edes mainita, samase. Tieto ei todellakaan tartu enää päähäni. Minusta on tullut ns. oksennusopiskelija, joka ahmii helvetillisen määrän tietoa oksentaakseen sen tentissä ulos. Ja sen jälkeen seuraa autuaan unhoituksen vaihe.
Suurimman osan ajasta en siis ymmärrä mistä luennoitsijat puhuvat. Nyökyttelen vain ja esitän viisasta. Oikeasti olen ihan ulalla.

Muut osaavat kirjoittaa hienoja analyyseja lukemistaan romaaneista ja pukea ajatuksensa lennokkaiksi kokonaisuuksiksi (käyttäen niitä huippuhienoja termejä jotka minulle ovat aivan siansaksaa). Minusta tuntuu että osaan sanoa 3 eri änkytystavalla "Hauki saattaa olla kala. Ehkä"
Tunnen oloni täällä niiin tyhmäksi, naiiviksi ja yksinkertaiseksi. En uskalla avata suutani, koska sieltä yleensä putoilee ulos vain paskavitsejä tai jotain yhtä viisasta kuten "tykkäätsä perunasta?" Ajattelen liikaa mitä minun kuuluisi sanoa seuraaavaksi, en osaa olla rennosti.
Lauseita en usein saa edes loppuun asti, koska punastun ja hukkaan puheenvuoroni punaisen langan. Tuntuu, että olen tänne liian nuori. Monet ovat huomattavasti vanhempia kuin minä, joten heillä on tietenkin enemmän elämänkokemusta, kypsyyttä ja viisautta taskussa.

Aluksi opiskeluja koristi uutuudenviehätys, mutta nyt tuo vaaleanpunainen hattaraharso on alkanut repeillä. Olen väsynyt. En nuku hyvin. Stressaan. Panikoin. Ahdistaa niin raha-asiat, kuin tulevaisuuskin. Se, etten valmistu viidessä vuodessa ja millaisiin mittoihin opintolainat kasvavat. Pelottaa, etteivät opintopisteet riitä. Etten koskaan saa mitään kiinnostavaa sivuainetta (koska kasvatustiede nyt vain sattuu olemaan täyttä kuraa). Ihmissuhteet, sopeutuminen joukkoihin. Kaikki.

Lukuintoni on kadonnut, kirjoitusintoni on myös vähän hukassa. En saa luettua mitään loppuun asti, Monena aamuna olen toden teolla miettinyt onko tämä sittenkään minun juttuni, jaksanko lähteä yliopistolle. Luennoilla en jaksa keskittyä. Aamuisin en tiedä miten pukeutua. Stressan ihan kaikesta. Ahdistaa. Olen pahalla tuulella. Kiukuttelen. Kehitän ongelmia ongelmien perään. Ja tietenkin, paha olo saa jokaisen iloisen asian opiskelusta sammumaan tähti kerrallaan.

Älkää nyt ymmärtäkö väärin! Ryhmäläisissäni ei ole mitään vikaa, he ovat hienoja ihmisiä, jotka osaavat arvostaa erilaisuutta ja ovat äärettömän mukavia. Vika ei ole myöskään Turussa, tämä kaupunki tuntuu täysin kodilta! Nyt ongelmana on vain se, etten koe riittäväni näihin opiskeluihin ihmisenä. En pysty olemaan oma itseni (kuka se sitten lieneekin), koska koen olevani niin lapsellinen ja yksinkertainen fiksujen ihmisten joukossa. En osaa keskustella kenekään kanssa luontevasti, ilman että pieni ääni takaraivossani toteaa minun olevan idiootti.

En tiedä kuuluuko tämä vain normaaliin sopeutumisvaiheeseen, vai onko kyse jostain isommasta Toivottavasti tuntoni muuttuvat. Jos eivät, joudun ehkä miettimään uusiksi mitä haluan elämältä ja onko tämä(kään) sittenkään minun juttuni. Ajatus unelmani hylkäämisestä tuntuu todella pahalta, enkä halua luovuttaa, mutta en myöskään halua enää painia samojen sopeutumisongelmien kanssa, jotka ovat pilanneet monta vuotta elämästäni. Haluaisin viimein tuntea oloni luonnolliseksi ja hyväksi, se tosin vaatisi että hyväksyisin ensin itseni (kovin vaikeaa, kun et ole koskaan kokenut sopivasi mihinkään). Mutta...ehkäpä paikkani vain on olla se eksynyt?

Viikkoni optimistina

Ennen kuin aloitan, pakko todeta että tätä tulee jokaisen kivipestyn pessimistin - tai kyynikon - kokeilla. Se mullistaa elämäsi, treenaa poskilihaksiasi - tai pilaa hermosi!

Pakko se on myöntää. Olen pessimisti. Kivipesty, koulittu pessimisti. Kyynikko. Mottoni kuuluu: elämä on paskaa, paskan syvyys vaan vaihtelee. En osaa ajatella positiivisesti ainakaan epäonnistumisten edessä: kun yksi asia menee pieleen, uskon vakaasti siihen että kokonaisuuskin on jo pilalla. Hoen kirosanoja kirosanojen perään, kun tuntuu ettei mikään koskaan onnistu (eli melkein aina). Aina saan kausia, jolloin huijaan itseäni ja väitän itseäni optimistiksi, mutta ne uskottelut ovat yhtä totta kuin pääsiäispupu. Pessimisti ei pety - tai niin väitetään (kyllä mekin petymme, emme vain putoa niin korkealta).

Okei, eli viikko sitten kesken tenttiinlukupaniikin kyllästyin totaalisesti vanhaan harmaasävyiseen ja kirosanasävytteiseen elämääni ja päätin muuttaa kaiken kerralla. Pessimisti-minä saikin väistyä (suurien epäilysten kera) uuden optimisti-siirin tieltä. Tällä kertaa ei uskottelua - oikeita toimia!
Jotta urakka ei tuntuisi liian isolta, päätin tehdä viikon kokeilun - ei kai siitä nyt mitään ärsyttävää pepsodenthymyä jäisi naamalle ja puhki kuluneita "kaikki järjestyy" mantroja sanavarastoon? Kuinkas siinä sitten kävinkään...


Pakko myöntää, että kokeilun ensimmäisenä päivänä, sunnuntaina, tenttiin lukeminen tuntuu paljon kivemmalta, kun uskoo itseensä ja omiin taitoihinsa. Aika menee kuin siivillä, illalla jumpassakin urheilu on pitkästä aikaa todella hauskaa ja elämä tuntuu jotenkin kevyemmältä. Laitan kaiken kuitenkin viikonlopun piikkiin, vaikka minttukaakaopalautusjuomaa liikunnan jälkeen hörppiessäni hieman epäilen, olisiko hyvin rullannut päivä ainoastaan perussunnuntaisen mentaliteetin tekosia.

Maanantaina ottaa päähän herätä kouluaamuun 4 tunnin yöunien jälkeen urheilusta kivistävien pohkeiden kanssa - saati sitten pysyä optimistisena siitä, että tästä tulisi hyvä päivä. Torstain tentti kummittelee mielessä ja kaikki tuntuu suoraan sanottuna aivan paskalta.
Pinnistelen niin perhanasti iloisten, kukkasilla ja hattaralla koristeltujen ajatusten kanssa, että tulen vain vihaisemmaksi - mistä ärsyynnyyn aina vain enemmän. Lounastreffit Emilian kanssa näytän nyrpeää naamaa.
Kun soitan 18. kertaa Valkeakoskelle saadakseni lääkärinlähetteen tänne Turkuun ja kuulen lääkärini olevan taas tavoittamattomissa, olen valmis lyömään hanskat tiskiin. Siitä huolimatta yritän piristyä ja toistelen asioiden vielä järjestyvän.
Mukanamme muistiinpanot ja kasa herkkuja marssin Emilian kanssa opintopiireilyn maailmaan, ja kappas - huomaan olevani taas hyvällä tuulella. Opiskeluaverikin käy ohimennen moikkaamassa kasvatustieteen kauhujen kanssa painivaa kaksikkoa ja huono tuuleni alkaa olla tipotiessään. Vedän silti päivän epäonnistuneeksi, koska en juurikaan osannut ajatella asioita positiivisesti.

Tiistaina pohkeita kivistää entistä enemmän. Hieman paremmin nukutun yön jälkeen päätän, että nyt kaikki onnistuu aamusta asti. Noh. Aamun ensimmäinen luento tuntuu tavallista tuskallisemmalta (mutta sentään kuuntelin!), valitsemani kouluruoka on lähinnä vain lisäaineita ja majoneesia (tiedänpähän etten enää valitse sitä) ja proosan analyysikurssin suullisessa esityksessä unohdan oman pääpointtini ja sekoan sanoissani jatkuvasti. Vitutuskäyrät nousevat huomaamatta aika korkeisiin lukemiin. Turhauttaa.  Emilian kanssa vietetty laatuaika ennen Dance Fit tuntia pyyhkii kaiken pois. Itse tanssitunti tuntuu aluksi aivan kauhelta, sillä liikesarjat tuntuvat mahdottomilta ja pohkeita sattuu - päätän kuitenkin vain pitää hauskaa. Kotiin päästyäni en edes koe tarvetta normaalille, pakolliselle, jokailtaiselle stressintappolenkille, vaan jään kotiin leipomaan herkullisia graham-juustosämpylöitä.

Keskiviikko. Herään hyvin nukutun jälkeen pirteänä. Olo on poikkeuksellisen hyvä ja vaikka myöhästyn ensimmäisestä bussista, meinaan unohtaa kahvitermarin pöydälle ja vaivalla tehdyt eväät jäävät jääkaappiin, mikään ei saa minua pettymään. Olen niin varma asioiden sujuuuvudesta, että ne tuppaavatkin sujumaan. Kivat vaatteet päälläni tunnen oloni itsevarmaksi, joten hymyä ei tarvitse feikata. Sädehdin. Kuulen muiltakin sädehtiväni.
Ensimmäinen luento on tavallista lyhyempi, joten ehdin oikein hyvin syömään (normaalisti en ehdi keskiviikkoisin), ranskan jälkeen ehdin hienosti viimeiselle luennolle ja saan lääkärini läheteasioista viimein kiinni. Koulun jälkeen emme jaksa enää kaverin kanssa lähteä kahville, mutta saan seuraa osalle matkasta keskustaan. Koko päivän kestänyt sade on viimein lakannut ja saan kävellä kuivana. Kuulokkeet hajoavat, mutta tajuan jo kaivanneenikin uusia mokomia. Kaupasta löydän kaiken tarvitsemani tarjouksesta, ja kaupasta kävelen suoraan bussiin ilman tuskastuttavaa odottelua.
Kotona tekstailen Emilian kanssa mieltäni painavan ongelman auki. Hengähdän huolten hellitettyä harteiltani. Kotona en koe tarvetta pakkoliikunnalle, syön rauhassa ja alan lukemaan tenttiin. Pian kuitenkin luovutan, koska tajuan tehneeni jo kaiken mahdollisen läpipääsemisen eteen. Äiti soittaa, saan viikonloppuna kauan kaipaaman imurini. Siirryn television ääreen ja hymyilen aina vain leveämmin.

Torstaina, kauhulla odottamani tentin aamuna herään pitkien yöunien jälkeen. Tentti ei jännitä, olen täysin rauhallinen. Saan hoidettua kaikki juoksevat asiat ilman stressiä (mikä on suuri ero entiseen. Ennen säntäilin kokeiden aamuna paniikissa ympäriinsä saamatta aikaan yhtään mitään). Minut on vallannut kumma tyyniys. Päätän yllättää Emilian ja matkalla yliopistolle käyn hakemassa kaupasta suklaata. Emilian ilme on parempi mielen piristäjä kuin mikään muu. Nautimme loistavasta lounaasta (broilerisalaattia ja mokkapala), enkä enää koe tarvetta viime hetken pänttäykselle. Tentin alussa on kaikennäköistä sähläystä, minkä takia tentin alku viivästyy, mutta en odotellessani siltikään värise kauhusta. Tentti menee niin ja näin, ja itsevarmuuteni varisee hieman astellessani ulos. Kun Emilia murtuu huonosti menneen tentin aiheuttaman turhautumisen alla, osaan valaa uskoa meihin kumpaankin perfektionistiin. Olen ymmälläni, jokin on pikkuhiljaa muuttumassa.

Perjantaina asiat rullaavat edelleen. Satun saamaan näytteenä kaksi Alpron Mantelimaitojuomaa Hansan edestä, juuri kun maitoni on lopussa. Käyn Emilian kanssa kahvilla kauppahallissa. Sen jälkeen päätän käydä hulluilla päivillä kirjaostoksilla ja ihmishälinässä tunnen oloni hieman ahdistuneeksi ja yksinäiseksi. Kuin sattumalta törmään opiskelukaveriin ja löydän tarjouksesta Helen Fieldingin Bridget Jones - Elämäni sinkkuna, jota olen jo pitkään etsinyt. Pyörimme kaverin kanssa hetken kirjakaupoissa, juttelemme kirjoista, kursseista ja luennoista. Kotiin lähden virne naamalla ja päätän hakea jäätelöä uuden kirjani seuraksi.

Lauantaina saan vanhemmat kylään. Äiti huomaa minun olevan onnellisempi ja voin nähdä kuinka huoli tyttären selviämisestä "ison kaupungin hälinässä" hellittää. Niin helpottaa myös minunkin huoleni. Saan äidiltä tuliaisena ruokakassin täyttämään nopeasti hupenevaa jääkaappiani, saan äidin kunnostaman perintönojatuolin ikkunan eteen mukavaksi lukupesäksi, saan maton suojaamaan aamuisin palelevia varpaitani sekä saan etuajassa yhden etukäteisjoululahjani: imurin, jotta kaksi kuukautta kestänyt rikkalapiokyykistely saa loppua ja mikä tärkeintä: saan viettää aikaa ihanien vanhempieni kanssa. Saan tarjota heille kahvit omassa kodissani, näyttää kotikaupunkiani, vaihtaa kuulumisia ja nauttia hyvästä pizzasta Rossossa (Rosso on meidän perheelle jollain tapaa kauhean tärkeä paikka. Olemme usein Kotkan meripäivillä päätyneet sinne, ja nykyisin vaikka yrittäisimme mennä minne tahansa muualle syömään. hyvin usein päädymme kuitenkin Rossoon.) Illalla kulutan tunnin imuroimalla silkasta imuroimisen ilosta, käyn kävelyllä ja nautin elämästä.

Kokeilun viimeisenä päivänä, eli sunnuntaina olen ärsyyntynyt pirteydestäni ja hyvin menneestä viikosta. Rupean olemaan niin onnellinen, että ärsytän itseäni. Peilistä tuijottaa pepsodenthymy ja kyynikko-minä tulee vihaiseksi. Sitä paitsi, tunnen stressin hiipivän päälle ja vaaleanpunaisen onnellisuudenpilven katoavan, kun maksan laskuja ja humanistisitsien osallistumismaksuja. Ellen pian löydä töitä, alkavat säästöni huveta liian nopeaan tahtiin. Olen jo lähettänyt lukemattomia hakemuksia, mutta vieläkään ei ole tärpännyt. Turhauttaa lähettää taas uusia hakemuksia, joista tiedän ettei kukaan koskaan soittele perään. Vituttaa. En pysty pitämään itseäni optimistisena.
Ärtyneenä mussutan bataattikeittoa. Tekisi mieli kunnon ruokaa, mutta pakko syödä pakkasta tyhjäksi. Leipä on lopussa. Margariinikin. Ja kaikki meikit. Tunnen huonoa omatuntoa jopa ostaessani ruokaa - puhumattakaan sitseille osallistumisesta tai bussikortista, joka pitäisi ladata. Miksi opiskelijalla pitää olla näin tiukkaa?
Lähden huolia karkuun kahville ja piristyn vähän mussuttaessani croisantia Coffee Housen rauhoittavassa tunnelmassa. Jumpassa Emilia valaa minuun uskoa siitä, että töitä irtoaa viimeistään kesäksi. Aerofitissä tuntuu, että saan hikoiltua loputkin pessimistin rippeet ulos itsestäni ja zumballa saan taiottua takaisin optimistin mielenrauhan, Kotimatkalla saan vielä piristävän viestin Emilialta. Päästyäni kotiin menen suoraan koneelle ja pamautan rohkeudella pari työhakemusta menemään. Kaikki järjestyy.


Niin siinä kävi nyt niin, että taskuun jäi rauhallisempi mieliala, postiviivisissa tunnelmissa eletty viikko, pepsodent-hymy ja se pelätty mantra 'kaikki järjestyy' - tai jos ei järjesty, niin ainakin asiat tapahtuvat syystä ja jotain parempaa on tiedossa. Saa nähdä pysyykö optimistivaihde päällä vai vedetäänkö pessimistifiiliksissä ensi viikko :----)

Take your make up off, look into the mirror at yourself

Harvoin näen päivää ilman meikkiä. Nekin ovat yleensä niitä, jolloin en liiku asuntoni ulkopuolella. Kouluun tai kahville en koskaan lähde ilman ehostusta, tosin olen suhteellisen nopea meikkaamaan (koska en käytän kauhean montaa tuotetta). Poikkeuksena tähän kaikkeen on ainoastaan lukion abivuosi, silloin minua ei vain tippaakaan kiinnostanut miltä näytin.

Tunnen oloni epävarmaksi jopa lenkillä tai kaupassa ilman meikkiä: vastaantulijoiden kohdalla painan katseeni aina maahan. En edes tiedä mitä häpeän! Hikeä? Punoittavia poskia? Jotenkin... tunnen vain oloni niin riisutuksi ja paljaaksi.

Näillä uhrheilumäärillä tiedän kyllä ettei naama kiitä meikin kanssa hikoilusta: näppyjä löytyy.

Milloin maailma meni niin julmaksi, ettei meikitön nainen ole kaunis? Kauan aikaa sitten.
Milloin tulin näin epävarmaksi ilman ehostuksen tuomaa turvaa? En tiedä, varmaan siinä vaiheessa, kun huomasin miten paljon ympärilläni on täydellisen kauniita malleja ja julkkiksia.
Monesti minulla on etulyöntiasema piiloutua edes lasieni taakse (tosin lasien meikittä kanssa näytän aivan hiireltä), mutta nyt aion tehdä jotain sellaista, mihin olen pitkään kerännyt rohkeutta.

Tämä postaus on lojunut julkaistavien jonossa kauan, mutta päätin viimein nostaa pääni pensaasta.

En vain julkaise kuvaa itsestäni ilman minkäänlaista ehostusta, vaan julkaisen itsestäni kuvan hikisenä, lenkin jälkeen, ilman laseja, ilman meikkiä.

Eroaako kovin tavallisesta vai tuntuuko minusta vain?

 

Tähdenlentoja pimeydessä

Emilia kirjoitti blogissaan tähdistä, jotka katselevat meitä ja suojelevat - ovat  mukana arjessa ja tekevät siitä juhlaa. Tiedän, että hän kirjoitti minusta. Nyt minä kirjoitan omasta tähdestäni. Emiliasta eli Aromurmelista, kuten hän puhelimeni nimitiedoissani on.

Emilia on ensimmäinen ystäväni Turussa. Kaikki alkoi suomen kielen pääsykokeissa ja vaikka siitä on vasta reilu kuukausi, tuntuu kuin olisin tuntenut Emilian aina. Hän on minun sielunsiskoni ja tähteni - valoni pimeydessä. Tuki ja turva. Kallio ja lämpö. Emilia on iso osa sitä, minkä takia rakastan tätä kaupunkia, miksi tunnen oloni täällä kotoisaksi.

Mulla on aina iso suojamuuri ympärilläni, mutta saman tien musta tuntui helpolta kertoa kaikesta Emilialle. Vain muutaman viikon tuntemisen jälkeen annoin Emilialle vara-avaimen kotiini. 
Arvostan ja ihailen tätä naista niin paljon! Emilialla on todella suuri, lämmin sydän - hän välittää niin paljon ja niin aidosti. Emilia hymyilee ja hehkuu - ja hänen hymynsä ja naurunsa on muuten tarttuvinta sorttia! Emilia kuuntelee ja lohduttaa aina, löytää ne oikeat sanat jokaiseen hetkeen - itkee kanssani kaikki itkut, nauraa kanssani kaikki naurut. Hän jaksaa kannustaa ja kehua aina - piristää viesteillä pitkin päivää. Voin jakaa Emilialle kaiken - uudestaan ja uudestaan. Märehdimme samoja asioita kyllästymättä koskaan. Enkä kyllästy kuuntelemaan hänen juttujaan, hän osaa puhua niin hyvin, fiksusti ja luontevasti kaikesta!

Istumme yhdessä luennot (muistiinpanot pitää tehdä aina värikkäiksi), käymme yhdessä jumpassa, käymme yhdessä kahvilla. Syömme yhdessä (brygge on lemppari), vietämme tyttöjeniltoja (ruokaa, musiikkia, naurua), lähettelemme toinen toistaan rumempia selfieitä itsestämme. Välttelemme luentoja tai pidämme lukupiiriä, parannamme maailmaa, juttelemme, nauramme - mutta emme kyllästy toisiimme tai huumoriimme.

Emilian seurassa on niin helppo ja turvallinen olla: voin olla täysin oma itseni ja hyvin nopeasti Emilia on oppinut lukemaan minua kuin avointa kirjaa. Kumpikin huomaa, kun toisella ei ole kaikki hyvin. Kumpikin osaa piristää toista.

Välittämisen lisäksi Emilia huolehtinut minusta ja pitänyt minut ruodussa syömisen kanssa. Hän opettaa minulle jatkuvasti kaikkea uutta: miten nauttia elämästä, miten tehdä hyviä lohkoperunoita. Emilia ymmärtää perfektionismin, värikkäät muistinpanot, suoristuskeskeisyyden, omistautumisen opiskelulle.

Kaiken edellämainitun lisäksi, Emilia on todella päättäväinen ja arvostaa samoja asioita kuin minäkin. Hän pyrkii haaveitaan kohti luovuttamatta ensimmäisten vaikeuksien edessä. Arvostan Emiliassa myös hänen aitouttaan, hänen lämpöään, hänen teräshermojaan! Hän ei esitä olevansa mitään muuta, kuin mitä oikeasti on - vihaajat painukoon sinne syvälle. Emilia ei ota elämää liian vakavasti, hän ymmärtää nauttimisen päälle! Ystäväni on pieni, mutta pippurinen! Hän osaa yllättää minut ja piristää päiviäni lähettelemällä kuvia. Ja aina kun näen Emilian, huomaan itsekin piristyväni ja hymyileväni. Ei tämän ilopillerin seurassa voi mököttää.

Arvostan ja rakastan sinua ja kaksin vietettyjä hetkiämme: yökyläilyjä, yönauruja ja sekoiluja. Hiljaisuuskin tuntuu luonnolliselta. 

Olet nähnyt minut pahimillani, olet nähnyt minut parhaimmillani. Olet nähnyt minun itkevän, olet nähnyt minun nauravan (kuin porsas). Olet kestänyt minua humalassa, olet kestänyt minua stressaantuneena. Et tuomitse koskaan, et arvostele ikinä. Tiedät minusta kaiken, osaat lukea minua kuin kirjaa. Olet tukenut minua jokainen hetki ja tiedän että valaiset tietäni minne ikinä päädynkin. Sinun kanssasi en pelkää mitään. Sinun kanssasi kaikki on hyvin.
Teemme suunnitelmia yhdessä ja uusien muistojen tekeminen kanssasi on etuoikeus.
Olen aina rinnallasi, mihin ikinä menetkin ja teen mitä tahansa, että saan sinut hymyilemään. Kotini ovet ovat sinulle aina avoinna.

Meno-paluulippu ajatuksiini, muistoihini ja toiveisiini, olkaa hyvät!

Kauneinta mitä minulle on koskaan sanottu, on "Kaikissa on huonot puolensa, sussakin, mutta mä en silti muttais sussa mitäään."

Kauneinta, mitä minulle on koskaan tehty on laulettu Kymppilinjan Kauneinta nuotin vierestä (selvinpäin ja vakavana). Myös jokainen kerta, kun joku sanoo rakastavansa (tarkoittaen sitä), on kaunista.

Tyrmistyttävintä, mitä olen läheiseni suusta kuullut on isoäitini "Et sopisi koskaan kätilöksi. Sä et ole lämmin tai osaa tukea toisia. Susta tulee parempi opettaja, olet tollainen pomottelija."

Kauheinta mitä minulle on sanottu on "Sä et koskaan tuu löytämään ketään tollasena", "En tiedä rakastanko sua enää." "Huora."

Kauheinta, mitä minä olen sanonut on ehdottomasti omalle äidilleni "Sä olet maailman paskin äiti, en rakasta sua." Nämä sanat haluaisin niin kovasti pyyhkiä pois.

Vihaan selkäänpuukottajia yli kaiken.

Suurimman valheeni on, jos totta puhutaan, sanonut ensirakkaudelleni. Väitin kyyneleisin silmin, etten enää rakasta häntä, jotta hänen olisi helpompi jättää minut. Tosin itse jätin hänet.

Söpöintä on, kun poika, josta välität, ottaa kädestä kiinni. Oli se sitten kesken rakkauslaulun, kahvilla tai leffassa. Tai kun poika punastuu.

Romanttisimmat tekoni olen tehnyt yhdelle ja samalle ihmiselle kolme vuotta sitten. Sen jälkeen olen kärsinyt vaihtelevasti joko kusipäistä tai (siitä johtuen) sitoutumiskammosta sekä uskon puutteesta.

Ensimmäinen lapsuusmuuisto on Smurffien keikalta Kotkan meripäiviltä. Istun isän olkapäillä.

Parhaat lapsuusmuistot ovat veneilystä Kotkan saaristossa. Ja lapsuusjoulut mummolassa, ne joulut kun maailma oli turvallinen, ja minä pieni sekä viaton.

Viimeiset ihanimmat teot on tehnyt kaikki Emilia! Tämä kultakimpale toi viime viikolla lahjan ilman syyttä, aina kuuntelee kaikki masennuskohtaukset, itkee mukana kaikki itkukohtaukset ja nauraa läpi kaikki naurukohtaukset. 

Viime kerta kun tunsin oloni yksinäiseksi, oli viimeviikon perjantaiyönä itkiessäni Turun kauppatorin hesellä sipulirenkaiden päälle.

Viime kerta, kun itkin niin, etten saanut henkeä oli samana yönä kun kävelin baarista yksin kotiin.
(Alla kuva baariin lähdöstä.)

Lapsena pelkäsin eniten  murtovarkaita ja joulupukkia.

Elämäni paras vuosi oli 2011. Elämäni huonoin puolestaan 2013.

Asia, jota kadun eniten on kun lapsena äiti oli tehnyt minulle pikkuisista sinisistä kukista seppeleen, ja minä heitin sen mereen. Olin neljän.

Kaunein paikka maailmassa on Kotkan saaristo. Erityisesti Pitkäluodon saari, jonne en enää ikinä elämässäni tule pääsemään. En ole oikein hyväksynyt asiaa.

Asia, jonka häpeän myöntää on 1) etten pidä oikeastaan lainkaan juomisesta, humalassa olemisesta tai humalaisista ihmisistä. Teen sitä koska muutkin tekevät. 2) Rakastan klassista musiikkia. 3) Andrea Bocelli & Sarah Brightonin - Time to say goodbye on maailman kaunein kappale, mikään muu kappale ei herätä minussa yhtä vahvoja tunteita. Finlandia-hymni tulee toisena. Kolmantena Junnu Vainion - Kotkan Poikii Ilman Siipii 4) en osaa keittää perunoita, riisiä tai pastaa oikeaoppisesti

Pelkään eniten sitä etten elä täysillä ja sitä, että kuolen ilman että ehdin hyvästellä läheiseni.

Eniten haluan elämässäni adoptoida tyttölapsen kiinasta, mennä naimisiin ja hankkia ehkä ihan omia lapsia. Joku päivä haluan myös väitellä tohtoriksi. Asua meren rannalla valkoisessa, vanhassa puutalossa jossa on mansardikatto ja puulattiat, sekä ranskalainen parveke.

Pelottavin kokemukseni oli veneily 21 km/h tuulessa pikkupaatilla. Meri on armoton.

Kauhein piirteeni on armottomuus itseäni kohtaan. Etten salli itselleni koskaan virheitä tai epäonnistumisia - ikinä, missään tilanteissa. Jossain määrin myös valehtelen itselleni aivan liikaa.

Perinteitä, joista en luovu ovat Tuntematon Sotilas & Finlania Hymni uutenavuotena, Jouluaattona Lumiukon ja joulurauhan julistuksen katselu ja Juhannuksena Georg Ots:in Saarenmaan Valssin kuuntelu. Vappuna myös hoilaan Junnu Vainon - Käyn Ahon Laitaa. Näistä en tingi mistään hinnasta.

Vie mut kauas pois.

Kuinka kaipaankaan Barcelonaan. Sinne, auringon alle.

Lämpimään, piiloon kylmää syystyylta, pois aamun usvasta ja sumusta.

Ruokien herkkujen pariin. Kahviloita, bistroja. Tapaksia, kahvia, vohveleita, lämpimiä voileipiä. Pitsaa. Limua, sangriaa, tequilaa.

Kieltä, jota et ymmärrä. Sanoja, joita et tajua. Kulttuuri, joka on vieras. Niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana.

Niihin yöttömiin öihin, täynnä valoa, eloa, musiikkia, juhlimista. Ääntä, tanssia rannalla katsellen kuuta, kuunnellen merta. Laulaen lauluja rakkaudesta ja siitä, miten meillä on vain tämä hetki.

Sinne, kaduille, palmujen alle. Tai kattoterassille, katsomaan miten koko Barcelona levittyy kauniina, niin elävänä kaikkialle. Merta, vuoria, taloja, terasseja, teitä, ihmisiä, puita.

Rannalle. Upottamaan varpaat hiekkaan tai lämpimään meriveteen, jossa paino on vain sana. Ruumis irtautuu kaikesta. Aurinko kärvistää vauvaöljystä tahmeaa kehoa, jokaisen ruskettavan säteen voi tuntea. Musiikkia ympärillä. Latinorytmejä, niin vauhdikasta, eksoottista.

Pois tämän yksiön seinien sisältä, haistelemaan urbaaneja hajuja. Ihastelemaan päivettyneitä ihmisiä. Tummien, kiiltävien hiusten valtamerta, nappisilmien joukkoja.

Ihmismassojen väliin La Ramblalle kiroamaan hitaina matelevia turisteja. Tai matelemaan itse pienille ja idyllisille espanjalaisille sivukaduille, joilla niskat tulivat kipeäksi parvekkeiden ja auringon ihastelusta. 

Kaikki ne suihkulähteet, metroruuhkat ja -kuulutukset, kaikki ne katseet ja kehut espanjalaisilta miehiltä, kaikki ne vapaudenhuudot öisillä kaduilla. Kaikki ne puistot, puut, auringonsäteet, vesipisarat.

Koko se tunteiden kirjo. Ilo, turvallisuus, hämmennys, ihastus, onni, pohjaton onnellisuus ja jotain vielä parempaa. Usko paremmasta, vapaus, huolettomuus. Paniikki, huoli, pelko, suru, häpeä. Kaikki tunteet tuhannella voltilla. Kaikki, niistä jokainen. Elämä jokaisine vivahteineen.

Kaikki se. Koko kesä. Sen kohokohta. Sen haluan nyt takaisin.