Bodypositive

Kyllähän siihen meni aikaa. Niin luvattoman paljon aikaa, ennen kuin peilistä alkoi katsoa takaisin itsevarma ja onnellinen ihminen. Siihen meni vuosia, ennen kuin jokainen vartalon möykky, arpi ja epätasaisuus suli osaksi minua ja sai hyväksynnän. Koskaan ei ole liian myöhäistä katsoa peliin ja hyväksyä peilistä tuijottava, epävarma ihminen - ei vain niitä kasvoja, mutta hyväksyä se kokonaisuus. Tämä on kuitenkin se ainoa kuvajainen, joka vastaa synkronoidusti heilautukseesi ja hymyilee takaisin. Mikset siis kohtelisi sitä rakkaudella?

Uskalsin jopa viimein ottaa elämäni ensimmäiset julkiset belfiet. Vuodessa ollaan tultu hirmu paljon eteenpäin, sillä vuosi sitten ei minulla ollut minkäänlaista peppua, muista muodoista puhumattakaan - ei kahden vuoden itsensä rääkkäämisen jälkeen. Juoksin jumpasta tai lenkistä toiseen sekä illat kulutin oksentaen sieluni ulos. Itkin itseni uneen ja uskottelin itselleni olevani terve. Nyt minulla on peppu ja olen niin helvetin ylpeä siitä. Tiedän myös miten kaukana olin terveestä vuosi sitten. Nyt minulla on siis myös täysi oikeus iloita pepustani julkisesti, koska hyvin harvoin (ikinä) kerskailen ulkomuodollani.

Kesä on ollut pitkä ja liikunnaton. Tai no, lenkkipolkuja on kulutettu välillä hyvinkin ahkerasti, mutta lihaskunto on säännöllistä peppu- ja jalkatreeniä huomioimatta ollut laiskaa. Ruoka on ollut mitä on, lähinnä on menty hedonistisella ajatuksella "mitä minä tänään haluan?". Alkoholia on mennyt myös. Ei keho ole enää se sama, kuin se oli toukokuussa yliopistoliikunnan loppuessa. Se on muhkuraisempi, paikottain isompi, toisaalta pienempi - ainakin löysempi. Mutta itseasiassa se on minun kehoni. Minun ainoa kehoni, joka heijastaa kaiken sen mitä olen käynyt läpi. Jokainen arpi, jokainen muhkura. Siellä ne ovat ja kertovat tarinaani.



Liikuntaa tai ei, croptopin vedin silti päälle. Oli sitä kroppaa siihen tai ei, sen kannoin ylläni ja olin tyytyväinen. Ehkä jonkun silmää poltteli, mutta minulla oli hauskaa. Se on tärkeintä.

Tuntuu hassulta, että vaikka keho onkin muuttunut omaan silmään todella paljon kesän aikana, eivät ystävät huomaa eroa vaatteet päällä. Itse huomaan ja tunnen eron sormieni alla. Mutta tämä on vain yksi versio minusta. Se, jota voi syksyn tullen alkaa taas kehittämään. Ja tiedättekö mitä; kahdenkymmenen vuoden jälkeen minä hyväksyn sen näin. Hyväksyn sen muhkurat ja arvet. Sen virheet ja epäkohdat. Ihailen sen parhaita puolia ja haluan kehittää siitä vielä paremman. Mutta en rääkkäämällä ja kiduttamalla - vaan rakastamalla ja kannustamalla, ravitsemalla ja hoitamalla.

Muutos tapahtuu kyllä vääjäämättä ja jatkuvasti, niin hyvässä kuin pahassakin. Hidaskin muutos on aina muutos: "Slow progress is better than no progress". Ja pätee niin moneen asiaan. Ihminen muuttuu ja tottakai kehokin muuttuu iän mukana, mutta aina voi yrittää tehdä parhaansa ollakseen paras versio itsestään. Teki sen sitten konkreettisten saavutusten kautta taikka itsensä psyykkisen ja fyysisen kehittämisen kautta. Minä olen tehnyt osani psyykkisesti ja fyysisesti ja se näkyy - ja olisin hölmö ellen olisi ylpeä saavutuksistani. Pitkälle ollaan tultu anorektisesta ajatusmaailmasta tai pinttyneistä bulimikon tavoista; en voi sanoa olevani täysin vapaa, mutta luultavasti lähimpänä sitä vapautta mitä ikinä voin olla. Edellinen oksentaminen tapahtui melkein yhdeksän kuukautta sitten - on tässä jo aihetta juhlaan. Enkä enää haluakaan palata takaisin ruokavankilaan tai liikuntahelvettiin: pelottomuus ja vapaus on paljon parempaa elämää.

Löydän itsevarmuuteni hyvästä ruoasta, muiden ihmisten positiivisuudesta, ystävistä ja musiikista. Tiedän olevani tasavertaisen, hyvän kohtelun arvoinen ja tiedän omat vahvuuteni ja heikkouteni. Olen vahvempi kuin olen ollut pitkiin aikoihin.Tänään olen itsevarma, eikä syömishäiriö enää saa minusta pysyvää otetta. Se istuu hartialla jatkuvasti, mutta en enää kuule sen ääntä niin vahvasti. Tuuli on kääntynyt ja minä olen voittanut.

“When a woman becomes her own best friend life is easier.”

Jos pyytäisin sinua mainitsemaan kaikki asiat joita rakastat, miten kauan menisi siihen, että mainitsisit itsesi? Olisitko ollenkaan tuolla listalla? Miksi et?
Antaisitkö jonkun rakkaasi kohdella itseään niin kuin sinä kohtelet itseäsi? Käyttäisitkö samoja haukkumasanoja ystävistäsi, kuin mitä käytät arvostellessasi itseäsi? Kohtelisitko rakkaitasi samoin epäonnistumisten edessä, kuin kohtelet itseäsi nyt? Lyttäisikö äitiäsi samoin, kuin lyttäät itseäsi?

Usein kun aletaan listata itselle rakkaita asioita, listan etupäässä on perhe, ystävät ja sen jälkeen kaikenlaista ruoasta liikuntaan ja vaatteisiin. Harvoin olen kenenkään koskaan kuullut listaavan itseään tuolle listalle. Miksi? Onko muka itsekästä rakastaa, arvostaa itseään? Ei.


Elämä on lyhyin koskaan kokemamme asia - jos nyt jätetään armotta huomioimatta kaikki uudelleensyntymisen yms. mahdollisuudet. Tämän lyhyen kokemuksen vietämme yhdessä kehossa. Eikö elämä olisi hieman mielekkäämpää, jos rakastaisimme sitä sitä kehoa ja ihmistä sen sisällä. Eikö asioista tulisi helpompia? Ei tarvitsisi enää pakottaa itseään lenkille, yrittää jaksaa liian vähällä energialla, ei tarvitsisi haukkua itseään epäonnistumisista, tai peilikuvaa vaateostoksilla. Voisi uskoa saavutuksiinsa, kykyihinsä ja iloita onnistumisista. Elämässä olisi hitunen enemmän rakkautta ja onnea.

Jos et rakasta itseäsi, olisi ehkä hyvä pohtia syitä sen takana. Oletko mielestäsi liian yksinkertainen? Oletko mielestäsi liian ujo? Oletko väärän kokoinen, muotoinen, näköinen? Toisaalta silloin on hyvä miettiä; vihaatko äitiäsi tai jotakuta ystävääsi siksi, että hän on liian ujo? Liian yksinkertainen? Väärän kokoinen, muotoinen ja näköinen? Tai koska hän ei osaa pirtää ihmistä tai kirjoittaa kauniilla käsialalla? En usko, miksi siis vihaisit itseäsi?

Miksi vaadit itseltäsi niin paljon, mitä voitat sillä? Yksinkertaisuus tekee asioista helpompia, monimutkaisuus ärsyttää. Yksinkertaisuutta voi kompensoida monella eri tavalla, eikä kukaan voi loistaa jokaisessa oppiaineessa. Harva meistä on kuitenkaan tyhmä kuin saapas. Ujous on söpöä, mutta jos se häiritsee elämää, siitä voi opetella pois. Miksi vaatia keholtaan mahdottomia, eikö ole tärkeintä että se toimii; sekin tekee kaikkensa pitääkseen sinut hengissä. Ethän sinäkään osaa lukea ajatuksia, mutta osaat hengittää ja kävellä, nähdä ja maistaa, haistaa ja nukkua. Ymmärrätkö mitä tarkoitan? Sinä osaat jotain, ehkä olet vain kuluttanut aikasi vihaten itseäsi niin, että olet sokaistunut. Et näe asioita, joissa olet hyvä.

Miten voi oppia rakastamaan itseään? Ja ennen kaikkea, miten sen voi näyttää? Itsensä rakastamaan oppiminen on pitkä ja vaikea tie. Se ei todellakaan ole helppo juttu, joka tapahtuu yhdessä yössä. Ei edes kahdessa. Joskus ei edes vuodessa tai kahdessa. Se on kuitenkin mahdollista ja kokemuksena äärettömän antoisaa.

“The most terrifying thing is to accept oneself completely.” 

― C.G. Jung

Kaikki lähtee pienestä. Epäonnistumisten kohdalla ei enää hauku itseään lyttyyn. Toteaa vain, että ensi kerralla paremmin - tärkeintä oli, että yritti. Vaateostoksilla sovittaa niitä vaatteita mitä haluaa, eikä ahdistu jos pienin koko ei mahdukkaan päälle; koko on vain numero. Jos vaatekaupan vaatteet eivät istu, vika ei ole itsessä vaan vaatteen mallissa . Jos vanhat vaatteesi eivät enää mahdu, kohautat olkiasi ja ostat uusia - keho muuttuu ajan myötä, se kannattaa vain hyväksyä. Rakkautta on antaa keholleen niitä ravintoaineita mitä se tarvitsee, myöntää itselleen ettei se oma keho oli muiden niin erilainen; se ei liho normaaleista ruoka-aineista, jos niitä syö kohtuudella. Lisäksi on tärkeää ravita kehoaan ja mieltään jollakin vähän paremmalla, oli se sitten marjoja tai suklaata. Tärkeää on myös se, ettei vertaile itseään muihin - olet paras versio itsestäsi, usko siis itseesi ja kaikkeen mitä teeet! Rakkautta on uskoa  unelmiinsa, uskoa tekoihinsa, kykyihinsä ja saavutuksiinsa. Kukaan ei ole täydellinen, mutta omalla tavallaan täydellinen ja kaunis juuri sellaisenaan.

“You are not a mistake. You are not a problem to be solved. But you won't discover this until you are willing to stop banging your head against the wall of shaming and caging and fearing yourself.” 

― Geneen Roth, Women, Food and God: An Unexpected Path to Almost Everything

Lisäksi rakkautta on antaa kehonsa levätä; antaa sille unta, aikaa palautua stressistä tai liikunnasta, lisäksi pitää sallia itselleen aikaa rentoutua. Rakkautta on se, ettei pakota itseään tilanteisiin tai tekoihin, joita katuu. Oli se sitten alkoholi, liikunta, tupakointi, toisten satuttaminen tai epätyydyttävät ihmissuhteet. Rakkautta on sallia itselleen virheitä ja myöntää omat vikansa. Rakkautta on hymyillä peilikuvalleen, hyväksyä se, ettei keho voi olla täydellinen. Rakkautta on hoivata kehoaan, rentoutua ja tehdä asioita, jotka tekevät onnelliseksi tai tuottavat nautintoa; tanssia, maata sohvalla, siivota, laittaa ruokaa.

Mitäpä jos yrittäisit rakastaaa itseäsi niin, kuin äitisi rakasti sinua ja vauvavarpaitasi. Mitäpä jos yrittäisit rakastaa itseäsi niin, kuin rakastat ystäviäsi ja äitiäsi. Voit olla kehosi paras ystävä, uskollisin kannustajasi, pettämätön tsempparisi, kaunein hymy peilikuvastasi. Jos olet pahin vihollisesi, mitäpä jos lopettaisit? Ainoa ihminen joka voi vetää itsetuntosi pysyvästi alas, olet sinä itse. Kannustan sinua rakastumaan silmiisi, hiuksiisi ja kehoosi, hauskoihin juttuihisi ja pettämättömään huumorintajuusi, lentävään luovuuteesi tai älyysi, ehkäpä joku muukin huomaa ne?

Äitini sanoi sen viisaasti; jos et rakasta itseäsi, ei kukaan muukaan voi rakastaa sinua; ensin pitää oppia rakastamaan itseään, jotta voi täysin oppia rakastamaan muita. Kaikista epäilyistäni huolimatta, tuo lause pitää paikkansa. Epävarmuus näkyy ulospäin. Jos et arvosta itseäsi, hyväksyt helpommin elämääsi ihmisiä, jotka eivät myöskään arvosta sinua. Ihmisiä, jotka vain käyttävät sinua hyväksi, satuttavat, pettävät. Kun viimein tajuat olevasi paremman kohtelun arvoinen, muut myös kohtelevat sinua paremmin. Voin kokemuksen syvällä rintaäänellä sanoa sen. Kun opit asettamaan itsesi tuolle rakastamiesi asioiden listalle, lupaan, että elämäsi muuttuu mielekkäämmäksi niin monella eri tavalla. Kokeile, mitäpä sillä menettäisit?

“You are imperfect, permanently and inevitably flawed. 
And you are beautiful.” 

― Amy Bloom

“Dare to love yourself

as if you were a rainbow

with gold at both ends.” 

― Aberjhani, Journey through the Power of the Rainbow: Quotations from a Life Made Out of Poetry

Painoindeksihirviö

Tänään ylitin itseni ja koin yhden tämän vuoden suurimmista järkytyksistä. Lopputuloksena oli kuitenkin erään äärettömän tärkeän sekä suuren asian tajuaminen ja sisäistäminen....

En yleensäkään hirveästi laittele kuvia kropastani (toisin kuin naamastani), koska noh, olen paljon enemmän selfiemateriaalia.... Mutta osaatko arvioida, miten paljon painan? 

Mitäpä jos kerron olevani vihjearvojen mukaan lievästi ylipainoinen? :)

Olen siis käynyt enemmän tai vähemmän aktiivisesti terveydenhoitajalla koko syömishäiriöni ajan, eli sen neljä vuotta. Viime kerran olen kuitenkin vaa'an lukeman tarkastanut itse joskus neljä vuotta sitten. Sen jälkeen vannoin, etten enää ikinä katso sitä. Se ahdisti, masensi, sai minut vihaiseksi. Tiesin suunnilleen laihimmillani missä kymmenyksissä ollaan menossa, mutta tarkkaa lukemaa en tiennyt. Nousin vaa'alle aina selkä edellä.

Nyt voin oikeastaan äärettömän hyvin. Tänään oli kuitenkin taas tarkastuskäynti, jolla rikoin nelivuotisen sopimukseni itseni kanssa. Nousin vaa'alle, katse kohti näyttöä. Päätöksen takana oli kasvanut itsevarmuus. Aamunäkymä peilistä on miellyttävä, olen itsevarma ja onnellinen. Joten tänään päätin kohdata pahimman viholliseni. Näin sen osoittaman lukeman. Järkytyin pohjattomasti.

Miten helvetissä minä painan noin jumalattoman paljon?? Parissa sekunnissa mielessä kävi jokaikinen syömishäiriöajatus syömisen lopettamisesta oksentamiseen ja viikkojen liikuntarääkkisuunnitelmaan. Ei helpottanut, vaikka terveydenhoitaja sanoi, ettei vaa'an lukemalla ole merkitystä, koska näytän kuitenkin terveeltä ja sopusuhtaiselta. Hän lisäsi, että paino on noussut toki joulukuusta, mutta se johtuu osaksi nesteiden palautumisesta ja lihasmassan kasvamisesta. Joten keho ei ole vielä palautunut rääkistä, johon sen laitoin.

Painan nyt tuossa vasemmanpuoleisessa kuvassa suunnilleen saman verran (muutaman kilon vähemmän) kuin oikeanpuoleisessa kuvassa vuodelta 2011. Ainoana erona on se, että vasemman puoleisessa vaatekokoni on S-M/38-40 ja oikeanpuoleisessa L-XL/44.

Vasemmassa syön terveellisesti ja liikun säännöllisesti, oikeassa en lainkaan.
Mutta kummassakin olen onnellisempi ja tasapainoisempi kuin koskaan muulloin elämäni aikana.

Käynnin jälkeen minä tunsin oloni auttamattoman huonoksi. Yhtäkkiä kaikki se, mitä olin monta viikkoa kasvattanut, valui sormieni lävitse terveydenhoitajan työhuoneen penkille. Minä. Olen. Lievästi. Ylipainoinen. Ajatus kuristi kurkkuani ja toi kyyneleet silmiin. Hetkessä määrittelin itseni jälleen vaa'an lukeman kautta; määrittelin itseni surkimukseksi ja epäonnistuneeksi.

Huoneesta ulos päästyäni, tein kuitenkin jotain odottamatonta. Ennen olisin karannut lenkille tai tehnyt jotain muuta syömishäiriöistä. Nyt suuntasin kuitenkin lounaalle ruokailuun. Kasasin lautasmallin mukaisen annoksen ruokaa lautaselle; riisiä, kanaa, salaattia ja ruisleipä. Juomaksi rasvatonta maitoa. Istuin pöytään ja aloitin opponoinnin itseäni kohtaan.

Olinko aamulla tyytyväinen itseeni? - Olin.
Olinko aamulla onnellinen? - Olin.
Miksi? - Ihoni hehkuu, hymyilen (aidosti), hiukseni kiiltävät ja näytän terveeltä ja vahvalta. Lisäksi jaksan tehdä asioita ja pystyn antamaan läheisilleni itsestäni paljon enemmän kuin ennen.
Mistä pidin aamulla kehossani? - Kasvavista olkapäistä, pikkuhiljaa paremmin erottuvasta vyötäröstä, voimistuvista käsistä, muotoja saavasta pepustani.
Mikä nyt on muuttunut? - Tiedän paljonko painan ja olen lievästi ylipainoinen.
Mitä painoni kertoo minuista? - Suhteeni painovoimaan.
Mitä muuta se kertoo minusta? - Ei mitään.
Määritteleekö siis vaa'an lukema minut ihmisenä? - Ei.
Tekisikö laihduttaminen minut onnellisemmaksi tai itsevarmemmaksi? - Ei oikeasti.
Onko ulkonäköni muuttunut aamusta? - On.
Oikeasti? - Ei.
Mikä siis on oikeasti muuttunut? - Ei mikään.

Söin siis ruokani ja menin kiltisti pumppiin, kuten olin alunperin aamullakin itseni kanssa sopinut. Syömäni ruoan takia tosin jaksoin paremmin, kuin että olisin skipannut koko lounaan. Kotonakin söin vielä, ja löin sillä syömihäiriöajatukset jonnekin syvimpään helvettiin.

Suihkun jälkeen tein pienen tarkastuskierroksen kotona, ihan vain mielenterveyteni turvaksi. Näin edelleen varpaani kun katsoin alaspäin. Musta lempinahkatakkini mahtui edelleen kiinni, itseasiasssa paremmin kuin viime kesänä! Koon 38 lempifarkkuni menivät edelleen jalkaan, pysyivät kiinni muodostamatta ihorenkaita vatsalle. Olin edelleen sama ihminen kuin aamulla!

Mikä minussa oli sitten muuttunut? Jos vaa'an lukemaa ajatellaan...mihin se kaikki paino on karannut? Noh, neljäntoista tunnin viikottaisen cardiorepimisen sijaan teen nykyään lihaskuntoa. Pumpissa vedän kunnon painoilla hiki hatussa ja naama punaisena. Käsivarteni ovat saaneet hurjasti voimaa ja ja minulla on nykyään olkapäät. Selässäni erottuu kunnon selkälihakset ja jopa pienet vatsalihasten alut näyttäytyvät silloin tällöin. Reiteni ovat muuttuneet lihaksikkaiksi ja olen saanut pepun. Ulkonäöllisesti näytän suhteellisen terveeltä ja voimakkaalta. Ja paljon naisellisemmalta kun aiemmin!
Lisäksi syön ja nautin ruoasta. Annan itseni herkutella joskus, koska se tekee minut onnelliseksi. Loput ajasta syön terveellistä, vähärasvaista ruokaa. Harrastan urheilua 4-5 kertaa viikossa noin tunnin verran kerrallaan ja käytän koon S-M vaatteita.

Päädyin loppuyhteenvetoon.
Aionko heittää hukkaan kaiken saavuttamani? - En.
Miksi? - Koska nyt olen onnellinen.
Onko vaa'an lukemalla oikeasti mitään väliä? - Ei.
Mitä siis teen? - Unohdan koko helvetin lukeman ja jatkan elämääni sekä ylläpidän terveet elämäntapani sekä jatkossakin katson mitä syön - ehkä hieman tiukemmin kuin ennen jotta paino ei nouse enempää, mutta en kuitenkaan unohda siinä samalla nauttia ruoasta ja elämästä.
En kuitenkaan ala laihduttamaan, koska se ei tee minua oikeasti loppupeleissä onnelliseksi.

Joten naiset (ja miehet) antakaa sen vaa'an lukeman olla. Se ei määritä teitä ihmisinä. Se vain on joku hassu lukema, jolla ei oikeastaan ole mitään merkitystä jos pidät itsestäsi ja tunnet olosi hyväksi. Katso peiliin, se kertoo totuuden. Ja jos et pidä peilikuvastasi, kannattaa ehdottomasti opetella - elämä on paljon kivempaa niin.

♥:llä jälleen onnellinen Siiri.

Ihanat kamalat reidet

Lähes jokaisella naisella naisilla on yksi tai useampi kohta kehossaan, mitä kohtaan tuntee inhotusta ja jonka katsominen peilistä tuottaa aina ahdistuksen aallon. Minultakin löytyy sellainen kohta. Itseasiassa, se kattaa aika ison osan kehostani. Jalat - ja erityisesti reidet. 

Olen matkalla kohti itseni & kehoni hyväksyntää ja se, että inhoan näinkin suurta osaa kehostani pikkuhiljaa murustaa pohjaa koko itsensä hyväksymiseltä. Minun silmiini jalkani ovat liian isot, reidet liian suuret ja löllöiset. Sisäreidet erityisesti ovat suuri negatiivisuuden kertymäpesäke. Koen, että jalat ovat itseasiassa aina olleet yksi suurimmista esteistä itseni hyväksymisen tiellä.

Tunnen itseni todella epävarmaksi farkuissa tai muissa vaatteissa jotka paljastavat jalkojeni koon. Aamuisin saatan vaihtaa vaatteet monta kertaa sen takia, etten ole tyytyväinen reisiini. Katson jatkuvasti heijastuksista ja peilikuvista jalkojani, istuessani kyttään minkä verran tilaa vien penkistä. Kotona kyttään ja hinkkaan käsillä reisiäni toivoen niiden siitä jotenkin ihmeellisesti pienentyvän. Summa summarum, näen jalkani vain parina kasana läskiä.

Kaikki tämä juurtuu vaatekokojen ja itsensävertailun kautta siihen, että joskus elämäni varrella reiteni olivat pienet. Minulla oli reisivako. Ei se minua onnelliseksi tehnyt, mutta on vaikea niellä se ettei reisiäni ole tarkoitettu pieniksi ja hoikiksi - varsinkin kuin "kaikilla muilla" sellainen on. Tänään sitten viimein kyllästyin ajatuksiini, koska totuushan on, että itsensä jatkuva lyttääminen vie voimaa jaksamiselta. Päätin, että osoittaisin itselleni näiden reisien olevan hyvät - vieläkin paremmat kuin ne kukkakepit.

Edellisen kerran juoksin 10 kilometriä joskus puolisentoista vuotta sitten. Muistikuvani on, että se oli tuskaa: jalkoja poltti, kivisti ja ne meinasivat pettää alta. Päästä heitti, oksetti, heikotti. Muistan ajatelleeni, että "vielä tämä katu".  Muistan myös ajatelleeni "jos et jaksa juosta tätä matkaa, niin mihin susta sitten oot. Oot ihan luuseri, inhottava, turha." Tämän  jälkeen olen juossut toki lyhyempiä matkoja ja kävellyt 10 kilometriä helpostikin, mutta en juossut. En.

Tänään avasin google mapsin. Mittasin 10 kilometrin pituisen lenkin niin, että jos päättäisin luovuttaa, voisin hölkkäillä helposti kotiin. Latasin puhelimen ja tein motivaatiosoittolistan. Vedin juoksuvehkeet päälle. Ja arvatkaa mitä sitten tein? Minä juoksin. Koko matkan. Väsymättä. Luovuttamatta. Nopeammin, kuin olen juossut piiiitkään aikaan. Jalkoja ei polttanut tai särkenyt. En meinannut kuolla, oksentaa tai pyörtyä. Lähdin, juoksin ja vain hetkeltä tuntuneen ajan jälkeen olin kotona. Hikisenä ja onnellisena. Viimeisen kilometrin itseasiassa irroittelin juosten todella lujaa. Enkä kertaakaan juoksun aikana epäillyt itseäni....ja itseasiassa lopputuloksena olin juossut 11 kilometriä.

Ehkä jollekin tuo matka on joka aamuinen juoksulenkki, mutta minulle se oli itsensä ja ajatustensa voittamista parhaimmillaan. 

Ja arvatkaa mitä muuta tapahtui? Kotiin tullessani tuntui kuin jotkut harmaat lasit olisi poistettu silmiltäni. Peilistä ei enää löytynytkään enää kahta lihavaaa ja liian suurta, vääränlaista reittä. Sieltä löytyi kaksi vahvaa, voimakasta, lihaksikasta jalkaa, joiden avulla tiedän pääseväni minne tahansa. Nämä jalat ovat lihaksikkaat suuren työn takia - ne eivät ole läskistä. Ne ovat puhdasta voimaa. Ja mitä niihin perinnöksi saatuihin lättäjalkoihin tulee, tiedän nyt etteivät nekään ole niin pahat. Nekin jaksavat, oikeilla kengillä.

Tämä itsensä voittaminen oli kuitenkin enemmän kuin tapa tajuta jalkojensa voima. Se oli myös puuttuva palapelin palanen siihen, että tajusin miten paljon enemmän voimaa minussa virtaa oikeanlaisen, monipuolisen ja runsaamman ravinnonsaanin takia. Ja sen takia että pidän vapaapäiviä. Ja sen takia, että myös nautiskelen ruoan takia. Ja sen takia, että olen löytänyt voimaharjoittelun ihanuuden. Ja sen takia, etten stressaa niin paljosta.

Sillä, että tyydyn vähempään saankin paljon enemmän.

Eroon huonosta ihosta

Ihoni on ollut ajoittain todella huono: on menty äärettömästä rasvaisuudesta äärettömään kuivuuteen, lievästä aknesta suunympärysihottumaan. Tällä hetkellä ihoni on kuitenkin paremmassa kunnossa, kuin se on ollut piiiiitkän aikaan. Ennen ei olisi tullut kuulonkaan, että olisin julkaissut #nomakeup/#nofilter kuvia instagramissa. Tällä hetkellä ihoni on kuitenkin vähemmän rasvaisempi, vähemmän ärtynyt/herkkä, vähemmän kuivempi, vähemmän punainen ja ennen kaikkea puhtaampi. Mitä siis olen tehnyt? Miten ollaan päästy tästä;

Tähän?

(No valon määrä on eri, mutta niin on kyllä herranjestas ihon tilannekin!) Murrosikä teki minun iholleni kauheasti finnejä, erityisesti poskiin ja leukaan. Johtui varmaan siitä, että nojasin aina tunneilla poskiini tai leukaan, ja stressasin. Meikäläinen ei osannut jättää niitä näppyjä edes rauhaan, joten saatiin sitten poskiin ja leukaan aikamoiset arvet. 

Hieno homma, Siiri, hieno homma!

Sitten tuo ihana suunympärysihottuma, joka sai alkunsa vuoden 2013 joulukuun lopulla, aika tarkalleen yötä ennen uudenvuodenristeilyä - jokaisen naisen pahin painajainen.

Tuossa oikeastaan näkyy koko ihon tilanne. Arpinen ja epäpuhdas. Samea. Noista kuvista pomppaa silmille eritoten tuo Suunympärysihottuna (POD) - joka näissä kuvissa on itseasiassa jo parantumisvaiheessa. Eteenkin ihottuman aikana olin todella epävarma. Ihottuma kiristi, puristi ja kirveli. Iho hilseili ja kuumotti. Meikki ei tarttunut ihoon, vaan jäi röpelöksi päälle. Kutsuin kyseistä ihoa rutoksi. Yritin ensin hoitaa sitä allergialääkkeillä & kaikista vahvimmilla myrkyillä mitä löysin. Sen jälkeen pomppasin toiseen päähän ja hoidin sitä aloe veralla & aloin juomaan paaaljon vettä. Lisäksi sivelin ihottumakohtaa omenaviinietikalla ja aloin syömään. Lisäksi pesin naaman kahdesti viikossa sebamedin saippualla ja vaihdoin meikit allergiaystävälliksi. Koko abikevään kuljin mahdollisimman vähissä meikeissä, ja ihottuma rauhoittui huhtikuuhun mennessä kokonaan!

Huhti-toukokuu 2014

Kevät 2014. Iho on suht. hyvässä kunnossa, tietysti se oli edelleen arpinen, mutta arvet on ollut aina helppo peittää meikillä. Mitään aknea tai ihottumaa ei enää juuri ollut, ainoastaan ne hiton arvet poskissa, otsassa ja leuassa (MIKSI OI MIKSI REVIN AINA KAIKKI NÄPYT - MIKSI?!?!.) Sen sijaan tuossa oikeanpuolimmaisessa kuvassa voi nähdä iholla edelleen hieman epäpuhtauksia.

Siirrytään vähän ajassa eteenpäin. 

Kesä ja syksy 2014.

Iho oli taas epäpuhdas. Tuntui että viikko viikolta naamassa oli enemmän näppyjä kuin edellisellä.

Marraskuussa iho oli jo aivan tulehtunut ja kipeä. Aknea alkoi taas ilmestyä poskiin, mustapäitä oli joka paikassa ja niiden kanssa jos jonkinmoista kaikenkirjavaa näppyä. Syytän koko hommasta sitä, että menin aina jumppaan meikit naamassa ja söin äärettömän köyhästi. En millään voinut saada tarvittavia ravintoaineita, ja sen lisäksi menin vielä tukkimaan ihohuokoset meikeillä ja hiellä. Siihen päälle vielä kauhea stressi. Karmiva, tulehtunut iho oli valmis!

Itkin ihoa, mutta en ottanut mitään kuvia ilman meikkiä. Tai no otin äidille ja kavereille itkuselfiekuvia, mutta ne on kaikki kadonneet jonnekin. Uskokaa minua, sen meikkikerroksen alla, tilanne oli suhteellisen kamala - ja kipeä.

Menin marraskuussa kosmetologille ihonpuhdistukseen. Hän neuvoi oikeat tuotteet ihoni hoitoon. Uudelleen ihonpuhdistukseen menin joulukuussa. Ensimmäisen hoitokerran jälkeen näppylätilanne vain paheni hetkeksi epäpuhtauksien tullessa pintaan, mutta sen jälkeen alkoi helpottaa. Joulukuun ihonpuhdistuksessa ei ollut läheskään niin paljoa mekaanista puhdistettavaa (se on muuten tuskaa.) Senkin jälkeen iho puhkesi hetkeksi taas kukintoihin, mutta onneksi sekin oli taas vain epäpuhtauksien poistumista.

Nyt iho on minun mittakaavassani todella hyvässä kunnossa. Kuvaa ei ole käsitelty millään tavalla. Eikä siinä ole mitään filtteriä.

Tottakai arvet näkyvät edelleen vähän: sen siitä saa kun puristelee ja repii finnejä. Mutta nekin ovat haalistuneet huimasti, verrattuna esimerkiksi siihen joulukuuhun 2013! 

Suurin apu on ollut Ella Bachén, Soin Purifiant Intensif Créme Intex No. 2:sta.

Voide on kilohintaansa nähden kallis, eikä kalanmaksa hajuna ole kauhean miellyttävä. Huolimatta siitä, voide toimii äärettömän hyvin arpiin ja epäpuhtauksien hoitamiseen & estämiseen. Sitä paitsi se on todella riittoisa, koska sitä ei tarvitse laittaa koko kasvoille; vain niille kohdille jotka tarvitsevat apua. Minulla on ollut nyt tuo 50ml purnukka kohta kaksi kuukautta, eikä se ole paljoa vielä tyhjentynyt, vaikka sitä päivittäin laitankin. Sitä voi ostaa kosmetologeilta ja kauneushoitoloista.

Lisäksi kemiallinen ihonpuhdistus on auttanut myös arpien haalistumiseen.

Ihonhoitotuotteetkin on vaihdettu ihotyypilleni sopivaksi. Ihoni on sekaiho: toisaalta herkkä ja kuiva toisaalta rasvoittuva. En enää käytä vahvimpia myrkkyjä mitä kaupan hyllyilyä löytyy - vaikka niiden tuoksu olisikin ihana. Mietin nykyisin enemmän sitä, mitä iho tarvitsee: ravinteita, vettä, vitamiineja ja hellää hoitoa - hehkeytystä!

Ja uskon ehdottomasti siihen, että ruokavaliosi voi näkyä iholtasi. Olen kävelevä esimerkki siitä.

Myös ruokavalion korjaus ja meikin käytön vähentäminen on ehdottomasti ollut parantuneen ihon takana. Liikuntaa ennen puhdistan meikit huolella kasvoilta kosteusvoiteella. Aamuisin sivelen kasvot vain kasvovedellä - millä muuten viimeistelen iltaisinkin puhdistuksen. Aamuin ja illoin laitan epäpuhtauksia vähentävää kosteusvoidetta. Kasvonaamion laitan kerran viikossa. En myöskään enää nojaa poskiini tai leukaani luennoilla.

LISÄKSI, en enää stressaa asioista niin paljon. Olen rennompi ja onnellisempi. Jos uudelle valkoiselle paidalle putoaa hampurilaiskastikkeet, niin totean vain "aina voi ostaa vanishia." Jos en jaksa aamulla nousta luennolle, en nouse. Jään nukkumaan - kuten esimerkiksi tänään, Heheheheh.

Tottakai kerran kuussa naamaan pilkahtaa pari pirullista finniä, mutta kunhan ne jättää rauhaan, voi huomata niiden katoavan aika nopeasti.

Rentouttavaa viikonloppua. Mulla se alkoi tänään ♥
Koittakaa te muut jaksaa vielä perjantai :*

Sinä OLET kaunis

Maailma on pursollaan naisia, jotka eivät pidä itseään tarpeeksi kauniina. Myös kaveripiirissäni on monta upeaa kaunotarta, jotka eivät mistään uskotteluista huolimatta usko kohdalleen lausahdusta "olet kaunis". Minusta on alkanut tuntua, ettei tässä enää toimi tunteisiin vetoavat keinot, vaan on aika vedota järkeen, Estetiikan klassikoihin ja ideatodellisuuteen - jos saan edes yhden ihmisen harkitsemaan "rumuutensa" uudelleen, olen onnistunut.

Keskiajalta on peräisin ajatus siitä, että vain mahdollisimman täydellinen lajin ilmentymä on kaunis. Täydellinen lajin edustaja on myös eräänlainen mitta-asteikko sille, ovatko muut lajin edustajat kauniita - sen riman alapuolelle jäävät eivät siis ilmeisesti kuulu kauneuden määritelmään. Ihmiset ovat kuitenkin kauniita monin eri tavoin...ja mikä ihme muka on täydellistä?

Nykypäivänä kauneuden käsite on hyvin kapea-alainen, ja jokaisella meillä on omat ajatuksemme ja ihanteemme kauniista ihmisestä - oli se sitten nainen tai mies. Eikä siinä ole mitään väärää, että pidämme eri asioista. Kummallakin sukupuolella on tottakai omat ihanteensa, mutta yhteistä kauneusihanteille on se, että ne yhdistetään myös menestymiseen kaikilla elämänsaroilla. Yhteiskunnassamme vallitsee ajatus siitä, että jos olet yleisen ihanteen mukaan kaunis olet myös menestynyt. Tämä määritelmä on kuitenkin sangen ongelmallinen.

Humen giljotiinin mukaan, jos asialla on ominaisuus x (tosiasia) ei siitä voida tehdä mitään sääntöjä. Eli jos ihminen on kaunis, ei voida suoraan ajatella hänen olevan menestyvä. Näin ainakin teoriassa, mutta tottahan se on että kun on yleisten sääntöjen mukaan tosi vetävän näköinen, niin taloudellinen mestyminen on helpompaa. Mutta menestymistäkin on erilaista; onnellisuutta, tyytyväisyyttä elämään.

Kauneus ja menestyminen on ovat kuitenkin toisistaan riippumattomia asioita, aivan kuten kauneus ja hyvyys. Kauneus ei kuitenkaan ole pelkkä aistihavainto, se on enemmän. Se on myös sisäinen tunne. Aristoteleen filosofian mukaan kukin pyrkii toteuttamaan oman muotonsa mahdollisimman täydellisesti, mitä täydellisemmin toteutat siis itsesi, sitä enemmän olet olemassa. Miksi siis tuhlata aikaa olemalla puoliksi olemassa jonakin muuna. Ole rohkea. Ole oma itsesi. Ole aktuaalinen. Elä.

Tämä ei nyt ollut se mistä halusin puhua, vaan aion perustella kauneuskäsityksen estetiikan keinoin. (Yliopisosta on kerrankin hyötyä.) Olen taiteiden tutkimuksen laitoksen opiskelija - en ole mikään asiantuntija, mutta koen silti olevani tarpeeksi kirjaviisas sanomaan seuraavat asiat KOSKA

Ihminen on periaatteessa jo kokonaisuutena aivan kuin taideteos. Taideteoksien; kuvien, veistosten, maalausten, runouden ja nyt myös ihmisen, kauneutta pohtiessa voidaan käyttää estetiikan määritelmiä ja teorioita.

Ensinäkin se sana kaunis. Sillä tarkoitetaan esteettistä arvoa, eli ulkonäön arvoa; miltä jokin näyttää. Yhteiskunnassa sillä tarkoitetaan hyvää ulkonäköä, ihanteiden mukaista ulkonäköä. Määritelmänä se on kuitenkin kovin ahdas, sillä se on kytketty vain ihanteisiin ja mielihyvän tunteeseen. Kaikki mikä jää ihanteiden ulkopuolelle, ei ole määritelmänä kaunista. Mutta se ei tarkoita, etteikö ihminen voisi olla kaunis. Klisee tai ei, kauneus ON katsojan silmässä.

Minusta tuntuu, että nykypäivänä yhteiskunnassa ajatellaan, että ihminen on kaunis vain jos sillä on ulkonäöllisesti tietyt piirteet, esimerkiksi mittasuhteiltaan. Kauneuskäsitys on siitä ahdas, sillä vain tietyt piirteet ovat ihanteellisia - nämä piirteet tottakai muuttuvat ajan mukana; laihuus, lihakset, isot tissit, tietynlainen pärstä ja lista jatkuu. Tietenkin nämä ihanteet vaihtelevat myös kulttuureittain, mutta silti voisin kirjallisuustermein sanoa, että aina on ne kaanonteokset, tietynlaiset ulkonäköseikat joita arvostetaan enemmän kuin toisia. Tälläisen ajattelutavan sijaan, minusta pitäisi huomioida enemmän se, että jokainen on kaunis tavallaan. 

Kauneuden idea ei kuitenkaan ole se, että vain tietyt asiat olisivat kauniita; ei voida sanoa, että nähty ihminen on kaunis, mutta nähty ei voi olla kaunista, koska se nähdään. Joko menee vaikeaksi?

Platonilla on ideaoppi, jossa kerrotaan myös kauneuden idea; Jotta tajuaisi kauneutta, pitää ensin nähdä ulkoisesti kaunis ihminen. Sen jälkeen alkaa nähdä useita ulkoisesti kauniita ihmisiä. Siitä seuraa, että huomaa sielun kauneuden. Sen jälkeen huomaa kauniit taidot, sitten kauniit tiedot ja lopulta tajuaa koko kauneuden idean. Oikeasti aika osuva teoria.

Tiettyjen ulkoisten kauneuspiirteiden sijaan tulisi tarkastella sitä, mitä on sisällä; tietoja, taitoja. 

Jos nyt kuitenkin vasaroidaan ulkoisia kauneuskäsityksiä, tulisi miettiä miten hyvin keho palvelee tarkoitustaan. Miten se toimii, miten se jaksaa, miten se voi. Miten se suoriutuu päivän askareista. Miksi siis ihailla syömishäiriöisen laihaa kroppaa, jos se ei kestä tavallisen arjen haasteista? Miksi siis ihailla huikeita silikonirintoja, jos ne ovat aina tiellä ja saat selkäkipuja? Miksi siis yrittää saada itärajan yli näkyvät vatsalihakset, jos keho suoriutuu askareista niitä ilmankin? Miksi haaveilla reisivaosta, jos jalat toimivat ilman sitäkin - tosin onhan se nyt kiva olla kannettava tuulitunneli jalkovälissä.

Minusta olisi kuitenkin ihanteellisempaa ajatella Arthur Schopenhauerin kaltaisesti, että kohteen kauneus ei edellytä itse kohteelta mitään. Se vaan vaatii tietynlaista tarkastelutapaa. Kohteen näkeminen tekee meidät objektiiviseksi ja vaatii meiltä tietynlaista suhtautumista. Kauneus ei siis riipu kohteen ominaisuuksista, vaan kyvystämme irroittautua tietynlaisesta, tahdon hallitsemasta tarkastelutavasta. Kohde on siis aina kaunis - se ei edellytä kohteelta mitään (laihdutuskuuria, kauneuskirurgiaa, hiustenpidennyksiä, lihaksia, pakkelikerrosta, huigeeta berberiä).  Mikään ei myöskään ole toista kauniimpaa. 

Kauneudesta ei siis voi kiistellä: jos minä onnistun vapautumaan yhteiskunnan kauneusihanteista, ei siitä seuraa mitään toisten kannalta - paitsi, että he voivat ottaa mallia. Uskon vahvasti, että itse ihmisen katselukokemus tuottaa koko kauneuden. 

Aristoteleen mukaan kauneuden edellytyksiä ovat järjestys, symmetria ja määräytyneisyys. Joojoo, tällä ei nyt ihan tarkoiteta sitä, että kaikkien pitää näyttää samalta ja kuvankauniilta jne. Aristoteleen mukaan myös kookas esine on miellyttävämpi kuin pieni, mutta itse koko ei saa olla liian määräyttävä tekijä. Eli siis miksi olla liian symmetrinen muiden ihmisten  kanssa? Kauneus ei myöskään siis riipu siitä koosta, se ei oikeasti edes asu sen kanssa samassa talossa.

Aristoteleen mukaan edelleen "Kaunis kohde on saavuttanut päämääränsä ja siten ilmentää muotoaan tai ideaansa selvästi." Jos siis olet saavuttanut päämäärsi, ja ilmennät itseäsi ja ideoitasi selvästi, olet jälleen uudella tavalla kaunis. (En usko, että itseasiassa Aristoteles tarkoitti aivan näin, mutta ketä kiinnostaa?)

Kauneus on positiivinen arvo. Sitä pidetään tavoitteellisena ja hyvänä. Se on sisäinen tunne, joku mikä miellyttää. Platonin mukaan kohde on kaunis, kun siinä ilmenee kauneuden idea tai kun siinä ilmenee selkeästi sen oma idea. Olet siis kaunis, kun näytät itseltäsi. Kun erotut massasta ja olet selkeästi oma itsesi. Olet kaunis sellaisenaan, sillä muista että sinun katselemisesi tuottaa kauneuden. 

Joku fiksu mies sanoi, että rakkaus kohdistuu kauneuteen. Sen voi ymmärtää monellakin eri tavalla, mutta itse ajattelisin tässä kontekstissa niin, että jokaista meistä rakastetaan tai on rakastettu - rakkaushan ei koskaan katoa, se vain muuttaa muotoaan. Jokainen ihminen on pohjimmiltaan myös rakastava olento, joten rakkaus kohdistuu kauneuteen siinä suunnassa. Eli jokainen ihminen on kaunis ja rakastava - jokainen säteilee omaa kauneuttaan, siinä missä rakkauttaan.

Lopuksi: "Se, mikä voidaan liittää tai poistaa kokonaisuudesta, ei ole kokonaisuuden osa." sanoi Aristoteles Antiikin aikana nykypäivän irtoripsille, hiuslisäkkille ja silikonitisseille. 

Ne eivät määrittele kauneutta, ne eivät saa olla kauneuden edellytys. Kauneutta on ilman niitäkin, niiden ulkopuolella.

Olet siis kaunis luonnollisena, omana itsesi ilmentymänä. Olet kaunis. Piste.

Paluu menneeseen tässä hetkessä

"Sä näytit nuorelta Loirilta, mulle juuri oikeelta.

Tuoksui kesäilta ja loisti kuunsilta.

Eka tanssi kertoi sen: sä särkisit mun sydämen.

Vaikket sitä edes itse tahdo. Vaikket sitä itse tahtoisikaan.

Ja niin olit kaikki mitä halusin, kaikki mitä tarvitsin.

Mutta minä olin sekasin ja mokasin kaiken, kun mä kaikkea epäilin."

Anna Puu - Nuori Loiri

Päiväkirjasta 29.7.2013

"Tällä hetkellä mä pelkään kaikkein eniten sitä, että päästäisin jonkun mun sydämeen. En halua olla yksin, mutta oon saanut niin monta kertaa nenilleni, että heittäytyminen tuntuu todella vaikealta. 
Mä pelkään sanoja. Mä pelkään, että joku sanoo mulle "en haluu sua."
Mä pelkään, etten mä kelpaa kenellekään, edes itselleni. 
Mut samalla mä pelkään että kelpaisinkin. Että joku välittäisikin musta. Että joku rakastaisi mua. Rakastaisi sitä kaikkea, mitä itsessäni vihaan. Osoittaisi, etten mä ole niin vastenmielinen, osoittaisi että mun pitäisi alkaa pitämään itsestäni. Rakastaisi mua niin, että itsekin alkaisin pitämään itsestäni ja heittäytyisinkin ihanaan suhteeseen, jossa kumpakin antaisi itsestään kaiken. Mua pelottaa, että elämässä voisikin olla jotain tosi ihanaa."

---

Kirjoituksesta on aikaa jo melkein puolitoista vuotta, mutta edelleen samaistun samoihin ajatuksiin hyvin vahvasti. En osaisi sitä enää sen paremmin kirjoittakaan. Miten hauras onkaan naisen itsetunto, miten hauras onkaan se murtumaan, jos se on jo aiemmin särkynyt lukemattomat kerrat. Tässä ajassa samankaltaiset, ennestään jo tutut, täysin absurdit tilanteet on vaan seuranneet toisiaan kuin jossain piirileikissä. Niillä ei ole ollut mahdollisuuksia edes sillä hetkellä, kun ne tajutaan - niillä ei ole ollut mahdollisuuksia milloinkaan.

Mä niin toivon, että pääsen tästä joskus eroon. Että pystyisin päästämään jonkun sellaisen oikeasti lähelleni, kenet ansaitsen.
Toisaalta miten paljon toivonkaan, että oppisin immuuniksi kaikkia niitä ihmisiä vastaan, jotka vaan satuttaa. Musta tuntuu et mut on ohjelmoitu eri tavalla kuin muut: sen sijaan, että juoksisin pakoon kun mua loukataan, tarraudun kiinni vaan tiukemmin. Mut saa hurmattua olemalla joku naisia vihaava renttu.
Askel kerrallaan, ehkä vielä joskus.

Tyttö, joka ei aio (enää) pyrkiä kesäkuntoon

Vuosi 2015 on lähtenyt mukavan rennoissa kuvioissa liikkelle; kermavaahtokahvia, elokuvia, kävelyitä kirpeässä pakkasilmassa... Uudenvuodenlupaukseni olen pyrkinyt nämä pari hassua päivää pitämään niin hyvin kuin mahdollista, ainoastaan yksi lupaukseni on tuottanut jo hieman hankaluuksia niin henkisesti, kuin toteuttamisenkin tasolla. Onneksi tiedän tämän muutoksen tapahtuvan - hitaasti, mutta varmasti kuitenkin!

Uusi vuosi on hyvin monelle uusi mahdollisuus pudottaa painoa, liikkua enemmän, kuntoilla, syödä vähemmän ja terveellisemmin sekä muutenkin päästä elämänsä kuntoon. Ennen olin yksi heistä. Joka vuoden aluksi päätin, että tämä on elämäni kuntoiluvuosi, kiristelyvuosi, vatsalihasten vuosi. Tälle vuodelle yksi lupauksistani oli hieman samankaltainen, mutta samalla täysin erilainen; pyrkiä terveellisyyteen. Mutta terveellisyys ei tarkoitakaan kaikille samaa asiaa. Erityiseksi tämän vuoden lupaukseni tekee se, etten aio todellakaan laihduttaa, liikkua enemmän, syödä vähemmän ja terveellisemmin, karsia syömisiäni tai pitää herkkulakkoja.

Tänä vuonna teen  asiat täysin toisin, sillä joillekin ihmisille terveellisyys onkin sitä, että ei mennä lenkille, syödään enemmän ja pienemmällä kontrollilla, ja syödään kaikkea - myöskin niitä herkkuja - tuntematta minkäänlaista syyllisyyttä. Tänä vuonna aion ensimmäistä kertaa, sitten vuoden 2009, olla laihduttamatta. Hassua ajatella, miten monta vuotta elämästäni on tuhlaantunut laihduttamiseen ja tyytymättömyyteen omaa kehoani kohtaan. Tosiaan, tänä vuonna täytän 20, ja tajusin vasta tällä joululomalla, miten onnellinen olen, kun en enää rajoita jatkuvasti elämääni ja pakota itseäni syömään pelkkää puuroa ja salaattia tai pakota itseäni kaksi kertaa päivässä joko spinningiin tai hikilenkeille. 

Vaikeaksi lupaukseni tekee se, että nyt pitäisi keksiä elämään uutta sisältöä. Lisäksi vaikeaksi asian tekee myös se, että nyt kun muut yrittävät kuumeisesti laihduttaa, tursuaa kaikista medioista jos jonkinmoista motivaatiota, "vinkkiä" ja kuntoneuvoa. Niiltä ei voi suojautua, ellei sitten lukittaudu omaan huoneeseensa, sängyn pohjalle ilman minkäänlaista kontaktia ulkomaailmaan. Yritä siinä nyt sitten syödä pasta-annosta, veljen synttäreiden kunniaksi kakkua, ja samalla pitää hyvin ansaittua lepopäivää urheilusta, kun silmissäsi kirkuu: "OTA NÄMÄ JUMPPAVINKIT TALTEEN, NIIN TEET KINKKUPEPUSTA TIMMIPEPUN!" "Näin edistät laihdutustasi" "Elämäsi kuntoon vuonna 2015!" Pudota kanssamme 20 kiloa!" "Kuukauden kiristely" "TIKIS 21 PÄIVÄSSÄ".

Plus sitten ne kaikki kaverit, jotka aikovat laihduttaa/kuntoilla/kiristellä/jumpata/juosta maratonin. Sitä kuntopuheiden määrää... Kun sinulta vuorostaan kysytään, mitä lupasit uudelle vuodelle ja toteat "Ajattelin vähentää liikuntaa, syödä enemmän ja herkutella ainakin kerran viikossa kunnolla! Niin ja ajattelin olla koko vuoden laihduttamatta.", kahvipöydässä naamat venähtää parikymmentä senttiä. "Siis täh?"

Sitäpaitsi olen nyt huomannut tässä laihdutusvinkkejä vältellessäni, että monet, omanlaiseen terveellisyyteensä pyrkivät "fitness"-bloggaajat ovat päättäneet vuodenvaihteen kunniaksi kertoa muillekin näitä ah-niin-hyviä ja varmasti todella turvallisia -laihdutusvinkkejään: "Syö ensin lautaselta kaikki kevyt ja terveellinen, kuten salaatti, ja sitten vasta raskas osuus, hyvällä lykyllä täytyt ennen epäterveellistä osuutta" tai "pidä itsesi kiireisenä kun syöt, niin unohdat syödä osan ruoastasi". "Päivässä riittää 1200 kaloria." "Kasvatan nyt lihaksia, ja syön hiilihydraatitonta, vähärasvaista, vähämineraalista ruokavaliota". Oliko tarkoituksenne aiheuttaa jollekin vasta-alkajalle syömishäiriö tai aliravitsemus tälle vuodelle?

Vaikket olisi tehnyt mitään lupausta kuntoilun puolesta, joka puolelta tuputetaan nyt uusia terveellisempiä, riisin ja kanan ja proteiinijauheiden täyteisiä päiviä vuodellesi! Ja niitä vatsalihaksia, jotka voi saada jopa kahdessa viikossa. Ja niitä laihdutuspillereitä, millä saa parissa viikossa jopa 20 kiloa pois. Jopa niille, keillä ei olisi mitään tarvetta painonpudotukselle Miksi? Onko se laihduttaminen ja kunnon kohottaminen vain se oleellisin, ihanteellisin ja tärkein asia uudelle vuodelle? Eikö elämästä ole enää ok nauttia hetkittäin esimerkiksi suklaan kanssa - olenko ylipainoinen vain koska haaveilen (ja tiedän) tekäväni niin? Enkö ole onnistunut ihminen, jos en enää halua jumpata 14 kertaa viikossa vaan olen oppinut makaamaan myös aloillani? Mites ne ihmissuhteet, itsensä hyväksyminen sellaisenaan? 

Se, mitä yritän sanoa on se, että jokaisen tulisi antaa itse päättää miten haluaa elämäänsä muuttaa - tai että haluaako muuttaa ollenkaan. Ymmärrän toki, että joillekin painon pudottaminen ja paremmat elämäntavat ovat ensisijaisen tärkeitä terveydellisistä syistä, ja että uuden vuoden alussa on motivaatiota ja parhaat mahdollisuudet tehdä muutoksia. Ymmärrän myös toki sen, että laihdutusbisneksessä liikkuu hirmuisesti rahaa, ja tämä on otollisin aika tienata sillä, mutta haluaisin pikkuisen saada enemmän vahvistusta sille, että on ihan ok olla laihduttamatta, kuntoilematta, jumppaamatta, paastoamatta. On ihan ok syödä normaalia, normaalirasvaista kotiaruokaa, pitää lepopäiviä ja hyväksyä itsensä sellaisenaan. On ihan ok yrittää löytää elämäänsä muutakin sisältöä kuin ne ainaiset lihakset tai -20 kiloa. Terveellinen elämäntapa ei tarkoita kaikille samoja tekoja - ja sen pitäisi olla ihan okei.

Toisaalta tiesin ettei lupaukseni kanssa tulisi olemaan helppoa. Tiedän että jos en opi suodattamaan tuota median välittämää ihanteellista kuvaa laihduttamisesta ja joka paikassa viliseviä vatsalihaspalkkeja, en koskaan tule paranemaan. Siksipä aion ottaa pieniä askelia: joka kerta kun joku sanoo miten suklaan voi korvata hedelmillä ja kasviksilla ja miten hiilihydraatit voi korvata proteiineilla, ja miten hiilihydraattittomalla, rasvattomalla ruokavaliolla voi kasvattaa lihaksia, aion sanoa "ei muuten voi". Kaikkea voi syödä, kunhan muistaa kohtuuden.

Tiedän, että olen ollut ylipainoinen, olen myös käväissyt siellä toisessa päässä ja tiedän, etten ole ehkä jonkun mielestä tarpeeksi hyvännäköinen tämän kokoisena, mutta olen viimein tajunnut sen, että olen itse itseeni ihan tyytyväinen tälläisenä. Ja se totta vieköön riittää minulle, niin saa luvan riittää muillekin. Totta kai aion yrittää kerätä vähän lihasta tuonne rasvan alle ja ylläpitää nykyisen olotilani, mutta en vain enää aio itkeä verta ja kyyneleitä sen takia. En aio liikkua kolmea tuntia päivässä sen takia. En aio kieltäytyä herkuista, kahvittelusta tai ulkona syömisestä, tai syödä pelkkiä kasviksia. En aio lyödä tai mollata itseäni, jos joskus nautin elämästäni suklaalevyn kera. En enää. Aion pyrkiä normaaliuteen, hyvään oloon. Normaalipainon ylläpitoon. Onnellisuuteen. Positiivisiin ajatuksiin. Aion harrastaa urheilua vain silloin, kun oikeasti sitä haluan ja saan siitä hyvän olon. Toivon, että toisenlaisillekin terveellisyyden teoille annettaisiin mahdollisuus.

Minun vuoteni 2015:

Tavaton tavallisuuden tammikuu = en aio omaksua mitään uusia, übertehokkaita laihdutus- tai kuntoilutapoja, vaan aion elää keskiverron tavallista elämää. Ei mitään kuntosalijäsenyyksiä tai ravintolisiä (korvaamaan monipuolista ruokavaliota). Aion keskittyä kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin; kehon, mielen ja ihmissuhteiden saralla. Opettelen laajentamaan ruokavaliooni uudelleen täysijyväpastaa ja -riisiä, siemeniä, pähkinöitä, turkkilaista jugurttia, maitoa, kalaa, kanaa, raejuustoa, hedelmiä...kaikkea mitä täysipainoiseen, terveelliseen ruokavalioon kuuluukin.
Hietön helmikuu = Vaikka ahdistus liikkumattomuudesta ja syömisestä kasvaa, en aio hikoilla yhtään sen enempää kuin jaksan. Käyn kerran/pari viikossa ryhmäliikunnassa ja lenkillä. Kuuntelen kehoani ja teen vain sen, mikä tuntuu hyvältä.
Millitön maaliskuu = En aio kiristää milliäkään kehostani. Ylläpidän hyvät elintavat ja keskityn ihmissuhteisiin, ja opiskeluun.
Haaveilun huhtikuu = aion haaveilla hirmuisesti tulevasta kesästä ja tehdä ihania suunnitelmia kesälle. Ehkä jopa suunnittelen syntymäpäiväni ja yritän saada tatuointiajan jonnekin tänne piristämään elämääni!
Täydellinen täyttymisten toukokuu = en alistu viimeisiin "kesäksi kesäkuntoon"-tempauksiin, vaan aion joka kerta sellaisen banderollin nähdessäni tai ehdotuksen kuullessani nauraa paskaisesti. Ei stressiä, vaan elämää. Juhlin kaksikymppisiä ja aloitan kesätyöt.
Kokeilujen kesäkuu = aion nauttia kesäherkuista ensimmäistä kertaa neljään vuoteen. Aion syödä sitä mitä huvittaa, käydä lenkillä ja uimassa siten, kun tuntuu hyvältä. Syön kakkuja, nautin jäätelöstä. Käyn laivalla, ulkomailla, festareilla...
Hehkeyden ja hallinnan heinäkuu = Täällä hehkutaan ja hallitaan elämää. Täytetään toiveita, luodaan muistoja, nautitaan ja unelmoidaan. Kerätään iloa syksyn varalle.
Elämäni elokuu = viimeiset kesän huipentumat ja uuden lukuvuoden suunnittelut. Luen suomen kielen pääsykokeisiin.
Syyllityksetön, stressitön syyskuu = jep, kehitin juuri uuden sanan. Tässä kuussa ei syyllisyyttä tunnetta (vaikka ei sinne Suomen kieleen päästäisikään...) Tehdään kaikkia niitä asioita, mitä halutaan (Suomen lain puitteissa, tietenkin.)
Lahjakkuuden ja laiskuuden lokakuu = Kun syksy alkaa kolkuttaa, aion jäädä kotiin peittojen alle. Aion laulaa, kirjoittaa runoja ja laiskotella elokuvien, kahvin ja ystävien parissa. Nauttia elämästä ja keskittyä jaksamiseeni.
Mieletön muutosten marraskuu = Täällä keskitytään pääkopan selvittelyyn, koska eiköhän aina viimeistään marraskuussa joku solmu ota kiristyäkseen. Lisäksi ajattelin hoitaa muuton halvempaan asuntoon täällä!
Jaksamisen/jatkuvuuden joulukuu = Koska koko vuosi on mennyt muissa kuin laihduttamisen merkeissä, voidaan yhä keskittyä viimeisen kuukauden jaksamiseen ja siihen, että vuoden aikana kerätyt muutokset jatkuvat myös seuraavanakin vuonna.

Minä aion kesällä mennä rannalle bikineissä, ilman että teen sen eteen kummempia kuntokuureja. Jos siis olet tyytyväinen itseesi ja kehoosi tuollaisena, anna sen kukkia sellaisenaan. Olet kaunis, vaikka vatsapalkkisi olisivatkin päiväunissasi. Olet kaunis, vaikka sinulla olisikin ne vatsapalkit. Et ole huonompi ihminen, vaikka ruokavalioosi kuuluisikin herkkuja, etkä ole yhtään sen huonompi tai parempi, vaikka nauttisitkin vähärasvaista ja -herkutonta ruokavaliota. Nauttikaa tästä vuodesta, tehkää siitä juuri sellainen kuin haluatte - mutta antakaa myös muiden nauttia ja tehdä siitä sellainen kuin he haluavat.

HUOM. TEKSISSÄ OLEN KÄYTTÄNYT KÄRJISTYKSIÄ. EN PYRI LOUKKAAMAAN KENEKÄÄN UUDENVUODENLUPAUKSIA TAI ELÄMÄNTAPAA TÄLLÄ TEKSTILLÄ.

"Ainoa keneltä minun täytyy saada lupa herkutteluun ja rentoutumiseen, on minä itse"

Sain äidiltä 18-vuotissyntymäpäivänäni sangen osuvan synttärikortin. "Pitkän elämän salaisuus on lenkkeily ja salaatti. Elämästä nauttimisen salaisuus taas on suklaa ja sohvalla makaaminen."

Joku loukkaantuisi. Minä en, vaikka kortin saadessani olinkin säälittävä ruipelo liian suurissa vaatteissa, joka söi vain salaattia ja juoksi 10 kilometriä tai pyöräili 30 kilometriä päivässä. Se oli sanoma ja herätys. Nautinko todella elämästäni?

Tietyt asiat osaan todella hyvin. Osaan esimerkiksi elää terveellisesti. Joskus liiankin terveellisesti. Kasviksia, kaikki puhdasta. Salia/jumppaa/lenkkiä ei jätetä väliin paitsi kipeänä. Joskus ei silloinkaan. Tiedän ruokien tarkat kalorimäärät, tiedän mitä pitää syödä edistääkseen terveyttään tai laihtuakseen, tiedän myös mitä pitää välttää. En osaa ottaa rennosti, enkä elä täysin opetuksieni mukaisesti. Paasaan esimerkiksi aina lepopäivien tärkeydestä, mutta itse aina lepopäivinä ahdistun ja kierrän ympäri asuntoani. Joskus luovutan ja lähden silti lenkille/salille, ja jälkeenpäin väitän itselleni etten edes oikeasti hikoillut -  ainakaan paljoa.... (vaikka lattialla olisi iso kasa hiestä märkiä vaatteita.)

Toisinaan minusta kuoriutuu varsinainen rikoksenpeittelijä. En kerro läheisilleni tarkkoja liikuntamääriä, tai väitän herkutelleeni silloinkin kun en ole. 

Sangen hassua sinällään, kun useinhan asiat menevät toisin päin. Voin siis tunnustaa, häpeän käytöstäni.

Enkä minä tästä nauti. No joo, toisinaan tunnen mielihyvää skippaillessani aterioita tai syödessäni vähemmän kuin olin suunnitellut. Se on kuitenkin sitä sairasta mielihyvää - sitä, joka katoaa hetkessä.

Joka katoaa illalla, kun et saa nälän takia unta, tai joka katoaa kun voimat katoavat kesken treenin, tai kun meinaat kadulla pökertyä. Mutta ulkopuolisen on helpompi sanoa toiselle "No mikset vain ala syömään?", kuin oikeasti ymmärtää sitä, miksei hän syö. Tai miksei hän ole liikkumatta. Tai miksi hänen on niin vaikea syödä vieraiden ihmisten edessä tai rikkoa rutiinejaan.

Parantuakseen kaikesta näistä epäterveistä tavoistaan, pitää haluta parantua. Pitää olla motivaatiota. Ja senkin lisäksi, pitää olla hitosti apua, sitkeyttä, hermoja, voimia ja tukea. Ja aikaa - eritoten sitä aikaa. Paljon olen vuodessa tullut eteenpäin, mutta paljon junnaan vielä paikallani. Omasta päätöksestäni, olen yrittänyt parantua itse. En ole kokenut Valkeakoskella saamaani apua tarpeitani vastaavaksi tai tarpeeksi monipuoliseksi. Ja hyvin olen itsekin pärjännyt. Nyt vain tajusin, etten ole niin pitkällä kuin minun pitäisi. Toisaalta, onko niitä aikatauluja? Jokainenhan on yksilö.

Kuten olen aiemmin myös maininnut, en osaa esimerkiksi herkutella. En myöskään osaa syödä spontaanisti, tai monen ihmisen edessä. Kaikki pitää suunnitella, hyvittää ja pohtia. En vain osaa. Pystyn kyllä syömään konvehdin kahvin kanssa, mutta jos syön pienenkin suklaapatukan, ahdistun silmittömästi ja alan heti suunnitella tapoja polttaa kalorit. En osaa syödä viineriä ilman seuraavan aterian skippusta. En osaa oikein pitää herkuttelupäiviä ilman kauheaa syyllisyydentunnetta ja ahdistavia ajatuksia. En nauti ruoasta niin paljon kuin haluaisin. 

Olisi niin ihanaa osata nauttia television katselusta ja rennosti ottamisesta. Eikö sitä voisi opettaa yliopistossa?

Ainoastaan ajatusmaailma ei ole se vaikea, vaan ympäristö tuo omat haasteensa. On vaikea sulkea silmänsä ja nauttia ruoasta, kun joka paikasta pursuaa miksi se suklaa on niin pahasta, miksi ei saa syödä karkkia, jätskiä, sipsiä, patonkia, ainoa oikea herkku on raakasuklaa, avocado, laihat ihmiset ovat 32.4237 kertaa onnellisempia, kuinka se ja se on nyt niin timminä ja kuumana (langanlaihana) taas bikinikuvissa, ja kuinka nyt taas olisi tarjolla 12 vinkkiä boostata rasvanpolttoa. Syömishäiriöstään parantuvalle median ja ystäväpiirien innoitusten ("pitää taas jättää herkut pois kun farkut kiristää"/mä oon herkkulakossa ku oon taas kauheen turvonnu) maailma on viidakko, josta ei millään voi selvitä naarmuitta. Vaikka yrität sulkea korvasi ja keskittyä omaan parantumiseesi, et voi olla kuulematta pieniä asioita, jotka tuhoavat mielikuviasi siitä ettei satunnainen herkuttelu tee sinusta pahaa ihmistä. Siitähän meinaan lihoo kerralla ainakin 10 kiloa ja vaan ylipainoiset tekee niin. Ei ne fitnessmimmitkään koskaan popsi mitään karkkiapussia, niin parempi vaan kun syöt kurkkua.

Pahoittelen kärjistystä.

En tarkoita vain sitä, että haluaisin päivät pitkät mussuttaa pullaa, enkä halua loukata tekstilläni ketään. Ei. Tarkoitan sitä, että haluan oppia ottamaan rennommin vähän kaiken suhteen ; ruoan, liikunnan, itse rentoutumisen... Tarkoitan sitä, että en koe olevani herkuttelun arvoinen. Tarkoitan sitä, etten osaa suhtautua ruokaan "polttoaineena". Näen sen usein vain välttämättömänä pahana. Elätän itseni terveellisellä ruoalla, josta saa vitamiineja, jossa on täysjyvää ja syön puhdasta proteiinia ja hyviä rasvoja. Kaipaan kuitenkin sitä, että joskus voisin luovuttaa kontrollista ja nauttia elämästä ja ruoasta maaten sohvalla karkkipussi kourassa, katsellen lempileffojani TAI että voisin skipata jumpan - HYVÄLLÄ OMALLATUNNOLLA.

Eikö voisi jäädä kotiin, kun selfieissä naama näyttää tältä silloin kun tiedossa on urheilua ja luihin sattuu?

En päästä kontrollista. Jos herkuttelen, googlaan koko päivän eri syitä, minkä takia minun on oikeus herkutella. Googlaan vahvistusta tunteelleni että olen tämän arvoinen. Googlaan varmistusta sille, etten tästä yhdestä muffinssista räjähdä mammutin kokoiseksi yön aikana. Hoen myös ääneen sitä, että olen ansainnut tämän. Kysyn myös läheisiltäni syitä, miksi saan kerrankin herkutella, ilman että minun tarvitsee lähteä lenkille.

Kaipaan vanhaa. Kaipaan sitä tunnetta, kun voi syödä ilman syyllisyydentuntoisia ajatuksia. Kaipaan sitä, kun ei tarvitse suunnitella ja hyvitellä etukäteen syömiään kaloreita. Ja eniten kaipaan sitä, kun minulla ei ollut harmainta ajatusta jokikisen ruoan energiamääristä. Kaipaan sitä vapautta. Ja kaipaan sitä hyväksymisen tunnetta omasta kehostaan. Sitä arvostusta. "Olen kaunis, vaikka tänään söinkin paketin jätskiä yhdeltä istumalta - so fucking what? Itsearvostukseni ei riipu syömästäni ruoasta."

Tänään olen yrittänyt ylittää itseni. Olen valmistellut päivää henkisesti, ikävä kyllä myös fyysisesti koko viikon, hieman jo edelliselläkin viikolla. Aamun aloitin puurolla ja omenaraastella, jatkoin suklaapähkinöillä, kruunasin kasviskebabilla ja viimeisenä joudun vielä syömään iltapalan. Myönnän googlanneeni koko päivän syitä, mitkä oikeuttavat minut herkuttelemaan ja miksi ihmisen täytyy välillä herkutella - herkutella HYVÄLLÄ omallatunnolla. Paljon on työstettävää.

Tulin tänne vain sanomaan, että en onnistunut niin hyvin kuin olisin halunnut onnistua. Muistilapusta ja kaikesta huolimatta. En tosin mennyt lenkille, mutta pää on syyllisyyttä täynnä. Huomenna menen spinningiin, Mutta ehkä vielä joskus saan taottua päähäni, että olen kaiken hemmottelun arvoinen, ja että välillä on ihan ok syödä juuri sitä mitä tekee mieli. Eikä ruoasta nauttiminen, jumpan väliin jättäminen tai rentoutuminen tee minusta pahaa ihmistä.

Mutta on tässä päivässä ollut yksi mahdottoman iso oivallus: ainoa, keneltä minun täytyy saada lupa herkutteluun ja rentoutumiseen, on minä itse.

Minuutta etsimässä

Viimeaikoina on mieleni päällä ollut erityisesti yksi asia. Nyt kun olen viimein vapautunut lukioilmapiirin odotuksista ja normeista, olen muuttanut omilleni kaupunkiin, olen päässyt yliopistoon ja pääsen toteuttamaan unelmiani, on mieleeni noussut suurimpana kysymyksenä "kuka h*lvetti minä olen?"

Nyt olen ikäänkuin risteyksessä. Voin kehittää itseäni juuri siihen suuntaan kun haluan. Mutta kun niitä vaihtoehtoja on niin pirusti! Pelkään, että valitsen väärin ja joskus viisikymppisenä tajuan, että olisinkin halunnut olla urbaani kaljupäinen lentomäntä-kätilö, jolla on seitsemän lasta joista kolme on adoptoitu jostain Uzbekistanista. En kadu juurikaan elämässäni asioita, joita teen. Enemmän kadun niitä, joita jätän tekemättä. Pelkään, että elän elämääni väärin. Hassua eikö? Minähän se olen oman elämäni subjekti!

Kuva on Aleksis Kiven juhlaillalliselta. Aluksi tunsin oloni ihan mielettömän "omaksi" ja itsevarmaksi. Peilistä katsoi todellinen minä. En tiedä minne ja miksi se katosi.

Joojoo, tiedetään, indentiteetin etsintä on täysin normaalia suunnilleen kaksikymppisenä, ja että se on prosessi joka jatkuu läpi elämän laabalaabalaa. Minusta kuitenkin tuntuu, etten tiedä laisinkaan kuka olen. Olen vailla suuntaa, pää täynnä kysymyksiä joihin en osaa vastata. Kuka minä olen, miten haluan pukeutua, miltä haluan näyttää, miten haluan tehdä itsestäni persoonallisen? Mistä asioista tulen surulliseksi, mistä iloiseksi. Mitä asiat tekevät minusta minut? Osaan olen tämän illan aikana keksinyt vastauksen. Jäsentääkseni ajatuksiani, ja todistaakseni itselleni kuinka paljon itsestäni oikeasti tiedän, aion nyt kirjoittaa tietoni itsestäni ylös.

Ja asu, jossa tunsin oloni erittäin itsevarmaksi ja minuksi. Isän vanha jokapoikapaita, kirpparilta löydetty villatakki, mangon peppufarkut jaa kirpparilta löydetyt bootsit.

Olen Siiri Eveliina, isän toiveiden mukaan Laura. Olen turkulaistunut kotkalais-valkeakoskelainen härkätyttö, moninpaikoin itsekäs esteetikko. Olen luova. Rakastan musiikkia, runoja, vanilijantuoksua, puhtaita lakanoita, pitkiä syvällisiä keskusteluita ja merta. Rakastan myös matkustelua ja ranskan kieltä. Rakastan paneutua asioihin ja tehdä kaiken täysillä. Rakastan myös vaikuttaa asioihin - tai ainakin vatvoa maailman ongelmia ja kehitellä niihin ratkaisuja! Olen pomoittelija, mutta liian usein mukaudun muiden mielipiteisiin, sillä pelkään olevani väärää mieltä. Olen sitoutumiskammoinen, mutta pelkään myös jääväni yksin. Pelkään myös jatkuvasti puhuvani itsestäni liikaa.

Minä, urheiluhullu?

Tulen surulliseksi epäonnistumisista ja nähdessäni äitini tai jonkun muun minulle rakkaan ihmisen itkevän. Tulen iloiseksi muiden onnellisuudesta, ihmisten hymyistä ja nauruista, rakastuneista pareista ja aurinkoisista aamuista, vesisateesta, merestä, aamukahvista ja -puurosta, suklaalevyn ensimmäisestä palasta suklaata.
Tiedän, että haluan leikata hiukseni taas lyhyeksi. Tiedän, että haluan uudet lasit, sillä vihaan nykyisiä. Tiedän, että rakastan liikuntaa ja haluan teräksiset selkälihakset. Tiedän, että otan tatuoinnin (ja tiedän jopa minkälaisen). Unelmoin sivusiilestä, parisuhteesta, ongelmattomasta suhteesta ruokaan, omasta talosta meren rannalla, tohtorin papereista, häistä ja kiinalaisesta adoptiotyttärestä.

 

1. Olenko minä tälläinen keikistelijä? 2. Vai kiltti hymytyttö?
3. Nämä lasit ainakin haluan. En ole ehtinyt tilaamaan kaikessa sekoilussani. 4. Nämä hiukset haluan takaisin! Ne tuntuivat niin omilta!

Kuten äitini sen viisaasti minulle puhelimessakin sanoi; "Sinulla on aikaa. Anna itsellesi sitä."

Onko muita, joilla on (ollut) minuus hukassa? 

Kun mielelläsi on kaksi suuntaa...

Jokaisen elämään kuuluu tunnetilojen vaihtelu. Välillä on alakuloinen olo, välillä kaikki menee todella hyvin. Useimmiten kuitenkin eletään sitä tasaista, autuasta elämää, johon nämä pienet vaihtelut tuovat mielenkiintoa ja sisältöä. Mitä jos nyt huviksesi kuvittelisitkin seuraavaa:

Et tiedä mitä on "tasainen, autuas elämä." 

Kun olet surullinen, kynnät pohjamutia löytämättä tietä ulos. Tunnet olevasi ulkopuolinen, ahdistus on jokapäiväistä. Tunnet itsesi täysin nollaksi, täysin turhaksi. Sinulla ei ole oikeutta edes syödä, niin turha olet. Rumakin vielä. Tyhmä. Oksettava. Täysin kuraa. Aamulla et jaksa nousta sängystä kouluun, tai sitten luovutat kesken päivän ja pakenet omiin oloihisi. Kaverit jäävät, harrastukset jäävät, kaikki missä joudut tapaamaan ihmisiä. Mikään ei kiinnosta, mikään ei tuo iloa. Kaikki on synkkää, kaikki on harmaata. Kylmää. Vierasta. Lopulta olet niin pohjalla, että et osaa enää edes itkeä. Päähäsi pilkahtelee ajatuksia, että sinulla on pakotie. Aina on pakotie ja voit päättää kaiken, koska et voi olla varma loppuuko huono vaihe koskaan. Mutta se loppuu.

Sen jälkeen olet korkeammalla kuin puiden latvat. Olet ylienerginen, rauhaton, säntäilet ympriinsä vailla nukkumisentarvetta - tarvetta levolle. Et osaa tehdä päätöksiä, etkä saa aloitettuja projekteja loppuun. Teet tyhmiä tekoja esimerkiksi alkoholin ja miesten suhteen, etkä oikeastaan välitä tekojesi seurauksista. Mutta kaikki on hyvin, niin hyvin kuin vain voi olla ja räjähdät onnesta. Olet niin onnellinen ja energinen, että puhua papatat jatkuvasti ja alat täristä jos joudut hetkenkin olemaan paikoillasi. Joko sinun ei tarvitse syödä tai syöt kaiken. Olet yli-ihminen, tunnet pystyväsi ihan mihin tahansa. Taot kun rauta on kuumaa ja kaikki onnistuu! Edes taivas ei ole rajana, olethan niin yliupea ja mahtava pakkaus! Olet niin mahtava että voit tehdä omasi ja toistenkin hommat. Sinähän jaksat mitä vain! Mitä täydempi kalenteri ja päiväohjelma - sen parempi. Et ole koskaan kotona. Rahaa palaa, koska ethän sinä vain voi olla paikoillasi ja tyydyttävä elämä maksaa upealle ihmiselle vähän. Tai vähän enemmänkin. Se maksaa kaiken. Kunnes...
a) Tulee stoppi. Voimat loppuvat seinään.
b) Jotain tapahtuu. Joku asia muistuttaa alitajuisesti vanhoista käsittelemättömistä ongelmista ja sokka laukeaa.
c) Suuri epäonnistuminen, mitä kantti ei kestä.
d) Ajaudut psykoosiin ja kaikki hajoaa.
Oli syy mikä tahansa, lopulta masennus puskee salakavalasti päälle verhoutuneena ahdistukseen. Paniikissa yrität estää masennuksen vallankumouksen, mutta et tiedä miten. Pienen stabiilin vaiheen jälkeen, kierros alkaa alusta.


Mitä jos nyt kertoisin, että joillekin tuo on arkipäivää?

Sain diagnoosin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä lokakuussa 2010. Minulle se oli helpotus, perheelle shokki. Tiesin, ettei näin suuri mielialojen vaihtelu voinut olla normaalia, olin helpottunut kuullessani, ettei se ollutkaan. Diagnoosin hetkellä elämä ja kaikki haaveet menivät uusiksi. Lääkäri totesi, etten saisi siltikään luopua unelmistani, että mikään ei ole muuttunut. Olen vieläkin vähän vihainen, sillä tottakai kaikki oli muuttunut. 15-vuotiaalle tytölle jokaikinen asia oli muuttunut.

1. Lokakuu 2010, juuri diagnoosin saanut.

2. Joulukuu 2011, pientä teiniangstia havaittavissa.

3. ja 4. alkuvuotta 2012. Kausi alkoi siis syksyllä 2011, helliti kevääksi ja alkukesäksi ja iski taas kesän lopussa päälle... 

1. ja 2. Kevät ja alkukesää 2012

2. Kesäkuuta 2013, juuri 18 vuotta täyttänyt ja lukion 2. luokan lopettanut. Syömishäiriö pahimmillaan, rinnalle mania. Hullu kesä...

4. Kesäkuu 2014, jona meno meni vieläkin hullumaksi...

Itsetarkastelua, itsetarkastelua, itsetarkastelua. Joka päivä joudun tarkastelemaan itseäni, tunteitani. Pohtimaan missä vaiheessa vuoristorataa olen menossa. Joudun pohtimaan miksi mieliala on muuttumassa, mitä on tapahtunut ja miten voin estää muutoksen. Lääkkeet auttavat tasaamalla huippuja kumpaankin suuntaan, mutta jatkuva itsetarkastelu on kaiken a ja o, jotta tiedän muutella annostusta oikean tasapainon löytämiseksi. Lääkkeissä on hyvät ja huonot puolensa, toisaalta ne tasoittavat mielialoja, toisaalta tekevät minut joskus aivan zombiksi ja kykenemättömäksi tuntemaan mitään. Lääkkeet myös lihottavat, joten se on ajanut minut myös omanlaisiinsa ongelmiin.

Ystävien tuki on tärkeää. Depressiovaiheen aikana tarvitsen enemmän ulkopuolista tukea, uskoa ja kannustusta, jotta jaksan kaiken yli. Maanisessa vaiheessa minun pitää höllätä, vähentää hommia ja yrittää pysyä aloillani. Toisinaan kaverit loukkaantuvat maanisessa vaiheessa luullen, etten vain halua viettää aikaa heidän kanssaan. Oikeasti vain tarvitsen hengähdystauon. Vaikeinta on se, etten huomaa maanisuuttani. Olen mielestäni silloin terve, ja jos joku väittää muuta, niin siitä seuraa riita. Olen yrittänyt muuttaa reagointiani ihmisten varoitteluun, mutta se on todella vaikeaa. Maanisessa vaiheessa kaikki vain on niin hyvin ja se tuntuu ihanalta vaihtelulta syvän masennuksen jälkeen. Siksi siitä ei halua päästää irti. Ihmiset, jotka puuttuvat asiaan tuntuvat silloin vain haluavan minun elävän jatkuvassa masennuksessa. On vaikea ajatella heidän haluavan vain parastani.

Depressio ja mania eivät tule yksin. Niiden takia kärsin paniikkikohtauksista ja pohjattomasta ahdistuksesta. Depressio vahvistaa fobioitani ja eteenkin sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Ääripäät muuttavat käyttäytymistäni, tekevät minusta joskus jonkun aivan muun.
Maanisessa vaiheessa repseän melupekan, joka nauraa ja hymyilee ja heittää vitsejä - joka tekee kaiken ja suoriutuu kaikesta mielettömällä voimalla. Ei tilannetajua. Ärtyy nopeasti ja helposti, jos jotuuu istumaan liikaa aloillaan. Ryyppää ja juhlii jatkuvien ylilyöntien kera. Yltiöpäisen itsevarma ja itsekäs.
Depressiovaiheessa vetäytyvän, hiljaisen, vihamielisen, sulkeutuneen ihmisen, joka tuijottaa eteensä tai katoaa kesken kaiken. Jolle ei voi puhua, joka ei halua puhua. Ei vastaa puhelimeen, viesteihin. Ei lähde mukaan suunniteltuihin juttuihin. Rikkoo lupauksiaan, koska ei vaan jaksa. Jättäytyyy ryhmätehtävissä normaalista poiketen ulkopuolelle. Äärettömän heikko itsetunto.

Olen kontrollifriikki, mutta syystä. Katkeria ovat ne tilanteet, kun minulle sanotaan ulkopuolisen ihmisen toimesta, etten saisi murehtia tulevaisuudesta niin paljon. Minun tulisi kuulemma elää ilman huolia, murheita ja suunnitelmia, sekä jatkuvaa vatvomista. Minun tulisi elää hetkessä, niin kuin huomista ei olisi. Harmi vain, että sellainen käytös johtaa monesti maniaan.
Ihmiset eivät ymmärrä, etten voi elää aivan vapaasti. Jos haluan elää pitkän, hyvän elämän, minun täytyy tutkiskella itseäni ja oloani jatkuvasti. Minun täytyy huolehtia ja olla tietoinen tekemisistäni.
Minun täytyy muistaa ottaa lääkkeeni joka päivä ja muuttaa annostusta mielialani mukaan. Minun täytyy olla tietoinen siitä, että miten paljon hommaa olen itselleni ottanut ja ja jaksanko ne tehdä. Minun täytyy myös olla tietoinen siitä, kummassa vaiheessa olen menossa, vai olenko ns. kehitysvaiheessa vai onko tilanne toistaiseksi stabiili.

Elämäni on yhtä suurta suunnittelua. En voi lähteä koskaan pitkiksi ajoiksi ulkomaille, koska minulla on kallis lääkitys ja tarvitsen seurantakäyntejä lääkärin kanssa. Mielialat heittelevät vieläkin paljon, joten olisi edesvastuutonta tehdä nyt liian pitkälle tähtääviä päätöksiä hetken huumassa. En voi koskaan lopettaa lääkkeitäni seinään, en edes halua tietää mitä sitten tapahtuisi. En voi tehdä epäsäännöllistä vuorotyötä, koska säännöllisyys ja tietyt rutiinit pitävät minut kasassa. Joudun aina syömään terveellisemmin kuin muut, koska muuten painoni nousee lääkkeiden takia kohisten. Ihmissuhteiden aluksi minun täytyy miettiä, miten kerron sairaudestani - se kun nyt sattuu vain olemaan iso osa minua ja käytöstäni. Kertomisen taakka luo suuret paineet, sillä en voi antaa itseni kiintyä kehenkään ennen sitä: muutamia kertoja ihminen on tunnustukseni jälkeen ottanut etäisyyttä minuun.

Ei ole nyt ajankohtaista, mutta joskus sitten... Itseni lisäksi jonakin kauniina päivänä minun tulee tarkkailla jälkikasvuani, sillä hyvin todennäköistä on että mahdolliset lapseni saavat saman sairauden. Diagnoosi on nostanut myös esiin sen, voinko tai uskallanko ikinä hankkia ylipäätään omia lapsia. Pystyisinkö elämään sen tiedon kanssa, että olen antanut lapselleni saman sairauden - saman kohtalon? Pystyisinkö itse sairauteni kanssa katsomaan sivusta kun lapseni on syvällä pohjalla ja toivoo kuolemaansa tai polttaa itsensä loppuun samalla vaarantaen fyysisen terveytensä. En tiedä. Tämä vaatii runsaasti lisää itsetutkintaa, minulla on aikaa pohtia asiaa.

Mutta. Suurin osa vuoristoradasta tapahtuu vain pääni sisällä. En ole väkivaltainen, en käytä huumeita, en kuule ääniä tai näe harhoja. En halua tämän kirjoituksen myötä tulla leimatuksi hulluksi (kuten varmaan muutamien mielestä tulen, se nyt vain on surullinen fakta), haluan vain lisätä tietoutta siitä, että käyttäytymiselleni on syy. Haluan lisätä tietoutta siitä, että mielenterveyden häiriöt eivät tarkoita automaattisesti hulluutta. Haluan poistaa tabun kaksisuuntaisen mielialahäiriön ympäriltä. Olen itse asian kanssa täysin sinut, miksei yhteiskunta olisi?

En kaipaa ylimääräistä huomiota tai sääliä. En tee niillä mitään. En myöskään halua stigmaa otsaani. Elän mahdollisimman normaalia elämää, olen yliopistossa ja tavoittelen unelmiani. Mikään ei ole mahdotonta, kunhan asiat osaa järjestellä oikein. Muistaa, että on suuri mahdollisuus siihen, että vielä on huominen. En myöskään sano, ettenkö koskaan toipuisi.

Jos sairauteni on minulle jotain antanut, niin se on ehdottomasti kyky tulkita muita ihmisiä ja heidän tekemisiään ja motiivejaan, kyky ymmärtää mielenterveyden häiriöitä. Osaan myös tutkia itseäni ja tunteitani hyvin ja osaan ilmaista itseäni luovasti.
Tiedän, miltä tuntuu masennus ja tällä hetkellä elän sitä. Tiedän myös miltä tuntuu, kun elää korkeuksissa. Tiedän, että niiden väliin kuuluu tasapaino ja kultainen keskitie. Uskon vahvasti, että joku päivä vielä saan kaikki ongelmani käsiteltyä ja astelen myös tuota kultaista, ihanan tasaista keskitietä.

Ehkäpä paikkani vain on olla se eksynyt?

VAROITUS! SISÄLTÄÄ PESSIMISTISTÄ ITSESÄÄLISSÄ RYPEMISTÄ! 

Mun elämässäni on vain joko mahtavia tai surkeita päiviä. There's no in between. Tänään (ja koko viikon) on vallitsevana ollut jälkimmäinen. Voimme syyttää kyseistä mielentilaa tästä kirjoituksesta, tai sitten voimme vain myöntää, että pessimisti ei muuksi muutu eikä tiikeri pääse raidoistaan.

Eilen oli Aleksis Kiven päivän juhlaillallinen, jota olin odottanut kauan. Näin hirmuisesti vaivaa hiusten ja meikin eteen, halusin olla parhaimmillani. laittauduin kunnolla. Juhlafiilis kuitenkin katosi viime hetkellä - suuhun jäi vain karvas maku.
Koko ilta muistutti aivan kuin jotain niistä lukuisista peruskoulun hetkistä, kun tunsin jääneeni ulkopuolelle. Tällä kertaa jäin aivan vahingossa, sattumalta ja tahattomasti ulkopuolelle muuten niin lämminhenkisessä ja erilaisuutta vaalivassa ainejärjestössäni. Se ei luultavasti ollut kenekään tahallinen vika. Ajatukseni vain yhdistivät tilanteita ja tunteita liian aktiivisesti toisiinsa. Juhlafiilis oli muutenkin erinäisten asioiden takia hataralla pohjalla, enkä ole varma missä vaiheessa se katosi, mutta hyvin pian mieleni teki vain omaan sänkyyn, television ääreen kera suklaakonvehtien.

Ehkä se oli se hetki, kun tajusin olevani AIVAN liian ylipukeutunut tilaisuuteen (=ahdistus, epämukava olo). Ehkä se oli se hetki, kun en mahtunut samaan pöytään muiden fuksien kanssa. En tiedä. Paha mieli tuli, ja kotona nieleskelin itkua, kun katselin facebookista kuinka hauskaa muilla oli ollut. Olisin voinut olla tuolla. Sen sijaan annoin pahan mielen ajaa minut sänkyyn mutustamaan suklaata.

Onko minulle oikeasti näin vaikeaa sopeutua ihmisten joukkoon? En ole koskaan tuntenut missään oloani luonnolliseksi. En koskaan tunne oloani täysin hyväksytyksi missään. En tälläisenä. Aina erotun. Aina joku hiertää. Aina olen liian varuillani. Vaikka pukeutuisin kuin muut, puhuisin kuin muut, käyttäytyisin kuin muut. Vaikka ryyppäisin, vaikka osallistuisin koulun ylimääräiseen toimintaan, vaikka saisin 10 joka kokeesta. Vaikka laihduttaisin itseni äärirajoille, vaikka muuttaisin toiselle puolelle Suomea... Ja kaikki tämä ympyrän soutaminen on vain saanut minut hukkaamaan itseni. En vieläkään tiedä kuka Siiri oikeasti on. En tiedä tulenko koskaan tietämään.

Jo tarhasta asti olen ollut jollain tapaa ylimääräinen, "kolmas pyörä". Muistan kaikki leikit, joissa jäin ulkopuolelle. Ne syntymäpäivät, joille tuli kymmenestä kutsutusta entintään kolme. Minua ei huolittu, hyväksytty osaksi joukkoa. Sama jatkui enemmän tai vähemmän vallitsevana ala-asteelta yläasteelle. Joskus tavarani pengottiin. Joskus minulle huudeltiin. Joskus ignoorattiin kokonaan.
Jokaisessa oppilaitoksessani, olen kokenut jääväni jollain tapaa "ulkopuolelle". Toisaalta olen kysynyt itseltäni jättäydynkö vain itse huomaamattani ulkopuolelle. Ehkäpä vika onkin vain minussa? Ehkä nautinkin alitajuisesti siitä, etten sovi joukkoon. Ehkä heijastelen omaa kielteistä asennettani muihin ihmisiin. Ehkä ajatukseni toimivat eri tavalla, ehkä minut on viritetty eri taajudelle muun maailman kanssa. Ehkä muut eivät vain yksinkertaisesti ymmärrä minua. Enhän minäkään ymmärrä.

En osaa sanoa. Myönnän kyllä, että olen vaikea luonne ja ulospäin äärettömän ylimielinen, outo ja itsekeskeinen ihminen. Olen ollut aikamoinen pomottelija joskus ja yrittänyt saada huomiota aivan väärillä tavoilla. Olen myös ollut joskus aikamoinen perseennuolija. Vika on siis todella suuresti myös minussa, joten olen myös huima syypää siihen, millaista kohtelua olen saanut muilta. Sitä olisi naurettavaa kieltää! Silti, koko eilinen ilta toi minulle takaisin kaikki ne vanhat, melkein unohdetut tunteet. Enkä tiedä mitään yhtä suurta juhlafiiliksen pilaaja. Meinasin purskahtaa itkuun (ja tätä kirjoitaessani viimein purskahdin).

En tiedä mistä tunteeni kumpuavat, mutta tunnen oloni tällä hetkellä ihan vieraaksi. Minun on vaikea olla, tuntuu etten ole tarpeeksi "aikuinen" tai sosiaalisesti lahjakas  tai ylimainkaan tarpeeksi lahjakas tähän yliopistoympäristöön. Tuntuu etten riitä. En omaksu uusia käsitteitä sanavaratooni. En tiedä oikeastaan mitä tarkoittaa diskurssi, paradigma, implisiittinen tekijä/lukija tai representaatio. Hyvä kun tiedän mikä on konteksti. Aikakausia ja tyylisuuntia on turha edes mainita, samase. Tieto ei todellakaan tartu enää päähäni. Minusta on tullut ns. oksennusopiskelija, joka ahmii helvetillisen määrän tietoa oksentaakseen sen tentissä ulos. Ja sen jälkeen seuraa autuaan unhoituksen vaihe.
Suurimman osan ajasta en siis ymmärrä mistä luennoitsijat puhuvat. Nyökyttelen vain ja esitän viisasta. Oikeasti olen ihan ulalla.

Muut osaavat kirjoittaa hienoja analyyseja lukemistaan romaaneista ja pukea ajatuksensa lennokkaiksi kokonaisuuksiksi (käyttäen niitä huippuhienoja termejä jotka minulle ovat aivan siansaksaa). Minusta tuntuu että osaan sanoa 3 eri änkytystavalla "Hauki saattaa olla kala. Ehkä"
Tunnen oloni täällä niiin tyhmäksi, naiiviksi ja yksinkertaiseksi. En uskalla avata suutani, koska sieltä yleensä putoilee ulos vain paskavitsejä tai jotain yhtä viisasta kuten "tykkäätsä perunasta?" Ajattelen liikaa mitä minun kuuluisi sanoa seuraaavaksi, en osaa olla rennosti.
Lauseita en usein saa edes loppuun asti, koska punastun ja hukkaan puheenvuoroni punaisen langan. Tuntuu, että olen tänne liian nuori. Monet ovat huomattavasti vanhempia kuin minä, joten heillä on tietenkin enemmän elämänkokemusta, kypsyyttä ja viisautta taskussa.

Aluksi opiskeluja koristi uutuudenviehätys, mutta nyt tuo vaaleanpunainen hattaraharso on alkanut repeillä. Olen väsynyt. En nuku hyvin. Stressaan. Panikoin. Ahdistaa niin raha-asiat, kuin tulevaisuuskin. Se, etten valmistu viidessä vuodessa ja millaisiin mittoihin opintolainat kasvavat. Pelottaa, etteivät opintopisteet riitä. Etten koskaan saa mitään kiinnostavaa sivuainetta (koska kasvatustiede nyt vain sattuu olemaan täyttä kuraa). Ihmissuhteet, sopeutuminen joukkoihin. Kaikki.

Lukuintoni on kadonnut, kirjoitusintoni on myös vähän hukassa. En saa luettua mitään loppuun asti, Monena aamuna olen toden teolla miettinyt onko tämä sittenkään minun juttuni, jaksanko lähteä yliopistolle. Luennoilla en jaksa keskittyä. Aamuisin en tiedä miten pukeutua. Stressan ihan kaikesta. Ahdistaa. Olen pahalla tuulella. Kiukuttelen. Kehitän ongelmia ongelmien perään. Ja tietenkin, paha olo saa jokaisen iloisen asian opiskelusta sammumaan tähti kerrallaan.

Älkää nyt ymmärtäkö väärin! Ryhmäläisissäni ei ole mitään vikaa, he ovat hienoja ihmisiä, jotka osaavat arvostaa erilaisuutta ja ovat äärettömän mukavia. Vika ei ole myöskään Turussa, tämä kaupunki tuntuu täysin kodilta! Nyt ongelmana on vain se, etten koe riittäväni näihin opiskeluihin ihmisenä. En pysty olemaan oma itseni (kuka se sitten lieneekin), koska koen olevani niin lapsellinen ja yksinkertainen fiksujen ihmisten joukossa. En osaa keskustella kenekään kanssa luontevasti, ilman että pieni ääni takaraivossani toteaa minun olevan idiootti.

En tiedä kuuluuko tämä vain normaaliin sopeutumisvaiheeseen, vai onko kyse jostain isommasta Toivottavasti tuntoni muuttuvat. Jos eivät, joudun ehkä miettimään uusiksi mitä haluan elämältä ja onko tämä(kään) sittenkään minun juttuni. Ajatus unelmani hylkäämisestä tuntuu todella pahalta, enkä halua luovuttaa, mutta en myöskään halua enää painia samojen sopeutumisongelmien kanssa, jotka ovat pilanneet monta vuotta elämästäni. Haluaisin viimein tuntea oloni luonnolliseksi ja hyväksi, se tosin vaatisi että hyväksyisin ensin itseni (kovin vaikeaa, kun et ole koskaan kokenut sopivasi mihinkään). Mutta...ehkäpä paikkani vain on olla se eksynyt?