Tulevaisuus ropisee alas viemäristä

Kuten monet ovat huomanneet, olen tässä keräillyt (näennäistä) itsevarmuutta opiskelujani kohtaan. Mielenkiinto on jälleen herännyt, ja olen alkanut kokea lyriikan omimmaksi alakseni. Kaikista stressaamattomuuspäätöksistä ja muista huolimatta, pakko myöntää että tulevaisuus stressaa. Tai oikeastaan se on liian lievä ilmaisu. Sanotaanko, että se kauhistuttaa niin paljon, että hiukseni ovat harventuneet puoleen, enkä nuku öisin. Taustalla on kaikki käynnissä oleva keskustelu opintotuen rajaamisista, yleinen keskustelu taiteden tutkimuksen määrärahojen leikkaamisesta ja yleiset haukut miten turhia tälläiset taidealat ovat, koska tarvittaisiin sitä muuallakin työntekijöitä. Eteenkin kun luin Emilian postauksen aiheesta, säikähdin hiuslatvojani myöden. Mitä helvettiä minä olen tekemässä? Tiedänkö itsekään?

En ollut oikeastaan ennen ajatellut etten työllistyisi koskaan tältä alalta. En ollut ajatellut, jos en rupea opettajaksi, en pakosti saa oman alan töitä. Ja ihan vain todellisuuteen vastaheränneen lisähuomiona; mitä helvettiä kirjallisuuden opiskelija tekee tulevaisuudessa? Eilen tenttiin lukiessani, minun oli pakko kysyä itseltäni tätäkö haluan tehdä loppuelämäni? Onhan runojen tutkiminen kivaa ja kaikkea, mutta haluanko tehdä sitä vielä kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä? Olettaen, etten koskaan päädy opettajaksi.

Tottakai kaikille tulee aina välillä ajatuksia että tätäkö haluan tehdä loppuelämäni? Ja sehän on ihan normaalia ja tervettäkin kyseenalaistaa omia valintojaan ja onnellisuuttaan - eteenkin, jos tuntuu ettei kaikki ole kunnossa. Mutta entäs, jos huomaat tekeväsi sitä kerran viikossa?

Loputtomista itsevakuutteluistani huolimatta, en voinut muuta kuin laskea kirjan käsistäni. Kirjallisuus on todella mielenkiintoista, sen muuttuvuus ja monipuolisuus, pluralisuus ja kaikki muu. Suomen kieli ja kääntäjän työt eivät minua sinällään kiinnosta, foneemit yms. En myöskään tiedä työllistyisinkö media-alalta. Siellä on niin monta yrittäjää, ja moni tuhat kertaa parempia kirjoittajia kuin minä. Ranska on ihanaa, mutta en minä siitäkään varmaan kestävää ammattia saa. En tiedä onko minusta opettajaksi, luennoilla puhuminen oppilaan roolissakin tuntuu joskus niin vaikealta.Varsinkin kun paras kaveri on niin luonnollinen sosiaalisissa tilainteissa ja osaa kyseenalaistaa kaikki. Omasta suusta tulee vaan sanoja väärässä järjestyksessä ja jotain kummallista ölinää, kämmenet hikoavat ja tuntuu että huoneen seinät kaatuvat päälle. Miten minusta sitten olisi opettamaan kenellekään kirjallisuutta?

Totta kai haluaisin kirjoittaa tai opettaa tulevaisuudessani. Se olisi ihanaa. Tehdä sitä, mikä tekee minut onnelliseksi. Mutta jos en työllisty, enkä pysty maksamaan opintolainojani... en tiedä.
Totta puhuen, en koskaan ole ollut näin epävarma. Haluanko jatkaa tällä alalla, mitä rakastan yli kaiken vaikken voi olla varma siitä, etten joudu joskus sillan alle. Eteenkin, kun takaraivossa kytee ajatus "entä jos valitsinkin väärin?"

