When you're in love, what can't go wrong?

Nykypäivänä deittailu on kertakäyttötavaraa. Voit selata tinderiä, pitää vaihtoehtosi vapaina jos sattuukin tulemaan huono hetki ja valita ihmisestä juuri ne piirteet, mitkä haluat - juuri niin pitkäksi aikaa kun haluat. Rakkaus on laskusuhdanteessa ja seurustelu on pintaliitoa. 

Mitä pidemmän aikaa ympäristöäni tarkkailen, sitä enemmän huomaan parisuhteen arvon olevan laskusuhdanteessa. Elämän tulisi olla ikuista Sinkkuelämää; bileitä, yhdenillanhoitoja ja rajatonta vapautta (mutta onhan se nyt niin cool). On kaiken maailman Tinderit ja pettäjien deittailupalvelut; aina voi paina "not", jos sitoutuminen alkaa ahdistaa tai parisuhdearjen harmaus harmittaa.

Olen oppinut kotoani, että rakkauden ja rakastamiesi ihmisten sekä asioiden eteen tulee aina tehdä kaikkensa ja niin teenkin. En luovuta ihmisten suhteen helpolla, yleensä vasta sitten kun muut huutavat korvaani ”anna olla”. Yhdessä tämän hetken lempibiisissäni lauletaan "When you're in love, what can go wrong?", mutta olen omien empiiristen havaintojeni kautta huomannut, että kohta pitäisi pitemminkin mennä ”When you're in love, what can't go wrong”.

Olen eritoten huolissani siitä, miten monen tuttuni mielestä pettäminen on ok. Monet aloittavat avoimen suhteen, koska eivät osaa enää sitoutua. Tiedän myös henkilökohtaisesti monia pareja, jotka eivät lähde "umpinaisesta" suhteesta vaikka itse pettäisivät tai tietäisivät kumppaninsa pettävän tai kohtelisivat toisiaan kuin saastaa - eli toisinsanoen, vaikka suhde olisikin rationaalisesti ajatellen pelkkiä riekaleita. Missä menee raja rakkauden ja roikkumisen välillä?

Toisaalta, kertakäyttökulttuurissa parisuhteesta luovutaan yhä useammin heti kun on vähänkin hankalaa; alkuhuuman jälkeen ei jakseta nähdä vaivaa ja ensimmäisen arkisen vaiheen jälkeen se on moro. Mikä tahansa onkin suhteen oikea laita, julkisivu täytyy kuitenkin olla kunnossa. Some tarjoaa tähän loistavan mahdollisuuden - ehkä se onkin syynä siihen, että monen on vaikea lähteä huonosta suhteesta; kaikkihan on päällepäin ihan kunnossa!

Mitä meille kilteille sitoutumisihmisille, romantikoille ja tosirakkauteen uskoville jää tässä tilanteessa? Palataan väitteeseeni ”When you're in love what can't go wrong”. Vastaus on yksiselitteinen; kaikki, aivan kaikki voi mennä pieleen. Pääpiirteissään huonoin skenaario on se missä rakastut ihmiseen, joka ei halua sitoutua (ainakaan sinuun) ja satutat itsesi. Sen lisäksi että asetat rakastuessasi itsesi alttiiksi hirveälle emotionaaliselle myrkytykselle, sinun pitää opetella hyväksymään toinen ja itsesi virheineen ja pystyä jatkuvasti luottamaan itseesi sekä kumppaniisi - uskoa siihen, että ympäristöstä ja aiemmista murtuneista sydämistä huolimatta nykyinen kumppani on rinnallasi myös pitkällä tähtäimellä

On vaikea uskoa tosirakkauteen, kun joka puolelta kuulet tarinoita tuttujesi baari-illoista, jotka päätyivät vieraaseen sänkyyn. Tai kuulet, miten ystäväsi kumppani kohtelee ystävääsi. Tai sitten katsot sarjoja, joiden parisuhdedraama ei ole lähelläkään normaalin ihmisen sietorajaa. Tai katsot tv:stä sarjaa, jossa itseään kuumina pitävät ihmiset haukkuvat "normaaleja" ihmisiä, koska fyysiset ominaisuudet eivät olleet tarpeeksi. Siinä myllerryksessä mietit, että miten nuorempi sukupolvi voi ikinä saada normaalia käsitystä parisuhteista tai toisen arvostamiseta. Mietit myös, onko sinun käsityksesi parisuhteesta enää normaali - onko käsityksesi tosirakkaudesta elähtänyt? 

Olen nyky-yhteiskunnassa poikkeuksellinen ihminen. Vihaan draamaa ja etenkin parisuhdedraamaa. Jos minua ärsyttää tai harmittaa, puhun siitä ensin kumppanilleni heti kun tiedän miten saan asian perille niin, ettei toinen ymmärrä minua väärin. En voisi ikinä pettää – enkä myöskään olla toinen nainen. Mallini tulevat hyvin pitkälti kotoa, sillä en ole nähnyt vanhempieni riitelevän koskaan 32-vuotisen suhteensa aikana (tosin, olenhan ollut matkassa vasta 20 vuotta). En voisi myöskään kuvitellakaan rupeavani suhteeseen, ellen olisi varma että haluan tuon ihmisen elämääni pitkällä tähtäimellä - ja kun saan ihmisen rinnalle, pidän siitä kiinni kynsin hampain. Olenko vanhanaikainen?

Ja vielä tärkeämpi kysymys kuuluu; miten tästä kertakäyttökulttuurista pääsee pois? Ehkäpä vain omalla uskolla. Tajuamalla missä menee raja rakkauden ja roikkumisen välillä. Aina ei elämä voi olla ruusuilla tanssimista, mutta on hyvä aloittaa muistamalla vakavaan suhteeseen ryhtyessänsä ne kolme pientä sanaa ja se hölmö fraasi, joka liitetään kirkkohäihin, farmariautoihin ja kultaisiin noutajiin. 

Sillä ihan arkinenkin parisuhde tuntuu paljon paremmalta silloin, kun lupaa seistä vain siinä toisen rinnalla myötä- ja vastamäessä.

Bodypositive

Kyllähän siihen meni aikaa. Niin luvattoman paljon aikaa, ennen kuin peilistä alkoi katsoa takaisin itsevarma ja onnellinen ihminen. Siihen meni vuosia, ennen kuin jokainen vartalon möykky, arpi ja epätasaisuus suli osaksi minua ja sai hyväksynnän. Koskaan ei ole liian myöhäistä katsoa peliin ja hyväksyä peilistä tuijottava, epävarma ihminen - ei vain niitä kasvoja, mutta hyväksyä se kokonaisuus. Tämä on kuitenkin se ainoa kuvajainen, joka vastaa synkronoidusti heilautukseesi ja hymyilee takaisin. Mikset siis kohtelisi sitä rakkaudella?

Uskalsin jopa viimein ottaa elämäni ensimmäiset julkiset belfiet. Vuodessa ollaan tultu hirmu paljon eteenpäin, sillä vuosi sitten ei minulla ollut minkäänlaista peppua, muista muodoista puhumattakaan - ei kahden vuoden itsensä rääkkäämisen jälkeen. Juoksin jumpasta tai lenkistä toiseen sekä illat kulutin oksentaen sieluni ulos. Itkin itseni uneen ja uskottelin itselleni olevani terve. Nyt minulla on peppu ja olen niin helvetin ylpeä siitä. Tiedän myös miten kaukana olin terveestä vuosi sitten. Nyt minulla on siis myös täysi oikeus iloita pepustani julkisesti, koska hyvin harvoin (ikinä) kerskailen ulkomuodollani.

Kesä on ollut pitkä ja liikunnaton. Tai no, lenkkipolkuja on kulutettu välillä hyvinkin ahkerasti, mutta lihaskunto on säännöllistä peppu- ja jalkatreeniä huomioimatta ollut laiskaa. Ruoka on ollut mitä on, lähinnä on menty hedonistisella ajatuksella "mitä minä tänään haluan?". Alkoholia on mennyt myös. Ei keho ole enää se sama, kuin se oli toukokuussa yliopistoliikunnan loppuessa. Se on muhkuraisempi, paikottain isompi, toisaalta pienempi - ainakin löysempi. Mutta itseasiassa se on minun kehoni. Minun ainoa kehoni, joka heijastaa kaiken sen mitä olen käynyt läpi. Jokainen arpi, jokainen muhkura. Siellä ne ovat ja kertovat tarinaani.



Liikuntaa tai ei, croptopin vedin silti päälle. Oli sitä kroppaa siihen tai ei, sen kannoin ylläni ja olin tyytyväinen. Ehkä jonkun silmää poltteli, mutta minulla oli hauskaa. Se on tärkeintä.

Tuntuu hassulta, että vaikka keho onkin muuttunut omaan silmään todella paljon kesän aikana, eivät ystävät huomaa eroa vaatteet päällä. Itse huomaan ja tunnen eron sormieni alla. Mutta tämä on vain yksi versio minusta. Se, jota voi syksyn tullen alkaa taas kehittämään. Ja tiedättekö mitä; kahdenkymmenen vuoden jälkeen minä hyväksyn sen näin. Hyväksyn sen muhkurat ja arvet. Sen virheet ja epäkohdat. Ihailen sen parhaita puolia ja haluan kehittää siitä vielä paremman. Mutta en rääkkäämällä ja kiduttamalla - vaan rakastamalla ja kannustamalla, ravitsemalla ja hoitamalla.

Muutos tapahtuu kyllä vääjäämättä ja jatkuvasti, niin hyvässä kuin pahassakin. Hidaskin muutos on aina muutos: "Slow progress is better than no progress". Ja pätee niin moneen asiaan. Ihminen muuttuu ja tottakai kehokin muuttuu iän mukana, mutta aina voi yrittää tehdä parhaansa ollakseen paras versio itsestään. Teki sen sitten konkreettisten saavutusten kautta taikka itsensä psyykkisen ja fyysisen kehittämisen kautta. Minä olen tehnyt osani psyykkisesti ja fyysisesti ja se näkyy - ja olisin hölmö ellen olisi ylpeä saavutuksistani. Pitkälle ollaan tultu anorektisesta ajatusmaailmasta tai pinttyneistä bulimikon tavoista; en voi sanoa olevani täysin vapaa, mutta luultavasti lähimpänä sitä vapautta mitä ikinä voin olla. Edellinen oksentaminen tapahtui melkein yhdeksän kuukautta sitten - on tässä jo aihetta juhlaan. Enkä enää haluakaan palata takaisin ruokavankilaan tai liikuntahelvettiin: pelottomuus ja vapaus on paljon parempaa elämää.

Löydän itsevarmuuteni hyvästä ruoasta, muiden ihmisten positiivisuudesta, ystävistä ja musiikista. Tiedän olevani tasavertaisen, hyvän kohtelun arvoinen ja tiedän omat vahvuuteni ja heikkouteni. Olen vahvempi kuin olen ollut pitkiin aikoihin.Tänään olen itsevarma, eikä syömishäiriö enää saa minusta pysyvää otetta. Se istuu hartialla jatkuvasti, mutta en enää kuule sen ääntä niin vahvasti. Tuuli on kääntynyt ja minä olen voittanut.

Miltä kaksisuuntainen mielialahäiriö tuntuu?

"Mikä sulla on?"
"En mä tiedä, kai mua vaan masentaa."
"Ai. Justhan sä olit onnellinen."
"Niin."
"Ois niin kiva tietää miltä toi sun sairaus tuntuu."

Nyt on pakko hieman purkaa tätä raivostunutta oloa. Oon henkilökohtaisesti todella kateellinen ihmisille, jotka eivät koskaan ole olleet masentuneita. Eteenkin kun itse olen harva se kuukausi enemmän tai vähemmän siellä aallonharjan kummallakin puolella. Enemmän mua kuitenkin ärsyttää ne ihmiset, jotka sanoo että ne haluaa tietää miltä musta tuntuu. Ei, et todellakaan halua.

Miten masennuksen voisi selittää kauniisti? Niin, että se olisi olotila jonka haluaisi kokea? Miten tehdä sairaudesta, jota et haluaisi pahimmalle vihamiehellesikään, houkutteleva ja haluttava? Ei mitenkään. Mutta haluan silti yrittää selittää miltä tuntuu kokea tunteet niin kuin minä ne tunnen.

Kuvittele talviyö ja kirkastakin kirkkaampi tähtitaivas. Tähdet tuikkivat kirkkaina, etkä huomaa edes pakkasen kylmyyttä. Yhtäkkiä joku vetää pimennysverhot ympärillesi peittäen tähtitaivaan. Kaikki ne tähdet, jotka ennen toivat valoa yön kylmyyteen, ovat poissa. Jäljellä on pimeys, tyhjyys ja selittämätön kylmyys. Tiedät, että tähdet ovat verhon toisella puolella, mutta et pysty näkemään niistä yhtäkään. Kun et näe tähtiä, et näe mihin suuntaan kulkea. Et näe mistä olet kulkenut siihen, missä seisot. Olet hukassa, vailla suuntaa, kylmissäsi ja epätoivoinen. Kuulet muiden ihmisten äänet verhojen takana. Kuulet, kuinka he huokailevat ihastuksissaan tähdenlennoista ja mutkikkaista tähtikuvioista, mutta sinä vain toivot että voisit nähdä sen mitä he tässä kylmässä talviyössä näkevät. Kylmyys valtaa sinut, et jaksa liikkua, et jaksa puhua. Kaadut maahan, etkä jaksa liikkua. Olet enää pelkkää jäätä. 

