Tarina lasinsiruista, homeisesta lattiasta ja traumaperäisestä stressihäiriöstä

On vaikeaa väheksyä itseään. Väheksymisen polku vie jonnekin sellaiseen paikkaan, jossa kasvaa paljon rikkaruohoa, masennusta ja syömishäiriötä. Vielä vaikeampaa on väheksyä omia elämänkokemuksiaan ja vähätellä niiden merkitystä oman persoonansa muotoutumiseen. Täysin kaistapäistä on kieltää oma historia itseltään. Niin minä tein.

Muistan, kun kirjoitin tätä blogia Turussa. En muista miksi jätin blogin, kai olin jotenkin kasvanut liikaa. Mutta ehkä nyt innostun taas, kun tuntuu että asiat ovat muuttuneet tarpeeksi. Ihan kuin olisin tietyllä tapaa kasvanut ja tullut takaisin kypsempänä? Suurin juttu bloggaamisen aloittamiseen uudelleen liittyynee diagnoosiini. Kirjoitin tätä blogia kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosin alla muutama vuosi sitten. Huolimatta ehkä silloisesta äänensävystäni, en koskaan tuntenut diagnoosia omakseni. En nähnyt itseäni siinä, enkä nähnyt sairauden kaarta täysin omassa elämässäni. Noh, viime vuonna, pitkän psyykkisen taistelun jälkeen sain uuden lausunnon.

Aloitetaan alusta. Kaksisuuntainen mielialahäiriö oli kohdallani metsään mennyt hukkadiagnoosi, jota ei olisi pitänyt koskaan pitänyt antaa heikoin perustein. Myöhemmin, sitä diagnoosia ei koskaan saatu määriteltyä tarkemmin, mutta silti diagnoosi itsessään määritti paljon hoitoa jota sain. Vääränlaista hoitoa. Minulle annettiin nykyisen hoitohenkilöstöni mielestä liian nopeasti ja liian nuorena pieleen mennyt diagnoosi, jonka peruja ihmetellään edelleen.
On kuulemma taloudellisempaa antaa vaikean mielenterveyden häiriön diagnoosi kuin lähteä selvittämään traumoja juurta jaksain. Toisaalta olisin myös itse voinut avata suuni monista asioista aiemmin, tai pyytää toisen mielipiteen. Oli kuitenkin myös itselleni helpompaa ottaa ensimmäinen vaihtoehto ja esittää kaiken olevan siinä. En puhunut taustastani, koska en halunnut sanoa mitä oli tapahtunut. Häpesin itseäni ja vihasin itseäni ja edelleen ne samat tunteet joskus iskevät kasvoille.

Tällä hetkellä olen traumaterapiassa ja yritän selvittää elämääni uusien ja vanhojen kategorioiden alla. Paniikkihäiriö on vanha tuttu diagnoosi, mutta traumaperäinen stressihäiriö ja dissosiaatiohäiriö ovat vähän kinkkisempiä ja vaikeampia tapauksia - sekä niiden kanssa eläminen että niiden hyväksyminen. Olen joutunut itsekin määrittelemään diagnoosien merkityksen uudelleen; ajattelin esimerkiksi, etten ollut kokenut mitään "tarpeeksi pahaa", jotta minulla voisi olla traumaperäinen stressihäiriö. Ajattelin olevani vain heikko ja tyhmä ja käskin itseäni olemaan vahvempi.

Vaikka taistelen koemuksiani vastaan, ne tulevat elämääni yöpaniikkina. Herään keskellä yötä enkä saa henkeä. Syksyllä pelkäsin puolen vuoden ajan olla julkisilla paikoilla ja nukahtaa. Olin sekasotku, joka keskellä katua kävelemässä tai autoa ajaessaan saattoi palata emotionaalisesti lapsen tilaan, saada flashbäkkejä ja saada pahoja paniikkikohtauksia. Traumat elivät ja elävät edelleen minussa, vaikka kuinka ne kieltäisin. Ne eivät anna minun luottaa elämään, pelkäävät epävarmuuksia elämässä ja hämärtävät toisinaan positiivisuuden minussa.

