Tarukansaa

"Olen saapunut uuteen kulttuuriin, taruolentojen salakapakkaan – jos kyseisten paikkojen olemassaoloon edes uskoo. Nämä lajin edustajat ovat äänekkäitä ja riehakkaita. En juurikaan ymmärrä mitä nämä jurriset hurrit oikein puhuvat. Nyökyttelen, nauran ja istun kauhusta naulittuna paikallani.”

Olen sisä-Suomen tehtaansavun katkuiselta mättäältä Turkuun ponnistanut nainen. Kotikaupungissani yleisesti tunnustettiin, että Suomessa on olemassa suomalaisia, sitten on niitä mamuja, ryssiä ja sveduja. Mutta kahta viimeistä pidettiin satuolentoina – eihän kukaan sellainen ollut eksynyt tuohon umpeenkasvaneeseen metsämättääseen ainakaan kymmeneen vuoteen. Lahtisen Marjut oli sellaisen nähnyt Helsingin matkallaan, mutta näköhavaintoa epäiltiin tehdastyöläisten keskuudessa vahvasti.

Lopulta kotikylän ummehtuneisuus ja seisahtuneisuus alkoi ahdistaa. Onneksi Turku otti minut vastaan kuin raikkaalta meri-ilmalta tuoksuva isoäiti. Yhden ja ainoan liikenneympyrän sijaan minua tervehti varsinainen asfalttiviidakko, jossa törmäsin varsin nopeasti koulusta tuttuihin taruolentoihin. Niihin, joiden kielestä ja kulttuurista luin erikoisella tarukielellä – kielellä, jolla ”ei tehnyt niinku yhtään mitään.”

Ajattelin, että voisin helposti elää tuon villikansan rinnalla puuttumatta heidän elämäänsä. Eläisimme harmoniassa ja rauhassa kunnioittaen toistemme reviiriä. Niin se olikin, kunnes eräs komea urosyksilö saalisti minut kadulta ja valitsi tyttöystäväkseen. Vieraseen kulttuuriin soluttautuessani sain karvaasti tajuta, että tarukielen oppiminen koulussa olisikin ollut varsin hyödyllistä. Nyt osasin sanoa ”bara finska för mig, tack” ja ”joo, jag är humanist.”

"Näiden uuden kulttuurin edustajien kanssa voi jopa kommunikoida. He lähestyvät aina iloisesti käpälä ojossa tavoitellen kättäni. He ovat kohteliaampia ja äänekkäämpiä kuin omat lajini edustajat, osaavat kieltäni, vaikken minä osaakkaan heidän. Buuklubbenin tunnusmusiikin kajahtaessa kaikki yhtyvät yhteiseen jengimylvinään, joka on lajille tyypillinen tapa synnyttää yhteenkuuluvutta. Saatan oleskeluni aikana myös huomata lajin urosten tunkevan ylähuulensa alle jotain tahmeaa, mustaa ja haisevaa töhnää soidinviestiksi naaraille.

Kerroin innoissani havainnoistani tehdasmättäällä edelleen asustaville tontuille, jotka pudistelivat päätään ja käskivät varomaan turvallisuuteni puolesta. Hurrit kuulemma vievät työpaikkasi, törmäävät moottoriveneeseesi purjeveneellään ja ovat kaikki pilallehemmoteltuja kakaroita merkkivaatteissa. Pudistelin päätäni ja katsoin mätästonttuja uusin, merenkirkkain silmin. Illalla otin ruotsin kirjat esiin ja aloin opetella verbien taivutusta. Hitot ennakkoluuloista.

--- 

Kolumni on kirjoitettu Kirjoittamisen lajit ja käytännöt -kurssia varten. Aion nyt viimeinkin tarttua unelmiini ja yrittää saada jalkaani mediamaailman oven väliin. Unelmissa kiitää työ freelancerina opiskelun ohella. Kokoan kirjoituksistani portfoliota lähetettäväksi eri lehtiin.

Hiljaisesti onnellinen: "älä ylpisty tai kerkaile sillä miten hyvin sulla oikeasti menee."

Hei. Olen Siiri. Olen 20-vuotias murehtija, jota usein kuvaillaan sanoilla negativisti ja pessimisti. Tosin oman määritelmäni mukaan olen realisti, joka välillä hukkaa elämänsä realiteetit. Tapanani on hukuttaa läheiseni negatiivisiin viesteihin ja löytää valittamisen aihetta jokaikisesta maailman asiasta. Tästäpä ja sen aiheuttamista reaktioista tämä koko postaus itseasiassa lähtikin. 

Todellisuudessa pääni sisällä olen varsin onnellinen, tyytyväinen ja kupliva ihminen, joka päivän päätteksi jaksaa uskoa parempaan tulevaisuuteen. Vaikka valitan aiheesta kuin aiheesta, hymyilen ja nauran joka päivä - valittaminen ja murehtiminen on vain pintaraapaisu tunneskaalastani; tapa purkaa erityisherkkyyttä. Hymyilen päivittäin ehdottoman viimeistään siinä vaiheessa, kun saan painaa pääni tyynyyn tai nukahdan hyvän kappaleen tuudittamana. Tai sitten kun näen auringon. Tai sadepisaran. Tai sateenkaaren. Tai hymyn toisen ihmisen kasvoilla. Tai kun haistan kahvin. Olen empaattinen ja siksi murehdin asioista, mutta osaan kyllä elääkin aina siinä välissä - ainakin joskus.

Eilen olin työhaastattelussa, jossa juuri sorruin realiteettien hukkaamiseen. Kasvoilla oli hymy, taskussa itsevarma asenne mutta nips naps, sinne katosivat realiteetit ja yhtäkkiä olin ulkopuolisin silmin jäätyneenjäykkä, alistunut pessimisti. Kukaan ei nähnyt jäävuoreni taakse, miten hymyilin ja kannustin itseäni puhumaan. Miten jokaisen änkytyksen taakse mahtui valtava määrä sisäistä tsemppiä. "No niin, hengitä. Älä mieti liikaa. Anna mennä. Sano se lause. Voi rakas, ei ihan noin. Ensi kerralla vähän  paremmin ja fiksummin. Pystyt kyllä siihen." Haastattelun jälkeen harmittelin asiaa hetken, mutta lopulta muistutin itseäni että minulla oli hetkeni ja että ehkä pohjimmiltaan tätä ei oltu tarkoitettu. Sitä paitsi voin vielä hakea muita töitä syksyksi. Ihmisille vastasin kuitenkin, että haastattelu meni huonosti. Mitäpä sitä selittelemään, kun omaan tasooni nähden se oli heikko esitys?

"Jos sä oot positiivisena ja onnellinen, niin mulle se ei ainakaan välity."

Mitä tulee ainaiseen viestien kautta valittamiseen, olen saanut lyhyen ajan sisään neljä erilaista puuttumista tähän ainaiseen tapaani valittaa asioista. Kukin on ollut täynnä huolta jaksamisesta ja onnellisuudestani. Minulle siitä tulee vain paha mieli, vaikka ymmärrän että jatkuvan valittamisen kuunteleminen on kuormittavaa - minullakin palaa melkein viikottain pelihousut aina valittaviin ystäviin. Myönnän myös, että järjettömän stressin ja sairauteni takia olen hukannut elämäni realiteetit useammin kuin ennen, ja olen tarvinnut ystäviä joille purkaa tunteitani. Erityisherkkyyden takia kun negatiiviset elämänkokemukset vievät minulta enemmän aikaa tottua asioihin, mutta se ei tarkoita ettenkö olisi pohjimmiltani positiivinen tai onnellinen. Positiiviset kokemukset eivät vain jää niin tarkasti mieleen. Se ei tarkoita ettenkö olisi hymyillyt, tai uskonut parempien aikojen koittavan. Erästä filosofista lainausta käyttääkseni; jos ihminen hymyilee ja on ajatuksissaan positiivinen, eikä sitä ole todistamassa kukaan, pitääkö silloin sanoa hänen olevan virallisesti surullinen ja negatiivinen?

