Ehkäpä paikkani vain on olla se eksynyt?

VAROITUS! SISÄLTÄÄ PESSIMISTISTÄ ITSESÄÄLISSÄ RYPEMISTÄ! 

Mun elämässäni on vain joko mahtavia tai surkeita päiviä. There's no in between. Tänään (ja koko viikon) on vallitsevana ollut jälkimmäinen. Voimme syyttää kyseistä mielentilaa tästä kirjoituksesta, tai sitten voimme vain myöntää, että pessimisti ei muuksi muutu eikä tiikeri pääse raidoistaan.

Eilen oli Aleksis Kiven päivän juhlaillallinen, jota olin odottanut kauan. Näin hirmuisesti vaivaa hiusten ja meikin eteen, halusin olla parhaimmillani. laittauduin kunnolla. Juhlafiilis kuitenkin katosi viime hetkellä - suuhun jäi vain karvas maku.
Koko ilta muistutti aivan kuin jotain niistä lukuisista peruskoulun hetkistä, kun tunsin jääneeni ulkopuolelle. Tällä kertaa jäin aivan vahingossa, sattumalta ja tahattomasti ulkopuolelle muuten niin lämminhenkisessä ja erilaisuutta vaalivassa ainejärjestössäni. Se ei luultavasti ollut kenekään tahallinen vika. Ajatukseni vain yhdistivät tilanteita ja tunteita liian aktiivisesti toisiinsa. Juhlafiilis oli muutenkin erinäisten asioiden takia hataralla pohjalla, enkä ole varma missä vaiheessa se katosi, mutta hyvin pian mieleni teki vain omaan sänkyyn, television ääreen kera suklaakonvehtien.

Ehkä se oli se hetki, kun tajusin olevani AIVAN liian ylipukeutunut tilaisuuteen (=ahdistus, epämukava olo). Ehkä se oli se hetki, kun en mahtunut samaan pöytään muiden fuksien kanssa. En tiedä. Paha mieli tuli, ja kotona nieleskelin itkua, kun katselin facebookista kuinka hauskaa muilla oli ollut. Olisin voinut olla tuolla. Sen sijaan annoin pahan mielen ajaa minut sänkyyn mutustamaan suklaata.

Onko minulle oikeasti näin vaikeaa sopeutua ihmisten joukkoon? En ole koskaan tuntenut missään oloani luonnolliseksi. En koskaan tunne oloani täysin hyväksytyksi missään. En tälläisenä. Aina erotun. Aina joku hiertää. Aina olen liian varuillani. Vaikka pukeutuisin kuin muut, puhuisin kuin muut, käyttäytyisin kuin muut. Vaikka ryyppäisin, vaikka osallistuisin koulun ylimääräiseen toimintaan, vaikka saisin 10 joka kokeesta. Vaikka laihduttaisin itseni äärirajoille, vaikka muuttaisin toiselle puolelle Suomea... Ja kaikki tämä ympyrän soutaminen on vain saanut minut hukkaamaan itseni. En vieläkään tiedä kuka Siiri oikeasti on. En tiedä tulenko koskaan tietämään.

Jo tarhasta asti olen ollut jollain tapaa ylimääräinen, "kolmas pyörä". Muistan kaikki leikit, joissa jäin ulkopuolelle. Ne syntymäpäivät, joille tuli kymmenestä kutsutusta entintään kolme. Minua ei huolittu, hyväksytty osaksi joukkoa. Sama jatkui enemmän tai vähemmän vallitsevana ala-asteelta yläasteelle. Joskus tavarani pengottiin. Joskus minulle huudeltiin. Joskus ignoorattiin kokonaan.
Jokaisessa oppilaitoksessani, olen kokenut jääväni jollain tapaa "ulkopuolelle". Toisaalta olen kysynyt itseltäni jättäydynkö vain itse huomaamattani ulkopuolelle. Ehkäpä vika onkin vain minussa? Ehkä nautinkin alitajuisesti siitä, etten sovi joukkoon. Ehkä heijastelen omaa kielteistä asennettani muihin ihmisiin. Ehkä ajatukseni toimivat eri tavalla, ehkä minut on viritetty eri taajudelle muun maailman kanssa. Ehkä muut eivät vain yksinkertaisesti ymmärrä minua. Enhän minäkään ymmärrä.

En osaa sanoa. Myönnän kyllä, että olen vaikea luonne ja ulospäin äärettömän ylimielinen, outo ja itsekeskeinen ihminen. Olen ollut aikamoinen pomottelija joskus ja yrittänyt saada huomiota aivan väärillä tavoilla. Olen myös ollut joskus aikamoinen perseennuolija. Vika on siis todella suuresti myös minussa, joten olen myös huima syypää siihen, millaista kohtelua olen saanut muilta. Sitä olisi naurettavaa kieltää! Silti, koko eilinen ilta toi minulle takaisin kaikki ne vanhat, melkein unohdetut tunteet. Enkä tiedä mitään yhtä suurta juhlafiiliksen pilaaja. Meinasin purskahtaa itkuun (ja tätä kirjoitaessani viimein purskahdin).