Mutta mitäpä se toinen puoli? Hypomania? Miten selittää se? Se, mikä on itsellenikin tabu (enhän minä täälläkään koskaan myönnä tätä puolta elämästäni). On helpompi myöntää, että on väsynyt ja masentunut kuin se, että olet holtiton ja vauhtia on liikaa.
Maniaa ei voi selittää tähtivertauksin. Se ei ole mikään viiden tähden olotila, se on vaarallinen ja petollinen.

Mania tuntuu lähinnä siltä, että ajat pyörällä alamäkeä alas. Ensin alamäki on loiva, mutta sitten vauhti lähtee kiihtymään. Rakastut vauhtiin ja tuuleen. Pidät siitä, miten hiuksesi lepattavat tuulessa ja miten vahva, nopea ja ketterä olo sinulla on. Ja sitten, yhtäkkiä keskellä alamäkeä on joku helvetin hyppyri. Pieni, mutta silti hyvin mahdollinen, sinähän osaat tämän vaikket koskaan aiemmin ole kokeillutkaan! Otat vauhtia ja lennät, liidät kauniina - uudelleen ja uudelleen. Heität voltikin ilmassa! Olethan niin voimakas, olet niin vahva. Vauhti tuntuu hyvältä etkä halua lopettaa IKINÄ! Jatkat laskettelua, vauhti vaan kiihtyy ja naama alkaa väpättää vauhdista. Sitten tajuat, että ei helvetti, minähän hyppäsin lentokoneesta, laskuvarjo ei aukea ja olen metrin päästä maasta. Sitten rysähtää.

Siinä kaksi ääripäätä, joista kumpaakaan en tahdo elää. Haluan elää sitä tavallista elämää, mutta silti välillä romahdan ja nousen uudelleen. Se on elämää, jota aivoni välittäjäaineet ohjailevat. Nämä olivat henkilökohtaiset kuvaukseni. Uskon, että jokaisella kokijalla on oma tapa selittää oireensa ja tautinsa. Jos joku vielä haluaa kokea miltä tuntuu sairastaa tätä sairautta voin kertoa, ettei kaksisuuntainen mielialahäiriö ole noin yksinkertainen. Ensinnäkin, psyykkisten oireiden lisäksi pilaat pahimmillaan elämäsi. Teet tyhmiä päätöksiä ja uuvutat itsesi. Seuraukset on aina pakko kantaa, oli olotila mikä tahansa, koska elämästä ei voi ottaa lomaa.

Toiseksi, joskus elämääni kuuluu myös pyörällä ajaminen pimeässä talviyössä. Yhdessä silmänräpäyksessä olen jäässä, toisessa ajan alamäkeä alas. Toisessa hetkessä olen jälleen pimeässä ja seuraavana henkäyksen aikana putoan lentokoneesta. Tämä siis, jos en olisi supermyöntyväinen hoitoon ja loppuelämän ajaksi määrättyyn lääkitykseen.

Kolmanneksi, tätä sairautta ei haluta, ei feikata, se lankeaa.

Mihin minä uskon?

Jos joku kysyy minulta uskonko kuolemanjälkeiseen elämään, vastaus riippuu kysymyksen esittäjästä. Jos kysyjä uskoo kuolemanjälkeiseen elämään, vastaan myöntävästi ja toisinpäin. Miksikö? Siksi, että tuntuu liian vaivalloiselta alkaa selittää sen tarkemmin uskomiseni perimmäisiä pohjamutia, mutta eteenkin siksi että kummatkin ovat osaltaan totta.

En usko jumalaan kristityssä mielessä. En usko, että on olemassa jokin olento ja olemus, joka voisi luoda esimerkiksi maailmaa seitsemässä päivässä. Tai kuka eläisi jossain pilvien päällä kaitsemassa kuolleiden ihmisten sieluja. Pitemminkin voisi sanoa, että uskon kohtaloon. Uskon, että ihmisillä on ennaltamäärätty tarkoitus, tai monia sellaisia. En kuitenkaan usko ajopuuteoriaan, eli ehdottomaan, täysin ennalta määrättyyn tarinaan, jota sitten toteutamme, vaan voimme omilla päätöksillämme ohjata elämäämme kohti jotain niistä kohtaloista. Mielestäni kohtalo on enemmänkin suuntaa antava, ja ohjailee tiedostamattomana liipaisimena mielemme perukoilla. Ilman tätä ajatusta tulisin hulluksi, minun itseni täytyy saada uskoa siihen, että tietyt asiat tapahtuvat syystä ja että niillä on syvempi tarkoitus. Se luo edes jotain turvaa ja valaa uskoa huonoinakin hetkinä.

Mieltäni eniten kutkuttaa keskutelu kuolemanjälkeisestä elämästä. Mielipiteeni vaihtelee asiasta usein. Toisaalta ajatus kuolemanjälkeisestä elämästä on lohduttava. Kuolema on ehdoton ja osa elämää; ajatus elämästä loputtoman yön takana on helpottava ja rauhoittava. Toisaalta pohjaan ajatteluani hyvin pitkälti tieteelle, joten ajatus kuoleman jälkeisistä tapahtumista tuntuu jotenkin kaukaa haetulta niin kauan kuin sitä voidaan minulle konkreettisesti osoittaa. Esimerkiksi, en usko että muistot elävät ikuisesti. Ne kuolevat ihmisen mukana, oli se sitten muistisairauden mukana tai kuollessa. Totta kai omista muistoistasi voi kertomustesi kautta jäädä jälki lähimmäistesi muistoihin, mutta lopulta nekin muistot kuolevat pois. Eivätkä ne enää palaa, kun ruumis hajoaa ja katoaa maaksi.

Toisaalta uskon, että kuolemanjälkeinen elämä on uskon asia. Ei fraasin varsinaisessa merkityksessä, vain siinä, että mihin uskot. Yritän selittää periaatettani seuraavasti; kun uskoit pienenä joulupukkiin, kerroit innoissasi muille jouluaaton vieraasta, joulupukista. "Meillä kävi joulupukki."
Joulupukki oli sinulle aito, hän todella kävi käymässä. Kun lakkasit uskomasta joulupukkiin, jouluna kävi "naapurin Mauri" tai ehkä ei joulupukkia enää laisinkaan. Joulu oli jotain muuta. Jos siis uskot siihen, että kuolemasi jälkeen tulet tapaamaan läheisesi, niin tulee tapahtumaan mielessäsi tai jossain muussa olevaisen ulottuvuudessa. Jos taas et usko elämään kuoleman jälkeen, yksinkertaisesti maadut osaksi maata sen suuremmitta kuvioitta, uhraamatta ajatustakaan koko prosessille. Jos todella uskoo johonkin, voi se omassa mielessä tapahtua oikeasti.

Elämä on jotain niin ihmeellistä. Se on niin kovin vaikeaa luoda; vaaditaan atomeja, molekyylejä ja soluja. Kaikki voidaan kuitenkin ottaa pois silmänräpäyksessä. Kaikki on vain pienen hiuskarvan varassa. Kaikki se, mitä sinulla on itsestäänselvyytenä nyt, ei ehkä ole siinä huomenna. Se, mikä tekee meistä inhimillisen, voi kadota vuosissa tai viikoisssa tai sekunissa. Oli se sitten muisti, liikuntakyky tai elämä - kaikki voi kadota hetkessä.

Ennen aina säälin niitä, joiden läheisille iskee muistisairaus. Tapahtui se sitten hiljaa omaan maailmaan lipuen tai yhden onnettomuuden jäljiltä. Nyt tiedän myös itse, miltä se tuntuu. Ihminen on yhtenä hetkenä läsnä, mutta toisena hän on poissa. Maallinen olemus on siinä, mutta ihminen itse ajatuksineen ja arvoineen on kadonnut iäksi. Ilman hyvästejä. Ilman halauksia. Kirjoittakaa siis elämänne paperille, luettavaksi jälkipolville. Jättäkää jälkenne tänne, muuallekin kuin puiston penkkeihin ja alikulkutunnelien seiniin.

Arvostakaa elämäänne. Arvostakaa jokaista päiväänne. Arvostakaa hyviä asioita ja jopa niitä huonoja - ne ovat elämää juuri parhaimmillaan, tuoreena ja katkeransuloisena. Älkää siis tuhlatko aikaanne asioihin, jotka eivät teet teitä onnelliseksi. Luovuttakaa stressistä, se on turhaa. Sanokaa läheisillenne, miten paljon heistä välitätte. Sopikaa riidat. Lopettakaa mykkäkoulut. Antakaa anteeksi. Ettei tarvitsisi erota ilman hyvästejä tai tietoa toisen ehdottomasta rakkaudesta. Ettei tarvitsisi katua.


Jokainen yö levittyy kaupungin ylitse,
pimeänä verhona,
kosteana sumuna.
Kysyit miksi pimeässä ei näe valoa.
Pelkäsin pimeää vastausta.
Mummi sanoi aina,
että katuvalot varjojen keskellä,
muistuttavat meitä auringosta.
Mihinkään ei voi luottaa yhtä paljon kuin aamuihin.
Yön laskeutuessa hopeinen varjosi seuraa
askeleitani jokirannassa.
- SH '15

Sinä seisoit siinä
varjojen takana,
huoneen toisella laidalla.
Kasvoillasi oli pakkasta.
Katseeesi oli lumisadetta.
Olit ensimmäinen pakkaskukkanen ikkunalla,
yksin ja kylmä.
Silti sylisi kuiski minua,
se oli yhä lämmin
yhä turvallinen.

Yhä minun.
-SH '15

Jokaisella pilvellä on paskareunus?

Anteeksi otsikko ja kielenkäyttöni sekä tämän tekstin mammuttimainen pituus. Vituttaa.

On helvetin rankkaa kasvaa aikuiseksi ja tulla aina vain enemmän tietoiseksi aikuiselämän vaikeudesta. On myös helvetin rankkaa olla opiskelija. Köyhä opiskelija. Jotain tän hetken rahatilanteesta kertokoot se, että irtisanoin juuri Netflixin sekä huomenna aion vaihtaa nettiyhteyden taloyhtiön hitaimpaan, ilmaiseen laajakaistaan. Päätin kulkea kevään ilman meikkejä ja naaman saa puhtaaksi saippuallakin. Juurikasvu kasvakoot, vitut minä siitä. Spotify premiumista en voi luopua. Tulisin oikeasti hulluksi kaiken tämän paskan keskellä.

Tämän hetken rahatilanne on siis todella huono. Olen hakenut toimeentulotukea, mutta keikkatyöni ja hakemuksenjättöhetken tilisaldon takia en tule saamaan juuri paskaakaan. Ei siis muuta, kuin irtisanomaan vuokratyösopimus vai? Eletään sitten lapamatona koko kesä vai? Kannustinloukku ei ole urbaanilegenda, se on totisinta totta.

Helmikuussa rahatilanne näytti vielä hyvältä ja olin optimistinen töiden saamisen suhteen. Menin sitten innoissani ostamaan säästövaroillani naurettavan halvat liput Barcelonaan. Nyt olen kauhuissani koko matkasta - mitä minä oikein voin tehdä siellä? Asuminen on siis taattu kaverin luona, mutta tuleeko minusta matkan ilonpilaaja; "Mee sää vaan shoppailemaan/syömään/juhlimaan. niin mä syön tätä makaronia"-Siiri?

Turussa ei ihan oikeasti saa kesätöitä. Olen lähettänyt yli 30 hakemusta, enkä enää jaksa lähettää yhtäkään enempää - silti täytyy. Olen vaan niin turhautunut koko tilanteesta. Tuntuu, että jokaisen hakemuksen taakse laitan hirveästi aikaa ja vaivaa saadakseni kieltävän vastauksen. Tai en vastausta laisinkaan. Soitoista huolimatta.

Jos tekisin jotain toisin opintojen alun suhteen, olisin laittanut osan säästöistä rahoista sellaiselle tilille, mille ei ole verkkopankissa ole mitään asiaa. Olisin jättänyt ryyppyreissut väliin. Olisin hellittänyt ruokanirsoiluistani ja ostanut vaan saatanalliset kasat makaronia ja jotain halvinta jauhelihaa. Olisin kolunnut kirppiksiä ja pyöräillyt keskitalven tuiskuissakin. Olisin ajatellut pidemmälle, kuin vain parin päivän päähän. Mutta on helppo olla jälkiviisas kun tili näyttää tyhjältä ja mietit vaan "miten helvetissä mä selviän ens viikon kauppareissusta?" ja "toivottavasti ensi viikolla ei tule laskuja, tai muuten menen kohta varissuolle myymään persettä".

Toivon oikeasti, että voittaisin lotossa. Mutta siihen vaadittaisiin varmaan, että oikeasti lottoaisin. Suhteeni kuitenkin loton kaltaisiin pikaratkaisuihin on vähän sellainen, että niiden onnistuminen on yhtä todennäköistä kuin että eräs aamu heräät Englannin kuningattarena silkkilakanoista tai että saisit unelmavartalosi yhdessä yössä.