Edelleen kamppailen sen ajatuksen kanssa, että olen vain idiootti tyyppi, jolla on ollut paska karma. Noh, ehkä sitäkin, mutta tämä diagnoosi tuntuu kipeältä. Siitä tiedän sen olevan oikea.  Mutta suurin syy näihinkin tunteisiin ja traumadiagnoosiin lienee se, että en osaa vieläkään täysin omaksua omia traumojani omikseni. Teen eroa elämäni ja lukuisten traumojeni välille jatkuvasti - alitajuisesti ja kielellisesti. Olen lapsena oppinut dissosioimaan kipeitä asioita kokonaan pois. Lapsille tämä on täysin normaali tapa selviytyä, mutta mitä isommaksi kasvat, sitä enemmän asioita pitäisi alkaa käsittelemään.

Dissosiaatio on asioiden siirtämistä pois tietoisuudesta, jos asia ylittää käsittelykyvyn kapasiteetin. Mieti asiaa niin, että särjet sinulle rakkaan lasin lattialle; et omista imuria ja jätät sirpaleet siihen. Nostat pari sirpaletta keittiötasolle, mutta annat niiden muuten olla ja yrität jatkaa arkeasi kuten ennenkin. Kävelet joka päivä sirpaleiden päältä. Ne tuntuvat kipeältä jalanpohjissa, mutta yrität himmentää kivun. Laitat jalkaasi paksupohjaiset, raskaat kengät ja päätät unohtaa roskat lattialla. Ajan myötä sirpaleet ovat muuttuneet pieneksi lasitomuksi. Ajattelet, ettei sinun tarvitse siivota niitä enää pois. Sinulla on kiire ja muutakin tekemistä, kuin siivota lattiaa - siivoaminen ei sovi aikatauluihisi juuri nyt.

Jossain vaiheessa rakennat päälle uuden lattian. Vanha lattia on jo naarmuilla. Unohdat sirpaleet ja rakkaan lasisi. Hetkeä myöhemmin pudotat uudelle lattialle käsistäsi myös legoja, eikä sinulla ole laatikkoa mihin niitä laittaa. Eikä edelleenkään sitä imuria. Muutama lego eksyy taskuusi, mutta muut saavat olla, kun jatkat samaa rataa kuin lasinsirpaleidenkin kanssa. Pian alat väsyä paksumpiin kenkiisi, ja päätät taas rakentaa uuden lattian legojen päälle. Se on huonosti rakennettu ja lattialaudat irvistävät joka suuntaan. Eräänä päivänä kompastut irvistävään lautaan ja pudotat pääsi päältä lattialle ison sammion vettä. Et ole edes huomannut, että olet alkanut kantaa tuota sammiota, mutta tiedät että se painaa sinua hitaasti kasaan. Pudonnut vesi valuu irvistävien lattialautojen välistä ja imeytyy puuhun. Yrität olla välittämättä, mutta jossain vaiheessa, monen kompastumisen ja vesisammiollisen jälkeen lattia alkaa pehmetä ja haista. Kestät märän puun hajua niin kauan, kunnes alat oirehtia fyysiesti ja sinun on pakko ottaa lattia auki. Löydät legot. Lattia niiden alla on myös pilalla ja revit senkin auki. Löydät lasitomun ja monta muuta asiaa, joita et edes tiennyt pudottaneesi. Ne ovat olleet siellä koko ajan. Riisut kerroksia kerroksien jälkeen ja löydät välistä asioita, joita et halunnut muistaa pudottaneesi. Imurin ostaminen ei enää itsellään auta. On pakko repiä kaikki kerrokset auki ja aloittaa alusta, mutta olet väsynyt rakentamaan lattiaa yksin. Tarvitset avuksi tarvitset ammattilaisen, terapeutin, eräänlaisen remonttimiehen.

Jos ihmisen taustalla on monen vuoden kipu, jota ei osata käsitellä, homma menee vaikeaksi, kun asiat pitäisi oikeasti saada päätökseen. Kun ei ole voimia eikä keinoja. Kun et kotona ole oppinut keinoja näyttää tunteita. Kun et osaa sanoa rakentavasti, että minua sattuu. Minä olen vihainen. Olen rikki. Olen pettynyt. Haluan itkeä. Haluan turvaa. Haluan pois. Minä en pysty. En voi. En halua. En halua enää. Kun et osaa sanoa asioita, etkä osaa näyttää vihaasi, pettymystäsi tai surua rakentavasti ja samaan aikaan tunnet monen vuoden kipeää tuskaa. Kaikki tuntuu raskaalta, kuten ne paksupohjaiset kengät. Selviytymisestä on tullut kerros minuutesi ympärille, se suojaa ja kuluttaa samaan aikaan. Tällöin ainoa selvitymiskeino on pakkomörön avustuksella tehty jatkuva dissosiointi, paksupohjaisten kenkien käyttäminen ja uusien lattiakerrosten rakentaminen - silloin homma menossa kirkkaasti päin helvettiä.

