Nothing is worth it if you ain't happy?

Mikä pilaa mielialan nopeammin ja tehokkaammin, kuin mikään muu?
Se, että tekee asioita, jotka eivät tee onnelliseksi.

Olen puhunut opiskeluahdistuksestani täällä aika usein. Maininnut aina sivulauseissa tai puhunut jopa ihan suoraan. Tällä hetkellä tilanne on se, että huomenna alkavat luennot, ja minut on vallannut järkyttävä paniikki. Kaikki muut ovat niin innoissaan, puhuvat fuksien tapaamisesta ja opintopisteistä. Yritän parhaani mukaan innostua ja valita minua kiinnostavia kursseja, mutta niistä mikään ei juurikaan koske oman alan opintoja. Eikä fuksien tapaaminen innosta. Minussa ei herätä mitään tunteita se, että en ole fuksi. Kandin suunnittelu sen sijaan aiheuttaa kylmän hien, kyyneleet silmiin ja ahdistusprosentin 300. Mikä siis mättää?

Tuntuu kamalalta ajatella, että joudun seuraavat 10 kuukautta painimaan kotimaisen kirjallisuuden parissa. Ehkä ahdistus menee vielä ohi ja innostun jonkin verran opiskelusta, mutta nyt nämä levolla pyyhitettyä kuukautta ovat menneet liian nopeasti. Olen liian väsynyt vieläkin viime vuoden taisteluistani. Yritin harhauttaa itseni ottamalla valtiotiedettä ja kieliä, mutta silti se ahdistuksen paholainen iski viime hetkellä. En tiedä jaksanko tehdä kaiken, mitä olen itselleni ottanut. Mieluummin tekisin töitä, kävisin jumpissa. Tai opiskelisin jotain, mitä kohtaan tunnen paloa. Jotain käytännönläheistä, mutta jossa voi käyttää teoriaa hyväkseen. Tai en minä tiedä.

En voi muuta, kuin ajatella että onko tämä sen arvoista? Pitäisikö vain hakea töitä ja unohtaa pakkopullan vaivaaminen? Pelkään, että olen yliarvioinut itseni sekä opiskelumotivaationi, ja uuvun totaalisesti opiskeluiden takia....

Näihin paniikkeihin ja tunnelmiin. Huomenna se lähtee. Pitäkää isoja peukkuja.

Vielä jonakin aamuna

Vielä jonakin aamuna
aurinko nousee mäkien ylitse.
Vielä jonakin aamuna
nousen tästä
ja juoksen juoksuhaudoista.
Nousen näistä syvistä
tummanpuhuvista,
pehmeän upottavista lakkasoista.
Pidäthän minusta kiinni
kun nousen.
Kun nousen ja huudan tuuleen
lennän vastatuuleen.
Jokaisen alamäen alla odottaa
kultaisia kuvia
pitsisiä unelmia
ja sateenkaarien paloja.

Bodypositive

Kyllähän siihen meni aikaa. Niin luvattoman paljon aikaa, ennen kuin peilistä alkoi katsoa takaisin itsevarma ja onnellinen ihminen. Siihen meni vuosia, ennen kuin jokainen vartalon möykky, arpi ja epätasaisuus suli osaksi minua ja sai hyväksynnän. Koskaan ei ole liian myöhäistä katsoa peliin ja hyväksyä peilistä tuijottava, epävarma ihminen - ei vain niitä kasvoja, mutta hyväksyä se kokonaisuus. Tämä on kuitenkin se ainoa kuvajainen, joka vastaa synkronoidusti heilautukseesi ja hymyilee takaisin. Mikset siis kohtelisi sitä rakkaudella?

Uskalsin jopa viimein ottaa elämäni ensimmäiset julkiset belfiet. Vuodessa ollaan tultu hirmu paljon eteenpäin, sillä vuosi sitten ei minulla ollut minkäänlaista peppua, muista muodoista puhumattakaan - ei kahden vuoden itsensä rääkkäämisen jälkeen. Juoksin jumpasta tai lenkistä toiseen sekä illat kulutin oksentaen sieluni ulos. Itkin itseni uneen ja uskottelin itselleni olevani terve. Nyt minulla on peppu ja olen niin helvetin ylpeä siitä. Tiedän myös miten kaukana olin terveestä vuosi sitten. Nyt minulla on siis myös täysi oikeus iloita pepustani julkisesti, koska hyvin harvoin (ikinä) kerskailen ulkomuodollani.

Kesä on ollut pitkä ja liikunnaton. Tai no, lenkkipolkuja on kulutettu välillä hyvinkin ahkerasti, mutta lihaskunto on säännöllistä peppu- ja jalkatreeniä huomioimatta ollut laiskaa. Ruoka on ollut mitä on, lähinnä on menty hedonistisella ajatuksella "mitä minä tänään haluan?". Alkoholia on mennyt myös. Ei keho ole enää se sama, kuin se oli toukokuussa yliopistoliikunnan loppuessa. Se on muhkuraisempi, paikottain isompi, toisaalta pienempi - ainakin löysempi. Mutta itseasiassa se on minun kehoni. Minun ainoa kehoni, joka heijastaa kaiken sen mitä olen käynyt läpi. Jokainen arpi, jokainen muhkura. Siellä ne ovat ja kertovat tarinaani.