Olen tänään yrittänyt ratkaista rahatilannettani itkemällä viimeiset kolme tuntia. Ratkaisu toimii yhtä hyvin kuin auto ilman moottoria ja renkaita. Ja ikkunoita. Ja ovia. Pakko vain tunnustaa, että olen ihan saatanan poikki koko tilanteesta. Olen murehtinut raha-asiotani enemmän tai vähemmän koko vuoden ajan - pohtinut saanko töitä vai enkö saa ja mitä oikein teen kesällä. En kerta kaikkiaan jaksa opiskella kesällä. Vuosi oli henkisesti todella rankka, joten tarvitsen jotain muutakin tekemistä. Ensi tammikuussa odottaisi vaihto, mutta ei-niin-halpa asuntolalasku pitäisi maksaa lokakuussa. Se summa hirvittää niin paljon, että paniikkipaskat lentävät pakostakin seinille.

En kestä tätä tukien varassa elämistä. Jos olen opiskellessa köyhä humanisti, niin jumalauta saa kyllä sitten olla perhanan kivat tienestit kun viimein valmistun opettajaksi tai mikslie nyt ikinä valmistunkaan. Toivon syvästi, että kaikki tämä on vaivan arvoista.

Rahamurheiden rinnalla elämää varjostaa pieni perinteinen vääntö Kelan kanssa lääkitykseeni liittyen. Taas yksi osoitus siitä ettei elämä ole mikään ihana, vaaleanpunainen ja  ruusuinen elokuva. Omani olisi ehkä pitemminkin tragikoominen, pienen budjetin kauhuelokuva ilman järkevää loppuratkaisua, huonolla päänäyttelijällä ja surkeilla tehosteilla.

Silti. Kaiken tämän keskellä, jaksan vielä hymyillä (ja pyyhkiä räkää naamaltani itkujen jälkeen). Tiedän, että vastoinkäymiset muokkaavat minusta aina vain vahvemman ihmisen (tai ainakin ärsyyntyneen ja väsyneen stressipalleron). Kaikki tapahtuu syystä, mutta aina syytä ei vain ymmärrä. Ja onneksi minulla on maailman parhaimmat ystävät, jotka tuputtavat rahaa eteeni ja tarjoavat ruokapalveluita jos tilini oikeasti tupsahtaa miinukselle. Kiitos, että jaksatte kannustaa, toistella kaiken järjestyvän kyllä ja erityiskiitos siitä, että kestätte kauniit itkuselfieni.

Yritän nyt vain keskittyä niihin asioihin, jotka ovat hyvin... niitäkin toivottavasti on. Niin. Hmm... olen melkein varaton, asun paskojen naapureiden kanssa keskellä jotain lähiötä pakostakin vielä elokuun loppuun asti, enkä saa muuta kuin kissankusen värittämiä keikkatöitä.

No ei vaan, oikeasti elämä on ihan mukavaa jos vain ummistan silmät rahatilanteeltani. Olen perusterve ja toistaiseksi ainakin katto pääni päällä, sekä kaapissakin on vaatteita päälle laitettavaksi, voin nauttia keväästä ja satunnaisesta työnteon ilosta, perheeni ja ystäväni tukevat minua tilanteessa kuin tilanteessa täysin ehdoitta ja lisäksi minulla on maailman paras poikaystävä, joka laittaa ruokaa ja nauraa vitseilleni. Mitäpä muuta elämään ja onnellisuuteen loppujen lopuksi tarvitsisi?

“When a woman becomes her own best friend life is easier.”

Jos pyytäisin sinua mainitsemaan kaikki asiat joita rakastat, miten kauan menisi siihen, että mainitsisit itsesi? Olisitko ollenkaan tuolla listalla? Miksi et?
Antaisitkö jonkun rakkaasi kohdella itseään niin kuin sinä kohtelet itseäsi? Käyttäisitkö samoja haukkumasanoja ystävistäsi, kuin mitä käytät arvostellessasi itseäsi? Kohtelisitko rakkaitasi samoin epäonnistumisten edessä, kuin kohtelet itseäsi nyt? Lyttäisikö äitiäsi samoin, kuin lyttäät itseäsi?

Usein kun aletaan listata itselle rakkaita asioita, listan etupäässä on perhe, ystävät ja sen jälkeen kaikenlaista ruoasta liikuntaan ja vaatteisiin. Harvoin olen kenenkään koskaan kuullut listaavan itseään tuolle listalle. Miksi? Onko muka itsekästä rakastaa, arvostaa itseään? Ei.


Elämä on lyhyin koskaan kokemamme asia - jos nyt jätetään armotta huomioimatta kaikki uudelleensyntymisen yms. mahdollisuudet. Tämän lyhyen kokemuksen vietämme yhdessä kehossa. Eikö elämä olisi hieman mielekkäämpää, jos rakastaisimme sitä sitä kehoa ja ihmistä sen sisällä. Eikö asioista tulisi helpompia? Ei tarvitsisi enää pakottaa itseään lenkille, yrittää jaksaa liian vähällä energialla, ei tarvitsisi haukkua itseään epäonnistumisista, tai peilikuvaa vaateostoksilla. Voisi uskoa saavutuksiinsa, kykyihinsä ja iloita onnistumisista. Elämässä olisi hitunen enemmän rakkautta ja onnea.

Jos et rakasta itseäsi, olisi ehkä hyvä pohtia syitä sen takana. Oletko mielestäsi liian yksinkertainen? Oletko mielestäsi liian ujo? Oletko väärän kokoinen, muotoinen, näköinen? Toisaalta silloin on hyvä miettiä; vihaatko äitiäsi tai jotakuta ystävääsi siksi, että hän on liian ujo? Liian yksinkertainen? Väärän kokoinen, muotoinen ja näköinen? Tai koska hän ei osaa pirtää ihmistä tai kirjoittaa kauniilla käsialalla? En usko, miksi siis vihaisit itseäsi?

Miksi vaadit itseltäsi niin paljon, mitä voitat sillä? Yksinkertaisuus tekee asioista helpompia, monimutkaisuus ärsyttää. Yksinkertaisuutta voi kompensoida monella eri tavalla, eikä kukaan voi loistaa jokaisessa oppiaineessa. Harva meistä on kuitenkaan tyhmä kuin saapas. Ujous on söpöä, mutta jos se häiritsee elämää, siitä voi opetella pois. Miksi vaatia keholtaan mahdottomia, eikö ole tärkeintä että se toimii; sekin tekee kaikkensa pitääkseen sinut hengissä. Ethän sinäkään osaa lukea ajatuksia, mutta osaat hengittää ja kävellä, nähdä ja maistaa, haistaa ja nukkua. Ymmärrätkö mitä tarkoitan? Sinä osaat jotain, ehkä olet vain kuluttanut aikasi vihaten itseäsi niin, että olet sokaistunut. Et näe asioita, joissa olet hyvä.

Miten voi oppia rakastamaan itseään? Ja ennen kaikkea, miten sen voi näyttää? Itsensä rakastamaan oppiminen on pitkä ja vaikea tie. Se ei todellakaan ole helppo juttu, joka tapahtuu yhdessä yössä. Ei edes kahdessa. Joskus ei edes vuodessa tai kahdessa. Se on kuitenkin mahdollista ja kokemuksena äärettömän antoisaa.

“The most terrifying thing is to accept oneself completely.” 

― C.G. Jung

Kaikki lähtee pienestä. Epäonnistumisten kohdalla ei enää hauku itseään lyttyyn. Toteaa vain, että ensi kerralla paremmin - tärkeintä oli, että yritti. Vaateostoksilla sovittaa niitä vaatteita mitä haluaa, eikä ahdistu jos pienin koko ei mahdukkaan päälle; koko on vain numero. Jos vaatekaupan vaatteet eivät istu, vika ei ole itsessä vaan vaatteen mallissa . Jos vanhat vaatteesi eivät enää mahdu, kohautat olkiasi ja ostat uusia - keho muuttuu ajan myötä, se kannattaa vain hyväksyä. Rakkautta on antaa keholleen niitä ravintoaineita mitä se tarvitsee, myöntää itselleen ettei se oma keho oli muiden niin erilainen; se ei liho normaaleista ruoka-aineista, jos niitä syö kohtuudella. Lisäksi on tärkeää ravita kehoaan ja mieltään jollakin vähän paremmalla, oli se sitten marjoja tai suklaata. Tärkeää on myös se, ettei vertaile itseään muihin - olet paras versio itsestäsi, usko siis itseesi ja kaikkeen mitä teeet! Rakkautta on uskoa  unelmiinsa, uskoa tekoihinsa, kykyihinsä ja saavutuksiinsa. Kukaan ei ole täydellinen, mutta omalla tavallaan täydellinen ja kaunis juuri sellaisenaan.

“You are not a mistake. You are not a problem to be solved. But you won't discover this until you are willing to stop banging your head against the wall of shaming and caging and fearing yourself.” 

― Geneen Roth, Women, Food and God: An Unexpected Path to Almost Everything

Lisäksi rakkautta on antaa kehonsa levätä; antaa sille unta, aikaa palautua stressistä tai liikunnasta, lisäksi pitää sallia itselleen aikaa rentoutua. Rakkautta on se, ettei pakota itseään tilanteisiin tai tekoihin, joita katuu. Oli se sitten alkoholi, liikunta, tupakointi, toisten satuttaminen tai epätyydyttävät ihmissuhteet. Rakkautta on sallia itselleen virheitä ja myöntää omat vikansa. Rakkautta on hymyillä peilikuvalleen, hyväksyä se, ettei keho voi olla täydellinen. Rakkautta on hoivata kehoaan, rentoutua ja tehdä asioita, jotka tekevät onnelliseksi tai tuottavat nautintoa; tanssia, maata sohvalla, siivota, laittaa ruokaa.

Mitäpä jos yrittäisit rakastaaa itseäsi niin, kuin äitisi rakasti sinua ja vauvavarpaitasi. Mitäpä jos yrittäisit rakastaa itseäsi niin, kuin rakastat ystäviäsi ja äitiäsi. Voit olla kehosi paras ystävä, uskollisin kannustajasi, pettämätön tsempparisi, kaunein hymy peilikuvastasi. Jos olet pahin vihollisesi, mitäpä jos lopettaisit? Ainoa ihminen joka voi vetää itsetuntosi pysyvästi alas, olet sinä itse. Kannustan sinua rakastumaan silmiisi, hiuksiisi ja kehoosi, hauskoihin juttuihisi ja pettämättömään huumorintajuusi, lentävään luovuuteesi tai älyysi, ehkäpä joku muukin huomaa ne?

Äitini sanoi sen viisaasti; jos et rakasta itseäsi, ei kukaan muukaan voi rakastaa sinua; ensin pitää oppia rakastamaan itseään, jotta voi täysin oppia rakastamaan muita. Kaikista epäilyistäni huolimatta, tuo lause pitää paikkansa. Epävarmuus näkyy ulospäin. Jos et arvosta itseäsi, hyväksyt helpommin elämääsi ihmisiä, jotka eivät myöskään arvosta sinua. Ihmisiä, jotka vain käyttävät sinua hyväksi, satuttavat, pettävät. Kun viimein tajuat olevasi paremman kohtelun arvoinen, muut myös kohtelevat sinua paremmin. Voin kokemuksen syvällä rintaäänellä sanoa sen. Kun opit asettamaan itsesi tuolle rakastamiesi asioiden listalle, lupaan, että elämäsi muuttuu mielekkäämmäksi niin monella eri tavalla. Kokeile, mitäpä sillä menettäisit?

“You are imperfect, permanently and inevitably flawed. 
And you are beautiful.” 

― Amy Bloom

“Dare to love yourself

as if you were a rainbow

with gold at both ends.” 

― Aberjhani, Journey through the Power of the Rainbow: Quotations from a Life Made Out of Poetry

Liian pitkä perjantai

En kestä, tätä sivua on katottu yhdeksän kuukauden aikana YLI 10 000 kertaa! Se on pieni askel teille, sillä on suuri merkitys minulle! Kiitos jokaiselle, joka näihin juttuihin on eksynyt ja pitänyt niitä vähääkään kiinnostavina!

Toivon, että voisin iloita tästä ah-niin-suuresta merkkipaalusta, mutta jostain kumman syystä ei irtoa.

En ymmärrä, miten yhdellä kaupungilla voi olla niin paljon vaikutusta mielentilaani. Valkeakoskella muutun ihan toiseksi ihmiseksi. Epäilen kaikkia ihmissuhteitani, kaikkia päätöksiäni, kaikkia saavutuksiani. Vaivun epätoivoon ja ankeuteen. Se alkaa heti, kun astun bussista ulos Sääksjärven rampille tai junasta Toijalan asemalle. Kylmä olo valtaa ruumiin, eikä se johdu säästä. Olo helpottaa vasta kun pääsen aloittamaan matkani kotiin, tunto palautuu kehoon. En tiedä mistä olo johtuu. Olisi rankkaa myöntää vanhemmille tämän kaupungin olevan se, joka tekee minusta aina kireän ja hiljaisen, omissa oloissaan viihtyvän. Varsinkin, kun äiti kysyi minulta saunassa, mitä haluaisin tehdä huomenna. Vastaus kuului: mennä muualle, vaikka Ideaparkkiin, ajelulle (ajatuksissani matkaan jo kotiin).

Tämä talo on ihana, se hehkuu lämpöä ja kotia. Melkein voin tuntea sen, mutta en tavoita sitä. Yritän kyllä tavoittaa tunteen, mutta lopulta se jää kellumaan vähän niinkuin vääristyneenä kuplana ulkopuolelleni. Kaikki tuntuu muuttuneen niin paljon: huoneet eivät ole entisellään, tuoksu ei ole sama. Silti kaikki muistuttaa, miten olen elänyt tässä talossa elämäni kamalimmat vuodet. Kääriytyneenä sellaiseen itseinhoon, synkkyyteen, elämänvihaan ja ahdistukseen, että tänne paluu saa kaikki tunteet hetkeksi pintaan ja kyyneleet silmiin. Ihan kuin jokaikinen sysitumma tunne olisi imeytynyt aikoinaan minusta huoneeni tapetteihin, ja sängyssä maatessani ne jälleen putoavat pölyhiukkasten mukana päälleni. Nyt kun elän onnellista elämää Turussa, tajuan miten kamalaa elämäni oli. Miten mustaa ja synkkää mielessäni oli. En koskaan halua palata siihen aikaan. Mutta siitä huolimatta, jokainen askel tässä talossa tuo kaikki muistot takaisin elävinä ja kuristavina.

Melankolinen tunne on toisaalta ihan mukava ja herättelevä. Muistan jälleen miksi olen onnellinen, ja mistä olen kulkenut päästäkseni onnellisuuteen. Elämään kuuluu huonoja päiviä ja aikoja, huonoja hetkiä ja itkuja. Ne ovat osa elämää. Mutta mitä jos elämään kuuluu iso osa, joka itseasiassa aiheuttaa suuren osan tuosta pahasta olosta? Siitä selittämättömästä puristavasta tunteesta rintakehässä? Etkä voi välttyä siltä, koska eniten rakastamasi ihmiset kuuluvat myös tuohon paikkaan?

Tänään olen tavannut muutamia ystäviä, onneksi olen saanut heidät kotiin. Olen vähän kipeänä, enkä voi oikein lähteä ulos. Sekin vetää mielen matalaksi. Haluaisin vain juosta ja liikkua, sen sijaan joudun istumaan kotona kuunnellen new age -klassista ja lukien Oscar Wilden & Charles Bukowskin quoteja ja runoja. Tosin rakastan runoja ja Secret Gardenia. En kuitenkaan rakasta kyyneleitä, varsinkin kun ne tuntuvat krokotiilinkyyneliltä. Lasken tunteja päästäkseni kotiin. Enkä ikinä voisi myöntää sitä vanhemmilleni. En ikinä, varsinkaan kun he kantavat eteeni vaivalla marinoitua ja paistettua lammasta, rakkaudella valmistettua punaviinikastiketta ja valkosipuliperunoita - lapsuuden Siirin lempiruokaa. Miten voisit myöntää, että haluat kaiken rakkauden keskeltä kotiin, omaan tyhjään, viileään ja meluisaan asuntoosi, jossa jääkaapissa on vain valot ja kolme viikkoa vanha bataatti.

Voi tietysti olla, että melankolisen musiikin kuuntelu vetää mieleni entistä matalammaksi. Jostain syystä ikävöin ihmisiä Valkeakoskella, mutta samalla ikävöin tavattomasti ihmisiä Turussa (joista kukaan ei tällä hetkellä edes ole Turussa!) ja Turkua. Olenko siis muuttumassa turkulaiseksi? Sanotaan, että koti on siellä, missä sydän. Mutta entä jos minusta ei tunnu tällä hetkellä, että olen kotona? Missä sitten olen? Mikä tämä paikka sitten on? Onko se vain heijastus menneisyydestä, jonne en enää koskaan palaa?

Ehkä olen vain istunut liikaa sisällä.... Helpottaisi jos olisi edes joku kelle puhua. Tuntuu, että nyt pitää vain pidätellä kaikkea sisällään siihen asti, kunnes räjähtää. Ehkä räjähdän sitten Turussa...

“Things get bad for all of us, almost continually, and what we do under the constant stress reveals who/what we are.” 

― Charles Bukowski, What matters most is how well you walk through the fire

Hyvää pääsiäistä! ♥

Kuvat: x  x  x  x

Peilikuvapaholainen.

"You say that you're in control,

You say that you are.

I can't think of a time

when you looked less alive."

Control - Alexisonfire

Ensimmäinen laihdutuskuurini taisi olla yläasteella, yhdäksennellä luokalla. Olin juuri lopettanut kilpauinnin. Olin viimein alkanut saada naisellisia muotoja. Se oli sitä aikaa, kun kaikki kaverini laihduttivat. Kun huomasin farkkujeni vähän alkaneen kiristää, ajattelin, että minunkin pitäisi laihduttaa. Ensimmäinen laihdutuskuurini kesti muutaman kuukauden ja painovartijoiden ohjeilla sain pudotettua muutaman kilon - niin, että olin tyytyväinen itseeni. Sain muutamia kehuja, tuntui hyvältä kun olin pystynyt tiukalla itsekurilla ja karkkilakolla saamaan itseni pienenemään.
Painonpudotus jäi kuitenkin siihen. Olin itsevarma, pidin siitä miltä näytin!
Vuoden 2010 lopussa tapasin ensirakkauteni. Aloin elää elämäni onnellisinta aikaa. Kaukosuhteen takia, istuin illat mesessä ja urheilu jäi. Söin herkkuja ja pikkuhiljaa paino alkoi hiipiä korkeammaksi. Mutta en välittänyt. Olin ylpeä muodoistani, ylpeä siitä miltä näytin! Ja mikä tärkeintä - olin onnellinen.

Kesällä 2011 en välittänyt yhtään siitä, mitä suuhuni pistin. Olin onnellisempi kuin koskaan, herkuttelin melkeinpä joka päivä. Sain muutamia loukkauksia, mutta en ollut niistä moksiskaan. Väitin vain mahani kärsivän satunnaisesta turvotuksesta, mutta kieltäydyin näkemästä totuutta. Yhtenä kesäpäivänä, olin Kuopiossa ostoksilla poikaystäväni kanssa. Vilkaisin itseäni sivusilmällä näyteikkunasta ja järkytyin. Minulla oli jenkkakahvat. Reidet hiersivät toisiaan. Shortsit kiristivät mahalle makkaran. Ei mitään pientä makkaraa. Ahdistuin. Siitä asti takaraivossani alkoi kytemään ajatus uudesta laihdutuskuurista, mutta poikaystäväni sai minut puhuttua siltä pois. Aloin kuitenkin kartella hiilihydraatteja, mutta sen suurempiin toimiin en alkanut. Takaraivossa alkoi silti kytemään se jokin...

Syksyllä aloitin lukion ja suhteeni ajatui kriisiin. Minulla oli paha olla. Terveystarkastuksessa terveydenhoitaja totesi minun keränneen painoa. Väärin sanoin, hän vihjasi vyötäröni olevan liian iso ja painoni liian korkea. Muistan itkeneeni terveydenhoitajan käynnin jälkeen silmät päästäni. Olin lihava. Minua oksetti, häpesin kehoani yli kaiken. Jätin kaikki hiilihydraatit pois, aloin juoda vain rasvatonta maitoa ja otin pikkuhiljaa liikunnan takaisin. Parisuhteeni ajautui yhä pahempiin ongelmiin, kummallakaan ei ollut hyvä olla. Vuoden lopussa tuli lopullinen ero, ja eron aiheuttama masennus kääntyi itseäni vastaan. Minusta tuntui, ettei minua halunnut kukaan, aloin vihaamaan itseäni ja syytin erosta ylipainoani. Kouluruokailut jäivät väliin, korvasin ne joko rahkalla tai pelkällä kahvilla.

Aivan vahingossa eksyin pro-ana sivuille, ja siitä lähtien aloin ihailla noita luurankomaisia naisvartaloita. Aloin kirjoittamaan itsekseni päiväkirjaa, jonne liittelin aina pro-ana kuvia. Tein motivaatiokollaaseja. Minulla oli tarkka päämäärä. Jotenkin ajattelin, että kun olisin laihduttanut itseni luurangoksi, ensirakkauteni haluaisi minut takaisin. Reisivaosta tuli pakkomielle. Vaikka yritin toistella ihmisille, että kammosin luurangonlaihoja naisia, salaa kävin päivittäin katselemassa "thinspiraatio"-kuvia ja etsimässä vinkkejä laihdutukseen. Aloin mm. skippailla aterioita, aloin keksiä tekosyitä "olen jo syönyt", "mun ei tee nyt mieli karkkia", "mä syön vähän myöhemmin." ja lisäksi tein itselleni toinen toistaan tiukempia sääntöjä, lakkoja ja ohjeita. Jäin koukkuun nälän tunteeseen. Tein mitä tahansa, jotta saisin tuon sisälmyksiä kiristävän tunteen. Kun pää meni pyörälle nälästä, ajauduin transsiin. Nälkä oli jotain mieletöntä, jotain joka viimein toi minuun iloa ja mielihyvää - sairasta sellaista. Nälkä sai minut tuntemaan itseni eläväksi.

Mitä enemmän pyörin pro-anan maailmassa, sitä syvemmälle jouduin ja sitä enemmän ihailin anorektikkojen itsekuria. Kesän 2012 aikana löysin lisää sairaita keinoja pudottaa painoa: siitä tuli pakkomielle. Herkuttelun jälkeen laksatiiveja, lenkit venyivät, yöllä tein vatsalihaksia, kyykkyjä, punnersin. Kävin mallikansiokuvauksissa, joissa mallitoimiston johtaja totesi minun olevan liian lihava malliksi: "Et sä tolla painolla malliksi pääse, mutta ehkä mainosmalliksi. On sussa pontentiaalia kyllä."
Elokuussa 2012 jouduin avo-ostastolle masennuksen ja itsetuhoisuuden takia. Kolmen viikon hoitojaksolla tapasin anorektikkoja, juttelin heidän kanssaan ja sain selville lisää keinoja hallita painoani. Samalla lääkärit huomasivat hassun suhteeni ruokaan, ja yrittivät antaa jonkinlaista apua syömiseeni. Aluksi tilanne helpottui, mutta muutama viikko osaston jälkeen sukselsin syvälle.

Koulussa säikähdettiin hoikistunutta olemustani. Muutamat opettajat kyselivät terveydenhoitajalta oliko minulla kaikki kunnossa. Kaverit sen sijaan kehuivat ulkomuotoani, ja se vain lisäsi vettä myllyyni. Kuukautiset jäivät pois. Psykiatri laittoi minut seurantaan. Jouduin käymään kahden viikon välein punnituksissa, joilla tarkkailtiin painoani. Niiden piti auttaa, mutta aloinkin kilpailla itseni kanssa. Joka kerralle piti saada pudotettua lisää painoa. Jos paino oli pysynyt samana, tai olin lihonut edes 100g tunsin olevani täysin hyödytön. Söin enää vain olemattoman päivällisen ja pienen iltapalan. Liikuin aivan järkyttäviä määriä. Minusta tuli mestarivalehtelija ja tekosyiden keksijä. Vaatteet löystyivät. Aloin oksentaa. Jouluksi paastosin ja lupasin kaikille kirkkain silmin, että söisin jouluna hyvällä omallatunnolla. Vale. Valheista tuli minulle arkipäivää.

Joululoman aikana painoni oli pudonnut nelisen kiloa. Ystäväni sanoi minun näyttävän riutuneelta, ja otin kommentin kehuna. Aloitin säännölliset herkkulakot. Pyöräilin kouluun säässä kuin säässä. Lisäksi oli vanhojentanssitreenit. Siihen päälle 10 kilometrin juoksulenkit. Olemukseni kuihtui entisestään. Vanhojentanssimekko roikkui päälläni, silloin äiti heräsi, mutta suostui kuitenkin mekon pienentämiseen. Ennen vanhojentansseja kärsin oksennustaudista ja migreenikohtauksista. Painoni putosi kahdessa viikossa neljä kiloa. Vanhojentansseissa olin jo aivan voimaton, päätäni huimasi, mekko meinasi pudota pienennyksestä huolimatta. Nälän tunne alkoi kadota, enkä enää saanut sairasta mielihyvääni. Se sai minut yrittämään vielä enemmän. Kaikki ajatukseni pyörivät vain painonpudotuksen, ruoan ja liikunnan ympärillä - en enää hallinut niitä, ne hallitsivat minua. Isänikin heräsi. Hän pyysi minua aloittamaan syömisen. Minä olin otettu, mutta väärällä tavalla. Vauhti kiihtyi, teot hurjistuivat. Kaverit alkoivat jäädä.