Dissosiointi on hyvä keino niin pitkään, kunnes olet dissosioinut pois mielestäsi 18 vuoden traumat ja kodissasi on todella vino lattia. Käsittelemättömistä tunteista on kasvanut puro, sammiollinen vettä, jota kannat koko ajan mukanasi. Kun perusta on vino, vesi läikkyy vähän väliä. Siinä vaiheessa olet mennyt perse edellä puuhun ja sytyttänyt saman puun tuleen kummastakin päästä. Lisäksi heität liekkeihin bensaa ja sahaat puuta keskeltä poikki. Olet pielessä kaiken kanssa, muttet vieläkään tajua asiaa. Saat burnoutin kerran vuodessa. Et tajua ongelman ydintä. Tästäkin on mahdollista selvitä, jos lähtee terapiaan ja yrittää selvittää asiaa pikkuhiljaa.

Mutta sitä minä en tehnyt, joten tämä tarina menee nyt kategoriaan "tee niin kuin sanon, älä niin kuin teen." Yritin kyllä opetella näyttämään kielteisiä tunteita ja onnistuin siinä, mutten alkanut missään vaiheessa kehittämään stressinhallintakeinoja tai yrittänyt omaksua omia traumojani osaksi elämäntarinaani. Lopulta olin väsynyt henkisesti. Aivoni eivät enää pystyneet yhdistämään loogista ajattelua ja tunteitani, jolloin voin huonosti. Kun viimeisin trauma tunteineen kaatui lattialle, aloin  pelätä, etten ollut olemassa. Lattia oli todella vinossa, ja tunsin itsekin olevani ihan väärin päin tässä maailmassa. Pohjimmiltani tunsin niin paljon tunteita, etten enää tiennyt olinko olemassa tai hereillä - oliko lattia suora, märkä, homeessa, vai kuvittelinko vain kaiken. En muistanut kaikkia niitä kerroksia, jotka olin latonut perustan päälle - ja ne tuntuivat aivan väärältä, sillä minun lattianihan oli aivan ehjä! Epätodellisuuden tunne ei ollut uusi, se oli tullut ja mennyt koko siihenastisen elämäni ajan, mutta minä olin sulkenut vinolta lattialtani silmät liian kauan. Elin koko ajan taistelutilassa, sotatantereella, homelattiani keskellä. Turvallisuudentunteeni oli kadonnut ja yritin alitajuisesti jatkaa asioiden dissosioimista pois - sehän oli niin toimiva keino!

Kun en käsitellyt asioita, muutuin pikkuhiljaa tunnekylmäksi. Väsytin itseni, kun pidin päivisin itseäni kasassa viimeisillä voimillani - minussa taistelivat selviytyjä ja emotionaalisesti riekaleina oleva ihminen. Sama ihminen, kaksi eri puolta. Jos minun piti puhua traumoistani, en koskaan ajatellut niitä omina kokemuksinani vain "jonkun toisen" asioina. Erotin ne kielellisesti ja ajallisesti itsestäni. En halunnut kertoa kenellekään - varsinkaan itselleni - mitä oli tapahtunut. En halunnut tuntea lainkaan, se oli helpompaa. Pakkomörkö huusi korvaani ja pelkäsin menettäväni järkeni. Pelkäsin kaikkea. Se oli romahdukseni, kunnes tajusin, että lattia on pakko repiä auki. Silloin tapasin elämäni parhaan remonttitiimin.

Tästä se lähtee. Uusi alku.

