Tässä alla myös yksi mun elämäni parhaista päivistä. Ei pelkästään sen takia, että sain ton lakin, vaan sen takia, että sain mun rakkaat yhteen ja sain pitää uuden ylioppilaan puheen. Sen takia, että mä sain viimein todisteen siitä, että yksi aikakausi oli takanapäin.
Kaikki kuvat © Tuulia Koskinen
Mutta ei enää. Ehkä se onkin maailma, joka on vinksallaan. Nyt kun oon aloittelemassa humanisti-alkoholistielämää yliopistossa ja pääsen oikeasti elämään mun unelmaa, mä oon löytänyt jonkinlaisen tasapainon siinä suhteessa, että osaan arvostaa itseäni. Mä en enää kynnä pohjamutia jokaisen esteen edessä mä en enää anna vaikeuksien taivuttaa mua.
Mä tiedän, että mun unelmat toteutuu, vaikka mä sulkisin silmäni, sydämeni ja kuolettaisin uskonrippeeni (ettei pettymys tuntuisi niin pahalta). Turun yliopistoon pääseminen on ollut mun elämäni suurin saavutus.
Mä en uskonut. Mä en todellakaan uskonut, että sellaista voisi tapahtua. Mä oon se, joka yrittää ja saa siitä hyvästä elämältä lyönnin naamaan. Nyt kuitenkin tiedän, että se salaisuus minkä takia oon näin pitkällä on se, että mä nousen. Aina. Jokaisen lyönnin jälkeen nousen uudestaan.
Mutta se kirjoittaminen. Sille mä elän, sille mä hengitän. Se antaa mulle paljon, se on pelastanut mut paljolta. Sen avulla oon aina jaksanut jokaisen epäonnistumisen jälkeen. Milloin oon kirjoittanut itseni toisaalle surujen luota, milloin oon kirjoittanut suruni ja murheeni paperille - milloin mitäkin. Näistä opinnoista oon siis haaveillut kauan, ensimmäisestä luokasta lähtien; kokonaiset 12 vuotta. Takana on monta iltaa ja yötä, jolloin on ollut olemassa vain mun syke, mun kädet - mun sydän, joka pusertaa sanoja paperille. Runoja, novelleja, pelkkää ajatuksenvirtaa. Mutta tää aika on mennyt nopeasti ja sen takia tiedän tän olleen oikea valinta. Mä teen mun henkirei'ästäni mulle ammatin, eikä paremmin ois voinut valita.
Tää ei kuitenkaan oo ollut mikään helppo tie. Mä oon halunnut luovuttaa monta kertaa, mennä siitä mistä aita on ollut matalin. Jättää menemättä lukioon. Jatkaa lukiosta amitsuun tai ammattikorkeakouluun. Eikä maailamassa oo ketään niin ylpeetä ihmistä, kuin mun isä. Se on tiennyt kuulemma aina, että kirjoittaminen on ollut mun juttu. Se on aina uskonut ja potkinut mua kohti yliopistoa. Se on aina kuunnellut mun haukut siitä, ettei se tue mun raksa/catering/lähihoitaja/lentoemäntä/matkaopashaaveita koska se tiesi paremmin kuin minä mitä mä haluan, mikä on mun juttuni. Se on ottanut kaiken vastaan, koska se tiesi sen kannattavan.
Isä sanoi mulle ennen muuttoa tänne Turkuun, että vaikka se onkin perinteinen suomalainen mies, joka ei osaa puhua tunteistaan, se on äärettömän, pohjattoman, tavattoman ylpeä musta. Se itki. Otti mut halaukseen, puristi tiukasti. Annoin sen kyyneleiden valua mun poskille. Tai ehkä mäkin itkin.
Isä on ollut mulle aina idoli, mutta samalla myös varoittava esimerkki liiallisesta tahdosta. Ollan isän kanssa kummatkin perfektionisteja, kumpakin pyrkii välillä liikaa unelmiaan kohti ja väsyy (jotkut sanoo että oon naispuolinen painos isästäni - ennen se oli loukkaus, nyt se on kohteliaisuus). Iskä on kouluttautunut hyvin ja samalla hankkinut perheen. Iskä kuitenkin välillä unohtaa liiaksikin sen mitä muuta sen elämässä on kuin työ; perhe, oma aika, vapaa-aika (samoin, hups). Isä on tyytyväinen työssään, mutta voisi olla tyytyväisempikin - alempikin asema olisi ehkä riittänyt. Ja toisaalta....se on ehkä vähän liiankin tietoinen omasta älykkyydestään, koska joskus sen kanssa puhuessa tulee niin idioottiolo kuin mahdollista. Isä ei myönnä olevansa väärässä, en myöskään minä.
Mutta niin, Isä sanoi mulle joskus, että se on halunnut potkia mua kohti mun unelmiani, koska se on nähnyt mun tekevän melkein kaikki samat virheet kuin se itse on tehnyt. Se on kaikilla sen teoilla vaan halunuut että mä en heittäisi taitojani hukkaan. Isä on siis aina vaan halunnut, että mä olisin onnellinen, joten siksi se oli ottanut tehtäväkseen saada mut näkemään sen, missä mä olen hyvä. Vaikka se työ tarkottaisikin, että meidän välit ottaisi kovasti osumaa, vaikka oltaisiin reilu vuosi puhumatta toisillemme melkein mitään, vaikka mä olisinkin monta vuotta katkera ja vihainen. Nyt osaan arvostaa meidän riitoja. Mä oon ollut se, joka ei ole myöntänyt olevansa väärässä, mutta nyt voin hyvällä omallatunnolla tunnustaa sen. Ja oon onnellinen, että mun ja isän välit on paremmat kuin koskaan. On turvallista tietää, että mä pysyn sen pikkutyttönä kävi mitä kävi.
Jokainen mun läheinen on ihmetellyt mun tahdonvoimaa ja sinnikyyttä. Niin minäkin. Välillä tuun hämmentyneeksi, miten voin olla tässä pisteessä, missä seison nyt. Oman kodin keittiössä. Turussa. Humanistina. Oon välillä hämmentynyt kuinka moni ihminen luki mun vanhaa blogiani. Kuinka moni tietää kaikista on taisteluista, ongelmista, selviämisistä, laskuista, nousuista, aallonpohjista, vuoristoradan huippupisteistä. Kuinka moni on tullut sanomaan mulle siitä, kuinka vahva oon. Kuinka moni tietää musta todella paljon. Eikä se haittaa enää. Mulla on tarina kerrottavana, ja hyvä jos se kiinnostaa jotakuta.
Mä sitten muuten menin ja kiristin lukion kolmeen vuoteen sen kolmen ja puolen sijasta tokan vuoden vikassa jaksossa. Menin 23 kurssia kolmessa jaksossa. Noiden lukion kolmen vuoden ajan elin vakavan sairauden kanssa, mutta silti kirjoitin hyvillä papereilla ylioppilaaksi (siinä maagisessa kolmessa vuodessa). Lakkiaispäivänä olin niin onnellinen. Lukio on ollut mun elämäni tähän mennessä vaikeinta ja paskinta aikaa, mut samalla oon saanut paljon hyvääkin - ihania ystäviä, upeita tuttavuuksia, hyviä muistoja, kokemuksia ja taitoja.
MUTTA Se mun elämäni suurin saavutus: ensimmäisellä yrityksellä yliopistoon.
Ensinäkin, miksi Turku? Miksipä ei? Rakastan sen historiaa, sen katuja, Aurajokea...merta.
Turku on niin aliarvostettu kaupunki. Itsekin haukuin sitä ennen täysin siemauksin, mutta viime syksy ja syysloma Turussa äidin kanssa muutti mun käsitykseni koko kaupungista. Sen jälkeen mun sydämessä eli ajatus; tänne mä muutan. Ja täällä mä olen.
Mitä tulee siihen yliopistoon...se oli vaan päätös. Mä päätin, etten hae minnekään muualle pääsykoekirjalliseen paikkaan, jotta mun tarvitsee lukea vain yhden paikan kirjat. Ja niitä oli ne kolme.
Oli hetkiä, että mä en olisi jaksanut, mutta kun mä päätin, niin mä päätin. Luin. Luin. Luin. Pidin kirkkaana mielessä tavoitteen; yliopisto, kirjoittaminen, pois Valkeakoskelta, Turkuun.
Pääsykokeisiin lähdön aamuna, mua jännitti. Oli mun synttärit, päivä ennen itse pääsykokeita. Päätin, että tän 19-vuotiaan elinvuoden, mä yritän aina kaikkeni, enkä luovuta. Niinpä mä olin Turussa, kävin nollaamassa hermoni ulkona. Menin ajoissa nukkumaan. Aamulla uusin rautahermoin kävelin yliopistonmäelle navigaattorin kanssa. Mua ei ees jännittänyt. Olin tehnyt päätökseni, että yrittäisin kaikkeni ja se saisi riittää.
Esseisiin vuodatin koko sydämeni. Olin tuskastunut, koska alkoi tuntua, ettei se riitä ja joutuisin pakosti pitämään välivuoden - ajatus, jonka olisi ehkä kannattanut perfektionistina toteuttaa, mutta joka on mulle aina ollut vieras. Mutta niin. Kaikki läheiset jaksoi kannustaa. "Kyllä sä pääset." Sitä mulle hoettiin, mua kannustettiin, kehuttiin.
Mä päätin kuitenkin, että suhtautuisin pessimistisesti, jotten pettyisi. Perfektionistin tapa selviytyä.
Illan ennen tulosten julkistamista, mä vietin kavereiden kanssa. Ajeltiin ympäriinsä, kuunneltiin musiikkia ja mä lauloin. Vieläkin mua kannustettiin. Mä en halunnut uskoa. Toivoin pienesti tietenkin pääseväni, mutta en uskaltanut innostua liikaa. Olin päättänyt valvoa aamuun asti, jotta näkisin tulokset heti.
Kolmen aikaan kuitenkin taisin nukahtaa. En muista näinkö unia, mutta herättyäni katsoin puhelinta.
Mä osasin odottaa sitä. Mä toivoin näkeväni sen siellä. Mä halusin palavasti nähdä sen siellä.
Whatsapp. Viestejä monta. Ensimmäinen isoveljeltä.
"Onnea uudelle humanistille!"
Ja mä itkin. Tärisin ja itkin. Enkä uskonut viestiäkään todeksi, ennen kuin katsoin nimet netistä. Sen jälkeen mun elämältä katosi pohja, sillä siitä pohjasta tuli tarpeeton. Mun elämäni nousi ihan uusiin sfääreihin.
Ja se vaan paranee viikon päästä kun opinnot alkaa ihan oikeasti. Uusi luokka vaikuttaa mukavalta, ihmiset on samanhenkisiä, toiset vieläkin enemmän. Ja kaikkiin noihin mahtaviin ihmisiin pääsen tutustumaan paremmin seuraavan viiden vuoden aikana - mikä etuoikeus!
Haluun tällä vaan sanoa, että uskokaa unelmiinne ja itseenne. Uskokaa taitoihinne, luottakaa niihin ja tehkää sitä mitä rakastatte. Rakentakaa elämästänne juuri sellainen kuin haluatte. Tehkää unelmistanne totta.
Mun elämää voisi kuvailla symbolilla ;
siksi, että mä olisin voinut päättää kaiken - tän tarinan, mun runot, mun elämäni - monta kertaa, mutta mä päätin jatkaa. Ja niin mä tuun tekemään aina.
Haluan vielä kiittää mun ihania ystäviäni kaikesta, kannustuksesta ja uskomisesta muhun aina silloinkin, kun mun oma uskoni on ollut katkolla. Kiitos kaikista niistä kerroista, kun ootte kuunnelleet mun murheita, antaneet mun kastella olkapäänne kyyneleillä, pitäneet mua sylissänne ja silittäneet mun päätä. Kiitos lukioystävilleni niistä kerroista, kun saitte mut nauramaan huonoinakin päivinä. Kiitos kun saitte mut jäämään kouluun aina kun olin valmis lähtemään kotiin. Kiitos, kun annoitte mulle aikaanne koulussa ja sen ulkopuolla. Kiitos, kun nauroitte mun kanssani tunneilla, välitunneilla, pukuhuoneissa, takariveissä, ruokaloissa, oppilaskunnan kokouksissa.
Mitä suurin kiitos myös mun perheelle ja muille läheisille. Kiitos äidille, kun jaksoit aina nostaa mut pohjamudista. Kiitos kun kestit mua silloinkin, kun olin ilkee, surullinen, vihainen tai katkera. Mieletön kiitos mun isoveljelle, kiitos kun oot antanut mulle esikuvan, kiitos kun oot opettanut mulle historiaa ja auttanut läksyissä aina kun oon tarvinnut apua. Kiitos kun oot jaksanut kannustaa ja tukea mua Skotlannistakin käsin. Kiitos isä. Kiitos kaikesta, en voi sanoo kuinka mahtavaa on omistaa tuollainen isä. Kiitos kaikesta potkimisesta, kannustamisesta, kaikesta.
Kiitos teille kaikille. Vaatii sinnikyyttä, sisua ja tuollaisia ihmisiä päästä näin pitkälle.
Rakastan teitä yli kaiken.