Liikuntaa tai ei, croptopin vedin silti päälle. Oli sitä kroppaa siihen tai ei, sen kannoin ylläni ja olin tyytyväinen. Ehkä jonkun silmää poltteli, mutta minulla oli hauskaa. Se on tärkeintä.

Tuntuu hassulta, että vaikka keho onkin muuttunut omaan silmään todella paljon kesän aikana, eivät ystävät huomaa eroa vaatteet päällä. Itse huomaan ja tunnen eron sormieni alla. Mutta tämä on vain yksi versio minusta. Se, jota voi syksyn tullen alkaa taas kehittämään. Ja tiedättekö mitä; kahdenkymmenen vuoden jälkeen minä hyväksyn sen näin. Hyväksyn sen muhkurat ja arvet. Sen virheet ja epäkohdat. Ihailen sen parhaita puolia ja haluan kehittää siitä vielä paremman. Mutta en rääkkäämällä ja kiduttamalla - vaan rakastamalla ja kannustamalla, ravitsemalla ja hoitamalla.

Muutos tapahtuu kyllä vääjäämättä ja jatkuvasti, niin hyvässä kuin pahassakin. Hidaskin muutos on aina muutos: "Slow progress is better than no progress". Ja pätee niin moneen asiaan. Ihminen muuttuu ja tottakai kehokin muuttuu iän mukana, mutta aina voi yrittää tehdä parhaansa ollakseen paras versio itsestään. Teki sen sitten konkreettisten saavutusten kautta taikka itsensä psyykkisen ja fyysisen kehittämisen kautta. Minä olen tehnyt osani psyykkisesti ja fyysisesti ja se näkyy - ja olisin hölmö ellen olisi ylpeä saavutuksistani. Pitkälle ollaan tultu anorektisesta ajatusmaailmasta tai pinttyneistä bulimikon tavoista; en voi sanoa olevani täysin vapaa, mutta luultavasti lähimpänä sitä vapautta mitä ikinä voin olla. Edellinen oksentaminen tapahtui melkein yhdeksän kuukautta sitten - on tässä jo aihetta juhlaan. Enkä enää haluakaan palata takaisin ruokavankilaan tai liikuntahelvettiin: pelottomuus ja vapaus on paljon parempaa elämää.

Löydän itsevarmuuteni hyvästä ruoasta, muiden ihmisten positiivisuudesta, ystävistä ja musiikista. Tiedän olevani tasavertaisen, hyvän kohtelun arvoinen ja tiedän omat vahvuuteni ja heikkouteni. Olen vahvempi kuin olen ollut pitkiin aikoihin.Tänään olen itsevarma, eikä syömishäiriö enää saa minusta pysyvää otetta. Se istuu hartialla jatkuvasti, mutta en enää kuule sen ääntä niin vahvasti. Tuuli on kääntynyt ja minä olen voittanut.

Tulevaa lukuvuotta kohti

Mistä on syysstressi ja burnout tehty? 
Virkamiesruotsista, humanistienglannista, psykologian ja valtio-opin sivuaineopinnoista, ranskan jatkokurssista, saksan alkeiskurssista, kirjallisuuspedagogiikasta, kasvatussosiologiasta ja kirjoittamisen lajeista sekä käytännöistä.

Tämä siis, jos jollain tapaa haluaa ottaa stressiä ja tehdä kärpäsestä härkäsen. Itse näen sen lähinnä turhana hysterian lietsomisena. Itse kun olen lähinnä innoissani koko paketista, sillä akateeminen vapaus suo minulle mahdollisuuden jättää pakkopullalta tuntuvat kurssit kesken.
Jos jaksan kaiken loppuun asti minua odottaa muhevat 35 opintopistettä - mutta sehän on täyttä utopiaa, sillä jotkut näistä kursseista tulevat kohtaaman loppunsa ennen varsinaista tenttiä. Ajattelin tämän vuoden kuluttaa kokeilemalla kepillä jäätä, josko löytäisin yliopiston sisällä jotain mieltä kutkuttavaa kurssi- tai ainetarjontaa ennen suuntaamistani muille pilville. Muutama ovi onkin jo rakosillaan, kunhan vain uskallan sujahtaa ovesta ja kuunnella intuition ääntä. Nyt kuitenkin edetään hitaasti makustellen, jotta eliminoidaan itselleni tyypillinen tuuliviirimäinen sählääminen elämän eri osa-alueilla.

Tottakai kursseja on paljon, mutta ajattelin silti olla stressaamatta niistä enempää kuin on suotavaa. Ei tämä nyt niin kamalan vakavaa ole loppujen lopuksi kuitenkaan, enkä haluaisi saada mahahaavaa asiasta, joka ei tunnu omalta. Ajattelin kuulostella stressin määrää lukuvuoden aikana - ehkä se paljastaa jotain tärkeää:

Ajatukset tulevaisuuden ja ammatin suhteen alkavat kirkastua. Olen pohtinut pääni puhki mahdollisuuksia ja välillä antanut kaiken olla hetken omassa rauhassaan - palatakseni asian äärelle uudestaan entistä enemmän pyörällä päästäni. Vaikeaksi oman alan etsimisen tekee erityisesti kaikki yhteiskunnan ja läheisten asettamat rajoitukset. En voi tehdä sitä, tätä tai tuota, koska olen nainen, minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja silmälasit ja olen niin kamalan herkkä. Kaiken lisäksi mun pitäisi nyt vain miettiä rauhassa kun olen niin kamala tuuliviiri, että tuokin idea on vain ohimenevä ajatus. Niin ja kaiken lisäksi olen niin kauhean fiksu, joten puolet ideoistani on lahjakkuuden hukkaan heittämistä.

Loppujen lopuksi uskon kuitenkin, että suurin osa viimeiaikaisesta oireilustani johtuu vain väärän alan opinnoista, siitä, että yritän täyttää jonkun muun unelmaa. Herkkyys voi olla myös vahvuus. Silmälasit nyt ovat vain silmälasit ja sukupuoli on tekosyy. Tuuliviireily johtuu kannustuksen ja tuen puuttesta ja niistä muiden asettamista rajoituksista. Lahjojaan ei kannata heittää hukkaan, mutta fiksuuttakin on niin paljon erilaista. Yritän muistuttaa itseäni siitä, että kaikki on mahdollista jos vain uskaltaa. Tämä on kuitenkin minun elämäni, joten jos haluan tehdä itsestäni jotain, olen ainoa joka sen voi toteuttaa.

Emme ole niin kuin muut

Päiväkirjasta 24.8.2015

Vein sinut kauas
sinne, missä maan kulta levittyi 
metsien ja teiden välissä.
Peltoina, pohjattomina järvinä.
Ja olit aina yhtä yllättynyt,
et ollut koskaan ylettänyt näin 
                                             kauas.

Ja kun päivän viimeinen säde
katosi järvien pohjiin
ja metsien suojiin
istuit vierelläni.
        Toisella puolella kylmää penkkiä.
Et pitänyt kädestäni
        mutta olit läsnä.
Et suudellut minua
        mutta katsoit silmiini.
Ja näin sen kaiken rakkauden
        olit yhä lämmin
                              ja siinä.

Nauroimme romantiikalle ja
ihmisille jotka hyppivät toistensa perään sillalta.
Hypimme vain toistemme lauseisiin
toistemme unelmiin
toistemme huomisiin.

Ja vaikkemme ole niin kuin muut,
olemme silti
tänään
        huomenna
                       aina
Me.

Asiaa miehistä & armoton Kusipään käsikirja

Olen kolmen miehen kasvattama. Isäni ja kummatkin isoisäni ovat olleet vahvasti kasvatuksessani ja lapsuudessani mukana. Lisäksi pienenä seurasin tarkasti isoveljeni esimerkkiä. Tämä blogipostaus on syntynyt omasta kokemuksesta, omista empiirisistä havainnoista sekä maalaisjärjestä.

Siinä, missä naiset ajattelevat liikaa, miehet eivät ajattele lainkaan. Joten maailman tärkein SISTER-TIP: jos haluat miehesi tekevän jotain; vievän sinut ulos, antavan sinulle takkisi, korjaavan jälkensä keittiöstä, lohduttavan kun on paha olla tai laittamaan wc-renkaan alas käytyään helpotuksella, on vain yksi tapa toimia. Sano se. Sano se ääneen. Suoraan - ei mitään epäsuoria vihjailuja, ne eivät toimi. Eli raa'asti suu auki ja "Kulta, voitaisko mennä vaikka ulos huomenna?" "Kulta, voisitko pliis korjata paskasi lattialta." "Kulta, voisitko lohduttaa, mulla on todella paha olla." 
Parisuhteessa on tärkeää muistaa ylhäällä kertomani sääntö. Puhuminen on avain kaikkeen. Jos harmittaa, suuttuttaa tai kiukuttaa, kerro se ääneen äläkä mökötä sohvalla sanoen "kyllä sun pitäis tietää." Miehet eivät vain yksinkertaisesti tajua.

Mutta miten tulkita miehen tekoja tai tunnistaa kusipää? Tärkein osio tästä postauksesta käsittelee deittailua, ja tätä osiota voitaisiin kutsua ihan vain Kusipään käsikirjaksi. En ole mikään deittailutieteen tohtori, mutta voin sanoa oppineeni kantapään kautta, kaveripojilta ja isoveljen neuvoista aika paljon. Tässä siis tämä loistelias Kusipään käsikirja, jonka nyt jaan myös teille. Se on armoton, mutta säästää pitkällä juoksulla tunteesi ja itkusi.

Kusipää. Tuo baarin tanssilattialta pilkun aikaan löytyvä komea mies, jolla on ulkonäköä ja luonnetta, mutta jota ei kiinnosta sitoutuminen - ainakaan sinuun. Varsinkaan sitten sen yhteisen illan jälkeen. Tämä eliölaji saattaa löytyä myös tinderistä, tunnistettavissa vähäpukeisista kuvista, ananashiuksista ja pyynnöstä lähettää vähäpukeisia kuvia. Tai kaikista kolmesta - on myös yksilöitä jotka eivät täytä mitään näistä kriteereistä. Oli miten oli, kusipää jättää jälkeensä pahaa oloa ja hämmenystä. Kusipääksi voi myös kutsua yleisesti miestä, joka aiheuttaa kyyneliä.

Naiset kasvatetaan siihen ajatukseen, että mies epäsuorasti satuttaa teoillaan naista, josta hän välittää. Tai kohtelee tätä huonosti. Väärin. Jos miehellä on tapana kadota kuin pieru saharaan aina tosipaikan tullen, hän on kusipää. Tosimies ei satuta naista, josta hän välittää tai on kiinnostunut. Joten tapailu- tai miehenmetsästysvaiheessa on tärkeää muistaa muutama pieni seikka:

#1 Miehellä ei ole koskaan liian kiire jos hän oikeasti välittää tai on kiinnostunut. Jos hän haluaa jotain, hän tekee aika sille; toisin sanoen jos hän haluaa sinut, hän raivaa kalenteristaan aikaa sinulle. Jos jätkällä on aina menoa, häntä ei kiinnosta tehdä aikaa sinulle - et siis ole hänen tärkeysjärjestyksessään kauhean korkealla / hän ei ole vakavissaan kanssasi. Seuraavaa koukkuun! 

#2 Melkein sama kuin yllä, mutta jos miehellä on numerosi eikä hän ota yhteyttä, on muutama mahdollinen selitys. Joko hän on kuollut/tajuttomana/elämänsä krapulassa. Huomiona kuitenkin tähän, ettäa krapula ei kestä kahta viikkoa. Toinen realistisempi selitys onkin, että hänellä on parempaa tekemistä. Kuten jo aiemmin sanoin, jos miestä oikeasti kiinnostaa, hänestä kuuluu kyllä.

#3 Mutta jos miehestä kuuluu vain tiettyinä aikoina vuorokaudesta, kuten esimerkiksi silloin kun tavalliset ihmiset nukkuvat ja mies on lisäksi tukevassa humalassa, en suosittele jatkamaan puheluihin vastaamista. Öinen kännipuhelu on 97% varmuudella booty call - eteenkin jos ihmisestä ei kuulu mitään järkevää päivisin tai arkisin. 

#4 Jos mies on kiinnostunut, hän pyytää sinua ulos ennemmin tai myöhemmin. Budjetista riippuen treffit voivat olla leffassa, kävelyllä tai ravintolassa - tai jossain muualla yleisellä paikalla. Ei ole kuitenkaan sanomatta selvää, että tarjoaako mies vai ei. Riippuu rahatilanteesta, iästä ja siitä, mihin mies on kasvatettu. Mutta jos huomaat että treffit ovat aina sarjassamme "netflix & chill" vaakatasossa ja ilman vaatteita, on suotavaa huolestua. Eteenkin, jos haluat miehestä jotain muutakin kuin fuckbuddyn. Jos mies on tosissaan, hän haluaa tehdä sinuun kokonaisvaltaisen vaikutuksen.

#5 LISÄKSI jos mies pyytää ensitreffien jälkeen luokseen tai pyytää päästä luoksesi, suosittelen kaikella rakkaudella hylkäämään tämän kutsun ja katsomaan mitä tapahtuu. Yleensä tämä on pyyntö päästä housuihisi. Säästääksesi sydämesi ja itsesi suruilta, on järkevämpää odottaa sänkyyn pomppaamista kusipääksi epäilemäsi miehen kanssa (hyvä sääntö on odottaa neljät treffit) - intuitio on usein oikeassa. Jos mies on todella kiinnostunut muustakin kuin vaakamambon harrastamisesta, hän arvostaa sinua ja suostuu odottamaan. Kusipää puolestaan kaikkoaa hyvin nopeasti maisemista. Hyvin yksinkertainen kusipäätesti siis. 

#6 Jos mies on kiinnostunut, hän näkee vaivaa eteesi (kysyy kuulumisiasi, kertoo itsestään asioita...). Huomaat eron tosimiehen ja kusipään välillä kyllä, koska tosimiehen kanssa sinun ei tarvitse analysoida kaikkea mitä hän tekee ja sanoo tajutaksesi, että nyt on tosi kyseeessä. Tottakai suhde saattaa olla hankala, mutta ei samalla tavalla kuin kusipään kanssa. Kyse on silloin vain persoonien ja tapojen yhteensovittamisesta - ei siitä, että miehestä ei koskaan kuulu mitään, tai että hän tapailee sinun lisäksi kolmea muutakin. Tiedät kyllä, kun tapaat kunnollisen miehen.

#7 Jos et koskaan tapaa hänen ystäviään tai perhettään, olet luultavasti ns. "mopedi", jonka kanssa leikitään salassa. Ystävien tapaamista baarin tanssilattialla kello kolme aamuyöllä ei lasketa. Eikä sitä, että tapaat kämppiksen naaman puoliksi olohuoneessa matkalla miehen makuuhuoneeseen. Kun miestä kiinnostaa, hän haluaa esitellä sinut ystävilleen ja perheelleen kertoakseen, että Tämä valioyksilö on nyt minun. 

#8 Miehet myös kypsyvät hitaammin, joten videopelit ja muut ovat ihan luonnollinen osa elämää vielä lähellä kolmeakymppiä. Olen todistanut oman isäni leikkivän legoilla 46-vuotiaana. Miehet, jotka kuitenkin rakastavat pelata tunteillasi, eivät ole miehiä. He ovat kusipäitä. Muista ero.

#9 Jos mies on kiinnostunut, hän kertoo itsestään asioita sinulle. Hän ei ole siis mikään mysteeri, vaan tiedät hänestä muutakin kuin etunimen ja numeron. Tiedät myös asioita, joita hän ei kaikille jaa; unelmiaan ja ajatuksiaan. Hän myös kyselee sinusta ja unelmistasi. Kiinnostus on siis vastavuoroista.

LOPUKSI:

- Jos mies sanoo jotain, hän mitä luultavammin tarkoittaa sitä - toisin kuin me naiset teemme. Yrittäessäsi tekstailla miehen kanssa, yritä olla ylianalysoimatta, vaan lue viestit mustavalkoisesti. Näin vältyt pahimmilta väärinymmärryksiltä. Yritä myös selittää asiat suoraan, koska miehet eivät pakosti osaa tulkita monimutkaisia naisten ajatuskuvioita. Jos mies puhuu epäsuorasti, eikä koskaan oikein tiedä koska tapaisitte, hälytyskellot saavat soida ja lujaa. Jos häntä kiinnostaa, hän ei jätä mitään epäselväksi eikä epävarmaksi - hän haluaa olla suora ja selvä.

- Jos epäilet olevasi tekemisissä kusipään kanssa, kannattaa ihan rehellisesti miettiä seuraavaa: Montako kertaa mies on saanut sinut nauramaan/onnelliseksi ja kuinka monta kertaa olet itkenyt miehen takia. Onko hän syypää itkuihisi, onko hän rinnallasi kun sinulla on vaikeaa vai onko hän syy miksi sinulla on vaikeaa? Osoittaako hän olevansa kiinnostunut elämästäsi ja tekemisistäsi, vai oletko sinä yksipuolisesti kiinnostunut hänen elämästään? Jos tajuat itkeneesi enemmän kuin nauraneesi kyseisen ihmisen takia, on hän luultavasti kusipää. Silloin kannattaa vain jatkaa elämää. Koska nothing is worth it if you ain't happy.

- Jos mies on tosissaan, hän ei petä eikä jätä eikä hylkää - hän seisoo rinnallasi vaikka sinulla olisi vaikeaa. Hän antaa yhtä paljon suhteelle kuin sinä. Mies, joka pettää tai jättää, ei välitä sinusta tarpeeksi. Jos suhde - oli se sitten on/off tai tapailuasteella - päättyy, älä jää roikkumaan. Jatka elämää, koska tuolla on vielä joku, joka kiittää sinua kun jatkoit elämääsi.

Vapaa

Vuosi sitten muutin elämäni ensimmäiseen yksiöön. Vuoden päivät pelkäsin kulkea öisin kaduilla ilman avaimia rystysten välissä. Vuoden päivät en tiennyt mitä rauhallinen naapurielämä on; kuuntelin ääniä, hälyjä, elämää. Näin elämästä monta puolta - osa olisi voinut jäädä kokemattakin. En tiennyt paremmasta. Elin päivisin, pelkäsin ja valvoin öisin.

Toki elämä ensimmäisess omassa kodisssani oli aluksi auvoisaa ja ihanaa, mutta uutuudenviehätyksen kadottua se oli kieltämättä kovin katkeraa. Pikkuhiljaa päivien vieriessä alkoi kotona ärsyttää kaikki; milloin se oli suihku väärässä kohdassa kylpyhuonetta, milloin tulitikkuaskin kokoinen vessan allas, milloin vähäinen kaappitila, milloin sänky keskellä keittiötä. Useimmiten se oli kuitenkin rauhattomuus ja vastakkaisesta talosta asuntooni jatkuvasti tuijottava karvainen mies. Poissa ovat ne päivät.

Nyt istun uudessa pikkuyksiössäni. Neliöitä on kaksi vähemmän, mutta onnea sitäkin enemmän. Tämä on koti. Täällä ei ärsytä. Täällä ei tarvitse kuunnella naapureiden elämää - en edes tietäisi heidän olemassaolostaan ellen näkisi rappukäytävässä iloisia kasvoja tai kuulisi pirteitä tervehdyksiä. (Missä ovat vihaiset mulkaisut tai kiireiset "mmmmheiit"?) Täällä on eteinen, jossa on kaappitilaa reilusti. Täällä on uusi vessa, jossa suihkukin on fiksusti sijoitettu ja altaaseeen mahtuu vaikka neljä naamaa kerralla. Täällä on keittokomero, sängylle oma alkovinsa ja olohuoneessa sohva sekä nojatuoli. Enää en menetä yöuniani jos varmuuslukko jää laittamatta.

Äsken seisoin ulkona ja hengitin kesäyön kirpeää ilmaa. Syksy on tulossa. Ennen kaikkea elämäni turvallisin syksy, jota ei tarvitse pelätä. Ei öitä, ei naapureita, ei uniongelmia. Turku on elämäni rakkaus, enkä tiedä mitään kauniimpaa kuin sen öiset valot poikaystävän asunnon kahdeksannen kerroksen ikkunasta. Sen rinnalle on kuitenkin tullut nyt oma kotini, jonne on ilo palata reissujen jälkeen. Jossa tuntuu olevansa kotona. Olkootkin pieni ja ahdas koti, mutta ainakin se parempi kuin edellinen.

Edellinen asuntoni on nyt jossain hämärässä menneisyydessä; avaimet luovutettu lopullisesti ja hyvästit sanottu. Nyt kun muutot ja stressit on lusittu, voin taas keskittyä täydellä panostuksella syksyn opintojen suunnitteluun ja blogin päivittämiseen. Lupaan kerätä itseni kasaan ja etsiä teille kuvamateriaaliakin, ehkä kertoa tulevasta lukuvuodesta ja suunnitelmistani, kuulumisistani ja vääntää pari mukahauskaa vitsiä. Nyt kuitenkin painun sänkyyn kuuntelemaan hiljaisuutta ja nauttimaan unistani. Olen väsynyt, väsynyt raskaasta vuodesta ja kaikesta turhasta stressistä. Mutta voi pojat, miten onnellinen olenkaan siitä huolimatta.

Hiljaisesti onnellinen: "älä ylpisty tai kerkaile sillä miten hyvin sulla oikeasti menee."

Hei. Olen Siiri. Olen 20-vuotias murehtija, jota usein kuvaillaan sanoilla negativisti ja pessimisti. Tosin oman määritelmäni mukaan olen realisti, joka välillä hukkaa elämänsä realiteetit. Tapanani on hukuttaa läheiseni negatiivisiin viesteihin ja löytää valittamisen aihetta jokaikisesta maailman asiasta. Tästäpä ja sen aiheuttamista reaktioista tämä koko postaus itseasiassa lähtikin. 

Todellisuudessa pääni sisällä olen varsin onnellinen, tyytyväinen ja kupliva ihminen, joka päivän päätteksi jaksaa uskoa parempaan tulevaisuuteen. Vaikka valitan aiheesta kuin aiheesta, hymyilen ja nauran joka päivä - valittaminen ja murehtiminen on vain pintaraapaisu tunneskaalastani; tapa purkaa erityisherkkyyttä. Hymyilen päivittäin ehdottoman viimeistään siinä vaiheessa, kun saan painaa pääni tyynyyn tai nukahdan hyvän kappaleen tuudittamana. Tai sitten kun näen auringon. Tai sadepisaran. Tai sateenkaaren. Tai hymyn toisen ihmisen kasvoilla. Tai kun haistan kahvin. Olen empaattinen ja siksi murehdin asioista, mutta osaan kyllä elääkin aina siinä välissä - ainakin joskus.

Eilen olin työhaastattelussa, jossa juuri sorruin realiteettien hukkaamiseen. Kasvoilla oli hymy, taskussa itsevarma asenne mutta nips naps, sinne katosivat realiteetit ja yhtäkkiä olin ulkopuolisin silmin jäätyneenjäykkä, alistunut pessimisti. Kukaan ei nähnyt jäävuoreni taakse, miten hymyilin ja kannustin itseäni puhumaan. Miten jokaisen änkytyksen taakse mahtui valtava määrä sisäistä tsemppiä. "No niin, hengitä. Älä mieti liikaa. Anna mennä. Sano se lause. Voi rakas, ei ihan noin. Ensi kerralla vähän  paremmin ja fiksummin. Pystyt kyllä siihen." Haastattelun jälkeen harmittelin asiaa hetken, mutta lopulta muistutin itseäni että minulla oli hetkeni ja että ehkä pohjimmiltaan tätä ei oltu tarkoitettu. Sitä paitsi voin vielä hakea muita töitä syksyksi. Ihmisille vastasin kuitenkin, että haastattelu meni huonosti. Mitäpä sitä selittelemään, kun omaan tasooni nähden se oli heikko esitys?

"Jos sä oot positiivisena ja onnellinen, niin mulle se ei ainakaan välity."

Mitä tulee ainaiseen viestien kautta valittamiseen, olen saanut lyhyen ajan sisään neljä erilaista puuttumista tähän ainaiseen tapaani valittaa asioista. Kukin on ollut täynnä huolta jaksamisesta ja onnellisuudestani. Minulle siitä tulee vain paha mieli, vaikka ymmärrän että jatkuvan valittamisen kuunteleminen on kuormittavaa - minullakin palaa melkein viikottain pelihousut aina valittaviin ystäviin. Myönnän myös, että järjettömän stressin ja sairauteni takia olen hukannut elämäni realiteetit useammin kuin ennen, ja olen tarvinnut ystäviä joille purkaa tunteitani. Erityisherkkyyden takia kun negatiiviset elämänkokemukset vievät minulta enemmän aikaa tottua asioihin, mutta se ei tarkoita ettenkö olisi pohjimmiltani positiivinen tai onnellinen. Positiiviset kokemukset eivät vain jää niin tarkasti mieleen. Se ei tarkoita ettenkö olisi hymyillyt, tai uskonut parempien aikojen koittavan. Erästä filosofista lainausta käyttääkseni; jos ihminen hymyilee ja on ajatuksissaan positiivinen, eikä sitä ole todistamassa kukaan, pitääkö silloin sanoa hänen olevan virallisesti surullinen ja negatiivinen?

"Jos keskittyisit välillä siihen, kuinka hyvin sulla on asiat."

Kyllä minä keskitynkin, eteenkin kun masennus iskee, se on ainoa tapani selvitä - silloin minun on pakko keskittyä vain asioihin, jotka ovat hyvin jotta en katoa. Minussa on kolme puolta. Se puoli, joka näkyy ihmisille, se puoli joka välittyy minusta kirjoitukseni ja viestieni perusteella ja sitten se, mitä tunnen ja ajattelen oikeasti. Nämä kolme saattavat kaikki näyttää eri asioita. Kolmas on puolista tosin. Ja se kolmas ja viimeinen paljastaa itsensä hyvin harvoin. Se on visusti piilossa, jottei minuun satu, tai ettei kukaan käytä ajatuksiani tai tunteitani minua vastaan. Piilottelun taidon olen oppinut elämäni aikana, mutta asian pitää muuttua: joskus piilotan tämän todellisen puolen itsestäni niin hyvin, että lopulta uuvun. Sitten meinaa usko loppua yms. jne. mutta kaikki järjestyy aina.

Suomalaiseen henkeen kuuluu, että mistään ei saa koskaan ylpistyä liikaa, asioilla ei saa kerskailla ja liian positiiviset ihmiseet ovat vain teeskentelijöitä. Koskaan ei saa kertoa, että asiat ovat liian hyvin. Jos heiluttelet muiden edessä sitä, miten hyvin asiasi ovat, olet itsekäs ja täynnä itseäsi. Myönnän, että tuon puheissani ja viesteissäni enemmän esiin niitä puolia, jotka ovat huonosti - ehkä minussa vain asuu voimakas suomalaisuus? Ehkä niinkin paljon, että muille tulee vaikutelma siitä, etten ole onnellinen, positiivinen tai kiitollinen mistään. Harhaluulo. En pidä kerskailusta, se ärsyttää minua suuresti ja huomaan helposti, miten muut ärsyyntyvät jos sinulla menee pitkään liian hyvin. On helpompi keksiä valittamisen aihetta, jottei kukaan sano edes vitsillä että "Älä jaksa olla noin onnellinen." Yllätys yllätys, olen huomannut, että muut sanovat hanakammin "Älä jaksa olla noin negatiivinen." Näistä ensiksi mainittu satuttaa huomattavasti enemmän.

Esimerkiksi, jos ystäväni valittaa parisuhteestaan, minä en uskalla sinä päivänä kehua miten onnellinen, kiitollinen ja tasapainoinen olen omassa suhteessani. Jos ystävä haukkuu oman kultansa maasta taivaisiin, en todellakaan uskalla sanoa, miten ylpeä ja kiitollinen olen omasta kullastani. Jos kaveria ärsyttää, että poikaystävä pelaa jatkuvasti, en minä silloin sano että voin katsoa tuntitolkulla vierestä kun Niclas pelaa - ja vielä nautinkin siitä. Jos ystävää ärsyttää, että poikaystävä ei vie ulos, en todellakaan sano että olen juuri itse lähdössä ulos. Yleisesti, jos ystävän suhteessa on joku asia huonosti, en minä tule siihen väliin kertomaan ihanista keskusteluista Niclaksen kanssa tai tulevaisuudensuunnitelmistamme tai mistään muustakaan - that's not how I roll, vaikka varmaan pitäisi. Helpompi on vain keksiä joku pieni ärsyttävä asia ja kehitellä siitä ystävälle vähän pahempi ongelma, vaikka oikeasti juuri nauraisin katketakseni, kun Niclas makaa päälläni ja nuolee silmämunaani - true story by the way. Sitten unohtaa koko keskustelu. Minä en halua hieroa onnellisuuttani muiden naamalle, olen mielummin hiljaa tyytyväinen.

Mitä minuun ja itsevarmuuteeni tulee, olen sinut itseni kanssa. Tottakai ulkoisia asioita voisi aina muuttaa ja muutankin, kunhan on voimia ja aikaa. Tottakai minulla on huonoja kehopäiviä ja joskus näen itseni vain suurena valaana joka osaa puhua (nk. realiteettien hukkaaminen). Mutta kyllä minä tiedän olevani fiksu. Tiedän olevani päättäväinen ja rohkea. Sisukas ja empaattinen. Hyvä kuuntelija. Hyvä ongelmanratkaisija. Sosiaalisesti tarkkaavainen. Olen ahkera. Tunnollinen. Hyvä työntekijä. Tiedän olevani hyvä kirjoittamaan ja luova. Ja olen helvetin ylpeä perseestäni ja lihaksista reisissäni. Pidän selästäni, paksuista hiuksistani ja silmistäni. Kannan silmälasit ylpeydellä. Jokaisella on huonoja päiviä ja aikoja, mutta se ei tee minusta huonoa ihmistä. Se tekee minusta ihmisen. Miksi tuon tätä puolta harvemmin esiin? Siksi, että itsevarmoja ihmisiä pidetään jälleen itsekkäinä ja itseään täynnä olevina. Miksi kehuisit itseäsi eteenkään ystäville, jotka kamppailevat oman itsevarmuutensa kanssa? Yliempatia iskee siinä vaiheessa ja on helpompi liittyä valitusrinkiin, kuin ottaa askel eteenpäin ja sanoa "Minäpä satunkin pitämään itsestäni."

Olen tällä hetkellä kiitollinen, onnellinen ja positiivinen niin monesta asiasta. Uudesta kodistani, uusista ja vanhoista ystävistäni, autostani turusssa, poikaystävästäni, suhteemme toimivuudesta ja tulevaisuudensuunnitelmistamme, saapuvasta syksystä, hyvästä terveydestä, opiskelupaikasta vaikkakin se ei ole täysin sitä, mitä haluan tehdä tulevaisuudessa (ainakin se on jotain, ja sen kautta olen yths:llä ja yliopistoliikunassa). Olen iloinen kesästä satoi tai paistoi. Tulen iloiseksi postin kolahtaessa vaikka sieltä tulisikin vain mainoksia. Olen onnellinen siitä, että herään joka aamu. Olen iloinen kun pääsen lenkille. Siitä, kun poikaystäväni keksii uuden vitsin. Tai suutelee kaulaani. Tai pelaa videopelejä ja saan katsoa vierestä. Siitä, että opin jonkun uuden sanan tai asian. Olen onnellinen siitä, että osaan kirjoittaa ja siitä, että tekstia syntyy jälleen. Tulen päivittäin onnelliseksi ja hymyilen niin monen eri asian takia, mutta eteenkin kesän aikana olen nähnyt hyvin vähän ketään. Sen takia minusta on stressin lävitse näkynyt muille vain negatiivinen ja ahdistunut puoli. Se puoli, jolla olen huolestuttanut läheiseni ja ystäväni. Suututtanut ja ärsyttänyt. Kuormittanut.

Erityisherkkyyden takia, puran muille vain negatiivista osaa ajatuksistani. Se on minulle vaikea, vaikea pitää sisälläni. Se on pakko purkaa. Toisen pahat sanat, huoli tulevaisuudesta, stressi. Mutta kun sen puran pois, sisälleni jää vain positiivisuus ja onnellisuus. Usko tulevaisuuteen.

On välillä myös vaikeaa sanoa muille olevansa onnellinen, eteenkin jos toinen on kaukana siitä. Tiedän kyllä ettei oikeassa ystävyydessä ole mitään sääntöjä siitä, ettei toinen osapuoli saa olla onnellinen jos toinen on surullinen - niin kuin siinä ei ole kirjoitettuja sääntöjä siitä, että itsevarmuuttaan ei saisi tuoda esiin jos toinen kamppailee omansa kanssa. En halua kuitenkaan ikinä olla kateuden kohde siitä, että hitsi kun tolla Siirillä menee niin paljon paremmin kuin mulla. Ajatelkoot mieluummin että elämäni on kamalaa, jotta voin nauttia siitä sitten itsekseni pimeässä, neljän seinän sisässä ja hemmotella poikaystävääni ostamalla nakkeja Siwasta. Sitä paitsi, kaikesta katkerasta saa väännettyä paljon parempaa vitsiä ja siitä lukeminen on huomattavasti viihdyttävämpää. Enkä minä osaa kerskua onnellisuudellani tai positiivisuudellani. Se vain on.

Mutta sanottakoot tämä nyt julkisesti kaikille; elämäni on oikeasti aika pirun siistiä, enkä vaihtaisi siitä mitään pois. En ole kateellinen kenellekään muulle, en haikaile heidän elämäänsä. Minulla on kaikki mitä tarvitsen ja arvostan sitä, vaikka joskus vaikuttaakin siltä, että olen kylmä, kyyninen ja kivipesty pessimistinkökkäre.

Viimeisenä, muttei vähäisimpänä. Kaikki hymyt eivät näy ulos päin, samoin kuin eivät kaikki kyyneleetkään. Välillä naamioiden taakse piiloutuu paljon muutakin. Kolikollakin on aina kaksi puolta. Minun kolikkoni kasvolla on hymy, vaikken sitä julkisesti loputtomasti alleviivaa. Minä nyt vain satun olemaan tällainen. ♥

Painajaisia

Olen nähnyt painajaisia
joissa minä putoan
joissa murrun
joissa katoan.
Mutta niitä pahempia
ovat painajaiset
jotka tapahtuvat valveilla.
Joissa sinä putoat,
joissa murrut
joissa katoat.
Jään seisomaan sivuun
jääpaloja rinnassa.

---

Olen tuntenut ikävää
tuntenut sen ylitseni vyöryvät aallot.
Olen tuntenut ne autiomaassa
olen tuntenut ne vieressäsi.
Enkä halua paeta
sillä tiedän että olet aaltoja vastassa.