Aloin riidellä ruosta kotona. Vanhempani yrittivät taistella minua syömään, punnituksissa tuli riitaa ja aloin leikkiä vesipainon kanssa. Jouduin ravitsemusterapeutille. Aloin lintsata urheilun takia, mitä vain, että painoni putoaisi... Räpiköin niin syvällä. Toukokuuhun mennessä minua uhkailtiin jo osastolla, äitini kanssa riitelimme päivittäin. Kehoni alkoi temppuilla. Kukaan ei enää kehunut ulkomuotoani, ja ajattelin välittömästi lihonneeni. Olin onneton. Olin aivan voimaton. Pelkäsin öisin, etten herää jos nukahtaisin. Siksi kävin välillä hakemassa yöllä yhden lihapullan ja toivoin sillä eläväni aamuun. Söin 400 kaloria päivässä - liikuin ehkä tuplasti sen. Olin enää varjo itsestäni. Koosta 44 kokoon 34. Enkä ollut onnellisempi. Sivelin luitani, mutta peilikuvasta minua tuijotti yhä lievästi ylipainoinen tyttö. En muista koskaan olleeni yhtä masentunut ja väsynyt. Millään ei ollut enää väliä. Olin varma, etten eläisi enää kymmentäkään vuotta. Sen sanoi minulle myös ystäväni syntymäpäivilläni; niillä, joille olin leiponut ja kokannut vaikka mitä herkkua kavereilleni, ja itse kieltäydyin nielemästä palaakaan.

Syömishäiriö ajatuksineen oli on pahimmillaan hyvin ristiriitaista. Tavallaan olin ylpeä saavutuksistani ja pienentyneestä vaatekoostani; olin kuitenkin ylpeä vain siitä, että olin onnistunut kuiduttamaan itseni ja kieltäytymään kaikista houkutuksista. Olin ylpeä, että olin pystynyt kontrolloimaan itseäni ja saamaan itselleni reisivaon. Olin ylpeä siitä, että näillä sairailla teoilla tunsin olevani parempi kuin muut. Olin ylpeä, että sain vanhempani sekaisin huolesta. Olin sairas.
Samalla, en ollut kuitenkaan yhtään ylpeä itestäni. En tuntenut itseäni itsevarmaksi tai vahvaksi, puhumattakaan kauniiksi. Näin itseni yhä ryhävalaana. Saatoin seistä koko illan peilin ääressä sivelemässä ja puristelemassa läskejäni. Tunsin oloni heikoksi ja turhaksi, kun en vielä kovankaan työn jälkeen näyttänyt tarpeeksi sairaalta. En myöskään tuntenut oloani naiselliseksi. Tunsin olevani joku muu vangittuna pikkulapsen kehoon. Peilikuva oli yhtä hämmennystä, ahdistusta ja negatiivisuuden tunteita.

Syömishäiriötä ei voi nähdä ulospäin. En ehkä näyttänyt vieraille niinkään sairaalta, mutta minun ei kuuluisi olla noin laiha. Minua ei todellakaan ole tarkoitettu luuviuluksi. Jalkani ovat luonnostaan lihaksikkaat, eikä reisivako kuulu niiden vakio-ominaisuuksiin. Painoni putosi lopussa suhteellisen nopeasti, sen takia läheiseni olivat huolissaan. Ja olin ihan kuin joku toinen ihminen sekä fyysisesti että henkisesti...tajuan sen nyt.

Kesäloma. Kuumuus sai kehoni turpoamaan. Ahdistuin. Sitten alkoi tiukempi kuri. Saatoin olla päivänkin syömättä. Silloin alkoivat ahmimiskohtaukset. Anoreksia sai bulimisia oireita ja kausia. Turposin ja laihdutin, paastosin ja oksensin. Kasvoni turposivat ja olin erittäin masentunut. Syksyn kirjotukset menivät aivan penkin alle ja tunsin itseni epäonnistuneeksi. Marraskuussa alkoi taas tiukka kuri, joka tällä kertaa piti. Joulukuun lopussa mahduin taas toukokuun vaatteisiin. Onnellisuus kesti vain hetken.

Sitten ihoni meni todella huonoon kuntoon ja tajusin ennen niin paksujen ja kiiltävien hiusteni ohenneen ja menneen aivan villaksi. En enää jaksanut taistella ruoan kanssa. En enää jaksanut edes liikkua, koska lihaksiini ja luihini sattui. Olin väsynyt ja kyllästynyt. Äärettömän masentunut. Ei tämä ollut elämää. En enää jaksanut elää niin.
Uudenvuodenlupauksena lupasin, että tervehtyisin. Alkoi erittäin hidas prosessi.
Luin kirjan "Lupa syödä", jonka avulla sain monet ruokapelkoni voitettua. Nopeasti kehoni turposi ja alkoi kerätä painoa. Ihoni kuitenkin parani ja aloin pikkuhiljaa pitää itsestäni. Kaikki sujui suhteellisen hyvin, pieniä takapakkeja tuli, mutta ortoreksian kautta sain itseni hyvin lähelle normaalia syömistä. Kirjoitukset menivät paljon paremmin, kuin syksyllä!

Sitten ostin nuorten puolelta ensimmäiset koon 42 vaatteeni. Tajusin miten paljon olin lihonut ja aloin taas hiljaa mielessäni kerätä vihaa itseäni kohtaan. Ja se lakkiaisstressi... Muutamassa viikossa paino alkoi taas pudota, mutta lakkiaisten jälkeen sain tilanteen taas hallintaan - tai niin luulin. Väitin kaikille kirkkain silmin kaiken olevan hyvin, mutta pikkuhiljaa ruoka-annokseni alkoivat  taas pienentyä ja liikuntamäärät kasvaa.

Muuttostressi iski päälle heinäkuussa ja taas tietoisesti laihduttaa. Sain idean pudottaa "ihan vain pari kiloa". Sillä ajatuksella aloitin, ja taas homma lähti käsistä. Syksyyn mennessä liikunta oli aivan holtitonta, jopa yli 14 tuntia viikossa. Ruokailut menivät aivan naurettaviksi. Palasin taas samaan vanhaan, mutta kielsin ongelman itsepintaisesti. Muuton jälkeen oli alkanut oksentaminen. Olin aivan yksin, ilman mitään valvontaa. Söin liian terveellisesti, yritin välillä herkutella, mutta siitä koin vain huonoa omatuntoa - se aiheutti taas edellistä pahemman oksentamiskierteen. En uskaltanut kertoa kenellekään. Häpesin itseäni, oksentamista ja ahmimista. Mutta sitten... Yhtenä iltana murruin. Itkin Emilialle, kuinka paha minun oli olla. Emilia itki kanssani ja vannotti, että yrittäisin korjata tilanteen.
Välillä yritin, välillä en. Liikuin salaa, olin salaa syömättä. Mutta silti tunnustin aina takapakkini. Sen jälkeen keräsin taas keräsin voimani ja yritin.

Lopulta, kun mielenterveyteni alkoi taas hajoilla, tunnustin etten ollut missään vaiheessa parantunut. Olin vain odottanut yksin pääsyä, ja sitä että voisin laihduttaa itseni takaisin pieneksi ja olemattomaksi. Luurangoksi, varjoksi itsestäni. Mutta en ollut onnistunut. Olin onnistunut vain pilaamaan taas kehoni tasapinon ja oman onnellisuuteni. En ollut luurangon laiha, en lähelläkään. Olin löysä ja turvonnut. Olin taas masentunut ja kyllästynyt. Halusin elämäni takaisin - elämäni, josta olin jo 3 vuotta tuhlannut syömishäiriölle. Silloin alkoi todellinen parantuminen. Tajusin miten pahaan kuntoon olin itseni taas ajanut. Miten vähän olin kehoani arvostanut - kehoani, joka yritti vain pitää minut hengissä. Päätin, että pitäisin kiinni nykyisestä painostani (jota en pystynyt tekemään). Halusin olla taas nainen. Halusin oppia rakastamaan itseäni, jotta joskus joku muukin voisi rakastaa minua. Ja aloin tajuta syyt laihduttamisen ja oksentamisen takana uuden psykiatrin myötä. Se oli minulle todella tärkeä askel.

Joulukuussa, opiskelujen loputtua palasin Valkeakoskelle. Yhtäkkiä tajusin miten nälissäni olin. Pikkuhiljaa aloin jättää ruokapäiväkirjat ja rajoitukset. Aloin syödä ja nauttia ruoasta. Huomasin voimieni palautuvan. Huomasin elämäniloni palautuvan. Huomasin, miten paljon paremmin jaksoin kun olin ravittu. Huomasin, miten lihakset kasvoivat ja kehoni kiinteytyi kun annoin sille sen, mitä se tarvitsi. Huomasin, miten paljon enemmän aloin muistuttaa itseäni. Viimein aloin motivoitua ja jäädä koukkuun elämään; tervellisyyteen ja oikeaan syömiseen. Kohtuulliseen liikuntaan ja hymyilyyn. Se on se paikka, missä olen nyt. Kohti lopullista vapautta syömishäiriöpeikosta.

Syömishäiriöajatukset eivät ole vieläkään täysin kadonneet, tuskin koskaan katoavatkaan, mutta olen pikkuhiljaa saanut taas otteen itsestäni, elämästäni ja ratista. En enää ole syömisäiriöbussin kyydissä matkustajana, nyt minä ohjaan sitä. Olen kokenut muutamat takapakit, mutta viimein olen myös tiedostanut syyn teoilleni, tiedän minkä takia yritin näännyttää itseni tai ns. oksentaa sieluni ulos. Nyt kun tiedän syyt, voin jatkaa elämääni ilman noita tekoja. Koetinkiviä on tullut tielle jo muutamat, mutta olen jokaisesta selvinnyt ilman syömishäiriötekoja. Olen tajunnut, että on muitakin tapoja ilmaista ahdistusta, pettymystä ja surua. Niihin ei kuulu itsensä rankaisu ruoalla, oksentamalla tai liikunnalla.

Edit. Tänään koin jälleen yhden takapakin. Kun luulen eläneeni normaalia ja terveellistä elämää, minulle osoitetaan miten epäterveellistä se oikeasti onkaan - TAAS. Siinä huomasin, miten vahva sairaus tämä on - miten vaikea siitä on päästä eroon. Miten salakavalasti se hiipii takaisin vanhoihin tapoihin ja ajatuksiin sekä verhoutuu tekosyihin. Miten vaikea on totutella normaaliin elämään tämän sairauden kanssa, kun se jatkuvasti istuu olkapäällä. Pitää pysyä vahvana, kyllä tämä joskus tästä selätetään - upeiden ihmisten tuella, joita olen löytänyt rinnalleni ja jotka tietävät sairaudestani, tukevat ehdoitta ja jaksavat aina kannustaa! 

Tiedän voittavani sinut, syömihäiriö.

Tulevaisuus ropisee alas viemäristä

Kuten monet ovat huomanneet, olen tässä keräillyt (näennäistä) itsevarmuutta opiskelujani kohtaan. Mielenkiinto on jälleen herännyt, ja olen alkanut kokea lyriikan omimmaksi alakseni. Kaikista stressaamattomuuspäätöksistä ja muista huolimatta, pakko myöntää että tulevaisuus stressaa. Tai oikeastaan se on liian lievä ilmaisu. Sanotaanko, että se kauhistuttaa niin paljon, että hiukseni ovat harventuneet puoleen, enkä nuku öisin. Taustalla on kaikki käynnissä oleva keskustelu opintotuen rajaamisista, yleinen keskustelu taiteden tutkimuksen määrärahojen leikkaamisesta ja yleiset haukut miten turhia tälläiset taidealat ovat, koska tarvittaisiin sitä muuallakin työntekijöitä. Eteenkin kun luin Emilian postauksen aiheesta, säikähdin hiuslatvojani myöden. Mitä helvettiä minä olen tekemässä? Tiedänkö itsekään?

En ollut oikeastaan ennen ajatellut etten työllistyisi koskaan tältä alalta. En ollut ajatellut, jos en rupea opettajaksi, en pakosti saa oman alan töitä. Ja ihan vain todellisuuteen vastaheränneen lisähuomiona; mitä helvettiä kirjallisuuden opiskelija tekee tulevaisuudessa? Eilen tenttiin lukiessani, minun oli pakko kysyä itseltäni tätäkö haluan tehdä loppuelämäni? Onhan runojen tutkiminen kivaa ja kaikkea, mutta haluanko tehdä sitä vielä kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä? Olettaen, etten koskaan päädy opettajaksi.

Tottakai kaikille tulee aina välillä ajatuksia että tätäkö haluan tehdä loppuelämäni? Ja sehän on ihan normaalia ja tervettäkin kyseenalaistaa omia valintojaan ja onnellisuuttaan - eteenkin, jos tuntuu ettei kaikki ole kunnossa. Mutta entäs, jos huomaat tekeväsi sitä kerran viikossa?

Loputtomista itsevakuutteluistani huolimatta, en voinut muuta kuin laskea kirjan käsistäni. Kirjallisuus on todella mielenkiintoista, sen muuttuvuus ja monipuolisuus, pluralisuus ja kaikki muu. Suomen kieli ja kääntäjän työt eivät minua sinällään kiinnosta, foneemit yms. En myöskään tiedä työllistyisinkö media-alalta. Siellä on niin monta yrittäjää, ja moni tuhat kertaa parempia kirjoittajia kuin minä. Ranska on ihanaa, mutta en minä siitäkään varmaan kestävää ammattia saa. En tiedä onko minusta opettajaksi, luennoilla puhuminen oppilaan roolissakin tuntuu joskus niin vaikealta.Varsinkin kun paras kaveri on niin luonnollinen sosiaalisissa tilainteissa ja osaa kyseenalaistaa kaikki. Omasta suusta tulee vaan sanoja väärässä järjestyksessä ja jotain kummallista ölinää, kämmenet hikoavat ja tuntuu että huoneen seinät kaatuvat päälle. Miten minusta sitten olisi opettamaan kenellekään kirjallisuutta?

Totta kai haluaisin kirjoittaa tai opettaa tulevaisuudessani. Se olisi ihanaa. Tehdä sitä, mikä tekee minut onnelliseksi. Mutta jos en työllisty, enkä pysty maksamaan opintolainojani... en tiedä.
Totta puhuen, en koskaan ole ollut näin epävarma. Haluanko jatkaa tällä alalla, mitä rakastan yli kaiken vaikken voi olla varma siitä, etten joudu joskus sillan alle. Eteenkin, kun takaraivossa kytee ajatus "entä jos valitsinkin väärin?"

Viime yhteishaussa toinen hakuvaihtoehtoni oli kätilö. Totta puhuen, kusin kokeen tahallani, jotten joutuisi muuttamaan Lahteen. Turku kiinnosti kaupunkina enemmän, kätilö kiinnosti ammattina enemmän. Olin kuitenkin kunnianhimoinen, ja filosofian maisteri kuulosti tutkintona paljon hienommalta. Yritin tehdä valinnan myös sen mukaan, mitä vanhempani, ystäväni ja perheeni minulta odottivat - taisi taustalla olla se isän kommentti hoitsujen huonoista palkoistakin. Tiesin, että kaikki ajattelivat minun olevan hyvä kirjoittaja, joten sen edessä luonnollinen valinta olisi Kotimainen kirjallisuus. Eteenkin isoäitini lausunto joskus muutama vuosi sitten sai itsevarmuuteni ropisemaan viemäristä alas: "Susta tulisi parempi opettaja, oot tollainen pomottelija." Silläkö minä sitten etenen elämässä, pomoittelijan luonteella kun en uskalla avata kunnolla suutani luokkahuoneessa ja ruotsin taidoillani ei virkamiesruotsia läpäistä?

Nyt. Nyt minusta tuntuu, etten voi elää epävarmuuden kanssa. En Emilian kirjoituksen jälkeen, en yleisen keskustelun jälkeen. Totuus on se, että minulla tulee olemaan opintojen jälkeen helvetillinen kasa opintolainaa, eikä mitään takuuta varmasta työllistymisestä. Kohtalo sillan alla näyttää niin varmalta, että voinkin ruveta katselemaan mukavia siltoja valmiiksi. Miten olisi Valkeakosken Putaansilta - sopivasti tehtaanpiippujen varjossa, ja äitikin asuu lähellä? En edes tiedä mitä alani ihmiset tekevät! Runojen tutkimisella ei luultavasti pötkitä pitkälle. Pakkohan tässä on olla suunnitelmia, opintotukea on nostettavissa vain sen viiden vuoden ajan!! Se, että tässä tilanteessa seuraisin sokeana vain omia kiinnostuksen kohteitani, ei kannattele minua kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä.

Siksi teen yhteishaun tänä keväänä. Totta puhuen minua riistää ja ahdistaa hakea toiseen oppilaitokseen, mutta tällä hetkellä minusta tuntuu niin turhalta opiskella nuppi höyryten alaa, jonka tulevaisuudennäkymät eivät ole kirkkaimmasta päästä teknologistumisen myötä. Eteenkin, kun osa minusta taistelee jatkuvasti sen toisen unelman kanssa. Olen yrittänyt kovin hiljentää äänen, siinä kovinkaan hyvin onnistumatta. Totta puhuen, en tiedä tekeekö tämä ala minua onnelliseksi pitkällä tähtäimellä. Häpeän kertoa opintoalaani tuntemattomille, koska vastaanotto vaihtelee pilkasta ihailuun - lähinnä sitä ensimmäistä: "niin, mitäs sä teet isona?" Eteenkin, kun en ikinä osaa vastata. Silloin on vaan helpompi mennä niiden pilkkaajien mukaan "Heh heh, niinpä. Paskaahan toi on." Mitä järkeä? Kirjallisuus on hauskaa harrastuksena, mutta onko se sitä vielä esimerkiksi 30 vuoden päästä?

Tuntuu niin turhalta ja kiukkuiselta, että itkettää. Harmittaa ja kauhistuttaa. Raha-asiat ovat nyt jo kuralla, ja opintolaina on pakko maksaa takaisin jossain vaiheessa. En halua että tulevaisuutenikin on kuralla. Että tuhlaan viisi-kuusi vuotta tällä alalla opintolainat paukkuen tajutakseni viiden vuoden päästä, että ne raha-asiat tulevat olemaan kuralla silloinkin. Enkä halua joutua kouluttautumaan uusiksi viiden vuoden päästä.
Miksi tämä on näin vaikeaa?

EDIT. EN siis ole muuttamassa LAHTEEN. JÄÄN TURKUUN. Vaihdan vain AMMATTIKORKEAKOULUUN! 

Voinko uskoa enää mihinkään?

"So little time
Try to understand that I'm
Trying to make a move just to stay in the game
I try to stay awake and remember my name
But everybody's changing
And I don't feel the same." 
Keane - Everybody's changing

Olen kuunnellut kyseistä biisiä vuodesta toiseen, jo vuodesta 2009. Vieläkin samaistun näihin lyriikoihin, mutta toisaalta se tuo minulle turvaa. Vaikka kaikki muuttuu ympärillä, hyvä että edes biisiin samaistumisen tunne säilyy...

Alan huomata, että pikkuhiljaa kasvan todellakin aikuiseksi - en ole enää pikkuvanha, olen oikeasti pikkuhiljaa  vanha. Olen ennenkin nähnyt ympärilläni asioiden muuttuvan vieraiksi ja pelottaviksi, mutta kun niin tapahtuu, en koskaan osaa oikein varautua. Aina se on iso shokki ja kehityskriiseilyn hetki (jos toinenkin).
Maanantaina sain vähän huonoja tai odottamattomia uutisia äitini mukana Valkeakoskelta. Taino, ei Valkeakoskelta, mutta perhepiiristä. En niihin uutisiin sen suuremmin mene, koska ne eivät ole julkisia asioita. Eivät sellaisia, joita voisin edes tänne kirjoittaa.

Haluaisin enemmänkin pohtia sitä, miten lapsena kaiken näkee niin viattoman onnellisena ja hyvänä. Mitä aikuisemmaksi kasvaa, sitä enemmän värejä ja sävyjä osaa hahmottaa. Lapsellisen naiivista ja turvallisesta tulee yhtäkkiä vierasta, pelottavaa, ahdistavaa. Asiat saavat huolestuttavia puolia, joskus siihenkin asti, että kyseenalaistat koko lapsuutesi uskottavuuden: voiko mihinkään enää uskoa - ihmisiin, muistoihin. ihmisistä opittuihin asioihin?

Muistan lapsuuteni varhaisimmat vuodet onnellisina ja kultaisina. Lauantaihin kuului lastenohjelmat, jäätelölaatikosta askarreltu namiloota, Avara luonto, sauna, smurffilimu ja Bumtsibum. Iltaisin katseltiin telkkaria, joskus Kyllä isä osaa:ta, joskus liikennepoliiseja ja arkisin äidin tultua töistä, istuskelin muumien tai Onnenpyörän parissa. Suurin ongelmani oli se miten pukisin barbini tai mitä värityskirjaa värittäisin. Silmiini ei kantautunut yhtäkään isojen ihmisten ongelmaa - elin lapsuuskuplassa. 

Ongelmat ovat muuttuneet viidentoista vuoden aikana ihan uusiin ulottuvuuksiin. Olen taistellut mielenterveysongelmien ja koulukiusaamisen kanssa. Lisäksi elämääni on aina Valkeakoskelle muuton jälkeen varjostanut tieto ns. aikuisten ongelmista. Olin sitten miten vanha tahansa, en vain osannut sulkea niiltä tietoisuuttani. Kuulin kaiken, näin liikaa. Tai ehkä seurassani puhuttiin liikaa, ehkä minun edessäni ei osattu varoa tekemisiä. En minä ole tyhmä, vaikka lapsi olenkin ollut.

Seuratessani kaikkia isojen ihmisten ongelmia jo monen vuoden aikana, olen oikeasti alkanut kyseenalaistaa ihmisten luotettavuuden. Tiedän, miten monta salaista puolta ihmisellä voi olla, olen nähnyt sivusta liian monet. Miten voisin enää tutustua ihmisiin ennakkoluulottomasti? Jokaisella on salaisuutensa ja luurankonsa, koskaan ei voi olla varma millaisia toisten ovat. Kun tiedän, miten kamalaia asioita ihmisten hymyjen taakse kätkeytyy, vaatii ihan kamalasti uskoa ja voimia pysyä positiivisena. Enkä minä ole ollut mikään optimisti - joskus kaikki se todistamani kamaluus ja kurjuus on purkautunut minusta ulos kyynisyytenä, pessimisminä, masennuksena. Välillä usko katoaa kokonaan näkyvistä, ihmisten pahuus ja tekojen (tai tekemättömyyden) seuraukset valtaavat kaiken huomiokyvyn.

En minä tiedä voinko luottaa muistoihini. Entä jos olenkin nähnyt tapahtumat vääränlaisina? Entä jos asioita ei olekaan tapahtunut? Ihmiset ovat osoittautuneet aivan erilaisiksi, millaisina heidät naiivina lapsena muistan. Vieraiksi, pahoiksi. Sellaisiksi, jotka ovat itsekkäitä, narsistisia, täynnä pahuutta. Totuus on kuitenkin se, että markka ei ole aina markka, laulun nuotti ei ole aina vireessä ja pyörälenkin varrelle mahtuu monenlaisia kurveja. Ihmisten teoilla on omat motiivinsa, omat salaisuutensa. Tiedän, että itsekin olen ollut ilkeä, itsekäs ja tehnyt pahoja tekoja, välillä vääristä syistä ja välillä jopa itseäni satuttaen.

Uskon kuitenkin, että hyvyyttä on olemassa. Haluan uskoa siihen, että lapsuuteni hyvät muistot eivät ole pelkkää naiivin lapsen harhaa, vaan että ihmiset ovat muuttuneet sen ajan jälkeen. Jos en voi luottaa edes lapsuuteni onnellisuuteen, minun horjumattomalta uskoltani onneen ja hyvyyteen katoaa pohja. Mihin "parempaan" sitten uskoisin, kun taistelen masennuksen kanssa? Mikä saisi minut sitten selviytymään joka ikisestä takapakista, joita koen? Jos en voi luottaa ihmisten tai asioiden hyvyyteen edes menneisyydessäni, en voisi luottaa siihen nytkään. Mutta minä tiedän, että ihmisissä on hyviäkin ihmisiä, pahuus ei ole vallitseva piirre aina. Vaikka minuakin on kohdeltu kaltoin ja uskoni on ollut katkolla monta kertaa, voin tunnustaa, että tällä hetkellä elämässäni on upeita, lämpimiä ja välittäviä ihmisiä. Yksi heistä on saanut minut uskomaan siihen, että minussakin on jotain hyvää ja jotain arvokasta, jotain sellaista mihin voi kiintyä.

Vaikka muistojeni uskottavuus onkin hauras, nykyhetken onnellisuus valaa uskoa siihen, että kaikki ihmiset eivät ole läpimätiä. Ja vaikka ihmiset paljastuisivatkin muuksi miltä he aluksi vaikuttavat, se ei tarkoita, etten voisi enää luottaa mihinkään. Lapsuuden usko pysyy minussa. Jos jotain hyvää olen läheisiltäni oppinut, niin minä uskon siihen, että lopulta asiat kääntyvät aina paremmiksi.

Eroon huonosta ihosta

Ihoni on ollut ajoittain todella huono: on menty äärettömästä rasvaisuudesta äärettömään kuivuuteen, lievästä aknesta suunympärysihottumaan. Tällä hetkellä ihoni on kuitenkin paremmassa kunnossa, kuin se on ollut piiiiitkän aikaan. Ennen ei olisi tullut kuulonkaan, että olisin julkaissut #nomakeup/#nofilter kuvia instagramissa. Tällä hetkellä ihoni on kuitenkin vähemmän rasvaisempi, vähemmän ärtynyt/herkkä, vähemmän kuivempi, vähemmän punainen ja ennen kaikkea puhtaampi. Mitä siis olen tehnyt? Miten ollaan päästy tästä;

Tähän?

(No valon määrä on eri, mutta niin on kyllä herranjestas ihon tilannekin!) Murrosikä teki minun iholleni kauheasti finnejä, erityisesti poskiin ja leukaan. Johtui varmaan siitä, että nojasin aina tunneilla poskiini tai leukaan, ja stressasin. Meikäläinen ei osannut jättää niitä näppyjä edes rauhaan, joten saatiin sitten poskiin ja leukaan aikamoiset arvet. 

Hieno homma, Siiri, hieno homma!

Sitten tuo ihana suunympärysihottuma, joka sai alkunsa vuoden 2013 joulukuun lopulla, aika tarkalleen yötä ennen uudenvuodenristeilyä - jokaisen naisen pahin painajainen.

Tuossa oikeastaan näkyy koko ihon tilanne. Arpinen ja epäpuhdas. Samea. Noista kuvista pomppaa silmille eritoten tuo Suunympärysihottuna (POD) - joka näissä kuvissa on itseasiassa jo parantumisvaiheessa. Eteenkin ihottuman aikana olin todella epävarma. Ihottuma kiristi, puristi ja kirveli. Iho hilseili ja kuumotti. Meikki ei tarttunut ihoon, vaan jäi röpelöksi päälle. Kutsuin kyseistä ihoa rutoksi. Yritin ensin hoitaa sitä allergialääkkeillä & kaikista vahvimmilla myrkyillä mitä löysin. Sen jälkeen pomppasin toiseen päähän ja hoidin sitä aloe veralla & aloin juomaan paaaljon vettä. Lisäksi sivelin ihottumakohtaa omenaviinietikalla ja aloin syömään. Lisäksi pesin naaman kahdesti viikossa sebamedin saippualla ja vaihdoin meikit allergiaystävälliksi. Koko abikevään kuljin mahdollisimman vähissä meikeissä, ja ihottuma rauhoittui huhtikuuhun mennessä kokonaan!

Huhti-toukokuu 2014

Kevät 2014. Iho on suht. hyvässä kunnossa, tietysti se oli edelleen arpinen, mutta arvet on ollut aina helppo peittää meikillä. Mitään aknea tai ihottumaa ei enää juuri ollut, ainoastaan ne hiton arvet poskissa, otsassa ja leuassa (MIKSI OI MIKSI REVIN AINA KAIKKI NÄPYT - MIKSI?!?!.) Sen sijaan tuossa oikeanpuolimmaisessa kuvassa voi nähdä iholla edelleen hieman epäpuhtauksia.

Siirrytään vähän ajassa eteenpäin. 

Kesä ja syksy 2014.

Iho oli taas epäpuhdas. Tuntui että viikko viikolta naamassa oli enemmän näppyjä kuin edellisellä.

Marraskuussa iho oli jo aivan tulehtunut ja kipeä. Aknea alkoi taas ilmestyä poskiin, mustapäitä oli joka paikassa ja niiden kanssa jos jonkinmoista kaikenkirjavaa näppyä. Syytän koko hommasta sitä, että menin aina jumppaan meikit naamassa ja söin äärettömän köyhästi. En millään voinut saada tarvittavia ravintoaineita, ja sen lisäksi menin vielä tukkimaan ihohuokoset meikeillä ja hiellä. Siihen päälle vielä kauhea stressi. Karmiva, tulehtunut iho oli valmis!

Itkin ihoa, mutta en ottanut mitään kuvia ilman meikkiä. Tai no otin äidille ja kavereille itkuselfiekuvia, mutta ne on kaikki kadonneet jonnekin. Uskokaa minua, sen meikkikerroksen alla, tilanne oli suhteellisen kamala - ja kipeä.

Menin marraskuussa kosmetologille ihonpuhdistukseen. Hän neuvoi oikeat tuotteet ihoni hoitoon. Uudelleen ihonpuhdistukseen menin joulukuussa. Ensimmäisen hoitokerran jälkeen näppylätilanne vain paheni hetkeksi epäpuhtauksien tullessa pintaan, mutta sen jälkeen alkoi helpottaa. Joulukuun ihonpuhdistuksessa ei ollut läheskään niin paljoa mekaanista puhdistettavaa (se on muuten tuskaa.) Senkin jälkeen iho puhkesi hetkeksi taas kukintoihin, mutta onneksi sekin oli taas vain epäpuhtauksien poistumista.

Nyt iho on minun mittakaavassani todella hyvässä kunnossa. Kuvaa ei ole käsitelty millään tavalla. Eikä siinä ole mitään filtteriä.

Tottakai arvet näkyvät edelleen vähän: sen siitä saa kun puristelee ja repii finnejä. Mutta nekin ovat haalistuneet huimasti, verrattuna esimerkiksi siihen joulukuuhun 2013! 

Suurin apu on ollut Ella Bachén, Soin Purifiant Intensif Créme Intex No. 2:sta.

Voide on kilohintaansa nähden kallis, eikä kalanmaksa hajuna ole kauhean miellyttävä. Huolimatta siitä, voide toimii äärettömän hyvin arpiin ja epäpuhtauksien hoitamiseen & estämiseen. Sitä paitsi se on todella riittoisa, koska sitä ei tarvitse laittaa koko kasvoille; vain niille kohdille jotka tarvitsevat apua. Minulla on ollut nyt tuo 50ml purnukka kohta kaksi kuukautta, eikä se ole paljoa vielä tyhjentynyt, vaikka sitä päivittäin laitankin. Sitä voi ostaa kosmetologeilta ja kauneushoitoloista.

Lisäksi kemiallinen ihonpuhdistus on auttanut myös arpien haalistumiseen.

Ihonhoitotuotteetkin on vaihdettu ihotyypilleni sopivaksi. Ihoni on sekaiho: toisaalta herkkä ja kuiva toisaalta rasvoittuva. En enää käytä vahvimpia myrkkyjä mitä kaupan hyllyilyä löytyy - vaikka niiden tuoksu olisikin ihana. Mietin nykyisin enemmän sitä, mitä iho tarvitsee: ravinteita, vettä, vitamiineja ja hellää hoitoa - hehkeytystä!

Ja uskon ehdottomasti siihen, että ruokavaliosi voi näkyä iholtasi. Olen kävelevä esimerkki siitä.

Myös ruokavalion korjaus ja meikin käytön vähentäminen on ehdottomasti ollut parantuneen ihon takana. Liikuntaa ennen puhdistan meikit huolella kasvoilta kosteusvoiteella. Aamuisin sivelen kasvot vain kasvovedellä - millä muuten viimeistelen iltaisinkin puhdistuksen. Aamuin ja illoin laitan epäpuhtauksia vähentävää kosteusvoidetta. Kasvonaamion laitan kerran viikossa. En myöskään enää nojaa poskiini tai leukaani luennoilla.

LISÄKSI, en enää stressaa asioista niin paljon. Olen rennompi ja onnellisempi. Jos uudelle valkoiselle paidalle putoaa hampurilaiskastikkeet, niin totean vain "aina voi ostaa vanishia." Jos en jaksa aamulla nousta luennolle, en nouse. Jään nukkumaan - kuten esimerkiksi tänään, Heheheheh.

Tottakai kerran kuussa naamaan pilkahtaa pari pirullista finniä, mutta kunhan ne jättää rauhaan, voi huomata niiden katoavan aika nopeasti.

Rentouttavaa viikonloppua. Mulla se alkoi tänään ♥
Koittakaa te muut jaksaa vielä perjantai :*

Unelmat uusiksi ja kontrollit kiville!

Mulla oli joskus selvät sävelet miksi haluan isona. Ensimmäisen luokan ensimmäisestä päivästä halusin opettajaksi. Kun kasvoin, haaveet kasvoivat mukana; ala-asteen opettajasta, yläasteen opettajaksi, sitten lukion lehtoriksi ja yliopistossa ehdin haaveilla jopa professorin hommista.

Unelmat eli vahvana elämässä. Olin ihan innoissani, kun pääsin yliopistoon; enää pari hassua vuotta ja pääsisin tositoimiin! Sitten tuli vastoinkäyminen; kasvatustiede. Tiedän, että kaikkien asioiden ei pidäkään tuntua kivalta. Tiedän, ettei kaikesta voi pitää. En esimerkiksi pidä fysiikasta tai ruotsista ja silti lukiossa nekin vedin kunnialla loppuun; fysiikasta sain jopa kiitettävän ja ruotsin kirjoitin kirjoituksissa...
Mutta se viha, mitä koin kasvatustiedettä kohtaan, vei vihan ihan uudelle tasolle. Ensimmäisestä luennosta lähtien sain niin mielettömän hylkimisreaktion, ettei kaltaista ole historiassani koettu. Ikinä. Onhan se nyt kivaa opetella käsitteen käsite ja määritelmän määritelmä, opetella mitä tarkoittaa opettaminen tai mikä on koulu, mutta siinä vaiheessa kun opetus viedään Piagetin vaiheteorioihin ja Vygotskyn lähikehityksen vyöhykkeisiin tai muihin nippelinappelitietoihin, joita yrität sitten liittää kiinni kokonaisuuteen, joku minussa löi jarrut pohjaan. Asiat alkoivat mennä niin yli hilseen, niin että ne rupesivat jo lähtemään omalle kiertoradalleen. EI, EI TÄLLAISTA KIITOS. 

En minä ajatellut että opettamista varten pitää opetella jotain ihmeen teorioita ja muuta roskaa. Itkua vääntäen, turhautuen, kiroillen, kirjoja heitellen, muistiinapanoja repien, väsyneenä ja masentuneena vedin kuitenkin kasvatuspsykologiatkin kunnialla loppuun. Sitten tuli muitakin kapuloita rattaisiin; kuulin opintotuen loppumisesta viidennen vuoden jälkeen ja opiskeluiden jatkumisesta kasvatustieteen takia vielä vuoden pidempään, ja aloin panikoida toden teolla, koska olin ottanut niin kamalat paineet itselleni opettajan ammatista ja kaikista kelan aikatauluista; en ollut edes antanut itseni ajatella vakavasti valmistuvani yliopistosta mihinkään muuhun. Olin jo lopettamassa yliopiston kesken, vaihtamaan vaikka kätilöksi, merikapteeniksi, muumimammaksi, merkonomiksi tai roskakuskiksi. Sitten tajusin miten paljon hyvää opinnoissani kuitenkin oli; Emilia, kouluruokailu, akateeminen vapaus, estetiikka, lyriikka, muusa.... Tajusin myös miten paljon minulle oli mahdollisuuksia, joilta olin sulkenut silmäni.

"[---]Sillä hetkellä hautasin opettajanunelmani (ainakin toistaiseksi, ellei kasvatustiede yhtäkkiä muutu kolmen suklaan jäätelöksi). Päätin, että ensi syksynä haen sivuaineeksi mediatutkimuksen tai ehkä luovan kirjoittamisen - jonkin mikä oikeasti kiinnostaa... Aloitan vaikka italian. Ja nyt jatkan ranskaa. En pakota itseäni enää sinne, mikä ei tunnu oikealta, vaan teen jotain tällä elämällä ja näillä opinnoilla. Tästä lähtien en enää ota paineita tulevaisuudesta tai tulevasta ammatista, niistä Kelan fantasioimista valmistumisaikatauluista, opintolainan takaisinmaksuista tai mistään muustakaan opiskeluun liittyvästä turhanpäiväisyydestä.
Anna Puun sanoin; tulkoon mitä vaan tai jääköön tulematta.
Amen."
Lainaus facebook-päivityksestäni 13.1.2015

Iso juttu ihmiselle, joka suunnittelee jopa päiväohjelmansa tunnin tarkkuudella. Nyt olen ihan hurahtanut estetiikkaan ja filosofiaan ja naureskelin tässä että mitäköhän minustakin vielä tulee;
kotimaista kirjallisuutta, ranskaa, ensi vuonna italiaa, mediatutkimusta, filosofiaa....ehkä jopa sukupuolentutkimusta! Mutta ensimmäistä kertaa elämässäni tulevaisuus ei huoleta - ei se, että valmistunko viidessä vai kuudessa vuodessa. Valmistun sitten, kun valmistun. Suuntaudun niihin tehtäviin mihin suuntaudun.
Ehkä olen viimein oppinut elämään nykyhetkessä ja saamaan itselleni edes jonkinmoisen rauhan.

"If you are depressed, you are living in the past.

If you are anxious, you are living in the future.

If you are at peace, you are living in the present."

-Lao Tzu

Tyttö, joka ei aio (enää) pyrkiä kesäkuntoon

Vuosi 2015 on lähtenyt mukavan rennoissa kuvioissa liikkelle; kermavaahtokahvia, elokuvia, kävelyitä kirpeässä pakkasilmassa... Uudenvuodenlupaukseni olen pyrkinyt nämä pari hassua päivää pitämään niin hyvin kuin mahdollista, ainoastaan yksi lupaukseni on tuottanut jo hieman hankaluuksia niin henkisesti, kuin toteuttamisenkin tasolla. Onneksi tiedän tämän muutoksen tapahtuvan - hitaasti, mutta varmasti kuitenkin!