Viime yhteishaussa toinen hakuvaihtoehtoni oli kätilö. Totta puhuen, kusin kokeen tahallani, jotten joutuisi muuttamaan Lahteen. Turku kiinnosti kaupunkina enemmän, kätilö kiinnosti ammattina enemmän. Olin kuitenkin kunnianhimoinen, ja filosofian maisteri kuulosti tutkintona paljon hienommalta. Yritin tehdä valinnan myös sen mukaan, mitä vanhempani, ystäväni ja perheeni minulta odottivat - taisi taustalla olla se isän kommentti hoitsujen huonoista palkoistakin. Tiesin, että kaikki ajattelivat minun olevan hyvä kirjoittaja, joten sen edessä luonnollinen valinta olisi Kotimainen kirjallisuus. Eteenkin isoäitini lausunto joskus muutama vuosi sitten sai itsevarmuuteni ropisemaan viemäristä alas: "Susta tulisi parempi opettaja, oot tollainen pomottelija." Silläkö minä sitten etenen elämässä, pomoittelijan luonteella kun en uskalla avata kunnolla suutani luokkahuoneessa ja ruotsin taidoillani ei virkamiesruotsia läpäistä?

Nyt. Nyt minusta tuntuu, etten voi elää epävarmuuden kanssa. En Emilian kirjoituksen jälkeen, en yleisen keskustelun jälkeen. Totuus on se, että minulla tulee olemaan opintojen jälkeen helvetillinen kasa opintolainaa, eikä mitään takuuta varmasta työllistymisestä. Kohtalo sillan alla näyttää niin varmalta, että voinkin ruveta katselemaan mukavia siltoja valmiiksi. Miten olisi Valkeakosken Putaansilta - sopivasti tehtaanpiippujen varjossa, ja äitikin asuu lähellä? En edes tiedä mitä alani ihmiset tekevät! Runojen tutkimisella ei luultavasti pötkitä pitkälle. Pakkohan tässä on olla suunnitelmia, opintotukea on nostettavissa vain sen viiden vuoden ajan!! Se, että tässä tilanteessa seuraisin sokeana vain omia kiinnostuksen kohteitani, ei kannattele minua kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä.

Siksi teen yhteishaun tänä keväänä. Totta puhuen minua riistää ja ahdistaa hakea toiseen oppilaitokseen, mutta tällä hetkellä minusta tuntuu niin turhalta opiskella nuppi höyryten alaa, jonka tulevaisuudennäkymät eivät ole kirkkaimmasta päästä teknologistumisen myötä. Eteenkin, kun osa minusta taistelee jatkuvasti sen toisen unelman kanssa. Olen yrittänyt kovin hiljentää äänen, siinä kovinkaan hyvin onnistumatta. Totta puhuen, en tiedä tekeekö tämä ala minua onnelliseksi pitkällä tähtäimellä. Häpeän kertoa opintoalaani tuntemattomille, koska vastaanotto vaihtelee pilkasta ihailuun - lähinnä sitä ensimmäistä: "niin, mitäs sä teet isona?" Eteenkin, kun en ikinä osaa vastata. Silloin on vaan helpompi mennä niiden pilkkaajien mukaan "Heh heh, niinpä. Paskaahan toi on." Mitä järkeä? Kirjallisuus on hauskaa harrastuksena, mutta onko se sitä vielä esimerkiksi 30 vuoden päästä?

Tuntuu niin turhalta ja kiukkuiselta, että itkettää. Harmittaa ja kauhistuttaa. Raha-asiat ovat nyt jo kuralla, ja opintolaina on pakko maksaa takaisin jossain vaiheessa. En halua että tulevaisuutenikin on kuralla. Että tuhlaan viisi-kuusi vuotta tällä alalla opintolainat paukkuen tajutakseni viiden vuoden päästä, että ne raha-asiat tulevat olemaan kuralla silloinkin. Enkä halua joutua kouluttautumaan uusiksi viiden vuoden päästä.
Miksi tämä on näin vaikeaa?

EDIT. EN siis ole muuttamassa LAHTEEN. JÄÄN TURKUUN. Vaihdan vain AMMATTIKORKEAKOULUUN!