Asiaa miehistä & armoton Kusipään käsikirja

Olen kolmen miehen kasvattama. Isäni ja kummatkin isoisäni ovat olleet vahvasti kasvatuksessani ja lapsuudessani mukana. Lisäksi pienenä seurasin tarkasti isoveljeni esimerkkiä. Tämä blogipostaus on syntynyt omasta kokemuksesta, omista empiirisistä havainnoista sekä maalaisjärjestä.

Siinä, missä naiset ajattelevat liikaa, miehet eivät ajattele lainkaan. Joten maailman tärkein SISTER-TIP: jos haluat miehesi tekevän jotain; vievän sinut ulos, antavan sinulle takkisi, korjaavan jälkensä keittiöstä, lohduttavan kun on paha olla tai laittamaan wc-renkaan alas käytyään helpotuksella, on vain yksi tapa toimia. Sano se. Sano se ääneen. Suoraan - ei mitään epäsuoria vihjailuja, ne eivät toimi. Eli raa'asti suu auki ja "Kulta, voitaisko mennä vaikka ulos huomenna?" "Kulta, voisitko pliis korjata paskasi lattialta." "Kulta, voisitko lohduttaa, mulla on todella paha olla." 
Parisuhteessa on tärkeää muistaa ylhäällä kertomani sääntö. Puhuminen on avain kaikkeen. Jos harmittaa, suuttuttaa tai kiukuttaa, kerro se ääneen äläkä mökötä sohvalla sanoen "kyllä sun pitäis tietää." Miehet eivät vain yksinkertaisesti tajua.

Mutta miten tulkita miehen tekoja tai tunnistaa kusipää? Tärkein osio tästä postauksesta käsittelee deittailua, ja tätä osiota voitaisiin kutsua ihan vain Kusipään käsikirjaksi. En ole mikään deittailutieteen tohtori, mutta voin sanoa oppineeni kantapään kautta, kaveripojilta ja isoveljen neuvoista aika paljon. Tässä siis tämä loistelias Kusipään käsikirja, jonka nyt jaan myös teille. Se on armoton, mutta säästää pitkällä juoksulla tunteesi ja itkusi.

Kusipää. Tuo baarin tanssilattialta pilkun aikaan löytyvä komea mies, jolla on ulkonäköä ja luonnetta, mutta jota ei kiinnosta sitoutuminen - ainakaan sinuun. Varsinkaan sitten sen yhteisen illan jälkeen. Tämä eliölaji saattaa löytyä myös tinderistä, tunnistettavissa vähäpukeisista kuvista, ananashiuksista ja pyynnöstä lähettää vähäpukeisia kuvia. Tai kaikista kolmesta - on myös yksilöitä jotka eivät täytä mitään näistä kriteereistä. Oli miten oli, kusipää jättää jälkeensä pahaa oloa ja hämmenystä. Kusipääksi voi myös kutsua yleisesti miestä, joka aiheuttaa kyyneliä.

Naiset kasvatetaan siihen ajatukseen, että mies epäsuorasti satuttaa teoillaan naista, josta hän välittää. Tai kohtelee tätä huonosti. Väärin. Jos miehellä on tapana kadota kuin pieru saharaan aina tosipaikan tullen, hän on kusipää. Tosimies ei satuta naista, josta hän välittää tai on kiinnostunut. Joten tapailu- tai miehenmetsästysvaiheessa on tärkeää muistaa muutama pieni seikka:

#1 Miehellä ei ole koskaan liian kiire jos hän oikeasti välittää tai on kiinnostunut. Jos hän haluaa jotain, hän tekee aika sille; toisin sanoen jos hän haluaa sinut, hän raivaa kalenteristaan aikaa sinulle. Jos jätkällä on aina menoa, häntä ei kiinnosta tehdä aikaa sinulle - et siis ole hänen tärkeysjärjestyksessään kauhean korkealla / hän ei ole vakavissaan kanssasi. Seuraavaa koukkuun! 

#2 Melkein sama kuin yllä, mutta jos miehellä on numerosi eikä hän ota yhteyttä, on muutama mahdollinen selitys. Joko hän on kuollut/tajuttomana/elämänsä krapulassa. Huomiona kuitenkin tähän, ettäa krapula ei kestä kahta viikkoa. Toinen realistisempi selitys onkin, että hänellä on parempaa tekemistä. Kuten jo aiemmin sanoin, jos miestä oikeasti kiinnostaa, hänestä kuuluu kyllä.

#3 Mutta jos miehestä kuuluu vain tiettyinä aikoina vuorokaudesta, kuten esimerkiksi silloin kun tavalliset ihmiset nukkuvat ja mies on lisäksi tukevassa humalassa, en suosittele jatkamaan puheluihin vastaamista. Öinen kännipuhelu on 97% varmuudella booty call - eteenkin jos ihmisestä ei kuulu mitään järkevää päivisin tai arkisin. 

#4 Jos mies on kiinnostunut, hän pyytää sinua ulos ennemmin tai myöhemmin. Budjetista riippuen treffit voivat olla leffassa, kävelyllä tai ravintolassa - tai jossain muualla yleisellä paikalla. Ei ole kuitenkaan sanomatta selvää, että tarjoaako mies vai ei. Riippuu rahatilanteesta, iästä ja siitä, mihin mies on kasvatettu. Mutta jos huomaat että treffit ovat aina sarjassamme "netflix & chill" vaakatasossa ja ilman vaatteita, on suotavaa huolestua. Eteenkin, jos haluat miehestä jotain muutakin kuin fuckbuddyn. Jos mies on tosissaan, hän haluaa tehdä sinuun kokonaisvaltaisen vaikutuksen.

#5 LISÄKSI jos mies pyytää ensitreffien jälkeen luokseen tai pyytää päästä luoksesi, suosittelen kaikella rakkaudella hylkäämään tämän kutsun ja katsomaan mitä tapahtuu. Yleensä tämä on pyyntö päästä housuihisi. Säästääksesi sydämesi ja itsesi suruilta, on järkevämpää odottaa sänkyyn pomppaamista kusipääksi epäilemäsi miehen kanssa (hyvä sääntö on odottaa neljät treffit) - intuitio on usein oikeassa. Jos mies on todella kiinnostunut muustakin kuin vaakamambon harrastamisesta, hän arvostaa sinua ja suostuu odottamaan. Kusipää puolestaan kaikkoaa hyvin nopeasti maisemista. Hyvin yksinkertainen kusipäätesti siis. 

#6 Jos mies on kiinnostunut, hän näkee vaivaa eteesi (kysyy kuulumisiasi, kertoo itsestään asioita...). Huomaat eron tosimiehen ja kusipään välillä kyllä, koska tosimiehen kanssa sinun ei tarvitse analysoida kaikkea mitä hän tekee ja sanoo tajutaksesi, että nyt on tosi kyseeessä. Tottakai suhde saattaa olla hankala, mutta ei samalla tavalla kuin kusipään kanssa. Kyse on silloin vain persoonien ja tapojen yhteensovittamisesta - ei siitä, että miehestä ei koskaan kuulu mitään, tai että hän tapailee sinun lisäksi kolmea muutakin. Tiedät kyllä, kun tapaat kunnollisen miehen.

#7 Jos et koskaan tapaa hänen ystäviään tai perhettään, olet luultavasti ns. "mopedi", jonka kanssa leikitään salassa. Ystävien tapaamista baarin tanssilattialla kello kolme aamuyöllä ei lasketa. Eikä sitä, että tapaat kämppiksen naaman puoliksi olohuoneessa matkalla miehen makuuhuoneeseen. Kun miestä kiinnostaa, hän haluaa esitellä sinut ystävilleen ja perheelleen kertoakseen, että Tämä valioyksilö on nyt minun. 

#8 Miehet myös kypsyvät hitaammin, joten videopelit ja muut ovat ihan luonnollinen osa elämää vielä lähellä kolmeakymppiä. Olen todistanut oman isäni leikkivän legoilla 46-vuotiaana. Miehet, jotka kuitenkin rakastavat pelata tunteillasi, eivät ole miehiä. He ovat kusipäitä. Muista ero.

#9 Jos mies on kiinnostunut, hän kertoo itsestään asioita sinulle. Hän ei ole siis mikään mysteeri, vaan tiedät hänestä muutakin kuin etunimen ja numeron. Tiedät myös asioita, joita hän ei kaikille jaa; unelmiaan ja ajatuksiaan. Hän myös kyselee sinusta ja unelmistasi. Kiinnostus on siis vastavuoroista.

LOPUKSI:

- Jos mies sanoo jotain, hän mitä luultavammin tarkoittaa sitä - toisin kuin me naiset teemme. Yrittäessäsi tekstailla miehen kanssa, yritä olla ylianalysoimatta, vaan lue viestit mustavalkoisesti. Näin vältyt pahimmilta väärinymmärryksiltä. Yritä myös selittää asiat suoraan, koska miehet eivät pakosti osaa tulkita monimutkaisia naisten ajatuskuvioita. Jos mies puhuu epäsuorasti, eikä koskaan oikein tiedä koska tapaisitte, hälytyskellot saavat soida ja lujaa. Jos häntä kiinnostaa, hän ei jätä mitään epäselväksi eikä epävarmaksi - hän haluaa olla suora ja selvä.

- Jos epäilet olevasi tekemisissä kusipään kanssa, kannattaa ihan rehellisesti miettiä seuraavaa: Montako kertaa mies on saanut sinut nauramaan/onnelliseksi ja kuinka monta kertaa olet itkenyt miehen takia. Onko hän syypää itkuihisi, onko hän rinnallasi kun sinulla on vaikeaa vai onko hän syy miksi sinulla on vaikeaa? Osoittaako hän olevansa kiinnostunut elämästäsi ja tekemisistäsi, vai oletko sinä yksipuolisesti kiinnostunut hänen elämästään? Jos tajuat itkeneesi enemmän kuin nauraneesi kyseisen ihmisen takia, on hän luultavasti kusipää. Silloin kannattaa vain jatkaa elämää. Koska nothing is worth it if you ain't happy.

- Jos mies on tosissaan, hän ei petä eikä jätä eikä hylkää - hän seisoo rinnallasi vaikka sinulla olisi vaikeaa. Hän antaa yhtä paljon suhteelle kuin sinä. Mies, joka pettää tai jättää, ei välitä sinusta tarpeeksi. Jos suhde - oli se sitten on/off tai tapailuasteella - päättyy, älä jää roikkumaan. Jatka elämää, koska tuolla on vielä joku, joka kiittää sinua kun jatkoit elämääsi.

Hiljaisesti onnellinen: "älä ylpisty tai kerkaile sillä miten hyvin sulla oikeasti menee."

Hei. Olen Siiri. Olen 20-vuotias murehtija, jota usein kuvaillaan sanoilla negativisti ja pessimisti. Tosin oman määritelmäni mukaan olen realisti, joka välillä hukkaa elämänsä realiteetit. Tapanani on hukuttaa läheiseni negatiivisiin viesteihin ja löytää valittamisen aihetta jokaikisesta maailman asiasta. Tästäpä ja sen aiheuttamista reaktioista tämä koko postaus itseasiassa lähtikin. 

Todellisuudessa pääni sisällä olen varsin onnellinen, tyytyväinen ja kupliva ihminen, joka päivän päätteksi jaksaa uskoa parempaan tulevaisuuteen. Vaikka valitan aiheesta kuin aiheesta, hymyilen ja nauran joka päivä - valittaminen ja murehtiminen on vain pintaraapaisu tunneskaalastani; tapa purkaa erityisherkkyyttä. Hymyilen päivittäin ehdottoman viimeistään siinä vaiheessa, kun saan painaa pääni tyynyyn tai nukahdan hyvän kappaleen tuudittamana. Tai sitten kun näen auringon. Tai sadepisaran. Tai sateenkaaren. Tai hymyn toisen ihmisen kasvoilla. Tai kun haistan kahvin. Olen empaattinen ja siksi murehdin asioista, mutta osaan kyllä elääkin aina siinä välissä - ainakin joskus.

Eilen olin työhaastattelussa, jossa juuri sorruin realiteettien hukkaamiseen. Kasvoilla oli hymy, taskussa itsevarma asenne mutta nips naps, sinne katosivat realiteetit ja yhtäkkiä olin ulkopuolisin silmin jäätyneenjäykkä, alistunut pessimisti. Kukaan ei nähnyt jäävuoreni taakse, miten hymyilin ja kannustin itseäni puhumaan. Miten jokaisen änkytyksen taakse mahtui valtava määrä sisäistä tsemppiä. "No niin, hengitä. Älä mieti liikaa. Anna mennä. Sano se lause. Voi rakas, ei ihan noin. Ensi kerralla vähän  paremmin ja fiksummin. Pystyt kyllä siihen." Haastattelun jälkeen harmittelin asiaa hetken, mutta lopulta muistutin itseäni että minulla oli hetkeni ja että ehkä pohjimmiltaan tätä ei oltu tarkoitettu. Sitä paitsi voin vielä hakea muita töitä syksyksi. Ihmisille vastasin kuitenkin, että haastattelu meni huonosti. Mitäpä sitä selittelemään, kun omaan tasooni nähden se oli heikko esitys?

"Jos sä oot positiivisena ja onnellinen, niin mulle se ei ainakaan välity."

Mitä tulee ainaiseen viestien kautta valittamiseen, olen saanut lyhyen ajan sisään neljä erilaista puuttumista tähän ainaiseen tapaani valittaa asioista. Kukin on ollut täynnä huolta jaksamisesta ja onnellisuudestani. Minulle siitä tulee vain paha mieli, vaikka ymmärrän että jatkuvan valittamisen kuunteleminen on kuormittavaa - minullakin palaa melkein viikottain pelihousut aina valittaviin ystäviin. Myönnän myös, että järjettömän stressin ja sairauteni takia olen hukannut elämäni realiteetit useammin kuin ennen, ja olen tarvinnut ystäviä joille purkaa tunteitani. Erityisherkkyyden takia kun negatiiviset elämänkokemukset vievät minulta enemmän aikaa tottua asioihin, mutta se ei tarkoita ettenkö olisi pohjimmiltani positiivinen tai onnellinen. Positiiviset kokemukset eivät vain jää niin tarkasti mieleen. Se ei tarkoita ettenkö olisi hymyillyt, tai uskonut parempien aikojen koittavan. Erästä filosofista lainausta käyttääkseni; jos ihminen hymyilee ja on ajatuksissaan positiivinen, eikä sitä ole todistamassa kukaan, pitääkö silloin sanoa hänen olevan virallisesti surullinen ja negatiivinen?

"Jos keskittyisit välillä siihen, kuinka hyvin sulla on asiat."

Kyllä minä keskitynkin, eteenkin kun masennus iskee, se on ainoa tapani selvitä - silloin minun on pakko keskittyä vain asioihin, jotka ovat hyvin jotta en katoa. Minussa on kolme puolta. Se puoli, joka näkyy ihmisille, se puoli joka välittyy minusta kirjoitukseni ja viestieni perusteella ja sitten se, mitä tunnen ja ajattelen oikeasti. Nämä kolme saattavat kaikki näyttää eri asioita. Kolmas on puolista tosin. Ja se kolmas ja viimeinen paljastaa itsensä hyvin harvoin. Se on visusti piilossa, jottei minuun satu, tai ettei kukaan käytä ajatuksiani tai tunteitani minua vastaan. Piilottelun taidon olen oppinut elämäni aikana, mutta asian pitää muuttua: joskus piilotan tämän todellisen puolen itsestäni niin hyvin, että lopulta uuvun. Sitten meinaa usko loppua yms. jne. mutta kaikki järjestyy aina.

Suomalaiseen henkeen kuuluu, että mistään ei saa koskaan ylpistyä liikaa, asioilla ei saa kerskailla ja liian positiiviset ihmiseet ovat vain teeskentelijöitä. Koskaan ei saa kertoa, että asiat ovat liian hyvin. Jos heiluttelet muiden edessä sitä, miten hyvin asiasi ovat, olet itsekäs ja täynnä itseäsi. Myönnän, että tuon puheissani ja viesteissäni enemmän esiin niitä puolia, jotka ovat huonosti - ehkä minussa vain asuu voimakas suomalaisuus? Ehkä niinkin paljon, että muille tulee vaikutelma siitä, etten ole onnellinen, positiivinen tai kiitollinen mistään. Harhaluulo. En pidä kerskailusta, se ärsyttää minua suuresti ja huomaan helposti, miten muut ärsyyntyvät jos sinulla menee pitkään liian hyvin. On helpompi keksiä valittamisen aihetta, jottei kukaan sano edes vitsillä että "Älä jaksa olla noin onnellinen." Yllätys yllätys, olen huomannut, että muut sanovat hanakammin "Älä jaksa olla noin negatiivinen." Näistä ensiksi mainittu satuttaa huomattavasti enemmän.

Esimerkiksi, jos ystäväni valittaa parisuhteestaan, minä en uskalla sinä päivänä kehua miten onnellinen, kiitollinen ja tasapainoinen olen omassa suhteessani. Jos ystävä haukkuu oman kultansa maasta taivaisiin, en todellakaan uskalla sanoa, miten ylpeä ja kiitollinen olen omasta kullastani. Jos kaveria ärsyttää, että poikaystävä pelaa jatkuvasti, en minä silloin sano että voin katsoa tuntitolkulla vierestä kun Niclas pelaa - ja vielä nautinkin siitä. Jos ystävää ärsyttää, että poikaystävä ei vie ulos, en todellakaan sano että olen juuri itse lähdössä ulos. Yleisesti, jos ystävän suhteessa on joku asia huonosti, en minä tule siihen väliin kertomaan ihanista keskusteluista Niclaksen kanssa tai tulevaisuudensuunnitelmistamme tai mistään muustakaan - that's not how I roll, vaikka varmaan pitäisi. Helpompi on vain keksiä joku pieni ärsyttävä asia ja kehitellä siitä ystävälle vähän pahempi ongelma, vaikka oikeasti juuri nauraisin katketakseni, kun Niclas makaa päälläni ja nuolee silmämunaani - true story by the way. Sitten unohtaa koko keskustelu. Minä en halua hieroa onnellisuuttani muiden naamalle, olen mielummin hiljaa tyytyväinen.

Mitä minuun ja itsevarmuuteeni tulee, olen sinut itseni kanssa. Tottakai ulkoisia asioita voisi aina muuttaa ja muutankin, kunhan on voimia ja aikaa. Tottakai minulla on huonoja kehopäiviä ja joskus näen itseni vain suurena valaana joka osaa puhua (nk. realiteettien hukkaaminen). Mutta kyllä minä tiedän olevani fiksu. Tiedän olevani päättäväinen ja rohkea. Sisukas ja empaattinen. Hyvä kuuntelija. Hyvä ongelmanratkaisija. Sosiaalisesti tarkkaavainen. Olen ahkera. Tunnollinen. Hyvä työntekijä. Tiedän olevani hyvä kirjoittamaan ja luova. Ja olen helvetin ylpeä perseestäni ja lihaksista reisissäni. Pidän selästäni, paksuista hiuksistani ja silmistäni. Kannan silmälasit ylpeydellä. Jokaisella on huonoja päiviä ja aikoja, mutta se ei tee minusta huonoa ihmistä. Se tekee minusta ihmisen. Miksi tuon tätä puolta harvemmin esiin? Siksi, että itsevarmoja ihmisiä pidetään jälleen itsekkäinä ja itseään täynnä olevina. Miksi kehuisit itseäsi eteenkään ystäville, jotka kamppailevat oman itsevarmuutensa kanssa? Yliempatia iskee siinä vaiheessa ja on helpompi liittyä valitusrinkiin, kuin ottaa askel eteenpäin ja sanoa "Minäpä satunkin pitämään itsestäni."

Olen tällä hetkellä kiitollinen, onnellinen ja positiivinen niin monesta asiasta. Uudesta kodistani, uusista ja vanhoista ystävistäni, autostani turusssa, poikaystävästäni, suhteemme toimivuudesta ja tulevaisuudensuunnitelmistamme, saapuvasta syksystä, hyvästä terveydestä, opiskelupaikasta vaikkakin se ei ole täysin sitä, mitä haluan tehdä tulevaisuudessa (ainakin se on jotain, ja sen kautta olen yths:llä ja yliopistoliikunassa). Olen iloinen kesästä satoi tai paistoi. Tulen iloiseksi postin kolahtaessa vaikka sieltä tulisikin vain mainoksia. Olen onnellinen siitä, että herään joka aamu. Olen iloinen kun pääsen lenkille. Siitä, kun poikaystäväni keksii uuden vitsin. Tai suutelee kaulaani. Tai pelaa videopelejä ja saan katsoa vierestä. Siitä, että opin jonkun uuden sanan tai asian. Olen onnellinen siitä, että osaan kirjoittaa ja siitä, että tekstia syntyy jälleen. Tulen päivittäin onnelliseksi ja hymyilen niin monen eri asian takia, mutta eteenkin kesän aikana olen nähnyt hyvin vähän ketään. Sen takia minusta on stressin lävitse näkynyt muille vain negatiivinen ja ahdistunut puoli. Se puoli, jolla olen huolestuttanut läheiseni ja ystäväni. Suututtanut ja ärsyttänyt. Kuormittanut.

Erityisherkkyyden takia, puran muille vain negatiivista osaa ajatuksistani. Se on minulle vaikea, vaikea pitää sisälläni. Se on pakko purkaa. Toisen pahat sanat, huoli tulevaisuudesta, stressi. Mutta kun sen puran pois, sisälleni jää vain positiivisuus ja onnellisuus. Usko tulevaisuuteen.

On välillä myös vaikeaa sanoa muille olevansa onnellinen, eteenkin jos toinen on kaukana siitä. Tiedän kyllä ettei oikeassa ystävyydessä ole mitään sääntöjä siitä, ettei toinen osapuoli saa olla onnellinen jos toinen on surullinen - niin kuin siinä ei ole kirjoitettuja sääntöjä siitä, että itsevarmuuttaan ei saisi tuoda esiin jos toinen kamppailee omansa kanssa. En halua kuitenkaan ikinä olla kateuden kohde siitä, että hitsi kun tolla Siirillä menee niin paljon paremmin kuin mulla. Ajatelkoot mieluummin että elämäni on kamalaa, jotta voin nauttia siitä sitten itsekseni pimeässä, neljän seinän sisässä ja hemmotella poikaystävääni ostamalla nakkeja Siwasta. Sitä paitsi, kaikesta katkerasta saa väännettyä paljon parempaa vitsiä ja siitä lukeminen on huomattavasti viihdyttävämpää. Enkä minä osaa kerskua onnellisuudellani tai positiivisuudellani. Se vain on.

Mutta sanottakoot tämä nyt julkisesti kaikille; elämäni on oikeasti aika pirun siistiä, enkä vaihtaisi siitä mitään pois. En ole kateellinen kenellekään muulle, en haikaile heidän elämäänsä. Minulla on kaikki mitä tarvitsen ja arvostan sitä, vaikka joskus vaikuttaakin siltä, että olen kylmä, kyyninen ja kivipesty pessimistinkökkäre.

Viimeisenä, muttei vähäisimpänä. Kaikki hymyt eivät näy ulos päin, samoin kuin eivät kaikki kyyneleetkään. Välillä naamioiden taakse piiloutuu paljon muutakin. Kolikollakin on aina kaksi puolta. Minun kolikkoni kasvolla on hymy, vaikken sitä julkisesti loputtomasti alleviivaa. Minä nyt vain satun olemaan tällainen. ♥

Tyttö, joka ei aio (enää) pyrkiä kesäkuntoon

Vuosi 2015 on lähtenyt mukavan rennoissa kuvioissa liikkelle; kermavaahtokahvia, elokuvia, kävelyitä kirpeässä pakkasilmassa... Uudenvuodenlupaukseni olen pyrkinyt nämä pari hassua päivää pitämään niin hyvin kuin mahdollista, ainoastaan yksi lupaukseni on tuottanut jo hieman hankaluuksia niin henkisesti, kuin toteuttamisenkin tasolla. Onneksi tiedän tämän muutoksen tapahtuvan - hitaasti, mutta varmasti kuitenkin!

Uusi vuosi on hyvin monelle uusi mahdollisuus pudottaa painoa, liikkua enemmän, kuntoilla, syödä vähemmän ja terveellisemmin sekä muutenkin päästä elämänsä kuntoon. Ennen olin yksi heistä. Joka vuoden aluksi päätin, että tämä on elämäni kuntoiluvuosi, kiristelyvuosi, vatsalihasten vuosi. Tälle vuodelle yksi lupauksistani oli hieman samankaltainen, mutta samalla täysin erilainen; pyrkiä terveellisyyteen. Mutta terveellisyys ei tarkoitakaan kaikille samaa asiaa. Erityiseksi tämän vuoden lupaukseni tekee se, etten aio todellakaan laihduttaa, liikkua enemmän, syödä vähemmän ja terveellisemmin, karsia syömisiäni tai pitää herkkulakkoja.

Tänä vuonna teen  asiat täysin toisin, sillä joillekin ihmisille terveellisyys onkin sitä, että ei mennä lenkille, syödään enemmän ja pienemmällä kontrollilla, ja syödään kaikkea - myöskin niitä herkkuja - tuntematta minkäänlaista syyllisyyttä. Tänä vuonna aion ensimmäistä kertaa, sitten vuoden 2009, olla laihduttamatta. Hassua ajatella, miten monta vuotta elämästäni on tuhlaantunut laihduttamiseen ja tyytymättömyyteen omaa kehoani kohtaan. Tosiaan, tänä vuonna täytän 20, ja tajusin vasta tällä joululomalla, miten onnellinen olen, kun en enää rajoita jatkuvasti elämääni ja pakota itseäni syömään pelkkää puuroa ja salaattia tai pakota itseäni kaksi kertaa päivässä joko spinningiin tai hikilenkeille. 

Vaikeaksi lupaukseni tekee se, että nyt pitäisi keksiä elämään uutta sisältöä. Lisäksi vaikeaksi asian tekee myös se, että nyt kun muut yrittävät kuumeisesti laihduttaa, tursuaa kaikista medioista jos jonkinmoista motivaatiota, "vinkkiä" ja kuntoneuvoa. Niiltä ei voi suojautua, ellei sitten lukittaudu omaan huoneeseensa, sängyn pohjalle ilman minkäänlaista kontaktia ulkomaailmaan. Yritä siinä nyt sitten syödä pasta-annosta, veljen synttäreiden kunniaksi kakkua, ja samalla pitää hyvin ansaittua lepopäivää urheilusta, kun silmissäsi kirkuu: "OTA NÄMÄ JUMPPAVINKIT TALTEEN, NIIN TEET KINKKUPEPUSTA TIMMIPEPUN!" "Näin edistät laihdutustasi" "Elämäsi kuntoon vuonna 2015!" Pudota kanssamme 20 kiloa!" "Kuukauden kiristely" "TIKIS 21 PÄIVÄSSÄ".

Plus sitten ne kaikki kaverit, jotka aikovat laihduttaa/kuntoilla/kiristellä/jumpata/juosta maratonin. Sitä kuntopuheiden määrää... Kun sinulta vuorostaan kysytään, mitä lupasit uudelle vuodelle ja toteat "Ajattelin vähentää liikuntaa, syödä enemmän ja herkutella ainakin kerran viikossa kunnolla! Niin ja ajattelin olla koko vuoden laihduttamatta.", kahvipöydässä naamat venähtää parikymmentä senttiä. "Siis täh?"

Sitäpaitsi olen nyt huomannut tässä laihdutusvinkkejä vältellessäni, että monet, omanlaiseen terveellisyyteensä pyrkivät "fitness"-bloggaajat ovat päättäneet vuodenvaihteen kunniaksi kertoa muillekin näitä ah-niin-hyviä ja varmasti todella turvallisia -laihdutusvinkkejään: "Syö ensin lautaselta kaikki kevyt ja terveellinen, kuten salaatti, ja sitten vasta raskas osuus, hyvällä lykyllä täytyt ennen epäterveellistä osuutta" tai "pidä itsesi kiireisenä kun syöt, niin unohdat syödä osan ruoastasi". "Päivässä riittää 1200 kaloria." "Kasvatan nyt lihaksia, ja syön hiilihydraatitonta, vähärasvaista, vähämineraalista ruokavaliota". Oliko tarkoituksenne aiheuttaa jollekin vasta-alkajalle syömishäiriö tai aliravitsemus tälle vuodelle?

Vaikket olisi tehnyt mitään lupausta kuntoilun puolesta, joka puolelta tuputetaan nyt uusia terveellisempiä, riisin ja kanan ja proteiinijauheiden täyteisiä päiviä vuodellesi! Ja niitä vatsalihaksia, jotka voi saada jopa kahdessa viikossa. Ja niitä laihdutuspillereitä, millä saa parissa viikossa jopa 20 kiloa pois. Jopa niille, keillä ei olisi mitään tarvetta painonpudotukselle Miksi? Onko se laihduttaminen ja kunnon kohottaminen vain se oleellisin, ihanteellisin ja tärkein asia uudelle vuodelle? Eikö elämästä ole enää ok nauttia hetkittäin esimerkiksi suklaan kanssa - olenko ylipainoinen vain koska haaveilen (ja tiedän) tekäväni niin? Enkö ole onnistunut ihminen, jos en enää halua jumpata 14 kertaa viikossa vaan olen oppinut makaamaan myös aloillani? Mites ne ihmissuhteet, itsensä hyväksyminen sellaisenaan? 

Se, mitä yritän sanoa on se, että jokaisen tulisi antaa itse päättää miten haluaa elämäänsä muuttaa - tai että haluaako muuttaa ollenkaan. Ymmärrän toki, että joillekin painon pudottaminen ja paremmat elämäntavat ovat ensisijaisen tärkeitä terveydellisistä syistä, ja että uuden vuoden alussa on motivaatiota ja parhaat mahdollisuudet tehdä muutoksia. Ymmärrän myös toki sen, että laihdutusbisneksessä liikkuu hirmuisesti rahaa, ja tämä on otollisin aika tienata sillä, mutta haluaisin pikkuisen saada enemmän vahvistusta sille, että on ihan ok olla laihduttamatta, kuntoilematta, jumppaamatta, paastoamatta. On ihan ok syödä normaalia, normaalirasvaista kotiaruokaa, pitää lepopäiviä ja hyväksyä itsensä sellaisenaan. On ihan ok yrittää löytää elämäänsä muutakin sisältöä kuin ne ainaiset lihakset tai -20 kiloa. Terveellinen elämäntapa ei tarkoita kaikille samoja tekoja - ja sen pitäisi olla ihan okei.

Toisaalta tiesin ettei lupaukseni kanssa tulisi olemaan helppoa. Tiedän että jos en opi suodattamaan tuota median välittämää ihanteellista kuvaa laihduttamisesta ja joka paikassa viliseviä vatsalihaspalkkeja, en koskaan tule paranemaan. Siksipä aion ottaa pieniä askelia: joka kerta kun joku sanoo miten suklaan voi korvata hedelmillä ja kasviksilla ja miten hiilihydraatit voi korvata proteiineilla, ja miten hiilihydraattittomalla, rasvattomalla ruokavaliolla voi kasvattaa lihaksia, aion sanoa "ei muuten voi". Kaikkea voi syödä, kunhan muistaa kohtuuden.

Tiedän, että olen ollut ylipainoinen, olen myös käväissyt siellä toisessa päässä ja tiedän, etten ole ehkä jonkun mielestä tarpeeksi hyvännäköinen tämän kokoisena, mutta olen viimein tajunnut sen, että olen itse itseeni ihan tyytyväinen tälläisenä. Ja se totta vieköön riittää minulle, niin saa luvan riittää muillekin. Totta kai aion yrittää kerätä vähän lihasta tuonne rasvan alle ja ylläpitää nykyisen olotilani, mutta en vain enää aio itkeä verta ja kyyneleitä sen takia. En aio liikkua kolmea tuntia päivässä sen takia. En aio kieltäytyä herkuista, kahvittelusta tai ulkona syömisestä, tai syödä pelkkiä kasviksia. En aio lyödä tai mollata itseäni, jos joskus nautin elämästäni suklaalevyn kera. En enää. Aion pyrkiä normaaliuteen, hyvään oloon. Normaalipainon ylläpitoon. Onnellisuuteen. Positiivisiin ajatuksiin. Aion harrastaa urheilua vain silloin, kun oikeasti sitä haluan ja saan siitä hyvän olon. Toivon, että toisenlaisillekin terveellisyyden teoille annettaisiin mahdollisuus.

Minun vuoteni 2015:

Tavaton tavallisuuden tammikuu = en aio omaksua mitään uusia, übertehokkaita laihdutus- tai kuntoilutapoja, vaan aion elää keskiverron tavallista elämää. Ei mitään kuntosalijäsenyyksiä tai ravintolisiä (korvaamaan monipuolista ruokavaliota). Aion keskittyä kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin; kehon, mielen ja ihmissuhteiden saralla. Opettelen laajentamaan ruokavaliooni uudelleen täysijyväpastaa ja -riisiä, siemeniä, pähkinöitä, turkkilaista jugurttia, maitoa, kalaa, kanaa, raejuustoa, hedelmiä...kaikkea mitä täysipainoiseen, terveelliseen ruokavalioon kuuluukin.
Hietön helmikuu = Vaikka ahdistus liikkumattomuudesta ja syömisestä kasvaa, en aio hikoilla yhtään sen enempää kuin jaksan. Käyn kerran/pari viikossa ryhmäliikunnassa ja lenkillä. Kuuntelen kehoani ja teen vain sen, mikä tuntuu hyvältä.
Millitön maaliskuu = En aio kiristää milliäkään kehostani. Ylläpidän hyvät elintavat ja keskityn ihmissuhteisiin, ja opiskeluun.
Haaveilun huhtikuu = aion haaveilla hirmuisesti tulevasta kesästä ja tehdä ihania suunnitelmia kesälle. Ehkä jopa suunnittelen syntymäpäiväni ja yritän saada tatuointiajan jonnekin tänne piristämään elämääni!
Täydellinen täyttymisten toukokuu = en alistu viimeisiin "kesäksi kesäkuntoon"-tempauksiin, vaan aion joka kerta sellaisen banderollin nähdessäni tai ehdotuksen kuullessani nauraa paskaisesti. Ei stressiä, vaan elämää. Juhlin kaksikymppisiä ja aloitan kesätyöt.
Kokeilujen kesäkuu = aion nauttia kesäherkuista ensimmäistä kertaa neljään vuoteen. Aion syödä sitä mitä huvittaa, käydä lenkillä ja uimassa siten, kun tuntuu hyvältä. Syön kakkuja, nautin jäätelöstä. Käyn laivalla, ulkomailla, festareilla...
Hehkeyden ja hallinnan heinäkuu = Täällä hehkutaan ja hallitaan elämää. Täytetään toiveita, luodaan muistoja, nautitaan ja unelmoidaan. Kerätään iloa syksyn varalle.
Elämäni elokuu = viimeiset kesän huipentumat ja uuden lukuvuoden suunnittelut. Luen suomen kielen pääsykokeisiin.
Syyllityksetön, stressitön syyskuu = jep, kehitin juuri uuden sanan. Tässä kuussa ei syyllisyyttä tunnetta (vaikka ei sinne Suomen kieleen päästäisikään...) Tehdään kaikkia niitä asioita, mitä halutaan (Suomen lain puitteissa, tietenkin.)
Lahjakkuuden ja laiskuuden lokakuu = Kun syksy alkaa kolkuttaa, aion jäädä kotiin peittojen alle. Aion laulaa, kirjoittaa runoja ja laiskotella elokuvien, kahvin ja ystävien parissa. Nauttia elämästä ja keskittyä jaksamiseeni.
Mieletön muutosten marraskuu = Täällä keskitytään pääkopan selvittelyyn, koska eiköhän aina viimeistään marraskuussa joku solmu ota kiristyäkseen. Lisäksi ajattelin hoitaa muuton halvempaan asuntoon täällä!
Jaksamisen/jatkuvuuden joulukuu = Koska koko vuosi on mennyt muissa kuin laihduttamisen merkeissä, voidaan yhä keskittyä viimeisen kuukauden jaksamiseen ja siihen, että vuoden aikana kerätyt muutokset jatkuvat myös seuraavanakin vuonna.

Minä aion kesällä mennä rannalle bikineissä, ilman että teen sen eteen kummempia kuntokuureja. Jos siis olet tyytyväinen itseesi ja kehoosi tuollaisena, anna sen kukkia sellaisenaan. Olet kaunis, vaikka vatsapalkkisi olisivatkin päiväunissasi. Olet kaunis, vaikka sinulla olisikin ne vatsapalkit. Et ole huonompi ihminen, vaikka ruokavalioosi kuuluisikin herkkuja, etkä ole yhtään sen huonompi tai parempi, vaikka nauttisitkin vähärasvaista ja -herkutonta ruokavaliota. Nauttikaa tästä vuodesta, tehkää siitä juuri sellainen kuin haluatte - mutta antakaa myös muiden nauttia ja tehdä siitä sellainen kuin he haluavat.

HUOM. TEKSISSÄ OLEN KÄYTTÄNYT KÄRJISTYKSIÄ. EN PYRI LOUKKAAMAAN KENEKÄÄN UUDENVUODENLUPAUKSIA TAI ELÄMÄNTAPAA TÄLLÄ TEKSTILLÄ.

#TAHDOIMME!

Jälkipuinti tasa-arvoisen avioliittolain takana käy kuumana facebookissa ja muuallakin somessa. Nyt on kyllä aivan pakko pistää myös oma pikku lusikkani tähän avioliitolakisoppaan, en vain kykene enää olemaan hiljaa. Saattaapi olla, että sohin nyt kepillä muurahaispesää ja joku vetää vuosisadan raivarit, mutta sittenpähän on niin.

"Homous on vaan niin epäluonnollista."
Ihan yhtä luonnollista kuin heterous. Synnynnäistä, eikä siihen voi itse vaikuttaa. Mitäpä jos tässä sitten ruvettaisiin luokittelemaan heteroutta sairaudeksi? Rakkaus kuuluu kaikille, ja myös eläinten keskuudessa ilmenee itseasiassa samansukupuolisia pareja. Voiko jokin olla luonnotonta jos sitä itseasiassa ilmenee itse luonnossa - ilman ihmisen minkäänlaista vaikutusta?

"Tasa-arvoisesta avioliittolaista on seuraavana varmaan se, että ihmisen ja eläimen avioliitto hyväksytään"
Anteeksi mitäh? Se, että verrataan kahden, samaa sukupuolta olevan ihmisen avioliittoa ihmisen ja eläimen väliseen avioliittoon, on - anteeksi nyt vain - saatanan absurdi. Mitä eläimellistä on kahden ihmisen välisessä rakkaudessa? Olkootkin, että ovat samaa sukupuolta - rakkaus ei ole vain fyysistä. Ei se rakkaus eroa heterorakkaudesta juurikaan millään tavalla. Samalla tavalla siinä luotetaan toiseeen, hyväksytään toinen virheineen ja halutaan jakaa koko maailma sen toisen kanssa.

"Nokun raamatussa sanotaan, että avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto."
Kyseinen kirja on sen reilut 2000 vuotta vanha. Maailma on kerennyt muuttua tässä ajassa ehkä ihan hiiren verran vain, ja jos ihan viralliksi mennään, niin sieltä ei sovelleta paljon muutakaan enää nykypäivän elämään. Aletaan sitten hakkaamaan vaimojakin, kun raamattu kerta niin sanoo... Eihän keskiajan lääketiedettäkään voi enää oikein soveltaa nykyaikaan. Anteeksi jos joku veti melonit nenään tuosta.

"Kohta varmaan työpaikoillekin tulee joku homokiintiö."
Aika moni kadulla vastaantuleva ihminen on itseassa seksuaalivähemmistöjen edustaja. Mitäs siitä, jos työpaikallasi on joku vähemmistöä edustava? Ihan yhtä hyvin se hommansa hoitaa ja ihminen se on - siinä missä sinäkin. Sekin röyhtäilee ja piereskelee. Pelkäätkö kenties sinä pieni ihminen homouden tarttuvan hengitysilmasta? Siinä tapauksessa suosittelen ehdottomasti ammattiauttajan apua ja pientä seksuaalisuutesi itsetutkiskelua.

"Parisuhteen rekisteröinti homopareille riittää."
Voit rekisteröidä autosi, kissasi ja koirasi. Mutta rakkautta tai parisuhdetta, sitä ei pitäisi joutua rekisteröimään. Emmehän me heterotkaan joudu. Saamme mennä kirkkoon tai maistraattiin sanomaan "Tahdon" sille rakastallemme ihmiselle. Miksi ihmeessä meillä olisi oikeus evätä se sama joltain toisen suuntautumisen edustajalta? Eikös siinä ole pieni ristiriitä? Kysytäänpäs homopareilta riittääkö se heille? Mitä se sinun persettäsi kutittaa, jos Liisa ja Marja saavat ottaa saman sukunimen ja mennä maistraatissa naimisiin. Onko se sinulta, avioliittolain vastustaja, jollain tapaa pois?

"Sateenkaariperhe on sille lapselle vahingoksi!"
Ai. Lapselle on vahingoksi, kun sillä on kaksi vahempaa? Kaksi rakastavaa huoltajaa? Vai tarkoitiko, että lapselle on vahingoksi, jos se adoptoidaan homo- tai lesboparin toimesta?  Se, että lapsi asuu alkoholistiäidin kanssa tai lastenkodissa sitten edistää lapsen hyvinvointia vai? En näe yhtäkään syytä, miten sateenkariperhe voi vahingoittaa lasta. Se opettaa lapsen arvostamaan kaikenlaisia perheitä. Se antaa lapselle turvapaikan, jossa hän voi elää lapsuuttaan rauhassa. Se on perhe - perhe siinä missä perinteinen suomalainen ydinperhe.
Väitteet, joissa väitetään näiden sateenkaariperheiden lasten tulevan koulukiusatuiksi, on myös mielestäni aika naurettva. Eikös ole vanhempien tehtävä opettaa omalle pienelle nyytilleen se, että kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita - oli niillä sitten hörökorvat tai kaksi isää.

"Voitaisiinko keskittyä vähän tärkeimpiin asioihin?"
Tasa-arvoko ei ole tärkeää? Samojen oikeuksien ajaminen kaikille on ajan haaskausta? Onko siis mielekkäämpää syrjiä tiettyjä ihmisryhmiä ja esittää kaiken olevan täysin ok? Minusta muutos lähtee siitä, että ensin tarjotaan kaikille samat oikeudet. Tasa-arvo ja tyytyväisyys kasvavat, eikä tarvitse vaivata päätään mellakoilla ja mielenosoituksilla. Nuorilta katoavat paineet edustaa jotain tiettyä suuntautumista, koska yhteiskunta voi viimein viestiä kummankin suuntautumisen olevan ok. Yhteiskunta myös mahdollistaa viimeinkin sen, ettei rakkautesi vie sinulta oikeutta saada samoja juridisia oikeuksia, kuin heteroilla. Sekö ei ole tärkeää? Muuta Afganistaniin sitten.

"Nokun ei vaan voi!"
Kohtapa voi!

Ihan oikeasti. Tämä laki ole riistämässä heteroiden oikeutta mennä naimisiin, vaan ainoastaan sallimassa samansukupuolisten avioliiton. Tästä ei seuraa kolmatta maailmansotaa (ellemme nyt välttämättä vedä tykkejä nenäämme).Tästä seuraa vain se, että toisiaan rakastavat mies- ja naisparit pääsevät viimein sanomaan toisilleen "Tahdon".

Kaivakaamme päämme sieltä pensaasta ja käyttäkäämme aivojamme niin, kuin niitä on tarkoitettu.

Ja kyllä. Olen kristitty ja hetero.
Tasa-arvoinen avioliittolaki ei kutita minun persettäni negatiivisesti tai ole minulta millään tapaa pois. Minä haluan, että jokaisella lesbo- ja homoparilla olisi samat oikeudet kuin minullakin. Sitä kutsutaan edistykseksi, inhimillisyydeksi ja tasa-arvoksi. Tervetuloa 2010-luvulle.

Mielipiteitä on monia, ymmärrän sen. Ei ole silti oikein kieltää toisilta jotain vedoten vanhoihin tai ahdasmielisiin uskomuksiin - varsinkaan tässä nopeasti muuttuvassa ja globalisoituvassa maailmassa. Jos vedit herneet nenääsi blogikirjoituksestani, ole hyvä ja mene tekemään niistä hernekeittoa, tähän valittaminen ei asiaa muuksi muuta.

Ihanan kamalaa sinkkuelämää

Kerran olen seurustellut. Kerran tai ehkä toisenkin myönnän rakastaneeni, monen monta kertaa ihastuneeni. Kerran olen luottanut, kerran olen itseni täysin antanut. Niin monta kertaa siipeeni saanut, niin monta kiveä kääntänyt. Mutta ei ole ensirakkauden voittanutta. Vai onko?

Kun mietin oman asuntoni pimeyksissä nuorta rakkautta,  mieleeni ei tule niitä perinteisiä kliseitä villistä ja hauraasta nuoresta rakkaudesta, jota ei tule kuitenkaan ottaa todesta. En usko siihen, että vain aikuinen voi rakastaa toista aikuista. Uskon vakaasti siihen, ettei rakkaudella ole ikärajaa, sitä vain on montaa muotoa. Itse olen rakastanut ensimmäisen kerran 15-vuotiaana, eikä se ollut yhtään sen vähemmän rakkautta kuin mikään muukaan. Se oli sitä, koska minusta tuntui siltä, etten voi elää ilman toista ihmistä. Ilman sitä toista, minusta tuntui etten saanut henkeä ja että elämäni oli merkityksetöntä. Vasta reilu vuosi tuon eron jälkeen aloin nähdä valoa.

Rakkaus. Täydellistä luottamusta. Täydellistä antautumista toiselle. Antamista, saamista rehellisessä tasapainossa. Toisen kokonaisvaltaista hyväksyntää kaikkine pienine virheineen. Ja miten hirmuisesti minä sitä kaipaan.

Kolme vuotta olen heilunut sinkkuna ja vasta nyt olen itselleni suonut ja myöntänyt luvan olla vapaa ja nauttia tästä. Siitä, etten ole kenellekkään vastuussa ja saan nauttia kaikista vapauksista ilman velvollisuutta. Olen minä aiemminkin "antanut" luvan. Väittänyt siis nauttivani siitä, ettei ole ketään jolle kuuluisin. Samalla olen kuitenkin kuumeisesti yrityänyt jotain korviketta rinnalleni paikkaamaan tyhjyyttä. En ole tajunnut sitä, että on muitakin tapoja täyttää tyhjyys.

Ehkä tämä tyytymättömyys sinkkuuteen kumpuaa siitä, miten ihanaa ja vahvaa rakkaustarinaa olen itse todistanut. Ehkä se on asettanut minulle paineita Sen oikean löytämisestä aikaisin.
Vanhempani ovat olleet 31 vuotta yhdessä, joista 23 vuotta naimisissa, he tapasivat kun äitini oli 18 ja isäni 17. Enkä oikeastaan muista vanhempieni koskaan riidelleen. Meillä vain jaetaan mielipiteitä ja kinastellaan toisinaan, mutta koskaan en ole joutunut lapsuudessani keskelle riitoja. Siitä teille epäilijöille nuorta haurasta rakkautta, jota ei tule ottaa tosissaan.

Kun esikuvana on noin vahva rakkaus, miten sitä osaisi itse olla haluamatta yhtään vähempää? Miten voisi ajatella nauttivansa elämästään yksin, kun näkee miten onnellisia vanhempani ovat yhdessä.

Vasta nyt olen tajunnut, että vaikka vahempani ovat olleet minusta ikuisuuden yhdessä, ei minun tarvitse tietoisesti etsiä samanlaista kohtaloa ollakseni onnellinen. Ei minun tarvitse etsiä miestä määrittämään arvoani. Olen jopa tyytyväinen siihenkin ajatukseen, että joskus vain adoptoisin sen ihanan kiinalaistytön ja hankkisin koiran. Jos niin on tarkoitettu, niin tulee tapahtumaan. En minä enää jaksa tai aio kääntää jokaista kiveä tai oksaa löytääkseni Sitä oikeaa. Etsikööt hän minut, sillä välin aion ottaa jokaisesta vapauden hetkestä kiinni.

Lauantai-illan ajatussolmuja ja tajunnanvirtaa

Pidän blogikirjoituksista ja runoista, jotka ovat tajunnanvirtaa. Mielestäni niissä on jotain äärettömän kaunista ja rauhoittavaa. Pohjimmiltaanhan se on vain viestiä alitajunnan syvimmistä sopukoista, mutta toisinaan ihmisistä paljastuu enemmän kuin voisi kuvitella. Lisäksi tajunnanvirran kirjoittaminen on vaan niin rentouttavaa. Ei tarvitse miettiä, voi vain laittaa ajatukset pois päältä ja antaa käsien hoitaa homma. Eilen ja tänään pääni on tuntunut olevan ajatuksista solmussa, joten ajattelin laittaa ajatukset pois päältä ja antaa kaiken tulla eräänlaisena tajunnanvirtana ulos. Pahoittelen kirjoitusvirheitä, tietoisuuteni myös kirjoitusvirheistä katosi ja olen liian kriittinen lukeakseni ajatuksenvirtaani.

Tänään viimein sain uudet hiukset. Ei niistä tullut sellaista kuin piti, mutta haittaako se? Se on elämää, harvoin täällä saa juuri sitä mitä syvimmällä sisimmässään toivoo. Usein kuitenkin se, mitä elämältä saa, on parempaa kuin mitä osasi tai uskalsi odottaa. Nyt kävi niin. Rakastun hiuksiini jokaisella katseella hiukkasen enemmän, piirun verran syvemmin. Tuntuu niin hyvältä, kun pää on kevyt. Se vastaa niin mukavasti mieltä. Sekin on nyt kevyt. Todella kevyt. Liian kevyt. Tunnen sen. Tunnen sen hiipivän taas päälle. Miltä tuntuu oikea onnellisuus. Sellainen, mistä muut ihmiset puhuvat. Sellainen, mikä saa heidät hymyilemään, ei rauhattomiksi. Sellainen, mikä näkyy heidän ilmeistään ja katseistaan, ei niinkään teoistaan. Mitä se on, miten sen saavuttaisi? Tämäkin menee kategoriaan: elämältä voi toivoa mitä tahansa, mutta on tyydyttävä siihen mitä se antaa. Niin minä tyydynkin. Mutta silti, voin kyseenalaistaa kaiken. Sen olen oppinut yliopistossa, että kaiken voi aina kyseenalaistaa - se on tiedon yksi kriteereistä: kriittisyys. Itsekriittisyys puolestaan ei ole yksi ihmiselämän tarkoituksista. Miksi siis olen niin kriittinen? Rauhaton ja kriittinen. Alati vaihtuva tuuliviiri. Missä hitossa se paikkanikin on, jonne minut on luotu? Jos joskus sen paikan löydän, löydänkö siellä rauhan ja vastauksen tähän alati muuttuvaan, vaihtuvaan vuoristorataan? Onko jossain kaikki avaimet näihin lukkoihin, joita kannan mukanani minne menenkin. Jotka kulkevat mielessäni vasten kaikkia tahtojani. Niihin lukkoihin, joiden taakse en voi päästää täysin ketään. Ikinä.

Onko sellaisia avaimia edes olemassa? Onko helppoja ratkaisuja muualla, kuin matematiikan kirjan takaosassa? Muistan, miten helpottavalta tuntui löytää ratkaisut kaikkiin tehtäviin. Ei tarvinut huolehtia siitä, että olisi nolannut itsensä tietämättömyydellään muiden edessä. Toisaalta mitä niistäkin huijaamisista oppi? Ei paljon mitään. Ehkä lähinnä tiesi sen, oliko laskuineen oikeilla jäljillä, mutta loppujen lopuksi valmiista ratkaisuista ei koskaan hyötynyt sen suuremmin - ainakaan kokeissa. Virheiden tekeminen opetti tuhat kertaa paremmin kuin valmiit vastaukset kemian tai matematiikan tehtäväkirjan takaosassa. Virheet. Ne perhanan virheet. Kun niihinkin oppisi suhtautumaan avoimemmin - ottamaan ne oppimistilanteina. Kun niitä oppisi haluamaan tehdä virheitä - jotta oppisi. Jottei tarvitsisi muutaman vuoden päästä tajuta, ettei taaskaan ole oppinut mitään. Mutta mehän opimme. Jatkuvasti. Tahtomattamme. Kaikkea. Omaksumme. Näemme. Koemme. Tallennamme tietoa. Edes jotain hyötyä siitäkin kasvatustieteestä. Niin monta iltaa istuin tekemässä niitä käsitekarttoja, lukemassa tekstiä ja pohtimassa teorioita. Tuntuu oudolta ja vieraalta, kun ei sitä ei enää ole. On vain kirjat ja essee, vähän ranskaakin siinä ohessa. Toisaalta, tämä kuvio tuntuu omimmalta. Ajattelin todellakin lukea ranskan kokonaisuutena. En tiedä mihin sitä tarvitsen, mutta se palo jota tunnen tuota hankalaa kieltä kohtaan on jotain sellaista, mitä en osaa sanoin kuvailla. Ehkä siinä on taustalla jokainen niistä kielloista, joita isä sanoi. "Et sinä sitä opi. Ei kukaan osaa opettaakkaan sitä." Pessimisti ei pety, niinhän minäkin sen koen. Mutta silti tuntuu, että vasta abivuosi ja ensimmäinen kosketukseni ranskan kieleen, saivat minut tajuamaan kuinka paljon olin tuota kieltä rinnalleni kaivannut. Miten voi kaivata jotain, mitä ei ole koskaan saanut, kokenut, opetellut? Se on rakkautta, mutta minkälaista?

Nyt minä osaan. Nyt minä osaan ja saan osata niin kauan kuin haluan koska olen vain itse itselleni vastuussa. Tästä edespäin koko elämäni on itse itselleni vastuussa olemista. Tuntuu niin oudolta, että olen tässä tilanteessa. Varsinkin istuessani vanhan huoneeni karvamatolla, läppäri sylissä ja nojaten uudenuuteen kirjahyllyyn, en voi käsittää miten pitkälle olen kipittänyt pienenpienillä jaloillani. Varmaan tajuan kaiken vasta sitten, kun saan maisterinpaperit käteeni. (Tapahtuuko se vertauskuvallisesti, vai saanko ne käteeni?). Mutta tiedän, että sekään ei ole maalini. Haluan tähdätä vieläkin korkeammalle. Korkeammalle kuin kukaan muu suvussani aiemmin. Haluan ne tohtorin paperit. Vielä jokin kaunis päivä ne saan. Jokainen aamu kun en jaksa nousta sängystä tai jokainen hetki kun mieleni tekee luovuttaa kaiken suhteen, eikä mikään aiempi motivaattorini enää minua auta, lupaan pitää mielessäni ne tohtorin paperit. Ei kukaan, eikä mikään voi minua estää tavoittelemasta haaveitani. Ei mikään sairaus, masennus, syömishäiriö, lättäjalka, polvivamma, tottelematon luonnokikkuratukka, epävihreän värinen silmä, löllö kohta reidessä, liian littana pakara, huono arvosana tentissä tai kirjoitusvirhe blogissa, nolo sana keskustelussa tai feidaus ennen treffejä. Ei mikään voi tulla unelmieni tielle enää. Jos nyt luovuttaisin, se olisi sama kuin olisi viiden metrin päässä Mt. Everestin huipulta ja päättäisi luovuttaa kun sormessa on kramppi - sanoinkuvaamattoman typerää. Tosin, yhtä typerää oli kuvata suurta yliopistourakkaa viiden metrin matkaan Mt. Everestillä. Mutta toisaalta, tarkoitin laajempaa kokonaisuutta. Tätä elämää.

Elämäni hassuin, hulluin ja kiireisin vuosi alkaa lähestyä monella tavalla kohti siirtymää ja uutta alkua. Eäänlaista uutta alkua, suurta pommia. Nojaa, uusivuosi ei koskaan ole ollut suosikkejani. Mutta niin, on aika miettiä miten voin tämän vuoden vielä kruunata - tehdä siitä vieläkin unohtumattomamman. Tosin, lukion viimeisten kirjoitusten suorittaminen, ensimmäisten kaupan alan töiden tekeminen, synttärit, lakkiaiset, pääsykokeisiin pänttääminen ja kotimaisen kirjallisuuden pääsykokeet,  yliopistoon pääseminen, Barcelona, tyttöjenristeily, muutto upeaan kaupunkiin ja kaikki uudet ystävyyssuhteet olisivat jo itsellään niin hieno kokonaisuus, etten oikein tiedä miten laittaa paremmaksi. Enää voin vain parantaa itseäni. Itseni. Kaikki haavani. Arpeni. Kaikki kolhuni. Kaikki naarmuni ovat jo parantuneet. Yhtään viiltelyjälkeä ei enää vierain silmin näe. Minä paranen monin tavoin, mutta vielä vuodan verta niin monesta paikasta. Kaikesta huolimatta, minä elän. Ja vaikka nyt kellunkin liian korkealla, tulen sieltä alas (kunhan en liian alas). Sydämeni on vallannut toivo. Horjumaton usko tulevaisuuteen. Siihen, että kaikki järjestyy. Se on viimein taottu päähäni, poltettu aivoihin. Kaikki järjestyy. Minäkin järjestyn. Jotenkin, Vielä joskus.

Muutaman viikon päästä saan ne uudet lasit, joista olen haaveillut niin kauan. Sitten tämä silmälasifriikki alkaa pikkuhiljaa näyttää itseltään - tai ainakin siltä, keneltä tuntee näyttävänsä.
Ehkä se on pieni askel kohti sitä Siiriä, joka jäi jonnekin vuoden 2011 kesään. Sinne Kuopioon, Rikun mökin laiturille. Juhannukseen. Valoisiin kesäöihin ensirakkautensa käsivarsille. Jos nyt oikein siirappinen, aikojen kultaama mielikuva maalataan. Tai ehkä se Siiri jäi uistelemaan Kallaveteen. Siinä olin hyvä, luonnonlahjakkuus. Parempi kuin Riku. Mahtoi kalamiestä vituttaa. Ehkä SE Siiri on jossain suuressa kaupungissa. Hukkuneena katujen ja kortteleiden väliin. Toivottavasti sillä on lämmin. Ehkä se kesän 2011 lämpö yltää vielä lämmittämään sitä tyttöä.

Kunpa olisin osannut odottaa. Hillitä itseni ja osata varautua siihen, ettei nuori rakkaus koskaan kestä. EI näiden tuulten alla. Se alamäki mikä koko korttitalotilanteesta alkoi, on ehkä viimein päättynyt, mutta mäki on ollut raskas kieriä alas. Päätä pyörryttää. Pettymys, petetyksi tuleminen ja jättäminen, jätetyksi tuleminen ja se koko perhanan kierre ja ruljanssi koko sen saamarin syksyn. Eroaminen sellaisesta ihmisestä, joka on ensimmäisenä rakastanut sinua kaikkine virheineen, on ehkä ollut kaikkein vaikeinta ikinä - ja katsoa sivusta, miten kaikki herkät nuoret lupaukset rikotaan yksi kerrallaan, tallotaan maahan ja syljetään päälle. Aivan siinä katseesi alla. Nuori rakkaus on niin armoton, kun ei ole oppinut kovettamaan itseään. Antaa itsestään kaiken, eikä tajua suojata arimpia sydämen sopukoitaan. Ja se pelko mikä siitä kaikesta aiheutui. Se, että pystyykö minua edes rakastamaan? Eikä siihen ole vieläkään löytynyt vastausta. Ei tarpeeksi hyvää miestä korvaamaan ensimmäistä. Ei tarpeeksi samanlaista, ei tarpeeksi erilaista. Kukaan ei sovi enää kuvioon.. Ei 16 vuotiaana tai koskaan ole tarpeeksi vanha kuulemaan "en tiedä rakastanko sua enää." Miten ei voi olla varma? Miten helvetissä voi sanoa, ettei tiedä enää. Onko mustavalkoista ajatella, että rakkaudessa vallitsee joko-tai? Kolme vuotta myöhemmin, pohdin edelleen samaa kysymystä uudestaan ja uudestaan, mutta enää ei satu. Ei ole sattunut aikoihin. Mutta vieläkään en ole lakkanut etsimästä. En, vaikka lupasin.

Nyt lupaan, että viimein alan nauttia vain elämän kyydistä vapaamatkustajan roolissa. Otan kaiken vastaan mitä tulee ja muutan sen vahvuudeksi. En enää muserru. Elän. Hengitän. Uskon ja olen.

Ihan sitä tavallista, hidasta, tylsää arkea

Päivät rullaa eteenpäin. Viimein tätä ihanaa, tavallista, ei-millään-tapaa-erikoista arkea.
Kiireineen, pikaisine kahvitreffeineen tai pidempine kakkuhetkineen. Luentorannekramppeineen, tuskanhikineen, läksyineen, sumuisine aamuineen. Jokainen päivä on erilainen, jokainen hyvä sellaisenaan. Arki asettuu uomiinsa, enkä enää oikeastaan ajattele elämää Valkeakoskella. On vain tämä hetki, tämä elämä - tämä täällä Turussa. Puhumattakaan siitä, että ikävöisin Valkeakoskea. Sellaista hetkeä ei ole itseasiassa tainnut olla yhtäkään. En vaan halua sinne enää takaisin.
Mulla ei myöskään oo enää niinkään huonoja päiviä. On vaan huonoja hetkiä (toiset pidempiä kuin toiset).

Oon oppinut viimein löytämään sen hyvän jokaisesta päivästä. Sen hyvän hetken, sen voiman päästä yli ahdistuksesta ja surusta. Yksi suurimmista syistä tähän muutokseen on varmaankin se, että oon saanut täällä lyhyessä ajassa aivan tajuttoman upean ystäväpiirin ja löytänyt mielettömän samankaltaisia ihmisiä, joiden kanssa voin olla juuri tämä hölmö, tunteellinen, lapsellinen, hassu itseni - ilman pelkoa siitä, että joku tuomitsisi mut.
Jokainen näistä mun uuden elämän uusista ihmisistä on ainutlaatuinen, ihana, upea, mielenkiintoinen, hauska, persoonallinen, lämmin, empaattinen, välitön ja niin moni niistä on tavattoman hyvä kuuntelija. Te olette mun aurinkoni, syy miksi en enää pode huonoja päiviä.
Niin ja oon huomannut, että hymylläkin saa karkotettua niin monet surulliset ajatukset. Enkä oikeestaan tiedä mitään sen parempaa, kuin että saan tartutettua hymyn johonkin toiseen. Siitä ei enää oikeasti onnellisuus parane.