En tiedä mistä tunteeni kumpuavat, mutta tunnen oloni tällä hetkellä ihan vieraaksi. Minun on vaikea olla, tuntuu etten ole tarpeeksi "aikuinen" tai sosiaalisesti lahjakas  tai ylimainkaan tarpeeksi lahjakas tähän yliopistoympäristöön. Tuntuu etten riitä. En omaksu uusia käsitteitä sanavaratooni. En tiedä oikeastaan mitä tarkoittaa diskurssi, paradigma, implisiittinen tekijä/lukija tai representaatio. Hyvä kun tiedän mikä on konteksti. Aikakausia ja tyylisuuntia on turha edes mainita, samase. Tieto ei todellakaan tartu enää päähäni. Minusta on tullut ns. oksennusopiskelija, joka ahmii helvetillisen määrän tietoa oksentaakseen sen tentissä ulos. Ja sen jälkeen seuraa autuaan unhoituksen vaihe.
Suurimman osan ajasta en siis ymmärrä mistä luennoitsijat puhuvat. Nyökyttelen vain ja esitän viisasta. Oikeasti olen ihan ulalla.

Muut osaavat kirjoittaa hienoja analyyseja lukemistaan romaaneista ja pukea ajatuksensa lennokkaiksi kokonaisuuksiksi (käyttäen niitä huippuhienoja termejä jotka minulle ovat aivan siansaksaa). Minusta tuntuu että osaan sanoa 3 eri änkytystavalla "Hauki saattaa olla kala. Ehkä"
Tunnen oloni täällä niiin tyhmäksi, naiiviksi ja yksinkertaiseksi. En uskalla avata suutani, koska sieltä yleensä putoilee ulos vain paskavitsejä tai jotain yhtä viisasta kuten "tykkäätsä perunasta?" Ajattelen liikaa mitä minun kuuluisi sanoa seuraaavaksi, en osaa olla rennosti.
Lauseita en usein saa edes loppuun asti, koska punastun ja hukkaan puheenvuoroni punaisen langan. Tuntuu, että olen tänne liian nuori. Monet ovat huomattavasti vanhempia kuin minä, joten heillä on tietenkin enemmän elämänkokemusta, kypsyyttä ja viisautta taskussa.

Aluksi opiskeluja koristi uutuudenviehätys, mutta nyt tuo vaaleanpunainen hattaraharso on alkanut repeillä. Olen väsynyt. En nuku hyvin. Stressaan. Panikoin. Ahdistaa niin raha-asiat, kuin tulevaisuuskin. Se, etten valmistu viidessä vuodessa ja millaisiin mittoihin opintolainat kasvavat. Pelottaa, etteivät opintopisteet riitä. Etten koskaan saa mitään kiinnostavaa sivuainetta (koska kasvatustiede nyt vain sattuu olemaan täyttä kuraa). Ihmissuhteet, sopeutuminen joukkoihin. Kaikki.

Lukuintoni on kadonnut, kirjoitusintoni on myös vähän hukassa. En saa luettua mitään loppuun asti, Monena aamuna olen toden teolla miettinyt onko tämä sittenkään minun juttuni, jaksanko lähteä yliopistolle. Luennoilla en jaksa keskittyä. Aamuisin en tiedä miten pukeutua. Stressan ihan kaikesta. Ahdistaa. Olen pahalla tuulella. Kiukuttelen. Kehitän ongelmia ongelmien perään. Ja tietenkin, paha olo saa jokaisen iloisen asian opiskelusta sammumaan tähti kerrallaan.

Älkää nyt ymmärtäkö väärin! Ryhmäläisissäni ei ole mitään vikaa, he ovat hienoja ihmisiä, jotka osaavat arvostaa erilaisuutta ja ovat äärettömän mukavia. Vika ei ole myöskään Turussa, tämä kaupunki tuntuu täysin kodilta! Nyt ongelmana on vain se, etten koe riittäväni näihin opiskeluihin ihmisenä. En pysty olemaan oma itseni (kuka se sitten lieneekin), koska koen olevani niin lapsellinen ja yksinkertainen fiksujen ihmisten joukossa. En osaa keskustella kenekään kanssa luontevasti, ilman että pieni ääni takaraivossani toteaa minun olevan idiootti.

En tiedä kuuluuko tämä vain normaaliin sopeutumisvaiheeseen, vai onko kyse jostain isommasta Toivottavasti tuntoni muuttuvat. Jos eivät, joudun ehkä miettimään uusiksi mitä haluan elämältä ja onko tämä(kään) sittenkään minun juttuni. Ajatus unelmani hylkäämisestä tuntuu todella pahalta, enkä halua luovuttaa, mutta en myöskään halua enää painia samojen sopeutumisongelmien kanssa, jotka ovat pilanneet monta vuotta elämästäni. Haluaisin viimein tuntea oloni luonnolliseksi ja hyväksi, se tosin vaatisi että hyväksyisin ensin itseni (kovin vaikeaa, kun et ole koskaan kokenut sopivasi mihinkään). Mutta...ehkäpä paikkani vain on olla se eksynyt?