Jos joku kysyy minulta uskonko kuolemanjälkeiseen elämään, vastaus riippuu kysymyksen esittäjästä. Jos kysyjä uskoo kuolemanjälkeiseen elämään, vastaan myöntävästi ja toisinpäin. Miksikö? Siksi, että tuntuu liian vaivalloiselta alkaa selittää sen tarkemmin uskomiseni perimmäisiä pohjamutia, mutta eteenkin siksi että kummatkin ovat osaltaan totta.
En usko jumalaan kristityssä mielessä. En usko, että on olemassa jokin olento ja olemus, joka voisi luoda esimerkiksi maailmaa seitsemässä päivässä. Tai kuka eläisi jossain pilvien päällä kaitsemassa kuolleiden ihmisten sieluja. Pitemminkin voisi sanoa, että uskon kohtaloon. Uskon, että ihmisillä on ennaltamäärätty tarkoitus, tai monia sellaisia. En kuitenkaan usko ajopuuteoriaan, eli ehdottomaan, täysin ennalta määrättyyn tarinaan, jota sitten toteutamme, vaan voimme omilla päätöksillämme ohjata elämäämme kohti jotain niistä kohtaloista. Mielestäni kohtalo on enemmänkin
suuntaa antava, ja ohjailee tiedostamattomana liipaisimena mielemme perukoilla. Ilman tätä ajatusta tulisin hulluksi, minun itseni täytyy saada uskoa siihen, että tietyt asiat tapahtuvat syystä ja että niillä on syvempi tarkoitus. Se luo edes jotain turvaa ja valaa uskoa huonoinakin hetkinä.
Mieltäni eniten kutkuttaa keskutelu kuolemanjälkeisestä elämästä. Mielipiteeni vaihtelee asiasta usein. Toisaalta ajatus kuolemanjälkeisestä elämästä on lohduttava. Kuolema on ehdoton ja osa elämää; ajatus elämästä loputtoman yön takana on helpottava ja rauhoittava. Toisaalta pohjaan ajatteluani hyvin pitkälti tieteelle, joten ajatus kuoleman jälkeisistä tapahtumista tuntuu jotenkin kaukaa haetulta niin kauan kuin sitä voidaan minulle konkreettisesti osoittaa. Esimerkiksi, en usko että muistot elävät ikuisesti. Ne kuolevat ihmisen mukana, oli se sitten muistisairauden mukana tai kuollessa. Totta kai omista muistoistasi voi kertomustesi kautta jäädä jälki lähimmäistesi muistoihin, mutta lopulta nekin muistot kuolevat pois. Eivätkä ne enää palaa, kun ruumis hajoaa ja katoaa maaksi.
Toisaalta uskon, että kuolemanjälkeinen elämä on uskon asia. Ei fraasin varsinaisessa merkityksessä, vain siinä, että mihin uskot. Yritän selittää periaatettani seuraavasti; kun uskoit pienenä joulupukkiin, kerroit innoissasi muille jouluaaton vieraasta, joulupukista. "Meillä kävi joulupukki."
Joulupukki oli sinulle aito, hän todella kävi käymässä. Kun lakkasit uskomasta joulupukkiin, jouluna kävi "naapurin Mauri" tai ehkä ei joulupukkia enää laisinkaan. Joulu oli jotain muuta. Jos siis uskot siihen, että kuolemasi jälkeen tulet tapaamaan läheisesi, niin tulee tapahtumaan
mielessäsi tai jossain muussa olevaisen ulottuvuudessa. Jos taas et usko elämään kuoleman jälkeen, yksinkertaisesti maadut osaksi maata sen suuremmitta kuvioitta, uhraamatta ajatustakaan koko prosessille. Jos todella uskoo johonkin, voi se omassa mielessä tapahtua oikeasti.
Elämä on jotain niin ihmeellistä. Se on niin kovin vaikeaa luoda; vaaditaan atomeja, molekyylejä ja soluja. Kaikki voidaan kuitenkin ottaa pois silmänräpäyksessä. Kaikki on vain pienen hiuskarvan varassa. Kaikki se, mitä sinulla on itsestäänselvyytenä nyt, ei ehkä ole siinä huomenna. Se, mikä tekee meistä inhimillisen, voi kadota vuosissa tai viikoisssa tai sekunissa. Oli se sitten muisti, liikuntakyky tai elämä - kaikki voi kadota hetkessä.
Ennen aina säälin niitä, joiden läheisille iskee muistisairaus. Tapahtui se sitten hiljaa omaan maailmaan lipuen tai yhden onnettomuuden jäljiltä. Nyt tiedän myös itse, miltä se tuntuu. Ihminen on yhtenä hetkenä läsnä, mutta toisena hän on poissa. Maallinen olemus on siinä, mutta ihminen itse ajatuksineen ja arvoineen on kadonnut iäksi. Ilman hyvästejä. Ilman halauksia. Kirjoittakaa siis elämänne paperille, luettavaksi jälkipolville. Jättäkää jälkenne tänne, muuallekin kuin puiston penkkeihin ja alikulkutunnelien seiniin.
Arvostakaa elämäänne. Arvostakaa jokaista päiväänne. Arvostakaa hyviä asioita ja jopa niitä huonoja - ne ovat elämää juuri parhaimmillaan, tuoreena ja katkeransuloisena. Älkää siis tuhlatko aikaanne asioihin, jotka eivät teet teitä onnelliseksi. Luovuttakaa stressistä, se on turhaa. Sanokaa läheisillenne, miten paljon heistä välitätte. Sopikaa riidat. Lopettakaa mykkäkoulut. Antakaa anteeksi. Ettei tarvitsisi erota ilman hyvästejä tai tietoa toisen ehdottomasta rakkaudesta. Ettei tarvitsisi katua.
Jokainen yö levittyy kaupungin ylitse,
pimeänä verhona,
kosteana sumuna.
Kysyit miksi pimeässä ei näe valoa.
Pelkäsin pimeää vastausta.
Mummi sanoi aina,
että katuvalot varjojen keskellä,
muistuttavat meitä auringosta.
Mihinkään ei voi luottaa yhtä paljon kuin aamuihin.
Yön laskeutuessa hopeinen varjosi seuraa
askeleitani jokirannassa.
- SH '15
Sinä seisoit siinä
varjojen takana,
huoneen toisella laidalla.
Kasvoillasi oli pakkasta.
Katseeesi oli lumisadetta.
Olit ensimmäinen pakkaskukkanen ikkunalla,
yksin ja kylmä.
Silti sylisi kuiski minua,
se oli yhä lämmin
yhä turvallinen.
Yhä minun.
-SH '15