"Jos keskittyisit välillä siihen, kuinka hyvin sulla on asiat."

Kyllä minä keskitynkin, eteenkin kun masennus iskee, se on ainoa tapani selvitä - silloin minun on pakko keskittyä vain asioihin, jotka ovat hyvin jotta en katoa. Minussa on kolme puolta. Se puoli, joka näkyy ihmisille, se puoli joka välittyy minusta kirjoitukseni ja viestieni perusteella ja sitten se, mitä tunnen ja ajattelen oikeasti. Nämä kolme saattavat kaikki näyttää eri asioita. Kolmas on puolista tosin. Ja se kolmas ja viimeinen paljastaa itsensä hyvin harvoin. Se on visusti piilossa, jottei minuun satu, tai ettei kukaan käytä ajatuksiani tai tunteitani minua vastaan. Piilottelun taidon olen oppinut elämäni aikana, mutta asian pitää muuttua: joskus piilotan tämän todellisen puolen itsestäni niin hyvin, että lopulta uuvun. Sitten meinaa usko loppua yms. jne. mutta kaikki järjestyy aina.

Suomalaiseen henkeen kuuluu, että mistään ei saa koskaan ylpistyä liikaa, asioilla ei saa kerskailla ja liian positiiviset ihmiseet ovat vain teeskentelijöitä. Koskaan ei saa kertoa, että asiat ovat liian hyvin. Jos heiluttelet muiden edessä sitä, miten hyvin asiasi ovat, olet itsekäs ja täynnä itseäsi. Myönnän, että tuon puheissani ja viesteissäni enemmän esiin niitä puolia, jotka ovat huonosti - ehkä minussa vain asuu voimakas suomalaisuus? Ehkä niinkin paljon, että muille tulee vaikutelma siitä, etten ole onnellinen, positiivinen tai kiitollinen mistään. Harhaluulo. En pidä kerskailusta, se ärsyttää minua suuresti ja huomaan helposti, miten muut ärsyyntyvät jos sinulla menee pitkään liian hyvin. On helpompi keksiä valittamisen aihetta, jottei kukaan sano edes vitsillä että "Älä jaksa olla noin onnellinen." Yllätys yllätys, olen huomannut, että muut sanovat hanakammin "Älä jaksa olla noin negatiivinen." Näistä ensiksi mainittu satuttaa huomattavasti enemmän.

Esimerkiksi, jos ystäväni valittaa parisuhteestaan, minä en uskalla sinä päivänä kehua miten onnellinen, kiitollinen ja tasapainoinen olen omassa suhteessani. Jos ystävä haukkuu oman kultansa maasta taivaisiin, en todellakaan uskalla sanoa, miten ylpeä ja kiitollinen olen omasta kullastani. Jos kaveria ärsyttää, että poikaystävä pelaa jatkuvasti, en minä silloin sano että voin katsoa tuntitolkulla vierestä kun Niclas pelaa - ja vielä nautinkin siitä. Jos ystävää ärsyttää, että poikaystävä ei vie ulos, en todellakaan sano että olen juuri itse lähdössä ulos. Yleisesti, jos ystävän suhteessa on joku asia huonosti, en minä tule siihen väliin kertomaan ihanista keskusteluista Niclaksen kanssa tai tulevaisuudensuunnitelmistamme tai mistään muustakaan - that's not how I roll, vaikka varmaan pitäisi. Helpompi on vain keksiä joku pieni ärsyttävä asia ja kehitellä siitä ystävälle vähän pahempi ongelma, vaikka oikeasti juuri nauraisin katketakseni, kun Niclas makaa päälläni ja nuolee silmämunaani - true story by the way. Sitten unohtaa koko keskustelu. Minä en halua hieroa onnellisuuttani muiden naamalle, olen mielummin hiljaa tyytyväinen.