Elämässä on mustaa, valkoista ja sitten on paljon keltaista

Olen vasta viime aikoina (tänään) tajunnut, ettei maailmani ole niin mustavalkoinen kuin luulen. Mustan ja valkoisen väliin mahtuu paljon harmaata, mutta sen lisäksi paljon sinistä, oranssia ja keltaista. En tiedä mistä tarkalleen nuo värit tulevat, mutta ne ovat siinä. Vaatii vain kykyä ja taitoa huomata kaikki värit mustan ja valkoisen välissä. Joskus uppoudun liiaksi tuijottamaan kahvitahroja kahvikupin pohjassa, enkä näe kaikkea mitä ympärilläni tapahtuu. Mutta ehkä pikkuhiljaa uskallan nostaa katseeni korkemmalle.

Minulta on monesti kysytty miksi kirjoitan. Miksi kirjoitan blogia, miksi puhun somessa suoraan. Voi olla vaikea ymmärtää miten minä puhun täällä, kun joskus arjessa olen tarkkailijan roolissa ja olen nauttinut tästä roolista pitkään. Toisinaan olen sosiaalisissa tilanteissa varautunut tyyppi, joka lämpeää hitaasti. Silloin koen turvallisemmaksi katsoa miten ihmiset puhuvat, kuuntelen mistä he puhuvat. Tarkkailen äänenpainoja, katseita ja eleitä. Aistin ja mietin miltä näistä ihmisistä tuntuu ja miten he asiansa tekevät. Miten he elävät. Mitä he ajattelevat. Miten voisin itse tulla sosiaaliseen tilanteeseen mukaan omana itsenäni. Joskus uppoudun analyysiini niin, että unohdan tuoda itseni esiin.

Joskus olen huomion keskipiste. Olen huumoria ja naurua, mielipiteitä ja tarinoiden jakamista. Miten tämä liittyy kirjoittamiseen? Kirjoittamisessa sulautuvat kaksi puoltani yhteen. Tarkkailijaminä ja se, että voin olla turvallisessa tilassa huomion keskipisteenä. Tarkkailijapuoleni minusta tuo esiin syvällisen ajatustyön tulokset. Huomion keskipisteessä viihtyvä ihminen ottaa tarkkailijan huomiot ja tuo ne esiin niin, että joku muukin kuin minä jaksaisin asiani lukea.

Yksi syy on siis puhtaasti se, että kirjoitan koska voin. Ja koska osaan kirjoittaa paremmin kuin puhua. 

Yksi tärkeimmistä syistä on kuitenkin se, että toivon tarinoideni ja kokemusteni voivan rohkaista jotakuta muuta puhumaan asioista. Uskon, että muutos lähtee yhdestä ihmisestä, joka uskaltaa olla rohkea ja joka uskaltaa sanoa asiat omalla tavallaan. Olen aina hiljaa toivonut, että jakamani asiat ja kokemukset voisivat joskus rohkaista ja auttaa muita. Muutos, se voi parhaillaan lähteä yhdestä ihmisestä.

En koskaan odottanut, että näkisin jonkun jakavan asioita julkisesti ja viitaten inspiroituneensa minusta. En ikinä. Mutta tänään näin sen. Ja asian tekee paremmaksi se, että kyse on omasta perheenjäsenestäni. Ihmisestä, ketä ihailen suunnattomasti ja jonka parasta olen aina halunnut. Jonka tekoja ja ilmeitä ja eleitä olen tarkkaillut lapsesta asti, ja jonka vihan ja surun olen nähnyt jo pitkään. Jonka tunteita olen vaalinut ja jolle olen antanut tilaa. Hän on myös ympäristönsä tulos. Vaikka ihmiset voivat jakaa samat geenit ja saman ympäristön, lopputulokset ovat aina kovin erilaisia. Kumpikin yksilö on tasa-arvoinen, eikä toistaan huonompi.

Vaikka ihmiset ovat lopputuloksiltaan erilaisia, ihminen pyrkii usein tekemään eroa itsensä ja toisten välille. Omassa ajatusmaailmassa asioista tulee mustavalkoisia. Minä olen tällainen ja sinä olet tuollainen, siinä se. Usein asiat muuttuvat niin mustavalkoisiksi, että kaikki harmaan sävyt katoavat. Onneksi joskus voi huomata, että harmaan sävyjen sijaan, on löydettävissä jotain kirkkaita asioita. Etenkin sisarukset kokevat samat perhettä jakavat kriisit. Kun oma lapsen kipu iskee liian lujaa, on helmpompi dissosioida asia pois ja jättää huomiotta kaikki sinisen ja oranssin sävyt - kaikki tilanteen näkökulmat. On helppo ajatella olevansa yksin. Myöhemmin ja vanhempana, kun asiat ottaa uudelleen esiin, on vaikea enää muistaa misssä kohtaa olikaan harmaata ja missä mustaa. Kaikki on yhtä emotionaalista vuoristorataa.

