Päivät rullaa eteenpäin. Viimein tätä ihanaa, tavallista, ei-millään-tapaa-erikoista arkea.
Kiireineen, pikaisine kahvitreffeineen tai pidempine kakkuhetkineen. Luentorannekramppeineen, tuskanhikineen, läksyineen, sumuisine aamuineen. Jokainen päivä on erilainen, jokainen hyvä sellaisenaan. Arki asettuu uomiinsa, enkä enää oikeastaan ajattele elämää Valkeakoskella. On vain tämä hetki, tämä elämä - tämä täällä Turussa. Puhumattakaan siitä, että ikävöisin Valkeakoskea. Sellaista hetkeä ei ole itseasiassa tainnut olla yhtäkään. En vaan halua sinne enää takaisin.
Mulla ei myöskään oo enää niinkään huonoja päiviä. On vaan huonoja hetkiä (toiset pidempiä kuin toiset).
Oon oppinut viimein löytämään sen hyvän jokaisesta päivästä. Sen hyvän hetken, sen voiman päästä yli ahdistuksesta ja surusta. Yksi suurimmista syistä tähän muutokseen on varmaankin se, että oon saanut täällä lyhyessä ajassa aivan tajuttoman upean ystäväpiirin ja löytänyt mielettömän samankaltaisia ihmisiä, joiden kanssa voin olla juuri tämä hölmö, tunteellinen, lapsellinen, hassu itseni - ilman pelkoa siitä, että joku tuomitsisi mut.
Jokainen näistä mun uuden elämän uusista ihmisistä on ainutlaatuinen, ihana, upea, mielenkiintoinen, hauska, persoonallinen, lämmin, empaattinen, välitön ja niin moni niistä on tavattoman hyvä kuuntelija. Te olette mun aurinkoni, syy miksi en enää pode huonoja päiviä.
Niin ja oon huomannut, että hymylläkin saa karkotettua niin monet surulliset ajatukset. Enkä oikeestaan tiedä mitään sen parempaa, kuin että saan tartutettua hymyn johonkin toiseen. Siitä ei enää oikeasti onnellisuus parane.
Monet asiat voisivat tietysti olla paremminkin, mutta tämä riittää mulle nyt.
Riittää, että saan aamulla nauttia kahvini ja puuroni juuri siten kun ne haluan. Riittää, että luennolla saan istua ystävien vieressä ja pyöritellä yhdessä silmiä kun jutut menevät yli hilseen. Riittää, että saan taiteiltua kauniit kynnet. Riittää, kun saan kävellä illalla hämärtyvän aurajoen rantaa. Riittää, että löydän hyvän runokirjan.
Riittää, kun sade ropisee ikkunaan ja mä olen vetävästä parvekkeen ovesta huolimatta lämpöisenä peittojen sisällä, oman kodin suojassa.
Siitä runokirjasta. Jos koskaan saatte käsiinne Anna-Mari Kaskisen Jos jäisi yksi sana -runokirjan. Lukekaa se. Itse olen sen ahminut jo kahdesti.
Ei unelmia kahlita voi kukaan.
Ne eivät ole kauppatavaraa.
Ne pujahtavat arkipäivään mukaan
ja muokkailevat salaa maailmaa.
Ei salaisuutta vangita voi kukaan,
Se ympärillä tuoksuu, huminoi.
Se mitä nyt ei ääneen lausuttukaan
jo kaikkialla väreilee ja soi.
Ei iloamme kukaan saata viedä.
Se suuntautuu jo aikaan tulevaan.
Sen lähdettä et vaikka tänään tiedä,
se tempaa epäilykset mukanaan.
Anna-Mari Kaskinen, Ei unelmia kahlita voi kukaan
Näihin sanoihin ja tunnelmiin, taidan nyt siirtyä elämään tätä ihan tavallista arkea tuonne vällyjen väliin teekuppi kourassa. Life couldn't get any better.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti