10-vuotissuunnitelmani

Olen tosi huono elämään hetkessä, tykkään aina suunnitella asioita valmiiksi pitkälle tulevaisuuteen ja sen jälkeen toteuttaa suunnitelmani. Siispä onkin hyvin harvinaista kuulla suustani että "noh, katsotaan päivä kerrallaan". Niinä optimistisuuden tähtihetkinä on herättelevää ja maanpinnalle palauttavaa saada Emilialta kummeksuva katse ja murahdus "kuka olet ja mitä olet tehnyt Siirille." Suunnittelukykyni takia olenkin todella huono joustamaan suunnitelmistani - ellei se sitten koske työntekoa, joka on ainoa poikkeus. Rahan eteen olen aina valmis tekemään myönnytyksiä positiivisessa suhteessa...heh.

Ei varmaankaan tule ihmetyksenä, että olen tehnyt itselleni erinäköisiä 5-, 10- ja 20-vuotissuunnitelmia. Uhkun innosta ja kauhusta, kun paljastan teille kymmenenvuotissuunnitelmani. Nyt kun se tulee julkiseksi, paineet kasvavat ja suuruudenhulluuteni paljastuu.

Vuonna 2025:

1. Asun joko a) av(i)omiehen kanssa (joka on tietenkin insinööri) tai b) asun hiukan erilaisessa asunnossa joko ulkomailla tai sitten täällä Turussa.

2. Olen joko a) kokenut vaihto-oppilasvuoden tai ja b) olen käynyt New Yorkissa, Karibialla, ja reppureissaamassa Euroopassa.

3. Joko olen valmistunut yliopistosta filosofian maisteriksi ja mahdollisesti teen väitöskirjaa.

4. Olen joko journalisti jossain kivassa lehdessä, kuten esimerkiksi Hesarissa, tai jossain ulkomaalaisessa huippumediassa (ei ainakaan missään Valkeakosken Sanomissa, pliis.) tai sitten olen lukion äidinkielen lehtori. Tai rehtori. Tai sitten kelpaisi joku ulkomaankirjeenvaihtajakin?. Tällaisia kevyitä pikkuisia unelmia.

5. TAI sitten teen töitä. Jotain töitä. Siivoojakin kelpaa.

6. Osaan keittää perunoita ja täydellistä riisiä & pastaa. Lisäksi osaan paistaa pihvin.

7. En ole pipokireä perfektionisti.

8. Minulla on ainakin kaksi tatuointia.

9. Olen adoptoinut Kiinasta tyttären ja näin lunastanut lupauksen, jonka lausuin joskus 10-vuotiaana.

10. Olen selättänyt syömishäiriön lopullisesti ja elän tavallista elämää mielialahäiriöni kanssa...

11. Osaan puhua sujuvaa ranskaa, lisäksi osaan vähän italiaa ja olen opetellut saksan alkeet uudelleen.

12. Matkustelen usein (av(i)omieheni/koirani/lapseni kanssa).

13. Olen itsevarma.

....

Ajattelin tästä tulevan vähintään pienen raamatun mittaisen, mutta en oikeastaan keksi tähän enempää. Hassua.

Maailman paras bataattikeitto

Rakastan bataattia. Ranskalaisina, uunissa fetan ja punasipulin kanssa, keitoissa... you name it!

Pari viikko sitten menin ja kehittelin uuden bataattikeitto-ohjeen kahdesta tai kolmesta eri reseptistä. Yleensä olen vain keittänyt bataatit (ja ehkä sipulin) ja sitten soseutan sekä heitän mukaan kermaa. Olipa kerran päivä, kun tein jotain ihan uutta.

Aluksi koko ohje saattaa tuntua hassulta; kuka laittaa appelsiinia suolaiseen keittoon? Tai kardemummaa? Mutta usko minua, appelsiini sopii bataatin makeuden kanssa oikein mainiosti yhteen. Kardemumma tuo mausteisuutta ja inkivääri puolestaan antaa pienen potkun. Kookoskerma tuo täyteläisyyttä ja linssit kaivattua ruokaisuutta. Tätä ohjetta kannattaa kokeilla - itse en ainakaan aio enää syödä bataattikeittoa millään muulla tavalla.

Aurinkoinen bataattikeitto kardemummalla

n. 500g bataattia
1   iiiiiso porkkana
1   iso sipuli
1   tl kardemummaa
1-2   tl kuivattua inkivääriä (tai jos tuoretta löytyy, niin sitä raastettuna)

2   dl tuorepuristettua appelsiinimehua TAI yhden ison, mehukkaan appelsiinin mehu
2   dl kookoskermaa (itse käytin kevytversiota)
1   l   kasvislientä
1½ dl punaisia linssejä huuhdeltuna

Kuori sipuli, bataatti ja porkkana. Leikkaa pieniksi kuutioiksi. Kuumenna pannulla tilkka öljyä (oliivi/rypsi/kookos) tai jos haluat; nokare voita. Kuullota bataatteja, porkkanaa ja sipulia pannulla inkiväärin ja kardemumman kanssa niin, että sipulit ovat kuullottuneet kunnolla.

Lisää sitten appelsiinimehu, kasvisliemi ja osa kookoskermasta, sekä linssit kattilaan. Anna kiehua niin kauan, kunnes linssit ja bataatit ovat kypsiä. Soseuta ja lisää loppu kookoskerma.
Lisää hitunen suolaa, esim. yrttisuolaa, aromisuolaa tai normisuolaa. Lisäksi paprikajauhe ja chili toimivat hyvin! Jos makuelämys kaipaa lisää potkua, lisää kardemummaa tai inkivääriä - meitä on moneen laivaan.

VINKKI! Jos haluat hifistellä koristelun kanssa, tee vielä ruisleipätikkuja keiton kylkeen. Eli viipaloi vaikkapa yksi reissumies pieniksi viipaleiksi tai kuutioiksi. Kuumenna pannulla voi/öljy ja ruskista leipä mukavan rapeaksi. Viimeistele ripauksella suolaa, jos mielit. Valmis leipä kannattaa jäähdyttää talouspaperin päällä, niin ylimääräinen voi imeytyy paperiin. Ei muuta kun keiton päälle! (Omani olivat niin hyviä, että ne katosivat jo ennen keittoon päätymistä)

Proteiinia saa lisäämällä annokseensa raejuustoa!

Tarjoa keiton kanssa esimerkiksi sämpylöitä! Itse hemmottelen itseäni aina bataattikeiton kanssa, ostamalla lidlistä kurpitsansiemensämpylän. Joskus teen todella rapeita sämpylöitä kylkeen, niistä tulossa ohjetta mahdollisesti myöhemmin tällä viikolla :)

Nomutta, tänään onnistuin taas yllättämään itseni positiivisesti: minulla on sittenkin nukkumiskykyjä, harmi vain että ne ilmestyvät yläkerran maanantaibileiden jälkeisenä aamuna ja juuri silloin kun "suljen silmäni vain hetkeksi, jotta särkylääke ehtii vaikuttaa ja voin lähteä luennolle". Tulipa sellaiset neljän tunnin päiväunet - heräsin sopivan reilusti luennon loppumisen jälkeen. 

Nyt kumminkin kotona kuumeen ja yskän kourissa. Kannattaa aina mennä puolikuntoisena lenkille, niin saa mukavan paineisen kivun tuohon keuhkojen yläosaan. Kannattaa kokeilla, jos on idiootti kuten minä. Noh, parhaiten oppii kantapään tai yskän ja keuhkojen kautta.

Ihme kyllä, nyt kun olen kipeänä maistuvat taas kouluhommat, esseet ja työnhaku. Mun toiminnassa ei vaan ole mitään järkeä. Eilenkin söin koko päivän vaikkei ollut edes nälkä. Illalla hain vielä jäätelöä kadun toiselta puolelta Siwasta. Sitten siinä pohdin että mitä vittua nyt taas. PMS ja kipeäksi tuleminen eivät sovi yhteen (t. mahani on turvoksissa). Tänään ei sitten olekaan tehnyt mieli mitään muuta kuin muumimamman voimajuomaa.

Viskibassoiset örinät Turusta, suojautukaa flunssalta! ♥

Tell me who I have to be, to be the one beside you dear

What shall be our destiny?

To find true love, or tragedy

If you see me runnin'

Through the streets I'm callin'

Into love I'm fallin'

Katie be my darlin'

---

Tell me who I have to be

To be the one beside you dear.

Ärsyttää. Olen niin onnellinen, keväinen ja tyytyväinen kaikkeen, että mikään opiskeluhomma ei houkuta. Yhtään. SIIS YHTÄÄN. Olen muun muassa etsinyt hömppämusaa ja istunut netflixissä. Ja siinäpä se.

Mutta kaiken hattaraisenkin keskellä. olen kova ihmettelemään asioita (ja sitten esittämään niistä tulkintoja, jotka tietenkin ovat aina oikeassa)....

Yleisesti ihmettelen, miten mulla ei voi luonnostaan olla ruskeita silmiä. Äidin ihanat nappisilmät olis olleet niin kovin kivat - hitto että veli sai ne! Tai isän siniharmaat, jotka muistuttaa merta. Sen sijaan multa löytyy vihreänruskeat silmät, joita kaikki aina luulee ruskeiksi. Mutta kun tiedän niiden olevan muuta. Tosin, englanninkielinen määritelmä niille on hazel green eyes - paljon parempi kuin oma suomenkielinen "ripulipaskan väriset silmäni". Tästä voimme päätellä, että kaikki kuulostaa englanniksi hienommalta. Onneksi on myös filtterit, joilla voin leikkiä ja esittää olevani ruskeasilmäinen.

MUTTA! Esimerkiksi tänään olen ihmetellyt, miten voi olla mahdollista että kolme viikkoa putkeen yritän mennä samalle maanantain luennolle kaksi tuntia liian aikaisin. Selitys oli se, että MINÄ en ole ajoissa, yliopisto on vain myöhässä. Toiseksi ihmettelen miten voin hiuksia värjätessä saada enemmän hiusväriä niska- ja selkäkarvoille. Mutta tähänkin totesin olevani vain edelläkävijä, mahongin väriset selkäkarvat ovat juuri tulossa muotiin...

Olen myös jo pidemmän aikaa ihmettelyt miten erilaisia kaksi eri sukupuolen edustajaa voivat olla ajattelutavoiltaan ja viestintäperiaatteiltaan. Ihmettelen sitä, miten miehillä voi muka olla niin paljon vaikeuksia tajuta meitä naisia. Mehän olemme täysin yksinkertaisia;

Jos sanon ei, on suuri mahdollisuus että tarkoitan kyllä.
Jos sanon en tiedä, se tarkoittaa että tiedänpäs.
Jos sanon joo, on suuri mahdollisuus että tarkoitan ei.
Jos sanon "mene vain", tarkoitan "mene vain ja pala sitten helvetissä."
Jos sanoin "(kaikki) ok", (kaikki) ei todellakaan ole ok.
Jos sanon "ihan sama", se ei ole ihan sama.
Jos laitan "lol", en naura persettäni irti naurusta.

Hah = helvetin hauskaa
Haha = naurahdin sisäisesti
Hahahaha = saatoin nauraa

Jos laitan "aha" = olen pasiivis-aggressiivinen.
Jos laitan "jaha" = kyseenalaistan toimintasi.
Jos laitan "rautatieasemlta menee huonosti busseja viideltä", tarkoitan "hae minut". 
Jos laitan "täällä on kylmä", tarkoitan että sinun pitää tulla lämmittämään.

Jos viesteissäni ei ole hymiöitä, olen joko a) vihainen b) kiireinen c) en kiinnostunut sinusta.

Jos vastaan pelkällä :) hymiöllä, joku on pielessä ja suosittelen, että selvität heti mikä se on.
Jos laitan :----), vittuilen.
Jos laitan ♥, tarkoitan sitä (run while you can!).
Jos laitan <3 vittuilevan viestin perään, poltan sieluasi juuri helvetissä.

Jos en laita viestiä, minusta tuntuu että ahdistelen sinua ja odotan sinulta viestiä. Tai sitten minua ei kiinnosta. Tai sitten jäin pesukoneen vangiksi ja nyt makaan sängyn alla ja syön jäätelöä.

Niin ja oikeastaan säännöt ovat erilaiset jokaisen kohdalla. Joten niin, ehkä pikkuhiljaa alan ymmärtää miesten ja naisten eron olevan se, että miehet sanovat mitä tarkoittavat. Ja myös ymmärtävät kaiken lukemansa täysin suoraan. Naiset taas etsivät kaikesta piilomerkityksiä ja ylianalysoivat kaiken. Plus, että me naiset puhumme piilomerkityksin. Huoh.

Mutta silti. En ymmärä, miten kaikesta saa hankalaa.

Olen myös miettinyt sitä, miten helppoa on viimein olla oma itsensä. Kaikkine puolineen. Miten olen voinut jaksaa monta vuotta rämpiä jossain ihan kuin jonkun toisen elämässä, ihan kuin jonain toisena... Ja nyt olen minä. Onnellinen, iloinen ja lämmin. Mutta en oikeasti tällä kertaa avaa tätä tämän enempää. Netflix kutsuu.

 Ja jottei tän postauksen laatu nyt ois varmasti liian korkea, niin antaa mennä pari random kuvat tammikuulta.



Kuulemisiin, ihmiset!

Kotihaikeutta

Muistan erään syksyisen päivän, kun lähdin tentin jälkeen Valkeakoskelle. Tarvitsin vähän aikalisää ja laatuaikaa äidin kanssa. Oli ihana vain olla ilman huolia siitä, mitä laittaisin ruoaksi tai mitä minulla on varaa ostaa kaupasta - kuten aina, kun palaan kotiin.
Muistan tuolta reissulta, miten ihana oli käydä uimassa ja lukiolla. Miten ihana oli päästä ajamaan autoa ja nukkumaan vanhassa sängyssäni. Kerrankin minua ei ahdistanut olla Koskissa, tuntui itseasiassa pahalta lähteä takaisin Turkuun (se kylläkin muuttui kun pääsin takaisin kotiin. Oma rauha, oma vapaus!)
Sain olla hetken taas lapsi ja äiti pääsi hyysäämään jotakuta muuta kuin iskää. Nyt on vierähtänyt jo yli kuukausi siitä, kun viimeeksi kävin kotona. Aika vähän haaveilla siitä, että olisi aikaa palata kotiin.

 

Ilmeeni, kun tajusin pääseväni itsestääntäyttyvän jääkaapin talouteen!

 

Kotona olemisessa parasta on nolo, mukava yöpuku!

 

Lukuintokin löytyi taas! Tosin kotona se vähän katosi uudelleen...

Kotiinpaluun seuraavana aamuna äiti jo oli oven takana toisen ruokakuljetuksen kanssa. Se oli tosin suunniteltu juttu. Oli mielttömän hauskaa viettää äidin kanssa päivää Turussa, näyttää koulu ja käydä syömässä ja kahvilla. Tuntuu ihan erilaiselta saada äiti Turkuun, kun olla itse poissa täältä. Se piristi mielettömästi varsinkin kun olin ollut monella tapaa lipumassa ahdistukseen ja masennukseen.

Äidin kanssa on ihanaa mennä syömään! 

Nyt sitä tajuaa, miten paljon vanhemmat oikeasti merkitsevät. Huomaan miten paljon uhrauksia vanhempani ovat tehneet, ja tekevät edelleen eteeni. Toivon, että osaan tulevaisuudessa olla samanlainen vanhempi. Olen muutamissa jutuissa toki eri mieltä ja muutamat asiat haluan tehdä eri tavalla, mutta pääpiirteissään kuitenkin. Varsinkin äitini on tehnyt eteeni niin paljon ja kantanut huolistani niin monta niskassaan, että en enää tiedä miten kiittää. Aina hän asetti minut ja veljeni kaiken edelle, esimerkiksi joka kerta kun olimme kipeänä hän oli kotona kanssamme kyseenalaistamatta sen enempää. Vaikka äiti oli töissä Tampereella, oli yhdestä puhelusta kiinni saada äiti kotiin hoitamaan sairastajaa. Kun asuimme vielä Kotkassa, vietin suuren osan ajasta äidin kanssa kaksin kotona koska töitä ei silloin oikein irronnut. Äiti kulutti aikansa ompelemalla nukelleni vaatteita tai leikkien kanssani. Sen takia ja siitä lähtien olemme varmaan aina olleet äärettömän läheisiä.

Edelleen äiti tekee uhrauksia puolestani, vastaa jokaisen itkupuheluun ja stressiviestiin. Itkee kanssani, nauraa vitseilleni. Ajaa Turkuun vain tuodakseen viltin ja maton, jotta saan kotiin väriä tai maksaa kauppareissulla ruokaostokseni, lähettää parikymppiä tai antaa lähtiessä kouluruokarahat seuraavaksi viikoksi. Whatsappailen äidin kanssa joka päivä, monta kertaa päivässä. Soittelemnme aina, kun siltä tuntuu. Vieläkin äiti sanoo, että Valkeakoskella on aina paikka minulle. Äiti on paras ystäväni, yksi niistä monista. En tiedä onko olemassa asiaa, josta en voisi äitini kanssa puhua.

Vaikka lapsuuteni ja teini-ikäni ei muuten ollut siitä onnellisimmasta päästä, vanhempani ovat tukeneet minua aina. Tottakai olemme ottaneet yhteen, mutta se kuuluu asiaan. Olen kolistellut raja-aitoja ja paiskonut ovia, sanonut pahasti ja lähtenyt kesken riitojen ulos. Silti, vanhempani ovat kestäneet kaiken. Olen ollut pohjalla, olen ollut pilvissä ja aina vanhemmat ovat ohjanneet, neuvoneet, tukeneet. pitäneet huolta. Kuten aiemmin sanoin: toivon, että minusta tulee samanlainen vanhempi. Samanlainen äiti. Kiitos äiti ja isä ♥

Auringonlaskuja ja -nousuja

Yksi sunnuntai, yksi kävely pitkin jokinrantaa auringon laskiessa. Jälleen uusi syy rakastaa tätä kaupunkia vielä enemmän. Auringon laskiessa jokirannan taianomaisuus tulee vielä paremmin esiin! En todellakaan haluaisi olla missään muualla. Turku on kotina ihan ehdottoman paras.

Aurinkosyleilyssä jokainen rakennus näyttää kauniilta ja kävelyllä tuntui ihan kuin koko kaupunki olisi heijastumaa jostain lasten kuvakirjan sivuilta. Hetken jo toivoin päässeeni narniaan. En sitten tiedä johtuuko kaupungin kauneus vain omista silmistäni, vai siitä että kevät tuntuu ilmassa päivä päivältä vahvemmin. Oli se kumpi tahansa, kelpaa minulle!

Huono puoli siinä, kun kirjoittaa blogiin aina kauhean rajuja asioita on se, että kun elämä on tavallista ja yllätyksetöntä, ei ole mitään kirjoitettavaa - mitään mikä erottuisi edellisistä postauksista. Elämäni on nyt juuri sitä, mistä olen haaveillut iät ja ajat. Tavallista ja onnellista. Mielialanheilahtelut alkavat ilmesesti tasoittua, sillä en enää koe lentäväni kummassakaan ääripäässä. Toisaalta, tiedän kyllä että pieniä pomppuja on aivan pian tulossa matkaan. Eihän mikään kestä ikuisesti :)

“Never give up on someone with a mental illness. 

When "I" is replaced by "We", illness becomes wellness.” 

― Shannon L. Alder

Tänään päätin jäädä sänkyyn ja jättää luennon väliin (hyvällä omallatunnolla). Olen viikon verran tapellut flunssan ja katoavaisen opiskelumotivaation kanssa, joten ajattelin pyhittää koko päivän itselleni. Mutta niin siinä taas kävi, että opiskelumotivaatio iski silloin, kun sitä vähiten odotti ja aamulla aloin tiivistää Estetiikan tentin kirjatiivistelmää käsitekartaksi. 

Lisäksi eilen tajusin illalla olevani niin ultraväsynyt ja ajatuksissani, että tehdessäni jauhelihakastiketta laitoin liikaa vettä, ja kun lisäsin jauhoja löysään kastikkeeseen, unohdin siivilöidä ne, jolloin kastike muistutti enemmän ripulia. Sen jälkeen ajattelin pelastaa kastikkeen siivilöimällä sen kokonaisuudessaan. Lopulta tajusin siivilöiväni sitä suoraan viemäriin, koska kattila numero kaksi oli vielä kaapissa.... Noh, sain minä sitten jonkinlaisen kastikehärpäkkeen tehtyä - onneksi...

Tänään on luvassa Oscar-gala -bileet kera Emilian! Palaillaan ;)

Mitäpä ei (proteiini)pannari korjaisi?

Aktiivisesti liikkuvan opiskelijan elämä saattaa muotoutua välillä ruokailujen suhteen vähän ongelmalliseksi.
Yliopistoliikunnan monet tunnit sijoittuvat iltapäivään jonnekin neljän ja seitsemän väliin. Sen takia monesti päivällinen jää itselläni suhteellisen pieneksi. Syön ison aamupalan, tukevan lounaan ja sen jälkeen elän välipaloilla. Jumpan jälkeen kotiin tullessa, joskus siinä kahdeksan aikaan, alkaa olla jo aika nälkä. Myönnän ja tunnustan kuitenkin laiskuuteni siinä, että kahdeksalta ei oikein inspaa enää aloittaa varsinaista ruoanlaittoa. Sen takia vannonkin iltapalan suhteen proteiinilettujen nimeen (yhtenä osana)!

Monesti teen koko taikinan valmiiksi jo aamulla, ja jätän sen jääkaappiin "turpoamaan".

Banaani-suklaaproteiinilettu!

1 kypsä banaani

1 muna tai 2 valkuaista

1 rkl puurohiutaleita

1 tl makeuttamatonta kaakaojauhetta (sitä karvasta, jota käytetään leivonnassa

1 tl hunajaa / makeutusjauhetta

1/4 dl suklaaproteiinijauhetta (itse käytään soijaproteiinia)

En ole ihan varma näistä mitoista, koska harvemmin oikeasti mittaan mitään. Jos taikina tuntuu löysältä, lisää proteiinijauhetta tai puurohiutaleita.

Muussaa banaani. Lisää kaikki muut aineet ja sekoita kunnolla! Jätä jääkaappiin hetkeksi tekeytymään.

Kuumenna pannu ja öljy (jotkut laittavat voita, toiset kookosöljyä ja minä sitruunaoliiviöljyä).

Rasvan ei tarvitse ihan tiristä pannussa, koska olen huomannut että jos pannu on tulikuuma kun sinne lätkäisee tuon taikinan, lettu palaa, mutta ei kypsy kunnolla, jolloin se käännettäessä hajoaa.

Laita pannulle lusikalla joko pienempiä lettuja tai sitten kaada taikina kokonaisena pannulle. Levitä se ohuemmaksi, jolloin se kypsyy tasaisemmin. Alenna lämpöä ja anna letun kypsyä.

Kun lettu on hyytynyt reunoilta, voit kääntää sen. Iso lettu kannattaa kääntää lautasen kautta. Pienemmät onnistuu kääntää paistinlastalla ja veitsellä (älä naarmuta pannua.)

Valmiin letun päälle sopii mm. hunaja, vaahterasiirappi, marjat. Lisäksi raejuusto, rahka, jugurtti tai jäätelö. Jopa hillo tai marjasose. Bonnen soseet ovat ihan loistavia (kalliita, mutta loistavia!)

Tämän lisäksi syön iltapalalla myös hedelmän, pari porkkanaa ja rahkaa (vaikka olisinkin laittanut letullekin rahkaa, kyllä) ja juon proteiinijuomaa. Lisäksi ruisleipää.


Tällainen lätty maistuu hyvin myös esimerkiksi 10 kilometrin lenkin jälkeen rahkan, raejuuston ja marjojen kera. Ruoka on voimaa! Palautusruoka on ihan yhtä tärkeä kuin se ennen liikuntasuoritusta tapahtuva hiilaritankkaus. Jos ei muista syödä palauttavaa ruokaa raskaan liikunnan jälkeen, saattaa aiheuttaa vaan lihasten ajautumisen tilaan, jossa ne vain syövät itseään. Joten siis. Muista. Syödä.

Oma prinsessapäiväni 2013

Tuntuu hassulta ajatella, että tänään kun jälleen uudet prinsessat tanssivat vanhojentanssejaan, omistani on vierähtänyt kaksi (2) vuotta!! Mihin tämä aika oikeasti katoaa?

Muistan oman päiväni ja valmistelustressin vielä kirkkaasti. Mekkoni oli toinen laatuaan; ensimmäisen hankin vuotta aiemmin, mutta sitten laihduin siitä niin paljon, ettei se ollut enää edes pienennettävissä. Lopulta ostin marraskuussa toisen mekon netistä, ja siihen rakastuin todellakin. Muokkasin sitä hieman itse; vyötärön ja helman paljetit lisäsin ja kukkien paikkoja muuttelin.

Aamulla En mennyt kampaajalle tai mekkiin - tein ne itse. Geelikynnetkin laitoin itse. Pari päivää ennen vanhoja sain migreenin ja seuraavana päivänä mahataudin. Olin kipeänä vielä edellisenä iltana, joten vanhojen aamuna ei olonkaan ollut vielä mikään loistavin. Lisäksi elin tällöin aikaa, jota jälkeenpäin kutsun "mustaksi ajaksi". Voin tuolloin todella huonosti, enkä näytä tarveeltä vaikken ole edes laihimmillani. Olen kuitenkin riutuneen näköinen, onneksi tuo elämänvaihe alkaa olla takanapäin.

Vanhojen aamuksi olin suunnitellut hienon kampauksen toteutettavaksi, mutta sitten loppujelopuksi vaan kiharsin ja pinnitin hiukset nopeasti paikoilleen. Ei oikeastaan kiinnostanut. Meikin tein nopeasti - ihmettelen jälkeenpäin miten vähän minua kiinnosti kaiken sen jännityksen jälkeen. Jälkeenpäin katsoessani toivon, että olisin jaksanut panostaa vähän enemmän.

Mekon päälle minulla oli äidin vanha turkis, mummilta aikoja sitten saatu muhvi ja taisi olla vielä turkispillerihattu. Eli siis kävelevä täytetty eläin. Karkkien heittely oli hauskaa, kävin vanhalla ala- ja yläasteella. Ala-asteella vanhat leirilapset ja uimavalmennuksessa olevat lapset tulivat halaamaan ja kehumaan, että näytin oikealta prinsessalta. Se lämmitti.

Illan viimeinen tanssiesitys oli niin ihana, en olisi halunnut sen koskaan loppuvan. Muutenkin voisin ottaa päivän vaikka heti uusiksi! Vaikka jalkoja särki, heikotti, etoi ja päätä jomotti, oli mieletöntä pyörähdellä kaikkien nähtävillä ihanassa mekossaan. Kivun läpi jaksoi helposti tietäessään, että kyseinen tapahtuisi vain kerran elämässään. En tiedä koska tulen kokemaan samantyylisen tilanteen, ehkä sitten häissäni?

My insta

Viime aikoina blogia on vaivannut pieni kuvasaldottomuus, mutta sitäkin enemmän tapahtuu instan puolella. Tervetuloa seuraamaan elämän iloja, mut löytää sieltä nickillä @siirieveliina. Tässä nyt kumminkin muutamia kuvatuksia, jotka kuvaavat elämän viimeisiä tapahtumia. Osa löytyy instasta, osa ehkä ei. Ei aikahärjestyksessä koska haluan aiheuttaa harmaita hiuksia ja rikkoa aikajatkumoa.
Toim. huom. Eli koska olen tyhmä ja halusin saada saman kokoiset kuvat samoihin kollaaseihin. Ehehehe. Miten niin vähän liian tarkka?

Selfierintama

1. Vuoden eka meikitön selfie, oli pakko juhlistaa erävoittoa huonosta ihosta!
2. Hahaa, olin laittautunut erästä tapaamista varten, mutta sitten mut feidattiin. Pirun vihaisena tungin kuvan someen; minähän en turhaan laittaudu.
3. Vähän vanhempaa jostain tammikuun alusta. Ihana nähdä itsensä hymyilevän aidosti.
4. Taisi olla ensimmäisiä aamuja opiskelun aloittamisen jälkeen, ja edelleen hymy pysyy huulilla. Joskus elämä on niin hyvää!

Peiliselfiet

1. Tilaus H&M:ltä tuli tammikuun alussa ja oli pakko saada heti uudet lempparivaatteet päälle!

2. Tammikuun alulta tämäkin, ensimmäisen krapulan jälkeen nousin hohdokkaana takaisin elävien kirjoihin. Mäolenfenixlintu.

3. Viime viikon tiistailta ennen kouluun lähtöä. Tykkään siitä, mihin suuntaan tyylini on menossa.

4. Saman viikon maanantailta. Näytän happamalta, mutta olin juuri samana päivänä saanut uuden työpaikan neljän minuutin haastattelun jälkeen.

Sekalaista

1. Välillä tykkään vaan heittää instaan motivaatiokuvia; joskus pitää mennä paskan läpi loistaakseen vähän kirkkaammin.

2. Kygo on todellakin lyönyt mulla läpi! Tämä ja Firestone tuntuu päässeen kunnolla hittilistoille. Olin ihan banaaneina, kun kuulin firestonen Naantalin Aurinkoisessa tällä viikolla!

3. Onpas tämä vanha. Aivan tammikuun alusta, vuoden ensimmäinen ostos päällä...joka ei sen jälkeen olekaan päälle päässyt. Tämä pitää korjata!

4. Kiss Kiss Bang Bang. Edellisviikolla (?) lähetin pusuja keskiviikkoon! 

Nautintoja

 

1. Joululomalla Valkeakoskella käydessä pääsin todistamaan ihanaa aurinkoa kanavan yllä.

2. Tällä viikolla haaveilin Barcelonasta. Ehkä uusi työpaikka antaa mahdollisuuden tienata roposen jos toisenkin, niin pääsisin keväällä taas aurinkoon!

3. Nautintoihin kuuluu myös se, ettei aina pakota itseään luennoille, vaan jää makaamaan sänkyyn.

4. Nautintoihin kuuluu erityisesti kynsien lakkaaminen. En tiedä mitään muuta yhtä rentoututtavaa ja palkitsevaa liikunnan ja siivouksen lisäksi!

Valittuja paloja

1. Tiedättekö sen tunteen, kun joku selfie onnistuu tosi hyvin, ja teidän tekee mieli tyyliin tulostaa siitä lakana ja laittaa se seinälle? Nyt kävi niin.

2. Joinakin aamuina, koulumotivaatio on aivan kateissa.

3. Joinakin päivinä se taas kukoistaa kirkaasti! 

4. Joinakin iltoina tulee lakattua kynnet suurella vaivalla. Sitten kolhaiset märän lakan pöydän kulmaan ja tunnin homma lähtee saman tien poistoon. Noh, joskus toiste uudestaan tällaiset riikinkukot sitten :)

Nyt loppuvat jo otsikkoideat!

1. Tämä oli instassa throwbackina jonnekin sinne toukokuuhun 2014. Tuntuu, kuin kuvassa oleva ihminen olisi ihan joku muu. En enää edes osaa samaistua sen ihmisen ajatuksiin...

2. Elämäni eka livbox! Se oli sangen jännä kokemus. Jäin jopa miettimään joskos tämän tilaisi, mutta se sitten jäi. Mieluummin nautin netflixistä ja spotify premiumista ;)

3. Laatu on tosiaan leivänpaahdin. Noh, mutta tämä oli joku nukkumaanmenoselfie, joka ei syystä tai toisesta koskaan päätynyt somen ihmeelliseen maailmaan - ennen tätä!

Laittoman vanhaa

 

Nämä ovat jo Joulukuun puolelta, eli siis viime vuodelta (!)

1. Löysin ihanan biisin!

2. Otin selfieitä....

3. ...ja vähän lisää!

4. Ja kävelin tuomiokirkolle ja takaisin. Rakastan talvista (/kesäistä/syksyistä ja nyt myös keväistä) jokirantaa laittoman paljon!

Good life

Vaihto-oppilashakemus on viimein postitettu motivaatiokirjeineen. Nyt on tehty kaikki, mitä tehtävissä on ja on aika aloittaa stressaava osuus: odottaminen. Siinä en koskaan ole ollut kauhean hyvä. En tiedä tarkalleen kauanko joudun tässä piinassa elämään, mutta toivottavasti en ainakaan huhtikuuta kauemmin. Ihan jo senkin takia, että jos onni käy, minulla on ISO kasa hommaa hoidettavana - rahankeruusta lähtien. En malta odottaa!

Eilen Emilia huomautti minulle, että vanhoihin blogiteksteihini verrattuna on tapahtunut suuri muutos. Minua ei enää monelta osin tunnista samaksi ihmiseksi (ulkoisesti ja sisäisesti). Kun itse selasin tekstejä, huomasin itsekin tuon huiman muutoksen. Se on tapahtunut niin ajatusten, arvojen, asenteiden, kuin myön ulkoisen olemuksen tasolla. Olen tällä hetkellä todella tasapainossa olosuhteisiin nähden. Totta kai välillä kiukuttaa/turhauttaa, mutta en enää anna sen pilata koko päivää. Hetken päästä jo nauran maha kippurassa tai heitän huonoa läppää.

On jännää huomata, miten puolen vuoden yksinasuminen on muuttanut minua ja ajatuksiani. Suhteeni on eri ruokaan ja rahaan, vastoinkäymisiin, murheisiin ja huoliin. Suhtaudun eri tavalla myös onnellisuuteen. En enää usko sen olevan jotain saavuttamatonta, ulottumattomissa olevaa, abstraktia kultapölyä. Se on jotain, minkä olen oppinut saavuttamaan ja huomaamaan jopa huonoinakin hetkinä. Voisin väittää, että vuoteen 2015 on mahtunut ehdottomasti enemmän hyviä päivä, kuin huonoja. Itseasiassa - jokaikinen  päivä on ollut jollain tapaa hyvä. Ei sellainen maanisen hyvä. Sellainen...tavallisen hyvä. Sellainen, mitä muistan eläneeni joskus kaaaauan sitten, ennen kuin kaikki ongelmani alkoivat.

Kelailin yhtenä päivänä männäviikolla koulukiusaamista. Sitä helvettiä, mitä kävin läpi koko peruskoulun. Ei se ollut ehkä ulkopuolisille niin pahaa, mitä se oli minulle. Se oli vain jatkuvaa tunnetta, etten minä mahdu tai sovi joukkoon. Leikeistä ulos jättämistä, salaisuuksien levittelyä, nimittelyä, tavaroiden penkomista. Yläasteella tönimistä käytävillä, huutelua, tavaroiden viskomista, sanomisieni toistamista, nimittelyä... Lista jatkuu. Enkä ole todellakaan vielä päässyt siitä yli. Muistan vain, että joka ilta ala-asteella iltaisin minulla oli fyysisesti tosi paha olo. En olisi halunnut mennä kouluun ja siksi minua oksetti. Yläasteella aloin jo linstata ja olin jatkuvasti kipeänä. Uskoisin senkin johtuvan siitä, että olin jatkuvasti stressaantunut - miksipä en olisi ollut, kun tuntui että kaikki syrjivät.

Koulu oli ainoa mihin jaksoin keskittyä kaiken helvetin keskellä, Kiusaaminen oli itseasiassa yksi syy, miksi päättötodistukseni keskiarvo oli 9.333. Kiitos siis jokaisesta kahdeksasta kympistä♥ Ne ovat lämmittäneet mieltä, vaikka muistot peruskoulusta eivät.

Sain palautetta joulukuussa professorilta, etten osallistu tunneille tarpeeksi. Selitin sen johtuvan siitä, etten osaa olla luokassa, koska olen kokenut koulukiusaamista. Hän ei ymmärtänyt millaista helvettiä tarkoitin, mutta totesi "no, mutta silti." Silloin tuli vähän paha mieli, mutta samainen kokemus sai minut jälkikäteen tajuamaan senkin, että kiusaamisesta on jo aikaa. Nyt on minun aikani jättää se taakseni ja ottaa yliopisto uutena mahdollisuutena osallistua tunneille ja hankkia ystäviä - eikä käyttää sitä tekosyynä siihen, ettei tarvitse osallistua luennoilla. 

Ja itseasiassa tällä viikolla osallistuin aktiivisesti joka ikiselle luennolle, jolla istuin. Viittasin, reflektoin. Into syttyi, ja jaksoin koko viikon tehdä aktiivisesti kouluhommia kotonakin. Nyt viikonloppuna olen viimein aika lailla toimeeton, koska kaikki kouluhomat ovat tehtynä. Tuntuu aika siistiltä! Tunnen oloni todella energiseksi ja ahkeraksi, ja on kiva vain istuskella estetiikan kirjan parissa ryystäen kahvia.

Muutokset joita tapahtuu ympärilläni jatkuvalla syötöllä, ovat jotain aika suurta ja hienoa. Viimein otan askelia kohti sitä ihmistä, keneksi halusin kasvaa alunperinkin. Elämä alkaa voittaa. Siitä kiitän ehdottomasti Turkua, yliopistoa, läheisiäni ja ennen kaikkea Emiliaa. Tuollaista muumimamman kaltaista parasta kaveria ja ilopilleriä tarvitsenkin ♥

Yrttinen soijamakaronilaatikko

Opiskelijaruokailu ei ole oikeasti kauhean haastavaa - ellei sitten ole tehnyt itselleen rajoituksia ruokien suhteen.

Yksi opiskelijaruoan ehdottomista klassikoista on makaronilaatikko. Olen onnistunut korvaamaan sen ruokavaliossani soijamakaronilaatikolla. Oikean ohjeen löytäminen on tosin vaatinut hieman muuntelua, etsintää ja pohdintaa, mutta luulen nyt keksineeni hyvän ohjeen!

Yrttinen soijamakaronilaatikko (4 annosta)

200g tummaa makaronia

1,5dl tummaa soijarouhetta

3 dl   vettä

1       iso sipuli

3       pientä valkospulin kynttä

1       kasvisliemikuutio

1 tl    kuivattua basilikaa

1 tl    kuivattua tinjamia

1 tl    kuivattua ruohosipulia

tai muita yrittejä maun mukaan. Myös tuoreet käyvät, mutta tällä opiskelijalla ei ole varaa :(

Lisäksi soijaa, chiliä tms.

2dl    kevyttä ruokakermaa / kasviskermaa / maitoa

2dl    vettä

1       muna

Keitä ja valuta makaronit ohjeen mukaan.

Pilko sipuli ja hienonna valkosipuli. Kuullota ne öljyssä (itse vannon sitruunaoliiviöljyn nimeen, aromi on mieletön!). Lisää kuivatut yrtit ja paista hetki pannulla sipulien kanssa, niin että keittiöön leviää ihana yrttinen tuoksu. Murusta pannulle kasvisliemikuutio. Sitten lisää soijarouheet. Paahda niitä hetki pannulla niin, että ne saavat hieman tummemman värin. Lisää vesi pannulle, ja anna soijarouheen imeä vesi itseensä. 

Sekoita munamaito. Lisää joukkoon esimerkiksi yrittisuolaa, paprikajauhetta, chiliä, valkopippuria tms. Mistä nyt satut tykkäämään. Opiskelijaruoan ei tarvitse olla tylsää ja mautonta, käytä mielikuvitustasi! Kokeilemalla oppii, mitkä maut sopivat yhteen.

Voitele uunivuoka. Sekoita siinä makaronit, yrttinen soijarouhe ja munamaito. Halutessasi voit laittaa päälle esim. juustoraastetta. Paista uunissa 175 asteessa niin kauan, että munamaito hyytyy (about tunti). Anna vetäytyä hetki ennen tarjoilua.

Ja pikku vinkki! Vaikka kuivatun soijarouheen hinta saattaa aluksi kirpaista, on yksi pussi aika riittoisa. Olen nyt tehnyt omasta pussistani jo parit makaronilaatikot ja ison kasan pihvejä. Vieläkin näyttää olevan ihan runsaasti rouhetta kaapissa. Tämä siksi, että soijarouhe pitää aina turvottaa ennen käyttöä :) Kokeile toki!

Ihanat kamalat reidet

Lähes jokaisella naisella naisilla on yksi tai useampi kohta kehossaan, mitä kohtaan tuntee inhotusta ja jonka katsominen peilistä tuottaa aina ahdistuksen aallon. Minultakin löytyy sellainen kohta. Itseasiassa, se kattaa aika ison osan kehostani. Jalat - ja erityisesti reidet. 

Olen matkalla kohti itseni & kehoni hyväksyntää ja se, että inhoan näinkin suurta osaa kehostani pikkuhiljaa murustaa pohjaa koko itsensä hyväksymiseltä. Minun silmiini jalkani ovat liian isot, reidet liian suuret ja löllöiset. Sisäreidet erityisesti ovat suuri negatiivisuuden kertymäpesäke. Koen, että jalat ovat itseasiassa aina olleet yksi suurimmista esteistä itseni hyväksymisen tiellä.

Tunnen itseni todella epävarmaksi farkuissa tai muissa vaatteissa jotka paljastavat jalkojeni koon. Aamuisin saatan vaihtaa vaatteet monta kertaa sen takia, etten ole tyytyväinen reisiini. Katson jatkuvasti heijastuksista ja peilikuvista jalkojani, istuessani kyttään minkä verran tilaa vien penkistä. Kotona kyttään ja hinkkaan käsillä reisiäni toivoen niiden siitä jotenkin ihmeellisesti pienentyvän. Summa summarum, näen jalkani vain parina kasana läskiä.

Kaikki tämä juurtuu vaatekokojen ja itsensävertailun kautta siihen, että joskus elämäni varrella reiteni olivat pienet. Minulla oli reisivako. Ei se minua onnelliseksi tehnyt, mutta on vaikea niellä se ettei reisiäni ole tarkoitettu pieniksi ja hoikiksi - varsinkin kuin "kaikilla muilla" sellainen on. Tänään sitten viimein kyllästyin ajatuksiini, koska totuushan on, että itsensä jatkuva lyttääminen vie voimaa jaksamiselta. Päätin, että osoittaisin itselleni näiden reisien olevan hyvät - vieläkin paremmat kuin ne kukkakepit.

Edellisen kerran juoksin 10 kilometriä joskus puolisentoista vuotta sitten. Muistikuvani on, että se oli tuskaa: jalkoja poltti, kivisti ja ne meinasivat pettää alta. Päästä heitti, oksetti, heikotti. Muistan ajatelleeni, että "vielä tämä katu".  Muistan myös ajatelleeni "jos et jaksa juosta tätä matkaa, niin mihin susta sitten oot. Oot ihan luuseri, inhottava, turha." Tämän  jälkeen olen juossut toki lyhyempiä matkoja ja kävellyt 10 kilometriä helpostikin, mutta en juossut. En.

Tänään avasin google mapsin. Mittasin 10 kilometrin pituisen lenkin niin, että jos päättäisin luovuttaa, voisin hölkkäillä helposti kotiin. Latasin puhelimen ja tein motivaatiosoittolistan. Vedin juoksuvehkeet päälle. Ja arvatkaa mitä sitten tein? Minä juoksin. Koko matkan. Väsymättä. Luovuttamatta. Nopeammin, kuin olen juossut piiiitkään aikaan. Jalkoja ei polttanut tai särkenyt. En meinannut kuolla, oksentaa tai pyörtyä. Lähdin, juoksin ja vain hetkeltä tuntuneen ajan jälkeen olin kotona. Hikisenä ja onnellisena. Viimeisen kilometrin itseasiassa irroittelin juosten todella lujaa. Enkä kertaakaan juoksun aikana epäillyt itseäni....ja itseasiassa lopputuloksena olin juossut 11 kilometriä.

Ehkä jollekin tuo matka on joka aamuinen juoksulenkki, mutta minulle se oli itsensä ja ajatustensa voittamista parhaimmillaan. 

Ja arvatkaa mitä muuta tapahtui? Kotiin tullessani tuntui kuin jotkut harmaat lasit olisi poistettu silmiltäni. Peilistä ei enää löytynytkään enää kahta lihavaaa ja liian suurta, vääränlaista reittä. Sieltä löytyi kaksi vahvaa, voimakasta, lihaksikasta jalkaa, joiden avulla tiedän pääseväni minne tahansa. Nämä jalat ovat lihaksikkaat suuren työn takia - ne eivät ole läskistä. Ne ovat puhdasta voimaa. Ja mitä niihin perinnöksi saatuihin lättäjalkoihin tulee, tiedän nyt etteivät nekään ole niin pahat. Nekin jaksavat, oikeilla kengillä.

Tämä itsensä voittaminen oli kuitenkin enemmän kuin tapa tajuta jalkojensa voima. Se oli myös puuttuva palapelin palanen siihen, että tajusin miten paljon enemmän voimaa minussa virtaa oikeanlaisen, monipuolisen ja runsaamman ravinnonsaanin takia. Ja sen takia että pidän vapaapäiviä. Ja sen takia, että myös nautiskelen ruoan takia. Ja sen takia, että olen löytänyt voimaharjoittelun ihanuuden. Ja sen takia, etten stressaa niin paljosta.

Sillä, että tyydyn vähempään saankin paljon enemmän.