Home is where the heart is: mistä kaikki alkoi?

Kauan sitten. Ennen kun aloin laskea aikaa, ennen isoksi kasvamisen alkua, kasvoin meren rannalla. Kotkan Haraholmassa. Haraholmantien vaaleankeltaisen rivarin päätyasunnossa. Meidän pihaamme pääsi pitkiä puuportaita pitkin. Portaita reunustivat tuuheat angervopuskat. Pihassa nökötti ulkovarasto. Sen ja talon väliin jäi väli, jonne ei paistanut aurinko. Siinä oli hyvä värjötellä kuumana kesäpäivänä.

Portailta näki vain ulko-oven ja kaksi ikkunaa: toinen vanhempien huoneeseen, toisen minun ja isoveljen huoneeseen. Äidin ja isän ikkunan alla kasvoi suuri valkoinen hortensiapensas, jota äiti jäi kaipaamaan muuton jälkeen.

Asunnon lattiat olivat vaaleankeltaista muovimattoa. Eteiesessä oli iso peiliovellinen kaappi, jonne oli kiva piiloutua. Lastenhuoneessa oli vaalea tapetti, jota revin aina salaa sängyssä maatessani. Isä suuttui, kun näki sen. Vanhempien huoneessa oli hennon sinikukkainen tapetti ja  vaatehuone, jossa oli pieni ikkuna. Jostain syystä pelkäsin sitä vaatehuonetta.

Meillä oli kaksi vessaa, toinen oli kylpyhuoneessa. Muistan, että kylpyhuoneessa oli myös hirveän jännä pyykkikaappi. "Meneekö nää pyykit ylä- vai alakoriin?" Aina alas.

Olohuoneesta pääsi takapihalle. Siellä kasvoi kivikkokasveja, pihlaja ja metsämansikoita, joita ei saanut syödä koska joku oli pissannut niiden päälle.

Meillä oli myös grilli, jossa isä grillasi kesäisin ruokaa. Minä kieltäydyin aina syömästä, koska olin nirso. Isä leikkasi ruoan valmiiksi suupaloiksi. 

"Monta suupalaa pitää vielä syödä?"

"Kaikki lihat."

 Sitten nukahdin ruokapöytään. Tahtojen taistelu väsytti niin kovin.

Keittiössä meillä oli pastakone. Se oli kauhean pelottavan näköinen. Äiti teki aina töistä tullessa keittiössä ruokaa likkojen lenkki-paita tai Juice Leskisen keikkapaita päällä. Usein ärsytimme Santerin kanssa äidin vihaiseksi, silloin piti aina suojata pää koska äiti saattoi tukistaa.

Muistan, kun Santeri kerran ilmiantoi minut kun olin harjannut haarukalla hiuksia. Äiti antoi kauhean tukkapöllyn ja sattui kauheasti. Minä vain leikin Arielia.

Lauantait saunottiin, katsottiin Bumtsibumia, avaraa luontoa ja syötiin karkkia namilootasta (vanha jätskilaatikko, jonka sai itse koristella lauantai-pussien tarroilla.) Minun oli vaaleanpunainen, Santerin vihreä. Namilootat pursusivat aina karkkia, jota meille tuotiin laivalta tai jota mummi osti ulkomailta. Minä tykkäsin lauantaipussien pehmeämmistä nallesalmiakeista ja niistä suklaatoffee.-palleroista joita sai pikkupusseissa neljä. Aina saunan jälkeen kampasin hiuksiani liilalla kammalla tunteja peilin edessä punainen muumiyöpaita päälläni.

Vaput vietettiin Laulumiesten talolla hieno mekko päällä. Kesäisin käytiin meripäivillä. Sai metrilakua ja ilmapallon. Kodin lähellä oli hassu laivaleikkipuisto. Se oli "laiva", johon oli laitettu isot leikkitelineet. Leikkipuistossa oli ranta (vesi oli hirmu lämmintä), mutta puistosta pääsi kävellen myös Santalahteen. Pururadan yhdestä kohdasta etsittiin aina golfpalloja ja katseltiin ihmisiä, jotka pelasivat tuota hassua lajia. Santalahdesta oli ihanaa päästä metsän luontopolulle. Linkinkalliolla käytiin syksyisin ja talvisin retkellä äidin kanssa. Voileipiä, lämmintä mehua tai kaakaota. 

Talvisin käytiin myös Katariinassa luistelemassa koko perheen voimin. Tai sitten äiti pyöritti minua ja Santeria napakelkassa. Niitä kelkkoja tuntui olevan joka paikassa.

Vähintään kerran viikossa käytiin uimassa uimahallissa. Opin uimaan neljävuotiaana. Rakastin uimista, vaikka nenään meni vettä, ja silmiä kirveli. Tykkäsin hyppiä ponnistuslaudalta. Mahaplätsi ei tuntunut hyvältä, mutta pian opin oikean "tsuikin". Uimahallin tuoksu oli ihana. Rakastin sitä. Ja Karhulan uimahallin kierreportaita, sekä niitä okranvärisiä kaappeja. Ja sitä kohtaa yleisen saunan lattiassa, johon jäi lätäkön tavoin vettä. Siinä oli kiva uittaa varpaita.

Tarhassa oli kivaa. Tarha Sateenkaari. Ystäväni Jonna ja Nette. Olin vähän kolmas pyörä, mutta onneksi pyhäkoulussa tapasin Jarnon. Tarhassa Jonna ja Nette eivät enää antaneet minun olla Jarnon kanssa - joka hänkin sitten löysi pojat. Santeri oli esikoulussa alapihalla, mutta välillä se tuli yläpihalle antamaan minulle rakettivauhdit. Ai että kun minä ihailin Santeria, se oli kauhean vanha ja viisas. Opetti pelaamaan pleikkaria ja leikki muovisotilailla aina välillä. Kaikkea mitä Santeri teki, tein minä perässä. Mutta sitten sekin meni Mussalon Wanhaan kouluun. Siellä siitä tuli vähän häirikkö.

Ja meillä oli kaloja. Ne olivat kauhean jänniä. Miljoonakalat saivat minut aina hämmennyksiin väreillään. Niin värikkäitä.

2001 Muutimme Valkeakoskelle. En muista oikein enää ensimmäistä Apiankadun kotia. Se oli kerrostaloasunto. Kolmio. Ei ollut enää takapihaa. Oli parveke. Ei saanut grillata. Kylpyhuoneessa oli sininen muovimatto, Ihan kamala. Pyykkikaapissakin vain yksi kori, taino ovi.

Lattiat olivat jotain puujäljitelmämuovimattoa. Tapeteista näkyi edellisten asukkaiden jäljet. Kaikki oli kauhean ahdasta. Kaloista kuoli stressiin matkalla yli puolet. Akvaariokin oli tyhjä.

Ulkona ei tuntenut mitään paikkoja. Pelotti. Leikkipuisto oli hassu, vanha. Kukaan ei mennyt enää hippaa. Kaikki halusivat mennä littaa. Kukaan ei osannut kinkata. Kaikki vaan konkkasivat. Santeri voitti hymypoikapatsaan, sai silmälasit ja rauhoittui. Se sai kavereita, ja ne yhdessä kiusasivat minua aina. Santerin synttäreiksi piti lähteä pois kotoa jonnekin.

Isä ei enää lähtenyt luistelemaan. Kävimme uimassa perheenä aluksi, mutta sekin jäi. Minä ja Santeri alettiin uida kilpaa. Isä valmensi - aluksi. Käytiin kilpailuissa ympäri Suomea. Mitaleja sateli, Isä oli mukana - aluksi. Sitten sekin jäi. 16-vuotiaana luovutin. Turhaa. Yritin soittaa klarinettia. Isä kävi konserteissa - aluksi. Ja niin sitten jäi sekin. Jumpat ja suunnistuket. Kaikki jäi.
Ei menty enää edes retkille perheen kesken. Kaikki oli muuttunut.

Isä oli aina töissä tai Kiinassa. Minä koulussa, jossa minusta ei juuri pidetty. Olin ulkopuolinen. Yritin kaikkeni saadakseni huomiota. Yritin liikaa. Yritin väärin tavoin. Olin erilainen. Olin vääränlainen

Ja sitten 2006 muutettiin taas. Valkeakosken sisällä. Ennen oli ranta ollut aivan lähellä, tien toisella puolella. Nyt sinne oli yli kilometri. Mutta oli oma huone. Oli siistiä. Parkettilattiat. Isin ja äidin remontoima koti, jonka takia kalat heitettiin pois. "Akvaario on niin vanha, että se voi mennä rikki ja sitten lattait ovat pilalla."

MUTTA! Piha. Vähän savinen ja liikaa puita. Mutta piha, jolla saattoi temmeltää.. Ja pihalla siili. Kiva lemmikki. Oli pakko sopeutua, opetella vaikuttamaan siltä että viihtyi Valkeakoskella. Äiti ja isäkin viihtyivät, ostivat oman kodinkin sieltä. Remontoivat ja stressasivat siitä. Pakko viihtyä. Pakko arvostaa. Pakko. Mutta ei.

Nykyisin tuo koti on aivan erinäköinen. Mutta lempiasioitani ovat kirjat ja kodin tunnelma. Kirjoista olen lukenut ties kuinka monta kai sekin on vaikuttanut tähän opiskeluvalintaan. Pidän kodin valoisuudesta, vähän jo repsottavista tapeteista, elämisen jäljistä, kasveista, tuoksusta.

Pidän mummolan kellosta, joka tikittää ensimmäisessä huoneessani. Huoneessa, joka on nykyisin isoveljeni huone aina kun hän tulee Skotlannista kotiin. 

Mutta erityisesti pidän äidistä ja isästä. Niistä ihanista pöhlöistä, jotka ovat asunnoista, kaupungeista, kodeista, vuosista huolimatta pysyneet samana. Mutta Valkeakoskesta. Siitä en pidä. En vieläkään.

Nyt olen Turussa. Täällä on valkoiset seinät. Iso ikkuna. Parveke, jolla ei saa grillata. Vaaleankeltaiset muovilattiat. Omat huonekalut. Itseostetut. Tämä on kotini nyt. Täällä ei tarvitse esittää - täällä viihdyn.

(Tämän) muusan elämää...

...on mennä vakavana massaluennoille, ja tutkia koko luento puhelimella a) mihin yliopistoravintolaan menisi syömään (koska ruoka tekee onnelliseksi) b) mitä juhlia on tulossa viikolla c) mitä whatsapin keskusteluryhmässä tapahtuu.
...ja päästä kotiin maanantaina kello 10.00.



...on istua junassa ja mennä käymään vanhempien kotona kun jääkaapissa on vaan valot. Koskissa kuollaan kateudesta kun äiti saa kaikki kasvit kukoistamaan, ja itse tapoit viikossa vihrekasvin jota ei kuulemma pysty tappamaan.

  

...on lähteä ainejärjestön baarikierrokselle itsevarmana ja hienona. Tietysti tämä muusa juhlii parhaassa seurassa!...



...ja myöhemmin olla vähän vähemmän edustavamman näköisenä. #ohnäitäpromilleja

 

...on leipoa herkkuja banaanista, kaurahiutaleista ja suklaasta (kavereille). Ja syödä ne kaikki itse.

...on ostaa hieno pinssi koska miksi ei? #vainmuusajutut



...on laittaa mustiinpanot uusiksi viikonlopun aikana kun löysinkin kaupasta kivemman vihkon.



...on karata kahville viikon päätteeksi. Teetä, braahen muffinssi puoliksi ja paras seura!

...ovat juhlinnan jälkeisten aamupäivien darraselfiet. Täytyy myöntää, ettei viime viikolla ollut yhtään huonompi tokeminen aamuoloista!

...on lähteä luentojen välissä kauppahalliin kahville. Huomaan jotain huolestuttavaa tässä kahvittelun frekvenssisyydessä. :D

...on tietenkin päättää viikko tortillapitsaan koska oikean ostaminen tien toiselta puolelta olisi liian helppoa.

* Muusa Ry on Turun yliopiston Kotimaisen kirjallisuuden ainejärjestö. Allekirjoittanut oli eilen taiteiden tutkimuksen kastajaisissa, joissa vannoi muusavalan, joten voi nyt kutsua itseään virallisesti ja ylpeänä Muusaksi. Kiitos ja kumarrus.

Painajaisia, joita yksinäiset näkee unissaan.

Mulla on tietty painajainen. Se sama painajainen. Se palaa uniin vähintään kerran viikossa.
Sama painajainen on esiintynyt mun unissa jo vuoden verran. Toivon päässeeni eroon siitä, kun muutin Turkuun, mutta täälläkään se ei oo jättänyt rauhaan. Joten haluan puhua siitä. En ole ihminen, joka vaikenisi näistä asioista, en enää.

Aluksi kun näin tätä unta, en aamuisin edes muistanut koko unta. Olin herättyäni vaan kauhean ahdistunut. Tiesin nähneeni pahaa unta, mutta en muistanut millaista se uni oli.
Yleensä muistan uneni tosi selvästi, joten olin tosi ihmeissäni kun en nyt saanut yhtään muistikuvaa siitä unesta.

Yo-kirjoitusten aikaan aloin sitten muistamaan sen unen aamulla herättyänikin. Siinä unessa elän aluksi ihan tavallista elämää: olen sitten shoppailemassa, kotona, lomamatkalla, koulussa...
Yhtäkkiä tunnen, kuinka mun hampaat alkaa löystyä ja heilua suussa. Kun kokeilen kielellä, on hampaat vähällä pudota, osa on jo pudonnut. Tunnen myös, kuinka osa on murtumassa.
Menen peilin eteen. Ahdistaa, kun katson hampaita ja ne on ihan kauhean näköiset. Ikenet on vetäytyneet kokonaan, osa hampaista on lohjennut, murtumilla ja moni on jo lähtenyt. Sitten kokeilen kauhistuneena jotain hammasta ja se vaan putoaa pois. Kokeilen toista ja sekin putoaa. Menen paniikkiin, kaikki mun hampaat on aivan mätiä ja ne vaan putoaa itsekseen pois.

Joskus rauhotun tässä unessa. Ajattelen, että voin ottaa tekohampaat tai proteesit tai suojata murtuneet hampaat sellaisilla posliini(?)kuorilla. Viime aikoina isänikin on ollut siinä unessa. Isä sanoo, ettei ne kuoret auta, koska mun hampaani lahoaa sinne alle. Se sanoo myös, ettei ne tekarit toimi niinkuin omat hampaani, ne puristaa ja tuntuu väärältä.

Aina kun herään, oon ihan hiestä märkä. Joskus nukahdan uudestaan, mutta se unikin alkaa alusta tai jatkuu siitä, mihin se jäi.

Enkä osaa tarkkaan sanoa, miksi näen tuota samaa unta. Netissä luki, että kyseinen uni kertoisi stressistä ja ahdistuksesta, mutta en kylläkään koe tällä nimenomaisella hetkellä itteeni kovinkaan stressaantuneeksi, ehkä kuitenkin ahdistuneeksi.

Vähän tuntuu, että uni kuitenkin kertoo siitä, kuinka mä jatkuvasti piilotan osan itsestäni tietyn kuoren alle. Pelkään nykyisin antaa itsestäni kaikkea muille, uusille tuttavuuksille, koska oon kokenut niin paljon vääryyttä, satuttamista ja kipua.
Tuo uni saattaisi ehkä kuvastaa sitä, kuinka mä pikkuhiljaa välillä murenen mun naamion alle. Tuo mitä isä sanoi, se saattaa hyvinkin kuvastaa sitä, että vaikka vetäisinkin naamion kasvoilleni, se ei paranna sitä pahaa oloa mun sisälläni. Oikeastaan vaikka tässä heittelin vain teorioita ympäriinsä, taisin juuri osua asian juurille.
Isäni on viisas mies. Se on ennenkin sanonut mulle, että mä en voi parantaa ongelmiani tunkemalla niitä syvemmälle itseeni. Vaikka laittaisin ympärilleni paksumman suojamuurin, ongelmat jäisi kuitenkin sinne alle - ei ne katoa sieltä. Ne syö nakertaa piilottajaansa siellä, ne lahottaa mua sisältäpäin

Samalla toi uni kertonee siitä, etten mä voi paikata näitä virheitä ja puutoksia itseässni millään keinotekoisella. Mussa on joo puutoksia, isoja ohjelmointivirheitä, virheitä, heikkouksia - ne pitää vaan hyväksyä ja oppia elämään niiden kanssa. Pitää olla vähemmän perfektionisti. Jos suusta puuttuu hammas, voit laittaa siihen tekohampaan tilalle, mutta sä et voi feikata itsessäsi pidemmän päälle mitään piirettä. Feikattu piirre ei toimi samalla tavalla, kuin alkuperäinen - se ei tunnu samalta, se ei toimi samoin.

Jostain luin, että hampaidenputoamispainajaiset olisi jotain enneunia. Että sulta kuolee niin monta läheistä, kuin hammasta putoaa. Mitä keskemmällä ne putoavat hampaat on, sitä läheisempiä ne kuolevat ihmiset on. Nojaa, siinä tapauksessa allekirjoittaneelta varmaan kuolisi kaikki läheiset. :D Joten ei, en usko.

En mä tiedä, tuntuu että tää uni vaan kumpuaa mun alitajunnasta. Se yrittää kertoa, että mulla on vieläkin asioita työstämättä: piilotan asioita liikaa kuoreni alle, ja siellä ne pikkuhiljaa murentaa ulkokuorta, voimavaroja, jaksamista, onnea. On asioita, mitä en oo vielä tiedostanut, jotka murentaa sisältäpäin. Saa mut vetäytymään itseeni. Se saa mut usein todella ärtyneeksi ja ailahtelevaiseksi, Oirehtimaan.

Tavallaan, tuo uni myös kuvastaa sitä, että miten nään itseni. Millainen kuva mulla on itsestäni. Vaikka olen onnellisempi kuin pitkään aikaan, koen itseni rikkinäiseksi ja murtuneeksi niin sisältä kuin ulkoa. Mulla on syviä haavoja sisimmässäni, mitä on viimeaikoina revitty auki jatkuvasti. Mulla on arpia myös ympäri mun kehoa. Ne kummittelee, muistuttelee siitä, missä olen joskus ollut.

Mutta, jottei tämä nyt menis aivan masentavaksi, täytyy sanoa jotain positiivista. Kaikki arvet on paranemassa, ne sisäiset ja ulkoiset. Ne vaan vaatii aikaa kummatkin. Pitää olla vähemmän perfektionisti, antaa itselleni lupa kaatua välillä. Olla heikko, olla arvilla. Pitää päästää enemmän ihmisiä mun muurini läpi - vaikka siinä onkin se suuri riski, että muhun tulee sattumaan. Nyt puutokset tuntuu paremmilta, alan oppia arvostamaan niitä: ne on vähän niin kuin taisteluarpia, kertomus mun koettelemuksista. Voin kääntää ne siltikin vahvuudeksi.

Olin ennen hyvä puhumaan. Sitten kasvoin isoksi. Pitkään oon ollut parempi kirjoittamaan sen mitä tunnen. En löydä enää helposti sanoja, mutta kirjaimet löytyy aina niin kovin helposti.
Olen alkanut pelkäämään omaa ääntäni. Pelkään sitä, etten osaa pukea kaikkea sanoiksi. Monta vuotta olen huomannut, että olen alkanut takellella sanoissani. Oikeasti, en löydä sanoja ja sanat ei tule enää niin helposti ulos suusta. En muista miten ne pitää sanoa. En tiedä mistä sekin johtuu. Ennen niin iloinen ja sosiaalinen tyttö on muuttunut tosi varautuneeksi. Kun lyö lyötyä tarpeeksi kauan, sen nouseminen alkaa pikkuhiljaa muuttua hitaammaksi. Mutta kyllä se nousee, trust me. Se vaan kestää vähän kauemmin, koska itsensä preppaaminen muuttuu aina vähän vaikeammaksi. Mikään ei todista, ettei seuraavaa pudotusta tulisi heti ensi viikolla.

En kuvailisi itseeni sanalla ujo (musta tuntuu, että moni hyvä kaverikaan ei käyttäisi musta sitä sanaa). Olen vaan aluksi tosi...TOSI varautunut, mutta en kyllä haluaisi olla. Monesti olen kuullut että ensivaikutelma minusta ihmisenä on aluksi aivan erilainen, millainen olen lopulta. En tiedä sitten onko pelleilyni, äänekkyyteni ja vitsailuni tavallaan tapa piilottaa epävarmuuttani. Voi olla. En oikein tunne kaikkia mekanismeja toimintojeni takana, en ole kone.

Sen kylläkin tiedän, että olen monissa asioissa edelleen, monien nousujen jälkeen, todella epävarma; jos esimerkiski minulle tärkeä ihminen sanoo edes suutuspäissään minusta jotain ilkeää, en pysty enää luottamaan ihmiseen. Pelkään ihmissuhteissa yli kaiken sitä, että puhun liikaa itsestäni. Siis aivan järjettömän paljon. Lisäksi pelkään sitä, että teen jotain väärin ja karkoitan ihmiset luotani.

En näe useinkaan itseäni mitenkään erityisen kauniina tai viehättävänä verrattuna esimerkiksi moniin ystäviini. Mietin jatkuvasti miltä näytän ulospäin muille ihmisille. On tietysti päiviä ja viikkoja, jolloin tunnen oloni itsevarmaksi ja kauniiksi - eikä muiden mielipide kiinnosta murustakaan.
Lisäksi pidän itseäni hanakalana luonteena, liian ailahtelevaisena, liian takertuvana, liian itsekkäänä, liian epätoivoisena, liian pelleilevänä. Haluan jatkuvasti olla milloin laihempi, milloin lihaksikkaampi, milloin vähän muodokkaampi. Oman naisvartalon hyväsyminen sellaisenaan tulee olemaan elämäntehtäväni. (Vaikka ihailen siis naisellista, muodokasta vartaloa, en osaa hyväksyä sellaista itselleni.) Monet ihmettelevät miten aina ihastun kusipäihin, mutta ihminen hyväksyy vain sellaisen rakkauden, minkä arvoinen ajattelee olevansa.

Nyt riisuin naamioni edes hetkeksi kasvoilta vaikka tämä aihe nyt ailahtelikin yhtä paljon kuin mielialani. Päästin silti ihmisiä kuoreni alle.
Enkä häpeä sitä, että olen ollut heikko, tai sitä, että oon oikeasti tälläkin hetkellä murtumispisteessä. Se nyt vain on se, miten mieleni toimii. On aina toiminut. Vuoristorataa: epävarmuutta, liiallista itsevarmuutta, kipua, kivun kieltämistä, pettymyksiä, pohjalta ponnistaen korkealle. Ei vältämättä tuossa järjestyksessä.
On aika; aika parantaa haavat - kaikki järjestyy.

Faktoja minusta

1. Oon 19 vuotias.
2. Muutin yksin Turun Iso-Heikkilään reilu kuukausi sitten. And I'm looooving it.
3. Opiskelen kotimaista kirjallisuutta Turun yliopistossa
4. Haluun tulevaisuudessa työskennellä joko opettajana tai journalistina. Tai tutkijana. Tai oikeestaan mulla ei ole hajuakaan.
5. Rakastan laulamista mutta oikeesti en pysty kuuntelemaan ollenkaan omaa lauluääntäni. Oon siitä ja monesta muustakin asiasta tosi epävarma.
6. Rakastan musiikkia sen takia että se on musiikkia, siinä on rytmi, siinä on kauneutta ja tunnetta. Makupaletti on siis laaaaaja.
7. Oon vähä sellanen, että piilotan oikeet tunteeni hymyn, naurun, kiireen ja pelleilyn taakse.
8. Multa vaatii ihan tajuttomasti ylpeyttä pyytää apua. Usein pyydänkin sitä vasta sitten, kun kaikki asiat on aivan retuperällä.
9. Mulla on (ollut) syömishäiriö, joka on mennyt laidasta laitaan ja vaikuttaa tänäpäivänäkin mun elämään (välillä enemmän, välillä vähemmän.)
10. Ystävät on mulle järjettömän tärkeitä. Varsinkin yksinasuessa ystävistä on tullut mulle henkireikä ja näistä ihmisistä keihin oon Turussa tutustunut, on tulleet mulle toinen perhe. Muutamassa viikossa.
11. Tosin oon uusien ihmisten seurassa aluksi todella varautunut. Ja änkytän. Ja puhun tyhmiä. Myöhemmin mun turpani ei pysy kiinni (kuten te ystäväni olette jo huomanneet).
12. On aikoja, kun oon tavattoman epävarma kaikesta mitä teen ja tunnen oloni aivan luuseriksi. Lähinnä aina. Mut toisaalta, joskus oon todella itsevarma. Yleensä se vaatii vähän kaljaa (♥) mut that's okay.
13. Pidän itsessäni eniten selästä, silmistä ja pepusta.
14. Oon perfektionisti.
15. Oon myös esteetikko, rakastan kauniita esineitä ja asioita. Sisustamista, kauniita tauluja, kynsien laittamista, ruoan kanssa näpräystä, kakkujen koristelua, vaatteita, mielettömiä maisemia...
16. Äiti on mulle yks parhaista kavereista. Se tietää musta kaiken ja se tietää mun mielialani yhdellä katseella tai yhdestä sanasta.
17. Isä ja isoveli on mun esikuvia. Iskä koska se on päässy niin pitkälle elämässään ja isoveli koska se seuraa aina vahvana unelmiaan vaikka maailman ääriin.
18. Lempivärit on hopea, punainen ja vedensininen.
19. Rakastan pelleilyä, perseilyä ja nauramista. Ja kakkua. Ja kahvia. Ja puuroa. Ja elämää. Oikeastaan vähän kaikkea.
20. Oon tunnevammainen: tunnen ja kiinnyn aina liikaa ja varsinkin se, että kiinnyn usein ihmisiin liian nopeesti. Ja luotan niihin liian nopeesti.
21. En pysty pitämään eriparisukkia jalassa. Se on psyykkisesti mahdotonta mulle.
22. Syksy ja kevät on mun suosikkivuodenaikoja.
23. Juon harvoin. Mutta silloin kun juhlitaan, juhlitaan kunnolla. JA kun juon, juon lähinnä olutta (tumma♥), tequilaa, jekkua tai jotain muuta roskaa. En juuri pidä siidereistä.
24. En osaa keittää perunoita tai pastaa (onnistuneesti). Olen keittänyt pastan pohjaan yläasteella.
25. Mutta silti oon vähän jauhopeukalo.
26. Siivoushullu ilmoittautuu!
27. Eniten maailmassa ärsyttää ihmiset jotka kävelee hitaasti mun edessäni. Toisiksi eniten ehkä se, millaiseksi naisihanne on muuttunut.
28. Alunperin olen kotoisin Kotkasta.
29. Mulla on outo suhde mereen, veteen ja saaristoihin. Vähän sellainen ylikiintynyt rakkaussude.
30. Soitin 8 vuotta klarinettia. Vihasin sitä, mutta tein sitä isän mieliksi. Ja oikeestaan vasta sen lopettamisen jälkeen oon rakastunut musiikkiin.
31. Pidin koululiikunnassa eniten varmaan oikeesti suunnistuksesta. Metsäjormailussa vaan on sitä jotain.
32. En oo koskaan kokeillut zumbaa. Saavutus sekin.
33. Joidenkin ihmisten kanssa tarviin paljon omaa tilaa, joidenkin kanssa haluaisin olla 24/7
34. Ihastun aina kusipäihin.
35. Oon huono sanomaan ei, En myöskään osaa oikein olla ajattelematta muiden mielipidettä.
36. Välillä olen todella itsekäs.
37. Oon oikeesti ihan paska ruotsissa.
38. Opettelin pilkkusäännöt vasta lukiossa.
39. Haluaisin olla delfiini.
40. Haluan joskus adoptoida kiinalaistytön.
41. Vanhojen valokuvien selaaminen on lempipuuhaa.
42. Pienenä pelkäsin sitä, että jäisin yksin hereille.
43. Nukahan parhaiten pieneen meteliin ja pystyn nukkumaan todella kylmässäkin huoneessa. Silloin itseasiassa nukun parhaiten.
44. Lempiruokaa (puuron lisäksi) on varmaan sushi, isin savustama lohi ja bataatti kaikissa muodoissaan.
45. Oon ihan tavattoman rakastunut mut nykyiseen kotikaupunkiini ja tunnen siitä jopa mustasukkaisuutta.
46. Vihaan vihaan vihaan VIHAAN Michael Cunninhamin Tunnit-kirjaa. VIHAAN. En pysty edes ajattelemaan sitä kirjaa ilman että naama vääntyy.
47. Oon aika aggressiivinen kuski. Mutta en oikein osaa noita väistämissääntöjä. Heh.
48. Mulla ei ole lempibändiä, mutta Mumford & Sons on sellainen, mihin en koskaan kyllästy ja joka sopii joka hetkeen (kera tumman oluen, ohhhh).
49. Oon vainoharhainen ja luulotautinen.
50. En oo oikeesti niin pimahtanut, kuin tästä saattaa luulla.

Ihan sitä tavallista, hidasta, tylsää arkea

Päivät rullaa eteenpäin. Viimein tätä ihanaa, tavallista, ei-millään-tapaa-erikoista arkea.
Kiireineen, pikaisine kahvitreffeineen tai pidempine kakkuhetkineen. Luentorannekramppeineen, tuskanhikineen, läksyineen, sumuisine aamuineen. Jokainen päivä on erilainen, jokainen hyvä sellaisenaan. Arki asettuu uomiinsa, enkä enää oikeastaan ajattele elämää Valkeakoskella. On vain tämä hetki, tämä elämä - tämä täällä Turussa. Puhumattakaan siitä, että ikävöisin Valkeakoskea. Sellaista hetkeä ei ole itseasiassa tainnut olla yhtäkään. En vaan halua sinne enää takaisin.
Mulla ei myöskään oo enää niinkään huonoja päiviä. On vaan huonoja hetkiä (toiset pidempiä kuin toiset).

Oon oppinut viimein löytämään sen hyvän jokaisesta päivästä. Sen hyvän hetken, sen voiman päästä yli ahdistuksesta ja surusta. Yksi suurimmista syistä tähän muutokseen on varmaankin se, että oon saanut täällä lyhyessä ajassa aivan tajuttoman upean ystäväpiirin ja löytänyt mielettömän samankaltaisia ihmisiä, joiden kanssa voin olla juuri tämä hölmö, tunteellinen, lapsellinen, hassu itseni - ilman pelkoa siitä, että joku tuomitsisi mut.
Jokainen näistä mun uuden elämän uusista ihmisistä on ainutlaatuinen, ihana, upea, mielenkiintoinen, hauska, persoonallinen, lämmin, empaattinen, välitön ja niin moni niistä on tavattoman hyvä kuuntelija. Te olette mun aurinkoni, syy miksi en enää pode huonoja päiviä.
Niin ja oon huomannut, että hymylläkin saa karkotettua niin monet surulliset ajatukset. Enkä oikeestaan tiedä mitään sen parempaa, kuin että saan tartutettua hymyn johonkin toiseen. Siitä ei enää oikeasti onnellisuus parane.

Monet asiat voisivat tietysti olla paremminkin, mutta tämä riittää mulle nyt.
Riittää, että saan aamulla nauttia kahvini ja puuroni juuri siten kun ne haluan. Riittää, että luennolla saan istua ystävien vieressä ja pyöritellä yhdessä silmiä kun jutut menevät yli hilseen. Riittää, että saan taiteiltua kauniit kynnet. Riittää, kun saan kävellä illalla hämärtyvän aurajoen rantaa. Riittää, että löydän hyvän runokirjan.
Riittää, kun sade ropisee ikkunaan ja mä olen vetävästä parvekkeen ovesta huolimatta lämpöisenä peittojen sisällä, oman kodin suojassa.

Siitä runokirjasta. Jos koskaan saatte käsiinne Anna-Mari Kaskisen Jos jäisi yksi sana -runokirjan. Lukekaa se. Itse olen sen ahminut jo kahdesti.


Ei unelmia kahlita voi kukaan.
Ne eivät ole kauppatavaraa.
Ne pujahtavat arkipäivään mukaan
ja muokkailevat salaa maailmaa.

Ei salaisuutta vangita voi kukaan,
Se ympärillä tuoksuu, huminoi.
Se mitä nyt ei ääneen lausuttukaan
jo kaikkialla väreilee ja soi.

Ei iloamme kukaan saata viedä.
Se suuntautuu jo aikaan tulevaan.
Sen lähdettä et vaikka tänään tiedä,
se tempaa epäilykset mukanaan.
Anna-Mari Kaskinen, Ei unelmia kahlita voi kukaan


Näihin sanoihin ja tunnelmiin, taidan nyt siirtyä elämään tätä ihan tavallista arkea tuonne vällyjen väliin teekuppi kourassa. Life couldn't get any better.

Humanisti ja kuorokoelaulujen nöyryytys

´

Paras tunne on se, kun menee yliopiston kuoron koelauluihin pitkän jahkailun ja stressailun jälkeen JA SITTEN H-HETKELLÄ, kesken äänialan kartoittamisen, tuntee kuinka viikon vaivannut flunssa rupeaa salakavalasti, nuotti nuotilta ja lukuisista rukouksista huolimatta viemään ääntä sellaiseksi variksen raakunnaksi. Se tulee niin  sanotusti foneemi foneemilta sieltä jostain keuhkojen perukoilta. Alkaa tulla sellaset kutinat, että tästä tulee jotain todella mieleenpainuva ja häpeään tappavaa.

Kaiken kruunasi ehdottomasti hetki, jolloin ääni petti kokonaan. Toivoin vain että lattia olisi voinut aueta ja nielaista mut jonnekin sinne kemian laitoksen perustuksiin. Laulu, jolla mun piti huumata arvovaltainen raati mun ääneni monista mahdollisuuksista, meni rääkymiseksi jo ekan säkeistön lopussa. Mutta rohkeasti ja pää pystyssä vedin biisin toisen kertosäkeen loppuun. Sitten loppui rahkeet, pokka, kärsivällisyys ja raadin kiduttamisenhalu. Yrittämisen puutteesta on siis turha syyttää, mutta ellei nyt ehdottomasti satu olemaan sellaisen flunssaisen viskivarisäänen suurimpia faneja, uskaltaisin väittää että päin turkua meni niin että kolahti!

Mut hei, ei masennuta! Häntä pystyyn, kohti uusia viskibassoja ja ens vuonna uudestaan (ens vuosi olkoot uusien mahdollisuuksien vuosi). Tässä yliopistoelämässä alkaa jo tottumaan näihin pettymyksiin (niin, mites sen suomen kielen kävi krhm) - ollaan sit vaikka ens vuonna vähän viisaampia eikä ryypätä vähissä vaatteissa tai täysissä tiedon voimissa ennen tärkeitä tilaisuuksia ja kokeita (tai ei ryypätä ensimmäisten koelaulujen päälle), eikös? Otetaan vaikka sille päätökselle sitten huomenna.

Silloin tiesin syksyn tulleen

Kaikki on tuntuu olevan vähän vinossa, ja mun runovihkojen sivuille ilmestyy taas sanoja.

Huomasin lintujen kadonneen,

ja laulun loppuneen.

Silloin tiesin syksyn tulleen.

Sänkyni ammotti tyhjyyttä,

ja yöllä kirosin sen kylmyyttä.

Silloin tiesin syksyn tulleen.

Hikikarpalot katosivat  kylmenevien aamujen tahdissa,

mulla oli kaulassa,

ainoa muistoni sinusta.

Silloin tiesin syksyn tulleen.

Sateen tanssia ikkunassa,

iltaisin pakenin tuulen vihaa kumarassa.

Silloin tiesin syksyn tulleen.

Teetä kynttilänvalossa,

lojuin lattialla kylmennyt kuppi kourassa,

maailmaa ja elämääni paossa.

Silloin tiesin syksyn tulleen.

Yöt hiilenmustia,

kadut lainehtivat tähtitaivaista.

Kaikkialla kaipausta.

Silloin tiesin syksyn tulleen.

Kukkasia enää kesämekossa,

joka nyt lojuu unohdettuna kaapissa.

Kaikki on hajalla.

Silloin tiesin syksyn tulleen.

Iltaisin parvekkeella kylmänväreitä,

kun ei paitasikaan enää lämmitä.

Mielessäni vain tämä hellittämätön ikävä.

Silloin, silloin tunsin syksyn tulleen.