keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Stressipeikko tässä päivää!

Pakko huokaista syvään henkeä ja taputtaa itseään olkapäälle. Henki kulkee niin, että keuhkot eivät ole tottuneet tälläiseen määrään ilmaa. Ainakaan ne eivät ole nauttineet tällaista luksuksta pitkään aikaan. Päätä ei purista, ja ajatuskin soljuu sopivalla vauhdilla. Voin ottaa kiinni jokaisesta ajatuksesta ennen kuin ne katoavat sormieni lävitse. Pääni tuntuu painvalta, mutta se ei johdu vain väsymyksestä. Kerrankin minusta tuntuu, että kaikesta paniikista ja stressistä huolimatta olen viimein omaksunut jotain. On niin hyvä olla, että hymy tulee kasvoille huomaamatta. Nauru karkaa vahingossa. Mutta en punastu. Minulla on oikeus nauttia tästä onnellisuudesta. Uskallan ottaa katsekontaktin. Uskallan uskoa itseeni. Uskallan uskoa tulevaisuuteen. Nyt on voittajafiilis.

Ihanaaaa, viimein sain ehkä itseäni viimeaikoina itseäni eniten stressanneen kokeen pois alta. Kyseessä oli kasvatuspsykologia, jonka tentin sähköisesti tänä aamuna kello 10 (oma kokemuksensa sekin).
En osaa oikein sanoa miten meni, mutta sain ainakin jotain aikaseksi! Jotenkin tuntui vain siltä, että luentomuistiinpanojen kylkiäisiksi tulleet kirjat paisuttivat tenttimateriaalin tähtitieteellisiin lukemiin. Liikaa irrallisia faktoja, käsitteitä, teorioita, ideologioita, tutkimuksia, tapoja, menetelmiä, vaiheita, poikkeuksia, kritiikkejä... Ja kun tuo psykologia luonteeltaan vähän tuhoaa tämän humanistin herkän luovuuden. Ensimmäisestä luennosta asti olen ollut koko kurssia kohtaan hyvin vastahakoinen. Monen monta kertaa olen meinannut jättää leikin kesken.. Mutta silti olisi valehtelua väittää, etten olisi yrittänyt täysillä.

Jokainen ihminen stressaa joskus, se nyt on päivänselvää, mutta itse ainakin myönnän olevan lähestulkoon krooninen stressaaja. Aina keksin jotain, mistä panikoida. Lähinnä stressiin liittyy tunne siitä, ettei kaikki ole kontrollissa, ja etten ehdi tekemään kaikkia itselle asettamiani tehtäviä. Tiedän ihmisiä, joista stressiä ei juuri edes huomaa, mutta itse kuulun päinvastaiseen kategoriaan.

Stressatessa ensimmäisenä, huomaan unirytmini häiriintyvän. Tämä takia, keskittymiskykyni kärsii. Kun pää ei toimi, minua turhauttaa. Minusta tulee ärtynyt ja jollain tapaa todella vihamielinen, agressiivinen. Näen aina kauheasti vaivaa esimerkiksi tentteihin lukuun, joten kun viimeisillä voimilla pänttään viimeisiä faktoja päähän, mieleeni nousee pelko siitä, että kaikki on ollut täysin turhaa. Tieto kun ei enää väsymyksen ja distressin takia tartu. Sitten kiukuttelen ja mökötän ja minua alkaa ärsyttää vielä enemmän, koska tajuan miten lapsellisesti käyttäydyn. En osaa lopettaa kiukuttelua, joka suututtaa minua entisestään. Lopputuloksena on kireä, pahantuulinen, kiukutteleva, vittuntunut Siiri, joka on ihan varma että kaikki menee "kuitenkin aina ihan helvetisti päin vittuja, kun tää on niin perkeleen paskaa - saatana" näin kauniisti sanottuna.

Lisäksi masennus iskee helpommin stressin aikana. Usko kykyihini katoaa kuin tuhka tuuleen. Jäljelle jää vain hermoraunio kuori, joka itkee iltaisin kun ei jaksa mitään. Kun pää ei toimi. Kun ei pysty tai uskalla edes luennoilla puhua, koska pelkää nolaavansa tietämättömyydellä itsensä. Ja sitten mieleen jää vain tuhat kysymystä, jota en taaskaan tajunnut, ja joita en taaskaan uskaltanut selvittää.

Stressimallini olen perinyt kotoa. Isäni stressaa samalla tavalla. Hän kiukuttelee tai mököttää stressatessaan, samoin minä. Luulen, että stressistäkin pääsisi eroon, kun uskaltaisi hellittää kontrollista: antaa itsensä poiketa suunnitelluista aikatauluista edes joskus. Tarkoitan tällä sitä, että sallisi itsensä myös rentoutua. Jättäisi jumpan joskus väliin. En koskaan jätä mitään viimetinkaan, joten huolta ei kylläkään ole siitä ettenkö tekisi annettuja hommia ajoissa. Pelkään vain sitä, etten annakaan itsestäni sitä parasta. Mitään kun ei voi koskaan ikinä jättää puolitiehen. Sekin on peritty kotoa.

Mutta nyt. Huomasin heti tänään tentin jälkeen, että väsymys iski päin kasvoja. Olin rento, naureskelin ja pelleilin kuten ennenkin (ilman, että menin yli). Usko tulevaisuuteni, ja asioiden järjestymiseen palasi. Myös usko kykyihini ja osaamiseeni palasi, uskalsin ottaa osaa luennollakin yleiseen keskusteluun, ilmaisin mielipiteitäni ja olin oma itseni. Sain jopa tehtyä muutamia päätöksiä. Monella tapaa nyt on todella rauhallinen olo. Yli kuukauden olen panikoinut tätä kyseistä tenttiä ja nyt kun se on viimein ohi, voin oikeasti hengittää. Ahdistus on poissa. Minulla on ite elämästäni ja ote itsestäni. Aion palkita itseni ruhtinaallisesti perjantaina, kun menen isänpäiväksi käymään Valkeakoskella - olen sen ansainnut.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti