Miksi opiskelumotivaatio tulee näin sykleissä? Joskus et saa aikaan mitään, sitten yhden viikon aikana hoidat melkeinpä koko periodin hommat ja kirjoitat 10 työhakemusta. Kaiken lisäksi aloitat aamut kävelylenkillä, syöt ihan ideaalin puhtaasti ja pumpissa pumppaat hiuksetkin päästä. Energiaa siis piisaa, mutta saas nähdä piisaako ensi viikollekin. Hommaa on vielä viikonlopullekin hervottoman paljon referaatin ja sanakokeeseen pänttäämisen muodossa. Ja kaipa sitä postmodernin esssee & esitelmäcomboakin pitäisi alkaa vähän pohtia jotta ensi viikolla saan jotain paperille. Onneksi tiedän, että huhtikuussa on luvassa pikkuisen helpompaa elämää...
Olen tänään siis todellakin ylittänyt itseni ja odotukseni. Lyrikaan tutkimuksen kirjallisuus on nyt käyty läpi, ja olo on hämmentävän iloinen. Pää pohtii asioita täysillä, ja jäljellä enää esseen kirjoitus.
Vähän alkaa mennä pää jo ylikierroksille, ja yöunet alkavat lyhentyä. Toivon, että edes viikonloppu toisi jotain helpotusta. Aion pyhittää lauantain pelkälle rentoutumiselle - ehkä menen jopa elokuviin.
Minulla on ollut elämäni aikana enemmän tai vähemmän läheinen suhde runouden kanssa. Olen kirjoittanut itse aina kaikennäköistä pöytälaatikkokirjallisuutta, mutta nyt olen alkanut pikkuhiljaa muokkamaan unelmiani kunnianhimoisemmiksi. Sanokaa sitten vaikka suuruudenhulluksi, mutta minusta olisi todella mukavaa joku päivä saada jotain konkreettista todistetta omista taidoista. En tarkoita tällä mitään kirjallisuuspalkintoja, vaan sitä, että olisi kiva tehdä oma runokirja. Kirjan idea on suhteellisen selvä; kokoelman alku- ja lopetusrunot ovat selvillä, samoin nk. "kehysrunot", sekä tapa, jolla jaottelen kokoelman osastoihin. Nimikin on selvillä. Materiaali ei todellakaan ole valmista. Mietinkin, tuleeko valmista koskaan. Aina on niin parannettavaa.
En edes tiedä mikä runoudessa viehättää. Ehkä se, että samalla kun se on fiktiota ja ei tarkoita yhtään mitään, se tarkoittaa kaikkea ja viittaa kaikkialle jatkuvana viittausten jatkumona. Runo ilmentää runollista totuutta, välittää tunnetta ja tuo sanoiksi kuvia - ja mitä nyt ikinä olen imaissut tuolta historian saatossa sanotuista väittämistä. Tykkään lukea runoja, enkä todellakaan jokaista lukemaani rupea analysoimaan sen tarkemmin. Joskus silmä vaan osuu johonkin toista kiinnostavampaan yksilöön, jolloin on pakko alkaa pohtimaan tarkempia sanojen taakse kätkeytyviä merkityksiä - toisinaan ylitulkinnallisuuteen asti. Toivottavasti opiskelut kuitenkin toisivat keinoja välttyä siltä.
Koulussa opetetaan ihan liian vähän runoanalyysiä. Suurin osa oppimistani käsitteistä, teorioista ja määritelmistä on opittu yliopistossa - itseasiassa kaikki. Ennen yliopistoon tuloa en hahmottanut aihetta ja teemaa toisistaan, nyt en millään pysty sekoittamaan niitä. En tiennyt mitä motiivi merkitsi runoudessa ja topos oli minulle leivos. Osasin selittää vähän mitä runot saattoivat tarkoittaa semanttisella ja vähän sillä temanttisella tasolla, mutta kaikki kielen materiaaliset ja rytmiset piirteet olivat ihan hukassa. Luulin myös, että vapaarytminen ja vapaamittainen runo ovat sama asia. Enkä edes ole vielä maininnut sitä, että minulla ei ollut MITÄÄN hajua runojen puhujatilanteista tai -tasoista. Kovaan ääneen valitin aina, että ei runo oikeasti tarkoita mitään sen syvempää tai välitä mitään moraalisia opetuksia - kuinka väärässä olinkaan! Ihme, että edes pääsin yliopistoon, kun pääsykokeessakin oli runoanalyysi... Voi häpeä, jos joskus törmään siihen surkuhupaisaan esseeseen, saattaisin kuolla naurusta. Niin paljon on tullut viisastuttua!
Runoa analysoidessa en niinkään ole koskaan ollut kiinnostunut rytmiikan mahdollisuuksista; kyllä, tiedän että rytmiikalla ja mitallisuudsellakin on merkityksensä ja vaikutuksensa, joita ei kokonaistulkinnan kannalta koskaan kannattaisi täysin unohtaa, mutta minulle ne eivät vain puhu samalla tavalla kuin esimerkiksi kuvallisuus tai viittausten vaikeaselkoisuus, puhujatilanteet tai välimerkittömyys tai ääntellineen rytmiikka. En oikein koe intohimokseni runomittojen tutkimista, se on se yksi asia, mistä olen edelleen täysin ulapalla. Viimeaikoina olen huomannut kiintyväni runoihin, joissa on järjettömyyttä ja mahdottomuutta. En tällä tarkoita kuvarunoutta tai nonsensea, mutta enemmänkin juuri modernia tai postmodernia runoutta. Haastavuus viehättää. Myös se, mitä runossa jätetään sanomatta tai merkitsemättä.
Tällä hetkellä samaistumispintaa löysin eräästä esseekirjallisuuden runoesimerkistä. Lyriikan tutkimukseen kuului myös tutkimussuuntauksia kartoittavan runouden lisäksi runokritiikin ja runon lukemiseen liittyvää kirjallisuutta. Sieltä nappasin tämän:
The feelings I don't have, I don't have.
The feelings I don't have, I wont say I have.
The feelings you say you have, you don't have.
The feelings you would like us both to have, we neither of us have.
The feelings people ought to have, they never have.
If people say they've got feelings, you may be pretty sure they haven't
got them.
So if you want either of us to feel anything at all,
You'd better abandon all idea of feeling altogether.
D. H. Lawrence, To Women, As Far As I'm Concerned
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti