Kuntosalin kummajaiset

Kulutan nykyisin ihan kohtalaisesti aikaa yliopiston kuntosalilla, joka on pieni ja ahdas. Siellä sitä varsinkin tulee nähtyä varsinaisen tiivis otanta kuntosalilla käyvistä ihmisistä. Ajattelin tässä kieli poskella veistellä teille kivan kummajaisprofiilin yliopiston kuntosalia käyttävistä ihmisistä, perustuen siis omiin empiirisiin huomioihini. Tervetuloa vaan Turun yliopiston salille heh heh.

Mitäpä olisi kuntosali ilman sitä itsevarmaa treenaajaa? Joskus raja itsevarman ja itsensäpaljastelijan välillä on hiuksenhieno. Vilauttelija-Ville/Vilma saapuu salille paljastaen enemmän pintaa kuin on soveliasta (voitte kuvitella liian lyhyet shortsit sekä paidan, joka ei jätä mitään arvailujen varaan tai vaikka kummatkin edellä mainitut). Vaihtoehtoisesti hän paljastaa ylävartalonsa, riisuu paitansa kovan sarjan jälkeen, vilauttelee naisellisia avujaan liian pienessä topissa tai muuten vain nautti muiden hämmentyneistä katseista alkaessaan vetää vatsalihaksia paidatta keskellä salin lattiaa. Sukupuolesta riippuen saat sitten ihastella joko karvaista ylävartaloa tai urheilurintaliiveissä treenaavaa naista. Joskus käy niin huonosti, että kohdalle sattuu ihminen, jossa yhdistyvät molemmat. :/

Treeni-Tiina saapuu salille yllään Nikeä, Adidasta tai mikä nyt onkaan muodissa. Väripaletti on kohdillaan, samoin myös hiukset ja meikki. Kaikki muut jotka eivät ihan tämän tyylitietoisen mimmin silmää viehätä, saattavat saada osakseen pitkiä katseita meikattua nenänvartta pitkin.

Luuri-Lari on treenaamisen sijaan kiinnostunut enemmän puhelimen räpläyksestä. Hän kuluttaa treeniaikansa istuen laitteessa (muiden tukkeena) puhelin kourassa ja naputellen viestejä kavereilleen tyyliin: "Oon just salilla." Hienoa Lari, sulla on homma just hanskassa ja hanskat ihan hukassa - pientä hienosäätöä niin pääset treenaamisen pariin. Tällä kyseisellä ihmistyypillä on myös sisko nimeltään Selfie-Salla, joka sarjojen välissä ottaa itsestään kuvan jokaisessa kuvakulmassa jokaista someapplikaatiota varten. Pitäähän sitä keskittyä olennaiseen.

Muskeli-Make on salin kuningas, jolla on fyysiikat ja lihakset kohdillaan. Tämä ihmistyyppi vaikuttaa aggressiiviselta, sillä hän treenaa tosissaan rypyt otsalla. Hiki lentää ja painot huimaavat heikompien silmiä. Oikeasti Makekin on vain ihminen, mutta hän ei ole tullut salille luomaan ystävyyssuhteita, vaan hakemaan sitä oikeata fysiikkaa.

Oletko kenties joskus tavannut Muskeli-Maken pikkuserkun, jonka me monet tunnemme nimellä Ähisijä. Tämä ähisijä nostaa rautaa kuin heinää. Tietenkin elämää lyhyemmin sarjoin syntisen suurilla painoilla. Ja niiden kivikautisten huutojen, ähinöiden ja murahdusten seuratessa. Painotkin kuuluu viskoa lattialle lujaa. Noh, ainakin tiedämme, että Ähisijän keuhkot ovat kunnossa.

Jotkin meistä menevät salille treenaamaan. Eteenkin vanhempien treenaajien, tai muiden mielipiteistä vitut välittävien, keskuudessa tapaamme Rähjä-Raijaa. Raijalla on yllään ehkä kylmän sodan nähneet verkkarit ja Juice Leskisen keikkapaita vuodelta nakki ja muusi, mutta Raijaapa ei kiinnosta. Se ei tee hänestä yhtään sen huonompaa treenaajaa. Mutta erityisesti Treeni-Tiina kokee olonsa epämukavaksi tämän ihmisen läheisyydessä.

Jokaisen naisen (ja miksei hyväkuntoisen miehenkin) pahin painajainen on Hämärä-Heikki. Hän ei oikeastaan edes treenaa, mutta istuu kulmassa ja tuijottaa sinua kun teet sarjaasi. Kun teet kyykkyjä, hän on yhtäkkiä takanasi tai sitten saatat huomata hänen ottavan katsekontaktia peilin kautta kun teet reiden loitonnuksia laitteessa. Jos näytät vähääkään avuttomalta, saattaa Heikki olla heti paikalla neuvomassa/jututtamassa sinua - tai pyytäämässä ulos.

Joku unohti aamulla deodoranttinsa tai sitten hänellä on takanaan rankka treeni. Hiki-Hannu haisee salin toisen päähän asti hielle tai jollekin muulle todella pistävälle, viikkoja sitten kuolleelle. Lisäksi usein Hannulta on unohtunut hikipyyhe, joten jos olet suuntaamassa hänen jälkeensä johonkin laitteeseen, tervehtii siinä sinua iso hikilammikko. Ole hyvä, Hiki-Hannu on juuri muistanut sinua!

Cardio-Charlotta rakastaa juoksumattoa. Hän juoksee. Ja juoksee. Ja juoksee. Tai joskus jopa polkee. Tai kuluttaa tunnin crosstrainerilla. Painoihin hän ei koske, koska painojen nostaminen tekee miehekkääksi, hyi.

Uivelo-Uuno treenaa ekoja kertoja. Hän näyttää pelokkaalta, välttelee Muskeli-Makea ja häslää painojen kanssa moneen kertaan. Mahdollisesti tämä ihmistyyppi ei tiedä konseptia "sarjat" tai seilaa laitteissa kuin laiva ilman päämäärää, koska ei ole nyt ihan varma mitä on tekemässä. Jokainen meistä on aluksi vähän Uivelo, mutta pian sitä ollaan kuin kala vedessä!

Tunnet katseen ihollasi. Hän seuraa painojasi, kilpailee kanssasi ja mulkoilee jos käytät mielikuvitusta joidenkin laitteiden kohdalla. Ei, tällä kertaa se ei ole Hämärä-Heikki, mutta Heikin ystävä Kyylä-Kalle on saapunut paikalle! Kalle seuraa treeniäsi ja sinua laitteesta laitteeseen. Voit piiloutua, mutta et paeta - et Kallelta!

Okei, tämä perusteella saatan vaikuttaa Kyylä-Kallelta, mutta oikeastaan sitä sarjojen välissä tulee vaan kiinnitettyä huomio vaikka mihin - tämä on ainakin selitykseni. Enkä ole kateellinen treenaaja, kiinnitän huomioni yleensä omaan treenaamiseni - paitsi silloin kun joku tujottaa minua mehukkaasti peilin kautta. Mihin kummajaisryhmään sitten itse kuulun? Joskus olen Hiki-Hannu (mutta pyyhkeen muistan aina!), toisinaan Uivelo, Välillä ehkä on fiilis vähän Rähjä-Raija, mutta toivottavasti joskus olen se Muskeli-Make. Taino ehkä Muskeli-Minna.

Tekstillä en halua loukata kenenkään herkkää sielua, joten älkää vetäkö kiviä nenään. Se sattuu.

Tuleeko teille mieleen muita salityyppejä, ketkä tästä postauksesta ovat nyt päässeet unohtumaan?

Lukio vs. yliopisto

Lukiosta yliopistoon vaihtaminen silloin vuosi sitten oli aikamoinen kulttuurishokki. Suoralta kädeltä ajatellen, eiväthän lukio ja yliopisto nyt niin eroa toisistaan, vai? Kyllä eroavat. Tässä muutamia empiirisiä havaintoja näiden kahden opintoahjon eroista.

Yhteneväisyydet.

Edelleen saat itse päättää lukujärjestyksesi (tosin opintojen sisältö on aivan erilainen). Menet kouluun, pääset koulusta, välillä on hyppytunteja. Tunneilla, tai siis luennoilla, kirjoitat usein suoraan taululta opettajan diat ylös (tosin hedelmällisempäähän olisi itse muokata muistiinpanot, mutta kuka sitä aina jaksaa?). Mutta siihen se taitaakin jäädä.... tai ainakin omalla kohdallani jäi.

Lukujärjestys

Sen sijaan, että valitsisit selkeästi joltain kurssitarjottimelta kurssisi, joudut etsimään kurssikuvaukset, ajat yms. kaikki netistä. Ja tietenkin tieto on tiputeltu ympäri ämpäri nettiä, joten muutama kymmentä välilehteä on aina auki lukujärjestystä suunnitellessa. Eikä sekään takaa, että löydät edes jotain tietoa. Joudut itse myöskin ilmoittautumaan kursseille sekä olet itse vastuussa siitä, että olet menossa oikeaan paikkaan oikeaan aikaan. Vaikeammin sanottu kuin tehty.

Lisäksi, tiedekunnat eivät keskustele kurssitarjonnastaan toistensa kanssa. Samaan aikaan saattaa pyöriä samalla paikalla kolmekin kurssia, mutta on tehtävä armotonta karsintaa ja valittava vain joku niistä kolmesta (on vähän rankkaa yrittää kloonata itsensä kolmeen paikkaan samaan aikaan: totta kai aina voi pyytää jotakuta ottamaan itsellensä muistiinpanot ylös, mutta ei luento ole sama asia, jos sen lukee vain muistiinpanoista.)

VAIKKA sanotaan, että yliopistossa ei tarvitse lukea enää "lukioaineita", on siellä pakko suorittaa kansainvälistymisopintoja; virkamiesruotsia ja vähän sitä tiedekuntakohtaista englantiakin. Lisäksi opetellaan vielä kertaalleen, että miten kirjoitetaan hyvää akateemista tekstiä, tai miten vaikkapas tehdään referaatti. Lisäksi on puhekurssi, jolla harjoitellaan esiintymistä.

Päivät

Harvemmin muistan lukiossa pitäneeni opiskelusta vapaapäiviä - tai siis että kyseisenä päivänä ei olisi ollut mitään aineita. Yliopistossa taas minulla tulee ainakin yksi vapaapäivä viikkoon. Lisäksi päivät eivät ole yhdenmukaisesti 8-16 tms, vaan minulla saattaa olla yksi luento jonakin päivänä, toisena kolme ja luentojenkin välissä kaksi tuntia vapaata. Joskus päivät ovat siis kevyitä luentojen puolesta, joskus taas raskaita. Mutta jos haluaa menestyä ja saada jotakin irti kursseista, ne lyhyemmät päivät ja vapaapäivät ovatkin oikeasti itsenäistä opiskelua varten.

Luennot

Lukiossa istutaan paikoillaan ja opettaja puhuu. Yliopistossa myös istutaan paikalaan luentosalissa ja kuunellaan professorin esitelmöintiä aiheesta x ja y. On myös olemassa luentoja, joilla istutaan pienessä luokassa, opettaja puhuu ajan x ja sen jälkeen keskustellaan yleisesti. Tai sitten on harjoitusryhmiä, joista minulla ei itse ole kokemusta - vielä ainakaan.

Suoritustapa

Lukiossa opiskellaan kurssi ja sitten tehdään koe. Yliopistossa voidaan joko istua luennoilla ja tenttiä aine taikka kirjoittaa essee/esseitä, opiskella kirjapaketteja kotona ja mennä sitten (tiedekunta-)tenttiin. Tai sitten voidaan opiskella kotona ja kirjoittaa pitkä essee aiheesta (noin. liuska tai 1½ per opintopiste....). Kurssien aikana tulee myös kotona tehtävää kotiin; lukemista, itsenäistä opiskelua, esseiden/referaattien/tiivistelmien tekoa. Kuten ylemmässäkin kohdassa sanoin, yliopistossa suurin osa opiskelusta itseasiassa tapahtuukin luentojen ulkopuolella - se oli itselleni uusi juttu.

Kirjat

Lukiossa ostetaan itse kirjat joko uusina tai käytettynä. Yliopistossa kirjoja tulee niin paljon, että on melkeinpä turhaa alkaa kaikkia ostamaan - edes käytettynä. Itse olen ostanut vain kielikeskuksen kirjat kielikursseille. Muutoin yliopiston aikana tulee kyllä kulutettua kirjaston palveluita aika lailla. Viime vuonna taisin saada kahdessa periodissa kymmenen euron varausmaksut tai vieläkin enemmän, en muista tarkasti. Summa summarum, luettavaa tulee. Paljon.

Lukiossa lukemista on myös, kurssia varten on joko kirja tai puolikas. Noh, yliopistossa yhtä kurssia varten saattaa olla jopa viisitoista kirjaa riippuen aineesta, kurssista, professorista ja kaikista muistakin kaikenkirjavista muuttujista. Tosin jakson pituuskin on eri, josta pääsemmekin sitten sulavasti seuraavaan kohtaan!

Jaksotus ja lomat

Niin, siis lukiossa puhuttiin jaksoissa. Yliopistossa niitä kutsutaan periodeiksi. Omassa lukiossani oli käytössä viisi periodia, yliopistossa niitä on kaksi: kaksi syksyllä ja kaksi syksyllä. Periodien välissä on noin viiden päivän (viikon) vapaat, jolloin professorit tarkistavat tenttejä ja sensellaista. Varsinaisia "syyslomia" tai "hiihtolomia" ei ole. Sitten lomaillaan, kun periodi loppuu. Jouluvapaa on ainakin Turun yliopistossa aika muhkea. Viime vuonna taisin olla joululomalla joulukuun alusta tammikuun toiselle viikolle. Kesälomani alkoi vappuna, ja loppui syyskuun ensimmäiselle viikolle. Mutta tämäkin riippuu siitä, miten paljon näkee vaivaa ja millä vauhdilla kursseja suorittaa.

Vapaus

Lukiossa Wilman uhalla oli pakko osallistua tunneille ja tehdä tehtävät. Paitsi sitten abivuonna, kun oli kahdeksantoista ja sai itse söhlätä Wilmaansa. Muistaakseni abivuotena poissaoloni olivat aika muhkeat ja värikkäät. Heh eheh.

Noh, yliopistossa kukaan ei yleensä pidä kirjaa oletko luennoilla vai et. Harjoitusryhmät ja seminaari-tyyliset kurssit ovatkin asia erikseen. Massaluennoilla voi mennä tai olla menemättä, mutta tottakai läsnäolo, tai sen vähäisyys, näkyy sitten numerossa. Harjoitusryhmissä ja seminaarityylisissä kursseissa on tietty määrä poissaoloja, jotka sallitaan. Sen jälkeen saa tehdä ilo sydämellä korvaavia tehtäviä; referaatteja, esseitä tai tiivistelmiä. Ah.

Tiedekunnat

Tiedekuntien sisällä tapahtuu kaikennäköistä, mutta harvemmin lääkisopiskelijat tekevät mitään humanistien kanssa. Yliopistomaailmaan tullessa on tietenkin ymmärrettävä, että alat pitävät itseään toisiaan parempana. Esimerkiksi humanistina olet haahuilija, joten parempi tottua esimerkiksi ylimielisten ekonomien silmienpyöräytyksille ja huonoille humanistivitseille. Yliopistohenkeen kuuluu kuitenkin se, että oma haalari ja tiedekunta kannetaan ylpeydellä - olit sitten kasvatustieteilijä, biologi, lääkäri tai filosofi. 

Vinkkejä fukseille

Älkää olko liian ahneita opiskeluja suunnitellessane. 45 opintopistettä ekana vuonna on hyvä saavutus sekin! Keskittykää periodissa noin 3-5 kurssiin, jotta saatte parhaimman hyödyn ettekä uuvuta itseänne turhaan.

Menkää yliopistoliikuntaan, saatte aivoille vaihtelua ja kuntokin kohoaa.

Käyttäkää hyväksi opiskelijaruokailua.

Menkää myös opiskelun lisäksi bileisiin ja juhliin, pitäkää hauskaa ja liatkaa haalarinne! Yliopistossa elämästä ehtii vielä nauttia, ennen kuin työelämä kutsuu.

Tulevaa lukuvuotta kohti

Mistä on syysstressi ja burnout tehty? 
Virkamiesruotsista, humanistienglannista, psykologian ja valtio-opin sivuaineopinnoista, ranskan jatkokurssista, saksan alkeiskurssista, kirjallisuuspedagogiikasta, kasvatussosiologiasta ja kirjoittamisen lajeista sekä käytännöistä.

Tämä siis, jos jollain tapaa haluaa ottaa stressiä ja tehdä kärpäsestä härkäsen. Itse näen sen lähinnä turhana hysterian lietsomisena. Itse kun olen lähinnä innoissani koko paketista, sillä akateeminen vapaus suo minulle mahdollisuuden jättää pakkopullalta tuntuvat kurssit kesken.
Jos jaksan kaiken loppuun asti minua odottaa muhevat 35 opintopistettä - mutta sehän on täyttä utopiaa, sillä jotkut näistä kursseista tulevat kohtaaman loppunsa ennen varsinaista tenttiä. Ajattelin tämän vuoden kuluttaa kokeilemalla kepillä jäätä, josko löytäisin yliopiston sisällä jotain mieltä kutkuttavaa kurssi- tai ainetarjontaa ennen suuntaamistani muille pilville. Muutama ovi onkin jo rakosillaan, kunhan vain uskallan sujahtaa ovesta ja kuunnella intuition ääntä. Nyt kuitenkin edetään hitaasti makustellen, jotta eliminoidaan itselleni tyypillinen tuuliviirimäinen sählääminen elämän eri osa-alueilla.

Tottakai kursseja on paljon, mutta ajattelin silti olla stressaamatta niistä enempää kuin on suotavaa. Ei tämä nyt niin kamalan vakavaa ole loppujen lopuksi kuitenkaan, enkä haluaisi saada mahahaavaa asiasta, joka ei tunnu omalta. Ajattelin kuulostella stressin määrää lukuvuoden aikana - ehkä se paljastaa jotain tärkeää:

Ajatukset tulevaisuuden ja ammatin suhteen alkavat kirkastua. Olen pohtinut pääni puhki mahdollisuuksia ja välillä antanut kaiken olla hetken omassa rauhassaan - palatakseni asian äärelle uudestaan entistä enemmän pyörällä päästäni. Vaikeaksi oman alan etsimisen tekee erityisesti kaikki yhteiskunnan ja läheisten asettamat rajoitukset. En voi tehdä sitä, tätä tai tuota, koska olen nainen, minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja silmälasit ja olen niin kamalan herkkä. Kaiken lisäksi mun pitäisi nyt vain miettiä rauhassa kun olen niin kamala tuuliviiri, että tuokin idea on vain ohimenevä ajatus. Niin ja kaiken lisäksi olen niin kauhean fiksu, joten puolet ideoistani on lahjakkuuden hukkaan heittämistä.

Loppujen lopuksi uskon kuitenkin, että suurin osa viimeiaikaisesta oireilustani johtuu vain väärän alan opinnoista, siitä, että yritän täyttää jonkun muun unelmaa. Herkkyys voi olla myös vahvuus. Silmälasit nyt ovat vain silmälasit ja sukupuoli on tekosyy. Tuuliviireily johtuu kannustuksen ja tuen puuttesta ja niistä muiden asettamista rajoituksista. Lahjojaan ei kannata heittää hukkaan, mutta fiksuuttakin on niin paljon erilaista. Yritän muistuttaa itseäni siitä, että kaikki on mahdollista jos vain uskaltaa. Tämä on kuitenkin minun elämäni, joten jos haluan tehdä itsestäni jotain, olen ainoa joka sen voi toteuttaa.

Mitä vuosi opiskelua on tuonut tullessaan

Vuosi opiskelua takana, toinen pitäisi kohta aloittaa. Puhuin aiemmin, että vaihdan alaa/lähden vaihtoon/tms. Noh, kuvio on nyt se, että en mennyt valintakokeeseen, en tiedä vaihdosta, mutta ensi keväänä lähtenee ala vaihtoon. Miksikö? No siksi, että onhan tietenkin tämä opiskelu antanut hirveän paljon uutta, mutta valehtelisin jos väittäisin ettei tästä ole seurannut mitään huonoakaan. Tilanne on ehkä plusmiinusnolla, mutta katsotaanpas tarkemmin mitä vuosi akateemista opiskelua on tuonut tullessaan.

1. Tiedän mikä on nettiopsu, utumail, moodle. Tiedän mikä on opintopiste, mikä on kela ja miten sen kanssa tulee toimia. Tiedän, miten muodostaa opinnot, tiedän miten ilmoittautua tentteihin, mutta en aina tiedä koska tentit ovat ja missä salissa. En myöskään aina tiedä mistä löytää mikäkin tieto tuolta nettiopsun ihmeellisestä maailmasta.

2. Osaan puhua sujuvasti kirjallisuusjargonia. Kyllä, siis kirjallisuudenopiskelijan peruskäsitteistöä käyttäen muodostaa tavallisille ihmisille täysin hölynpölyltä kuulostavia lauseita, jotka vielä oikeasti merkitsevätkin jotain. En laita tähän yhtäkään, koska käsitteet eivät tällä hetkellä hyväile peppuani millään miellyttävällä tavalla.

3. Opintojen kokoamiseen liittyen, osaan tehdä täysin utopistisia opiskelusuunnitelmia. Kuten tänä aamuna. Listasin ylös kaikki kurssit ja sivuaineet joita olis kauheen kiva opiskella, mutta opintopisteiden lukumääräksi tuli lopulta 95. Hell no. Se tarkoittaa hmm... 10.56 opintopistettä kuukaudessa. HELLLL NO.

4. Opiskelun edetessä opin lukemattomia erilaisia tapoja tutkia lukemaani kirjallisuutta. Tapoja kiinnittää huomioita erilaisiin elementteihin ja tehdä niistä päätelmiä. Noh, nyt en osaa enää lukea ilman että alkaisin analysoida esimerkiksi implisiittisen tekijän tai lukijan arvoasetelmia, kerronan tasoja tai ilman että yrittäisin abstrahoida teemoja, etsiä aiheita tai kenties topoksia. Ilman, että alkaisin pohtia onko teoksessa jotakin postmodernille tai modernille kirjallisuudentutkimukselle tyypillisiä piirteitä. Tai ilman, että löytäisin teoksesta hyperteksuaalisia tai intertekstuaalisia viitteitä. En myöskään osaa lukea runoja, ilman että yrittäisin selvittää niiden perimmäistä tarkoitusta, metakielisyyttä, rytmiikkaa tai mitä näitä nyt on. Voitte siis kuvitella, miten paljon tavallisten romaanien lukeminen vituttaa minua juuri nyt.

5. Äskeiseen kohtaan liittyen, nyt kun osaan juuri näitä kirjallisuuden peruskäsitteistöä ja teoriaa, olen kehittynyt kirjoittajana aika lailla. Esimerkiksi runot merkitsevät enemmän kuin ennen, tai ainakin niiden symboliikkaa on mietitty perusteellisemmin ja se on selkeämpää. Eli ei kai tässä nyt mitenkään huonostikaan mene.

6. Tiedän, etten varmasti jaksa tehdä tätä viittä vuotta tulematta hulluksi. Mutta en myöskään tiedä mitä sitten jaksaisin. Haluanko opettajaksi, vai haluanko kauppisrotaksi. Haluanko markkinoida vai abstrahoida, kirjoittaa vai pyöritellä lukuja. Haluanko tutkia vai tehdä.

7. Olen saanut upeita ystäviä, joiden kanssa voin puhua aiheesta kuin aiheesta. Liittyi se sitten kirjallisuuteen, ihmissuhteisiin tai sukkien väriin. Kaikki käy ja kaikesta voi keskustella joko kakkupalan tai viinilasin ääressä.

8. Opiskeluni on ollut hyvin pitkälti pienryhmäopiskelua, jossa siis joutuu olemaan esillä ja osallistumaan aktiivisesti pienryhmäkeskusteluun, vaihtamaan mielipiteitä ja tuomaan uusia näkökulmia esille. Olen tämän myötä kasvanut varmemmaksi ja saanut varmuutta oman ääneni kantavuuteen. Puheviestintä, ruotsin alkeiskurssi ja humanistienglannin ykköskurssi olivat minulle sellaisia koetuksia, että niistä selviytyminen teki oikeasti vahvemmaksi ja varmemmaksi. Siitä olen todella onnellinen.

9. Olen oppinut paljon. Sanavarastoni on kasvanut, ruotsin taidot ovat parantuneet, englannin taidot kehittyneet, ranskan taidot moninkertaistuneet. Että ei tässä todellakaan mitään vastavalmistuneita ylioppilaita enää olla. :)

10. Olen oppinut elämään makaronilla ja puurolla. Olen myös oppinut ryömimään luennolle kahvin voimalla. Olen oppinut löytämään parhaat opiskelijaruoat ja -ravintolat sekä oppinut välttämään hyvältä kuulostavat, kamalaksi mössöksi paljastuvat paskaruoat. Olen oppinut vilauttamaan opiskelijakorttia ja juoksemaan alennusten perässä. Olen oppinut miltä tuntuu olla itsevarma ja tietää, että joku päivä olisi ihan kiva valmistua ja saada palkkaa.

Tulevaisuus ropisee alas viemäristä

Kuten monet ovat huomanneet, olen tässä keräillyt (näennäistä) itsevarmuutta opiskelujani kohtaan. Mielenkiinto on jälleen herännyt, ja olen alkanut kokea lyriikan omimmaksi alakseni. Kaikista stressaamattomuuspäätöksistä ja muista huolimatta, pakko myöntää että tulevaisuus stressaa. Tai oikeastaan se on liian lievä ilmaisu. Sanotaanko, että se kauhistuttaa niin paljon, että hiukseni ovat harventuneet puoleen, enkä nuku öisin. Taustalla on kaikki käynnissä oleva keskustelu opintotuen rajaamisista, yleinen keskustelu taiteden tutkimuksen määrärahojen leikkaamisesta ja yleiset haukut miten turhia tälläiset taidealat ovat, koska tarvittaisiin sitä muuallakin työntekijöitä. Eteenkin kun luin Emilian postauksen aiheesta, säikähdin hiuslatvojani myöden. Mitä helvettiä minä olen tekemässä? Tiedänkö itsekään?

En ollut oikeastaan ennen ajatellut etten työllistyisi koskaan tältä alalta. En ollut ajatellut, jos en rupea opettajaksi, en pakosti saa oman alan töitä. Ja ihan vain todellisuuteen vastaheränneen lisähuomiona; mitä helvettiä kirjallisuuden opiskelija tekee tulevaisuudessa? Eilen tenttiin lukiessani, minun oli pakko kysyä itseltäni tätäkö haluan tehdä loppuelämäni? Onhan runojen tutkiminen kivaa ja kaikkea, mutta haluanko tehdä sitä vielä kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä? Olettaen, etten koskaan päädy opettajaksi.

Tottakai kaikille tulee aina välillä ajatuksia että tätäkö haluan tehdä loppuelämäni? Ja sehän on ihan normaalia ja tervettäkin kyseenalaistaa omia valintojaan ja onnellisuuttaan - eteenkin, jos tuntuu ettei kaikki ole kunnossa. Mutta entäs, jos huomaat tekeväsi sitä kerran viikossa?

Loputtomista itsevakuutteluistani huolimatta, en voinut muuta kuin laskea kirjan käsistäni. Kirjallisuus on todella mielenkiintoista, sen muuttuvuus ja monipuolisuus, pluralisuus ja kaikki muu. Suomen kieli ja kääntäjän työt eivät minua sinällään kiinnosta, foneemit yms. En myöskään tiedä työllistyisinkö media-alalta. Siellä on niin monta yrittäjää, ja moni tuhat kertaa parempia kirjoittajia kuin minä. Ranska on ihanaa, mutta en minä siitäkään varmaan kestävää ammattia saa. En tiedä onko minusta opettajaksi, luennoilla puhuminen oppilaan roolissakin tuntuu joskus niin vaikealta.Varsinkin kun paras kaveri on niin luonnollinen sosiaalisissa tilainteissa ja osaa kyseenalaistaa kaikki. Omasta suusta tulee vaan sanoja väärässä järjestyksessä ja jotain kummallista ölinää, kämmenet hikoavat ja tuntuu että huoneen seinät kaatuvat päälle. Miten minusta sitten olisi opettamaan kenellekään kirjallisuutta?

Totta kai haluaisin kirjoittaa tai opettaa tulevaisuudessani. Se olisi ihanaa. Tehdä sitä, mikä tekee minut onnelliseksi. Mutta jos en työllisty, enkä pysty maksamaan opintolainojani... en tiedä.
Totta puhuen, en koskaan ole ollut näin epävarma. Haluanko jatkaa tällä alalla, mitä rakastan yli kaiken vaikken voi olla varma siitä, etten joudu joskus sillan alle. Eteenkin, kun takaraivossa kytee ajatus "entä jos valitsinkin väärin?"

Viime yhteishaussa toinen hakuvaihtoehtoni oli kätilö. Totta puhuen, kusin kokeen tahallani, jotten joutuisi muuttamaan Lahteen. Turku kiinnosti kaupunkina enemmän, kätilö kiinnosti ammattina enemmän. Olin kuitenkin kunnianhimoinen, ja filosofian maisteri kuulosti tutkintona paljon hienommalta. Yritin tehdä valinnan myös sen mukaan, mitä vanhempani, ystäväni ja perheeni minulta odottivat - taisi taustalla olla se isän kommentti hoitsujen huonoista palkoistakin. Tiesin, että kaikki ajattelivat minun olevan hyvä kirjoittaja, joten sen edessä luonnollinen valinta olisi Kotimainen kirjallisuus. Eteenkin isoäitini lausunto joskus muutama vuosi sitten sai itsevarmuuteni ropisemaan viemäristä alas: "Susta tulisi parempi opettaja, oot tollainen pomottelija." Silläkö minä sitten etenen elämässä, pomoittelijan luonteella kun en uskalla avata kunnolla suutani luokkahuoneessa ja ruotsin taidoillani ei virkamiesruotsia läpäistä?

Nyt. Nyt minusta tuntuu, etten voi elää epävarmuuden kanssa. En Emilian kirjoituksen jälkeen, en yleisen keskustelun jälkeen. Totuus on se, että minulla tulee olemaan opintojen jälkeen helvetillinen kasa opintolainaa, eikä mitään takuuta varmasta työllistymisestä. Kohtalo sillan alla näyttää niin varmalta, että voinkin ruveta katselemaan mukavia siltoja valmiiksi. Miten olisi Valkeakosken Putaansilta - sopivasti tehtaanpiippujen varjossa, ja äitikin asuu lähellä? En edes tiedä mitä alani ihmiset tekevät! Runojen tutkimisella ei luultavasti pötkitä pitkälle. Pakkohan tässä on olla suunnitelmia, opintotukea on nostettavissa vain sen viiden vuoden ajan!! Se, että tässä tilanteessa seuraisin sokeana vain omia kiinnostuksen kohteitani, ei kannattele minua kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä.

Siksi teen yhteishaun tänä keväänä. Totta puhuen minua riistää ja ahdistaa hakea toiseen oppilaitokseen, mutta tällä hetkellä minusta tuntuu niin turhalta opiskella nuppi höyryten alaa, jonka tulevaisuudennäkymät eivät ole kirkkaimmasta päästä teknologistumisen myötä. Eteenkin, kun osa minusta taistelee jatkuvasti sen toisen unelman kanssa. Olen yrittänyt kovin hiljentää äänen, siinä kovinkaan hyvin onnistumatta. Totta puhuen, en tiedä tekeekö tämä ala minua onnelliseksi pitkällä tähtäimellä. Häpeän kertoa opintoalaani tuntemattomille, koska vastaanotto vaihtelee pilkasta ihailuun - lähinnä sitä ensimmäistä: "niin, mitäs sä teet isona?" Eteenkin, kun en ikinä osaa vastata. Silloin on vaan helpompi mennä niiden pilkkaajien mukaan "Heh heh, niinpä. Paskaahan toi on." Mitä järkeä? Kirjallisuus on hauskaa harrastuksena, mutta onko se sitä vielä esimerkiksi 30 vuoden päästä?

Tuntuu niin turhalta ja kiukkuiselta, että itkettää. Harmittaa ja kauhistuttaa. Raha-asiat ovat nyt jo kuralla, ja opintolaina on pakko maksaa takaisin jossain vaiheessa. En halua että tulevaisuutenikin on kuralla. Että tuhlaan viisi-kuusi vuotta tällä alalla opintolainat paukkuen tajutakseni viiden vuoden päästä, että ne raha-asiat tulevat olemaan kuralla silloinkin. Enkä halua joutua kouluttautumaan uusiksi viiden vuoden päästä.
Miksi tämä on näin vaikeaa?

EDIT. EN siis ole muuttamassa LAHTEEN. JÄÄN TURKUUN. Vaihdan vain AMMATTIKORKEAKOULUUN! 

Elämää kuukauden ajalta

Puhelimen kamera sanoo räps räps. Puhelimessani on kuusi kuvanmuokkausohjelmaa. Joten miksi se siis on niin hankalaa saada tänne kuvamateriaalia? Olisihan se nyt paljon konkreettisempaa näyttää, mistä elämäni koostuu, kuin vaan suoltaa soopaa. Myönnän laiskuuteni, mutta varsinkin viime aikoina on vain tapahtunut niin paljon - vaikka ei ehkä siltä vaikuta. Enemmänkin on tapahtunut ihmissuhteissa ja pääni sisällä. Valon lisääntyminen niin ulkona kuin elämässäni on saanut kiintopisteen muuttumaan aivan toiseksi... Onneksi on kuitenkin kollaasit. Nyt on luvassa oikea kuvapläjäys elämäni viime kuukaudesta...

 

1. Olen mm. miettinyt paljon viime vuotta. Tässä näette synttärikukkaseni viime vuodelta, hassua ajatella, että täytän tänä vuonna 20! // 2. Selfieiden räpsiminen tulee luonnostaan, voisin kohta ruveta jo tekemään sellaista ihmeen videota, mihin tungen vuodessa 365 kuvaa naamastani aikajärjestyksessä. Sitten voin ihailla jälkivuosina lärvini muuttumista. //3. Ai niin, ostin lentoliput Barcelonaan kuukausi sitten, nyt päiviä onkin siis jo paljon vähemmän jäljellä! Lähden kesäkuussa :)

 

1. Huomasin omaa kirjahyllyä tarkastellessa, miten yksipuolista nuorille naisille tarjottava kirjallisuus on. Rakkautta sen olla pitää, miellellään salaista ja toivotonta. Tässä tarjontaa -70 ja -80 -luvuilta. // 2. Tietysti olen lakannut monet monet monet kynnet! // 3. Ja reenannut. Ilmeisesti tulosta alkaa syntyä, koska selkä alkaa saada lihaksia! // 4. Niin, ja tietenkin olen opiskellut. Pääpainotus on nyt ruotsissa. Ärsyttää, miten heikko sanavarastoni on. Tällä hetkellä käynnissä olevan ranska tosin häiritsee oppimista. En ymmärrä miten voi sekoittaa ranskan ja ruotsin keskenään, mutta pää tekee mitä se haluaa.

 

1. Helmikuussa, tasan kuukausi sitten oli myös nämä Oscar gaala -bileet! Tällä kuvalla voitin Oscarin parhaasta somekuvasta. Palkinto on edelleen noutamatta, hups. // 2. Pitihän sitä tietysti pullistella olkapäitä olkaimettoman mekon kanssa. Ahhh, ihanaa kun viimein alkaa saada lihaksia! En voi tarpeeksi ylistää urheilun suhteen tavoitteetonta sekä dieetitöntä vuottani ♥

 

1. Kämppä on pidetty toki tapoihin kuuluvasti siistinä. // 2. Eräs ilta tuli kauhea ikävä kavereita, joten lätkäisin seinälle sitten muutamat kuvat. Maalarinteippi ei kuitenkaan tartu tuohon lasikuitutapettiin, joten muutaman päivän päästä jokaisen ystäväni naama oli lattialla. Joten ehh... pitää vähän vielä kehitellä tätä. // 3. Kuka sanoi etteivät kirjat sovi sisustukseen? //4. En olisi uskonut tänne muuttaessa, että keittiöni jokainen pienkodinkone muuttuu mustaksi. Yhtenäisyys ainakin pysyy kasassa, ja kivalta näyttää muutenkin muuten niin vaaleassa kämpässä! 

 

1. Valon lisääntyessä lenkkeily on nostanut päätään, ja olen jaksanut raahautua taas Body Attackiin. Lihakset kiittävät. // 2. Kipeilin, muistaakseni helmikuussa. Vaikka kuume kesti vain pari päivää, en voinut viikkoon tehdä yhtään  mitään. Nenä vuotaa vieläkin... // 3. Äidin nahkatakki on kaivettu taas esiin! Villapaidan ja tennareiden kanssa olen astellut menemään ihan rennosti. Tietysti ison kaulahuivin kanssa - ja nilkat paljaana (sitten se pohtii, miksi nenä vuotaa...)

 

1. Tämän viikon keskiviikkona jätin ranskan luennon väliin ja vietin päivän sängyssä reenamisesta kipeytyneen selkäni kanssa. Taisi auttaa, koska tänään pääsin jo rennosti hölkkäämään! // 2. Gotta love postmodern poetry... // 3. Runous senkun vahvistuu omana juttuna. En kuitenkaan jaksa kirjoittaa 9-12 sivuista tutkielmaa aiheesta x, vaan päätin säästää psyykettäni ja mennä tenttimään kyseisen aineen kuun lopussa. Saan sen sitten pois alta, eikä ensi kuulle jää enää mitään kirjallisia hommia! Helppoa. // 4. Selfiehän se siinä. Olen viimein alkanut pitää ulkonäöstäni. Johtuu ehkä siitä, että hymyilen jatkuvasti.

 

1. Aurinko ja aurinkolasit ♥ // 2. Throwback niihin ihaniin Oscar Gaala -bileisiin, tai itseasiassa etkoihin. // 3. Joskus ei vaan aamulla kiinnosta lähteä luennolle. // 4. Mutta onneksi voi ottaa selfieitä. Ainakin lapsilleni jää kuvia minusta nuorena ja viattomana....heh.

 

1. Aurinko näkyy Turussa melkeinpä joka päivä! Päivät lämpenevät koko ajan - olen ihan fiiliksissä! // 2. Hiukset ovat kasvaneet ihan hurjasti. Valon lisääntyminen aiheuttaa myös sen, että aamuluennot eivät ole yhtä tuskaa - samoin iltaluennoilta pääseminen ei tunnu siltä, kuin kävelisi keskiyöllä ulkona. // 3. Rennot viikonloput ja pitkät aamut sängyssä! Sitten kun puiden lehdet saadaan vihreäksi, niin maisema neljännestä kerroksesta tulee olemaan oikein mukava. // 4. Väinö Kirstinä; Luonnollinen tanssi (1965) - Arvostelma. Runo, joka on minusta oikein mukava.

Tässäpä tämä elämäni oikeastaan tiivistyy aika hyvin. Toisaalta kuljen nahkatakissa yliopistolla ja olen oikein edustavana, toisaalta treenaan vointini mukaan tai hillun kotona (treenivaatteissa). Kumpaakin yhdistää se, että varsinkin keväisin, musiikki pauhaa non-stoppina. En lähde mihinkään ilman kuulokkeita ja vain nukkumaan mennessä musiikki hiljenee. Lupaan yrittää tsempata näiden kuvien kanssa, niin ei tarvitsisi aina vetää kauheita huonosti tehtyjä kollaasipommituksia.

Energiaa piisaa vaikka millä mitalla. Olen niin onnellinen, kevät on parasta aikaa.

Elämäni ensimmäinen yliopistovuosi...

Istun jälleen yhden luentoviikon selättäneenä omassa nojatuolissani, omassa kodissani, ja todellisuus iskee kasvoille. Elämäni on ihan erilaista kuin esimerkiksi vuosi sitten, jolloin olin juuri hoitanut kirjoitukseni. Onko siitä todella jo niin kauan? Yliopistovuosi on opettanut minulle hirmu paljon ja olen rikastunut niin monella eri tavalla. Hassua ajatella, että kohta en ole enää fuksi tai piltti. 

Rikastumisella en tarkoita taloudellista rikastumista - todellakaan. Olen teoriassa köyhempi kuin koskaan elämäni aikana, mutta tulen toimeen opintotuen ja -lainan yhdistelmällä. Olen oppinut, ettei raha ole asia, joka vain itsestään lisääntyy äidin ja isän pankkitilillä ja jota voi heitellä ilmaan aikansa huviksi. Siksi itkenkin verta jokaisen laskun ja kauppapäivän äärellä. Raha ei kuitenkaan ole onnen määritelmä, sekin on opittu. Tottakai raha huolettaa ja siitä stressaan, ymmärrän nyt mitä on olla aikuinen.

Olen yliopiston aikana tutustunut ihan mielettömiin ihmisiin, osaan vähän liiankin hyvin (Emilia.) ja osaan haluaisin tutusta vieläkin paremmin. Onneksi on aikaa. Sen lisäksi olen huomannut oikeiden ystävien arvon. Monet ystävyyssuhteet ovat vähän päässeet unohtumaan Turkuun muuton jälkeen, mutta toisista tiedän etteivät ne ole kuolleet - kummallakin on kiireitä. Erityisesti Sanna, Roosa, Marika, Jade ja Liina, tiedän edelleen voivani luottaa teihin jos tarve tulee ja kiitos että olette pysyneet aktiviisesti osana elämääni. Kiitos myös siitä, että olette kestäneet jokaisen kirjallisuusvitsin ja opiskelukuvan - ne ovat oikeasti aika hauskoja.... Ihana tietää, ettei muuttoni ole vaikuttanut meidän suhteisiimme, joidenkin ihmissuhteiden kohdalla asia on päinvastoin.

Lisäksi tiedän mitä haluan tehdä tulevaisuudessa. Tiedän olevani matkalla kohti unelmaani, oli se sitten journalisti jossain Ranskassa tai lukion kirjallisuuden opettaja jossain rantaruotsalaisessa lukiossa. Elämä vie, so let it be.

Olen itsenäistynyt todella paljon, varsinkin kevään aikana! Hoidan omat laskuni & vuokrani, soitan isännöitsijälle kämpän (ja naapureiden) vioista, käyn yksin kaupassa ja päätän mitä syön päivisin. Hoidan lääkkeet ja lääkärikäynnit. Rytmitän päiväni. Pesen pyykit, silitän, siivoan. Tuntuu hassulta olla näin itsenäinen. Tottakai äidin kanssa puhun monta kertaa viikossa, mutta enää puhelut eivät ole tyyliä "mitä mä teen kun en voi kävellä ja nilkka on ihan turvoksissa?" Äidin kanssa puhuinkin tässä pari viikkoa sitten risteilyllä, että asiat ovat muuttuneet hirmuisesti vuoden aikana. Minä olen onnellisempi, äiti ja isä ovat helpottuneempia - kaikenkaikkiaan perheeni elämänlaatu on parantunut.

Ja ne kokemukset! Niin paljon upeita kokemuksia! Öiset kävelyt Turun kaduilla ja juoksulenkit  jokirannassa, syksyinen meri-ilma tai kesäiset opintohetket omalla parvekkeella, myöhäinen syksy jokirannassa, baarikierros ja liian suuret promillet kauppatorin Hesellä, kastajaiset ja "ostakaa makkaraa" puhaltaminen tyhjään kaljapulloon, eroottisen runon lausuminen Portissa, ensimmäinen (ja varmasti viimeinen) kerta Marilynissä, hikiset spinningit ja aerofitit, tuskaiset lihasten rullailut, hengailut Sirkkalan fyysisessä välititlassa, öiset naurut röhkimiset Emilian kanssa, kirjamessut, Aleksis Kiven päivän illalliset, muutamat lintsatut sitsit - NIILLE VOISI JOSKUS IHAN MENNÄKIN!!! - Oscar gaala-bileet, kakkukerhon kokoontumiset, lukuisat nauruntäyteiset kahvihetket ja maukkaat kouluruokailut, joulupukkina olo Muusan pikkujouluissa, ranskan sylkeminen juslenian homeisiin kuulokkeisiin aina maanantai-aamuisin....

Opiskelut näyttävät tällä hetkellä saavan loppunsa tuossa huhtikuun alussa. Olen löytänyt ahkeruuteni  ja itseni uudelleen - uskoisin sen johtuvan siitä, että opiskelen asioita joihin minulla on pohjattomalta tuntuva mielenkiinto. En koskaan saa tarpeekseni kirjallisuuden eri termeistä tai uusista teorioista. Metalyriikka. Metalyriikan typologiset määritelmät. Implisiittinen metarunous. Pluralismi. Fragmentaarisuus. Merkitysvaje. Tyhjentyminen. Vieraantuminen. Materialismi. Ekokritiikki. Jambi. Konteksti. Aktualisointi. Kollaasi. Pastissi. Intertekstuaalisuus. Seinämetafora. Syntagma. Abstrahointi. Temanttisuus. Syntaksi. KIITOS.

Vaikka te ystävätkin saatte ärstyyntyneitä viestejä esseiden pakertamisen äärestä, olen jokaikisestä esseestä tyytyväinen ja ylpeä - jokainen niistä on aina kotiinpäin. Minun on vain pakko välillä tuulettaa tunteitani. Mutta niin, olen jälleen tunnollinen ja pitkäjänteinen, sellainen kuin olin ennen kaikkea elämäni hässäkkää. Ehkä joillekin olen ylisuorittava tai perfektionisti, mutta itseasiassa nautin opiskelurytmistäni. Se pitää ajatukseni poissa ikävistä asioista silloin kun sille on tarvetta, ja se pitää minut kurissa silloin kuin elämä alkaa mennä yli. En pidä asioiden jättämisestä viime tippaan, olen elementissäni silloin kun hoidan kaiken heti pois alta. Näin elämänikin pysyy kontrollissa ja järjestyksessä, ja voin oikeasti keskittyä elämiseen.

Tällä hetkellä ei näytä siltä, että kokemusteni vuosi olisi lähelläkään loppua - päinvastoin. Asiat ovat viimein järjestymässä omalla painollaan juuri sellaisiksi, kuin toivoinkin. Monia muutoksia on tämänkin vuoden kuluessa vielä tulossa ja monella elämäni saralla myllertää. Olen kuitenkin muuttunut optimistisemmaksi, joten olen valmis ottamaan kaiken vastaan - oli se sitten mitä tahansa. Tällä kertaa muutos taitaakin tosin olla vain positiivista...

Innolla jään odottamaan mitä seuraava opiskeluvuoteni tuo tullessaan. Toivon kovasti että selviän siitä ilman tämän vuoden kaltaista henkistä kriisiä. Ehkä jopa pääsisin sitseille asti? Tai vaikka osallistuisin laskiaiseen? Tai vaikka aurasoutuihin? Hmm, katsotaan - tervetuloa pysymään elämässäni mukana jatkossakin :)

Edit. Pahoittelen viimeiaikojen opiskelupainoitteista postaussisältöä, elämässäni ei juuri tapahdu mitään tällä hetkellä. Ainakaan sellaista mistä voisin kirjoittaa. Eiköhän asia kevään aikana muutu...

Jälleen opiskelupuhetta

Miksi opiskelumotivaatio tulee näin sykleissä? Joskus et saa aikaan mitään, sitten yhden viikon aikana hoidat melkeinpä koko periodin hommat ja kirjoitat 10 työhakemusta. Kaiken lisäksi aloitat aamut kävelylenkillä, syöt ihan ideaalin puhtaasti ja pumpissa pumppaat hiuksetkin päästä. Energiaa siis piisaa, mutta saas nähdä piisaako ensi viikollekin. Hommaa on vielä viikonlopullekin hervottoman paljon referaatin ja sanakokeeseen pänttäämisen muodossa. Ja kaipa sitä postmodernin esssee & esitelmäcomboakin pitäisi alkaa vähän pohtia jotta ensi viikolla saan jotain paperille. Onneksi tiedän, että huhtikuussa on luvassa pikkuisen helpompaa elämää...

Olen tänään siis todellakin ylittänyt itseni ja odotukseni. Lyrikaan tutkimuksen kirjallisuus on nyt käyty läpi, ja olo on hämmentävän iloinen. Pää pohtii asioita täysillä, ja jäljellä enää esseen kirjoitus.
Vähän alkaa mennä pää jo ylikierroksille, ja yöunet alkavat lyhentyä. Toivon, että edes viikonloppu toisi jotain helpotusta. Aion pyhittää lauantain pelkälle rentoutumiselle - ehkä menen jopa elokuviin.

Minulla on ollut elämäni aikana enemmän tai vähemmän läheinen suhde runouden kanssa. Olen kirjoittanut itse aina kaikennäköistä pöytälaatikkokirjallisuutta, mutta nyt olen alkanut pikkuhiljaa muokkamaan unelmiani kunnianhimoisemmiksi. Sanokaa sitten vaikka suuruudenhulluksi, mutta minusta olisi todella mukavaa joku päivä saada jotain konkreettista todistetta omista taidoista. En tarkoita tällä mitään kirjallisuuspalkintoja, vaan sitä, että olisi kiva tehdä oma runokirja. Kirjan idea on suhteellisen selvä; kokoelman alku- ja lopetusrunot ovat selvillä, samoin nk. "kehysrunot", sekä tapa, jolla jaottelen kokoelman osastoihin. Nimikin on selvillä. Materiaali ei todellakaan ole valmista. Mietinkin, tuleeko valmista koskaan. Aina on niin parannettavaa.

En edes tiedä mikä runoudessa viehättää. Ehkä se, että samalla kun se on fiktiota ja ei tarkoita yhtään mitään, se tarkoittaa kaikkea ja viittaa kaikkialle jatkuvana viittausten jatkumona. Runo ilmentää runollista totuutta, välittää tunnetta ja tuo sanoiksi kuvia - ja mitä nyt ikinä olen imaissut tuolta historian saatossa sanotuista väittämistä. Tykkään lukea runoja, enkä todellakaan jokaista lukemaani rupea analysoimaan sen tarkemmin. Joskus silmä vaan osuu johonkin toista kiinnostavampaan yksilöön, jolloin on pakko alkaa pohtimaan tarkempia sanojen taakse kätkeytyviä merkityksiä - toisinaan ylitulkinnallisuuteen asti. Toivottavasti opiskelut kuitenkin toisivat keinoja välttyä siltä.

Koulussa opetetaan ihan liian vähän runoanalyysiä. Suurin osa oppimistani käsitteistä, teorioista ja määritelmistä on opittu yliopistossa - itseasiassa kaikki. Ennen yliopistoon tuloa en hahmottanut aihetta ja teemaa toisistaan, nyt en millään pysty sekoittamaan niitä. En tiennyt mitä motiivi merkitsi runoudessa ja topos oli minulle leivos. Osasin selittää vähän mitä runot saattoivat tarkoittaa semanttisella ja vähän sillä temanttisella tasolla, mutta kaikki kielen materiaaliset ja rytmiset piirteet olivat ihan hukassa. Luulin myös, että vapaarytminen ja vapaamittainen runo ovat sama asia. Enkä edes ole vielä maininnut sitä, että minulla ei ollut MITÄÄN hajua runojen puhujatilanteista tai -tasoista. Kovaan ääneen valitin aina, että ei runo oikeasti tarkoita mitään sen syvempää tai välitä mitään moraalisia opetuksia - kuinka väärässä olinkaan! Ihme, että edes pääsin yliopistoon, kun pääsykokeessakin oli runoanalyysi... Voi häpeä, jos joskus törmään siihen surkuhupaisaan esseeseen, saattaisin kuolla naurusta. Niin paljon on tullut viisastuttua!

Runoa analysoidessa en niinkään ole koskaan ollut kiinnostunut rytmiikan mahdollisuuksista; kyllä, tiedän että rytmiikalla ja mitallisuudsellakin on merkityksensä ja vaikutuksensa, joita ei kokonaistulkinnan kannalta koskaan kannattaisi täysin unohtaa, mutta minulle ne eivät vain puhu samalla tavalla kuin esimerkiksi kuvallisuus tai viittausten vaikeaselkoisuus, puhujatilanteet tai välimerkittömyys tai ääntellineen rytmiikka. En oikein koe intohimokseni runomittojen tutkimista, se on se yksi asia, mistä olen edelleen täysin ulapalla. Viimeaikoina olen huomannut kiintyväni runoihin, joissa on järjettömyyttä ja mahdottomuutta. En tällä tarkoita kuvarunoutta tai nonsensea, mutta enemmänkin juuri modernia tai postmodernia runoutta. Haastavuus viehättää. Myös se, mitä runossa jätetään sanomatta tai merkitsemättä.

Tällä hetkellä samaistumispintaa löysin eräästä esseekirjallisuuden runoesimerkistä. Lyriikan tutkimukseen kuului myös tutkimussuuntauksia kartoittavan runouden lisäksi runokritiikin ja runon lukemiseen liittyvää kirjallisuutta. Sieltä nappasin tämän:

The feelings I don't have, I don't have.
The feelings I don't have, I wont say I have.
The feelings you say you have, you don't have.
The feelings you would like us both to have, we neither of us have.

The feelings people ought to have, they never have.
If people say they've got feelings, you may be pretty sure they haven't
    got them.

So if you want either of us to feel anything at all,
You'd better abandon all idea of feeling altogether.

D. H. Lawrence, To Women, As Far As I'm Concerned

Så småningom hittade jag min egen grej!

Nyt kun viimeinen periodi on pyörähtänyt käyntiin, olen aika odottavilla mielin! Opintojen alussa koin opiskeluja kohtaan aika negatiivisia tunteita. Opiskelu ei kiinnostanut, luennoilta ei löytynyt mitään konkreettista tarttuma- tai samaistumispintaa, en jaksanut keskittyä tai oppinut mitään ja kaikki tuntui vaan hankalalta käsiteviidakolta. Lisäksi lukuhimoni oli kadoksissa, eikä kirjallisuus tuonut minulle juurikaan mitään iloa. Pohdin monesti opintojen lopettamista ensimmäisen vuoden jälkeen, sillä en kerta kaikkiaan tiennyt mitä olisin tehnyt kun muut tuntuivat kokevan suurtakin hekumaa kirjallisuutta kohtaan. Luulen että syynä tähän oli se, että olen kesästä 2013 asti vaan lukenut ja lukenut ja lukenut; ensin kirjoituksiin, sitten kokeisiin, sitten taas kirjoituksiin, sitten pääsykokeisiin ja jälleen toisiin pääsykokeisiin. Eikä senkään jälkeen helpottanut, koska taas piti lukea opiskeluja varten. Lukeminen alkoi tuntua pakkopullalta.

Pahin tilanne oli joulu-tammikuussa. Pidin syksyllä järjestetystä lyriikan kurssista tavattomasti, mutta opettaja antoi aika suoraa palautetta esseestäni ja passiivisesta osallistumisestani (vaikka omasta mielestäni en ollut yhtään niin passiivinen, kuin mitä opettaja väitti). Pidin kurssin asioita todella kiinnostavina ja itse esseetä oikein hyvänä - toisaalta olin ehkä liian innokas ja valitsin liian laajan näkökulman. Vaikka kurssin työmäärä oli valtava, ei se tuntunut ylitsepääsemättömältä. Negatiivissävytteinen palaute kuitenkin pilasi koko kurssin loppufiiliksen. Ajattelin, etten ollut hyvä edes siinä yhdessä asiassa, minkä koin vähänkin kiinnostavaksi.

Sitten alko tammikuu, luennoille paluu tuntui kamalalta. Taisi olla ensimmäinen päivä, kun kaikki vyöryi ylitseni. Päätin jättää kaiken stressin ja suunnitelmallisuuden ja siirtyä sen sijaan keskittymään luentoon yksilöllisinä luentoina. Päätin, etten jatka kasvatustiedettä tai pakota itseäni mihinkään, mikä ei tunnu hyvältä. Kolmannen periodin jaksoin joten kuten, hommat olin tehnyt paljon aikaisemmin mitä piti. Huomasin kiinnostuvani pikkuhiljaa asioista, kun sain tehdä sen omaan tahtiini. Estetiikka alkoi vaikuttaa kiehtovalta ja lisäksi kirjallisuudenhistorian luennoilla pikkuhiljaa heräsin koomastani. Luin melkein kaikki kurssin runokirjat! Romaaneista luin vain pari, mutta päätin keskittyä vain siihen mikä minua kiinnosti. Lopulta kuitenkin valitsin kurssin loppuesseen aiheeksi Tuntemattoman Sotilaan erilaiset tulkinnat. Sen kautta tajusin miten paljon pidän asioiden analysoimisesta ja tulkitsemisesta. Haluan selvittää mitä implisiittinen kertoja tai kirjailija on ehkä voinut tarkoittaa. 

Lisäksi estetiikan itsenäinen kurssi osoitti minulle, miten paljon pidän asioiden teoreettisesta pohtimisesta - vaikka pidin itseäni ennen käytännönläheisempänä ihmisenä. Vaikka tentti meni "huonosti", jäi kiinnostus kauneuden filosofioihin elämään; "mikä on taiteessa kaunista, mikä tekee sen kauniiksi ja millä perusteella - voidaanko taidetta arvottaa?" Lisäksi englannin kurssi auttoi minut takaisin aktiiviseen osallistumiseen ja pääsin pikkuhiljaa kuorestani.

Lomalla sitten aloin käydä läpi Lyriikan tutkimuksen kirjallisuutta. Työmaana runous esittelee erilaisia runoudentutkimuksen nykysuuntauksia; modernismia, materialismia ja etiikkaa & politiikkaa. Kirja koostuu erilaisista artikkeleissa, jossa lähestytään tiettyä runoilijaa, runoa tai teosta tietystä näkökulmasta. Olen tällä hetkellä vasta puolessa välissä kirjaa, mutta olen viimein löytänyt asian johon tunnen suurta paloa. Lyriikka. Erityisesti metalyyrisyys ja postmodernismi. Sen takia aineopintoihini kuuluva Modernin ja postmodernin murroksia -kurssi on kuin karkkipäivä keskellä viikkoa. Ensimmäinen luento on takana, ja olen nyt jo innoissani. Opettaja on inspiroiva ja asiat tuntuvat todella helpoilta, ehkä juuri tuon Lyriikan tutkimuksen takia.

Lisäksi hihkuin innosta, kun Modernin ja postmodernin harjoitustyön aiheeksi minulle oli arvottu postmodernistisen runokokoelman, Luonnollinen tanssi, pohdintaa tutkivalla otteella - ei proosaa tai tutkimuskirjallisuutta! Runokokoelman tekijä Väinö Kirstinä on myös mainittu tuossa Työmaana runous -kirjassa, joten hän on minulle jo hieman tuttu. En voisi olla onnellisempi! 

Kaiken tämän lisäksi huomasin tänään kirjastossa käydessäni, että lukuintoni on löytynyt uudelleen! Lainasin tuon Kirstinän teoksen lisäksi Riikka Pulkkisen Rajan ja Sofi Oksasen Stalinin Lehmät. Kummankin olen halunnut lukea jo vähän aikaan, mutta motivaatiota ei ole löytynyt.

Hommaa on luvassa parin seuraavan viikon aikana enemmän kuin laki sallii; englannin portfolion arvostelua, postmodernin esseen kirjoitus ja esitelmän valmistelu parin viikon päähän ja postmodernin kurssin referaatin teko ensi viikolle, lisäksi pitäisi opiskella paljon ranskaa tenttiä varten ja yrittää opetella itsenäisesti ruotsia valmennuskurssille. Sen lisäksi pitäisi lukea kirjallisen asiaviestinnän tenttiin JA lukea Lyriikan tutkimuksen kirjallisuus sekä valmistaa essee. Siltikään en kuole stressistä. Tiedän, että tästäkin selvitään - sitten koittaa kesäloma kesätyöt!

Aikatauluja ja viimeisen periodin iloja

Enpä olekaan lätissyt vähän aikaan opiskelujutuista! Olisikohan taas aika?

OLISI! Onhan se nyt sentään jo aivan nurkan takana - ensimmäisen yliopistovuoteni viimeinen periodi. Paljon on opittu; esimerkiksi kaikkia kivoja käsitteitä joita on oikein kiva viljellä arkipuheeseen ja saada läheiset raivon partaalle. (Välihuomio, tänään lukiesssani Työmaana runous -kirjaa, tajusin olevani todella käsiteviisas.) Lisäksi olen oppinut aikatauluttamaan - tai ainakin piirtelemään teoriassa kamalan kivoja lukujärjestyksiä. Ei sitten puhuta mitään, mitä silloin olisi pitänyt tehdä, kun näitä lukujärjestyksiä tuhertelin.

Miltä näyttää siis viimeinen periodini? Puhun paljon paskaa tai siis olen maininnut usein blogissani taikasanan nimeltään akateeminen vapaus ja velvollisuus, ehkä on aika näyttää mitä se parhaimmillaan (ja pahimmillaan) on.

ENSIKSI KUITENKIN! Muistinne virkistämiseksi vielä kuva ensimmäisen periodini lukujärjestyksestä.

Enemmän luentoja ainakin kuin tässä periodissa. Mikä tässä lukujärjestyksessä sitten on hassua? Noh, paneudutaanpa asiaan ja vilkaistaan viimeisen periodini ohjelmaa.

Laitetaan viikko-ohjelmaan pelkät luennot: kuusi (6) kappaletta! Ranskan alkeiskurssi kakkonen, virkamiesruotsin johdantokurssi idiooteille (minulle), modernia ja postmodernia ja kirjallista asiaviestintää joka toinen viikko! Eikös näytäkin aika kivalta?

Ja mitä kaikkea tuohon vapaa-aikaan voisi keksiä; netflixiä, pitkiä uneliaita aamuja, kynsien lakkaamista, lenkkeilyä, uusia harrastuksia, työntekoa, kavereiden kanssa hengaamista, ryyppäämistä (mikä tuntuu olevan näissä yliopistopiireissä ja muissa tiedekunnissa jotenkin tosi kova juttu)... Noh, noita tuota tuossa syksyllä kokeilin. Shokki olikin tajuta kantapään kautta, että tässä on itseasiassa opiskelustani se 10%. Akateeminen vapaus tarkoittaa siis sitä, että olet itse vastuussa omasta opiskelustasi luentojen ulkopuolella.  

(Se, että tässä näkyy kotimaisen kirjallisuuden opinnoista vain tuo Modernin ja postmodernin murros, johtuu taas jostakin sellaisesta, mistä selitän aivan pian.)

Lisätäänpäs siis tähän kaikki se, mistä olen tähän mennessä vaiennut kiltisti esimerkiksi naamakirjassa tai instassa (esim. kun päivitän torstaina, että hyvää viikonloppua. Se on ironinen ilmaus siitä, että nyt ne hommat sitten vasta alkavatkin)! Koska onhan se nyt kivempi välittää kuva itsestäni kaljatuoppi kourassa, kotikalsarit jalassa katsellen netflixiä.




Noin ikkään! Eiköhän nyt näytä vähän masentavammalta (teille muille, ei minulle).
Maanantaina onkin laiskottelun sijaan vuorossa läksyjä illalle! Sanastojen opettelua ja tehtävien tekoa (kyllä, kielikeskuksen ranskankurssilta tulee niitä lukiosta ja peruskoulusta tuttuja, mekaanisia läksyjä!).
Tiistaina pitäisi neljä tuntia käyttää itseopiskeluun, kuten esimerkiksi Modernin ja postmodernin kurssikirjallisuuden lukemiseen. Illalla on pumppi.
Keskiviikkona taas vähän läksyjä ja illalla lenkkiä. Pidän keskiviikot rennompina päivinä, ettei pää räjähdä, mutta silti illalla aion lukea vaikka jotain kurssikirjallisuutta ilman muistiinpanojen tekemistä.
Torstaiaamuna ei nukuta puoleen päivään, vaan käytetään aamu lyriikan tutkimuksen muistiinpanojen tekoon, myöhemmin esseen kirjoittamiseen. Illalla on ruotsin luento, sen jälkeen tehdään läksyt, jotta päästään sitten siitä virkamiesruotsistakin joku kaunis päivä läpi.
Ei, perjantaina ei laiskotella. Silloin luetaan vaikka kirjallisen asiaviestinnän tenttikirjallisuutta, tehdään vaadittavia, roikkuvia harjoitustöitä tai esseitä/referaatteja, tai tehdään muistiinpanoja lyriikasta. Illalla on lempparini, eli tunnin pumppirääkki! Sen jälkeen saa rentoutua...
...JOTTA LAUANTAINA JAKSAA TAAS OPISKELLA! Ellei minulla ole kuolemantärkeää menoa, kuten vanhempien tapaamista, sosiaalisten suhteiden hoitamista, kaupassakäyntiä tai maailman karmein flunssa, iltapäivän kulutan jälleen joko lukemalla tentteihin, tekemällä esseitä, harjoitustöitä tai muistiinpanoja. Tai sitten luen sanakokeisiin (kyllä, ranskan kurssilla on niitäkin...). Mutta lauantaina opiskellaan vain, jos hommaa on. Joskus saan jopa levätä.
Sunnuntaikin on opiskelupäivä, jos on hommaa. Periodin alussa saattaa olla rennompaa, mutta ei välttämättä. Kuviot selkiytyvät aika nopeasti... Aamupäivän suoritan ainakin lyriikan tutkimusta, joka minulla on itsenäisenä. Illalla menen joko zumbaan tai body attackiin, en kuitenkaan molempiin.

Eli siis, tein aloittelijan virheen syksyllä kun jätin merkitsemättä kaiken itseopiskelun lukujärjestykseen. Sanotaanko niin, että tuli pienet paniikit ja stressit. Huomasin toisessa periodissa, että ilman lukujärjestystä kaikki oli yhtä kaaosta. Hommat tuli loppujen lopuksi hoidettua ajoissa, mutta olin ihan löysä peruna sen jälkeen. Kaikkea tietoa ei kannata yrittää omaksua viimeisessä illassa. Se opetettiin jo lukiossa, mutta viimein opin sen kantapään kautta. Enää kun ei riittänytkään vain pintapuolisten faktojen tankkaaminen.
Kolmannessa periodissa aloin merkitä kalenteriin kurssit ja itseopiskelut, jolloin homma alkoi sujua paljon paremmin. Siksi olinkin kolme viikkoa etuajassa kaikkien hommien kanssa. Sanotaanko vaikka että energiat periodin lopussa olivat aivan eri tasoa. Tiedon määrä päässäkin oli pikkaisen eri sfääreissä.

Niin. Pakko kiittää taiteiden tutkimusten laitosta määrärahojen leikkaamisesta. Pakotatte minut opiskelemaan itsenäisesti näitä aineopintoja... Ihan rehellisesti, luennot ovat pidemmän päälle vähän helpompi tapa suorittaa kursseja - helpompia itselle, sillä niissä joku valvoo koko ajan ja sinulla on konkreettisemmat deadlinet. Itsenäisessä opiskelussa on se sana itsenäinen, joka ilman kovaa itsekuria taipuu muotoon olematon. Lopulta tämä olematon johtuu ilmiöksi viimehetken tuskanhikinen (ja itkun siivittämä) kuivahko inspiraatiokohtaus - jos puhutaan esseistä. Kirjatentin kohdalla tämä saattaa johtaa hepuliin tentin jälkeen, koska pää lyö tyhjää koko tunnin ajan minkä salissa kulutat niistä annetusta neljästä tunnista (hehehehe, terveisiä sinulle estetiikka).

Kurssien yksipuolisuus johtuu myös siitä, että minulla ei vielä ole sivuainetta. Ensi vuodelle onkin kova homma hankkia joku! Ehdokkaina ovat suomen kieli tai mediatutkimus. Lisäksi kasvatustiede on ehkäpä tekemässä paluun. JAIKS!

Ja kyllä. Olen perfektionistinen ylisuorittaja, joka aikatauluttaa vapaa-aikansakin, eikä osaa ottaa rennosti. Totuusthan tässä nyt kuitenkin makaa sellaisena, että oikeasti en joka viikko opiskele lukujärjestykseni vaatimalla ahkeruudella. Jos opiskelu ei todellakaan inspaa, se ei inspaa. Silloin on parempi oikeasti keksiä muuta elämää. Toisinaan saattaa myös ihana punainen vuosikalenterini pitää viikonlopun tai arkipäivän kohdalla maailman kauneimman sanan: "VAPAAPÄIVÄ." Se ei ole mikään hieno metafora vapaalle opiskelun tuottamalle euforialle, se on ihan vapaapäivä, jolloin en tee yhtään mitään. Tai siis yritän olla tekemättä yhtään mitään, joka on sekin aika kuluttavaa jos on yhtään niin suorittaja kuin minä. (Suoritan jopa ei-suorittamista...mitä se kertoo minusta?)
Joskus myös jätän luennon väliin ja nukun: Välillä siis teen hommia, välillä en. Olen ihminen ja ihmiset tekevät itseään sekä opiskeluaan helpottavia päätöksiä, jotka pidemmän päälle ovat aivoille ja opiskelumotivaatiolla naminaminannaa. (Ellei laiskuus sitten jää päälle, joka on arvosanoille papapapa...papanaa).

Tämä lukujärjestys on loppujen lopuksi vain suunnitelma itselleni, ja muistutus siitä ettei opiskelu rajoitu vain luennoille puolitiedottomana silmät ristissä konttaamiseen (sangen mielenkiintoinen mielikuva itsestäni konttaamassa tuomiokirkkotorilla)... Viimeistään täällä yliopistossa on tajunnut, ettei tieto tartu päähän taianomaisesti nukkumalla kirjat tyynyn alla. Lisäksi täällä yliopistomaailmassa se tarjottu tieto on oikeastaan (toisinaan) äärettömän mielenkiintoista. Sellaista, että sitä haluaakin omaksua - omaksua siksi, että sitä voi tarvita tulevaisuudessa; käyttää ja soveltaa myöhemmin. Vaikka se sitten olisikin vain siksi, että voin joko ärsyttää äitiäni kirjoittamalla turhauttavan vaikeaselkoisia viestejä tai jakamalla hulvattoman hassuja akaatemisen kapulatekstin kultakatkelmia tenttikirjoistani ystävilleni.

Kunpa olisin tehnyt samanlaisia lukujärjestyksiä kirjoituksiin lukiessani! Olisin varmasti pärjännyt paremmin. Mutta joo, ehkä tästä vielä laiskistun jälleen tulevaisuudessa. Aikatauluihin kyllästynyt osa minusta ainakin toivoo niin...

Unelmat uusiksi ja kontrollit kiville!

Mulla oli joskus selvät sävelet miksi haluan isona. Ensimmäisen luokan ensimmäisestä päivästä halusin opettajaksi. Kun kasvoin, haaveet kasvoivat mukana; ala-asteen opettajasta, yläasteen opettajaksi, sitten lukion lehtoriksi ja yliopistossa ehdin haaveilla jopa professorin hommista.

Unelmat eli vahvana elämässä. Olin ihan innoissani, kun pääsin yliopistoon; enää pari hassua vuotta ja pääsisin tositoimiin! Sitten tuli vastoinkäyminen; kasvatustiede. Tiedän, että kaikkien asioiden ei pidäkään tuntua kivalta. Tiedän, ettei kaikesta voi pitää. En esimerkiksi pidä fysiikasta tai ruotsista ja silti lukiossa nekin vedin kunnialla loppuun; fysiikasta sain jopa kiitettävän ja ruotsin kirjoitin kirjoituksissa...
Mutta se viha, mitä koin kasvatustiedettä kohtaan, vei vihan ihan uudelle tasolle. Ensimmäisestä luennosta lähtien sain niin mielettömän hylkimisreaktion, ettei kaltaista ole historiassani koettu. Ikinä. Onhan se nyt kivaa opetella käsitteen käsite ja määritelmän määritelmä, opetella mitä tarkoittaa opettaminen tai mikä on koulu, mutta siinä vaiheessa kun opetus viedään Piagetin vaiheteorioihin ja Vygotskyn lähikehityksen vyöhykkeisiin tai muihin nippelinappelitietoihin, joita yrität sitten liittää kiinni kokonaisuuteen, joku minussa löi jarrut pohjaan. Asiat alkoivat mennä niin yli hilseen, niin että ne rupesivat jo lähtemään omalle kiertoradalleen. EI, EI TÄLLAISTA KIITOS. 

En minä ajatellut että opettamista varten pitää opetella jotain ihmeen teorioita ja muuta roskaa. Itkua vääntäen, turhautuen, kiroillen, kirjoja heitellen, muistiinapanoja repien, väsyneenä ja masentuneena vedin kuitenkin kasvatuspsykologiatkin kunnialla loppuun. Sitten tuli muitakin kapuloita rattaisiin; kuulin opintotuen loppumisesta viidennen vuoden jälkeen ja opiskeluiden jatkumisesta kasvatustieteen takia vielä vuoden pidempään, ja aloin panikoida toden teolla, koska olin ottanut niin kamalat paineet itselleni opettajan ammatista ja kaikista kelan aikatauluista; en ollut edes antanut itseni ajatella vakavasti valmistuvani yliopistosta mihinkään muuhun. Olin jo lopettamassa yliopiston kesken, vaihtamaan vaikka kätilöksi, merikapteeniksi, muumimammaksi, merkonomiksi tai roskakuskiksi. Sitten tajusin miten paljon hyvää opinnoissani kuitenkin oli; Emilia, kouluruokailu, akateeminen vapaus, estetiikka, lyriikka, muusa.... Tajusin myös miten paljon minulle oli mahdollisuuksia, joilta olin sulkenut silmäni.

"[---]Sillä hetkellä hautasin opettajanunelmani (ainakin toistaiseksi, ellei kasvatustiede yhtäkkiä muutu kolmen suklaan jäätelöksi). Päätin, että ensi syksynä haen sivuaineeksi mediatutkimuksen tai ehkä luovan kirjoittamisen - jonkin mikä oikeasti kiinnostaa... Aloitan vaikka italian. Ja nyt jatkan ranskaa. En pakota itseäni enää sinne, mikä ei tunnu oikealta, vaan teen jotain tällä elämällä ja näillä opinnoilla. Tästä lähtien en enää ota paineita tulevaisuudesta tai tulevasta ammatista, niistä Kelan fantasioimista valmistumisaikatauluista, opintolainan takaisinmaksuista tai mistään muustakaan opiskeluun liittyvästä turhanpäiväisyydestä.
Anna Puun sanoin; tulkoon mitä vaan tai jääköön tulematta.
Amen."
Lainaus facebook-päivityksestäni 13.1.2015

Iso juttu ihmiselle, joka suunnittelee jopa päiväohjelmansa tunnin tarkkuudella. Nyt olen ihan hurahtanut estetiikkaan ja filosofiaan ja naureskelin tässä että mitäköhän minustakin vielä tulee;
kotimaista kirjallisuutta, ranskaa, ensi vuonna italiaa, mediatutkimusta, filosofiaa....ehkä jopa sukupuolentutkimusta! Mutta ensimmäistä kertaa elämässäni tulevaisuus ei huoleta - ei se, että valmistunko viidessä vai kuudessa vuodessa. Valmistun sitten, kun valmistun. Suuntaudun niihin tehtäviin mihin suuntaudun.
Ehkä olen viimein oppinut elämään nykyhetkessä ja saamaan itselleni edes jonkinmoisen rauhan.

"If you are depressed, you are living in the past.

If you are anxious, you are living in the future.

If you are at peace, you are living in the present."

-Lao Tzu

Vain kuolleet ei muutu...

...mutta nekin maatuu!

Jos epäilee vähääkään mielialahäiriöni olemassaoloa, riittää kun vilkaisee (vanhaa) blogiani ja etsii sieltä jokaisen "kaikki menee just nyt niin hyvin, ja tunnen olevani enemmän itseni kuin pitkään aikaan." tai "Oon onnellisempi kuin koskaan" postauksen.
Sitten siirtyy parisen viikkoa eteenpäin niin johan siellä jo lukeekin "Kaikki menee päin persettä", "oon niin syvällä", "elämä on paskaa."
En ole koskaan tarvinnut salkkareita tuomaan elämääni draamaa, kehitän sitä itse jo tarpeeksi. HOHOHOO.

Okei, nyt kun taas vaihteeksi ja elämäni piristykseksi elelen jossain eksyksissä kyynisen ilottomuuden ja totaalisen uupumuksen välimaastossa, ajattelin piristää itseäni ottamalla pienen katsauksen menneeseen vuoteen. Tavallinen Tarja saisi tässä ajassa pikku-Tarjan tehtyä, pullautettua ulos ja ehtisi hetken sen kanssa leikkimään. Vuoteeni ei tosin tänävuonna ole kuulunut vauvaleikkejä (vanhempien ja omaksikin onnekseni), mutta olen silti 12. kuukaudessa tullut äärettömän pitkälle. Välillä tuntuu, että se vauva olisi kehtyksenä helpompi nähdä, joten toisinaan jokainen meistä tarvitsee muistutuksen omista muutoksistaan.

Tämä vuosi on ollut kieltämättä suurien muutosten vuosi, ulkoisesti kuin sisäisestikin. Suuri ulkoinen muutokseni on ollut heijastelua oman itsensä etsimisen ja henkisen kasvun puolella. Olen muuttunut huomaamattani hiukan itsevarmemmaksi ja aikuisemmaksi, ehkä jopa karvan verran ulospäinsuuntautuneemmaksi - vaikka professoreilta tuleekin vielä noottia liian vähäisestä osallistumisesta tuntikeskusteluun (terveisin, ei yhtään katkera). Kunhan siis perfektionismista ja epäonnistumisen pelosta päästään vielä vähän eroon, helpottuisi elämäni huomattavasti. Tai ehkä minun pitää vain opetella olla välittämättä asioista niin paljon.

ASIAAN! Joidenkin kuvien kohdalla en todellakaan enää tunnista itseäni. Muistan asioita, joita olen kuvien ottamishetkellä käynyt läpi, mutta en yhtään osaa saimaistua niihin.



VUOSI ja 1 KUUKAUTTTA: Marraskuu 2013

Lähdetään vähän aikaisemmasta liikkeelle. Ei nyt kovinkaan erilainen kuva tulevien kannalta, mutta silmät ovat ilottomat ja ahdistuneet. Kertovat ehdottomasti siitä, minkälaista tunnetilaa kävin läpi. Kasvot kapeat, vaikka näin itseni ainakin satakiloisena. Huonosti menneet syksyn kirjoitukset otin täysin itseeni. Tulevaisuus näyttäytyi harmaana ja toivottamana.
Yritin olla jotain, mitä en ollut. En tuntenut oloani mukavaksi kengissäni, jokin oli jatkuvasti pielessä.

VUOSI SITTEN: Joulukuu 2013

Näennäisen onnellinen jouluihminenhän se siinä (hymy ei kyllä ylety lähellekään silmiä)! Muistan, että laihdutin jouluksi tosi rajusti niin, että mahduin hyvin koon 36 housuihin, ja se näkyy silmissä. Tämä oli sitä "mulla menee niin hiton hyvin BYHYHYHYHYY" - vaihetta, josta en puhunut kellekään. Muistan, että minua pidettiin syömishäiriön selättäneenä, mutta juuri tämä vaihe oli se, jolloin olin siitä kaukana. Tulevaisuus pelotti, en halunnut keväät kirjoituksien saapuvan koskaan tahi sitten lakkiaisten tai minkäään muunkaan. Halusin vain selvitä jokaisesta ahdistuksentäyteisestä aamusta.
Vaalensin hiukseni (VIRHE).



YKSITOISTA KUUKAUTTA SITTEN: Tammikuu 2014

Olenpas kylmän, ylimielisen ja vihaisen näköinen. Hankala säteillä ulospäin, kun ahdistaa niin maan perkeleesti. Aloitin syömisen, mutta muutuin ulkoa ja sisältä kylmäksi. Ahdistus oli ainoa tunnetilani. Tulevat kirjoitukset saivat minut hulluuden partaalle. Pelkäsin, etten valmistuisi ikinä. Tunsin edelleen oloni vieraaksi kehossani.

KYMMENEN KUUKAUTTA SITTEN: Helmikuu 2014

Tämän vuoden teema on ilmeisesti ollut kylmyys. Edelleen kirjoitusahdistusta ja sen kanssa paljon muitakin ahdistuksia. Penkkarit, abiristeily ja kaikki muut vievät voimat. Kirjoituksiin lukeminen kyllästytti ja välivuosi houkutti.



YHDEKSÄN KUUKAUTTA SITTEN: Maaliskuu 2014

Kovasti kokeilin hymyillä uuden ja parantuvan kroppani kanssa. En kylläkään sanoisi olevan maailman uskottavin hymy. Kirjoitusten alla tunsin oloni ahdistuneeksi, mutta söin ja aloin pikkuhiljaa parantua, vaikka kroppa turposi pullataikinan lailla. Edelleen olin suhteellisen varma välivuodesta, mutta pikkuhiljaa aloin pohtia josko minusta olisi yrittämään yliopistoon sitten kuitenkin...


KAHDEKSAN KUUKAUTTA SITTEN: Huhtikuu 2014

Tervehtymisen läpilyönti ja se näkyy! Kirjoitukset olivat ohi, olin töissä löytötavaratalossa, söin ja liikunta oli lähinnä pilatesta. Nautin kehostani, vaikken ollutkaan kauhean itsevarma. Jännitin Kotimaisen kirjallisuuden pääsykokeita ja kirjoitustuloksia. Katselin päivittäin Turusta asuntoja ja haaveilin omasta kodista. Päätin uudistaa itseni ja tilasin uudet lasit.




SEITSEMÄN (!!!) KUUKAUTTA SITTEN: Toukokuu 2014

Töitä, syntymäpäivät, pääsykokeet ja ylioppilaaksi pääseminen SEKÄ uuden ylioppilaan puhe JA kesätyö Myllysaaren museossa matkailuneuvojana varmistui. Tunnollisena omalle tyylilleni stressailin kaikkea vähäisen, ja syöminen ajautui huomaamattani vähän hakoteille, mutta onnistuin lakkiaisten jälkeen korjaamaan tilanteen. Toukokuu on ollut ehdottomasti solmukohta tässä vuodessa. Pääsin nyt haaveilemaan oikeasti muutosta omilleni ja pääsin itsenäistymään jatkuvasti enemmän. Sain yo-lahjaksi liput Barcelonaan, jossa ei sitten mennytkään ihan käsikirjoitusten mukaan, mutta ei se haitannut. Opin jotain äärettömän tärkeää itsestäni ja kehostani. Aloin pikkuhiljaa mennä kaikesta mahtavasta ylikierroksille, enkä huomannut sitä. Mutta nyt ainakin hymy on aidompi.
Uudet lasit tulivat, mutta ne eivät istuneetkaan ilmeeseni. Silti yritin sinnikäästi tottua niihin.

KUUSI KUUKAUTTA SITTEN: Kesäkuu 2014

Barcelonan reissu, kesätöiden aloittaminen... En oikeastaan muista kesäkuusta mitään. Jännitin pääsykoetuloksia ja taisin käydä Lahdessa kätilön pääsykokeissa, joista käteen jäi parkkisakko ja pääsykoe, jonka pilasin tahallani. Haaveilin Turkuun muuttamisesta niin paljon, että kävin parin viikon välein asuntoesittelyissä täällä. Toivon niin kovasti, että pääsisin parin kuukauden päästä muuttamaan pois Valkeakoskelta. Värjäsin hiuksiani asteen tummemiksi kuun lopussa.



VIISI KUUKAUTTA SITTEN: Heinäkuu 2014

Kuun alussa varmistui paikka ylopistossa. Sen jälkeen alkoi kuumeinen asunnonetsintä, joka päättyi kaksi päivää myöhemmin tämän asunnon löytymiseen. Muuttovalmistelut aloitettiin saman tien, enkä malttanut odottaa kesätöiden loppumista. Muutoksen kunniaksi tuntui, että menneisyydestä oli pakko päästä edes symbolisesti eroon, joten pätkäsin hiukseni lyhyiksi, enkä ole sitä päätöstä kertaakaan katunut.

NELJÄ KUUKAUTTA SITTEN: Elokuu 2014

Muutto heti kuun ekana päivänä ja siitä alkoi tutustuminen Turkuun ja oman asunnon kotoistaminen. Kuun lopussa oli yliopiston tutustmisluennot ja Suomen kielen pääsykoe, jolloin tutustuin Emiliaan.



KOLME KUUKAUTTA SITTEN: Syyskuu 2014

Aloin lähentyä Emilian kanssa entisestään, ja opinnot alkoivat toden teolla. Syöminen paheni asteittain. Suljin siltä silmäni, ja olin kaikista vuoden muutoksista vain väsynyt, ahdistunut ja hämilläni. Raha-asiat alkoivat stressata, samoin yliopistossa pärjääminen. Emilia oli korvaamaton tuki siinä, että jaksoin porskuttaa eteenpäin. Aloin etsiä uusia laseja, koska tajusin etteivät keväällä ostamani lasit olleet minulle NE lasit.

KAKSI KUUKAUTTA SITTEN: Lokakuu 2014

Yliopisto alkoi tuntua mahdottomalta kästeviidakolta, jossa en koskaan tulisi pärjäämään. Syöminen ajautui koko ajan pahempiin ongelmiin, ja liikunta karkasi käsistä. Olin masentunut, ahdistunut ja valmis muuttamaan takaisin Valkeakoskelle. Halusin vain nukkua ja käsitellä kaikki tapahtuneet muutokset, sillä en ollut sisäistänyt mitään. Rajattomana avautunut itsenäisyys oli menettänyt uutuudenviehätyksensä, enkä enää tiennyt mitä sen kanssa tehdä. Aloin harkita alan vaihtoa, ja tuntui ettei minusta koskaan olisi äidinkielen opettajaksi, vaan että minun tulisi olla kätilö tai sairaanhoitaja. Värjäsin hiukseni tummiksi, ja oloni parani paljon (jotkut meistä on vain tarkoitettu tummatukkaisiksi, se nyt vaan on viidakon laki). Emilian tuki oli korvaamatonta ja olimme jo todella läheisiä.



VIIME KUU: Marraskuu 2014
Pahin masennus ja itsenäisyyskriisi alkoi kuun lopulla helpottaa. Uudet lasit saapuivat, ja olin äärettömän onnellinen niistä! Tajusin samalla hetkellä, kun lasit päähäni painoin, että olen juuri oikeassa paikassa. Olen juuri oikealla alalla, olen juuri oikeassa kaupungissa. En ole ehkä onnellinen, mutta olen tyytyväinen ja ylpeä itsestäni ja itseeeni. Liikunta ja syöminen kuitenkin jatkoivat pahenemistaan. Jalkani kipeytyi ja käveleminen teki kipeää. Emilia jaksoi tukea ja kuunnella samoja ongelmia päivästä toiseen.

NYT: Joulukuu 2014

Pääpiirteissään itsenäisempi, optimistisempi, vähemmän perfektionistisempi, elämäänsä tyytyväisempi Siiri, joka alakulosta ja uupumuksesta huolimatta tunnistaa itsensä peilistä PAREMMIN kuin neljään vuoteen. Tunnen olevani paaaljon vanhempi ja kypsempi, kuin vuosi sitten. On vielä paljon ongelmia, mitkä kaipaavat  selvittämistä, mutta olen viimein saanut aloitteen niiden kaikkien setvimiseksi - ja kerrankin uskon, että ne tulevat ratkotuksi. Olen varma, että ensi vuonna elämänlaatuni paranee huomattavasti. Elämäni on viime vuoteen verrattuna aivan erilaista, enkä olisi koskaan osannut kuvitellakaan sen muuttuvan tällaiseksi. Mutta olen onnellinen, tai ainakin onnellisempi. Vähintään ainakin tyytyväinen ja ylpeä. Suhtaudun tulevaisuuteen toiveikkaasti ja nautin enemmän elämästäni. Rakastan uutta kotikaupunkiani, omaa kotiani, itsenäisyyttä, opiskelua ja kaikkea saavuttamaani.

Nyt kun katson, ero ei niinkään ole suuri, mutta kun asetetaan alkutilanne ja lopputilanne vierekkäin ja verrataan niitä silmästä silmään niin...






EROA NOT MUCH? Omaan silmääni tuossa on ainakin vierekkäin kaksi eri ihmistä. Ja niinhän siinä tavallaan onkin.

Oivallusten lukuvuosi?

Huh. Viimeisetkin tämän vuoden yliopistojutut on viimein hoidettu (enää vain esseen palautus ja huomenna lyriikan harjoitystyön palautekeskustelu). On vaikea tajuta, että yliopistoa on takana jo neljä kuukautta. Näihin kuukausiin on mahtunut paljon oivalluksia, joista ajattelin jakaa pari - tai ehkä vähän enemmänkin. Lista vähän paisui, ja oletan sen paisuvan keväällä yhä lisää.

- Vaikka et heti omaksuisi käsitteitä, ei se tarkoita ettet koskaan omaksuisi niitä. 

- Kaikkea ei tarvitse oppia heti.

- Kaikkea ei tarvitse myöskään tehdä heti, mutta toisaalta se helpottaa stressiä.

- Stressistä ei seuraa mitään hyvää.

-Opiskelumotivaatio iskee silloin, kun sitä vähiten odottaa (ja se on kateissa juuri silloin, kun sitä tarvitsisi.)

- Kolmonen on yliopistossa hyvä numero. 

-Vitonenkin on täysin mahdollinen numero, jonka voi saavuttaa joko kovalla työllä, luovuudella tai puhtaalla sattumalla.

- Professorit eivät aina osaa opettaa.

- Humanisti ei tarkoita alkoholistia - ilman alkoholiakin voi olla hauskaa ja se on ihan ok.

-Oikeastaan yliopistoelämässä se kännäys ei ole niin suuressa osassa, kuin puhutaan: on ihme jos jaksaa vielä raskaiden luentopäivien jälkeen lähteä vetämään päätä täyteen.

- Vapaapäivät eivät tarkoita nukkumista tai rellestämistä. Ne ovat itsenäistä opiskelua varten.

- Muusa on suomen paras ainejärjestö (ihan objektiivisesti katsottuna).

- Muusat ovat leppoista ja ihanaa porukkaa.

- Yliopistoon pääseminen on iso saavutus.

- Imuria arvostetaan liian vähän. Samoin mankelia. Kahvia. Juustoa. Hiljaisuutta. Viikonloppuja. Unta.

- Opiskelijaruokailu on äärettömän hyvä keksintö.

- Yksin asuminen on ihanan vapauttavaa.

- Hyvä rahatilanne on hetkittäinen ilmiö, joka katoaa yhtä nopeasti kuin ilmestyy.

- Opintotuen maksupäivä on kuukauden helpottavin päivä.

- Laskut eivät maksa itseään.

- Eläminen on kallista.

- Opiskelijaelämä on todellakin penninvenytystä ja kitkuttamista mahdollisimman pienellä viikkobudjetilla.

- Töiden tekeminen opiskeluiden ohella on helvetin rankkaa. Oikeasti.

- On mahdollista oppia tuntemaan toinen neljässä kuukaudessa ja kiintyä niin paljon, ettet enää osaaa kuvitella elämää ilman toista. On mahdollista samaistua toiseen samalla, kun olette kumpikin omat itsenne. (Emilia ♥) 

- Oikeat ystävät erottuvat ajan myötä.

- Terveys menee kaiken edelle. KAIKEN. 

- On ok myöntää ettei osaa, pysty, jaksa, halua. On ok pyytää apua ja ottaa sitä vastaan.

- Itseensä uskominen on tärkeää opiskelun kannalta.

- Minä osaan.

- Opiskelu voi myös olla hauskaa. Sen kanssa voi myös haluta viettää koko viikonlopun - vapaaehtoisesti.

- Kirjallisuus on äärettömän mielenkiintoinen käsite.

- Olen juuri oikeassa paikassa opiskelemassa.

- Olen muutaman vuoden päästä (toivottavasti) opettaja.

- Akateeminen vapaus on äärettömän hieno juttu.

- Yliopisto on äärettömän hieno juttu.

- Mahtava ryhmä on vieläkin hienompi juttu. On upeaa, miten ryhmämme tukee ja tsemppaa toisiaan ja on mieletöntä saada jakaa kokemukset näin hienojen ihmisten kanssa.

Nyt siis enää pitää jaksaaa huominen sekä perjantain esseen palautus, ja sitten on aika siirtyä kuukauden hyvin ansaitulle joululomalle. Viikonlopun aion nukkua ja herkutella ja ensi viikolla otan suunnaksi Valkeakosken. Keskiviikkona koittaa kauan odotettu ilonpäivä, kun saan perheeni jälleen jouluksi kasaan! Tämä lukuvuosi on mennyt niin nopeasti, mutta niinhän se menee, kun on hauskaa.

Tuhat kiloa opiskeluiloa

Olen itsestäni äärettömän ylpeä.
Huolimatta stressistä, kaikista päänsisäisistä myllerryksistä, motivaatio-ongelmista ja niskaan hengittävistä deadlineistä, sain viimehetkellä otettua itsestäni niskasta kiinni ja opiskeltua toisen periodin kunnialla (otan oikeuden käsiini sanoa näin, vaikka oikeasti periodi jatkuu vielä ensi viikon) loppuun.

Lyriikan harjoitustyö syntyi puolivahingossa kurssin aikana, joten se nyt kun deadline on perjantaina, on se ollut koneella valmiina jo muutaman viikon. Sivumäärä ylittyi yhdellä - tiedä sitten onko esseessä seitsemän (7) sivua turhaa paskaa vai kentis perinpohjaista syvällistä pohdintaa... Noh, sen näkee arvostelussa. Näkökulmani esseeseen oli kielikuvallisuus ja tematiikka Sanna Karlströmin teoksessa Taivaan mittakaava (2004). Toisaalta näkökulmani lässähti käsiin, kun iski paniikki siitä, etten osaa analysoida runoja professorin toivomalla tavalla. Sitten aloin vähän haalimaan kaikkea sinne ja nyt se on vähän sellainen näkulmaton läpivalaisu teoksen runoihin lukujen nimien kautta.

Pakko tunnustaa, etten kirjallisuushistorian luentosarjalle en lukenut yhtäkään kirjaa kurssin aikana. Aiemmin olin kuitenkin lukenut Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ja Anni Swanin Iris rukan, joten menin vähän sellaisella "Heeei ootsä lukenut sen kirjan? Kiva, tuun sun ryhmään." periaatteella. Tiesin kylläkin jo kurssin alussa, että työni tulee käsittelemään Iris Rukkaa, joten miksipä olisin turhaa stressiä ottanut kirjoista, joita en mistään kirjastosta saanut käsiini? Niinpä. Joillekin täysi itsestäänselvyys, mutta entiselle - ja nykyiselle - perfektionistille suurtakin suurempi päätös, uhraus ja projekti.

Mitä siihen esseeseen tulee, aloitin sen eilen. Väsyneenä, vittuuntuneena ja nälkäisenä tulin kello 20 kotiin 10 tunnin opiskelupäivän jälkeen, ja olisin vain halunnut käydä kerälle sänkyyn syömään ja vähän velloa itsesäälihiessä. Noh, tottakai inspiraatio iski, ja kirjoitin esseetä silmät ristissä pari tuntia kunnes meinasin nukahtaa naama näppäimistölle. Esseen deadline on ensi viikolla. Yleensä teen kaiken heti kun mahdollista, joten se, että valitsin luennoilla viimeisenä käsiteltävän kirjan esseeni aiheeksi, oli myös itseltäni äärettömän suuri juttu. Noh, luento oli tosiaan eilen ja esseen sain abouttiarallaa viisi minuuttia sitten valmiiksi. Viisi (5) sivua mielestäni sangen lennokasta tekstiä. Turha paskanjauhanta on karsittu minimiin (toivottavasti) ja ainakin pyrin keskittymään pelkästään faktoihin. Aiheeni oli siis lastenkirjallisuuden tyypilliset lapsikäsitykset, konventiot, arkkitekstit ja intertekstuaaliset viitteet teoksessa Iris rukka. (Tuota näkökulmaa katsoessani tunnen ääretöntä hämmennystä. Miten paljon (hassuja käsitteitä) olenkaan oppinut KAHDESSA periodissa!)

Lisäksi tähän periodiin kuului johdatus kirjallisuuskäsityksiin, jonne piti valmistella luennon alustus parin kanssa. Emilian kanssa teimme aiheesta ekokritiikki ja posthumanismi, ja se tuli esitettyä tänään (eilen). Omasta mielestä se meni ihan okei, vaikka olinkin äärettömän hermostunut ja hukkasin jatkuvasti ajatusteni punaisen langan. Toisaalta aihe oli minulle ennestään täysin tuntematon, enkä ollut koskaan tullu edes ajatelleeksi, että joku oikeasti tutkii kirjallisuutta ekokriittisesti, eli ympäristökeskeisesti. En myöskään ollut aiemmin tullut ajatelleeksi sitä, miten vaikea käsite luonto on käsitteenä, koska se on aina niin kulttuurillisesti välittynyt.

Woah. Nyt on pakko etäännyttää itsensä tästä koulumaailmasta ja huolestuttavan opiskeluinnokkaasta tekstinsävystä, joten aion mennä toipumaan tästä höyhensaarille. Halusin vain sanoa sen, että kaikki asiat järjestyvät kyllä aina lopulta. Ennen en itse uskonut siihen lainkaan, mutta nyt kun tuijotan sitä silmästä silmään, on asia pakko myöntää. Tunnen tällä hetkellä itseni enemmän itsekseni kuin hmmm ehkäpä kolmeen vuoteen.

Lauantai-illan ajatussolmuja ja tajunnanvirtaa

Pidän blogikirjoituksista ja runoista, jotka ovat tajunnanvirtaa. Mielestäni niissä on jotain äärettömän kaunista ja rauhoittavaa. Pohjimmiltaanhan se on vain viestiä alitajunnan syvimmistä sopukoista, mutta toisinaan ihmisistä paljastuu enemmän kuin voisi kuvitella. Lisäksi tajunnanvirran kirjoittaminen on vaan niin rentouttavaa. Ei tarvitse miettiä, voi vain laittaa ajatukset pois päältä ja antaa käsien hoitaa homma. Eilen ja tänään pääni on tuntunut olevan ajatuksista solmussa, joten ajattelin laittaa ajatukset pois päältä ja antaa kaiken tulla eräänlaisena tajunnanvirtana ulos. Pahoittelen kirjoitusvirheitä, tietoisuuteni myös kirjoitusvirheistä katosi ja olen liian kriittinen lukeakseni ajatuksenvirtaani.

Tänään viimein sain uudet hiukset. Ei niistä tullut sellaista kuin piti, mutta haittaako se? Se on elämää, harvoin täällä saa juuri sitä mitä syvimmällä sisimmässään toivoo. Usein kuitenkin se, mitä elämältä saa, on parempaa kuin mitä osasi tai uskalsi odottaa. Nyt kävi niin. Rakastun hiuksiini jokaisella katseella hiukkasen enemmän, piirun verran syvemmin. Tuntuu niin hyvältä, kun pää on kevyt. Se vastaa niin mukavasti mieltä. Sekin on nyt kevyt. Todella kevyt. Liian kevyt. Tunnen sen. Tunnen sen hiipivän taas päälle. Miltä tuntuu oikea onnellisuus. Sellainen, mistä muut ihmiset puhuvat. Sellainen, mikä saa heidät hymyilemään, ei rauhattomiksi. Sellainen, mikä näkyy heidän ilmeistään ja katseistaan, ei niinkään teoistaan. Mitä se on, miten sen saavuttaisi? Tämäkin menee kategoriaan: elämältä voi toivoa mitä tahansa, mutta on tyydyttävä siihen mitä se antaa. Niin minä tyydynkin. Mutta silti, voin kyseenalaistaa kaiken. Sen olen oppinut yliopistossa, että kaiken voi aina kyseenalaistaa - se on tiedon yksi kriteereistä: kriittisyys. Itsekriittisyys puolestaan ei ole yksi ihmiselämän tarkoituksista. Miksi siis olen niin kriittinen? Rauhaton ja kriittinen. Alati vaihtuva tuuliviiri. Missä hitossa se paikkanikin on, jonne minut on luotu? Jos joskus sen paikan löydän, löydänkö siellä rauhan ja vastauksen tähän alati muuttuvaan, vaihtuvaan vuoristorataan? Onko jossain kaikki avaimet näihin lukkoihin, joita kannan mukanani minne menenkin. Jotka kulkevat mielessäni vasten kaikkia tahtojani. Niihin lukkoihin, joiden taakse en voi päästää täysin ketään. Ikinä.

Onko sellaisia avaimia edes olemassa? Onko helppoja ratkaisuja muualla, kuin matematiikan kirjan takaosassa? Muistan, miten helpottavalta tuntui löytää ratkaisut kaikkiin tehtäviin. Ei tarvinut huolehtia siitä, että olisi nolannut itsensä tietämättömyydellään muiden edessä. Toisaalta mitä niistäkin huijaamisista oppi? Ei paljon mitään. Ehkä lähinnä tiesi sen, oliko laskuineen oikeilla jäljillä, mutta loppujen lopuksi valmiista ratkaisuista ei koskaan hyötynyt sen suuremmin - ainakaan kokeissa. Virheiden tekeminen opetti tuhat kertaa paremmin kuin valmiit vastaukset kemian tai matematiikan tehtäväkirjan takaosassa. Virheet. Ne perhanan virheet. Kun niihinkin oppisi suhtautumaan avoimemmin - ottamaan ne oppimistilanteina. Kun niitä oppisi haluamaan tehdä virheitä - jotta oppisi. Jottei tarvitsisi muutaman vuoden päästä tajuta, ettei taaskaan ole oppinut mitään. Mutta mehän opimme. Jatkuvasti. Tahtomattamme. Kaikkea. Omaksumme. Näemme. Koemme. Tallennamme tietoa. Edes jotain hyötyä siitäkin kasvatustieteestä. Niin monta iltaa istuin tekemässä niitä käsitekarttoja, lukemassa tekstiä ja pohtimassa teorioita. Tuntuu oudolta ja vieraalta, kun ei sitä ei enää ole. On vain kirjat ja essee, vähän ranskaakin siinä ohessa. Toisaalta, tämä kuvio tuntuu omimmalta. Ajattelin todellakin lukea ranskan kokonaisuutena. En tiedä mihin sitä tarvitsen, mutta se palo jota tunnen tuota hankalaa kieltä kohtaan on jotain sellaista, mitä en osaa sanoin kuvailla. Ehkä siinä on taustalla jokainen niistä kielloista, joita isä sanoi. "Et sinä sitä opi. Ei kukaan osaa opettaakkaan sitä." Pessimisti ei pety, niinhän minäkin sen koen. Mutta silti tuntuu, että vasta abivuosi ja ensimmäinen kosketukseni ranskan kieleen, saivat minut tajuamaan kuinka paljon olin tuota kieltä rinnalleni kaivannut. Miten voi kaivata jotain, mitä ei ole koskaan saanut, kokenut, opetellut? Se on rakkautta, mutta minkälaista?

Nyt minä osaan. Nyt minä osaan ja saan osata niin kauan kuin haluan koska olen vain itse itselleni vastuussa. Tästä edespäin koko elämäni on itse itselleni vastuussa olemista. Tuntuu niin oudolta, että olen tässä tilanteessa. Varsinkin istuessani vanhan huoneeni karvamatolla, läppäri sylissä ja nojaten uudenuuteen kirjahyllyyn, en voi käsittää miten pitkälle olen kipittänyt pienenpienillä jaloillani. Varmaan tajuan kaiken vasta sitten, kun saan maisterinpaperit käteeni. (Tapahtuuko se vertauskuvallisesti, vai saanko ne käteeni?). Mutta tiedän, että sekään ei ole maalini. Haluan tähdätä vieläkin korkeammalle. Korkeammalle kuin kukaan muu suvussani aiemmin. Haluan ne tohtorin paperit. Vielä jokin kaunis päivä ne saan. Jokainen aamu kun en jaksa nousta sängystä tai jokainen hetki kun mieleni tekee luovuttaa kaiken suhteen, eikä mikään aiempi motivaattorini enää minua auta, lupaan pitää mielessäni ne tohtorin paperit. Ei kukaan, eikä mikään voi minua estää tavoittelemasta haaveitani. Ei mikään sairaus, masennus, syömishäiriö, lättäjalka, polvivamma, tottelematon luonnokikkuratukka, epävihreän värinen silmä, löllö kohta reidessä, liian littana pakara, huono arvosana tentissä tai kirjoitusvirhe blogissa, nolo sana keskustelussa tai feidaus ennen treffejä. Ei mikään voi tulla unelmieni tielle enää. Jos nyt luovuttaisin, se olisi sama kuin olisi viiden metrin päässä Mt. Everestin huipulta ja päättäisi luovuttaa kun sormessa on kramppi - sanoinkuvaamattoman typerää. Tosin, yhtä typerää oli kuvata suurta yliopistourakkaa viiden metrin matkaan Mt. Everestillä. Mutta toisaalta, tarkoitin laajempaa kokonaisuutta. Tätä elämää.

Elämäni hassuin, hulluin ja kiireisin vuosi alkaa lähestyä monella tavalla kohti siirtymää ja uutta alkua. Eäänlaista uutta alkua, suurta pommia. Nojaa, uusivuosi ei koskaan ole ollut suosikkejani. Mutta niin, on aika miettiä miten voin tämän vuoden vielä kruunata - tehdä siitä vieläkin unohtumattomamman. Tosin, lukion viimeisten kirjoitusten suorittaminen, ensimmäisten kaupan alan töiden tekeminen, synttärit, lakkiaiset, pääsykokeisiin pänttääminen ja kotimaisen kirjallisuuden pääsykokeet,  yliopistoon pääseminen, Barcelona, tyttöjenristeily, muutto upeaan kaupunkiin ja kaikki uudet ystävyyssuhteet olisivat jo itsellään niin hieno kokonaisuus, etten oikein tiedä miten laittaa paremmaksi. Enää voin vain parantaa itseäni. Itseni. Kaikki haavani. Arpeni. Kaikki kolhuni. Kaikki naarmuni ovat jo parantuneet. Yhtään viiltelyjälkeä ei enää vierain silmin näe. Minä paranen monin tavoin, mutta vielä vuodan verta niin monesta paikasta. Kaikesta huolimatta, minä elän. Ja vaikka nyt kellunkin liian korkealla, tulen sieltä alas (kunhan en liian alas). Sydämeni on vallannut toivo. Horjumaton usko tulevaisuuteen. Siihen, että kaikki järjestyy. Se on viimein taottu päähäni, poltettu aivoihin. Kaikki järjestyy. Minäkin järjestyn. Jotenkin, Vielä joskus.

Muutaman viikon päästä saan ne uudet lasit, joista olen haaveillut niin kauan. Sitten tämä silmälasifriikki alkaa pikkuhiljaa näyttää itseltään - tai ainakin siltä, keneltä tuntee näyttävänsä.
Ehkä se on pieni askel kohti sitä Siiriä, joka jäi jonnekin vuoden 2011 kesään. Sinne Kuopioon, Rikun mökin laiturille. Juhannukseen. Valoisiin kesäöihin ensirakkautensa käsivarsille. Jos nyt oikein siirappinen, aikojen kultaama mielikuva maalataan. Tai ehkä se Siiri jäi uistelemaan Kallaveteen. Siinä olin hyvä, luonnonlahjakkuus. Parempi kuin Riku. Mahtoi kalamiestä vituttaa. Ehkä SE Siiri on jossain suuressa kaupungissa. Hukkuneena katujen ja kortteleiden väliin. Toivottavasti sillä on lämmin. Ehkä se kesän 2011 lämpö yltää vielä lämmittämään sitä tyttöä.

Kunpa olisin osannut odottaa. Hillitä itseni ja osata varautua siihen, ettei nuori rakkaus koskaan kestä. EI näiden tuulten alla. Se alamäki mikä koko korttitalotilanteesta alkoi, on ehkä viimein päättynyt, mutta mäki on ollut raskas kieriä alas. Päätä pyörryttää. Pettymys, petetyksi tuleminen ja jättäminen, jätetyksi tuleminen ja se koko perhanan kierre ja ruljanssi koko sen saamarin syksyn. Eroaminen sellaisesta ihmisestä, joka on ensimmäisenä rakastanut sinua kaikkine virheineen, on ehkä ollut kaikkein vaikeinta ikinä - ja katsoa sivusta, miten kaikki herkät nuoret lupaukset rikotaan yksi kerrallaan, tallotaan maahan ja syljetään päälle. Aivan siinä katseesi alla. Nuori rakkaus on niin armoton, kun ei ole oppinut kovettamaan itseään. Antaa itsestään kaiken, eikä tajua suojata arimpia sydämen sopukoitaan. Ja se pelko mikä siitä kaikesta aiheutui. Se, että pystyykö minua edes rakastamaan? Eikä siihen ole vieläkään löytynyt vastausta. Ei tarpeeksi hyvää miestä korvaamaan ensimmäistä. Ei tarpeeksi samanlaista, ei tarpeeksi erilaista. Kukaan ei sovi enää kuvioon.. Ei 16 vuotiaana tai koskaan ole tarpeeksi vanha kuulemaan "en tiedä rakastanko sua enää." Miten ei voi olla varma? Miten helvetissä voi sanoa, ettei tiedä enää. Onko mustavalkoista ajatella, että rakkaudessa vallitsee joko-tai? Kolme vuotta myöhemmin, pohdin edelleen samaa kysymystä uudestaan ja uudestaan, mutta enää ei satu. Ei ole sattunut aikoihin. Mutta vieläkään en ole lakkanut etsimästä. En, vaikka lupasin.

Nyt lupaan, että viimein alan nauttia vain elämän kyydistä vapaamatkustajan roolissa. Otan kaiken vastaan mitä tulee ja muutan sen vahvuudeksi. En enää muserru. Elän. Hengitän. Uskon ja olen.