Kerran olen seurustellut. Kerran tai ehkä toisenkin myönnän rakastaneeni, monen monta kertaa ihastuneeni. Kerran olen luottanut, kerran olen itseni täysin antanut. Niin monta kertaa siipeeni saanut, niin monta kiveä kääntänyt. Mutta ei ole ensirakkauden voittanutta. Vai onko?
Kun mietin oman asuntoni pimeyksissä nuorta rakkautta, mieleeni ei tule niitä perinteisiä kliseitä villistä ja hauraasta nuoresta rakkaudesta, jota ei tule kuitenkaan ottaa todesta. En usko siihen, että vain aikuinen voi rakastaa toista aikuista. Uskon vakaasti siihen, ettei rakkaudella ole ikärajaa, sitä vain on montaa muotoa. Itse olen rakastanut ensimmäisen kerran 15-vuotiaana, eikä se ollut yhtään sen vähemmän rakkautta kuin mikään muukaan. Se oli sitä, koska minusta tuntui siltä, etten voi elää ilman toista ihmistä. Ilman sitä toista, minusta tuntui etten saanut henkeä ja että elämäni oli merkityksetöntä. Vasta reilu vuosi tuon eron jälkeen aloin nähdä valoa.
Rakkaus. Täydellistä luottamusta. Täydellistä antautumista toiselle. Antamista, saamista rehellisessä tasapainossa. Toisen kokonaisvaltaista hyväksyntää kaikkine pienine virheineen. Ja miten hirmuisesti minä sitä kaipaan.
Kolme vuotta olen heilunut sinkkuna ja vasta nyt olen itselleni suonut ja myöntänyt luvan olla vapaa ja nauttia tästä. Siitä, etten ole kenellekkään vastuussa ja saan nauttia kaikista vapauksista ilman velvollisuutta. Olen minä aiemminkin "antanut" luvan. Väittänyt siis nauttivani siitä, ettei ole ketään jolle kuuluisin. Samalla olen kuitenkin kuumeisesti yrityänyt jotain korviketta rinnalleni paikkaamaan tyhjyyttä. En ole tajunnut sitä, että on muitakin tapoja täyttää tyhjyys.
Ehkä tämä tyytymättömyys sinkkuuteen kumpuaa siitä, miten ihanaa ja vahvaa rakkaustarinaa olen itse todistanut. Ehkä se on asettanut minulle paineita Sen oikean löytämisestä aikaisin.
Vanhempani ovat olleet 31 vuotta yhdessä, joista 23 vuotta naimisissa, he tapasivat kun äitini oli 18 ja isäni 17. Enkä oikeastaan muista vanhempieni koskaan riidelleen. Meillä vain jaetaan mielipiteitä ja kinastellaan toisinaan, mutta koskaan en ole joutunut lapsuudessani keskelle riitoja. Siitä teille epäilijöille nuorta haurasta rakkautta, jota ei tule ottaa tosissaan.
Kun esikuvana on noin vahva rakkaus, miten sitä osaisi itse olla haluamatta yhtään vähempää? Miten voisi ajatella nauttivansa elämästään yksin, kun näkee miten onnellisia vanhempani ovat yhdessä.
Vasta nyt olen tajunnut, että vaikka vahempani ovat olleet minusta ikuisuuden yhdessä, ei minun tarvitse tietoisesti etsiä samanlaista kohtaloa ollakseni onnellinen. Ei minun tarvitse etsiä miestä määrittämään arvoani. Olen jopa tyytyväinen siihenkin ajatukseen, että joskus vain adoptoisin sen ihanan kiinalaistytön ja hankkisin koiran. Jos niin on tarkoitettu, niin tulee tapahtumaan. En minä enää jaksa tai aio kääntää jokaista kiveä tai oksaa löytääkseni Sitä oikeaa. Etsikööt hän minut, sillä välin aion ottaa jokaisesta vapauden hetkestä kiinni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti