#TAHDOIMME!

Jälkipuinti tasa-arvoisen avioliittolain takana käy kuumana facebookissa ja muuallakin somessa. Nyt on kyllä aivan pakko pistää myös oma pikku lusikkani tähän avioliitolakisoppaan, en vain kykene enää olemaan hiljaa. Saattaapi olla, että sohin nyt kepillä muurahaispesää ja joku vetää vuosisadan raivarit, mutta sittenpähän on niin.

"Homous on vaan niin epäluonnollista."
Ihan yhtä luonnollista kuin heterous. Synnynnäistä, eikä siihen voi itse vaikuttaa. Mitäpä jos tässä sitten ruvettaisiin luokittelemaan heteroutta sairaudeksi? Rakkaus kuuluu kaikille, ja myös eläinten keskuudessa ilmenee itseasiassa samansukupuolisia pareja. Voiko jokin olla luonnotonta jos sitä itseasiassa ilmenee itse luonnossa - ilman ihmisen minkäänlaista vaikutusta?

"Tasa-arvoisesta avioliittolaista on seuraavana varmaan se, että ihmisen ja eläimen avioliitto hyväksytään"
Anteeksi mitäh? Se, että verrataan kahden, samaa sukupuolta olevan ihmisen avioliittoa ihmisen ja eläimen väliseen avioliittoon, on - anteeksi nyt vain - saatanan absurdi. Mitä eläimellistä on kahden ihmisen välisessä rakkaudessa? Olkootkin, että ovat samaa sukupuolta - rakkaus ei ole vain fyysistä. Ei se rakkaus eroa heterorakkaudesta juurikaan millään tavalla. Samalla tavalla siinä luotetaan toiseeen, hyväksytään toinen virheineen ja halutaan jakaa koko maailma sen toisen kanssa.

"Nokun raamatussa sanotaan, että avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto."
Kyseinen kirja on sen reilut 2000 vuotta vanha. Maailma on kerennyt muuttua tässä ajassa ehkä ihan hiiren verran vain, ja jos ihan viralliksi mennään, niin sieltä ei sovelleta paljon muutakaan enää nykypäivän elämään. Aletaan sitten hakkaamaan vaimojakin, kun raamattu kerta niin sanoo... Eihän keskiajan lääketiedettäkään voi enää oikein soveltaa nykyaikaan. Anteeksi jos joku veti melonit nenään tuosta.

"Kohta varmaan työpaikoillekin tulee joku homokiintiö."
Aika moni kadulla vastaantuleva ihminen on itseassa seksuaalivähemmistöjen edustaja. Mitäs siitä, jos työpaikallasi on joku vähemmistöä edustava? Ihan yhtä hyvin se hommansa hoitaa ja ihminen se on - siinä missä sinäkin. Sekin röyhtäilee ja piereskelee. Pelkäätkö kenties sinä pieni ihminen homouden tarttuvan hengitysilmasta? Siinä tapauksessa suosittelen ehdottomasti ammattiauttajan apua ja pientä seksuaalisuutesi itsetutkiskelua.

"Parisuhteen rekisteröinti homopareille riittää."
Voit rekisteröidä autosi, kissasi ja koirasi. Mutta rakkautta tai parisuhdetta, sitä ei pitäisi joutua rekisteröimään. Emmehän me heterotkaan joudu. Saamme mennä kirkkoon tai maistraattiin sanomaan "Tahdon" sille rakastallemme ihmiselle. Miksi ihmeessä meillä olisi oikeus evätä se sama joltain toisen suuntautumisen edustajalta? Eikös siinä ole pieni ristiriitä? Kysytäänpäs homopareilta riittääkö se heille? Mitä se sinun persettäsi kutittaa, jos Liisa ja Marja saavat ottaa saman sukunimen ja mennä maistraatissa naimisiin. Onko se sinulta, avioliittolain vastustaja, jollain tapaa pois?

"Sateenkaariperhe on sille lapselle vahingoksi!"
Ai. Lapselle on vahingoksi, kun sillä on kaksi vahempaa? Kaksi rakastavaa huoltajaa? Vai tarkoitiko, että lapselle on vahingoksi, jos se adoptoidaan homo- tai lesboparin toimesta?  Se, että lapsi asuu alkoholistiäidin kanssa tai lastenkodissa sitten edistää lapsen hyvinvointia vai? En näe yhtäkään syytä, miten sateenkariperhe voi vahingoittaa lasta. Se opettaa lapsen arvostamaan kaikenlaisia perheitä. Se antaa lapselle turvapaikan, jossa hän voi elää lapsuuttaan rauhassa. Se on perhe - perhe siinä missä perinteinen suomalainen ydinperhe.
Väitteet, joissa väitetään näiden sateenkaariperheiden lasten tulevan koulukiusatuiksi, on myös mielestäni aika naurettva. Eikös ole vanhempien tehtävä opettaa omalle pienelle nyytilleen se, että kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita - oli niillä sitten hörökorvat tai kaksi isää.

"Voitaisiinko keskittyä vähän tärkeimpiin asioihin?"
Tasa-arvoko ei ole tärkeää? Samojen oikeuksien ajaminen kaikille on ajan haaskausta? Onko siis mielekkäämpää syrjiä tiettyjä ihmisryhmiä ja esittää kaiken olevan täysin ok? Minusta muutos lähtee siitä, että ensin tarjotaan kaikille samat oikeudet. Tasa-arvo ja tyytyväisyys kasvavat, eikä tarvitse vaivata päätään mellakoilla ja mielenosoituksilla. Nuorilta katoavat paineet edustaa jotain tiettyä suuntautumista, koska yhteiskunta voi viimein viestiä kummankin suuntautumisen olevan ok. Yhteiskunta myös mahdollistaa viimeinkin sen, ettei rakkautesi vie sinulta oikeutta saada samoja juridisia oikeuksia, kuin heteroilla. Sekö ei ole tärkeää? Muuta Afganistaniin sitten.

"Nokun ei vaan voi!"
Kohtapa voi!

Ihan oikeasti. Tämä laki ole riistämässä heteroiden oikeutta mennä naimisiin, vaan ainoastaan sallimassa samansukupuolisten avioliiton. Tästä ei seuraa kolmatta maailmansotaa (ellemme nyt välttämättä vedä tykkejä nenäämme).Tästä seuraa vain se, että toisiaan rakastavat mies- ja naisparit pääsevät viimein sanomaan toisilleen "Tahdon".

Kaivakaamme päämme sieltä pensaasta ja käyttäkäämme aivojamme niin, kuin niitä on tarkoitettu.

Ja kyllä. Olen kristitty ja hetero.
Tasa-arvoinen avioliittolaki ei kutita minun persettäni negatiivisesti tai ole minulta millään tapaa pois. Minä haluan, että jokaisella lesbo- ja homoparilla olisi samat oikeudet kuin minullakin. Sitä kutsutaan edistykseksi, inhimillisyydeksi ja tasa-arvoksi. Tervetuloa 2010-luvulle.

Mielipiteitä on monia, ymmärrän sen. Ei ole silti oikein kieltää toisilta jotain vedoten vanhoihin tai ahdasmielisiin uskomuksiin - varsinkaan tässä nopeasti muuttuvassa ja globalisoituvassa maailmassa. Jos vedit herneet nenääsi blogikirjoituksestani, ole hyvä ja mene tekemään niistä hernekeittoa, tähän valittaminen ei asiaa muuksi muuta.

Lankatesti - voitko luottaa silmiisi?

Ota kahta värikästä lankaa. Laita ensimmäisestä langasta pöydälle sellainen rinkula, jonka arvioisit vastaavan vyötärösi kokoa. Sen jälkeen tee samasta langasta rinkula, jonka arvioisit vastaavan esimerkiksi reitesi kokoa. 
Nyt voit pyytää jotakuta, tai tietenkin voit mitata itsekin, toisen värisellä langalla minkä kokoinen vyötärösi ja retesi oikeasti on. Laita jälkimmäinen lanka arvioimasi lankarinkulan sisään renkaaksi.

Mitä näet? Arvioitko itsesi suuremmaksi, kuin oikeasti olet?

Vaikka vääristynyt kehonkuva liitetään yleensä vain syömishäiriöön, tulee itseasiassa hyvin monelta terveenkin kehonkuvan omaavalta tässä testissä aivan vääristynyt tulos. Mitä se meistä kertoo? Sen, että näemme itsemme aivan väärällä tavalla - harmittavan usein juuri suurempana kuin oikeasti olemme.

Itse jaksan aina järkyttyä uudestaan ja uudestaan omaista tuloksistani. Tällä kertaa testin tehdessäni tulin ennen kaikkea surulliseksi. Surulliseksi sen takia, etten voi enää sulkea silmiäni tilanteelta, johon olen taas kerran päätynyt.
Arvioin reiteni olevan jopa vyötäröäni oikeaa mittaa suurempi. Meinasin purskahtaa itkuun. Niin väärin, että silmäni pettävät minut näin.
En siltikään koskaan testin jälkeen osaa nähdä itseäni sen terveemmin, mutta osaan nähdä muut vähän terveemmin - se ei siis ole mikään ihmelääke. Mutta se on kyllä ehdottoman hyvä keino tajuta miten pielessä oletukseni ovat. Se on hyvä keino tajuta, kuinka sairas oma mieli on.
Sen jälkeen kaikki eivät ole enää niin jumalallisen kauniita ja pieniä verrattuna minuun. En ole enää muukalainen. Olen enemmän samalla linjalla. "Olen jonkun noista kokoinen, en olekaan sumopainija".Turhauttavinta vain on se, etten voi luottaa silmiini.

