Tämä ei ole mikään rakkaustarina. Se on tarina siitä, miten kaksi epäromanttista, sitoutumiskammoista ihmistä tapasi toisensa ja päätti yrittää kestää toisiaan.
Elokuun alussa muutin Turkuun. Olin ladannut Hot or Notin ja rämpytin sitä yksinäisenä omassa yksiössäni aika lailla. Sain matchin vaalean rantaruotsalaisen kanssa, mutta se jäi jotenkin siihen. Match hukkui muihin yhteyksiin, enkä ajatellut asiaa sen enempää.
Kuukaudet kuluivat, tuli helmikuu. Olin aiemmin ladannut tinderin hot or notin korvaukseksi ja käynyt jo ensimmäisillä tinder-treffeilläni. Noh,
ne treffit tai ylipäätään se koko juttu ei luonut mitään kivaa muistikuvaa ko. palvelusta, mutta eräs mies koko palvelusta jäi mieleeni. Tuttu hot or notista. Vaalea, sinisilmäinen, lihaksikas ja minua paljon vanhempi rantaruotsalainen. Olihan sille pakko sanoa viimein jotain! Mutta ennen sitä, kyseinen mies ehtikin sanomaan minulle moi.
Muutaman minuutin päästä tuntui, että olisin jutellut vanhan tuttuni kanssa. Mielipiteet natsasivat, huumorintaju natsasi ja olimme samaa mieltä parisuhteista; niissä toista ei saa varjostaa hengiltä ja asioista pitää ennemmin puhua kuin riidellä. Kummallakin oli vähän huonoja kokemuksia parisuhteista ja meillä oli
paljon yhteistä. Olimme kumpakin omaa tilaa arvostavia, sitoutumiskammoisia, kauhuleffoista ja urheilusta pitäviä ruokahulluja. Vaikka keskustelu soljui vaivatta, juttelu jäi koska tinder ei ole chattinsa puolesta mikään maailman nopein.
Jostain syystä en voinut jättää tätä vaaleaa miestä huomiotta. Muutaman viikon käristeltyäni oli pakko kysyä taas "mitä kuuluu? :)". Siitähän se juttelu oikestaan vasta alkoikin ja ihastuin palavasti. Pian vaihdettiin naamakirjat ja sen jälkeen numerot. Maaliskuussa ehdotin ensitreffejä, mutta ne peruuntuivat kun mies sairastui. En luovuttanut. Halusin niin paljon nähdä tämän ihmisen. Seuraavalla viikolla yritimme uudelleen, paikkana Fontana cafe. Oli viileä ja tuulinen päivä, kumpikin lähestyi ravintolaa mukana varoituksia ystäviltä; "älä sitten puhu mitään typerää", "yritä vähän hillitä noita sun juttuja, jooko".
Sanotaan, että ihminen ei yleensä tiedä ennen "the tapaamista", että se on alku jollekin mahtavalle. Minulla ja toisella osapuolella tosin oli jo aavistus. En ollut koskaan aiemmin kokenut samanlaista yhteyttä miehen kanssa, naispuolisten ystävien kanssa lukemattomaia kertoja kyllä. Pystyin olemaan oma itseni, pystyin puhumaan suoraan ja kertomaan itsestäni paljon - sellaisiakin asioita, joista edes kaikki ystäväni eivät ole tietoisia. Sen ainutlaatuisen yhteyden takia olinkin paskat housuissa, kun kävelin torstain ruotsin luennolta kohti Fontanaa. Jokirannan tuuli värisytti minua ja hetken mietin koko treffien perumista. Pelkäsin, että jäätyisin treffeillä, kuten aina jäädyn. Että olisi hiljaista, ja että lopulta sydämeni murtuisi ja minuun sattuisi taas kuten oli sattunut jo niin lukemattoman monta kertaa. Pelkäsin, että ihastuisin vielä enemmän.
Miten siinä kävikään? Pelkoni osoittautuivat turhiksi. Astuin Fontanan ovesta sisään ja huomasin heti Niclaksen pöydässä. Muistan, miten hän katsoi minua päästä varpaisiin. Yllään hänellä oli sinivalkoinen kauluspaita ja beiget chinot. Katseet kohtasivat, hymyilimme toisillemme ja siinä se oli. Ei mitään muuta. Tiesin heti, että kaikki menisi hyvin.
Niclas tarjosi minulle tumman oluen ja mozzarellapaninin. Kymmenen minuuttia myöhemmin nauroimme vedet silmissä jollekin paskahuumoriläpälle, virnuilimme viereisen pöydän tinder-keskustelulle ("Ei tinderistä voi löytää elämänsä rakkautta"). Olimme omassa kuplassamme ja kaikki muut sen ulkopuolella tavoittamattomissa. Nauroimme, juttelimme, tutustuimme, vitsailimme ja flirttailimme. Poskiani kivisti ja vatsalihaksiani poltteli nauramisesta. "Elämäni hauskimmat treffit", totesimme.
Treffit huipentuivat taivaalliseen suklaakakkuun ja capuccinoon. Niclas otti minua kädestä ja katsoi silmiin. Tunsin oloni niin paljaaksi, mutta samalla niin hyväksi. Mietin vain, että missä tämä ihminen on ollut koko elämäni ajan? Kolme tuntia treffien alkamisesta astelimme ulos ravintolasta. Niclas tilasi itselleen taksin ja katsoi minua kiinteästi silmiin. Lähestyi ja suuteli nopeasti. Mahan pohjaani kouristi ja jalkani meinasivat pettää alta. Hämäännyin, halasin Niclasta ja juoksin bussiin. Ei mikään romanttisin tapa hyvästellä miestä. Mutta Niclas tiesi miksi käyttäydyin niin kuin käyttäydyin.
Lauantaina menin ensimmäistä kertaa Niclakselle. Katsoimme leffaa yömyöhään niin, että viimeinen bussi ehti mennä jo ja jouduin jäämään yöksi. Paljastin itsestäni avoimesti Niclakselle aivan kaiken, kaiken kuran ja paskan, joita muut miehet aina säikähtivät ja juoksivat karkuun. Niclas sen sijaan halasi ja sanoi että "Okei, mä oon tässä jos tarviit. Sä et oo yksin.". Ensimmäinen yö Niclaksen vieressä oli elämäni oudoin yö. Juuri tapaamani ihminen, jonka luotettavuudesta ja turvallisuudesta saatoin olla varma. Uskalsin ihastua, uskalsin suudella ja olla oma hölmö itseni. Uskalsin avautua ja antaa toisen välittää minusta. Kotiin lähtiessä varastin yhden Nicken t-paidoista. Niclas sanoi, että hänellä on maailman paras tyttöystävä. Silloin meinasin revetä hymystä.
Jatkoimme tapailua, yökyläilyä ja juttelua. Päivittäin, jokainen miehen viesti sai minut onnelliseksi. Olin hattarapilvissä, Niclas oppi nopeasti tunnistamaan mielialani ja minä hänen. Huumorimme alkoi muotoutua omakseen ja suhde kehittyi nopeasti. Huhtikuun 10. Niclas soitti minulle humalassa yöllä. Unenpöpperössä avasin puhelimen ja vastasin. Se osoittautui elämäni parhaaksi teoksi. Promilleissa tai ei, mies tunnusti kertoneensa minusta kaikille ystävilleen.
"Kuule, mä en tiedä tuleeko tää liian aikasin mut mun on pakko sanoa jotain."
"Joo?"
"Mä rakastan sua."
"Mäkin sua." Enkä edes valehdellut. Siitä se ajatus sitten lähti, jos vaikka kokeltaisiin olla parisuhteessa.
Ensihuuma meni nopeahkosti ohi, mutta se ei ollut huono juttu (ensihuuman ylläpitäminen on vaan niin pirun työlästä, emmekä me ole sen sortin romantikkoja). Suhde kehittyi ja meidän huumorintajustamme tuli muille iso kysymysmerkki. Miten ne voi puhua toisilleen noin? ("Hiljaa nainen!" "Turpa kii huora, sut on maksettu.") Toteamus "bacon cheese burger" ei edelleenkään avaudu ihmisille. Eikä tarvitsekaan. Tärkeintä on, että me ymmärrämme Niclaksen kanssa toisiamme. Vaikka olimmekin sitoutumiskammoisia ja omaa tilaa arvostavia, olemme kuitenkin erittäin onnellisia yhdessä. Suunnittelemme tulevaisuutta ja elämää eteenpäin. Voimme olla helposti toistemme seurassa, nauramme tyhmille jutuille ja lähettelemme whatsappissa memejä. Emme lääpi julkisesti ja vain humalassa kuuntelemme hömppäbiisejä sekä tuijottelemme toisiamme silmiin. Niclas tukee minua ja tuuliviirinä vaihtuvia unelmiani ehdoitta. Minä tuen häntä ja hänen unelmiaan.
Olen tavannut Niclaksen perheen ja sukulaisia, viettänyt aikaa Hangossa ja illallisilla, olen tutustunut ja ystävystynyt hänen ystäviinsä. Hän on tavannut vanhempani ja ystäviäni. Vietämme aikaa yhdessä ja erillään, soittelemme ja tekstailemme humalassa ja joskus selvinpäin, juhlimme yhdessä ja erillään, edustamme ja hölmöilemme. Syömme, tuijotamme netflixiä, käymme leffassa ja treffeillä. Siivoan ja tuijotan kun hän pelaa ja puhuu autoista, viineistä ja viskeistä. Enkä kyllästy, juuri tällaisena häntä arvostan. Hän kuuntelee stressini, itkuni ja valitukseni, tukee ja antaa neuvoja. Ihailee kun laulan tai kirjoitan. Hymyilee kun hymyilen. Halaa öisin. Enkä ikinä aiemmin ole tavannut ketään, joka kohtelisi ja arvostaisi minua yhtä paljon. Niclas on parasta, mitä minulle on ikinä tapahtunut. Ja on ilo osoittaa jokainen päivä sille ensitreffien viereiselle pöytäseurueelle, miten tinderistä voi löytää jotain aitoakin välillä.
