On vaikeaa väheksyä itseään. Väheksymisen polku vie jonnekin sellaiseen paikkaan, jossa kasvaa paljon rikkaruohoa, masennusta ja syömishäiriötä. Vielä vaikeampaa on väheksyä omia elämänkokemuksiaan ja vähätellä niiden merkitystä oman persoonansa muotoutumiseen. Täysin kaistapäistä on kieltää oma historia itseltään. Niin minä tein.
Muistan, kun kirjoitin tätä blogia Turussa. En muista miksi jätin blogin, kai olin jotenkin kasvanut liikaa. Mutta ehkä nyt innostun taas, kun tuntuu että asiat ovat muuttuneet tarpeeksi. Ihan kuin olisin tietyllä tapaa kasvanut ja tullut takaisin kypsempänä? Suurin juttu bloggaamisen aloittamiseen uudelleen liittyynee diagnoosiini. Kirjoitin tätä blogia kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosin alla muutama vuosi sitten. Huolimatta ehkä silloisesta äänensävystäni, en koskaan tuntenut diagnoosia omakseni. En nähnyt itseäni siinä, enkä nähnyt sairauden kaarta täysin omassa elämässäni. Noh, viime vuonna, pitkän psyykkisen taistelun jälkeen sain uuden lausunnon.
Aloitetaan alusta. Kaksisuuntainen mielialahäiriö oli kohdallani metsään mennyt hukkadiagnoosi, jota ei olisi pitänyt koskaan pitänyt antaa heikoin perustein. Myöhemmin, sitä diagnoosia ei koskaan saatu määriteltyä tarkemmin, mutta silti diagnoosi itsessään määritti paljon hoitoa jota sain. Vääränlaista hoitoa. Minulle annettiin nykyisen hoitohenkilöstöni mielestä liian nopeasti ja liian nuorena pieleen mennyt diagnoosi, jonka peruja ihmetellään edelleen.
On kuulemma taloudellisempaa antaa vaikean mielenterveyden häiriön diagnoosi kuin lähteä selvittämään traumoja juurta jaksain. Toisaalta olisin myös itse voinut avata suuni monista asioista aiemmin, tai pyytää toisen mielipiteen. Oli kuitenkin myös itselleni helpompaa ottaa ensimmäinen vaihtoehto ja esittää kaiken olevan siinä. En puhunut taustastani, koska en halunnut sanoa mitä oli tapahtunut. Häpesin itseäni ja vihasin itseäni ja edelleen ne samat tunteet joskus iskevät kasvoille.
Tällä hetkellä olen traumaterapiassa ja yritän selvittää elämääni uusien ja vanhojen kategorioiden alla. Paniikkihäiriö on vanha tuttu diagnoosi, mutta traumaperäinen stressihäiriö ja dissosiaatiohäiriö ovat vähän kinkkisempiä ja vaikeampia tapauksia - sekä niiden kanssa eläminen että niiden hyväksyminen. Olen joutunut itsekin määrittelemään diagnoosien merkityksen uudelleen; ajattelin esimerkiksi, etten ollut kokenut mitään "tarpeeksi pahaa", jotta minulla voisi olla traumaperäinen stressihäiriö. Ajattelin olevani vain heikko ja tyhmä ja käskin itseäni olemaan vahvempi.
Vaikka taistelen koemuksiani vastaan, ne tulevat elämääni yöpaniikkina. Herään keskellä yötä enkä saa henkeä. Syksyllä pelkäsin puolen vuoden ajan olla julkisilla paikoilla ja nukahtaa. Olin sekasotku, joka keskellä katua kävelemässä tai autoa ajaessaan saattoi palata emotionaalisesti lapsen tilaan, saada flashbäkkejä ja saada pahoja paniikkikohtauksia. Traumat elivät ja elävät edelleen minussa, vaikka kuinka ne kieltäisin. Ne eivät anna minun luottaa elämään, pelkäävät epävarmuuksia elämässä ja hämärtävät toisinaan positiivisuuden minussa.
Edelleen kamppailen sen ajatuksen kanssa, että olen vain idiootti tyyppi, jolla on ollut paska karma. Noh, ehkä sitäkin, mutta tämä diagnoosi tuntuu kipeältä. Siitä tiedän sen olevan oikea. Mutta suurin syy näihinkin tunteisiin ja traumadiagnoosiin lienee se, että en osaa vieläkään täysin omaksua omia traumojani omikseni. Teen eroa elämäni ja lukuisten traumojeni välille jatkuvasti - alitajuisesti ja kielellisesti. Olen lapsena oppinut dissosioimaan kipeitä asioita kokonaan pois. Lapsille tämä on täysin normaali tapa selviytyä, mutta mitä isommaksi kasvat, sitä enemmän asioita pitäisi alkaa käsittelemään.
Dissosiaatio on asioiden siirtämistä pois tietoisuudesta, jos asia ylittää käsittelykyvyn kapasiteetin. Mieti asiaa niin, että särjet sinulle rakkaan lasin lattialle; et omista imuria ja jätät sirpaleet siihen. Nostat pari sirpaletta keittiötasolle, mutta annat niiden muuten olla ja yrität jatkaa arkeasi kuten ennenkin. Kävelet joka päivä sirpaleiden päältä. Ne tuntuvat kipeältä jalanpohjissa, mutta yrität himmentää kivun. Laitat jalkaasi paksupohjaiset, raskaat kengät ja päätät unohtaa roskat lattialla. Ajan myötä sirpaleet ovat muuttuneet pieneksi lasitomuksi. Ajattelet, ettei sinun tarvitse siivota niitä enää pois. Sinulla on kiire ja muutakin tekemistä, kuin siivota lattiaa - siivoaminen ei sovi aikatauluihisi juuri nyt.
Jossain vaiheessa rakennat päälle uuden lattian. Vanha lattia on jo naarmuilla. Unohdat sirpaleet ja rakkaan lasisi. Hetkeä myöhemmin pudotat uudelle lattialle käsistäsi myös legoja, eikä sinulla ole laatikkoa mihin niitä laittaa. Eikä edelleenkään sitä imuria. Muutama lego eksyy taskuusi, mutta muut saavat olla, kun jatkat samaa rataa kuin lasinsirpaleidenkin kanssa. Pian alat väsyä paksumpiin kenkiisi, ja päätät taas rakentaa uuden lattian legojen päälle. Se on huonosti rakennettu ja lattialaudat irvistävät joka suuntaan. Eräänä päivänä kompastut irvistävään lautaan ja pudotat pääsi päältä lattialle ison sammion vettä. Et ole edes huomannut, että olet alkanut kantaa tuota sammiota, mutta tiedät että se painaa sinua hitaasti kasaan. Pudonnut vesi valuu irvistävien lattialautojen välistä ja imeytyy puuhun. Yrität olla välittämättä, mutta jossain vaiheessa, monen kompastumisen ja vesisammiollisen jälkeen lattia alkaa pehmetä ja haista. Kestät märän puun hajua niin kauan, kunnes alat oirehtia fyysiesti ja sinun on pakko ottaa lattia auki. Löydät legot. Lattia niiden alla on myös pilalla ja revit senkin auki. Löydät lasitomun ja monta muuta asiaa, joita et edes tiennyt pudottaneesi. Ne ovat olleet siellä koko ajan. Riisut kerroksia kerroksien jälkeen ja löydät välistä asioita, joita et halunnut muistaa pudottaneesi. Imurin ostaminen ei enää itsellään auta. On pakko repiä kaikki kerrokset auki ja aloittaa alusta, mutta olet väsynyt rakentamaan lattiaa yksin. Tarvitset avuksi tarvitset ammattilaisen, terapeutin, eräänlaisen remonttimiehen.
Jos ihmisen taustalla on monen vuoden kipu, jota ei osata käsitellä, homma menee vaikeaksi, kun asiat pitäisi oikeasti saada päätökseen. Kun ei ole voimia eikä keinoja. Kun et kotona ole oppinut keinoja näyttää tunteita. Kun et osaa sanoa rakentavasti, että minua sattuu. Minä olen vihainen. Olen rikki. Olen pettynyt. Haluan itkeä. Haluan turvaa. Haluan pois. Minä en pysty. En voi. En halua. En halua enää. Kun et osaa sanoa asioita, etkä osaa näyttää vihaasi, pettymystäsi tai surua rakentavasti ja samaan aikaan tunnet monen vuoden kipeää tuskaa. Kaikki tuntuu raskaalta, kuten ne paksupohjaiset kengät. Selviytymisestä on tullut kerros minuutesi ympärille, se suojaa ja kuluttaa samaan aikaan. Tällöin ainoa selvitymiskeino on pakkomörön avustuksella tehty jatkuva dissosiointi, paksupohjaisten kenkien käyttäminen ja uusien lattiakerrosten rakentaminen - silloin homma menossa kirkkaasti päin helvettiä.
Dissosiointi on hyvä keino niin pitkään, kunnes olet dissosioinut pois mielestäsi 18 vuoden traumat ja kodissasi on todella vino lattia. Käsittelemättömistä tunteista on kasvanut puro, sammiollinen vettä, jota kannat koko ajan mukanasi. Kun perusta on vino, vesi läikkyy vähän väliä. Siinä vaiheessa olet mennyt perse edellä puuhun ja sytyttänyt saman puun tuleen kummastakin päästä. Lisäksi heität liekkeihin bensaa ja sahaat puuta keskeltä poikki. Olet pielessä kaiken kanssa, muttet vieläkään tajua asiaa. Saat burnoutin kerran vuodessa. Et tajua ongelman ydintä. Tästäkin on mahdollista selvitä, jos lähtee terapiaan ja yrittää selvittää asiaa pikkuhiljaa.
Mutta sitä minä en tehnyt, joten tämä tarina menee nyt kategoriaan "tee niin kuin sanon, älä niin kuin teen." Yritin kyllä opetella näyttämään kielteisiä tunteita ja onnistuin siinä, mutten alkanut missään vaiheessa kehittämään stressinhallintakeinoja tai yrittänyt omaksua omia traumojani osaksi elämäntarinaani. Lopulta olin väsynyt henkisesti. Aivoni eivät enää pystyneet yhdistämään loogista ajattelua ja tunteitani, jolloin voin huonosti. Kun viimeisin trauma tunteineen kaatui lattialle, aloin pelätä, etten ollut olemassa. Lattia oli todella vinossa, ja tunsin itsekin olevani ihan väärin päin tässä maailmassa. Pohjimmiltani tunsin niin paljon tunteita, etten enää tiennyt olinko olemassa tai hereillä - oliko lattia suora, märkä, homeessa, vai kuvittelinko vain kaiken. En muistanut kaikkia niitä kerroksia, jotka olin latonut perustan päälle - ja ne tuntuivat aivan väärältä, sillä minun lattianihan oli aivan ehjä! Epätodellisuuden tunne ei ollut uusi, se oli tullut ja mennyt koko siihenastisen elämäni ajan, mutta minä olin sulkenut vinolta lattialtani silmät liian kauan. Elin koko ajan taistelutilassa, sotatantereella, homelattiani keskellä. Turvallisuudentunteeni oli kadonnut ja yritin alitajuisesti jatkaa asioiden dissosioimista pois - sehän oli niin toimiva keino!
Kun en käsitellyt asioita, muutuin pikkuhiljaa tunnekylmäksi. Väsytin itseni, kun pidin päivisin itseäni kasassa viimeisillä voimillani - minussa taistelivat selviytyjä ja emotionaalisesti riekaleina oleva ihminen. Sama ihminen, kaksi eri puolta. Jos minun piti puhua traumoistani, en koskaan ajatellut niitä omina kokemuksinani vain "jonkun toisen" asioina. Erotin ne kielellisesti ja ajallisesti itsestäni. En halunnut kertoa kenellekään - varsinkaan itselleni - mitä oli tapahtunut. En halunnut tuntea lainkaan, se oli helpompaa. Pakkomörkö huusi korvaani ja pelkäsin menettäväni järkeni. Pelkäsin kaikkea. Se oli romahdukseni, kunnes tajusin, että lattia on pakko repiä auki. Silloin tapasin elämäni parhaan remonttitiimin.
Tästä se lähtee. Uusi alku.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ahdistus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ahdistus. Näytä kaikki tekstit
tiistai 20. maaliskuuta 2018
sunnuntai 18. maaliskuuta 2018
Elämässä on mustaa, valkoista ja sitten on paljon keltaista
Olen vasta viime aikoina (tänään) tajunnut, ettei maailmani ole niin mustavalkoinen kuin luulen. Mustan ja valkoisen väliin mahtuu paljon harmaata, mutta sen lisäksi paljon sinistä, oranssia ja keltaista. En tiedä mistä tarkalleen nuo värit tulevat, mutta ne ovat siinä. Vaatii vain kykyä ja taitoa huomata kaikki värit mustan ja valkoisen välissä. Joskus uppoudun liiaksi tuijottamaan kahvitahroja kahvikupin pohjassa, enkä näe kaikkea mitä ympärilläni tapahtuu. Mutta ehkä pikkuhiljaa uskallan nostaa katseeni korkemmalle.
Minulta on monesti kysytty miksi kirjoitan. Miksi kirjoitan blogia, miksi puhun somessa suoraan. Voi olla vaikea ymmärtää miten minä puhun täällä, kun joskus arjessa olen tarkkailijan roolissa ja olen nauttinut tästä roolista pitkään. Toisinaan olen sosiaalisissa tilanteissa varautunut tyyppi, joka lämpeää hitaasti. Silloin koen turvallisemmaksi katsoa miten ihmiset puhuvat, kuuntelen mistä he puhuvat. Tarkkailen äänenpainoja, katseita ja eleitä. Aistin ja mietin miltä näistä ihmisistä tuntuu ja miten he asiansa tekevät. Miten he elävät. Mitä he ajattelevat. Miten voisin itse tulla sosiaaliseen tilanteeseen mukaan omana itsenäni. Joskus uppoudun analyysiini niin, että unohdan tuoda itseni esiin.
Joskus olen huomion keskipiste. Olen huumoria ja naurua, mielipiteitä ja tarinoiden jakamista. Miten tämä liittyy kirjoittamiseen? Kirjoittamisessa sulautuvat kaksi puoltani yhteen. Tarkkailijaminä ja se, että voin olla turvallisessa tilassa huomion keskipisteenä. Tarkkailijapuoleni minusta tuo esiin syvällisen ajatustyön tulokset. Huomion keskipisteessä viihtyvä ihminen ottaa tarkkailijan huomiot ja tuo ne esiin niin, että joku muukin kuin minä jaksaisin asiani lukea.
Yksi syy on siis puhtaasti se, että kirjoitan koska voin. Ja koska osaan kirjoittaa paremmin kuin puhua.
Yksi tärkeimmistä syistä on kuitenkin se, että toivon tarinoideni ja kokemusteni voivan rohkaista jotakuta muuta puhumaan asioista. Uskon, että muutos lähtee yhdestä ihmisestä, joka uskaltaa olla rohkea ja joka uskaltaa sanoa asiat omalla tavallaan. Olen aina hiljaa toivonut, että jakamani asiat ja kokemukset voisivat joskus rohkaista ja auttaa muita. Muutos, se voi parhaillaan lähteä yhdestä ihmisestä.
En koskaan odottanut, että näkisin jonkun jakavan asioita julkisesti ja viitaten inspiroituneensa minusta. En ikinä. Mutta tänään näin sen. Ja asian tekee paremmaksi se, että kyse on omasta perheenjäsenestäni. Ihmisestä, ketä ihailen suunnattomasti ja jonka parasta olen aina halunnut. Jonka tekoja ja ilmeitä ja eleitä olen tarkkaillut lapsesta asti, ja jonka vihan ja surun olen nähnyt jo pitkään. Jonka tunteita olen vaalinut ja jolle olen antanut tilaa. Hän on myös ympäristönsä tulos. Vaikka ihmiset voivat jakaa samat geenit ja saman ympäristön, lopputulokset ovat aina kovin erilaisia. Kumpikin yksilö on tasa-arvoinen, eikä toistaan huonompi.
Vaikka ihmiset ovat lopputuloksiltaan erilaisia, ihminen pyrkii usein tekemään eroa itsensä ja toisten välille. Omassa ajatusmaailmassa asioista tulee mustavalkoisia. Minä olen tällainen ja sinä olet tuollainen, siinä se. Usein asiat muuttuvat niin mustavalkoisiksi, että kaikki harmaan sävyt katoavat. Onneksi joskus voi huomata, että harmaan sävyjen sijaan, on löydettävissä jotain kirkkaita asioita. Etenkin sisarukset kokevat samat perhettä jakavat kriisit. Kun oma lapsen kipu iskee liian lujaa, on helmpompi dissosioida asia pois ja jättää huomiotta kaikki sinisen ja oranssin sävyt - kaikki tilanteen näkökulmat. On helppo ajatella olevansa yksin. Myöhemmin ja vanhempana, kun asiat ottaa uudelleen esiin, on vaikea enää muistaa misssä kohtaa olikaan harmaata ja missä mustaa. Kaikki on yhtä emotionaalista vuoristorataa.
Olen tajunnut, etten ole kasvanut kodissa jossa tunteiden näyttäminen oli kielletty. Olen kasvanut kodissa, jossa tunteita ei osattu näyttää. Niitä pelättiin. Ne lakaistiin mattojen alle ja tungettiin kaappeihin. Ne heitettiin ulos ikkunoista. Niille huudettiin ja ne peloteltiin lattiaviemäreihin. Niihin käytettiin voimakeinoja ja niitä pilkattiin. Ne kadotettiin syömishäiriöön ja oksennettiin ulos. Mutta se ei johtunut siitä, että tunteita ei olisi saanut näyttää. Se johtui siitä, ettei niihin osattu reagoida. Kun tunteisiin ei osata reagoida, ei myöskään opi rakentavaa tapaa näyttää niitä. Pian huomaa, että kasvoille on jäänyt muovinen naamio, ja joko perhe kantaa samaa naamiota.
Eikä ongelma ole vain perheen sisällä, vaan kyse on sukupolvien ketjusta, jossa negatiivisista asioista on ollut parempi olla hiljaa. Ongelma on kulttuurissa ja kielessä, jossa tunteista on vaikea puhua ilman kliseitä. Pikkuhiljaa on helpompi painaa tunteet suljettujen ovien ja sinetöityjen kirjeiden taakse. On helpompi jäädä koukkuun selviytymiseen. On parempi lähteä pois. On helpompi etsiä tiloja, joissa voi romahtaa ja hakata seinää. On helpompi romahtaa silloin tällöin totaalisesti kuin arkipäivien pyörteissä sanoa rakentavia sanarakennelmia, joilla tunteet saa ulos. On helpompi matkustaa pois ja kursia omaa hymyynaamaansa kokoon yhä uudelleen. On helpompi hankkia pieleen menneitä diagnooseja ja voida fyysisesti pahoin. Kunnes ei enää olekaan.
Yhtäkkiä onkin helpompi avata suu ja sanoa asiat suoraan. On helpompi ottaa loikka ja yrittää kursia vuosikausia pahoinvoineet ihmiset kuntoon. Sieltä minä olen tähän tullut ja tässä olen taas. Enkä ole yksin.
Minulta on monesti kysytty miksi kirjoitan. Miksi kirjoitan blogia, miksi puhun somessa suoraan. Voi olla vaikea ymmärtää miten minä puhun täällä, kun joskus arjessa olen tarkkailijan roolissa ja olen nauttinut tästä roolista pitkään. Toisinaan olen sosiaalisissa tilanteissa varautunut tyyppi, joka lämpeää hitaasti. Silloin koen turvallisemmaksi katsoa miten ihmiset puhuvat, kuuntelen mistä he puhuvat. Tarkkailen äänenpainoja, katseita ja eleitä. Aistin ja mietin miltä näistä ihmisistä tuntuu ja miten he asiansa tekevät. Miten he elävät. Mitä he ajattelevat. Miten voisin itse tulla sosiaaliseen tilanteeseen mukaan omana itsenäni. Joskus uppoudun analyysiini niin, että unohdan tuoda itseni esiin.
Joskus olen huomion keskipiste. Olen huumoria ja naurua, mielipiteitä ja tarinoiden jakamista. Miten tämä liittyy kirjoittamiseen? Kirjoittamisessa sulautuvat kaksi puoltani yhteen. Tarkkailijaminä ja se, että voin olla turvallisessa tilassa huomion keskipisteenä. Tarkkailijapuoleni minusta tuo esiin syvällisen ajatustyön tulokset. Huomion keskipisteessä viihtyvä ihminen ottaa tarkkailijan huomiot ja tuo ne esiin niin, että joku muukin kuin minä jaksaisin asiani lukea.
Yksi syy on siis puhtaasti se, että kirjoitan koska voin. Ja koska osaan kirjoittaa paremmin kuin puhua.
Yksi tärkeimmistä syistä on kuitenkin se, että toivon tarinoideni ja kokemusteni voivan rohkaista jotakuta muuta puhumaan asioista. Uskon, että muutos lähtee yhdestä ihmisestä, joka uskaltaa olla rohkea ja joka uskaltaa sanoa asiat omalla tavallaan. Olen aina hiljaa toivonut, että jakamani asiat ja kokemukset voisivat joskus rohkaista ja auttaa muita. Muutos, se voi parhaillaan lähteä yhdestä ihmisestä.
En koskaan odottanut, että näkisin jonkun jakavan asioita julkisesti ja viitaten inspiroituneensa minusta. En ikinä. Mutta tänään näin sen. Ja asian tekee paremmaksi se, että kyse on omasta perheenjäsenestäni. Ihmisestä, ketä ihailen suunnattomasti ja jonka parasta olen aina halunnut. Jonka tekoja ja ilmeitä ja eleitä olen tarkkaillut lapsesta asti, ja jonka vihan ja surun olen nähnyt jo pitkään. Jonka tunteita olen vaalinut ja jolle olen antanut tilaa. Hän on myös ympäristönsä tulos. Vaikka ihmiset voivat jakaa samat geenit ja saman ympäristön, lopputulokset ovat aina kovin erilaisia. Kumpikin yksilö on tasa-arvoinen, eikä toistaan huonompi.
Vaikka ihmiset ovat lopputuloksiltaan erilaisia, ihminen pyrkii usein tekemään eroa itsensä ja toisten välille. Omassa ajatusmaailmassa asioista tulee mustavalkoisia. Minä olen tällainen ja sinä olet tuollainen, siinä se. Usein asiat muuttuvat niin mustavalkoisiksi, että kaikki harmaan sävyt katoavat. Onneksi joskus voi huomata, että harmaan sävyjen sijaan, on löydettävissä jotain kirkkaita asioita. Etenkin sisarukset kokevat samat perhettä jakavat kriisit. Kun oma lapsen kipu iskee liian lujaa, on helmpompi dissosioida asia pois ja jättää huomiotta kaikki sinisen ja oranssin sävyt - kaikki tilanteen näkökulmat. On helppo ajatella olevansa yksin. Myöhemmin ja vanhempana, kun asiat ottaa uudelleen esiin, on vaikea enää muistaa misssä kohtaa olikaan harmaata ja missä mustaa. Kaikki on yhtä emotionaalista vuoristorataa.
Olen tajunnut, etten ole kasvanut kodissa jossa tunteiden näyttäminen oli kielletty. Olen kasvanut kodissa, jossa tunteita ei osattu näyttää. Niitä pelättiin. Ne lakaistiin mattojen alle ja tungettiin kaappeihin. Ne heitettiin ulos ikkunoista. Niille huudettiin ja ne peloteltiin lattiaviemäreihin. Niihin käytettiin voimakeinoja ja niitä pilkattiin. Ne kadotettiin syömishäiriöön ja oksennettiin ulos. Mutta se ei johtunut siitä, että tunteita ei olisi saanut näyttää. Se johtui siitä, ettei niihin osattu reagoida. Kun tunteisiin ei osata reagoida, ei myöskään opi rakentavaa tapaa näyttää niitä. Pian huomaa, että kasvoille on jäänyt muovinen naamio, ja joko perhe kantaa samaa naamiota.
Eikä ongelma ole vain perheen sisällä, vaan kyse on sukupolvien ketjusta, jossa negatiivisista asioista on ollut parempi olla hiljaa. Ongelma on kulttuurissa ja kielessä, jossa tunteista on vaikea puhua ilman kliseitä. Pikkuhiljaa on helpompi painaa tunteet suljettujen ovien ja sinetöityjen kirjeiden taakse. On helpompi jäädä koukkuun selviytymiseen. On parempi lähteä pois. On helpompi etsiä tiloja, joissa voi romahtaa ja hakata seinää. On helpompi romahtaa silloin tällöin totaalisesti kuin arkipäivien pyörteissä sanoa rakentavia sanarakennelmia, joilla tunteet saa ulos. On helpompi matkustaa pois ja kursia omaa hymyynaamaansa kokoon yhä uudelleen. On helpompi hankkia pieleen menneitä diagnooseja ja voida fyysisesti pahoin. Kunnes ei enää olekaan.
Yhtäkkiä onkin helpompi avata suu ja sanoa asiat suoraan. On helpompi ottaa loikka ja yrittää kursia vuosikausia pahoinvoineet ihmiset kuntoon. Sieltä minä olen tähän tullut ja tässä olen taas. Enkä ole yksin.
maanantai 31. elokuuta 2015
Nothing is worth it if you ain't happy?
Mikä pilaa mielialan nopeammin ja tehokkaammin, kuin mikään muu?
Se, että tekee asioita, jotka eivät tee onnelliseksi.
Olen puhunut opiskeluahdistuksestani täällä aika usein. Maininnut aina sivulauseissa tai puhunut jopa ihan suoraan. Tällä hetkellä tilanne on se, että huomenna alkavat luennot, ja minut on vallannut järkyttävä paniikki. Kaikki muut ovat niin innoissaan, puhuvat fuksien tapaamisesta ja opintopisteistä. Yritän parhaani mukaan innostua ja valita minua kiinnostavia kursseja, mutta niistä mikään ei juurikaan koske oman alan opintoja. Eikä fuksien tapaaminen innosta. Minussa ei herätä mitään tunteita se, että en ole fuksi. Kandin suunnittelu sen sijaan aiheuttaa kylmän hien, kyyneleet silmiin ja ahdistusprosentin 300. Mikä siis mättää?
Tuntuu kamalalta ajatella, että joudun seuraavat 10 kuukautta painimaan kotimaisen kirjallisuuden parissa. Ehkä ahdistus menee vielä ohi ja innostun jonkin verran opiskelusta, mutta nyt nämä levolla pyyhitettyä kuukautta ovat menneet liian nopeasti. Olen liian väsynyt vieläkin viime vuoden taisteluistani. Yritin harhauttaa itseni ottamalla valtiotiedettä ja kieliä, mutta silti se ahdistuksen paholainen iski viime hetkellä. En tiedä jaksanko tehdä kaiken, mitä olen itselleni ottanut. Mieluummin tekisin töitä, kävisin jumpissa. Tai opiskelisin jotain, mitä kohtaan tunnen paloa. Jotain käytännönläheistä, mutta jossa voi käyttää teoriaa hyväkseen. Tai en minä tiedä.
En voi muuta, kuin ajatella että onko tämä sen arvoista? Pitäisikö vain hakea töitä ja unohtaa pakkopullan vaivaaminen? Pelkään, että olen yliarvioinut itseni sekä opiskelumotivaationi, ja uuvun totaalisesti opiskeluiden takia....
Näihin paniikkeihin ja tunnelmiin. Huomenna se lähtee. Pitäkää isoja peukkuja.
Se, että tekee asioita, jotka eivät tee onnelliseksi.
Olen puhunut opiskeluahdistuksestani täällä aika usein. Maininnut aina sivulauseissa tai puhunut jopa ihan suoraan. Tällä hetkellä tilanne on se, että huomenna alkavat luennot, ja minut on vallannut järkyttävä paniikki. Kaikki muut ovat niin innoissaan, puhuvat fuksien tapaamisesta ja opintopisteistä. Yritän parhaani mukaan innostua ja valita minua kiinnostavia kursseja, mutta niistä mikään ei juurikaan koske oman alan opintoja. Eikä fuksien tapaaminen innosta. Minussa ei herätä mitään tunteita se, että en ole fuksi. Kandin suunnittelu sen sijaan aiheuttaa kylmän hien, kyyneleet silmiin ja ahdistusprosentin 300. Mikä siis mättää?
Tuntuu kamalalta ajatella, että joudun seuraavat 10 kuukautta painimaan kotimaisen kirjallisuuden parissa. Ehkä ahdistus menee vielä ohi ja innostun jonkin verran opiskelusta, mutta nyt nämä levolla pyyhitettyä kuukautta ovat menneet liian nopeasti. Olen liian väsynyt vieläkin viime vuoden taisteluistani. Yritin harhauttaa itseni ottamalla valtiotiedettä ja kieliä, mutta silti se ahdistuksen paholainen iski viime hetkellä. En tiedä jaksanko tehdä kaiken, mitä olen itselleni ottanut. Mieluummin tekisin töitä, kävisin jumpissa. Tai opiskelisin jotain, mitä kohtaan tunnen paloa. Jotain käytännönläheistä, mutta jossa voi käyttää teoriaa hyväkseen. Tai en minä tiedä.
En voi muuta, kuin ajatella että onko tämä sen arvoista? Pitäisikö vain hakea töitä ja unohtaa pakkopullan vaivaaminen? Pelkään, että olen yliarvioinut itseni sekä opiskelumotivaationi, ja uuvun totaalisesti opiskeluiden takia....
Näihin paniikkeihin ja tunnelmiin. Huomenna se lähtee. Pitäkää isoja peukkuja.
perjantai 3. huhtikuuta 2015
Liian pitkä perjantai
En kestä, tätä sivua on katottu yhdeksän kuukauden aikana YLI 10 000 kertaa! Se on pieni askel teille, sillä on suuri merkitys minulle! Kiitos jokaiselle, joka näihin juttuihin on eksynyt ja pitänyt niitä vähääkään kiinnostavina!
Toivon, että voisin iloita tästä ah-niin-suuresta merkkipaalusta, mutta jostain kumman syystä ei irtoa.
En ymmärrä, miten yhdellä kaupungilla voi olla niin paljon vaikutusta mielentilaani. Valkeakoskella muutun ihan toiseksi ihmiseksi. Epäilen kaikkia ihmissuhteitani, kaikkia päätöksiäni, kaikkia saavutuksiani. Vaivun epätoivoon ja ankeuteen. Se alkaa heti, kun astun bussista ulos Sääksjärven rampille tai junasta Toijalan asemalle. Kylmä olo valtaa ruumiin, eikä se johdu säästä. Olo helpottaa vasta kun pääsen aloittamaan matkani kotiin, tunto palautuu kehoon. En tiedä mistä olo johtuu. Olisi rankkaa myöntää vanhemmille tämän kaupungin olevan se, joka tekee minusta aina kireän ja hiljaisen, omissa oloissaan viihtyvän. Varsinkin, kun äiti kysyi minulta saunassa, mitä haluaisin tehdä huomenna. Vastaus kuului: mennä muualle, vaikka Ideaparkkiin, ajelulle (ajatuksissani matkaan jo kotiin).
Tämä talo on ihana, se hehkuu lämpöä ja kotia. Melkein voin tuntea sen, mutta en tavoita sitä. Yritän kyllä tavoittaa tunteen, mutta lopulta se jää kellumaan vähän niinkuin vääristyneenä kuplana ulkopuolelleni. Kaikki tuntuu muuttuneen niin paljon: huoneet eivät ole entisellään, tuoksu ei ole sama. Silti kaikki muistuttaa, miten olen elänyt tässä talossa elämäni kamalimmat vuodet. Kääriytyneenä sellaiseen itseinhoon, synkkyyteen, elämänvihaan ja ahdistukseen, että tänne paluu saa kaikki tunteet hetkeksi pintaan ja kyyneleet silmiin. Ihan kuin jokaikinen sysitumma tunne olisi imeytynyt aikoinaan minusta huoneeni tapetteihin, ja sängyssä maatessani ne jälleen putoavat pölyhiukkasten mukana päälleni. Nyt kun elän onnellista elämää Turussa, tajuan miten kamalaa elämäni oli. Miten mustaa ja synkkää mielessäni oli. En koskaan halua palata siihen aikaan. Mutta siitä huolimatta, jokainen askel tässä talossa tuo kaikki muistot takaisin elävinä ja kuristavina.
Melankolinen tunne on toisaalta ihan mukava ja herättelevä. Muistan jälleen miksi olen onnellinen, ja mistä olen kulkenut päästäkseni onnellisuuteen. Elämään kuuluu huonoja päiviä ja aikoja, huonoja hetkiä ja itkuja. Ne ovat osa elämää. Mutta mitä jos elämään kuuluu iso osa, joka itseasiassa aiheuttaa suuren osan tuosta pahasta olosta? Siitä selittämättömästä puristavasta tunteesta rintakehässä? Etkä voi välttyä siltä, koska eniten rakastamasi ihmiset kuuluvat myös tuohon paikkaan?
Tänään olen tavannut muutamia ystäviä, onneksi olen saanut heidät kotiin. Olen vähän kipeänä, enkä voi oikein lähteä ulos. Sekin vetää mielen matalaksi. Haluaisin vain juosta ja liikkua, sen sijaan joudun istumaan kotona kuunnellen new age -klassista ja lukien Oscar Wilden & Charles Bukowskin quoteja ja runoja. Tosin rakastan runoja ja Secret Gardenia. En kuitenkaan rakasta kyyneleitä, varsinkin kun ne tuntuvat krokotiilinkyyneliltä. Lasken tunteja päästäkseni kotiin. Enkä ikinä voisi myöntää sitä vanhemmilleni. En ikinä, varsinkaan kun he kantavat eteeni vaivalla marinoitua ja paistettua lammasta, rakkaudella valmistettua punaviinikastiketta ja valkosipuliperunoita - lapsuuden Siirin lempiruokaa. Miten voisit myöntää, että haluat kaiken rakkauden keskeltä kotiin, omaan tyhjään, viileään ja meluisaan asuntoosi, jossa jääkaapissa on vain valot ja kolme viikkoa vanha bataatti.
Voi tietysti olla, että melankolisen musiikin kuuntelu vetää mieleni entistä matalammaksi. Jostain syystä ikävöin ihmisiä Valkeakoskella, mutta samalla ikävöin tavattomasti ihmisiä Turussa (joista kukaan ei tällä hetkellä edes ole Turussa!) ja Turkua. Olenko siis muuttumassa turkulaiseksi? Sanotaan, että koti on siellä, missä sydän. Mutta entä jos minusta ei tunnu tällä hetkellä, että olen kotona? Missä sitten olen? Mikä tämä paikka sitten on? Onko se vain heijastus menneisyydestä, jonne en enää koskaan palaa?
Ehkä olen vain istunut liikaa sisällä.... Helpottaisi jos olisi edes joku kelle puhua. Tuntuu, että nyt pitää vain pidätellä kaikkea sisällään siihen asti, kunnes räjähtää. Ehkä räjähdän sitten Turussa...
Ehkä olen vain istunut liikaa sisällä.... Helpottaisi jos olisi edes joku kelle puhua. Tuntuu, että nyt pitää vain pidätellä kaikkea sisällään siihen asti, kunnes räjähtää. Ehkä räjähdän sitten Turussa...
“Things get bad for all of us, almost continually, and what we do under the constant stress reveals who/what we are.”
― Charles Bukowski, What matters most is how well you walk through the fire
Hyvää pääsiäistä! ♥
tiistai 10. maaliskuuta 2015
Good music speaks to you, it changes you.
"And I won't die alone and be left there.
Well I guess I'll just go home,
Or God knows where.
[...]
And there will come a time, you'll see, with no more tears.
And love will not break your heart, but dismiss your fears.
Get over your hill and see what you find there,
With grace in your heart and flowers in your hair."
Hyvässä päivässäkin voi olla huonommat hetkensä. Onneksi on musiikki ja Mumford & Sons - ne muuttavat päivän aina plussan puolelle. En tule ikinä kyllästymään tähän biisiin, tai Mumford & Sons:iin yleensäkään. Kohta kaksi vuotta takana tätäkin biisiä ja edelleen se saa minut uskomaan parempiin huomisiin.
Tällä hetkellä on sellainen tunne, että voisin vetää opiskelijahaalarit päälle ja karata Turun yöelämään ja jäädä sinne. Kadota ihmisten hälinään. Mutta tämäkin tunne menee ohi. Siksi jään kotiin, kuuntelen tätä biisiä ja luen runoja.
Valitsen viisaasti, koska aina on huominen.
EDIT. olin jo julkaisemassa tämän päivityksen, kun spotifystä osui viimein silmilleni Mumford & Sonsin tulevan levyn uusi single: Believe. Näin tästä jo bändin instagramista, mutta kiireessäni tein hölmön aloittelijan virheen ja jätin lukematta kuvatekstin. Mä en edes muista koska olisin viimeeksi rakastunut noin nopeasti johonkin biisiin, varmaan joskus kun löysin Coldplayn vuonna nakki ja pamaus. Rakastun tähän biisiin koko ajan vain enemmän, enemmän, enemmän ja enemmän. Haluan sulkeutua tämän kappaleen kanssa kotiin ja kuluttaa sen niin että osaan jokaisen nyanssin ja nuotin. Paha olo on karkoitettu.
Mumford & Sons ei petä ikinä. En malta odottaa toukokuuta ja uutta levyä, jälleen on uusi erilainen huominen odottamassa.
"--- I had the strangest feeling,
your world is not all it seems.
So tired of misconceiving
what else this could've been,
I don't even know if I believe.
Everything you're trying to say to me.
So open up my eyes.
Tell me I'm alive.
This is never gonna go our way.
If I'm gonna have to guess what's on your mind.
Say something, say something.
Something like you love me.
'Less you want to move away,
from the noise of this place. ---"
perjantai 6. maaliskuuta 2015
Painoindeksihirviö
Tänään ylitin itseni ja koin yhden tämän vuoden suurimmista järkytyksistä. Lopputuloksena oli kuitenkin erään äärettömän tärkeän sekä suuren asian tajuaminen ja sisäistäminen....
En yleensäkään hirveästi laittele kuvia kropastani (toisin kuin naamastani), koska noh, olen paljon enemmän selfiemateriaalia.... Mutta osaatko arvioida, miten paljon painan?
Mitäpä jos kerron olevani vihjearvojen mukaan lievästi ylipainoinen? :)
Olen siis käynyt enemmän tai vähemmän aktiivisesti terveydenhoitajalla koko syömishäiriöni ajan, eli sen neljä vuotta. Viime kerran olen kuitenkin vaa'an lukeman tarkastanut itse joskus neljä vuotta sitten. Sen jälkeen vannoin, etten enää ikinä katso sitä. Se ahdisti, masensi, sai minut vihaiseksi. Tiesin suunnilleen laihimmillani missä kymmenyksissä ollaan menossa, mutta tarkkaa lukemaa en tiennyt. Nousin vaa'alle aina selkä edellä.
Nyt voin oikeastaan äärettömän hyvin. Tänään oli kuitenkin taas tarkastuskäynti, jolla rikoin nelivuotisen sopimukseni itseni kanssa. Nousin vaa'alle, katse kohti näyttöä. Päätöksen takana oli kasvanut itsevarmuus. Aamunäkymä peilistä on miellyttävä, olen itsevarma ja onnellinen. Joten tänään päätin kohdata pahimman viholliseni. Näin sen osoittaman lukeman. Järkytyin pohjattomasti.
Miten helvetissä minä painan noin jumalattoman paljon?? Parissa sekunnissa mielessä kävi jokaikinen syömishäiriöajatus syömisen lopettamisesta oksentamiseen ja viikkojen liikuntarääkkisuunnitelmaan. Ei helpottanut, vaikka terveydenhoitaja sanoi, ettei vaa'an lukemalla ole merkitystä, koska näytän kuitenkin terveeltä ja sopusuhtaiselta. Hän lisäsi, että paino on noussut toki joulukuusta, mutta se johtuu osaksi nesteiden palautumisesta ja lihasmassan kasvamisesta. Joten keho ei ole vielä palautunut rääkistä, johon sen laitoin.
Käynnin jälkeen minä tunsin oloni auttamattoman huonoksi. Yhtäkkiä kaikki se, mitä olin monta viikkoa kasvattanut, valui sormieni lävitse terveydenhoitajan työhuoneen penkille. Minä. Olen. Lievästi. Ylipainoinen. Ajatus kuristi kurkkuani ja toi kyyneleet silmiin. Hetkessä määrittelin itseni jälleen vaa'an lukeman kautta; määrittelin itseni surkimukseksi ja epäonnistuneeksi.
Huoneesta ulos päästyäni, tein kuitenkin jotain odottamatonta. Ennen olisin karannut lenkille tai tehnyt jotain muuta syömishäiriöistä. Nyt suuntasin kuitenkin lounaalle ruokailuun. Kasasin lautasmallin mukaisen annoksen ruokaa lautaselle; riisiä, kanaa, salaattia ja ruisleipä. Juomaksi rasvatonta maitoa. Istuin pöytään ja aloitin opponoinnin itseäni kohtaan.
Olinko aamulla tyytyväinen itseeni? - Olin.
Olinko aamulla onnellinen? - Olin.
Miksi? - Ihoni hehkuu, hymyilen (aidosti), hiukseni kiiltävät ja näytän terveeltä ja vahvalta. Lisäksi jaksan tehdä asioita ja pystyn antamaan läheisilleni itsestäni paljon enemmän kuin ennen.
Mistä pidin aamulla kehossani? - Kasvavista olkapäistä, pikkuhiljaa paremmin erottuvasta vyötäröstä, voimistuvista käsistä, muotoja saavasta pepustani.
Mikä nyt on muuttunut? - Tiedän paljonko painan ja olen lievästi ylipainoinen.
Mitä painoni kertoo minuista? - Suhteeni painovoimaan.
Mitä muuta se kertoo minusta? - Ei mitään.
Määritteleekö siis vaa'an lukema minut ihmisenä? - Ei.
Tekisikö laihduttaminen minut onnellisemmaksi tai itsevarmemmaksi? - Ei oikeasti.
Onko ulkonäköni muuttunut aamusta? - On.
Oikeasti? - Ei.
Mikä siis on oikeasti muuttunut? - Ei mikään.
Söin siis ruokani ja menin kiltisti pumppiin, kuten olin alunperin aamullakin itseni kanssa sopinut. Syömäni ruoan takia tosin jaksoin paremmin, kuin että olisin skipannut koko lounaan. Kotonakin söin vielä, ja löin sillä syömihäiriöajatukset jonnekin syvimpään helvettiin.
Suihkun jälkeen tein pienen tarkastuskierroksen kotona, ihan vain mielenterveyteni turvaksi. Näin edelleen varpaani kun katsoin alaspäin. Musta lempinahkatakkini mahtui edelleen kiinni, itseasiasssa paremmin kuin viime kesänä! Koon 38 lempifarkkuni menivät edelleen jalkaan, pysyivät kiinni muodostamatta ihorenkaita vatsalle. Olin edelleen sama ihminen kuin aamulla!
Mikä minussa oli sitten muuttunut? Jos vaa'an lukemaa ajatellaan...mihin se kaikki paino on karannut? Noh, neljäntoista tunnin viikottaisen cardiorepimisen sijaan teen nykyään lihaskuntoa. Pumpissa vedän kunnon painoilla hiki hatussa ja naama punaisena. Käsivarteni ovat saaneet hurjasti voimaa ja ja minulla on nykyään olkapäät. Selässäni erottuu kunnon selkälihakset ja jopa pienet vatsalihasten alut näyttäytyvät silloin tällöin. Reiteni ovat muuttuneet lihaksikkaiksi ja olen saanut pepun. Ulkonäöllisesti näytän suhteellisen terveeltä ja voimakkaalta. Ja paljon naisellisemmalta kun aiemmin!
Lisäksi syön ja nautin ruoasta. Annan itseni herkutella joskus, koska se tekee minut onnelliseksi. Loput ajasta syön terveellistä, vähärasvaista ruokaa. Harrastan urheilua 4-5 kertaa viikossa noin tunnin verran kerrallaan ja käytän koon S-M vaatteita.
Päädyin loppuyhteenvetoon.
Aionko heittää hukkaan kaiken saavuttamani? - En.
Miksi? - Koska nyt olen onnellinen.
Onko vaa'an lukemalla oikeasti mitään väliä? - Ei.
Mitä siis teen? - Unohdan koko helvetin lukeman ja jatkan elämääni sekä ylläpidän terveet elämäntapani sekä jatkossakin katson mitä syön - ehkä hieman tiukemmin kuin ennen jotta paino ei nouse enempää, mutta en kuitenkaan unohda siinä samalla nauttia ruoasta ja elämästä.
En kuitenkaan ala laihduttamaan, koska se ei tee minua oikeasti loppupeleissä onnelliseksi.
Joten naiset (ja miehet) antakaa sen vaa'an lukeman olla. Se ei määritä teitä ihmisinä. Se vain on joku hassu lukema, jolla ei oikeastaan ole mitään merkitystä jos pidät itsestäsi ja tunnet olosi hyväksi. Katso peiliin, se kertoo totuuden. Ja jos et pidä peilikuvastasi, kannattaa ehdottomasti opetella - elämä on paljon kivempaa niin.
En yleensäkään hirveästi laittele kuvia kropastani (toisin kuin naamastani), koska noh, olen paljon enemmän selfiemateriaalia.... Mutta osaatko arvioida, miten paljon painan?
Mitäpä jos kerron olevani vihjearvojen mukaan lievästi ylipainoinen? :)
Nyt voin oikeastaan äärettömän hyvin. Tänään oli kuitenkin taas tarkastuskäynti, jolla rikoin nelivuotisen sopimukseni itseni kanssa. Nousin vaa'alle, katse kohti näyttöä. Päätöksen takana oli kasvanut itsevarmuus. Aamunäkymä peilistä on miellyttävä, olen itsevarma ja onnellinen. Joten tänään päätin kohdata pahimman viholliseni. Näin sen osoittaman lukeman. Järkytyin pohjattomasti.
Miten helvetissä minä painan noin jumalattoman paljon?? Parissa sekunnissa mielessä kävi jokaikinen syömishäiriöajatus syömisen lopettamisesta oksentamiseen ja viikkojen liikuntarääkkisuunnitelmaan. Ei helpottanut, vaikka terveydenhoitaja sanoi, ettei vaa'an lukemalla ole merkitystä, koska näytän kuitenkin terveeltä ja sopusuhtaiselta. Hän lisäsi, että paino on noussut toki joulukuusta, mutta se johtuu osaksi nesteiden palautumisesta ja lihasmassan kasvamisesta. Joten keho ei ole vielä palautunut rääkistä, johon sen laitoin.
Painan nyt tuossa vasemmanpuoleisessa kuvassa suunnilleen saman verran (muutaman kilon vähemmän) kuin oikeanpuoleisessa kuvassa vuodelta 2011. Ainoana erona on se, että vasemman puoleisessa vaatekokoni on S-M/38-40 ja oikeanpuoleisessa L-XL/44.
Vasemmassa syön terveellisesti ja liikun säännöllisesti, oikeassa en lainkaan.
Mutta kummassakin olen onnellisempi ja tasapainoisempi kuin koskaan muulloin elämäni aikana.
Mutta kummassakin olen onnellisempi ja tasapainoisempi kuin koskaan muulloin elämäni aikana.
Käynnin jälkeen minä tunsin oloni auttamattoman huonoksi. Yhtäkkiä kaikki se, mitä olin monta viikkoa kasvattanut, valui sormieni lävitse terveydenhoitajan työhuoneen penkille. Minä. Olen. Lievästi. Ylipainoinen. Ajatus kuristi kurkkuani ja toi kyyneleet silmiin. Hetkessä määrittelin itseni jälleen vaa'an lukeman kautta; määrittelin itseni surkimukseksi ja epäonnistuneeksi.
Huoneesta ulos päästyäni, tein kuitenkin jotain odottamatonta. Ennen olisin karannut lenkille tai tehnyt jotain muuta syömishäiriöistä. Nyt suuntasin kuitenkin lounaalle ruokailuun. Kasasin lautasmallin mukaisen annoksen ruokaa lautaselle; riisiä, kanaa, salaattia ja ruisleipä. Juomaksi rasvatonta maitoa. Istuin pöytään ja aloitin opponoinnin itseäni kohtaan.
Olinko aamulla tyytyväinen itseeni? - Olin.
Olinko aamulla onnellinen? - Olin.
Miksi? - Ihoni hehkuu, hymyilen (aidosti), hiukseni kiiltävät ja näytän terveeltä ja vahvalta. Lisäksi jaksan tehdä asioita ja pystyn antamaan läheisilleni itsestäni paljon enemmän kuin ennen.
Mistä pidin aamulla kehossani? - Kasvavista olkapäistä, pikkuhiljaa paremmin erottuvasta vyötäröstä, voimistuvista käsistä, muotoja saavasta pepustani.
Mikä nyt on muuttunut? - Tiedän paljonko painan ja olen lievästi ylipainoinen.
Mitä painoni kertoo minuista? - Suhteeni painovoimaan.
Mitä muuta se kertoo minusta? - Ei mitään.
Määritteleekö siis vaa'an lukema minut ihmisenä? - Ei.
Tekisikö laihduttaminen minut onnellisemmaksi tai itsevarmemmaksi? - Ei oikeasti.
Onko ulkonäköni muuttunut aamusta? - On.
Oikeasti? - Ei.
Mikä siis on oikeasti muuttunut? - Ei mikään.
Söin siis ruokani ja menin kiltisti pumppiin, kuten olin alunperin aamullakin itseni kanssa sopinut. Syömäni ruoan takia tosin jaksoin paremmin, kuin että olisin skipannut koko lounaan. Kotonakin söin vielä, ja löin sillä syömihäiriöajatukset jonnekin syvimpään helvettiin.
Suihkun jälkeen tein pienen tarkastuskierroksen kotona, ihan vain mielenterveyteni turvaksi. Näin edelleen varpaani kun katsoin alaspäin. Musta lempinahkatakkini mahtui edelleen kiinni, itseasiasssa paremmin kuin viime kesänä! Koon 38 lempifarkkuni menivät edelleen jalkaan, pysyivät kiinni muodostamatta ihorenkaita vatsalle. Olin edelleen sama ihminen kuin aamulla!
Mikä minussa oli sitten muuttunut? Jos vaa'an lukemaa ajatellaan...mihin se kaikki paino on karannut? Noh, neljäntoista tunnin viikottaisen cardiorepimisen sijaan teen nykyään lihaskuntoa. Pumpissa vedän kunnon painoilla hiki hatussa ja naama punaisena. Käsivarteni ovat saaneet hurjasti voimaa ja ja minulla on nykyään olkapäät. Selässäni erottuu kunnon selkälihakset ja jopa pienet vatsalihasten alut näyttäytyvät silloin tällöin. Reiteni ovat muuttuneet lihaksikkaiksi ja olen saanut pepun. Ulkonäöllisesti näytän suhteellisen terveeltä ja voimakkaalta. Ja paljon naisellisemmalta kun aiemmin!
Lisäksi syön ja nautin ruoasta. Annan itseni herkutella joskus, koska se tekee minut onnelliseksi. Loput ajasta syön terveellistä, vähärasvaista ruokaa. Harrastan urheilua 4-5 kertaa viikossa noin tunnin verran kerrallaan ja käytän koon S-M vaatteita.
Päädyin loppuyhteenvetoon.
Aionko heittää hukkaan kaiken saavuttamani? - En.
Miksi? - Koska nyt olen onnellinen.
Onko vaa'an lukemalla oikeasti mitään väliä? - Ei.
Mitä siis teen? - Unohdan koko helvetin lukeman ja jatkan elämääni sekä ylläpidän terveet elämäntapani sekä jatkossakin katson mitä syön - ehkä hieman tiukemmin kuin ennen jotta paino ei nouse enempää, mutta en kuitenkaan unohda siinä samalla nauttia ruoasta ja elämästä.
En kuitenkaan ala laihduttamaan, koska se ei tee minua oikeasti loppupeleissä onnelliseksi.
Joten naiset (ja miehet) antakaa sen vaa'an lukeman olla. Se ei määritä teitä ihmisinä. Se vain on joku hassu lukema, jolla ei oikeastaan ole mitään merkitystä jos pidät itsestäsi ja tunnet olosi hyväksi. Katso peiliin, se kertoo totuuden. Ja jos et pidä peilikuvastasi, kannattaa ehdottomasti opetella - elämä on paljon kivempaa niin.
♥:llä jälleen onnellinen Siiri.
keskiviikko 4. maaliskuuta 2015
Voinko uskoa enää mihinkään?
"So little time
Try to understand that I'm
Trying to make a move just to stay in the game
I try to stay awake and remember my name
But everybody's changing
And I don't feel the same."
Keane - Everybody's changing
Olen kuunnellut kyseistä biisiä vuodesta toiseen, jo vuodesta 2009. Vieläkin samaistun näihin lyriikoihin, mutta toisaalta se tuo minulle turvaa. Vaikka kaikki muuttuu ympärillä, hyvä että edes biisiin samaistumisen tunne säilyy...
Alan huomata, että pikkuhiljaa kasvan todellakin aikuiseksi - en ole enää pikkuvanha, olen oikeasti pikkuhiljaa vanha. Olen ennenkin nähnyt ympärilläni asioiden muuttuvan vieraiksi ja pelottaviksi, mutta kun niin tapahtuu, en koskaan osaa oikein varautua. Aina se on iso shokki ja kehityskriiseilyn hetki (jos toinenkin).
Maanantaina sain vähän huonoja tai odottamattomia uutisia äitini mukana Valkeakoskelta. Taino, ei Valkeakoskelta, mutta perhepiiristä. En niihin uutisiin sen suuremmin mene, koska ne eivät ole julkisia asioita. Eivät sellaisia, joita voisin edes tänne kirjoittaa.
Haluaisin enemmänkin pohtia sitä, miten lapsena kaiken näkee niin viattoman onnellisena ja hyvänä. Mitä aikuisemmaksi kasvaa, sitä enemmän värejä ja sävyjä osaa hahmottaa. Lapsellisen naiivista ja turvallisesta tulee yhtäkkiä vierasta, pelottavaa, ahdistavaa. Asiat saavat huolestuttavia puolia, joskus siihenkin asti, että kyseenalaistat koko lapsuutesi uskottavuuden: voiko mihinkään enää uskoa - ihmisiin, muistoihin. ihmisistä opittuihin asioihin?
Muistan lapsuuteni varhaisimmat vuodet onnellisina ja kultaisina. Lauantaihin kuului lastenohjelmat, jäätelölaatikosta askarreltu namiloota, Avara luonto, sauna, smurffilimu ja Bumtsibum. Iltaisin katseltiin telkkaria, joskus Kyllä isä osaa:ta, joskus liikennepoliiseja ja arkisin äidin tultua töistä, istuskelin muumien tai Onnenpyörän parissa. Suurin ongelmani oli se miten pukisin barbini tai mitä värityskirjaa värittäisin. Silmiini ei kantautunut yhtäkään isojen ihmisten ongelmaa - elin lapsuuskuplassa.
Ongelmat ovat muuttuneet viidentoista vuoden aikana ihan uusiin ulottuvuuksiin. Olen taistellut mielenterveysongelmien ja koulukiusaamisen kanssa. Lisäksi elämääni on aina Valkeakoskelle muuton jälkeen varjostanut tieto ns. aikuisten ongelmista. Olin sitten miten vanha tahansa, en vain osannut sulkea niiltä tietoisuuttani. Kuulin kaiken, näin liikaa. Tai ehkä seurassani puhuttiin liikaa, ehkä minun edessäni ei osattu varoa tekemisiä. En minä ole tyhmä, vaikka lapsi olenkin ollut.
Seuratessani kaikkia isojen ihmisten ongelmia jo monen vuoden aikana, olen oikeasti alkanut kyseenalaistaa ihmisten luotettavuuden. Tiedän, miten monta salaista puolta ihmisellä voi olla, olen nähnyt sivusta liian monet. Miten voisin enää tutustua ihmisiin ennakkoluulottomasti? Jokaisella on salaisuutensa ja luurankonsa, koskaan ei voi olla varma millaisia toisten ovat. Kun tiedän, miten kamalaia asioita ihmisten hymyjen taakse kätkeytyy, vaatii ihan kamalasti uskoa ja voimia pysyä positiivisena. Enkä minä ole ollut mikään optimisti - joskus kaikki se todistamani kamaluus ja kurjuus on purkautunut minusta ulos kyynisyytenä, pessimisminä, masennuksena. Välillä usko katoaa kokonaan näkyvistä, ihmisten pahuus ja tekojen (tai tekemättömyyden) seuraukset valtaavat kaiken huomiokyvyn.
En minä tiedä voinko luottaa muistoihini. Entä jos olenkin nähnyt tapahtumat vääränlaisina? Entä jos asioita ei olekaan tapahtunut? Ihmiset ovat osoittautuneet aivan erilaisiksi, millaisina heidät naiivina lapsena muistan. Vieraiksi, pahoiksi. Sellaisiksi, jotka ovat itsekkäitä, narsistisia, täynnä pahuutta. Totuus on kuitenkin se, että markka ei ole aina markka, laulun nuotti ei ole aina vireessä ja pyörälenkin varrelle mahtuu monenlaisia kurveja. Ihmisten teoilla on omat motiivinsa, omat salaisuutensa. Tiedän, että itsekin olen ollut ilkeä, itsekäs ja tehnyt pahoja tekoja, välillä vääristä syistä ja välillä jopa itseäni satuttaen.
Uskon kuitenkin, että hyvyyttä on olemassa. Haluan uskoa siihen, että lapsuuteni hyvät muistot eivät ole pelkkää naiivin lapsen harhaa, vaan että ihmiset ovat muuttuneet sen ajan jälkeen. Jos en voi luottaa edes lapsuuteni onnellisuuteen, minun horjumattomalta uskoltani onneen ja hyvyyteen katoaa pohja. Mihin "parempaan" sitten uskoisin, kun taistelen masennuksen kanssa? Mikä saisi minut sitten selviytymään joka ikisestä takapakista, joita koen? Jos en voi luottaa ihmisten tai asioiden hyvyyteen edes menneisyydessäni, en voisi luottaa siihen nytkään. Mutta minä tiedän, että ihmisissä on hyviäkin ihmisiä, pahuus ei ole vallitseva piirre aina. Vaikka minuakin on kohdeltu kaltoin ja uskoni on ollut katkolla monta kertaa, voin tunnustaa, että tällä hetkellä elämässäni on upeita, lämpimiä ja välittäviä ihmisiä. Yksi heistä on saanut minut uskomaan siihen, että minussakin on jotain hyvää ja jotain arvokasta, jotain sellaista mihin voi kiintyä.
Vaikka muistojeni uskottavuus onkin hauras, nykyhetken onnellisuus valaa uskoa siihen, että kaikki ihmiset eivät ole läpimätiä. Ja vaikka ihmiset paljastuisivatkin muuksi miltä he aluksi vaikuttavat, se ei tarkoita, etten voisi enää luottaa mihinkään. Lapsuuden usko pysyy minussa. Jos jotain hyvää olen läheisiltäni oppinut, niin minä uskon siihen, että lopulta asiat kääntyvät aina paremmiksi.
perjantai 12. joulukuuta 2014
Vain kuolleet ei muutu...
...mutta nekin maatuu!
Jos epäilee vähääkään mielialahäiriöni olemassaoloa, riittää kun vilkaisee (vanhaa) blogiani ja etsii sieltä jokaisen "kaikki menee just nyt niin hyvin, ja tunnen olevani enemmän itseni kuin pitkään aikaan." tai "Oon onnellisempi kuin koskaan" postauksen.
Sitten siirtyy parisen viikkoa eteenpäin niin johan siellä jo lukeekin "Kaikki menee päin persettä", "oon niin syvällä", "elämä on paskaa."
En ole koskaan tarvinnut salkkareita tuomaan elämääni draamaa, kehitän sitä itse jo tarpeeksi. HOHOHOO.
Okei, nyt kun taas vaihteeksi ja elämäni piristykseksi elelen jossain eksyksissä kyynisen ilottomuuden ja totaalisen uupumuksen välimaastossa, ajattelin piristää itseäni ottamalla pienen katsauksen menneeseen vuoteen. Tavallinen Tarja saisi tässä ajassa pikku-Tarjan tehtyä, pullautettua ulos ja ehtisi hetken sen kanssa leikkimään. Vuoteeni ei tosin tänävuonna ole kuulunut vauvaleikkejä (vanhempien ja omaksikin onnekseni), mutta olen silti 12. kuukaudessa tullut äärettömän pitkälle. Välillä tuntuu, että se vauva olisi kehtyksenä helpompi nähdä, joten toisinaan jokainen meistä tarvitsee muistutuksen omista muutoksistaan.
Tämä vuosi on ollut kieltämättä suurien muutosten vuosi, ulkoisesti kuin sisäisestikin. Suuri ulkoinen muutokseni on ollut heijastelua oman itsensä etsimisen ja henkisen kasvun puolella. Olen muuttunut huomaamattani hiukan itsevarmemmaksi ja aikuisemmaksi, ehkä jopa karvan verran ulospäinsuuntautuneemmaksi - vaikka professoreilta tuleekin vielä noottia liian vähäisestä osallistumisesta tuntikeskusteluun (terveisin, ei yhtään katkera). Kunhan siis perfektionismista ja epäonnistumisen pelosta päästään vielä vähän eroon, helpottuisi elämäni huomattavasti. Tai ehkä minun pitää vain opetella olla välittämättä asioista niin paljon.
ASIAAN! Joidenkin kuvien kohdalla en todellakaan enää tunnista itseäni. Muistan asioita, joita olen kuvien ottamishetkellä käynyt läpi, mutta en yhtään osaa saimaistua niihin.
VUOSI ja 1 KUUKAUTTTA: Marraskuu 2013
Lähdetään vähän aikaisemmasta liikkeelle. Ei nyt kovinkaan erilainen kuva tulevien kannalta, mutta silmät ovat ilottomat ja ahdistuneet. Kertovat ehdottomasti siitä, minkälaista tunnetilaa kävin läpi. Kasvot kapeat, vaikka näin itseni ainakin satakiloisena. Huonosti menneet syksyn kirjoitukset otin täysin itseeni. Tulevaisuus näyttäytyi harmaana ja toivottamana.
Yritin olla jotain, mitä en ollut. En tuntenut oloani mukavaksi kengissäni, jokin oli jatkuvasti pielessä.
VUOSI SITTEN: Joulukuu 2013
Näennäisen onnellinen jouluihminenhän se siinä (hymy ei kyllä ylety lähellekään silmiä)! Muistan, että laihdutin jouluksi tosi rajusti niin, että mahduin hyvin koon 36 housuihin, ja se näkyy silmissä. Tämä oli sitä "mulla menee niin hiton hyvin BYHYHYHYHYY" - vaihetta, josta en puhunut kellekään. Muistan, että minua pidettiin syömishäiriön selättäneenä, mutta juuri tämä vaihe oli se, jolloin olin siitä kaukana. Tulevaisuus pelotti, en halunnut keväät kirjoituksien saapuvan koskaan tahi sitten lakkiaisten tai minkäään muunkaan. Halusin vain selvitä jokaisesta ahdistuksentäyteisestä aamusta.
Vaalensin hiukseni (VIRHE).
YKSITOISTA KUUKAUTTA SITTEN: Tammikuu 2014
Olenpas kylmän, ylimielisen ja vihaisen näköinen. Hankala säteillä ulospäin, kun ahdistaa niin maan perkeleesti. Aloitin syömisen, mutta muutuin ulkoa ja sisältä kylmäksi. Ahdistus oli ainoa tunnetilani. Tulevat kirjoitukset saivat minut hulluuden partaalle. Pelkäsin, etten valmistuisi ikinä. Tunsin edelleen oloni vieraaksi kehossani.
KYMMENEN KUUKAUTTA SITTEN: Helmikuu 2014
Tämän vuoden teema on ilmeisesti ollut kylmyys. Edelleen kirjoitusahdistusta ja sen kanssa paljon muitakin ahdistuksia. Penkkarit, abiristeily ja kaikki muut vievät voimat. Kirjoituksiin lukeminen kyllästytti ja välivuosi houkutti.
YHDEKSÄN KUUKAUTTA SITTEN: Maaliskuu 2014
Kovasti kokeilin hymyillä uuden ja parantuvan kroppani kanssa. En kylläkään sanoisi olevan maailman uskottavin hymy. Kirjoitusten alla tunsin oloni ahdistuneeksi, mutta söin ja aloin pikkuhiljaa parantua, vaikka kroppa turposi pullataikinan lailla. Edelleen olin suhteellisen varma välivuodesta, mutta pikkuhiljaa aloin pohtia josko minusta olisi yrittämään yliopistoon sitten kuitenkin...
KAHDEKSAN KUUKAUTTA SITTEN: Huhtikuu 2014
Tervehtymisen läpilyönti ja se näkyy! Kirjoitukset olivat ohi, olin töissä löytötavaratalossa, söin ja liikunta oli lähinnä pilatesta. Nautin kehostani, vaikken ollutkaan kauhean itsevarma. Jännitin Kotimaisen kirjallisuuden pääsykokeita ja kirjoitustuloksia. Katselin päivittäin Turusta asuntoja ja haaveilin omasta kodista. Päätin uudistaa itseni ja tilasin uudet lasit.
SEITSEMÄN (!!!) KUUKAUTTA SITTEN: Toukokuu 2014
Töitä, syntymäpäivät, pääsykokeet ja ylioppilaaksi pääseminen SEKÄ uuden ylioppilaan puhe JA kesätyö Myllysaaren museossa matkailuneuvojana varmistui. Tunnollisena omalle tyylilleni stressailin kaikkea vähäisen, ja syöminen ajautui huomaamattani vähän hakoteille, mutta onnistuin lakkiaisten jälkeen korjaamaan tilanteen. Toukokuu on ollut ehdottomasti solmukohta tässä vuodessa. Pääsin nyt haaveilemaan oikeasti muutosta omilleni ja pääsin itsenäistymään jatkuvasti enemmän. Sain yo-lahjaksi liput Barcelonaan, jossa ei sitten mennytkään ihan käsikirjoitusten mukaan, mutta ei se haitannut. Opin jotain äärettömän tärkeää itsestäni ja kehostani. Aloin pikkuhiljaa mennä kaikesta mahtavasta ylikierroksille, enkä huomannut sitä. Mutta nyt ainakin hymy on aidompi.
Uudet lasit tulivat, mutta ne eivät istuneetkaan ilmeeseni. Silti yritin sinnikäästi tottua niihin.
KUUSI KUUKAUTTA SITTEN: Kesäkuu 2014
Barcelonan reissu, kesätöiden aloittaminen... En oikeastaan muista kesäkuusta mitään. Jännitin pääsykoetuloksia ja taisin käydä Lahdessa kätilön pääsykokeissa, joista käteen jäi parkkisakko ja pääsykoe, jonka pilasin tahallani. Haaveilin Turkuun muuttamisesta niin paljon, että kävin parin viikon välein asuntoesittelyissä täällä. Toivon niin kovasti, että pääsisin parin kuukauden päästä muuttamaan pois Valkeakoskelta. Värjäsin hiuksiani asteen tummemiksi kuun lopussa.
VIISI KUUKAUTTA SITTEN: Heinäkuu 2014
Kuun alussa varmistui paikka ylopistossa. Sen jälkeen alkoi kuumeinen asunnonetsintä, joka päättyi kaksi päivää myöhemmin tämän asunnon löytymiseen. Muuttovalmistelut aloitettiin saman tien, enkä malttanut odottaa kesätöiden loppumista. Muutoksen kunniaksi tuntui, että menneisyydestä oli pakko päästä edes symbolisesti eroon, joten pätkäsin hiukseni lyhyiksi, enkä ole sitä päätöstä kertaakaan katunut.
NELJÄ KUUKAUTTA SITTEN: Elokuu 2014
Muutto heti kuun ekana päivänä ja siitä alkoi tutustuminen Turkuun ja oman asunnon kotoistaminen. Kuun lopussa oli yliopiston tutustmisluennot ja Suomen kielen pääsykoe, jolloin tutustuin Emiliaan.
KOLME KUUKAUTTA SITTEN: Syyskuu 2014
Aloin lähentyä Emilian kanssa entisestään, ja opinnot alkoivat toden teolla. Syöminen paheni asteittain. Suljin siltä silmäni, ja olin kaikista vuoden muutoksista vain väsynyt, ahdistunut ja hämilläni. Raha-asiat alkoivat stressata, samoin yliopistossa pärjääminen. Emilia oli korvaamaton tuki siinä, että jaksoin porskuttaa eteenpäin. Aloin etsiä uusia laseja, koska tajusin etteivät keväällä ostamani lasit olleet minulle NE lasit.
KAKSI KUUKAUTTA SITTEN: Lokakuu 2014
Yliopisto alkoi tuntua mahdottomalta kästeviidakolta, jossa en koskaan tulisi pärjäämään. Syöminen ajautui koko ajan pahempiin ongelmiin, ja liikunta karkasi käsistä. Olin masentunut, ahdistunut ja valmis muuttamaan takaisin Valkeakoskelle. Halusin vain nukkua ja käsitellä kaikki tapahtuneet muutokset, sillä en ollut sisäistänyt mitään. Rajattomana avautunut itsenäisyys oli menettänyt uutuudenviehätyksensä, enkä enää tiennyt mitä sen kanssa tehdä. Aloin harkita alan vaihtoa, ja tuntui ettei minusta koskaan olisi äidinkielen opettajaksi, vaan että minun tulisi olla kätilö tai sairaanhoitaja. Värjäsin hiukseni tummiksi, ja oloni parani paljon (jotkut meistä on vain tarkoitettu tummatukkaisiksi, se nyt vaan on viidakon laki). Emilian tuki oli korvaamatonta ja olimme jo todella läheisiä.
VIIME KUU: Marraskuu 2014
Pahin masennus ja itsenäisyyskriisi alkoi kuun lopulla helpottaa. Uudet lasit saapuivat, ja olin äärettömän onnellinen niistä! Tajusin samalla hetkellä, kun lasit päähäni painoin, että olen juuri oikeassa paikassa. Olen juuri oikealla alalla, olen juuri oikeassa kaupungissa. En ole ehkä onnellinen, mutta olen tyytyväinen ja ylpeä itsestäni ja itseeeni. Liikunta ja syöminen kuitenkin jatkoivat pahenemistaan. Jalkani kipeytyi ja käveleminen teki kipeää. Emilia jaksoi tukea ja kuunnella samoja ongelmia päivästä toiseen.
NYT: Joulukuu 2014
Pääpiirteissään itsenäisempi, optimistisempi, vähemmän perfektionistisempi, elämäänsä tyytyväisempi Siiri, joka alakulosta ja uupumuksesta huolimatta tunnistaa itsensä peilistä PAREMMIN kuin neljään vuoteen. Tunnen olevani paaaljon vanhempi ja kypsempi, kuin vuosi sitten. On vielä paljon ongelmia, mitkä kaipaavat selvittämistä, mutta olen viimein saanut aloitteen niiden kaikkien setvimiseksi - ja kerrankin uskon, että ne tulevat ratkotuksi. Olen varma, että ensi vuonna elämänlaatuni paranee huomattavasti. Elämäni on viime vuoteen verrattuna aivan erilaista, enkä olisi koskaan osannut kuvitellakaan sen muuttuvan tällaiseksi. Mutta olen onnellinen, tai ainakin onnellisempi. Vähintään ainakin tyytyväinen ja ylpeä. Suhtaudun tulevaisuuteen toiveikkaasti ja nautin enemmän elämästäni. Rakastan uutta kotikaupunkiani, omaa kotiani, itsenäisyyttä, opiskelua ja kaikkea saavuttamaani.
Nyt kun katson, ero ei niinkään ole suuri, mutta kun asetetaan alkutilanne ja lopputilanne vierekkäin ja verrataan niitä silmästä silmään niin...
EROA NOT MUCH? Omaan silmääni tuossa on ainakin vierekkäin kaksi eri ihmistä. Ja niinhän siinä tavallaan onkin.
Jos epäilee vähääkään mielialahäiriöni olemassaoloa, riittää kun vilkaisee (vanhaa) blogiani ja etsii sieltä jokaisen "kaikki menee just nyt niin hyvin, ja tunnen olevani enemmän itseni kuin pitkään aikaan." tai "Oon onnellisempi kuin koskaan" postauksen.
Sitten siirtyy parisen viikkoa eteenpäin niin johan siellä jo lukeekin "Kaikki menee päin persettä", "oon niin syvällä", "elämä on paskaa."
En ole koskaan tarvinnut salkkareita tuomaan elämääni draamaa, kehitän sitä itse jo tarpeeksi. HOHOHOO.
Okei, nyt kun taas vaihteeksi ja elämäni piristykseksi elelen jossain eksyksissä kyynisen ilottomuuden ja totaalisen uupumuksen välimaastossa, ajattelin piristää itseäni ottamalla pienen katsauksen menneeseen vuoteen. Tavallinen Tarja saisi tässä ajassa pikku-Tarjan tehtyä, pullautettua ulos ja ehtisi hetken sen kanssa leikkimään. Vuoteeni ei tosin tänävuonna ole kuulunut vauvaleikkejä (vanhempien ja omaksikin onnekseni), mutta olen silti 12. kuukaudessa tullut äärettömän pitkälle. Välillä tuntuu, että se vauva olisi kehtyksenä helpompi nähdä, joten toisinaan jokainen meistä tarvitsee muistutuksen omista muutoksistaan.
Tämä vuosi on ollut kieltämättä suurien muutosten vuosi, ulkoisesti kuin sisäisestikin. Suuri ulkoinen muutokseni on ollut heijastelua oman itsensä etsimisen ja henkisen kasvun puolella. Olen muuttunut huomaamattani hiukan itsevarmemmaksi ja aikuisemmaksi, ehkä jopa karvan verran ulospäinsuuntautuneemmaksi - vaikka professoreilta tuleekin vielä noottia liian vähäisestä osallistumisesta tuntikeskusteluun (terveisin, ei yhtään katkera). Kunhan siis perfektionismista ja epäonnistumisen pelosta päästään vielä vähän eroon, helpottuisi elämäni huomattavasti. Tai ehkä minun pitää vain opetella olla välittämättä asioista niin paljon.
ASIAAN! Joidenkin kuvien kohdalla en todellakaan enää tunnista itseäni. Muistan asioita, joita olen kuvien ottamishetkellä käynyt läpi, mutta en yhtään osaa saimaistua niihin.
VUOSI ja 1 KUUKAUTTTA: Marraskuu 2013
Lähdetään vähän aikaisemmasta liikkeelle. Ei nyt kovinkaan erilainen kuva tulevien kannalta, mutta silmät ovat ilottomat ja ahdistuneet. Kertovat ehdottomasti siitä, minkälaista tunnetilaa kävin läpi. Kasvot kapeat, vaikka näin itseni ainakin satakiloisena. Huonosti menneet syksyn kirjoitukset otin täysin itseeni. Tulevaisuus näyttäytyi harmaana ja toivottamana.
Yritin olla jotain, mitä en ollut. En tuntenut oloani mukavaksi kengissäni, jokin oli jatkuvasti pielessä.
VUOSI SITTEN: Joulukuu 2013
Näennäisen onnellinen jouluihminenhän se siinä (hymy ei kyllä ylety lähellekään silmiä)! Muistan, että laihdutin jouluksi tosi rajusti niin, että mahduin hyvin koon 36 housuihin, ja se näkyy silmissä. Tämä oli sitä "mulla menee niin hiton hyvin BYHYHYHYHYY" - vaihetta, josta en puhunut kellekään. Muistan, että minua pidettiin syömishäiriön selättäneenä, mutta juuri tämä vaihe oli se, jolloin olin siitä kaukana. Tulevaisuus pelotti, en halunnut keväät kirjoituksien saapuvan koskaan tahi sitten lakkiaisten tai minkäään muunkaan. Halusin vain selvitä jokaisesta ahdistuksentäyteisestä aamusta.
Vaalensin hiukseni (VIRHE).
YKSITOISTA KUUKAUTTA SITTEN: Tammikuu 2014
Olenpas kylmän, ylimielisen ja vihaisen näköinen. Hankala säteillä ulospäin, kun ahdistaa niin maan perkeleesti. Aloitin syömisen, mutta muutuin ulkoa ja sisältä kylmäksi. Ahdistus oli ainoa tunnetilani. Tulevat kirjoitukset saivat minut hulluuden partaalle. Pelkäsin, etten valmistuisi ikinä. Tunsin edelleen oloni vieraaksi kehossani.
KYMMENEN KUUKAUTTA SITTEN: Helmikuu 2014
Tämän vuoden teema on ilmeisesti ollut kylmyys. Edelleen kirjoitusahdistusta ja sen kanssa paljon muitakin ahdistuksia. Penkkarit, abiristeily ja kaikki muut vievät voimat. Kirjoituksiin lukeminen kyllästytti ja välivuosi houkutti.
YHDEKSÄN KUUKAUTTA SITTEN: Maaliskuu 2014
Kovasti kokeilin hymyillä uuden ja parantuvan kroppani kanssa. En kylläkään sanoisi olevan maailman uskottavin hymy. Kirjoitusten alla tunsin oloni ahdistuneeksi, mutta söin ja aloin pikkuhiljaa parantua, vaikka kroppa turposi pullataikinan lailla. Edelleen olin suhteellisen varma välivuodesta, mutta pikkuhiljaa aloin pohtia josko minusta olisi yrittämään yliopistoon sitten kuitenkin...
KAHDEKSAN KUUKAUTTA SITTEN: Huhtikuu 2014
Tervehtymisen läpilyönti ja se näkyy! Kirjoitukset olivat ohi, olin töissä löytötavaratalossa, söin ja liikunta oli lähinnä pilatesta. Nautin kehostani, vaikken ollutkaan kauhean itsevarma. Jännitin Kotimaisen kirjallisuuden pääsykokeita ja kirjoitustuloksia. Katselin päivittäin Turusta asuntoja ja haaveilin omasta kodista. Päätin uudistaa itseni ja tilasin uudet lasit.
SEITSEMÄN (!!!) KUUKAUTTA SITTEN: Toukokuu 2014
Töitä, syntymäpäivät, pääsykokeet ja ylioppilaaksi pääseminen SEKÄ uuden ylioppilaan puhe JA kesätyö Myllysaaren museossa matkailuneuvojana varmistui. Tunnollisena omalle tyylilleni stressailin kaikkea vähäisen, ja syöminen ajautui huomaamattani vähän hakoteille, mutta onnistuin lakkiaisten jälkeen korjaamaan tilanteen. Toukokuu on ollut ehdottomasti solmukohta tässä vuodessa. Pääsin nyt haaveilemaan oikeasti muutosta omilleni ja pääsin itsenäistymään jatkuvasti enemmän. Sain yo-lahjaksi liput Barcelonaan, jossa ei sitten mennytkään ihan käsikirjoitusten mukaan, mutta ei se haitannut. Opin jotain äärettömän tärkeää itsestäni ja kehostani. Aloin pikkuhiljaa mennä kaikesta mahtavasta ylikierroksille, enkä huomannut sitä. Mutta nyt ainakin hymy on aidompi.
Uudet lasit tulivat, mutta ne eivät istuneetkaan ilmeeseni. Silti yritin sinnikäästi tottua niihin.
KUUSI KUUKAUTTA SITTEN: Kesäkuu 2014
Barcelonan reissu, kesätöiden aloittaminen... En oikeastaan muista kesäkuusta mitään. Jännitin pääsykoetuloksia ja taisin käydä Lahdessa kätilön pääsykokeissa, joista käteen jäi parkkisakko ja pääsykoe, jonka pilasin tahallani. Haaveilin Turkuun muuttamisesta niin paljon, että kävin parin viikon välein asuntoesittelyissä täällä. Toivon niin kovasti, että pääsisin parin kuukauden päästä muuttamaan pois Valkeakoskelta. Värjäsin hiuksiani asteen tummemiksi kuun lopussa.
VIISI KUUKAUTTA SITTEN: Heinäkuu 2014
Kuun alussa varmistui paikka ylopistossa. Sen jälkeen alkoi kuumeinen asunnonetsintä, joka päättyi kaksi päivää myöhemmin tämän asunnon löytymiseen. Muuttovalmistelut aloitettiin saman tien, enkä malttanut odottaa kesätöiden loppumista. Muutoksen kunniaksi tuntui, että menneisyydestä oli pakko päästä edes symbolisesti eroon, joten pätkäsin hiukseni lyhyiksi, enkä ole sitä päätöstä kertaakaan katunut.
NELJÄ KUUKAUTTA SITTEN: Elokuu 2014
Muutto heti kuun ekana päivänä ja siitä alkoi tutustuminen Turkuun ja oman asunnon kotoistaminen. Kuun lopussa oli yliopiston tutustmisluennot ja Suomen kielen pääsykoe, jolloin tutustuin Emiliaan.
KOLME KUUKAUTTA SITTEN: Syyskuu 2014
Aloin lähentyä Emilian kanssa entisestään, ja opinnot alkoivat toden teolla. Syöminen paheni asteittain. Suljin siltä silmäni, ja olin kaikista vuoden muutoksista vain väsynyt, ahdistunut ja hämilläni. Raha-asiat alkoivat stressata, samoin yliopistossa pärjääminen. Emilia oli korvaamaton tuki siinä, että jaksoin porskuttaa eteenpäin. Aloin etsiä uusia laseja, koska tajusin etteivät keväällä ostamani lasit olleet minulle NE lasit.
KAKSI KUUKAUTTA SITTEN: Lokakuu 2014
Yliopisto alkoi tuntua mahdottomalta kästeviidakolta, jossa en koskaan tulisi pärjäämään. Syöminen ajautui koko ajan pahempiin ongelmiin, ja liikunta karkasi käsistä. Olin masentunut, ahdistunut ja valmis muuttamaan takaisin Valkeakoskelle. Halusin vain nukkua ja käsitellä kaikki tapahtuneet muutokset, sillä en ollut sisäistänyt mitään. Rajattomana avautunut itsenäisyys oli menettänyt uutuudenviehätyksensä, enkä enää tiennyt mitä sen kanssa tehdä. Aloin harkita alan vaihtoa, ja tuntui ettei minusta koskaan olisi äidinkielen opettajaksi, vaan että minun tulisi olla kätilö tai sairaanhoitaja. Värjäsin hiukseni tummiksi, ja oloni parani paljon (jotkut meistä on vain tarkoitettu tummatukkaisiksi, se nyt vaan on viidakon laki). Emilian tuki oli korvaamatonta ja olimme jo todella läheisiä.
VIIME KUU: Marraskuu 2014
Pahin masennus ja itsenäisyyskriisi alkoi kuun lopulla helpottaa. Uudet lasit saapuivat, ja olin äärettömän onnellinen niistä! Tajusin samalla hetkellä, kun lasit päähäni painoin, että olen juuri oikeassa paikassa. Olen juuri oikealla alalla, olen juuri oikeassa kaupungissa. En ole ehkä onnellinen, mutta olen tyytyväinen ja ylpeä itsestäni ja itseeeni. Liikunta ja syöminen kuitenkin jatkoivat pahenemistaan. Jalkani kipeytyi ja käveleminen teki kipeää. Emilia jaksoi tukea ja kuunnella samoja ongelmia päivästä toiseen.
NYT: Joulukuu 2014
Pääpiirteissään itsenäisempi, optimistisempi, vähemmän perfektionistisempi, elämäänsä tyytyväisempi Siiri, joka alakulosta ja uupumuksesta huolimatta tunnistaa itsensä peilistä PAREMMIN kuin neljään vuoteen. Tunnen olevani paaaljon vanhempi ja kypsempi, kuin vuosi sitten. On vielä paljon ongelmia, mitkä kaipaavat selvittämistä, mutta olen viimein saanut aloitteen niiden kaikkien setvimiseksi - ja kerrankin uskon, että ne tulevat ratkotuksi. Olen varma, että ensi vuonna elämänlaatuni paranee huomattavasti. Elämäni on viime vuoteen verrattuna aivan erilaista, enkä olisi koskaan osannut kuvitellakaan sen muuttuvan tällaiseksi. Mutta olen onnellinen, tai ainakin onnellisempi. Vähintään ainakin tyytyväinen ja ylpeä. Suhtaudun tulevaisuuteen toiveikkaasti ja nautin enemmän elämästäni. Rakastan uutta kotikaupunkiani, omaa kotiani, itsenäisyyttä, opiskelua ja kaikkea saavuttamaani.
Nyt kun katson, ero ei niinkään ole suuri, mutta kun asetetaan alkutilanne ja lopputilanne vierekkäin ja verrataan niitä silmästä silmään niin...
EROA NOT MUCH? Omaan silmääni tuossa on ainakin vierekkäin kaksi eri ihmistä. Ja niinhän siinä tavallaan onkin.
keskiviikko 26. marraskuuta 2014
Lankatesti - voitko luottaa silmiisi?
Ota kahta värikästä lankaa. Laita ensimmäisestä langasta pöydälle sellainen rinkula, jonka arvioisit vastaavan vyötärösi kokoa. Sen jälkeen tee samasta langasta rinkula, jonka arvioisit vastaavan esimerkiksi reitesi kokoa.
Nyt voit pyytää jotakuta, tai tietenkin voit mitata itsekin, toisen värisellä langalla minkä kokoinen vyötärösi ja retesi oikeasti on. Laita jälkimmäinen lanka arvioimasi lankarinkulan sisään renkaaksi.
Mitä näet? Arvioitko itsesi suuremmaksi, kuin oikeasti olet?
Vaikka vääristynyt kehonkuva liitetään yleensä vain syömishäiriöön, tulee itseasiassa hyvin monelta terveenkin kehonkuvan omaavalta tässä testissä aivan vääristynyt tulos. Mitä se meistä kertoo? Sen, että näemme itsemme aivan väärällä tavalla - harmittavan usein juuri suurempana kuin oikeasti olemme.
Itse jaksan aina järkyttyä uudestaan ja uudestaan omaista tuloksistani. Tällä kertaa testin tehdessäni tulin ennen kaikkea surulliseksi. Surulliseksi sen takia, etten voi enää sulkea silmiäni tilanteelta, johon olen taas kerran päätynyt.
Arvioin reiteni olevan jopa vyötäröäni oikeaa mittaa suurempi. Meinasin purskahtaa itkuun. Niin väärin, että silmäni pettävät minut näin.
En siltikään koskaan testin jälkeen osaa nähdä itseäni sen terveemmin, mutta osaan nähdä muut vähän terveemmin - se ei siis ole mikään ihmelääke. Mutta se on kyllä ehdottoman hyvä keino tajuta miten pielessä oletukseni ovat. Se on hyvä keino tajuta, kuinka sairas oma mieli on.
Sen jälkeen kaikki eivät ole enää niin jumalallisen kauniita ja pieniä verrattuna minuun. En ole enää muukalainen. Olen enemmän samalla linjalla. "Olen jonkun noista kokoinen, en olekaan sumopainija".Turhauttavinta vain on se, etten voi luottaa silmiini.
Oikeastaan...tällä hetkellä en voi luottaa edes annoskokoihini ja vielä vähemmän peilikuvaani. En voi luottaa itseeni siinä, etten mene lenkille kolmesti päivässä. En, vaikka niin väitin itseni. Se johti vain siihen, että sairastuin syömishäiriöön uudelleen ja kynnin pohjamutia. Päällisin puolin olin energinen ja onnellinen, sisäisesti tunsin oloni surkeaksi ja hyödyttömäksi. Ihmiset näkivät minun syövän normaalisti koulussa ja herkuttelevan silloin tälläöin, mutta se oli oikestaan ainoa päivän lämpimistä aterioistani. Herkut hyvitettiin jokaista kaloria myöten liikunnalla. Kouluruoankin söin vain pitääkseni kulissit pystyssä ja senkin skippasin aina kun oli mahdollisuus. Eikä kukaan nähnyt syyllisiä ajatuksia, joita ruoka minulle toi. Kukaan ei nähnyt, kuinka heitin ruokaa roskiin tai piilottelin sitä. Kukaan ei nähnyt itkujani kotini suojassa. Kukaan ei nähnyt, miten luulin ihmisten nkatsovat miten paljon söin tai arvostelevan vartaloani. Miten heikko ja sairas minusta oli tullut. Ainoan ilon toi vaatteiden lösytyminen, enkä osannut nähdä varoitusmerkkejä, vaikka ne tanssivat edessäni pilkallisesti.
Suojatakseni itseäni, kehittelin valheiden verkon, jonka sisään en päästänyt ketään. Mutta lopulta sotkeuduin omiin valheisiini, niin että oli pakko kohdata totuus. Kadulla kävellessä tunsin sydämen jättävän lyönnin väliin ja silmissäni sumeni. Ensimmäinen hetki, kun ajattelin tässä olevan jotain mätää. Siitäkin jatkoin, kunnes reiteni kipeytyi niin, että en painon varaaminen yhdelle jalalle toi punaiset kipinät silmiini. Liikunta ei ollut hauskaa, se oli pakkopullaa, joka toi oksennuksen kurkkuun. 14 tuntia viikossa vähintään kovatempoista sykkimistä sykkimisen päälle. Valehtelin kaikille - jopa itselleni liikuntamääristä.Spinningiä, bodya, body intervallia, pyöräilyä, jumppailua kotona... Luennoilla laskin sekunteja siihen, että pääsisin syömään tai sitten jumppaan. Kaiken sen takana laskin vain minuutteja siihen, että pääsisin lyhistymään suihkun lattialle ja itkemään kun en jaksanut mitään ja pääni oli ihan sumussa. Liikunnasta ja kaloreista oli tullut taas kaikki - kaiken vapaa-aikani käytin vain kaloreiden hyvittämiseen ja ajatuksiin ruoasta.
Syömishäiriö ei näkynyt vielä ulospäin, mutta se oli taas tiukentanut otettaan minusta niin, että halusin apua. Tajusin, että ajatukseni olivat liiaksi hämärtyneet äänestä, joka väitti minun olevan kuvottava, oksettava, lihava, ruma ja turha ihrakasa. Viikon ruoka- ja liikuntapäiväkirjan pitämisen jälkeen se iski vasten kasvojani, kuin nyrkki: olin taas sairastunut. Ymmärsin syömisten ja liikuntani järjettömyyden. Ja tajusin, etten pärjäisi enää yksin. Pelkäsin päätyväni siihen samaan jamaan, missä olin 2013 keväällä. Heikko ja kuihtunut...elämäniloni oli jo kadonnut.
Maanantaina alkoi piiiitkä matkani kohta uutta paranemista. Tiedän pystyväni tähän, koska tein tämän jo kerran, mutta jätin sen kesken. Tällä kertaa aion viedä sen loppuun asti. Haluan pystyä sanomaan joku päivä "minä tein sen". Suhtautua itseeni ja ruokaan niin kuin muut. Nauttia elämästä. Hankkia lapsia. Täyttää unelmani. Haluan hyväksyä ruoan polttoaineena, ei paholaisena. Haluan oppia liikkumaan liikkumisen ilosta ja terveyden edistämisestä - ei pakosta.
Minä pystyn tähän - läheisteni tuella.
Syömishäiriö ei aina näy päällepäin. Se on pään sisällä. Se on muille näkymätön peikko olkapäällä, joka saa sinut taipumaan jokaiseen sairaaseen tahtoonsa. Se orjuuttaa, kiduttaa ja satuttaa samalla ollen kuitenkin paras ystäväsi. Sille ei riitä mikään. Ei mikään liikunta, ei mikään vaatekoko. Koskaan et ole tarpeeksi laiha, tarpeeksi pieni, tarpeeksi luiseva. Tarpeeksi kaunis tai tarpeeksi mitään. Se saa sinut tekemään kaikkea sairasta laihtumisen eteen. Kaikki vaarat hämärtyvät. Kaikki varoitukset kaikuvat kuuroille korville. "Ei sinulle kuitenkaan koskaan käy mitään pahaa."
Sairaus varastaa identiteettisi ja ottaa sen omakseen. Sinusta tulee joku muu: ärtynyt, ruokaa välttelevä, omissa oloissaan viihtyvä, ahdistunut, onneton....
Etkä usko varoituksia edes silloin, kun rytmihäiriöt alkavat häiritä elämääsi ja luihisi sattuu jokainen liikunta mitä harrastat. Tai kun syöt kaiken kaapeistasi kerralla. Tai kun jokainen suupala pitää oksentaa ulos siihen asti, kunnes veri sotkee vessanpöntön reunat ja vielä senkin jälkeen. Ei edes silloin, kun palelet jakuvasti ja valkoinen untuvakarvoitus valtaa selkäsi. Ei aina edes silloin, kun istut letkuissa osastolla ja mität mitä ihmettä teet siellä. Ei edes silloin, kun jokainen luusi törröttää kuin naula seinästä. Ei edes silloin, kun se vie hengen.
Syömishäiriö ei ole ihannoinnin tai leikin aihe tai laihdutuskeino. Se tappaa.
Hae apua, jos eksyit tekstiini toiveenasi löytää laihdutuskeinoja.
Nyt voit pyytää jotakuta, tai tietenkin voit mitata itsekin, toisen värisellä langalla minkä kokoinen vyötärösi ja retesi oikeasti on. Laita jälkimmäinen lanka arvioimasi lankarinkulan sisään renkaaksi.
Mitä näet? Arvioitko itsesi suuremmaksi, kuin oikeasti olet?
Vaikka vääristynyt kehonkuva liitetään yleensä vain syömishäiriöön, tulee itseasiassa hyvin monelta terveenkin kehonkuvan omaavalta tässä testissä aivan vääristynyt tulos. Mitä se meistä kertoo? Sen, että näemme itsemme aivan väärällä tavalla - harmittavan usein juuri suurempana kuin oikeasti olemme.
Itse jaksan aina järkyttyä uudestaan ja uudestaan omaista tuloksistani. Tällä kertaa testin tehdessäni tulin ennen kaikkea surulliseksi. Surulliseksi sen takia, etten voi enää sulkea silmiäni tilanteelta, johon olen taas kerran päätynyt.
Arvioin reiteni olevan jopa vyötäröäni oikeaa mittaa suurempi. Meinasin purskahtaa itkuun. Niin väärin, että silmäni pettävät minut näin.
En siltikään koskaan testin jälkeen osaa nähdä itseäni sen terveemmin, mutta osaan nähdä muut vähän terveemmin - se ei siis ole mikään ihmelääke. Mutta se on kyllä ehdottoman hyvä keino tajuta miten pielessä oletukseni ovat. Se on hyvä keino tajuta, kuinka sairas oma mieli on.
Sen jälkeen kaikki eivät ole enää niin jumalallisen kauniita ja pieniä verrattuna minuun. En ole enää muukalainen. Olen enemmän samalla linjalla. "Olen jonkun noista kokoinen, en olekaan sumopainija".Turhauttavinta vain on se, etten voi luottaa silmiini.
Oikeastaan...tällä hetkellä en voi luottaa edes annoskokoihini ja vielä vähemmän peilikuvaani. En voi luottaa itseeni siinä, etten mene lenkille kolmesti päivässä. En, vaikka niin väitin itseni. Se johti vain siihen, että sairastuin syömishäiriöön uudelleen ja kynnin pohjamutia. Päällisin puolin olin energinen ja onnellinen, sisäisesti tunsin oloni surkeaksi ja hyödyttömäksi. Ihmiset näkivät minun syövän normaalisti koulussa ja herkuttelevan silloin tälläöin, mutta se oli oikestaan ainoa päivän lämpimistä aterioistani. Herkut hyvitettiin jokaista kaloria myöten liikunnalla. Kouluruoankin söin vain pitääkseni kulissit pystyssä ja senkin skippasin aina kun oli mahdollisuus. Eikä kukaan nähnyt syyllisiä ajatuksia, joita ruoka minulle toi. Kukaan ei nähnyt, kuinka heitin ruokaa roskiin tai piilottelin sitä. Kukaan ei nähnyt itkujani kotini suojassa. Kukaan ei nähnyt, miten luulin ihmisten nkatsovat miten paljon söin tai arvostelevan vartaloani. Miten heikko ja sairas minusta oli tullut. Ainoan ilon toi vaatteiden lösytyminen, enkä osannut nähdä varoitusmerkkejä, vaikka ne tanssivat edessäni pilkallisesti.
Suojatakseni itseäni, kehittelin valheiden verkon, jonka sisään en päästänyt ketään. Mutta lopulta sotkeuduin omiin valheisiini, niin että oli pakko kohdata totuus. Kadulla kävellessä tunsin sydämen jättävän lyönnin väliin ja silmissäni sumeni. Ensimmäinen hetki, kun ajattelin tässä olevan jotain mätää. Siitäkin jatkoin, kunnes reiteni kipeytyi niin, että en painon varaaminen yhdelle jalalle toi punaiset kipinät silmiini. Liikunta ei ollut hauskaa, se oli pakkopullaa, joka toi oksennuksen kurkkuun. 14 tuntia viikossa vähintään kovatempoista sykkimistä sykkimisen päälle. Valehtelin kaikille - jopa itselleni liikuntamääristä.Spinningiä, bodya, body intervallia, pyöräilyä, jumppailua kotona... Luennoilla laskin sekunteja siihen, että pääsisin syömään tai sitten jumppaan. Kaiken sen takana laskin vain minuutteja siihen, että pääsisin lyhistymään suihkun lattialle ja itkemään kun en jaksanut mitään ja pääni oli ihan sumussa. Liikunnasta ja kaloreista oli tullut taas kaikki - kaiken vapaa-aikani käytin vain kaloreiden hyvittämiseen ja ajatuksiin ruoasta.
Syömishäiriö ei näkynyt vielä ulospäin, mutta se oli taas tiukentanut otettaan minusta niin, että halusin apua. Tajusin, että ajatukseni olivat liiaksi hämärtyneet äänestä, joka väitti minun olevan kuvottava, oksettava, lihava, ruma ja turha ihrakasa. Viikon ruoka- ja liikuntapäiväkirjan pitämisen jälkeen se iski vasten kasvojani, kuin nyrkki: olin taas sairastunut. Ymmärsin syömisten ja liikuntani järjettömyyden. Ja tajusin, etten pärjäisi enää yksin. Pelkäsin päätyväni siihen samaan jamaan, missä olin 2013 keväällä. Heikko ja kuihtunut...elämäniloni oli jo kadonnut.
Maanantaina alkoi piiiitkä matkani kohta uutta paranemista. Tiedän pystyväni tähän, koska tein tämän jo kerran, mutta jätin sen kesken. Tällä kertaa aion viedä sen loppuun asti. Haluan pystyä sanomaan joku päivä "minä tein sen". Suhtautua itseeni ja ruokaan niin kuin muut. Nauttia elämästä. Hankkia lapsia. Täyttää unelmani. Haluan hyväksyä ruoan polttoaineena, ei paholaisena. Haluan oppia liikkumaan liikkumisen ilosta ja terveyden edistämisestä - ei pakosta.
Minä pystyn tähän - läheisteni tuella.
Syömishäiriö ei aina näy päällepäin. Se on pään sisällä. Se on muille näkymätön peikko olkapäällä, joka saa sinut taipumaan jokaiseen sairaaseen tahtoonsa. Se orjuuttaa, kiduttaa ja satuttaa samalla ollen kuitenkin paras ystäväsi. Sille ei riitä mikään. Ei mikään liikunta, ei mikään vaatekoko. Koskaan et ole tarpeeksi laiha, tarpeeksi pieni, tarpeeksi luiseva. Tarpeeksi kaunis tai tarpeeksi mitään. Se saa sinut tekemään kaikkea sairasta laihtumisen eteen. Kaikki vaarat hämärtyvät. Kaikki varoitukset kaikuvat kuuroille korville. "Ei sinulle kuitenkaan koskaan käy mitään pahaa."
Sairaus varastaa identiteettisi ja ottaa sen omakseen. Sinusta tulee joku muu: ärtynyt, ruokaa välttelevä, omissa oloissaan viihtyvä, ahdistunut, onneton....
Etkä usko varoituksia edes silloin, kun rytmihäiriöt alkavat häiritä elämääsi ja luihisi sattuu jokainen liikunta mitä harrastat. Tai kun syöt kaiken kaapeistasi kerralla. Tai kun jokainen suupala pitää oksentaa ulos siihen asti, kunnes veri sotkee vessanpöntön reunat ja vielä senkin jälkeen. Ei edes silloin, kun palelet jakuvasti ja valkoinen untuvakarvoitus valtaa selkäsi. Ei aina edes silloin, kun istut letkuissa osastolla ja mität mitä ihmettä teet siellä. Ei edes silloin, kun jokainen luusi törröttää kuin naula seinästä. Ei edes silloin, kun se vie hengen.
Syömishäiriö ei ole ihannoinnin tai leikin aihe tai laihdutuskeino. Se tappaa.
Hae apua, jos eksyit tekstiini toiveenasi löytää laihdutuskeinoja.
maanantai 24. marraskuuta 2014
"Mulla menee ihan helvetin hyvin!"
Hmmm...
Niin. Eipä taida mennä.
Että miten meni näin omasta mielestä?
Tämä ihan vaan näin omaksi motivaatioksi ja ongelman olemassaolon myöntämiseksi.
Olen ylpeä itsestäni, kun tajusin hakea apua tarpeeksi aikaisin, ennen kuin tuli hyppy jyrkänteeltä.
Parantumisessa on onnistuttu jo kerran, pystyn siihen uudestaankin.
Wish me luck.
torstai 13. marraskuuta 2014
"Ainoa keneltä minun täytyy saada lupa herkutteluun ja rentoutumiseen, on minä itse"
Sain äidiltä 18-vuotissyntymäpäivänäni sangen osuvan synttärikortin. "Pitkän elämän salaisuus on lenkkeily ja salaatti. Elämästä nauttimisen salaisuus taas on suklaa ja sohvalla makaaminen."
Joku loukkaantuisi. Minä en, vaikka kortin saadessani olinkin säälittävä ruipelo liian suurissa vaatteissa, joka söi vain salaattia ja juoksi 10 kilometriä tai pyöräili 30 kilometriä päivässä. Se oli sanoma ja herätys. Nautinko todella elämästäni?
Toisinaan minusta kuoriutuu varsinainen rikoksenpeittelijä. En kerro läheisilleni tarkkoja liikuntamääriä, tai väitän herkutelleeni silloinkin kun en ole.
Sangen hassua sinällään, kun useinhan asiat menevät toisin päin. Voin siis tunnustaa, häpeän käytöstäni.
Enkä minä tästä nauti. No joo, toisinaan tunnen mielihyvää skippaillessani aterioita tai syödessäni vähemmän kuin olin suunnitellut. Se on kuitenkin sitä sairasta mielihyvää - sitä, joka katoaa hetkessä.
Joka katoaa illalla, kun et saa nälän takia unta, tai joka katoaa kun voimat katoavat kesken treenin, tai kun meinaat kadulla pökertyä. Mutta ulkopuolisen on helpompi sanoa toiselle "No mikset vain ala syömään?", kuin oikeasti ymmärtää sitä, miksei hän syö. Tai miksei hän ole liikkumatta. Tai miksi hänen on niin vaikea syödä vieraiden ihmisten edessä tai rikkoa rutiinejaan.
Parantuakseen kaikesta näistä epäterveistä tavoistaan, pitää haluta parantua. Pitää olla motivaatiota. Ja senkin lisäksi, pitää olla hitosti apua, sitkeyttä, hermoja, voimia ja tukea. Ja aikaa - eritoten sitä aikaa. Paljon olen vuodessa tullut eteenpäin, mutta paljon junnaan vielä paikallani. Omasta päätöksestäni, olen yrittänyt parantua itse. En ole kokenut Valkeakoskella saamaani apua tarpeitani vastaavaksi tai tarpeeksi monipuoliseksi. Ja hyvin olen itsekin pärjännyt. Nyt vain tajusin, etten ole niin pitkällä kuin minun pitäisi. Toisaalta, onko niitä aikatauluja? Jokainenhan on yksilö.
Kuten olen aiemmin myös maininnut, en osaa esimerkiksi herkutella. En myöskään osaa syödä spontaanisti, tai monen ihmisen edessä. Kaikki pitää suunnitella, hyvittää ja pohtia. En vain osaa. Pystyn kyllä syömään konvehdin kahvin kanssa, mutta jos syön pienenkin suklaapatukan, ahdistun silmittömästi ja alan heti suunnitella tapoja polttaa kalorit. En osaa syödä viineriä ilman seuraavan aterian skippusta. En osaa oikein pitää herkuttelupäiviä ilman kauheaa syyllisyydentunnetta ja ahdistavia ajatuksia. En nauti ruoasta niin paljon kuin haluaisin.
Olisi niin ihanaa osata nauttia television katselusta ja rennosti ottamisesta. Eikö sitä voisi opettaa yliopistossa?
Pahoittelen kärjistystä.
En tarkoita vain sitä, että haluaisin päivät pitkät mussuttaa pullaa, enkä halua loukata tekstilläni ketään. Ei. Tarkoitan sitä, että haluan oppia ottamaan rennommin vähän kaiken suhteen ; ruoan, liikunnan, itse rentoutumisen... Tarkoitan sitä, että en koe olevani herkuttelun arvoinen. Tarkoitan sitä, etten osaa suhtautua ruokaan "polttoaineena". Näen sen usein vain välttämättömänä pahana. Elätän itseni terveellisellä ruoalla, josta saa vitamiineja, jossa on täysjyvää ja syön puhdasta proteiinia ja hyviä rasvoja. Kaipaan kuitenkin sitä, että joskus voisin luovuttaa kontrollista ja nauttia elämästä ja ruoasta maaten sohvalla karkkipussi kourassa, katsellen lempileffojani TAI että voisin skipata jumpan - HYVÄLLÄ OMALLATUNNOLLA.
Eikö voisi jäädä kotiin, kun selfieissä naama näyttää tältä silloin kun tiedossa on urheilua ja luihin sattuu?
Kaipaan vanhaa. Kaipaan sitä tunnetta, kun voi syödä ilman syyllisyydentuntoisia ajatuksia. Kaipaan sitä, kun ei tarvitse suunnitella ja hyvitellä etukäteen syömiään kaloreita. Ja eniten kaipaan sitä, kun minulla ei ollut harmainta ajatusta jokikisen ruoan energiamääristä. Kaipaan sitä vapautta. Ja kaipaan sitä hyväksymisen tunnetta omasta kehostaan. Sitä arvostusta. "Olen kaunis, vaikka tänään söinkin paketin jätskiä yhdeltä istumalta - so fucking what? Itsearvostukseni ei riipu syömästäni ruoasta."
Tänään olen yrittänyt ylittää itseni. Olen valmistellut päivää henkisesti, ikävä kyllä myös fyysisesti koko viikon, hieman jo edelliselläkin viikolla. Aamun aloitin puurolla ja omenaraastella, jatkoin suklaapähkinöillä, kruunasin kasviskebabilla ja viimeisenä joudun vielä syömään iltapalan. Myönnän googlanneeni koko päivän syitä, mitkä oikeuttavat minut herkuttelemaan ja miksi ihmisen täytyy välillä herkutella - herkutella HYVÄLLÄ omallatunnolla. Paljon on työstettävää.
Tulin tänne vain sanomaan, että en onnistunut niin hyvin kuin olisin halunnut onnistua. Muistilapusta ja kaikesta huolimatta. En tosin mennyt lenkille, mutta pää on syyllisyyttä täynnä. Huomenna menen spinningiin, Mutta ehkä vielä joskus saan taottua päähäni, että olen kaiken hemmottelun arvoinen, ja että välillä on ihan ok syödä juuri sitä mitä tekee mieli. Eikä ruoasta nauttiminen, jumpan väliin jättäminen tai rentoutuminen tee minusta pahaa ihmistä.
Mutta on tässä päivässä ollut yksi mahdottoman iso oivallus: ainoa, keneltä minun täytyy saada lupa herkutteluun ja rentoutumiseen, on minä itse.
torstai 16. lokakuuta 2014
Ehkäpä paikkani vain on olla se eksynyt?
VAROITUS! SISÄLTÄÄ PESSIMISTISTÄ ITSESÄÄLISSÄ RYPEMISTÄ!
Mun elämässäni on vain joko mahtavia tai surkeita päiviä. There's no in between. Tänään (ja koko viikon) on vallitsevana ollut jälkimmäinen. Voimme syyttää kyseistä mielentilaa tästä kirjoituksesta, tai sitten voimme vain myöntää, että pessimisti ei muuksi muutu eikä tiikeri pääse raidoistaan.
Eilen oli Aleksis Kiven päivän juhlaillallinen, jota olin odottanut kauan. Näin hirmuisesti vaivaa hiusten ja meikin eteen, halusin olla parhaimmillani. laittauduin kunnolla. Juhlafiilis kuitenkin katosi viime hetkellä - suuhun jäi vain karvas maku.
Koko ilta muistutti aivan kuin jotain niistä lukuisista peruskoulun hetkistä, kun tunsin jääneeni ulkopuolelle. Tällä kertaa jäin aivan vahingossa, sattumalta ja tahattomasti ulkopuolelle muuten niin lämminhenkisessä ja erilaisuutta vaalivassa ainejärjestössäni. Se ei luultavasti ollut kenekään tahallinen vika. Ajatukseni vain yhdistivät tilanteita ja tunteita liian aktiivisesti toisiinsa. Juhlafiilis oli muutenkin erinäisten asioiden takia hataralla pohjalla, enkä ole varma missä vaiheessa se katosi, mutta hyvin pian mieleni teki vain omaan sänkyyn, television ääreen kera suklaakonvehtien.
Ehkä se oli se hetki, kun tajusin olevani AIVAN liian ylipukeutunut tilaisuuteen (=ahdistus, epämukava olo). Ehkä se oli se hetki, kun en mahtunut samaan pöytään muiden fuksien kanssa. En tiedä. Paha mieli tuli, ja kotona nieleskelin itkua, kun katselin facebookista kuinka hauskaa muilla oli ollut. Olisin voinut olla tuolla. Sen sijaan annoin pahan mielen ajaa minut sänkyyn mutustamaan suklaata.
Onko minulle oikeasti näin vaikeaa sopeutua ihmisten joukkoon? En ole koskaan tuntenut missään oloani luonnolliseksi. En koskaan tunne oloani täysin hyväksytyksi missään. En tälläisenä. Aina erotun. Aina joku hiertää. Aina olen liian varuillani. Vaikka pukeutuisin kuin muut, puhuisin kuin muut, käyttäytyisin kuin muut. Vaikka ryyppäisin, vaikka osallistuisin koulun ylimääräiseen toimintaan, vaikka saisin 10 joka kokeesta. Vaikka laihduttaisin itseni äärirajoille, vaikka muuttaisin toiselle puolelle Suomea... Ja kaikki tämä ympyrän soutaminen on vain saanut minut hukkaamaan itseni. En vieläkään tiedä kuka Siiri oikeasti on. En tiedä tulenko koskaan tietämään.
Jo tarhasta asti olen ollut jollain tapaa ylimääräinen, "kolmas pyörä". Muistan kaikki leikit, joissa jäin ulkopuolelle. Ne syntymäpäivät, joille tuli kymmenestä kutsutusta entintään kolme. Minua ei huolittu, hyväksytty osaksi joukkoa. Sama jatkui enemmän tai vähemmän vallitsevana ala-asteelta yläasteelle. Joskus tavarani pengottiin. Joskus minulle huudeltiin. Joskus ignoorattiin kokonaan.
Jokaisessa oppilaitoksessani, olen kokenut jääväni jollain tapaa "ulkopuolelle". Toisaalta olen kysynyt itseltäni jättäydynkö vain itse huomaamattani ulkopuolelle. Ehkäpä vika onkin vain minussa? Ehkä nautinkin alitajuisesti siitä, etten sovi joukkoon. Ehkä heijastelen omaa kielteistä asennettani muihin ihmisiin. Ehkä ajatukseni toimivat eri tavalla, ehkä minut on viritetty eri taajudelle muun maailman kanssa. Ehkä muut eivät vain yksinkertaisesti ymmärrä minua. Enhän minäkään ymmärrä.
En osaa sanoa. Myönnän kyllä, että olen vaikea luonne ja ulospäin äärettömän ylimielinen, outo ja itsekeskeinen ihminen. Olen ollut aikamoinen pomottelija joskus ja yrittänyt saada huomiota aivan väärillä tavoilla. Olen myös ollut joskus aikamoinen perseennuolija. Vika on siis todella suuresti myös minussa, joten olen myös huima syypää siihen, millaista kohtelua olen saanut muilta. Sitä olisi naurettavaa kieltää! Silti, koko eilinen ilta toi minulle takaisin kaikki ne vanhat, melkein unohdetut tunteet. Enkä tiedä mitään yhtä suurta juhlafiiliksen pilaaja. Meinasin purskahtaa itkuun (ja tätä kirjoitaessani viimein purskahdin).
En tiedä mistä tunteeni kumpuavat, mutta tunnen oloni tällä hetkellä ihan vieraaksi. Minun on vaikea olla, tuntuu etten ole tarpeeksi "aikuinen" tai sosiaalisesti lahjakas tai ylimainkaan tarpeeksi lahjakas tähän yliopistoympäristöön. Tuntuu etten riitä. En omaksu uusia käsitteitä sanavaratooni. En tiedä oikeastaan mitä tarkoittaa diskurssi, paradigma, implisiittinen tekijä/lukija tai representaatio. Hyvä kun tiedän mikä on konteksti. Aikakausia ja tyylisuuntia on turha edes mainita, samase. Tieto ei todellakaan tartu enää päähäni. Minusta on tullut ns. oksennusopiskelija, joka ahmii helvetillisen määrän tietoa oksentaakseen sen tentissä ulos. Ja sen jälkeen seuraa autuaan unhoituksen vaihe.
Suurimman osan ajasta en siis ymmärrä mistä luennoitsijat puhuvat. Nyökyttelen vain ja esitän viisasta. Oikeasti olen ihan ulalla.
Muut osaavat kirjoittaa hienoja analyyseja lukemistaan romaaneista ja pukea ajatuksensa lennokkaiksi kokonaisuuksiksi (käyttäen niitä huippuhienoja termejä jotka minulle ovat aivan siansaksaa). Minusta tuntuu että osaan sanoa 3 eri änkytystavalla "Hauki saattaa olla kala. Ehkä"
Tunnen oloni täällä niiin tyhmäksi, naiiviksi ja yksinkertaiseksi. En uskalla avata suutani, koska sieltä yleensä putoilee ulos vain paskavitsejä tai jotain yhtä viisasta kuten "tykkäätsä perunasta?" Ajattelen liikaa mitä minun kuuluisi sanoa seuraaavaksi, en osaa olla rennosti.
Lauseita en usein saa edes loppuun asti, koska punastun ja hukkaan puheenvuoroni punaisen langan. Tuntuu, että olen tänne liian nuori. Monet ovat huomattavasti vanhempia kuin minä, joten heillä on tietenkin enemmän elämänkokemusta, kypsyyttä ja viisautta taskussa.
Aluksi opiskeluja koristi uutuudenviehätys, mutta nyt tuo vaaleanpunainen hattaraharso on alkanut repeillä. Olen väsynyt. En nuku hyvin. Stressaan. Panikoin. Ahdistaa niin raha-asiat, kuin tulevaisuuskin. Se, etten valmistu viidessä vuodessa ja millaisiin mittoihin opintolainat kasvavat. Pelottaa, etteivät opintopisteet riitä. Etten koskaan saa mitään kiinnostavaa sivuainetta (koska kasvatustiede nyt vain sattuu olemaan täyttä kuraa). Ihmissuhteet, sopeutuminen joukkoihin. Kaikki.
Lukuintoni on kadonnut, kirjoitusintoni on myös vähän hukassa. En saa luettua mitään loppuun asti, Monena aamuna olen toden teolla miettinyt onko tämä sittenkään minun juttuni, jaksanko lähteä yliopistolle. Luennoilla en jaksa keskittyä. Aamuisin en tiedä miten pukeutua. Stressan ihan kaikesta. Ahdistaa. Olen pahalla tuulella. Kiukuttelen. Kehitän ongelmia ongelmien perään. Ja tietenkin, paha olo saa jokaisen iloisen asian opiskelusta sammumaan tähti kerrallaan.
Älkää nyt ymmärtäkö väärin! Ryhmäläisissäni ei ole mitään vikaa, he ovat hienoja ihmisiä, jotka osaavat arvostaa erilaisuutta ja ovat äärettömän mukavia. Vika ei ole myöskään Turussa, tämä kaupunki tuntuu täysin kodilta! Nyt ongelmana on vain se, etten koe riittäväni näihin opiskeluihin ihmisenä. En pysty olemaan oma itseni (kuka se sitten lieneekin), koska koen olevani niin lapsellinen ja yksinkertainen fiksujen ihmisten joukossa. En osaa keskustella kenekään kanssa luontevasti, ilman että pieni ääni takaraivossani toteaa minun olevan idiootti.
En tiedä kuuluuko tämä vain normaaliin sopeutumisvaiheeseen, vai onko kyse jostain isommasta Toivottavasti tuntoni muuttuvat. Jos eivät, joudun ehkä miettimään uusiksi mitä haluan elämältä ja onko tämä(kään) sittenkään minun juttuni. Ajatus unelmani hylkäämisestä tuntuu todella pahalta, enkä halua luovuttaa, mutta en myöskään halua enää painia samojen sopeutumisongelmien kanssa, jotka ovat pilanneet monta vuotta elämästäni. Haluaisin viimein tuntea oloni luonnolliseksi ja hyväksi, se tosin vaatisi että hyväksyisin ensin itseni (kovin vaikeaa, kun et ole koskaan kokenut sopivasi mihinkään). Mutta...ehkäpä paikkani vain on olla se eksynyt?
torstai 25. syyskuuta 2014
Painajaisia, joita yksinäiset näkee unissaan.
Mulla on tietty painajainen. Se sama painajainen. Se palaa uniin vähintään kerran viikossa.
Sama painajainen on esiintynyt mun unissa jo vuoden verran. Toivon päässeeni eroon siitä, kun muutin Turkuun, mutta täälläkään se ei oo jättänyt rauhaan. Joten haluan puhua siitä. En ole ihminen, joka vaikenisi näistä asioista, en enää.
Aluksi kun näin tätä unta, en aamuisin edes muistanut koko unta. Olin herättyäni vaan kauhean ahdistunut. Tiesin nähneeni pahaa unta, mutta en muistanut millaista se uni oli.
Yleensä muistan uneni tosi selvästi, joten olin tosi ihmeissäni kun en nyt saanut yhtään muistikuvaa siitä unesta.
Yo-kirjoitusten aikaan aloin sitten muistamaan sen unen aamulla herättyänikin. Siinä unessa elän aluksi ihan tavallista elämää: olen sitten shoppailemassa, kotona, lomamatkalla, koulussa...
Yhtäkkiä tunnen, kuinka mun hampaat alkaa löystyä ja heilua suussa. Kun kokeilen kielellä, on hampaat vähällä pudota, osa on jo pudonnut. Tunnen myös, kuinka osa on murtumassa.
Menen peilin eteen. Ahdistaa, kun katson hampaita ja ne on ihan kauhean näköiset. Ikenet on vetäytyneet kokonaan, osa hampaista on lohjennut, murtumilla ja moni on jo lähtenyt. Sitten kokeilen kauhistuneena jotain hammasta ja se vaan putoaa pois. Kokeilen toista ja sekin putoaa. Menen paniikkiin, kaikki mun hampaat on aivan mätiä ja ne vaan putoaa itsekseen pois.
Joskus rauhotun tässä unessa. Ajattelen, että voin ottaa tekohampaat tai proteesit tai suojata murtuneet hampaat sellaisilla posliini(?)kuorilla. Viime aikoina isänikin on ollut siinä unessa. Isä sanoo, ettei ne kuoret auta, koska mun hampaani lahoaa sinne alle. Se sanoo myös, ettei ne tekarit toimi niinkuin omat hampaani, ne puristaa ja tuntuu väärältä.
Aina kun herään, oon ihan hiestä märkä. Joskus nukahdan uudestaan, mutta se unikin alkaa alusta tai jatkuu siitä, mihin se jäi.
Enkä osaa tarkkaan sanoa, miksi näen tuota samaa unta. Netissä luki, että kyseinen uni kertoisi stressistä ja ahdistuksesta, mutta en kylläkään koe tällä nimenomaisella hetkellä itteeni kovinkaan stressaantuneeksi, ehkä kuitenkin ahdistuneeksi.
Vähän tuntuu, että uni kuitenkin kertoo siitä, kuinka mä jatkuvasti piilotan osan itsestäni tietyn kuoren alle. Pelkään nykyisin antaa itsestäni kaikkea muille, uusille tuttavuuksille, koska oon kokenut niin paljon vääryyttä, satuttamista ja kipua.
Tuo uni saattaisi ehkä kuvastaa sitä, kuinka mä pikkuhiljaa välillä murenen mun naamion alle. Tuo mitä isä sanoi, se saattaa hyvinkin kuvastaa sitä, että vaikka vetäisinkin naamion kasvoilleni, se ei paranna sitä pahaa oloa mun sisälläni. Oikeastaan vaikka tässä heittelin vain teorioita ympäriinsä, taisin juuri osua asian juurille.
Isäni on viisas mies. Se on ennenkin sanonut mulle, että mä en voi parantaa ongelmiani tunkemalla niitä syvemmälle itseeni. Vaikka laittaisin ympärilleni paksumman suojamuurin, ongelmat jäisi kuitenkin sinne alle - ei ne katoa sieltä. Ne syö nakertaa piilottajaansa siellä, ne lahottaa mua sisältäpäin
Samalla toi uni kertonee siitä, etten mä voi paikata näitä virheitä ja puutoksia itseässni millään keinotekoisella. Mussa on joo puutoksia, isoja ohjelmointivirheitä, virheitä, heikkouksia - ne pitää vaan hyväksyä ja oppia elämään niiden kanssa. Pitää olla vähemmän perfektionisti. Jos suusta puuttuu hammas, voit laittaa siihen tekohampaan tilalle, mutta sä et voi feikata itsessäsi pidemmän päälle mitään piirettä. Feikattu piirre ei toimi samalla tavalla, kuin alkuperäinen - se ei tunnu samalta, se ei toimi samoin.
Jostain luin, että hampaidenputoamispainajaiset olisi jotain enneunia. Että sulta kuolee niin monta läheistä, kuin hammasta putoaa. Mitä keskemmällä ne putoavat hampaat on, sitä läheisempiä ne kuolevat ihmiset on. Nojaa, siinä tapauksessa allekirjoittaneelta varmaan kuolisi kaikki läheiset. :D Joten ei, en usko.
En mä tiedä, tuntuu että tää uni vaan kumpuaa mun alitajunnasta. Se yrittää kertoa, että mulla on vieläkin asioita työstämättä: piilotan asioita liikaa kuoreni alle, ja siellä ne pikkuhiljaa murentaa ulkokuorta, voimavaroja, jaksamista, onnea. On asioita, mitä en oo vielä tiedostanut, jotka murentaa sisältäpäin. Saa mut vetäytymään itseeni. Se saa mut usein todella ärtyneeksi ja ailahtelevaiseksi, Oirehtimaan.
Tavallaan, tuo uni myös kuvastaa sitä, että miten nään itseni. Millainen kuva mulla on itsestäni. Vaikka olen onnellisempi kuin pitkään aikaan, koen itseni rikkinäiseksi ja murtuneeksi niin sisältä kuin ulkoa. Mulla on syviä haavoja sisimmässäni, mitä on viimeaikoina revitty auki jatkuvasti. Mulla on arpia myös ympäri mun kehoa. Ne kummittelee, muistuttelee siitä, missä olen joskus ollut.
Mutta, jottei tämä nyt menis aivan masentavaksi, täytyy sanoa jotain positiivista. Kaikki arvet on paranemassa, ne sisäiset ja ulkoiset. Ne vaan vaatii aikaa kummatkin. Pitää olla vähemmän perfektionisti, antaa itselleni lupa kaatua välillä. Olla heikko, olla arvilla. Pitää päästää enemmän ihmisiä mun muurini läpi - vaikka siinä onkin se suuri riski, että muhun tulee sattumaan. Nyt puutokset tuntuu paremmilta, alan oppia arvostamaan niitä: ne on vähän niin kuin taisteluarpia, kertomus mun koettelemuksista. Voin kääntää ne siltikin vahvuudeksi.
Olin ennen hyvä puhumaan. Sitten kasvoin isoksi. Pitkään oon ollut parempi kirjoittamaan sen mitä tunnen. En löydä enää helposti sanoja, mutta kirjaimet löytyy aina niin kovin helposti.
Olen alkanut pelkäämään omaa ääntäni. Pelkään sitä, etten osaa pukea kaikkea sanoiksi. Monta vuotta olen huomannut, että olen alkanut takellella sanoissani. Oikeasti, en löydä sanoja ja sanat ei tule enää niin helposti ulos suusta. En muista miten ne pitää sanoa. En tiedä mistä sekin johtuu. Ennen niin iloinen ja sosiaalinen tyttö on muuttunut tosi varautuneeksi. Kun lyö lyötyä tarpeeksi kauan, sen nouseminen alkaa pikkuhiljaa muuttua hitaammaksi. Mutta kyllä se nousee, trust me. Se vaan kestää vähän kauemmin, koska itsensä preppaaminen muuttuu aina vähän vaikeammaksi. Mikään ei todista, ettei seuraavaa pudotusta tulisi heti ensi viikolla.
En kuvailisi itseeni sanalla ujo (musta tuntuu, että moni hyvä kaverikaan ei käyttäisi musta sitä sanaa). Olen vaan aluksi tosi...TOSI varautunut, mutta en kyllä haluaisi olla. Monesti olen kuullut että ensivaikutelma minusta ihmisenä on aluksi aivan erilainen, millainen olen lopulta. En tiedä sitten onko pelleilyni, äänekkyyteni ja vitsailuni tavallaan tapa piilottaa epävarmuuttani. Voi olla. En oikein tunne kaikkia mekanismeja toimintojeni takana, en ole kone.
Sen kylläkin tiedän, että olen monissa asioissa edelleen, monien nousujen jälkeen, todella epävarma; jos esimerkiski minulle tärkeä ihminen sanoo edes suutuspäissään minusta jotain ilkeää, en pysty enää luottamaan ihmiseen. Pelkään ihmissuhteissa yli kaiken sitä, että puhun liikaa itsestäni. Siis aivan järjettömän paljon. Lisäksi pelkään sitä, että teen jotain väärin ja karkoitan ihmiset luotani.
En näe useinkaan itseäni mitenkään erityisen kauniina tai viehättävänä verrattuna esimerkiksi moniin ystäviini. Mietin jatkuvasti miltä näytän ulospäin muille ihmisille. On tietysti päiviä ja viikkoja, jolloin tunnen oloni itsevarmaksi ja kauniiksi - eikä muiden mielipide kiinnosta murustakaan.
Lisäksi pidän itseäni hanakalana luonteena, liian ailahtelevaisena, liian takertuvana, liian itsekkäänä, liian epätoivoisena, liian pelleilevänä. Haluan jatkuvasti olla milloin laihempi, milloin lihaksikkaampi, milloin vähän muodokkaampi. Oman naisvartalon hyväsyminen sellaisenaan tulee olemaan elämäntehtäväni. (Vaikka ihailen siis naisellista, muodokasta vartaloa, en osaa hyväksyä sellaista itselleni.) Monet ihmettelevät miten aina ihastun kusipäihin, mutta ihminen hyväksyy vain sellaisen rakkauden, minkä arvoinen ajattelee olevansa.
Nyt riisuin naamioni edes hetkeksi kasvoilta vaikka tämä aihe nyt ailahtelikin yhtä paljon kuin mielialani. Päästin silti ihmisiä kuoreni alle.
Enkä häpeä sitä, että olen ollut heikko, tai sitä, että oon oikeasti tälläkin hetkellä murtumispisteessä. Se nyt vain on se, miten mieleni toimii. On aina toiminut. Vuoristorataa: epävarmuutta, liiallista itsevarmuutta, kipua, kivun kieltämistä, pettymyksiä, pohjalta ponnistaen korkealle. Ei vältämättä tuossa järjestyksessä.
On aika; aika parantaa haavat - kaikki järjestyy.
lauantai 6. syyskuuta 2014
Silloin tiesin syksyn tulleen
Kaikki on tuntuu olevan vähän vinossa, ja mun runovihkojen sivuille ilmestyy taas sanoja.
Huomasin lintujen kadonneen,
ja laulun loppuneen.
Silloin tiesin syksyn tulleen.
Sänkyni ammotti tyhjyyttä,
ja yöllä kirosin sen kylmyyttä.
Silloin tiesin syksyn tulleen.
Hikikarpalot katosivat kylmenevien aamujen tahdissa,
mulla oli kaulassa,
ainoa muistoni sinusta.
Silloin tiesin syksyn tulleen.
Sateen tanssia ikkunassa,
iltaisin pakenin tuulen vihaa kumarassa.
Silloin tiesin syksyn tulleen.
Teetä kynttilänvalossa,
lojuin lattialla kylmennyt kuppi kourassa,
maailmaa ja elämääni paossa.
Silloin tiesin syksyn tulleen.
Yöt hiilenmustia,
kadut lainehtivat tähtitaivaista.
Kaikkialla kaipausta.
Silloin tiesin syksyn tulleen.
Kukkasia enää kesämekossa,
joka nyt lojuu unohdettuna kaapissa.
Kaikki on hajalla.
Silloin tiesin syksyn tulleen.
Iltaisin parvekkeella kylmänväreitä,
kun ei paitasikaan enää lämmitä.
Mielessäni vain tämä hellittämätön ikävä.
Silloin, silloin tunsin syksyn tulleen.
sunnuntai 31. elokuuta 2014
Varjoja seinillä
Kun mua ahdistaa, pelkään kaikkea.
Pelkään pimeää.
Pelkään auringonlaskua. Pimeässä ahdistus tuntuu valtaavan koko huoneen.
Mä pelkään nukahtaa.
Pelkään, etten herää jos nukahdan.
Pelkään, että mut unohdetaan.
Pelkään liikkua.
Pelkään hengittää.
Pelkään peilikuvaani.
Pelkään yksinäisyyttä.
Pelkään, että kaikki hajoaa pieniksi paloiksi.
Pelkään, että tuun hulluksi.
Eniten mä pelkään, ettei ahdistus katoa.
Oon saanut olla onnellinen pitkään, monta pitkää viikkoa. Eilen illalla mä aloin tuntea sen vanhan ahdistuksen nousevan mun yksiön seinille. Se vaani mua, se irvaili seinillä. Sammutin valot, jotten näkisi sitä. Kieltäydyin vajoamasta ahdistuksen pauloihin.
Aamulla seinät oli tyhjät, paha olo oli poissa. Koko päivän kaikki meni hyvin. Mutta... Äsken ihan yhtäkkiä, mun rintaa alkoi puristaa tuttuun tapaan. Tunsin niin pahaa oloa, että kaiken tän onnellisuuden jälkeen tuntui niin kauhelta pettymykseltä ja tappiolta tuntee näin. Mutta mä tiedän, ettei tää kestä ikuisesti, koska tälle on syynsä (ja mulla on mahtavat apurit kannattelemassa mua pinnalla).
Vaikka olis onnellinen, täytyy välillä realisoida kaikki ympärillä tapahtunut. Ja mä realisoin, jotta voin jatkaa huomenna hymyssä suin. Rakkaus sattuu. Se sattuu niin pirusti. Varsinkin jos se on yksin, varsinkin jos se ei saa vastakaikua, varsinkin jos toinen ei tiedä. Varsinkin, jos et voi kertoa. Varsinkin, kun sä tiedät että toinen ei pysty muuttumaan. Varsinkin, kun sä tiedät ettei se rakkaus oo sulle hyväksi. Varsinkin, kun sä silti niin haluisit kaiken toimivan. Mun pitäis unohtaa - pää sanoo unohda ja sydän sanoo rakasta.
Mä oon yrittänyt unohtaa monta kertaa. Oon säätänyt muiden kanssa, jotta unohtaisin. Mutta mä en unohda, en pysty. Jokainen kerta kun oon lähellä päästä eteenpäin, se ihminen palaa mun luokseni - soittaa, pyytää tapaamista, antaa ymmärtää että kaikki on muuttunut, mutta ei ole - ja taas oon samassa pisteessä. Se piste muuttuu kuopaksi sitten, kun toinen päättää lähtee uusiin seikkailuihin. Pieni piiri kiertää vaan ja kumpakin tietää sen.
"You better shape up 'cause I need a man,
and my heart is set on you.
You better shape up, you better understand.
To my heart I must be true
nothing left, nothing left for me to do.
You're the one that I want.
You are the one I want."
Mutta tänään, mä oon realisoinut tilanteen. Huomenna mä aion ensimmäisenä asiana hymyillä. Aion muistaa kaiken hyvän mitä mulla on: upea kaupunki, meri, mun upeat ystävät (kiitos Emilia kun kuuntelit ♥).
Ja mä tiedän, että pikkuhiljaa mä unohdan, pikkuhiljaa musta tulee niin vahva, etten mä rakasta näin onnettomasti enää. Pikkuhiljaa opin sanomaan:
"Ei, mä en halua nähdä sua enää. En sun toispuoleista hymyä, en sun sinisiä silmiä. En suostu haistamaan sun puhtaiden paitojesi tuoksua, en suostu kuuntelemaan sun vitsejä, jotka saa mut raivon partaalle. En suostu kertaakaan tupakalle sun kanssas. En suostu istumaan sun autoosi. En suostu vastaamaan sulle enää öisin kun soitat mulle humalassa, en suostu katsomaan sun lähettämiä kuvia tai videoita. En suostu itkemään kun ignooraat mun viestini. En suostu nauramaan, kun heität kiusoittelevan vitsin. En päästä sua enää mun sängylle istumaan. En anna sun koskea mua. En suostu uskomaan, että sä voisit muuttua. Sä et voi. Enkä mä voi enää jatkaa tätä pientä piiriä."
Vielä joku päivä....
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)