Oikeastaan...tällä hetkellä en voi luottaa edes annoskokoihini ja vielä vähemmän peilikuvaani.  En voi luottaa itseeni siinä, etten mene lenkille kolmesti päivässä. En, vaikka niin väitin itseni. Se johti vain siihen, että sairastuin syömishäiriöön uudelleen ja kynnin pohjamutia. Päällisin puolin olin energinen ja onnellinen, sisäisesti tunsin oloni surkeaksi ja hyödyttömäksi. Ihmiset näkivät minun syövän normaalisti koulussa ja herkuttelevan silloin tälläöin, mutta se oli oikestaan ainoa päivän lämpimistä aterioistani. Herkut hyvitettiin jokaista kaloria myöten liikunnalla. Kouluruoankin söin vain pitääkseni kulissit pystyssä ja senkin skippasin aina kun oli mahdollisuus. Eikä kukaan nähnyt syyllisiä ajatuksia, joita ruoka minulle toi. Kukaan ei nähnyt, kuinka heitin ruokaa roskiin tai piilottelin sitä. Kukaan ei nähnyt itkujani kotini suojassa. Kukaan ei nähnyt, miten luulin ihmisten nkatsovat miten paljon söin tai arvostelevan vartaloani. Miten heikko ja sairas minusta oli tullut. Ainoan ilon toi vaatteiden lösytyminen, enkä osannut nähdä varoitusmerkkejä, vaikka ne tanssivat edessäni pilkallisesti.

Suojatakseni itseäni, kehittelin valheiden verkon, jonka sisään en päästänyt ketään. Mutta lopulta sotkeuduin omiin valheisiini, niin että oli pakko kohdata totuus. Kadulla kävellessä tunsin sydämen jättävän lyönnin väliin ja silmissäni sumeni. Ensimmäinen hetki, kun ajattelin tässä olevan jotain mätää. Siitäkin jatkoin, kunnes reiteni kipeytyi niin, että en painon varaaminen yhdelle jalalle toi punaiset kipinät silmiini. Liikunta ei ollut hauskaa, se oli pakkopullaa, joka toi oksennuksen kurkkuun. 14 tuntia viikossa vähintään kovatempoista sykkimistä sykkimisen päälle. Valehtelin kaikille - jopa itselleni liikuntamääristä.Spinningiä, bodya, body intervallia, pyöräilyä, jumppailua kotona... Luennoilla laskin sekunteja siihen, että pääsisin syömään tai sitten jumppaan. Kaiken sen takana laskin vain minuutteja siihen, että pääsisin lyhistymään suihkun lattialle ja itkemään kun en jaksanut mitään ja pääni oli ihan sumussa. Liikunnasta ja kaloreista oli tullut taas kaikki - kaiken vapaa-aikani käytin vain kaloreiden hyvittämiseen ja ajatuksiin ruoasta.

Syömishäiriö ei näkynyt vielä ulospäin, mutta se oli taas tiukentanut otettaan minusta niin, että halusin apua. Tajusin, että ajatukseni olivat liiaksi hämärtyneet äänestä, joka väitti minun olevan kuvottava, oksettava, lihava, ruma ja turha ihrakasa. Viikon ruoka- ja liikuntapäiväkirjan pitämisen jälkeen se iski vasten kasvojani, kuin nyrkki: olin taas sairastunut. Ymmärsin syömisten ja liikuntani järjettömyyden. Ja tajusin, etten pärjäisi enää yksin. Pelkäsin päätyväni siihen samaan jamaan, missä olin 2013 keväällä. Heikko ja kuihtunut...elämäniloni oli jo kadonnut.

Maanantaina alkoi piiiitkä matkani kohta uutta paranemista. Tiedän pystyväni tähän, koska tein tämän jo kerran, mutta jätin sen kesken. Tällä kertaa aion viedä sen loppuun asti. Haluan pystyä sanomaan joku päivä "minä tein sen". Suhtautua itseeni ja ruokaan niin kuin muut. Nauttia elämästä. Hankkia lapsia. Täyttää unelmani. Haluan hyväksyä ruoan polttoaineena, ei paholaisena. Haluan oppia liikkumaan liikkumisen ilosta ja terveyden edistämisestä - ei pakosta.

Minä pystyn tähän - läheisteni tuella.

Syömishäiriö ei aina näy päällepäin. Se on pään sisällä. Se on muille näkymätön peikko olkapäällä, joka saa sinut taipumaan jokaiseen sairaaseen tahtoonsa. Se orjuuttaa, kiduttaa ja satuttaa samalla ollen kuitenkin paras ystäväsi. Sille ei riitä mikään. Ei mikään liikunta, ei mikään vaatekoko. Koskaan et ole tarpeeksi laiha, tarpeeksi pieni, tarpeeksi luiseva. Tarpeeksi kaunis tai tarpeeksi mitään. Se saa sinut tekemään kaikkea sairasta laihtumisen eteen. Kaikki vaarat hämärtyvät. Kaikki varoitukset kaikuvat kuuroille korville. "Ei sinulle kuitenkaan koskaan käy mitään pahaa." 
Sairaus varastaa identiteettisi ja ottaa sen omakseen. Sinusta tulee joku muu: ärtynyt, ruokaa välttelevä, omissa oloissaan viihtyvä, ahdistunut, onneton.... 
Etkä usko varoituksia edes silloin, kun rytmihäiriöt alkavat häiritä elämääsi ja luihisi sattuu jokainen liikunta mitä harrastat. Tai kun syöt kaiken kaapeistasi kerralla. Tai kun jokainen suupala pitää oksentaa ulos siihen asti, kunnes veri sotkee vessanpöntön reunat ja vielä senkin jälkeen. Ei edes silloin, kun palelet jakuvasti ja valkoinen untuvakarvoitus valtaa selkäsi. Ei aina edes silloin, kun istut letkuissa osastolla ja mität mitä ihmettä teet siellä. Ei edes silloin, kun jokainen luusi törröttää kuin naula seinästä. Ei edes silloin, kun se vie hengen. 
Syömishäiriö ei ole ihannoinnin tai leikin aihe tai laihdutuskeino. Se tappaa.
Hae apua, jos eksyit tekstiini toiveenasi löytää laihdutuskeinoja.

"Mulla menee ihan helvetin hyvin!"

Hmmm...

   

Niin. Eipä taida mennä.

Että miten meni näin omasta mielestä?

Tämä ihan vaan näin omaksi motivaatioksi ja ongelman olemassaolon myöntämiseksi.
Olen ylpeä itsestäni, kun tajusin hakea apua tarpeeksi aikaisin, ennen kuin tuli hyppy jyrkänteeltä.
 Parantumisessa on onnistuttu jo kerran, pystyn siihen uudestaankin.

Wish me luck.

Where the words fail, music speaks

Olen musiikkiriippuvainen. Musiikkiholisti. Musiikkinisti. Kuuntelen musiikkia aina kun siihen on mahdollisuus (ja silloinkin kun siihen ei ole oikein kunnollista mahdollisuuttakaan): aamulla aamutoimia rytmittämässä, bussimatkalla, kotimatkalla, urheillessa, kotona hengaillessa, kaupassa, nukkumaan mennessä, joskus jopa nukkuessani. Vapaa-ajastani kulutan paljon aikaa uuden musiikin löytämiseen ja vanhan kanssa fiilistelyyn. Viimeisen vuoden olen omistanut Spotify premiumin, ihan vain jotta musiikin kuunteleminen (ja etsiminen) tulisi mahdollisimman miellyttäväksi kokemukseksi (ja jotta puhelimen muistiin mahtuisi muutakin kuin kappaleita...). Uudet julkaisut ja soittolistat ovat keinoni hemmotella itseäni.

Musiikkissa en niinkään kuuntele mitään bändiä. Kuuntelen biisejä joko niiden rytmin tai sanoitusten takia. Mieluiten kummankin. On tietysti muutama bändi, joiden biisit eivät koskaan petä ja he onnistuvat aina ja jatkuvasti yllättämään minut positiivisesti uudella tuotannollaan. Mutta pääasiassa en ole minkään bändin fanityttö (kyllä, meitä on olemassa).

Musiikkigenreistäkään en kuuntele mitään tiettyä. Kuuntelen kaikkea vähän kaikkea riippuen päivästä ja mielialasta: klassista, 1900-luvun alkupuolen jazzia, indierockia, elektropoppia, housea, (alternative)rockia you name it.

Mikä sitten tekee biisistä hyvän? Kuten aiemmin sanoin, biisissä pitää olla mielenkiintoinen tai tarttuva rytmi tai melodia, joka saa ihokarvat pystyyn tai värisyttää selkäpiitä. Tai muuten vain herättää edes jotain tunteita. Siinä pitää olla osuvat, fiksut tai mieleenpainuvat sanat. Biisiin ei myöskään pidä tylsistyä liian nopeasti, joten siis biibissä pitää olla muutakin kuin Oh my gosh, look at her butt. Oh my gosh, look at her butt. Oh my gosh, look at her butt. If you know what I mean.

Pieni läpileikkaus suosikkikappaleisiini 
(haastan sinut testaamaan edes jotain näistä): 

Tämä oli yllättävän vaikea! liikaa biisejä, mistä pidän äärettömän paljon.

Biisi, joka nostaa ihokarvat pystyyn
Mumford & Sons - White blank page


+joka on äärettömän tunnelmallinen ja sopii hetkeen kuin hetkeen
Benny Goodman - Goodbye (1939)


Biisi, jossa on loistavat sanat (ja kaikki muukin)
Bipolar Sunshine - Love more worry less



Biisi, jota kuuntelen lenkillä
New Pornographers - The champions of red wine
Sigma - Nobody to love

Two Doors Cinema Club - What you know toimii myös erinomaisesti!

Biisi, jota kuuntelin kesän roadtripeillä
Bryce Vine - Sour patch kids

Biisi, jota fiilistelen muuten vain
CHVRCHES - The mother we shared

Biisi, jota kuuntelen surullisena
U2 - One

Ed Sheeran - Give me love

Biisi, jota kuuntelen sydänsuruissa
MØ - Never Wanna know

The Neighbourhood - Sweather weather
Olly Murs - Loud & Clear JA EHDOTTOMASTI saman esittäjän Don't say goodbye, mutta tämä kohta pursuaa jo liitoksistaan.


Biisi, joka saa minut itkemään (joka kerta)
Coldplay - Fix you


Biisi, jota kuuntelen vihaisena
A Day to Remember - Sticks & Bricks


Biisi, joka saa minut iloiseksi
Wild Cub - Thunder Clatter

1975 - Chocolate

Biisi, jolla saan rauhallisen kotiviikonlopun hyvin alkuun
Iisa - Perjantai


Biisi, joka saa oloni vahvaksi
Yuna - Rescue

Biisi, jossa on osuvat sanat
Susanne Sundfør - Fade Away


Biisi, jota ehkä vähän häpeän fanittaa ja jota kuuntelen usein kynttilänvalossa.
Sama biisi tuo mieleen hirmuisesti lapsuusmuistoja erityisesti pyhäpäivistä.
Kuuntelen tätä myös surullisena. Ja iloisena. Ja jouluna. Ja vappuna. Ja juhannuksena. Ja. Ja. Ja.
Sarah Brightman & Andrea Bocelli -Time to Say Goodbye


Biisi, johon EN KOSKAAN kyllästy
Mumford & Sons - I will wait


Myös Coldplayn Viva la Vida, Fix you & The Scientist
NIIN JA One Republic - Secrets

Viimeisin löytöni
Janet Devlin - Hide & Seek   

Mitkä ovat teidän suosikkibiisejänne, joihin ette koskaan kyllästy? Onko teillä lempibändejä? Kuunteletteko musiikissa rytmiä vai sanoitusta?

Ihanan kamalaa sinkkuelämää

Kerran olen seurustellut. Kerran tai ehkä toisenkin myönnän rakastaneeni, monen monta kertaa ihastuneeni. Kerran olen luottanut, kerran olen itseni täysin antanut. Niin monta kertaa siipeeni saanut, niin monta kiveä kääntänyt. Mutta ei ole ensirakkauden voittanutta. Vai onko?

Kun mietin oman asuntoni pimeyksissä nuorta rakkautta,  mieleeni ei tule niitä perinteisiä kliseitä villistä ja hauraasta nuoresta rakkaudesta, jota ei tule kuitenkaan ottaa todesta. En usko siihen, että vain aikuinen voi rakastaa toista aikuista. Uskon vakaasti siihen, ettei rakkaudella ole ikärajaa, sitä vain on montaa muotoa. Itse olen rakastanut ensimmäisen kerran 15-vuotiaana, eikä se ollut yhtään sen vähemmän rakkautta kuin mikään muukaan. Se oli sitä, koska minusta tuntui siltä, etten voi elää ilman toista ihmistä. Ilman sitä toista, minusta tuntui etten saanut henkeä ja että elämäni oli merkityksetöntä. Vasta reilu vuosi tuon eron jälkeen aloin nähdä valoa.

Rakkaus. Täydellistä luottamusta. Täydellistä antautumista toiselle. Antamista, saamista rehellisessä tasapainossa. Toisen kokonaisvaltaista hyväksyntää kaikkine pienine virheineen. Ja miten hirmuisesti minä sitä kaipaan.

Kolme vuotta olen heilunut sinkkuna ja vasta nyt olen itselleni suonut ja myöntänyt luvan olla vapaa ja nauttia tästä. Siitä, etten ole kenellekkään vastuussa ja saan nauttia kaikista vapauksista ilman velvollisuutta. Olen minä aiemminkin "antanut" luvan. Väittänyt siis nauttivani siitä, ettei ole ketään jolle kuuluisin. Samalla olen kuitenkin kuumeisesti yrityänyt jotain korviketta rinnalleni paikkaamaan tyhjyyttä. En ole tajunnut sitä, että on muitakin tapoja täyttää tyhjyys.

Ehkä tämä tyytymättömyys sinkkuuteen kumpuaa siitä, miten ihanaa ja vahvaa rakkaustarinaa olen itse todistanut. Ehkä se on asettanut minulle paineita Sen oikean löytämisestä aikaisin.
Vanhempani ovat olleet 31 vuotta yhdessä, joista 23 vuotta naimisissa, he tapasivat kun äitini oli 18 ja isäni 17. Enkä oikeastaan muista vanhempieni koskaan riidelleen. Meillä vain jaetaan mielipiteitä ja kinastellaan toisinaan, mutta koskaan en ole joutunut lapsuudessani keskelle riitoja. Siitä teille epäilijöille nuorta haurasta rakkautta, jota ei tule ottaa tosissaan.

Kun esikuvana on noin vahva rakkaus, miten sitä osaisi itse olla haluamatta yhtään vähempää? Miten voisi ajatella nauttivansa elämästään yksin, kun näkee miten onnellisia vanhempani ovat yhdessä.

Vasta nyt olen tajunnut, että vaikka vahempani ovat olleet minusta ikuisuuden yhdessä, ei minun tarvitse tietoisesti etsiä samanlaista kohtaloa ollakseni onnellinen. Ei minun tarvitse etsiä miestä määrittämään arvoani. Olen jopa tyytyväinen siihenkin ajatukseen, että joskus vain adoptoisin sen ihanan kiinalaistytön ja hankkisin koiran. Jos niin on tarkoitettu, niin tulee tapahtumaan. En minä enää jaksa tai aio kääntää jokaista kiveä tai oksaa löytääkseni Sitä oikeaa. Etsikööt hän minut, sillä välin aion ottaa jokaisesta vapauden hetkestä kiinni.

Lasit tekee naisen

Viimein! Monen viikon odotteluiden ja silmälasimääräysreseptitaisteluiden jälkeen, ne ovat viimein kotona! Tässä siis se kiva pikku juttu, josta puhuin aikaisemmassa postauksessani. Kuinka paljon tekevätkään uudet lasit, kuinka paljon niiden kanssa muuttuu olemus ja itsevarmuuden määrä!

Itse en oikein välitä piilareista, mielestäni olen enemmän silmälasikasvo ja ilman laseja kasvoistani puuttuu jotain. Tosin taustalla voi olla sekin, että olen pitänyt laseja 8-vuotiaasta lähtien, kokonaiset 11 vuotta. Ehkä siinä ehtii jo tottumaan silmälaseihin jos toisiinkin. Yhteensä minulla on ollut 8 lasit, nämä ovat 9. Samalla nämä ovat jo toiset tänä vuonna ostamani, mutta toisaalta laseja ei ole koskaan liikaa, eikä näitä ollut hinnalla pilattu. Sitä paitsi en koskaan tykästynyt edellisiin täysin samalla tavalla, kuin esimerkiksi vihreisiin Marc by Marc Jacobsin rakkauspokiini. 

Puhuin joskus siitä identiteetistä, nyt se taitaa olla ainakin ulkoisesti juuri sellainen, kuin haluan. Oikeanlaiset pokat täydentävät ilmeen ja tuovat sitä kauan kaivattua itsevarmuutta. Peilikuva näyttää nyt siltä, millaiseksi sen tunnen sisältä (vaikea selittää, mutta muut silmälasifriikit tajuavat). Olen enemmän kuin tyytyväinen näihin Favopticilta tilattuihin rakkauksiini. (Ja toimituskin tuli noin viikossa tilauksesta, ei yhtään huono!) 

"I can't think without my glasses." 

- Vivienne Westwood

 Hyvää ja ihanaista viikkoa, minä ainakin aion hymyillä sen läpi ♥

Lunta tupaan ja paskaa tuulettimeen

Jos asiat voivat mennä pieleen, niin tällä viikolla ne ovat kyllä menneet. Paskan tuurin kohdalla sanakirjassa on kuva tästä viikosta. Paikoin olen ollut aivan varma, että joku korkeampi voima - jos sellainen on - on vain heitellyt omaan elämään tylsistyneenä pökäleitä tuulettimeeni. Olen myös pohtinut olenko entisessä elämässäni ollut joku mafiapomo.... Niin, mitäpä tämä viikko on sitten pitänyt sisällään?

Viikohan alkoi huonosti nukutulla yöllä. Unta oli saatu niinkin paljon kuin abauttiarallaa pyöriäiset nolla tuntia. Sen takia - ymmärrettävästi - saatoin hiukan olla hitaanlainen aamuhommissa ja ssiksi auttamattomasti myöhässä pyörävarastoon päästyäni. Vaikka poljin kuin tuulispää, ei siitä ollut apua - ketjut päättävät luovuttaa Tuomiokirkon kohdalla. Ei, en enää ehdi millään luennolle. Koska olen vähän nynnerö ja pelkään vihaisia lehtoreita, lähden luovuttaneena talsimaan kohti Sirkkalaa. Silloin se iskee. Silmänräpäyksessä - jälkihiki. Jotain hien määrästä kertokoot se, että selkäni on märkä vielä tunninkin päästä. Deodorantista huolimatta haju on karmiva ja olen suhteellisen varma tappavani jonkun hajusta, joten piiloudun Sirkkalan vessaan. Jään odottamaan pelastavaa Emiliaa ja dödökuljetusta. Niin kuin tämä ei yhdelle päivälle riittäisi, ennen  Lyriikan analyysiä iskee ihan JÄRRRRRRRKYTTÄVÄ mahakipu. Tajuan luennon aluksi, etten todellakaan pysty istumaan kahta tuntia paikoillani, joten on PAKKO lähteä kotiin. Luentosaalis 0/2. Kotimatka taittuu itsekorjaamalla polkupyörällä, mutta joudun ajamaan todella varovaisesti. Joku lounaalle suuntaava työporukka kävelee keskellä pyöräkaistaa (ihanaa) ja kierrän heidät ärsyyntyneenä. Kuitenkin joku keski-ikäinen kalju mies vetää ohituksesta ja tuskaisesta ilmeestäni melonit nenään ja huutaa perään: "Niin murjota vaan saatana, vittu mitä ihmisiä. Niin just, sinä siinä, polje vaan pakoon helvetti."

Tiistaina aamulla sain jonkun ylitsevuotavan itsevarmuuden kohtauksen ja luulen olevani joku ihmeen McGywer. Yritin siis omatoimisesti korjata ilkivallan takia hajonneet ketjut. Joo hienostihan se sujui, kunnes tuli kokoamisosuus. Vaihteet ovat vääntyneet löysätyn takarenkaan takia, eivätkä mene paikalleen. Eivät mene. Vannon, että yritin yli tunnin. Iskäkin voi vannoa, koska häiritsin sen työntekoa taas vollottamalla aikuismaisesti puhelimeen. (Olen aika kova vollottamaan, jos joku asia ei oikein onnistu reilun tunnin yrittämisen jälkeen.) Noh, urheiluhullu-minä kuoli hitaasti sisälläni ja jouduin tyytymään bussiin, mutta vannoutuneena kortinvinguttaja saankin kokea järkytyksen: Patterinhaan pankkiautomaatti on kadonnut. Vitutuskäyrät nousevat taivaallisiin lukemiin, mutta päätän ostaa puhelimella mobiililipun (joka maksaa siis 20 senttiä enemmän kuin normilippu, huhhu!) Tietenkään en osaa leimata sitä, eikä bussikuskillakaan ole sen parempaa aavistusta. Hetken nolottavien heilautteluyritysten jälkeen, kuski luovuttaa ja päästää minut säälistä kyytiin. Lähetän äidilleni viestin, jossa totesin olevani 30 ikävuoteen päästyäni niin sitkeä, että minusta tulee luodinkestävä.
Myöhemmin iltapäivällä, luennon jälkeen iskee kauhean huono olo ja meinaan pökertyä kadulle. Silmissä pimenee ja sydän hakkaa ihan hulluna. Huono olo kestää kehonhuollon ja jumppaan asti. Vasta illalla kotiin päästyä se tietenkin sitten hellittää kokonaan.

Perjantai alkaa hyvin, mutta petyn kun Emilia ei pääsekään kanssani syömään. Yksin menen mussuttamaan ja aikuismaisena murjottamaan kevätkääryleiden äärelle ja pohdin elämäni tarkoitusta. Sieltä suuntaan polkemaan. Spinningin jälkeen en jaksa enää kehonhuoltoa ja otan bussin kotiin. Ajattelen piristyväni päätöksestä, mutta rauhallisen koti-illan sijaan kuuntelen suuttuneena naapureiden elämöintiä: tavaroiden paiskomista, kiroilua, kitaran rämpyttämistä, juhlia ja riitelyä. Ihan oma Patterinhaan tosielämän dokumenttini. Eikö näistä naapureista voisi päästä jo eroon?

Lauantaina ajattelin pitäväni oikein kivan päivän venyttelyiden parissa.  Keksin käydä ensin kirjastossa palauttamassa lainani (kotimaisen kirjallisuuden opiskelija joutuu lukemaan ihan kivasti). Tietenkin vesipullo aukeaa kassissa ja neljä runokirjaa kastuu aivan likomäräksi.  Palaan häntä koipien välissä, sakkomaksujen kuvat silmissäni kuivattelemaan kirjoja kotiin. Yksi niistä meni kokonaan pilalle, mutta onneksi vain se yksi. Sitäpaitsi ajattelin muutenkin ostaa sen omaksi. Mitä jumppaan tulee, olen tuntia liian aikaisin Educariumilla ja koska olen liian nolo, menen sitten Body intervalliin venyttelyiden lisäksi. Se nyt kuitenkin meni oikein hienosti, mutta se siitä lepopäivästä...

 

Tämä aamu alkoi mukavasti puurolla ja kahvilla. Oli sellainen kutina, että tästä tulee hyvä päivä. Sitten, saan oikean kuningasidean siivota jokaiselle huushollille perinteisen "sotkukaapin" (eli siis minun tapauksessani parit paperit jättäneet laittamatta kodin kansioon ja kynttilät pudonneet paketista. Mitäs sieltä ylähyllyltä sitten paljastuikaan. Jauhotoukkia. Pieni tutkimiskierros paljastaa kaappieni kuhisevän elämää, muutakin kuin kätösieni epätoivoisia herkkujen etsintäkierroksia. Ei muuta kun kaikki jauhot ja hiutaleet kiroillen roskiin ja viestiä vuokraemännälle - kaikki tämä nieleskellen kuvotusta. Päätän yllättävän, spontaanin siivouksen siirtämällä uunia, sillä jostain syystä teki mieli siivota sitten kerralla täysin perusteellisesti. Virhe. Pölyn ja ruoantähteiden lisäksi uunin takaa paljastuu kokonainen jauhokuoriainen ja jotain, mikä näyttää ikävästi kuolleilta luteilta. Oksennus tulee suuhun asti. Yksiössäni asuminen on alkanut muistuttaa liikaa jotain Pelkokerroin Turku edition:ia.

Viikosta murtuneena fiilikset ovat nollan luokkaa, kun pitäisi lähteä aerofittiin (rääkkiin). Äiti ja Sanna antavat kuitenkin luvan jättää rääkin väliin, joten menen vain zumbaan. Tietenkin treenikenkiä jalkaan laittaessa minulta lohkeaa pisin kynteni puolesta välistä. Hulvattomasta tunnista huolimatta, kihisen hiljakseen kiukusta - olen aivan valmis talviunille.

No mutta heeeeei! Eipä tämän huonommaksi voi viikko enää mennä. Jos karmaan on uskomista, jotain hyvää on vielä tulossa. Ja kuten aiemmin sanoin, tämähän vain sitkistää (ja saa naaman nyrpistymään). Onneksi sentään keskiviikko ja ihana herkuttelupäiväni torstai olivat hyviä päiviä tälläisten kärsivällisyyttä koettelevien päivien joukossa, koska ilman niitä olisin varmaan - ah niin fiksusti - jäänyt sänkyyn makaamaan. Joten, eiköhän nosteta häntä pystyyn ja toivota ensi viikon pitävän sisällään jotain vähän parempaa! Ainakin yksi huuuuippukiva juttu on tulossa heeti alkuviikosta ;) Kuulemisiin siis ♥

"Ainoa keneltä minun täytyy saada lupa herkutteluun ja rentoutumiseen, on minä itse"

Sain äidiltä 18-vuotissyntymäpäivänäni sangen osuvan synttärikortin. "Pitkän elämän salaisuus on lenkkeily ja salaatti. Elämästä nauttimisen salaisuus taas on suklaa ja sohvalla makaaminen."

Joku loukkaantuisi. Minä en, vaikka kortin saadessani olinkin säälittävä ruipelo liian suurissa vaatteissa, joka söi vain salaattia ja juoksi 10 kilometriä tai pyöräili 30 kilometriä päivässä. Se oli sanoma ja herätys. Nautinko todella elämästäni?

Tietyt asiat osaan todella hyvin. Osaan esimerkiksi elää terveellisesti. Joskus liiankin terveellisesti. Kasviksia, kaikki puhdasta. Salia/jumppaa/lenkkiä ei jätetä väliin paitsi kipeänä. Joskus ei silloinkaan. Tiedän ruokien tarkat kalorimäärät, tiedän mitä pitää syödä edistääkseen terveyttään tai laihtuakseen, tiedän myös mitä pitää välttää. En osaa ottaa rennosti, enkä elä täysin opetuksieni mukaisesti. Paasaan esimerkiksi aina lepopäivien tärkeydestä, mutta itse aina lepopäivinä ahdistun ja kierrän ympäri asuntoani. Joskus luovutan ja lähden silti lenkille/salille, ja jälkeenpäin väitän itselleni etten edes oikeasti hikoillut -  ainakaan paljoa.... (vaikka lattialla olisi iso kasa hiestä märkiä vaatteita.)

Toisinaan minusta kuoriutuu varsinainen rikoksenpeittelijä. En kerro läheisilleni tarkkoja liikuntamääriä, tai väitän herkutelleeni silloinkin kun en ole. 

Sangen hassua sinällään, kun useinhan asiat menevät toisin päin. Voin siis tunnustaa, häpeän käytöstäni.

Enkä minä tästä nauti. No joo, toisinaan tunnen mielihyvää skippaillessani aterioita tai syödessäni vähemmän kuin olin suunnitellut. Se on kuitenkin sitä sairasta mielihyvää - sitä, joka katoaa hetkessä.

Joka katoaa illalla, kun et saa nälän takia unta, tai joka katoaa kun voimat katoavat kesken treenin, tai kun meinaat kadulla pökertyä. Mutta ulkopuolisen on helpompi sanoa toiselle "No mikset vain ala syömään?", kuin oikeasti ymmärtää sitä, miksei hän syö. Tai miksei hän ole liikkumatta. Tai miksi hänen on niin vaikea syödä vieraiden ihmisten edessä tai rikkoa rutiinejaan.

Parantuakseen kaikesta näistä epäterveistä tavoistaan, pitää haluta parantua. Pitää olla motivaatiota. Ja senkin lisäksi, pitää olla hitosti apua, sitkeyttä, hermoja, voimia ja tukea. Ja aikaa - eritoten sitä aikaa. Paljon olen vuodessa tullut eteenpäin, mutta paljon junnaan vielä paikallani. Omasta päätöksestäni, olen yrittänyt parantua itse. En ole kokenut Valkeakoskella saamaani apua tarpeitani vastaavaksi tai tarpeeksi monipuoliseksi. Ja hyvin olen itsekin pärjännyt. Nyt vain tajusin, etten ole niin pitkällä kuin minun pitäisi. Toisaalta, onko niitä aikatauluja? Jokainenhan on yksilö.

Kuten olen aiemmin myös maininnut, en osaa esimerkiksi herkutella. En myöskään osaa syödä spontaanisti, tai monen ihmisen edessä. Kaikki pitää suunnitella, hyvittää ja pohtia. En vain osaa. Pystyn kyllä syömään konvehdin kahvin kanssa, mutta jos syön pienenkin suklaapatukan, ahdistun silmittömästi ja alan heti suunnitella tapoja polttaa kalorit. En osaa syödä viineriä ilman seuraavan aterian skippusta. En osaa oikein pitää herkuttelupäiviä ilman kauheaa syyllisyydentunnetta ja ahdistavia ajatuksia. En nauti ruoasta niin paljon kuin haluaisin. 

Olisi niin ihanaa osata nauttia television katselusta ja rennosti ottamisesta. Eikö sitä voisi opettaa yliopistossa?

Ainoastaan ajatusmaailma ei ole se vaikea, vaan ympäristö tuo omat haasteensa. On vaikea sulkea silmänsä ja nauttia ruoasta, kun joka paikasta pursuaa miksi se suklaa on niin pahasta, miksi ei saa syödä karkkia, jätskiä, sipsiä, patonkia, ainoa oikea herkku on raakasuklaa, avocado, laihat ihmiset ovat 32.4237 kertaa onnellisempia, kuinka se ja se on nyt niin timminä ja kuumana (langanlaihana) taas bikinikuvissa, ja kuinka nyt taas olisi tarjolla 12 vinkkiä boostata rasvanpolttoa. Syömishäiriöstään parantuvalle median ja ystäväpiirien innoitusten ("pitää taas jättää herkut pois kun farkut kiristää"/mä oon herkkulakossa ku oon taas kauheen turvonnu) maailma on viidakko, josta ei millään voi selvitä naarmuitta. Vaikka yrität sulkea korvasi ja keskittyä omaan parantumiseesi, et voi olla kuulematta pieniä asioita, jotka tuhoavat mielikuviasi siitä ettei satunnainen herkuttelu tee sinusta pahaa ihmistä. Siitähän meinaan lihoo kerralla ainakin 10 kiloa ja vaan ylipainoiset tekee niin. Ei ne fitnessmimmitkään koskaan popsi mitään karkkiapussia, niin parempi vaan kun syöt kurkkua.

Pahoittelen kärjistystä.

En tarkoita vain sitä, että haluaisin päivät pitkät mussuttaa pullaa, enkä halua loukata tekstilläni ketään. Ei. Tarkoitan sitä, että haluan oppia ottamaan rennommin vähän kaiken suhteen ; ruoan, liikunnan, itse rentoutumisen... Tarkoitan sitä, että en koe olevani herkuttelun arvoinen. Tarkoitan sitä, etten osaa suhtautua ruokaan "polttoaineena". Näen sen usein vain välttämättömänä pahana. Elätän itseni terveellisellä ruoalla, josta saa vitamiineja, jossa on täysjyvää ja syön puhdasta proteiinia ja hyviä rasvoja. Kaipaan kuitenkin sitä, että joskus voisin luovuttaa kontrollista ja nauttia elämästä ja ruoasta maaten sohvalla karkkipussi kourassa, katsellen lempileffojani TAI että voisin skipata jumpan - HYVÄLLÄ OMALLATUNNOLLA.

Eikö voisi jäädä kotiin, kun selfieissä naama näyttää tältä silloin kun tiedossa on urheilua ja luihin sattuu?

En päästä kontrollista. Jos herkuttelen, googlaan koko päivän eri syitä, minkä takia minun on oikeus herkutella. Googlaan vahvistusta tunteelleni että olen tämän arvoinen. Googlaan varmistusta sille, etten tästä yhdestä muffinssista räjähdä mammutin kokoiseksi yön aikana. Hoen myös ääneen sitä, että olen ansainnut tämän. Kysyn myös läheisiltäni syitä, miksi saan kerrankin herkutella, ilman että minun tarvitsee lähteä lenkille.

Kaipaan vanhaa. Kaipaan sitä tunnetta, kun voi syödä ilman syyllisyydentuntoisia ajatuksia. Kaipaan sitä, kun ei tarvitse suunnitella ja hyvitellä etukäteen syömiään kaloreita. Ja eniten kaipaan sitä, kun minulla ei ollut harmainta ajatusta jokikisen ruoan energiamääristä. Kaipaan sitä vapautta. Ja kaipaan sitä hyväksymisen tunnetta omasta kehostaan. Sitä arvostusta. "Olen kaunis, vaikka tänään söinkin paketin jätskiä yhdeltä istumalta - so fucking what? Itsearvostukseni ei riipu syömästäni ruoasta."

Tänään olen yrittänyt ylittää itseni. Olen valmistellut päivää henkisesti, ikävä kyllä myös fyysisesti koko viikon, hieman jo edelliselläkin viikolla. Aamun aloitin puurolla ja omenaraastella, jatkoin suklaapähkinöillä, kruunasin kasviskebabilla ja viimeisenä joudun vielä syömään iltapalan. Myönnän googlanneeni koko päivän syitä, mitkä oikeuttavat minut herkuttelemaan ja miksi ihmisen täytyy välillä herkutella - herkutella HYVÄLLÄ omallatunnolla. Paljon on työstettävää.

Tulin tänne vain sanomaan, että en onnistunut niin hyvin kuin olisin halunnut onnistua. Muistilapusta ja kaikesta huolimatta. En tosin mennyt lenkille, mutta pää on syyllisyyttä täynnä. Huomenna menen spinningiin, Mutta ehkä vielä joskus saan taottua päähäni, että olen kaiken hemmottelun arvoinen, ja että välillä on ihan ok syödä juuri sitä mitä tekee mieli. Eikä ruoasta nauttiminen, jumpan väliin jättäminen tai rentoutuminen tee minusta pahaa ihmistä.

Mutta on tässä päivässä ollut yksi mahdottoman iso oivallus: ainoa, keneltä minun täytyy saada lupa herkutteluun ja rentoutumiseen, on minä itse.

Perhe on parhain

Viime vuoden isänpäivä oli ensimmäinen isänpäivä, jonka perheeni vietti erillään. Isoveljeni oli juuri lähtenyt Skotlantiin yliopistoon, ja vastuu aamupalasta oli siirtynyt minulle ja äidille. Tänävuonna oli toinen isänpäivä erillään. Tällä kertaa ilmassa oli muutakin. Se haikeus, kun isä laski hitaasti tunteja siihen, että hänen pitäisi saattaa tyttärensä junalle.

Vanhat valokuvat paljastavat mistä rakkaus ilmeilyyni on peräisin. Isi ♥

Menee aikansa tottua siihen, ettei perheeni enää vietä isänpäivien kaltaisia juhlapyhiä yhdessä. Emme enää laita yhdessä aamupalaa isälle, kuiskuttele aamuhämärässä piparintuoksuisessa keittiössä, pohdi monta viikkoa etukäteen mitä antaisimme lahjaksi.
Ennen ne kaikki asiat mitä otti itsestäänselvyytenä, ovat nyt kaukana siitä. Luopumisessa on ripaus kipua, ja irtipäästäminen on vaikeaa. Irti päästäminen kaikista pyhistä hienoine ruokineen, mutta myös ihan niistä arjen kultahetkistä. Sen tilalle on kylläkin tullut monia itsenäisen elämän iloja. Ei se ole kuitenkaan sama.

Joulu 2012

Mutta onneksi on valokuvia niistä tilanteista, kun olemme vielä viettäneet juhlia perheenä. Hetkiä tallentuneina kansioiden väliin. Jotain konkreettista, joka muistuttaa niistä asioista, mitä en enää saa kokea sellaisenaan. Onneksi voin sentään pitää kiinni ( ainakin toistaiseksi ) joulusta. Siitä minun ei ole vielä tarvinnut luopua. Silloin saaan perheeni taas kokonaiseksi. Olkoonkin, että vain hetkeksi.


En ole ennen tajunnut, miten paljon rakastan perhettäni. Sitä, kun se on kokonainen. Sitä, että vanhempani ovat olleet yli 30 vuotta yhdessä ja näyttävät rakkautensa jokikinen päivä. Sitä, että perheeni elää huumorilla, selviytyy vaikeuksista nauramalla kaikelle. Sitä, että olemme joukko erilaisia painoiksia samantyylisistä ihmisistä. Sitä, miten paljon minussa on asioita, jotka muistuttavat isääni ja toiset taas äitiäni. Sitä, että olen vanhempieni lapsi.

Mutta mikään ei voi pysyä ennallaan, asioiden pitää muuttua ja liikkua eteenpäin. Ehkä joku päivä minulla ja veljelläni on omat perheet ja omat puolisot. Omat lapset. Omat kodit. Lapset kutsuvat minun vanhempiani mummoksi ja vaariksi. (Huhhu, jopas mentiin kauas.)

Mielestäni isän- ja äitien päivä tulisi olla jokaikinen päivä. Siitä huolimatta tai ehkäpä juuri sen takia  rauhallista ja lämmintä isänpäivää kaikille maailman isille ♥

Lauantai-illan ajatussolmuja ja tajunnanvirtaa

Pidän blogikirjoituksista ja runoista, jotka ovat tajunnanvirtaa. Mielestäni niissä on jotain äärettömän kaunista ja rauhoittavaa. Pohjimmiltaanhan se on vain viestiä alitajunnan syvimmistä sopukoista, mutta toisinaan ihmisistä paljastuu enemmän kuin voisi kuvitella. Lisäksi tajunnanvirran kirjoittaminen on vaan niin rentouttavaa. Ei tarvitse miettiä, voi vain laittaa ajatukset pois päältä ja antaa käsien hoitaa homma. Eilen ja tänään pääni on tuntunut olevan ajatuksista solmussa, joten ajattelin laittaa ajatukset pois päältä ja antaa kaiken tulla eräänlaisena tajunnanvirtana ulos. Pahoittelen kirjoitusvirheitä, tietoisuuteni myös kirjoitusvirheistä katosi ja olen liian kriittinen lukeakseni ajatuksenvirtaani.

Tänään viimein sain uudet hiukset. Ei niistä tullut sellaista kuin piti, mutta haittaako se? Se on elämää, harvoin täällä saa juuri sitä mitä syvimmällä sisimmässään toivoo. Usein kuitenkin se, mitä elämältä saa, on parempaa kuin mitä osasi tai uskalsi odottaa. Nyt kävi niin. Rakastun hiuksiini jokaisella katseella hiukkasen enemmän, piirun verran syvemmin. Tuntuu niin hyvältä, kun pää on kevyt. Se vastaa niin mukavasti mieltä. Sekin on nyt kevyt. Todella kevyt. Liian kevyt. Tunnen sen. Tunnen sen hiipivän taas päälle. Miltä tuntuu oikea onnellisuus. Sellainen, mistä muut ihmiset puhuvat. Sellainen, mikä saa heidät hymyilemään, ei rauhattomiksi. Sellainen, mikä näkyy heidän ilmeistään ja katseistaan, ei niinkään teoistaan. Mitä se on, miten sen saavuttaisi? Tämäkin menee kategoriaan: elämältä voi toivoa mitä tahansa, mutta on tyydyttävä siihen mitä se antaa. Niin minä tyydynkin. Mutta silti, voin kyseenalaistaa kaiken. Sen olen oppinut yliopistossa, että kaiken voi aina kyseenalaistaa - se on tiedon yksi kriteereistä: kriittisyys. Itsekriittisyys puolestaan ei ole yksi ihmiselämän tarkoituksista. Miksi siis olen niin kriittinen? Rauhaton ja kriittinen. Alati vaihtuva tuuliviiri. Missä hitossa se paikkanikin on, jonne minut on luotu? Jos joskus sen paikan löydän, löydänkö siellä rauhan ja vastauksen tähän alati muuttuvaan, vaihtuvaan vuoristorataan? Onko jossain kaikki avaimet näihin lukkoihin, joita kannan mukanani minne menenkin. Jotka kulkevat mielessäni vasten kaikkia tahtojani. Niihin lukkoihin, joiden taakse en voi päästää täysin ketään. Ikinä.

Onko sellaisia avaimia edes olemassa? Onko helppoja ratkaisuja muualla, kuin matematiikan kirjan takaosassa? Muistan, miten helpottavalta tuntui löytää ratkaisut kaikkiin tehtäviin. Ei tarvinut huolehtia siitä, että olisi nolannut itsensä tietämättömyydellään muiden edessä. Toisaalta mitä niistäkin huijaamisista oppi? Ei paljon mitään. Ehkä lähinnä tiesi sen, oliko laskuineen oikeilla jäljillä, mutta loppujen lopuksi valmiista ratkaisuista ei koskaan hyötynyt sen suuremmin - ainakaan kokeissa. Virheiden tekeminen opetti tuhat kertaa paremmin kuin valmiit vastaukset kemian tai matematiikan tehtäväkirjan takaosassa. Virheet. Ne perhanan virheet. Kun niihinkin oppisi suhtautumaan avoimemmin - ottamaan ne oppimistilanteina. Kun niitä oppisi haluamaan tehdä virheitä - jotta oppisi. Jottei tarvitsisi muutaman vuoden päästä tajuta, ettei taaskaan ole oppinut mitään. Mutta mehän opimme. Jatkuvasti. Tahtomattamme. Kaikkea. Omaksumme. Näemme. Koemme. Tallennamme tietoa. Edes jotain hyötyä siitäkin kasvatustieteestä. Niin monta iltaa istuin tekemässä niitä käsitekarttoja, lukemassa tekstiä ja pohtimassa teorioita. Tuntuu oudolta ja vieraalta, kun ei sitä ei enää ole. On vain kirjat ja essee, vähän ranskaakin siinä ohessa. Toisaalta, tämä kuvio tuntuu omimmalta. Ajattelin todellakin lukea ranskan kokonaisuutena. En tiedä mihin sitä tarvitsen, mutta se palo jota tunnen tuota hankalaa kieltä kohtaan on jotain sellaista, mitä en osaa sanoin kuvailla. Ehkä siinä on taustalla jokainen niistä kielloista, joita isä sanoi. "Et sinä sitä opi. Ei kukaan osaa opettaakkaan sitä." Pessimisti ei pety, niinhän minäkin sen koen. Mutta silti tuntuu, että vasta abivuosi ja ensimmäinen kosketukseni ranskan kieleen, saivat minut tajuamaan kuinka paljon olin tuota kieltä rinnalleni kaivannut. Miten voi kaivata jotain, mitä ei ole koskaan saanut, kokenut, opetellut? Se on rakkautta, mutta minkälaista?

Nyt minä osaan. Nyt minä osaan ja saan osata niin kauan kuin haluan koska olen vain itse itselleni vastuussa. Tästä edespäin koko elämäni on itse itselleni vastuussa olemista. Tuntuu niin oudolta, että olen tässä tilanteessa. Varsinkin istuessani vanhan huoneeni karvamatolla, läppäri sylissä ja nojaten uudenuuteen kirjahyllyyn, en voi käsittää miten pitkälle olen kipittänyt pienenpienillä jaloillani. Varmaan tajuan kaiken vasta sitten, kun saan maisterinpaperit käteeni. (Tapahtuuko se vertauskuvallisesti, vai saanko ne käteeni?). Mutta tiedän, että sekään ei ole maalini. Haluan tähdätä vieläkin korkeammalle. Korkeammalle kuin kukaan muu suvussani aiemmin. Haluan ne tohtorin paperit. Vielä jokin kaunis päivä ne saan. Jokainen aamu kun en jaksa nousta sängystä tai jokainen hetki kun mieleni tekee luovuttaa kaiken suhteen, eikä mikään aiempi motivaattorini enää minua auta, lupaan pitää mielessäni ne tohtorin paperit. Ei kukaan, eikä mikään voi minua estää tavoittelemasta haaveitani. Ei mikään sairaus, masennus, syömishäiriö, lättäjalka, polvivamma, tottelematon luonnokikkuratukka, epävihreän värinen silmä, löllö kohta reidessä, liian littana pakara, huono arvosana tentissä tai kirjoitusvirhe blogissa, nolo sana keskustelussa tai feidaus ennen treffejä. Ei mikään voi tulla unelmieni tielle enää. Jos nyt luovuttaisin, se olisi sama kuin olisi viiden metrin päässä Mt. Everestin huipulta ja päättäisi luovuttaa kun sormessa on kramppi - sanoinkuvaamattoman typerää. Tosin, yhtä typerää oli kuvata suurta yliopistourakkaa viiden metrin matkaan Mt. Everestillä. Mutta toisaalta, tarkoitin laajempaa kokonaisuutta. Tätä elämää.

Elämäni hassuin, hulluin ja kiireisin vuosi alkaa lähestyä monella tavalla kohti siirtymää ja uutta alkua. Eäänlaista uutta alkua, suurta pommia. Nojaa, uusivuosi ei koskaan ole ollut suosikkejani. Mutta niin, on aika miettiä miten voin tämän vuoden vielä kruunata - tehdä siitä vieläkin unohtumattomamman. Tosin, lukion viimeisten kirjoitusten suorittaminen, ensimmäisten kaupan alan töiden tekeminen, synttärit, lakkiaiset, pääsykokeisiin pänttääminen ja kotimaisen kirjallisuuden pääsykokeet,  yliopistoon pääseminen, Barcelona, tyttöjenristeily, muutto upeaan kaupunkiin ja kaikki uudet ystävyyssuhteet olisivat jo itsellään niin hieno kokonaisuus, etten oikein tiedä miten laittaa paremmaksi. Enää voin vain parantaa itseäni. Itseni. Kaikki haavani. Arpeni. Kaikki kolhuni. Kaikki naarmuni ovat jo parantuneet. Yhtään viiltelyjälkeä ei enää vierain silmin näe. Minä paranen monin tavoin, mutta vielä vuodan verta niin monesta paikasta. Kaikesta huolimatta, minä elän. Ja vaikka nyt kellunkin liian korkealla, tulen sieltä alas (kunhan en liian alas). Sydämeni on vallannut toivo. Horjumaton usko tulevaisuuteen. Siihen, että kaikki järjestyy. Se on viimein taottu päähäni, poltettu aivoihin. Kaikki järjestyy. Minäkin järjestyn. Jotenkin, Vielä joskus.

Muutaman viikon päästä saan ne uudet lasit, joista olen haaveillut niin kauan. Sitten tämä silmälasifriikki alkaa pikkuhiljaa näyttää itseltään - tai ainakin siltä, keneltä tuntee näyttävänsä.
Ehkä se on pieni askel kohti sitä Siiriä, joka jäi jonnekin vuoden 2011 kesään. Sinne Kuopioon, Rikun mökin laiturille. Juhannukseen. Valoisiin kesäöihin ensirakkautensa käsivarsille. Jos nyt oikein siirappinen, aikojen kultaama mielikuva maalataan. Tai ehkä se Siiri jäi uistelemaan Kallaveteen. Siinä olin hyvä, luonnonlahjakkuus. Parempi kuin Riku. Mahtoi kalamiestä vituttaa. Ehkä SE Siiri on jossain suuressa kaupungissa. Hukkuneena katujen ja kortteleiden väliin. Toivottavasti sillä on lämmin. Ehkä se kesän 2011 lämpö yltää vielä lämmittämään sitä tyttöä.