Monet asiat voisivat tietysti olla paremminkin, mutta tämä riittää mulle nyt.
Riittää, että saan aamulla nauttia kahvini ja puuroni juuri siten kun ne haluan. Riittää, että luennolla saan istua ystävien vieressä ja pyöritellä yhdessä silmiä kun jutut menevät yli hilseen. Riittää, että saan taiteiltua kauniit kynnet. Riittää, kun saan kävellä illalla hämärtyvän aurajoen rantaa. Riittää, että löydän hyvän runokirjan.
Riittää, kun sade ropisee ikkunaan ja mä olen vetävästä parvekkeen ovesta huolimatta lämpöisenä peittojen sisällä, oman kodin suojassa.

Siitä runokirjasta. Jos koskaan saatte käsiinne Anna-Mari Kaskisen Jos jäisi yksi sana -runokirjan. Lukekaa se. Itse olen sen ahminut jo kahdesti.


Ei unelmia kahlita voi kukaan.
Ne eivät ole kauppatavaraa.
Ne pujahtavat arkipäivään mukaan
ja muokkailevat salaa maailmaa.

Ei salaisuutta vangita voi kukaan,
Se ympärillä tuoksuu, huminoi.
Se mitä nyt ei ääneen lausuttukaan
jo kaikkialla väreilee ja soi.

Ei iloamme kukaan saata viedä.
Se suuntautuu jo aikaan tulevaan.
Sen lähdettä et vaikka tänään tiedä,
se tempaa epäilykset mukanaan.
Anna-Mari Kaskinen, Ei unelmia kahlita voi kukaan


Näihin sanoihin ja tunnelmiin, taidan nyt siirtyä elämään tätä ihan tavallista arkea tuonne vällyjen väliin teekuppi kourassa. Life couldn't get any better.

ULOS LOKEROISTA

Optimisti, pessimisti, feministi, realisti, opportunisti, masokisti, sovinisti, alkoholisti, sadisti, humanisti, rasisti...

Mikä ihmisillä on näiden nistien ja listien kanssa? Sen lisäks että me listitään ihan päättömästi toisiamme, jokaisella on kauhea hinku tunkea itsensä tai toiset johonkin lokeroon.
Pitää olla leima otsassa kadulla: " mutku mun mielestä se lasi vaan oli puoliksi täysi." Eikä oo mitään saumaa, että se lasi vois joskus olla puoliks tyhjä. "Ei, se ei vaan ole." MUTTAMUTTA, täällä on yksi eriävä mielipide! Lasin olemus riippuu siitä, mitä siellä on. Se on puoliksi täysi kun siellä on jotain pahaa, koska "sun pitää juoda vielä noi loput tosta". Puoliksi tyhjä kun siellä on kaljaa/maitokahvia/pepsi maxia. Kai tästä joku viisas vääntäisi mut pessimistiksi, mutta kiitos mä kieltäydyn tällä kertaa tästä tarrasta.

Eikä tää koske pelkästään sitä lasin tilannetta, vaan tää menee niin kaikkeen. Ootko fitnesspupu vai sohvaperuna, ootko hetero vai tykkäätkö parhaasta kaveristas ja pikkuserkustas. Ootko sä ruma vai kaunis, tyhmä blondi vai kuuma punapää. Ooksä duunari vai sen duunarin isopomo. Onks sulla lapsia vai ooksä joku lapsenvihaaja? Kaikesta mitä sä teet, kaikistä sun mieltymyksistä ja ajatuksista saat sen saamarin leiman naamas. Oli ne sun teot, sanat tai ajatukset sitten jostain ala-asteelta, niin ne seuraa sua vielä aikuisenakin. Ainakin jos vähän kärjistetään, jotta päästään asian ytimeen.

Minä, minä oon milloin mitäkin. Mukaudun tilanteeseen, kuljen omalla aallonharjallani. Katon kaikkea ympärilleni avarakatseisesti, kieltäydyn olemasta ahdasmielinen ja ottamaan mitään tiettyä tarkkaa sosiaalista leimaa otsaani näiden näppyjen seuraksi. Mä oon Siiri, mun lasi on täysi tai tyhjä riippuen siitä, mitä siellä on. Tai voi se riippua päivästäkin, tai sitten mielialasta... tai lasista. Mä oon realisti jos mielikuvitukseltani ehdin ja haluan, ja mahdollisuuksista otan vaarin aina jos jaksan. Alkoholisti oon varmaan viiden vuoden päästä, samoin toivottavasti se humanisti. Sadistiks en jaksais ruveta, rasistiks vielä vähemmän. Joskus haluun olla feministi, mut yhdyn isäni sovinistivitseihin naurulla. Mä tykkään ihmisistä, pidän myös porkkanoista ja nukkumisesta. Joskus katson pesukoneen pikaohjelmaa kun en parempaa tekemistä keksi.
Mut mitä siitä, se tekee mut onnelliseksi.

Mä laajennan tätä ajatusta vielä vähän lisää. Oo just se, kuka sä haluat olla ja muista olla ihan pirun ylpeä siitä. Jokainen aamu, jokainen ilta. Pyri kasvamaan ulos näistä lokeroista. Muutos lähtee susta itsestäs, joten yritä nähdä muiden ihmisten ominaisuudet vahvuuksina. Ehkä sun ympärilläkin ihmiset alkaa muuttumaan.
Se, ketä pidät sihteerinä tai nörttinä - yritän nähdä se älykkäänä, tunnollisena..
Se, ketä pidät rumana - nää se persoonallisena.
Se, kuka susta on kauhee lepakko koska se halailee kaikkia kavereitaan - nää se hellänä, rakastavana.
Se, ketä pidät liian äänekkäänä - nää se sosiaalisena.
Ja se porukan ärsyttävin, joka esittää joka tilanteessa - nää se potentiaalisena näyttelijänä.
Meillä kaikilla on tarina, etkä sä tiedä toisten tarinoita, mut jokainen ilkee sana tai nimi saattaa oikeesti pilata toisen hetken, päivän tai viikon. Jokaisesta sanasta jää toiseen jälki. Mieti siis kahdesti.

Loppupeleissä koen vaan tälläisen itsensä lokeroiminen ahdistavaksi. Sellainen pikkukolo rupee pidemmän päälle vaan aiheuttamaan ahtaanpaikankammoa. Miks jokainen ei saa olla just oman elämänsä ihanmikätahansa-listinisti?

Alkujaan tää teksti lähti vaan siitä, että mä oon kyllästynyt näihin sosiaalisiin leimoihin meidän otsissa. Ensinäkin, niistä jää pitkäaikaiset rusketusrajat - sä et pääse sun vanhasta leimasta kovinkaan nopeasti eroon. Toiseks, miksi pitää ahtaa ihmisiä lokeroihin. Ei me eletä missään hyllyköissä tai pyramideissa - vaikka noi neuvostoliittoaikaiset lähiökerrostalot niin kovin niiltä näyttääkin. Ei kukaan oo toista parempi olemalla optimisti - tai epänisti.

Tää makasi tuolla luonnoksissa aikansa, mutta sain tän kuitenkin julkaistua hyvään saumaan, koska Suomen lukiolaisten liitto aloitti #kutsumua kampanjan. Eli ihmiset laittaa kuviin paperille mihin lokeroon niitä on yritetty ahtaa, vetää raksin päälle ja kertoo miksi haluaa tulla kutsuttavan käyttämällä tägiä #kutsumua. Haastan kaikki tän lukevat mukaan instagramiin ja haastakaa tekin kavereitanne mukaan. #nobullying

Mua on kutsuttu vaikka miksi. Mutta viimeaikoina lähinnä huomiohuoraks. Satun olemaan ihminen, joka haluaa vaikuttaa asioihin ympärillään ja osallistua. Tykkään puhua suoraan vaikeista asioista ja pidän eteenkin nauraa ja jakaa naurua ympärilleni. Oon ylpee siitä, kuka oon, mutta silti toivoisin, että mua kutsuttais ennemmin aidoks kuin huomiohuoraks. On noita nimityksiä tullut vastaan siis muitakin. Näitte ne yllä.

Edit. Sain tossa äskettäin eriävän mielipiteen siitä, että sihteeri ei ole loukkaus. Kyllä se itseasiassa on, jos kuulet sitä jatkuvasti satunnaisilta miehiltä, jotka samaan lauseeseen lisää että voin pudottaa mun kansioni lattialle kunhan nostan sen niiden edessä. Työsuhde-etuihin kuuluu kuulemma myös se, että saan maata mahallani niiden tietokonepöydällä, samalla ku ne vetelee mua takaapäin. Joten kyllä, sihteeri on loukkaus silloin, kun mua pidetään aivottomana seksiobjektina, jolla ei oo tunteita.