Uusi vuosi on hyvin monelle uusi mahdollisuus pudottaa painoa, liikkua enemmän, kuntoilla, syödä vähemmän ja terveellisemmin sekä muutenkin päästä elämänsä kuntoon. Ennen olin yksi heistä. Joka vuoden aluksi päätin, että tämä on elämäni kuntoiluvuosi, kiristelyvuosi, vatsalihasten vuosi. Tälle vuodelle yksi lupauksistani oli hieman samankaltainen, mutta samalla täysin erilainen; pyrkiä terveellisyyteen. Mutta terveellisyys ei tarkoitakaan kaikille samaa asiaa. Erityiseksi tämän vuoden lupaukseni tekee se, etten aio todellakaan laihduttaa, liikkua enemmän, syödä vähemmän ja terveellisemmin, karsia syömisiäni tai pitää herkkulakkoja.

Tänä vuonna teen  asiat täysin toisin, sillä joillekin ihmisille terveellisyys onkin sitä, että ei mennä lenkille, syödään enemmän ja pienemmällä kontrollilla, ja syödään kaikkea - myöskin niitä herkkuja - tuntematta minkäänlaista syyllisyyttä. Tänä vuonna aion ensimmäistä kertaa, sitten vuoden 2009, olla laihduttamatta. Hassua ajatella, miten monta vuotta elämästäni on tuhlaantunut laihduttamiseen ja tyytymättömyyteen omaa kehoani kohtaan. Tosiaan, tänä vuonna täytän 20, ja tajusin vasta tällä joululomalla, miten onnellinen olen, kun en enää rajoita jatkuvasti elämääni ja pakota itseäni syömään pelkkää puuroa ja salaattia tai pakota itseäni kaksi kertaa päivässä joko spinningiin tai hikilenkeille. 

Vaikeaksi lupaukseni tekee se, että nyt pitäisi keksiä elämään uutta sisältöä. Lisäksi vaikeaksi asian tekee myös se, että nyt kun muut yrittävät kuumeisesti laihduttaa, tursuaa kaikista medioista jos jonkinmoista motivaatiota, "vinkkiä" ja kuntoneuvoa. Niiltä ei voi suojautua, ellei sitten lukittaudu omaan huoneeseensa, sängyn pohjalle ilman minkäänlaista kontaktia ulkomaailmaan. Yritä siinä nyt sitten syödä pasta-annosta, veljen synttäreiden kunniaksi kakkua, ja samalla pitää hyvin ansaittua lepopäivää urheilusta, kun silmissäsi kirkuu: "OTA NÄMÄ JUMPPAVINKIT TALTEEN, NIIN TEET KINKKUPEPUSTA TIMMIPEPUN!" "Näin edistät laihdutustasi" "Elämäsi kuntoon vuonna 2015!" Pudota kanssamme 20 kiloa!" "Kuukauden kiristely" "TIKIS 21 PÄIVÄSSÄ".

Plus sitten ne kaikki kaverit, jotka aikovat laihduttaa/kuntoilla/kiristellä/jumpata/juosta maratonin. Sitä kuntopuheiden määrää... Kun sinulta vuorostaan kysytään, mitä lupasit uudelle vuodelle ja toteat "Ajattelin vähentää liikuntaa, syödä enemmän ja herkutella ainakin kerran viikossa kunnolla! Niin ja ajattelin olla koko vuoden laihduttamatta.", kahvipöydässä naamat venähtää parikymmentä senttiä. "Siis täh?"

Sitäpaitsi olen nyt huomannut tässä laihdutusvinkkejä vältellessäni, että monet, omanlaiseen terveellisyyteensä pyrkivät "fitness"-bloggaajat ovat päättäneet vuodenvaihteen kunniaksi kertoa muillekin näitä ah-niin-hyviä ja varmasti todella turvallisia -laihdutusvinkkejään: "Syö ensin lautaselta kaikki kevyt ja terveellinen, kuten salaatti, ja sitten vasta raskas osuus, hyvällä lykyllä täytyt ennen epäterveellistä osuutta" tai "pidä itsesi kiireisenä kun syöt, niin unohdat syödä osan ruoastasi". "Päivässä riittää 1200 kaloria." "Kasvatan nyt lihaksia, ja syön hiilihydraatitonta, vähärasvaista, vähämineraalista ruokavaliota". Oliko tarkoituksenne aiheuttaa jollekin vasta-alkajalle syömishäiriö tai aliravitsemus tälle vuodelle?

Vaikket olisi tehnyt mitään lupausta kuntoilun puolesta, joka puolelta tuputetaan nyt uusia terveellisempiä, riisin ja kanan ja proteiinijauheiden täyteisiä päiviä vuodellesi! Ja niitä vatsalihaksia, jotka voi saada jopa kahdessa viikossa. Ja niitä laihdutuspillereitä, millä saa parissa viikossa jopa 20 kiloa pois. Jopa niille, keillä ei olisi mitään tarvetta painonpudotukselle Miksi? Onko se laihduttaminen ja kunnon kohottaminen vain se oleellisin, ihanteellisin ja tärkein asia uudelle vuodelle? Eikö elämästä ole enää ok nauttia hetkittäin esimerkiksi suklaan kanssa - olenko ylipainoinen vain koska haaveilen (ja tiedän) tekäväni niin? Enkö ole onnistunut ihminen, jos en enää halua jumpata 14 kertaa viikossa vaan olen oppinut makaamaan myös aloillani? Mites ne ihmissuhteet, itsensä hyväksyminen sellaisenaan? 

Se, mitä yritän sanoa on se, että jokaisen tulisi antaa itse päättää miten haluaa elämäänsä muuttaa - tai että haluaako muuttaa ollenkaan. Ymmärrän toki, että joillekin painon pudottaminen ja paremmat elämäntavat ovat ensisijaisen tärkeitä terveydellisistä syistä, ja että uuden vuoden alussa on motivaatiota ja parhaat mahdollisuudet tehdä muutoksia. Ymmärrän myös toki sen, että laihdutusbisneksessä liikkuu hirmuisesti rahaa, ja tämä on otollisin aika tienata sillä, mutta haluaisin pikkuisen saada enemmän vahvistusta sille, että on ihan ok olla laihduttamatta, kuntoilematta, jumppaamatta, paastoamatta. On ihan ok syödä normaalia, normaalirasvaista kotiaruokaa, pitää lepopäiviä ja hyväksyä itsensä sellaisenaan. On ihan ok yrittää löytää elämäänsä muutakin sisältöä kuin ne ainaiset lihakset tai -20 kiloa. Terveellinen elämäntapa ei tarkoita kaikille samoja tekoja - ja sen pitäisi olla ihan okei.

Toisaalta tiesin ettei lupaukseni kanssa tulisi olemaan helppoa. Tiedän että jos en opi suodattamaan tuota median välittämää ihanteellista kuvaa laihduttamisesta ja joka paikassa viliseviä vatsalihaspalkkeja, en koskaan tule paranemaan. Siksipä aion ottaa pieniä askelia: joka kerta kun joku sanoo miten suklaan voi korvata hedelmillä ja kasviksilla ja miten hiilihydraatit voi korvata proteiineilla, ja miten hiilihydraattittomalla, rasvattomalla ruokavaliolla voi kasvattaa lihaksia, aion sanoa "ei muuten voi". Kaikkea voi syödä, kunhan muistaa kohtuuden.

Tiedän, että olen ollut ylipainoinen, olen myös käväissyt siellä toisessa päässä ja tiedän, etten ole ehkä jonkun mielestä tarpeeksi hyvännäköinen tämän kokoisena, mutta olen viimein tajunnut sen, että olen itse itseeni ihan tyytyväinen tälläisenä. Ja se totta vieköön riittää minulle, niin saa luvan riittää muillekin. Totta kai aion yrittää kerätä vähän lihasta tuonne rasvan alle ja ylläpitää nykyisen olotilani, mutta en vain enää aio itkeä verta ja kyyneleitä sen takia. En aio liikkua kolmea tuntia päivässä sen takia. En aio kieltäytyä herkuista, kahvittelusta tai ulkona syömisestä, tai syödä pelkkiä kasviksia. En aio lyödä tai mollata itseäni, jos joskus nautin elämästäni suklaalevyn kera. En enää. Aion pyrkiä normaaliuteen, hyvään oloon. Normaalipainon ylläpitoon. Onnellisuuteen. Positiivisiin ajatuksiin. Aion harrastaa urheilua vain silloin, kun oikeasti sitä haluan ja saan siitä hyvän olon. Toivon, että toisenlaisillekin terveellisyyden teoille annettaisiin mahdollisuus.

Minun vuoteni 2015:

Tavaton tavallisuuden tammikuu = en aio omaksua mitään uusia, übertehokkaita laihdutus- tai kuntoilutapoja, vaan aion elää keskiverron tavallista elämää. Ei mitään kuntosalijäsenyyksiä tai ravintolisiä (korvaamaan monipuolista ruokavaliota). Aion keskittyä kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin; kehon, mielen ja ihmissuhteiden saralla. Opettelen laajentamaan ruokavaliooni uudelleen täysijyväpastaa ja -riisiä, siemeniä, pähkinöitä, turkkilaista jugurttia, maitoa, kalaa, kanaa, raejuustoa, hedelmiä...kaikkea mitä täysipainoiseen, terveelliseen ruokavalioon kuuluukin.
Hietön helmikuu = Vaikka ahdistus liikkumattomuudesta ja syömisestä kasvaa, en aio hikoilla yhtään sen enempää kuin jaksan. Käyn kerran/pari viikossa ryhmäliikunnassa ja lenkillä. Kuuntelen kehoani ja teen vain sen, mikä tuntuu hyvältä.
Millitön maaliskuu = En aio kiristää milliäkään kehostani. Ylläpidän hyvät elintavat ja keskityn ihmissuhteisiin, ja opiskeluun.
Haaveilun huhtikuu = aion haaveilla hirmuisesti tulevasta kesästä ja tehdä ihania suunnitelmia kesälle. Ehkä jopa suunnittelen syntymäpäiväni ja yritän saada tatuointiajan jonnekin tänne piristämään elämääni!
Täydellinen täyttymisten toukokuu = en alistu viimeisiin "kesäksi kesäkuntoon"-tempauksiin, vaan aion joka kerta sellaisen banderollin nähdessäni tai ehdotuksen kuullessani nauraa paskaisesti. Ei stressiä, vaan elämää. Juhlin kaksikymppisiä ja aloitan kesätyöt.
Kokeilujen kesäkuu = aion nauttia kesäherkuista ensimmäistä kertaa neljään vuoteen. Aion syödä sitä mitä huvittaa, käydä lenkillä ja uimassa siten, kun tuntuu hyvältä. Syön kakkuja, nautin jäätelöstä. Käyn laivalla, ulkomailla, festareilla...
Hehkeyden ja hallinnan heinäkuu = Täällä hehkutaan ja hallitaan elämää. Täytetään toiveita, luodaan muistoja, nautitaan ja unelmoidaan. Kerätään iloa syksyn varalle.
Elämäni elokuu = viimeiset kesän huipentumat ja uuden lukuvuoden suunnittelut. Luen suomen kielen pääsykokeisiin.
Syyllityksetön, stressitön syyskuu = jep, kehitin juuri uuden sanan. Tässä kuussa ei syyllisyyttä tunnetta (vaikka ei sinne Suomen kieleen päästäisikään...) Tehdään kaikkia niitä asioita, mitä halutaan (Suomen lain puitteissa, tietenkin.)
Lahjakkuuden ja laiskuuden lokakuu = Kun syksy alkaa kolkuttaa, aion jäädä kotiin peittojen alle. Aion laulaa, kirjoittaa runoja ja laiskotella elokuvien, kahvin ja ystävien parissa. Nauttia elämästä ja keskittyä jaksamiseeni.
Mieletön muutosten marraskuu = Täällä keskitytään pääkopan selvittelyyn, koska eiköhän aina viimeistään marraskuussa joku solmu ota kiristyäkseen. Lisäksi ajattelin hoitaa muuton halvempaan asuntoon täällä!
Jaksamisen/jatkuvuuden joulukuu = Koska koko vuosi on mennyt muissa kuin laihduttamisen merkeissä, voidaan yhä keskittyä viimeisen kuukauden jaksamiseen ja siihen, että vuoden aikana kerätyt muutokset jatkuvat myös seuraavanakin vuonna.

Minä aion kesällä mennä rannalle bikineissä, ilman että teen sen eteen kummempia kuntokuureja. Jos siis olet tyytyväinen itseesi ja kehoosi tuollaisena, anna sen kukkia sellaisenaan. Olet kaunis, vaikka vatsapalkkisi olisivatkin päiväunissasi. Olet kaunis, vaikka sinulla olisikin ne vatsapalkit. Et ole huonompi ihminen, vaikka ruokavalioosi kuuluisikin herkkuja, etkä ole yhtään sen huonompi tai parempi, vaikka nauttisitkin vähärasvaista ja -herkutonta ruokavaliota. Nauttikaa tästä vuodesta, tehkää siitä juuri sellainen kuin haluatte - mutta antakaa myös muiden nauttia ja tehdä siitä sellainen kuin he haluavat.

HUOM. TEKSISSÄ OLEN KÄYTTÄNYT KÄRJISTYKSIÄ. EN PYRI LOUKKAAMAAN KENEKÄÄN UUDENVUODENLUPAUKSIA TAI ELÄMÄNTAPAA TÄLLÄ TEKSTILLÄ.