Liian pitkä perjantai

En kestä, tätä sivua on katottu yhdeksän kuukauden aikana YLI 10 000 kertaa! Se on pieni askel teille, sillä on suuri merkitys minulle! Kiitos jokaiselle, joka näihin juttuihin on eksynyt ja pitänyt niitä vähääkään kiinnostavina!

Toivon, että voisin iloita tästä ah-niin-suuresta merkkipaalusta, mutta jostain kumman syystä ei irtoa.

En ymmärrä, miten yhdellä kaupungilla voi olla niin paljon vaikutusta mielentilaani. Valkeakoskella muutun ihan toiseksi ihmiseksi. Epäilen kaikkia ihmissuhteitani, kaikkia päätöksiäni, kaikkia saavutuksiani. Vaivun epätoivoon ja ankeuteen. Se alkaa heti, kun astun bussista ulos Sääksjärven rampille tai junasta Toijalan asemalle. Kylmä olo valtaa ruumiin, eikä se johdu säästä. Olo helpottaa vasta kun pääsen aloittamaan matkani kotiin, tunto palautuu kehoon. En tiedä mistä olo johtuu. Olisi rankkaa myöntää vanhemmille tämän kaupungin olevan se, joka tekee minusta aina kireän ja hiljaisen, omissa oloissaan viihtyvän. Varsinkin, kun äiti kysyi minulta saunassa, mitä haluaisin tehdä huomenna. Vastaus kuului: mennä muualle, vaikka Ideaparkkiin, ajelulle (ajatuksissani matkaan jo kotiin).

Tämä talo on ihana, se hehkuu lämpöä ja kotia. Melkein voin tuntea sen, mutta en tavoita sitä. Yritän kyllä tavoittaa tunteen, mutta lopulta se jää kellumaan vähän niinkuin vääristyneenä kuplana ulkopuolelleni. Kaikki tuntuu muuttuneen niin paljon: huoneet eivät ole entisellään, tuoksu ei ole sama. Silti kaikki muistuttaa, miten olen elänyt tässä talossa elämäni kamalimmat vuodet. Kääriytyneenä sellaiseen itseinhoon, synkkyyteen, elämänvihaan ja ahdistukseen, että tänne paluu saa kaikki tunteet hetkeksi pintaan ja kyyneleet silmiin. Ihan kuin jokaikinen sysitumma tunne olisi imeytynyt aikoinaan minusta huoneeni tapetteihin, ja sängyssä maatessani ne jälleen putoavat pölyhiukkasten mukana päälleni. Nyt kun elän onnellista elämää Turussa, tajuan miten kamalaa elämäni oli. Miten mustaa ja synkkää mielessäni oli. En koskaan halua palata siihen aikaan. Mutta siitä huolimatta, jokainen askel tässä talossa tuo kaikki muistot takaisin elävinä ja kuristavina.

Melankolinen tunne on toisaalta ihan mukava ja herättelevä. Muistan jälleen miksi olen onnellinen, ja mistä olen kulkenut päästäkseni onnellisuuteen. Elämään kuuluu huonoja päiviä ja aikoja, huonoja hetkiä ja itkuja. Ne ovat osa elämää. Mutta mitä jos elämään kuuluu iso osa, joka itseasiassa aiheuttaa suuren osan tuosta pahasta olosta? Siitä selittämättömästä puristavasta tunteesta rintakehässä? Etkä voi välttyä siltä, koska eniten rakastamasi ihmiset kuuluvat myös tuohon paikkaan?

Tänään olen tavannut muutamia ystäviä, onneksi olen saanut heidät kotiin. Olen vähän kipeänä, enkä voi oikein lähteä ulos. Sekin vetää mielen matalaksi. Haluaisin vain juosta ja liikkua, sen sijaan joudun istumaan kotona kuunnellen new age -klassista ja lukien Oscar Wilden & Charles Bukowskin quoteja ja runoja. Tosin rakastan runoja ja Secret Gardenia. En kuitenkaan rakasta kyyneleitä, varsinkin kun ne tuntuvat krokotiilinkyyneliltä. Lasken tunteja päästäkseni kotiin. Enkä ikinä voisi myöntää sitä vanhemmilleni. En ikinä, varsinkaan kun he kantavat eteeni vaivalla marinoitua ja paistettua lammasta, rakkaudella valmistettua punaviinikastiketta ja valkosipuliperunoita - lapsuuden Siirin lempiruokaa. Miten voisit myöntää, että haluat kaiken rakkauden keskeltä kotiin, omaan tyhjään, viileään ja meluisaan asuntoosi, jossa jääkaapissa on vain valot ja kolme viikkoa vanha bataatti.

Voi tietysti olla, että melankolisen musiikin kuuntelu vetää mieleni entistä matalammaksi. Jostain syystä ikävöin ihmisiä Valkeakoskella, mutta samalla ikävöin tavattomasti ihmisiä Turussa (joista kukaan ei tällä hetkellä edes ole Turussa!) ja Turkua. Olenko siis muuttumassa turkulaiseksi? Sanotaan, että koti on siellä, missä sydän. Mutta entä jos minusta ei tunnu tällä hetkellä, että olen kotona? Missä sitten olen? Mikä tämä paikka sitten on? Onko se vain heijastus menneisyydestä, jonne en enää koskaan palaa?

Ehkä olen vain istunut liikaa sisällä.... Helpottaisi jos olisi edes joku kelle puhua. Tuntuu, että nyt pitää vain pidätellä kaikkea sisällään siihen asti, kunnes räjähtää. Ehkä räjähdän sitten Turussa...

“Things get bad for all of us, almost continually, and what we do under the constant stress reveals who/what we are.” 

― Charles Bukowski, What matters most is how well you walk through the fire

Hyvää pääsiäistä! ♥

Kuvat: x  x  x  x

Ehkäpä paikkani vain on olla se eksynyt?

VAROITUS! SISÄLTÄÄ PESSIMISTISTÄ ITSESÄÄLISSÄ RYPEMISTÄ! 

Mun elämässäni on vain joko mahtavia tai surkeita päiviä. There's no in between. Tänään (ja koko viikon) on vallitsevana ollut jälkimmäinen. Voimme syyttää kyseistä mielentilaa tästä kirjoituksesta, tai sitten voimme vain myöntää, että pessimisti ei muuksi muutu eikä tiikeri pääse raidoistaan.

Eilen oli Aleksis Kiven päivän juhlaillallinen, jota olin odottanut kauan. Näin hirmuisesti vaivaa hiusten ja meikin eteen, halusin olla parhaimmillani. laittauduin kunnolla. Juhlafiilis kuitenkin katosi viime hetkellä - suuhun jäi vain karvas maku.
Koko ilta muistutti aivan kuin jotain niistä lukuisista peruskoulun hetkistä, kun tunsin jääneeni ulkopuolelle. Tällä kertaa jäin aivan vahingossa, sattumalta ja tahattomasti ulkopuolelle muuten niin lämminhenkisessä ja erilaisuutta vaalivassa ainejärjestössäni. Se ei luultavasti ollut kenekään tahallinen vika. Ajatukseni vain yhdistivät tilanteita ja tunteita liian aktiivisesti toisiinsa. Juhlafiilis oli muutenkin erinäisten asioiden takia hataralla pohjalla, enkä ole varma missä vaiheessa se katosi, mutta hyvin pian mieleni teki vain omaan sänkyyn, television ääreen kera suklaakonvehtien.

Ehkä se oli se hetki, kun tajusin olevani AIVAN liian ylipukeutunut tilaisuuteen (=ahdistus, epämukava olo). Ehkä se oli se hetki, kun en mahtunut samaan pöytään muiden fuksien kanssa. En tiedä. Paha mieli tuli, ja kotona nieleskelin itkua, kun katselin facebookista kuinka hauskaa muilla oli ollut. Olisin voinut olla tuolla. Sen sijaan annoin pahan mielen ajaa minut sänkyyn mutustamaan suklaata.

Onko minulle oikeasti näin vaikeaa sopeutua ihmisten joukkoon? En ole koskaan tuntenut missään oloani luonnolliseksi. En koskaan tunne oloani täysin hyväksytyksi missään. En tälläisenä. Aina erotun. Aina joku hiertää. Aina olen liian varuillani. Vaikka pukeutuisin kuin muut, puhuisin kuin muut, käyttäytyisin kuin muut. Vaikka ryyppäisin, vaikka osallistuisin koulun ylimääräiseen toimintaan, vaikka saisin 10 joka kokeesta. Vaikka laihduttaisin itseni äärirajoille, vaikka muuttaisin toiselle puolelle Suomea... Ja kaikki tämä ympyrän soutaminen on vain saanut minut hukkaamaan itseni. En vieläkään tiedä kuka Siiri oikeasti on. En tiedä tulenko koskaan tietämään.

Jo tarhasta asti olen ollut jollain tapaa ylimääräinen, "kolmas pyörä". Muistan kaikki leikit, joissa jäin ulkopuolelle. Ne syntymäpäivät, joille tuli kymmenestä kutsutusta entintään kolme. Minua ei huolittu, hyväksytty osaksi joukkoa. Sama jatkui enemmän tai vähemmän vallitsevana ala-asteelta yläasteelle. Joskus tavarani pengottiin. Joskus minulle huudeltiin. Joskus ignoorattiin kokonaan.
Jokaisessa oppilaitoksessani, olen kokenut jääväni jollain tapaa "ulkopuolelle". Toisaalta olen kysynyt itseltäni jättäydynkö vain itse huomaamattani ulkopuolelle. Ehkäpä vika onkin vain minussa? Ehkä nautinkin alitajuisesti siitä, etten sovi joukkoon. Ehkä heijastelen omaa kielteistä asennettani muihin ihmisiin. Ehkä ajatukseni toimivat eri tavalla, ehkä minut on viritetty eri taajudelle muun maailman kanssa. Ehkä muut eivät vain yksinkertaisesti ymmärrä minua. Enhän minäkään ymmärrä.

En osaa sanoa. Myönnän kyllä, että olen vaikea luonne ja ulospäin äärettömän ylimielinen, outo ja itsekeskeinen ihminen. Olen ollut aikamoinen pomottelija joskus ja yrittänyt saada huomiota aivan väärillä tavoilla. Olen myös ollut joskus aikamoinen perseennuolija. Vika on siis todella suuresti myös minussa, joten olen myös huima syypää siihen, millaista kohtelua olen saanut muilta. Sitä olisi naurettavaa kieltää! Silti, koko eilinen ilta toi minulle takaisin kaikki ne vanhat, melkein unohdetut tunteet. Enkä tiedä mitään yhtä suurta juhlafiiliksen pilaaja. Meinasin purskahtaa itkuun (ja tätä kirjoitaessani viimein purskahdin).

En tiedä mistä tunteeni kumpuavat, mutta tunnen oloni tällä hetkellä ihan vieraaksi. Minun on vaikea olla, tuntuu etten ole tarpeeksi "aikuinen" tai sosiaalisesti lahjakas  tai ylimainkaan tarpeeksi lahjakas tähän yliopistoympäristöön. Tuntuu etten riitä. En omaksu uusia käsitteitä sanavaratooni. En tiedä oikeastaan mitä tarkoittaa diskurssi, paradigma, implisiittinen tekijä/lukija tai representaatio. Hyvä kun tiedän mikä on konteksti. Aikakausia ja tyylisuuntia on turha edes mainita, samase. Tieto ei todellakaan tartu enää päähäni. Minusta on tullut ns. oksennusopiskelija, joka ahmii helvetillisen määrän tietoa oksentaakseen sen tentissä ulos. Ja sen jälkeen seuraa autuaan unhoituksen vaihe.
Suurimman osan ajasta en siis ymmärrä mistä luennoitsijat puhuvat. Nyökyttelen vain ja esitän viisasta. Oikeasti olen ihan ulalla.

Muut osaavat kirjoittaa hienoja analyyseja lukemistaan romaaneista ja pukea ajatuksensa lennokkaiksi kokonaisuuksiksi (käyttäen niitä huippuhienoja termejä jotka minulle ovat aivan siansaksaa). Minusta tuntuu että osaan sanoa 3 eri änkytystavalla "Hauki saattaa olla kala. Ehkä"
Tunnen oloni täällä niiin tyhmäksi, naiiviksi ja yksinkertaiseksi. En uskalla avata suutani, koska sieltä yleensä putoilee ulos vain paskavitsejä tai jotain yhtä viisasta kuten "tykkäätsä perunasta?" Ajattelen liikaa mitä minun kuuluisi sanoa seuraaavaksi, en osaa olla rennosti.
Lauseita en usein saa edes loppuun asti, koska punastun ja hukkaan puheenvuoroni punaisen langan. Tuntuu, että olen tänne liian nuori. Monet ovat huomattavasti vanhempia kuin minä, joten heillä on tietenkin enemmän elämänkokemusta, kypsyyttä ja viisautta taskussa.

Aluksi opiskeluja koristi uutuudenviehätys, mutta nyt tuo vaaleanpunainen hattaraharso on alkanut repeillä. Olen väsynyt. En nuku hyvin. Stressaan. Panikoin. Ahdistaa niin raha-asiat, kuin tulevaisuuskin. Se, etten valmistu viidessä vuodessa ja millaisiin mittoihin opintolainat kasvavat. Pelottaa, etteivät opintopisteet riitä. Etten koskaan saa mitään kiinnostavaa sivuainetta (koska kasvatustiede nyt vain sattuu olemaan täyttä kuraa). Ihmissuhteet, sopeutuminen joukkoihin. Kaikki.

Lukuintoni on kadonnut, kirjoitusintoni on myös vähän hukassa. En saa luettua mitään loppuun asti, Monena aamuna olen toden teolla miettinyt onko tämä sittenkään minun juttuni, jaksanko lähteä yliopistolle. Luennoilla en jaksa keskittyä. Aamuisin en tiedä miten pukeutua. Stressan ihan kaikesta. Ahdistaa. Olen pahalla tuulella. Kiukuttelen. Kehitän ongelmia ongelmien perään. Ja tietenkin, paha olo saa jokaisen iloisen asian opiskelusta sammumaan tähti kerrallaan.

Älkää nyt ymmärtäkö väärin! Ryhmäläisissäni ei ole mitään vikaa, he ovat hienoja ihmisiä, jotka osaavat arvostaa erilaisuutta ja ovat äärettömän mukavia. Vika ei ole myöskään Turussa, tämä kaupunki tuntuu täysin kodilta! Nyt ongelmana on vain se, etten koe riittäväni näihin opiskeluihin ihmisenä. En pysty olemaan oma itseni (kuka se sitten lieneekin), koska koen olevani niin lapsellinen ja yksinkertainen fiksujen ihmisten joukossa. En osaa keskustella kenekään kanssa luontevasti, ilman että pieni ääni takaraivossani toteaa minun olevan idiootti.

En tiedä kuuluuko tämä vain normaaliin sopeutumisvaiheeseen, vai onko kyse jostain isommasta Toivottavasti tuntoni muuttuvat. Jos eivät, joudun ehkä miettimään uusiksi mitä haluan elämältä ja onko tämä(kään) sittenkään minun juttuni. Ajatus unelmani hylkäämisestä tuntuu todella pahalta, enkä halua luovuttaa, mutta en myöskään halua enää painia samojen sopeutumisongelmien kanssa, jotka ovat pilanneet monta vuotta elämästäni. Haluaisin viimein tuntea oloni luonnolliseksi ja hyväksi, se tosin vaatisi että hyväksyisin ensin itseni (kovin vaikeaa, kun et ole koskaan kokenut sopivasi mihinkään). Mutta...ehkäpä paikkani vain on olla se eksynyt?

ULOS LOKEROISTA

Optimisti, pessimisti, feministi, realisti, opportunisti, masokisti, sovinisti, alkoholisti, sadisti, humanisti, rasisti...

Mikä ihmisillä on näiden nistien ja listien kanssa? Sen lisäks että me listitään ihan päättömästi toisiamme, jokaisella on kauhea hinku tunkea itsensä tai toiset johonkin lokeroon.
Pitää olla leima otsassa kadulla: " mutku mun mielestä se lasi vaan oli puoliksi täysi." Eikä oo mitään saumaa, että se lasi vois joskus olla puoliks tyhjä. "Ei, se ei vaan ole." MUTTAMUTTA, täällä on yksi eriävä mielipide! Lasin olemus riippuu siitä, mitä siellä on. Se on puoliksi täysi kun siellä on jotain pahaa, koska "sun pitää juoda vielä noi loput tosta". Puoliksi tyhjä kun siellä on kaljaa/maitokahvia/pepsi maxia. Kai tästä joku viisas vääntäisi mut pessimistiksi, mutta kiitos mä kieltäydyn tällä kertaa tästä tarrasta.

Eikä tää koske pelkästään sitä lasin tilannetta, vaan tää menee niin kaikkeen. Ootko fitnesspupu vai sohvaperuna, ootko hetero vai tykkäätkö parhaasta kaveristas ja pikkuserkustas. Ootko sä ruma vai kaunis, tyhmä blondi vai kuuma punapää. Ooksä duunari vai sen duunarin isopomo. Onks sulla lapsia vai ooksä joku lapsenvihaaja? Kaikesta mitä sä teet, kaikistä sun mieltymyksistä ja ajatuksista saat sen saamarin leiman naamas. Oli ne sun teot, sanat tai ajatukset sitten jostain ala-asteelta, niin ne seuraa sua vielä aikuisenakin. Ainakin jos vähän kärjistetään, jotta päästään asian ytimeen.

Minä, minä oon milloin mitäkin. Mukaudun tilanteeseen, kuljen omalla aallonharjallani. Katon kaikkea ympärilleni avarakatseisesti, kieltäydyn olemasta ahdasmielinen ja ottamaan mitään tiettyä tarkkaa sosiaalista leimaa otsaani näiden näppyjen seuraksi. Mä oon Siiri, mun lasi on täysi tai tyhjä riippuen siitä, mitä siellä on. Tai voi se riippua päivästäkin, tai sitten mielialasta... tai lasista. Mä oon realisti jos mielikuvitukseltani ehdin ja haluan, ja mahdollisuuksista otan vaarin aina jos jaksan. Alkoholisti oon varmaan viiden vuoden päästä, samoin toivottavasti se humanisti. Sadistiks en jaksais ruveta, rasistiks vielä vähemmän. Joskus haluun olla feministi, mut yhdyn isäni sovinistivitseihin naurulla. Mä tykkään ihmisistä, pidän myös porkkanoista ja nukkumisesta. Joskus katson pesukoneen pikaohjelmaa kun en parempaa tekemistä keksi.
Mut mitä siitä, se tekee mut onnelliseksi.

Mä laajennan tätä ajatusta vielä vähän lisää. Oo just se, kuka sä haluat olla ja muista olla ihan pirun ylpeä siitä. Jokainen aamu, jokainen ilta. Pyri kasvamaan ulos näistä lokeroista. Muutos lähtee susta itsestäs, joten yritä nähdä muiden ihmisten ominaisuudet vahvuuksina. Ehkä sun ympärilläkin ihmiset alkaa muuttumaan.
Se, ketä pidät sihteerinä tai nörttinä - yritän nähdä se älykkäänä, tunnollisena..
Se, ketä pidät rumana - nää se persoonallisena.
Se, kuka susta on kauhee lepakko koska se halailee kaikkia kavereitaan - nää se hellänä, rakastavana.
Se, ketä pidät liian äänekkäänä - nää se sosiaalisena.
Ja se porukan ärsyttävin, joka esittää joka tilanteessa - nää se potentiaalisena näyttelijänä.
Meillä kaikilla on tarina, etkä sä tiedä toisten tarinoita, mut jokainen ilkee sana tai nimi saattaa oikeesti pilata toisen hetken, päivän tai viikon. Jokaisesta sanasta jää toiseen jälki. Mieti siis kahdesti.

Loppupeleissä koen vaan tälläisen itsensä lokeroiminen ahdistavaksi. Sellainen pikkukolo rupee pidemmän päälle vaan aiheuttamaan ahtaanpaikankammoa. Miks jokainen ei saa olla just oman elämänsä ihanmikätahansa-listinisti?

Alkujaan tää teksti lähti vaan siitä, että mä oon kyllästynyt näihin sosiaalisiin leimoihin meidän otsissa. Ensinäkin, niistä jää pitkäaikaiset rusketusrajat - sä et pääse sun vanhasta leimasta kovinkaan nopeasti eroon. Toiseks, miksi pitää ahtaa ihmisiä lokeroihin. Ei me eletä missään hyllyköissä tai pyramideissa - vaikka noi neuvostoliittoaikaiset lähiökerrostalot niin kovin niiltä näyttääkin. Ei kukaan oo toista parempi olemalla optimisti - tai epänisti.

Tää makasi tuolla luonnoksissa aikansa, mutta sain tän kuitenkin julkaistua hyvään saumaan, koska Suomen lukiolaisten liitto aloitti #kutsumua kampanjan. Eli ihmiset laittaa kuviin paperille mihin lokeroon niitä on yritetty ahtaa, vetää raksin päälle ja kertoo miksi haluaa tulla kutsuttavan käyttämällä tägiä #kutsumua. Haastan kaikki tän lukevat mukaan instagramiin ja haastakaa tekin kavereitanne mukaan. #nobullying

Mua on kutsuttu vaikka miksi. Mutta viimeaikoina lähinnä huomiohuoraks. Satun olemaan ihminen, joka haluaa vaikuttaa asioihin ympärillään ja osallistua. Tykkään puhua suoraan vaikeista asioista ja pidän eteenkin nauraa ja jakaa naurua ympärilleni. Oon ylpee siitä, kuka oon, mutta silti toivoisin, että mua kutsuttais ennemmin aidoks kuin huomiohuoraks. On noita nimityksiä tullut vastaan siis muitakin. Näitte ne yllä.

Edit. Sain tossa äskettäin eriävän mielipiteen siitä, että sihteeri ei ole loukkaus. Kyllä se itseasiassa on, jos kuulet sitä jatkuvasti satunnaisilta miehiltä, jotka samaan lauseeseen lisää että voin pudottaa mun kansioni lattialle kunhan nostan sen niiden edessä. Työsuhde-etuihin kuuluu kuulemma myös se, että saan maata mahallani niiden tietokonepöydällä, samalla ku ne vetelee mua takaapäin. Joten kyllä, sihteeri on loukkaus silloin, kun mua pidetään aivottomana seksiobjektina, jolla ei oo tunteita.