Kunpa olisin osannut odottaa. Hillitä itseni ja osata varautua siihen, ettei nuori rakkaus koskaan kestä. EI näiden tuulten alla. Se alamäki mikä koko korttitalotilanteesta alkoi, on ehkä viimein päättynyt, mutta mäki on ollut raskas kieriä alas. Päätä pyörryttää. Pettymys, petetyksi tuleminen ja jättäminen, jätetyksi tuleminen ja se koko perhanan kierre ja ruljanssi koko sen saamarin syksyn. Eroaminen sellaisesta ihmisestä, joka on ensimmäisenä rakastanut sinua kaikkine virheineen, on ehkä ollut kaikkein vaikeinta ikinä - ja katsoa sivusta, miten kaikki herkät nuoret lupaukset rikotaan yksi kerrallaan, tallotaan maahan ja syljetään päälle. Aivan siinä katseesi alla. Nuori rakkaus on niin armoton, kun ei ole oppinut kovettamaan itseään. Antaa itsestään kaiken, eikä tajua suojata arimpia sydämen sopukoitaan. Ja se pelko mikä siitä kaikesta aiheutui. Se, että pystyykö minua edes rakastamaan? Eikä siihen ole vieläkään löytynyt vastausta. Ei tarpeeksi hyvää miestä korvaamaan ensimmäistä. Ei tarpeeksi samanlaista, ei tarpeeksi erilaista. Kukaan ei sovi enää kuvioon.. Ei 16 vuotiaana tai koskaan ole tarpeeksi vanha kuulemaan "en tiedä rakastanko sua enää." Miten ei voi olla varma? Miten helvetissä voi sanoa, ettei tiedä enää. Onko mustavalkoista ajatella, että rakkaudessa vallitsee joko-tai? Kolme vuotta myöhemmin, pohdin edelleen samaa kysymystä uudestaan ja uudestaan, mutta enää ei satu. Ei ole sattunut aikoihin. Mutta vieläkään en ole lakkanut etsimästä. En, vaikka lupasin.

Nyt lupaan, että viimein alan nauttia vain elämän kyydistä vapaamatkustajan roolissa. Otan kaiken vastaan mitä tulee ja muutan sen vahvuudeksi. En enää muserru. Elän. Hengitän. Uskon ja olen.

Stressipeikko tässä päivää!

Pakko huokaista syvään henkeä ja taputtaa itseään olkapäälle. Henki kulkee niin, että keuhkot eivät ole tottuneet tälläiseen määrään ilmaa. Ainakaan ne eivät ole nauttineet tällaista luksuksta pitkään aikaan. Päätä ei purista, ja ajatuskin soljuu sopivalla vauhdilla. Voin ottaa kiinni jokaisesta ajatuksesta ennen kuin ne katoavat sormieni lävitse. Pääni tuntuu painvalta, mutta se ei johdu vain väsymyksestä. Kerrankin minusta tuntuu, että kaikesta paniikista ja stressistä huolimatta olen viimein omaksunut jotain. On niin hyvä olla, että hymy tulee kasvoille huomaamatta. Nauru karkaa vahingossa. Mutta en punastu. Minulla on oikeus nauttia tästä onnellisuudesta. Uskallan ottaa katsekontaktin. Uskallan uskoa itseeni. Uskallan uskoa tulevaisuuteen. Nyt on voittajafiilis.

Ihanaaaa, viimein sain ehkä itseäni viimeaikoina itseäni eniten stressanneen kokeen pois alta. Kyseessä oli kasvatuspsykologia, jonka tentin sähköisesti tänä aamuna kello 10 (oma kokemuksensa sekin).
En osaa oikein sanoa miten meni, mutta sain ainakin jotain aikaseksi! Jotenkin tuntui vain siltä, että luentomuistiinpanojen kylkiäisiksi tulleet kirjat paisuttivat tenttimateriaalin tähtitieteellisiin lukemiin. Liikaa irrallisia faktoja, käsitteitä, teorioita, ideologioita, tutkimuksia, tapoja, menetelmiä, vaiheita, poikkeuksia, kritiikkejä... Ja kun tuo psykologia luonteeltaan vähän tuhoaa tämän humanistin herkän luovuuden. Ensimmäisestä luennosta asti olen ollut koko kurssia kohtaan hyvin vastahakoinen. Monen monta kertaa olen meinannut jättää leikin kesken.. Mutta silti olisi valehtelua väittää, etten olisi yrittänyt täysillä.

Jokainen ihminen stressaa joskus, se nyt on päivänselvää, mutta itse ainakin myönnän olevan lähestulkoon krooninen stressaaja. Aina keksin jotain, mistä panikoida. Lähinnä stressiin liittyy tunne siitä, ettei kaikki ole kontrollissa, ja etten ehdi tekemään kaikkia itselle asettamiani tehtäviä. Tiedän ihmisiä, joista stressiä ei juuri edes huomaa, mutta itse kuulun päinvastaiseen kategoriaan.

Stressatessa ensimmäisenä, huomaan unirytmini häiriintyvän. Tämä takia, keskittymiskykyni kärsii. Kun pää ei toimi, minua turhauttaa. Minusta tulee ärtynyt ja jollain tapaa todella vihamielinen, agressiivinen. Näen aina kauheasti vaivaa esimerkiksi tentteihin lukuun, joten kun viimeisillä voimilla pänttään viimeisiä faktoja päähän, mieleeni nousee pelko siitä, että kaikki on ollut täysin turhaa. Tieto kun ei enää väsymyksen ja distressin takia tartu. Sitten kiukuttelen ja mökötän ja minua alkaa ärsyttää vielä enemmän, koska tajuan miten lapsellisesti käyttäydyn. En osaa lopettaa kiukuttelua, joka suututtaa minua entisestään. Lopputuloksena on kireä, pahantuulinen, kiukutteleva, vittuntunut Siiri, joka on ihan varma että kaikki menee "kuitenkin aina ihan helvetisti päin vittuja, kun tää on niin perkeleen paskaa - saatana" näin kauniisti sanottuna.

Lisäksi masennus iskee helpommin stressin aikana. Usko kykyihini katoaa kuin tuhka tuuleen. Jäljelle jää vain hermoraunio kuori, joka itkee iltaisin kun ei jaksa mitään. Kun pää ei toimi. Kun ei pysty tai uskalla edes luennoilla puhua, koska pelkää nolaavansa tietämättömyydellä itsensä. Ja sitten mieleen jää vain tuhat kysymystä, jota en taaskaan tajunnut, ja joita en taaskaan uskaltanut selvittää.

Stressimallini olen perinyt kotoa. Isäni stressaa samalla tavalla. Hän kiukuttelee tai mököttää stressatessaan, samoin minä. Luulen, että stressistäkin pääsisi eroon, kun uskaltaisi hellittää kontrollista: antaa itsensä poiketa suunnitelluista aikatauluista edes joskus. Tarkoitan tällä sitä, että sallisi itsensä myös rentoutua. Jättäisi jumpan joskus väliin. En koskaan jätä mitään viimetinkaan, joten huolta ei kylläkään ole siitä ettenkö tekisi annettuja hommia ajoissa. Pelkään vain sitä, etten annakaan itsestäni sitä parasta. Mitään kun ei voi koskaan ikinä jättää puolitiehen. Sekin on peritty kotoa.

Mutta nyt. Huomasin heti tänään tentin jälkeen, että väsymys iski päin kasvoja. Olin rento, naureskelin ja pelleilin kuten ennenkin (ilman, että menin yli). Usko tulevaisuuteni, ja asioiden järjestymiseen palasi. Myös usko kykyihini ja osaamiseeni palasi, uskalsin ottaa osaa luennollakin yleiseen keskusteluun, ilmaisin mielipiteitäni ja olin oma itseni. Sain jopa tehtyä muutamia päätöksiä. Monella tapaa nyt on todella rauhallinen olo. Yli kuukauden olen panikoinut tätä kyseistä tenttiä ja nyt kun se on viimein ohi, voin oikeasti hengittää. Ahdistus on poissa. Minulla on ite elämästäni ja ote itsestäni. Aion palkita itseni ruhtinaallisesti perjantaina, kun menen isänpäiväksi käymään Valkeakoskella - olen sen ansainnut.

Päivä elämästäni: tavallisen epätavallista arkea

6.00 - Ensimmäinen herätys. Huonosti nukutun yön jälkeen, en saa itseäni kuitenkaan ylös, joten siirrän herätystä 45 minuutilla.

6.45 - Nousen ylös. Laitan kahvin tippumaan, pistän puuron mikroon ja käyn pesemässä naaman. Puen päälle.

7.00 - Aamupalaa ja samalla yritän päntätä ranskan sanakokeeseen. En ole jaksanut lukea yhtään, enkä jaksa nytkään. Mieleni vaeltelee liikaa, joten luovutan.

7.15 - Tiskaan tiskit.

7.19 - Alan laittautua. Meikkaan ja jammailen aamua piristävän musiikin tahtiin samalla hörppien aamukahvia.

7.40 - Eksyn nettiopsuun ja päätän varata paikan spinningiin koulun jälkeen.
7.45 - Vaihdan vaatteet, koska en ole tyytyväinen asuuni.

8.10 - Lopulta päädyin kuitenkin vaatekriiseilemään ja tajuan nyt olevani myöhässä. Ryntään pää kolmantena jalkana ulos ja lähden polkemaan yliopistonmäelle samalla toivoen, etten myöhästy! Matkaani tahdittaa lempisoittolistani.

8.35 - Viimein Juslenialla. Liikennevalot eivät olleet puolellani tänä aamuna. Saavun viisi minuuttia myöhässä ranskan tunnille. Opettaja on ärsyyntynyt. Sanakoe menee aivan päin mäntyjä, en vieläkään pysty keskittymään. Ajatukseni harhailee.

10.05 - Pääsemme tunnilta myöhässä ja nyt ryntään pää kolmantena pyöränä kohti Sirkkalaa, jonne saavun vain muutama minuutti myöhemmin.

10.15 - Lyriikan analyysi. Vilkaisen nettiopsusta. Kirjallisuuden johdantokurssista on viimein tullut arvosanat, ja iloitsen hiljaa nelosestani (arvostelu 1-5).

12.00 - Suuntaan Emilian kanssa kohti Bryggeä ja kasviskroketteja! Herkuttelemme vielä jälkiruokakahveilla ja suukoilla (pahoittelen esteettistä kuvaa, olin nälkäinen, joten en jaksanut panostaa asetteluun).

13.00 - Nokka kohti Sirkkalaa ja opintopiireilyä. Emme oikein saa keskityttyä mihinkään kasvatuspsykologian osa-alueeseen, ja juttelemme muista asioista. Tajuan, etten todellakaan jaksa mennä spinningiin enää, joten perun sen. Sen sijaan soitan viimein ajan itselleni kasvohoitoon, jonne saankin ajan jo parin tunnin kuluttua!

14.45 - Emilia lähtee kohti bussia. Sirkkalasta lähden kohti Aninkaistenkatua. Kohti hemmottelua!

15.15 - Kasvohoito alkaa. Olen taivaassa.

16.40 - Suuntaan kotiinpäin rentoutuneena ja onnellisena. Laitan taas musiikkia soimaan.

17.00-17.30 - Käväisen kotona vain tajutakseni, ettei jääkaapissa ole mitään syötävää. Popsin piltin ja päätän lähteä käymään vielä kaupoilla.

17.45-18.50 - En tiedä olenko koskaan täällä kertonut, mutta VIHAAN kaupassa käymistä. En tarkoita shoppailua, vaan ruokakauppaa! En osaa ostaa yksin mitään ilman katsomatta tuoteselostetta, ja on todella vaikeaa keskittyä kun pieni ääni takaraivossa hokee, etten tarvitse ruokaa jääkaappiin. Yleensä vaan turhaudun, ja lopulta muutaman ostoksen löytämiseen menee ikuisuus.

18.50 - Lähden kotia kohti. Raitioaseman vastapäisessä puistossa pyörän ketjut irtoavat. Puistokebabin pitäjän ja kahden mielettömän mukavan keski-ikäisen rouvashenkilön avulla ketjut saadaan paikalleen, mutta tajuan pyörän olevan ajokelvoton - ketjut putoavat uudelleen heti kun polkaisen ensimmäisen kerran. Turhautuneena, nälissäni ja stressaantuneena lähden kotia kohti. Äiti saa itkukriisiraivostressipuhelun, joka ei johda taaskaan mihinkään.

19.21 - Viimein kotona. Olen liian väsynyt laittaakseni ruokaa, joten otan vain pari leipää. Asettelen ostokset paikoilleen, avaan koneen ja pistän musiikkia soimaan.

19.35 - Otan aamun Hesarin eteeni. Uutisten luvun rikkoo pian kovaääninen koputus naapurini oveen. "OVI AUKI, TÄÄLLÄ ON POLIISI!" Ihan normipäivä...

20.00 - Otan iltalääkkeen. Stressaan huomisesta. Millä menen kouluun? Olen aivan poikki. Pitäisi lukea tenttiin, mutta en todellakaan jaksa. Siirryn television ääreen.
21.30 - Syön iltapalaa ja harrastan kanavasurffailua.

23.00 - Pesen hampaat. Sammutan valot ja jään näpräämään puhelintani pimeässä.

23.58 - Herätys valmiiksi!

24.00 - Laitan puhelimen pois

~2.00 - Nukahdan

Humanistin päivä, mutta ei siitä tavallisimmasta päästä. Pitää ottaa joskus uusiksi!

Too much for one week

Kuinka voikaan viikko olla tapahtumarikas. Olen kaikesta niin sekaisin, etten osaa oikein suoltaa ajatuksiani sanoiksi niin, että niistä muodostuisi mitään fiksua kokonaisuutta. Järkevämpää kertoa ne ihan kunnolla omina asioinaan:

1. Miten onnelliseksi tuleekan humanisti, kun saa laittaa aivonsa narikkaan. Tiisaina ei harmittanut edes se 1500 kirjettä, jotka odottivat kirjekuoriaan. Ei harmittanut edes lisätehtävä, jossa piti laittaa valmiiksi 150 alzheimerin esihoitolääke-esittelypakettia. Ei harmittanut ne paperihaavat, jotka koristivat sormiani töiden jälkeen. Ei harmittanut, koska sain kahden päivän hommat tehtyä vajaassa yhdessä päivässä. Ei harmittanut, koska köyhä opiskelija sai kiitokseksi jääkapin täydeltä Activia-jugurttia.

2. Tänään sain kuulla, että lämmitys kuuluukin vuokraani. Turhaan olen värjöitellyt 18 asteessa ajatellen tekeväni tällä jotain säästöä - tai olevani edes jossain määrin ekologinen. (En edes osaa/jaksa/muista kierrättää.) Pakko myöntää, että nautin aamutakissa tai vilttien alla värjöttelystä lämmin teekuppi kylmien sormien välissä. Enemmän kuitenkin nautin siitä, etten jäädy.

3. Onnea on spinning. Mutta onnea ei ole se, kun olet eturivissä ja teet kuolemaa. Ja jottei tilanne menisi yhtään helpommaksi, kesken seisontaosuuden huomaat peilistä harmaiden juoksutrikoidesi persettä koristavan hikiläikän. Sellaisen, joka viestii jotain tyyliin "kusin housuihini äsken". Tulee tunne, ettet halua seisoa. Et voi myöskään istua - koska eturivi. Onnea ei ole myöskään jäädä tunnin jälkeen pyyhkimään pyöräänsä tai lattiaa pyörän alla kauheasta määrästä hikeä samalla, kun muut painelevat pukkariin. Mutta ehdottomasti: onnea on se tunne, mikä tulee siitä kun ajat itsesi äärirajoille ja kotona pääset palkitsemaan itsesi suihkulla ja proteiinivanukkaalla. Onnea on myös se pieni tunne seuraavana aamuna: se pieni kankeus joka muistuttaa edellisen päivän onnistumisesta.

4. Tykkään musiikista. Tykkään ihmisistä. Tykkään kitaroista. Tykkään myös nukkumisesta, joten silloin kun naapuri rämpyttelee yötä päivää, mieleeni nousee ajatus "Eikö se koskaan nuku?" Ehkä mäkin voisin kehitellä jonkun keskiyön intesiivisen imurointisessio-neuroosin. Ihan vain...siisteyden kannalta. Ja toiselle naapurille haluaisin tunkea postiluukusta paremman tuoksuista partavettä. Poikaparka lutraa ukkohajulla niin kauheasti, että haju leviää postiluukusta rappukäytävään. Mutta hei, ainakin tiedän koska naapuri on ollut hississä ja voisi olla pahemminkin (toisinaan hississä ja rappukäytävässä haisee kusi, valkosipuli, vanha viina tai märkä koira).

5. Tiedättekö sen tunteen, kun menee kauppaan takaraivossaan ajatus "mihin rahani riittäisivät?" Sitten vilkaiset kassajonossa tiliä ja tajuat, että tilillä olikin enemmän rahaa kuin odotit. Se kiva odottamasi palautusmaksu onkin kilahtanut samaisena päivänä ilostuttamaan saldojasi. Ostostv-tyyliin: eipä siinä vielä kaikki. Kun kerran on rahaa, palkitset itsesi juoksusukilla. Kotona vedät ne jalkaan ja lähdet lenkille. Löydät ensi yrittämällä hyvän soittolistan. Juoksu rulllaa niin hyvin, että huomaamattasi olet juossut pidemmälle kuin oli tarkoitus. Siitä huolimatta, pääset kotiin sillä samalla tuulispäävauhdilla - väsymättä. Kaksi onnistumista yhdessä päivässä, melkein jo historiallista.

6. Ihmisillä on omat persoonalliset taitonsa jotka tekevät heistä heidät. Omani persoonalliset erityispiirteeni ovat ehdottomasti se, että saan halutessani vain toisen silmäni kieroon, osaan vääntää naamani niin rumaksi ettei kukaan uskokaan, jos nauran selälläni se kuulostaa aivan röhkimiseltä (Emilia voi vahvistaa) unohtamatta sitä, että osaan pullistaa mahani näyttämään raskausmahalta. Osaan myös olla erittäin ällöttävä. Näillä persoonallisilla taidoilla, ilahdutan läheisteni elämää aina tietyin väliajoin. Ei muuta kuin baarijonoon, kyllä sieltä joku tarttuu!

NYT NAURAN SISÄISESTI JA ULKOISESTI KAIKILLE JOTKA EI JAKSANUT LUKEA ÄSKEISTÄ JA KYSYY OONKO MÄ RASKAANA :Ddd

 EI, EN OLE RASKAANA.

Asiasta jesarilla korjattuun rikkalapioon, Nora kirjoitti aikasemmalla viikolla kauhean hyvin erään asian. Erään sellaisen asian, mikä niin monelta - myös itseltäni - liian usein unohtuu:

"On ihan luvallista olla joskus surullinen ja ärtynyt kaikista pienistäkin asioista, mutta joskus, kun viha tuntuu turhalta, voisi yrittää miettiä, että mitä jos kaikki onkin ihan hyvin. Ja saisi taas yhden hyvän päivän vastustamaan niitä synkkiä."

Liikutuin melkein kyyneliin asian paikkansapitävyydestä. Tällä viikolla on ollut kyllä huonot hetkensä ja pimeimmät sekuntinsa, mutta pääasiassa...pakko myöntää, että silti loppuarvosana nousee plussan puolelle. Olen saanut viimein asiani kuntoon, olen saanut tienattua rahaa... olen saanut opiskeltua, puhuttua psykiatrin kanssa. Jokaisessa päivässä on ollut ne omat valopisteensä. Milloin se oli pala suklaata, milloin iso kuppi teetä, milloin polte lihaksissa tai oivallus luennolla.

Ja tänään valopisteenä on se, että voin vannoutuneena jouluihmisenä viimein huokaista "Ensi kuussa on joulu."