Mitä minuun ja itsevarmuuteeni tulee, olen sinut itseni kanssa. Tottakai ulkoisia asioita voisi aina muuttaa ja muutankin, kunhan on voimia ja aikaa. Tottakai minulla on huonoja kehopäiviä ja joskus näen itseni vain suurena valaana joka osaa puhua (nk. realiteettien hukkaaminen). Mutta kyllä minä tiedän olevani fiksu. Tiedän olevani päättäväinen ja rohkea. Sisukas ja empaattinen. Hyvä kuuntelija. Hyvä ongelmanratkaisija. Sosiaalisesti tarkkaavainen. Olen ahkera. Tunnollinen. Hyvä työntekijä. Tiedän olevani hyvä kirjoittamaan ja luova. Ja olen helvetin ylpeä perseestäni ja lihaksista reisissäni. Pidän selästäni, paksuista hiuksistani ja silmistäni. Kannan silmälasit ylpeydellä. Jokaisella on huonoja päiviä ja aikoja, mutta se ei tee minusta huonoa ihmistä. Se tekee minusta ihmisen. Miksi tuon tätä puolta harvemmin esiin? Siksi, että itsevarmoja ihmisiä pidetään jälleen itsekkäinä ja itseään täynnä olevina. Miksi kehuisit itseäsi eteenkään ystäville, jotka kamppailevat oman itsevarmuutensa kanssa? Yliempatia iskee siinä vaiheessa ja on helpompi liittyä valitusrinkiin, kuin ottaa askel eteenpäin ja sanoa "Minäpä satunkin pitämään itsestäni."

Olen tällä hetkellä kiitollinen, onnellinen ja positiivinen niin monesta asiasta. Uudesta kodistani, uusista ja vanhoista ystävistäni, autostani turusssa, poikaystävästäni, suhteemme toimivuudesta ja tulevaisuudensuunnitelmistamme, saapuvasta syksystä, hyvästä terveydestä, opiskelupaikasta vaikkakin se ei ole täysin sitä, mitä haluan tehdä tulevaisuudessa (ainakin se on jotain, ja sen kautta olen yths:llä ja yliopistoliikunassa). Olen iloinen kesästä satoi tai paistoi. Tulen iloiseksi postin kolahtaessa vaikka sieltä tulisikin vain mainoksia. Olen onnellinen siitä, että herään joka aamu. Olen iloinen kun pääsen lenkille. Siitä, kun poikaystäväni keksii uuden vitsin. Tai suutelee kaulaani. Tai pelaa videopelejä ja saan katsoa vierestä. Siitä, että opin jonkun uuden sanan tai asian. Olen onnellinen siitä, että osaan kirjoittaa ja siitä, että tekstia syntyy jälleen. Tulen päivittäin onnelliseksi ja hymyilen niin monen eri asian takia, mutta eteenkin kesän aikana olen nähnyt hyvin vähän ketään. Sen takia minusta on stressin lävitse näkynyt muille vain negatiivinen ja ahdistunut puoli. Se puoli, jolla olen huolestuttanut läheiseni ja ystäväni. Suututtanut ja ärsyttänyt. Kuormittanut.

Erityisherkkyyden takia, puran muille vain negatiivista osaa ajatuksistani. Se on minulle vaikea, vaikea pitää sisälläni. Se on pakko purkaa. Toisen pahat sanat, huoli tulevaisuudesta, stressi. Mutta kun sen puran pois, sisälleni jää vain positiivisuus ja onnellisuus. Usko tulevaisuuteen.

On välillä myös vaikeaa sanoa muille olevansa onnellinen, eteenkin jos toinen on kaukana siitä. Tiedän kyllä ettei oikeassa ystävyydessä ole mitään sääntöjä siitä, ettei toinen osapuoli saa olla onnellinen jos toinen on surullinen - niin kuin siinä ei ole kirjoitettuja sääntöjä siitä, että itsevarmuuttaan ei saisi tuoda esiin jos toinen kamppailee omansa kanssa. En halua kuitenkaan ikinä olla kateuden kohde siitä, että hitsi kun tolla Siirillä menee niin paljon paremmin kuin mulla. Ajatelkoot mieluummin että elämäni on kamalaa, jotta voin nauttia siitä sitten itsekseni pimeässä, neljän seinän sisässä ja hemmotella poikaystävääni ostamalla nakkeja Siwasta. Sitä paitsi, kaikesta katkerasta saa väännettyä paljon parempaa vitsiä ja siitä lukeminen on huomattavasti viihdyttävämpää. Enkä minä osaa kerskua onnellisuudellani tai positiivisuudellani. Se vain on.

Mutta sanottakoot tämä nyt julkisesti kaikille; elämäni on oikeasti aika pirun siistiä, enkä vaihtaisi siitä mitään pois. En ole kateellinen kenellekään muulle, en haikaile heidän elämäänsä. Minulla on kaikki mitä tarvitsen ja arvostan sitä, vaikka joskus vaikuttaakin siltä, että olen kylmä, kyyninen ja kivipesty pessimistinkökkäre.

Viimeisenä, muttei vähäisimpänä. Kaikki hymyt eivät näy ulos päin, samoin kuin eivät kaikki kyyneleetkään. Välillä naamioiden taakse piiloutuu paljon muutakin. Kolikollakin on aina kaksi puolta. Minun kolikkoni kasvolla on hymy, vaikken sitä julkisesti loputtomasti alleviivaa. Minä nyt vain satun olemaan tällainen. ♥

#TAHDOIMME!

Jälkipuinti tasa-arvoisen avioliittolain takana käy kuumana facebookissa ja muuallakin somessa. Nyt on kyllä aivan pakko pistää myös oma pikku lusikkani tähän avioliitolakisoppaan, en vain kykene enää olemaan hiljaa. Saattaapi olla, että sohin nyt kepillä muurahaispesää ja joku vetää vuosisadan raivarit, mutta sittenpähän on niin.

"Homous on vaan niin epäluonnollista."
Ihan yhtä luonnollista kuin heterous. Synnynnäistä, eikä siihen voi itse vaikuttaa. Mitäpä jos tässä sitten ruvettaisiin luokittelemaan heteroutta sairaudeksi? Rakkaus kuuluu kaikille, ja myös eläinten keskuudessa ilmenee itseasiassa samansukupuolisia pareja. Voiko jokin olla luonnotonta jos sitä itseasiassa ilmenee itse luonnossa - ilman ihmisen minkäänlaista vaikutusta?

"Tasa-arvoisesta avioliittolaista on seuraavana varmaan se, että ihmisen ja eläimen avioliitto hyväksytään"
Anteeksi mitäh? Se, että verrataan kahden, samaa sukupuolta olevan ihmisen avioliittoa ihmisen ja eläimen väliseen avioliittoon, on - anteeksi nyt vain - saatanan absurdi. Mitä eläimellistä on kahden ihmisen välisessä rakkaudessa? Olkootkin, että ovat samaa sukupuolta - rakkaus ei ole vain fyysistä. Ei se rakkaus eroa heterorakkaudesta juurikaan millään tavalla. Samalla tavalla siinä luotetaan toiseeen, hyväksytään toinen virheineen ja halutaan jakaa koko maailma sen toisen kanssa.

"Nokun raamatussa sanotaan, että avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto."
Kyseinen kirja on sen reilut 2000 vuotta vanha. Maailma on kerennyt muuttua tässä ajassa ehkä ihan hiiren verran vain, ja jos ihan viralliksi mennään, niin sieltä ei sovelleta paljon muutakaan enää nykypäivän elämään. Aletaan sitten hakkaamaan vaimojakin, kun raamattu kerta niin sanoo... Eihän keskiajan lääketiedettäkään voi enää oikein soveltaa nykyaikaan. Anteeksi jos joku veti melonit nenään tuosta.

"Kohta varmaan työpaikoillekin tulee joku homokiintiö."
Aika moni kadulla vastaantuleva ihminen on itseassa seksuaalivähemmistöjen edustaja. Mitäs siitä, jos työpaikallasi on joku vähemmistöä edustava? Ihan yhtä hyvin se hommansa hoitaa ja ihminen se on - siinä missä sinäkin. Sekin röyhtäilee ja piereskelee. Pelkäätkö kenties sinä pieni ihminen homouden tarttuvan hengitysilmasta? Siinä tapauksessa suosittelen ehdottomasti ammattiauttajan apua ja pientä seksuaalisuutesi itsetutkiskelua.

"Parisuhteen rekisteröinti homopareille riittää."
Voit rekisteröidä autosi, kissasi ja koirasi. Mutta rakkautta tai parisuhdetta, sitä ei pitäisi joutua rekisteröimään. Emmehän me heterotkaan joudu. Saamme mennä kirkkoon tai maistraattiin sanomaan "Tahdon" sille rakastallemme ihmiselle. Miksi ihmeessä meillä olisi oikeus evätä se sama joltain toisen suuntautumisen edustajalta? Eikös siinä ole pieni ristiriitä? Kysytäänpäs homopareilta riittääkö se heille? Mitä se sinun persettäsi kutittaa, jos Liisa ja Marja saavat ottaa saman sukunimen ja mennä maistraatissa naimisiin. Onko se sinulta, avioliittolain vastustaja, jollain tapaa pois?

"Sateenkaariperhe on sille lapselle vahingoksi!"
Ai. Lapselle on vahingoksi, kun sillä on kaksi vahempaa? Kaksi rakastavaa huoltajaa? Vai tarkoitiko, että lapselle on vahingoksi, jos se adoptoidaan homo- tai lesboparin toimesta?  Se, että lapsi asuu alkoholistiäidin kanssa tai lastenkodissa sitten edistää lapsen hyvinvointia vai? En näe yhtäkään syytä, miten sateenkariperhe voi vahingoittaa lasta. Se opettaa lapsen arvostamaan kaikenlaisia perheitä. Se antaa lapselle turvapaikan, jossa hän voi elää lapsuuttaan rauhassa. Se on perhe - perhe siinä missä perinteinen suomalainen ydinperhe.
Väitteet, joissa väitetään näiden sateenkaariperheiden lasten tulevan koulukiusatuiksi, on myös mielestäni aika naurettva. Eikös ole vanhempien tehtävä opettaa omalle pienelle nyytilleen se, että kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita - oli niillä sitten hörökorvat tai kaksi isää.

"Voitaisiinko keskittyä vähän tärkeimpiin asioihin?"
Tasa-arvoko ei ole tärkeää? Samojen oikeuksien ajaminen kaikille on ajan haaskausta? Onko siis mielekkäämpää syrjiä tiettyjä ihmisryhmiä ja esittää kaiken olevan täysin ok? Minusta muutos lähtee siitä, että ensin tarjotaan kaikille samat oikeudet. Tasa-arvo ja tyytyväisyys kasvavat, eikä tarvitse vaivata päätään mellakoilla ja mielenosoituksilla. Nuorilta katoavat paineet edustaa jotain tiettyä suuntautumista, koska yhteiskunta voi viimein viestiä kummankin suuntautumisen olevan ok. Yhteiskunta myös mahdollistaa viimeinkin sen, ettei rakkautesi vie sinulta oikeutta saada samoja juridisia oikeuksia, kuin heteroilla. Sekö ei ole tärkeää? Muuta Afganistaniin sitten.

"Nokun ei vaan voi!"
Kohtapa voi!

Ihan oikeasti. Tämä laki ole riistämässä heteroiden oikeutta mennä naimisiin, vaan ainoastaan sallimassa samansukupuolisten avioliiton. Tästä ei seuraa kolmatta maailmansotaa (ellemme nyt välttämättä vedä tykkejä nenäämme).Tästä seuraa vain se, että toisiaan rakastavat mies- ja naisparit pääsevät viimein sanomaan toisilleen "Tahdon".

Kaivakaamme päämme sieltä pensaasta ja käyttäkäämme aivojamme niin, kuin niitä on tarkoitettu.

Ja kyllä. Olen kristitty ja hetero.
Tasa-arvoinen avioliittolaki ei kutita minun persettäni negatiivisesti tai ole minulta millään tapaa pois. Minä haluan, että jokaisella lesbo- ja homoparilla olisi samat oikeudet kuin minullakin. Sitä kutsutaan edistykseksi, inhimillisyydeksi ja tasa-arvoksi. Tervetuloa 2010-luvulle.

Mielipiteitä on monia, ymmärrän sen. Ei ole silti oikein kieltää toisilta jotain vedoten vanhoihin tai ahdasmielisiin uskomuksiin - varsinkaan tässä nopeasti muuttuvassa ja globalisoituvassa maailmassa. Jos vedit herneet nenääsi blogikirjoituksestani, ole hyvä ja mene tekemään niistä hernekeittoa, tähän valittaminen ei asiaa muuksi muuta.

ULOS LOKEROISTA

Optimisti, pessimisti, feministi, realisti, opportunisti, masokisti, sovinisti, alkoholisti, sadisti, humanisti, rasisti...

Mikä ihmisillä on näiden nistien ja listien kanssa? Sen lisäks että me listitään ihan päättömästi toisiamme, jokaisella on kauhea hinku tunkea itsensä tai toiset johonkin lokeroon.
Pitää olla leima otsassa kadulla: " mutku mun mielestä se lasi vaan oli puoliksi täysi." Eikä oo mitään saumaa, että se lasi vois joskus olla puoliks tyhjä. "Ei, se ei vaan ole." MUTTAMUTTA, täällä on yksi eriävä mielipide! Lasin olemus riippuu siitä, mitä siellä on. Se on puoliksi täysi kun siellä on jotain pahaa, koska "sun pitää juoda vielä noi loput tosta". Puoliksi tyhjä kun siellä on kaljaa/maitokahvia/pepsi maxia. Kai tästä joku viisas vääntäisi mut pessimistiksi, mutta kiitos mä kieltäydyn tällä kertaa tästä tarrasta.

Eikä tää koske pelkästään sitä lasin tilannetta, vaan tää menee niin kaikkeen. Ootko fitnesspupu vai sohvaperuna, ootko hetero vai tykkäätkö parhaasta kaveristas ja pikkuserkustas. Ootko sä ruma vai kaunis, tyhmä blondi vai kuuma punapää. Ooksä duunari vai sen duunarin isopomo. Onks sulla lapsia vai ooksä joku lapsenvihaaja? Kaikesta mitä sä teet, kaikistä sun mieltymyksistä ja ajatuksista saat sen saamarin leiman naamas. Oli ne sun teot, sanat tai ajatukset sitten jostain ala-asteelta, niin ne seuraa sua vielä aikuisenakin. Ainakin jos vähän kärjistetään, jotta päästään asian ytimeen.

Minä, minä oon milloin mitäkin. Mukaudun tilanteeseen, kuljen omalla aallonharjallani. Katon kaikkea ympärilleni avarakatseisesti, kieltäydyn olemasta ahdasmielinen ja ottamaan mitään tiettyä tarkkaa sosiaalista leimaa otsaani näiden näppyjen seuraksi. Mä oon Siiri, mun lasi on täysi tai tyhjä riippuen siitä, mitä siellä on. Tai voi se riippua päivästäkin, tai sitten mielialasta... tai lasista. Mä oon realisti jos mielikuvitukseltani ehdin ja haluan, ja mahdollisuuksista otan vaarin aina jos jaksan. Alkoholisti oon varmaan viiden vuoden päästä, samoin toivottavasti se humanisti. Sadistiks en jaksais ruveta, rasistiks vielä vähemmän. Joskus haluun olla feministi, mut yhdyn isäni sovinistivitseihin naurulla. Mä tykkään ihmisistä, pidän myös porkkanoista ja nukkumisesta. Joskus katson pesukoneen pikaohjelmaa kun en parempaa tekemistä keksi.
Mut mitä siitä, se tekee mut onnelliseksi.

Mä laajennan tätä ajatusta vielä vähän lisää. Oo just se, kuka sä haluat olla ja muista olla ihan pirun ylpeä siitä. Jokainen aamu, jokainen ilta. Pyri kasvamaan ulos näistä lokeroista. Muutos lähtee susta itsestäs, joten yritä nähdä muiden ihmisten ominaisuudet vahvuuksina. Ehkä sun ympärilläkin ihmiset alkaa muuttumaan.
Se, ketä pidät sihteerinä tai nörttinä - yritän nähdä se älykkäänä, tunnollisena..
Se, ketä pidät rumana - nää se persoonallisena.
Se, kuka susta on kauhee lepakko koska se halailee kaikkia kavereitaan - nää se hellänä, rakastavana.
Se, ketä pidät liian äänekkäänä - nää se sosiaalisena.
Ja se porukan ärsyttävin, joka esittää joka tilanteessa - nää se potentiaalisena näyttelijänä.
Meillä kaikilla on tarina, etkä sä tiedä toisten tarinoita, mut jokainen ilkee sana tai nimi saattaa oikeesti pilata toisen hetken, päivän tai viikon. Jokaisesta sanasta jää toiseen jälki. Mieti siis kahdesti.

Loppupeleissä koen vaan tälläisen itsensä lokeroiminen ahdistavaksi. Sellainen pikkukolo rupee pidemmän päälle vaan aiheuttamaan ahtaanpaikankammoa. Miks jokainen ei saa olla just oman elämänsä ihanmikätahansa-listinisti?

Alkujaan tää teksti lähti vaan siitä, että mä oon kyllästynyt näihin sosiaalisiin leimoihin meidän otsissa. Ensinäkin, niistä jää pitkäaikaiset rusketusrajat - sä et pääse sun vanhasta leimasta kovinkaan nopeasti eroon. Toiseks, miksi pitää ahtaa ihmisiä lokeroihin. Ei me eletä missään hyllyköissä tai pyramideissa - vaikka noi neuvostoliittoaikaiset lähiökerrostalot niin kovin niiltä näyttääkin. Ei kukaan oo toista parempi olemalla optimisti - tai epänisti.

Tää makasi tuolla luonnoksissa aikansa, mutta sain tän kuitenkin julkaistua hyvään saumaan, koska Suomen lukiolaisten liitto aloitti #kutsumua kampanjan. Eli ihmiset laittaa kuviin paperille mihin lokeroon niitä on yritetty ahtaa, vetää raksin päälle ja kertoo miksi haluaa tulla kutsuttavan käyttämällä tägiä #kutsumua. Haastan kaikki tän lukevat mukaan instagramiin ja haastakaa tekin kavereitanne mukaan. #nobullying

Mua on kutsuttu vaikka miksi. Mutta viimeaikoina lähinnä huomiohuoraks. Satun olemaan ihminen, joka haluaa vaikuttaa asioihin ympärillään ja osallistua. Tykkään puhua suoraan vaikeista asioista ja pidän eteenkin nauraa ja jakaa naurua ympärilleni. Oon ylpee siitä, kuka oon, mutta silti toivoisin, että mua kutsuttais ennemmin aidoks kuin huomiohuoraks. On noita nimityksiä tullut vastaan siis muitakin. Näitte ne yllä.

Edit. Sain tossa äskettäin eriävän mielipiteen siitä, että sihteeri ei ole loukkaus. Kyllä se itseasiassa on, jos kuulet sitä jatkuvasti satunnaisilta miehiltä, jotka samaan lauseeseen lisää että voin pudottaa mun kansioni lattialle kunhan nostan sen niiden edessä. Työsuhde-etuihin kuuluu kuulemma myös se, että saan maata mahallani niiden tietokonepöydällä, samalla ku ne vetelee mua takaapäin. Joten kyllä, sihteeri on loukkaus silloin, kun mua pidetään aivottomana seksiobjektina, jolla ei oo tunteita.