Olen tajunnut, etten ole kasvanut kodissa jossa tunteiden näyttäminen oli kielletty. Olen kasvanut kodissa, jossa tunteita ei osattu näyttää. Niitä pelättiin. Ne lakaistiin mattojen alle ja tungettiin kaappeihin. Ne heitettiin ulos ikkunoista. Niille huudettiin ja ne peloteltiin lattiaviemäreihin. Niihin käytettiin voimakeinoja ja niitä pilkattiin. Ne kadotettiin syömishäiriöön ja oksennettiin ulos. Mutta se ei johtunut siitä, että tunteita ei olisi saanut näyttää. Se johtui siitä, ettei niihin osattu reagoida. Kun tunteisiin ei osata reagoida, ei myöskään opi rakentavaa tapaa näyttää niitä. Pian huomaa, että kasvoille on jäänyt muovinen naamio, ja joko perhe kantaa samaa naamiota. 

Eikä ongelma ole vain perheen sisällä, vaan kyse on sukupolvien ketjusta, jossa negatiivisista asioista on ollut parempi olla hiljaa. Ongelma on kulttuurissa ja kielessä, jossa tunteista on vaikea puhua ilman kliseitä. Pikkuhiljaa on helpompi painaa tunteet suljettujen ovien ja sinetöityjen kirjeiden taakse. On helpompi jäädä koukkuun selviytymiseen. On parempi lähteä pois. On helpompi etsiä tiloja, joissa voi romahtaa ja hakata seinää. On helpompi romahtaa silloin tällöin totaalisesti kuin arkipäivien pyörteissä sanoa rakentavia sanarakennelmia, joilla tunteet saa ulos. On helpompi matkustaa pois ja kursia omaa hymyynaamaansa kokoon yhä uudelleen. On helpompi hankkia pieleen menneitä diagnooseja ja voida fyysisesti pahoin. Kunnes ei enää olekaan.


Yhtäkkiä onkin helpompi avata suu ja sanoa asiat suoraan. On helpompi ottaa loikka ja yrittää kursia vuosikausia pahoinvoineet ihmiset kuntoon. Sieltä minä olen tähän tullut ja tässä olen taas. Enkä ole yksin.

Mitä kuuluu?

Tiedättekö sen tunteen, kun elämää kuvaa vaan lause "paskaa, mutta syvyys vain vaihtelee." Ja sitten kun oikeasti luulette, että nyt olette saavuttaneet paskan huippupisteen, niin sitten lentää pökäle tuulettimeen. Ja sitten tulee vielä molotvin coctail, joka sytyttää koko huoneen tuleen. Siltä musta on tuntunut mun elämäni kanssa viimeiset viisi vuotta.

Oikeasti. Olin jo vähän niin kuin alkanut ajatella, että mut on kirottu; että mun kohdalle ei ikinä voi sattua mitään hyvää. Aina kun ajattelin, että nyt asiat alkaa järjestyä, niin sitten elämä löi märällä kalalla vasten kasvoja.

Mutta nyt tilanne on ihan toinen. Musta tuntuu, että opiskeluissa alkaa olla järkeä. Mediatutkimuksen myötä oon viimein kartalla siitä mitä haluan tehdä tulevaisuudessa - ja hyväksyn sen, vaikkei se ehkä olekkaan sitä rahakkainta hommaa. En aio enää sokeasti suunnata journalismiin, uusmedia, sovelluskehittäminen ja tutkimuspuoli kiinnostaa enemmän. Mulla on suunnitelmia ja mulla on myös motivaatiota. Mä opiskelen ja vaikka stressi hipoo taivaita, niin se ei oo ongelma. Tiedän, että tää kestää enää nelisen vuotta. Sit mulla on ammatti, joka lisäksi tarjoaa mulle vielä lisää mahdollisuuksia elämässä. Sen lisäksi entisestä mullekaikkihetinyt-tytöstä on tullut kärsivällisempi. Musta on tullut myös vahvempi ja osaan esimerkiksi nopeasti leikata synkät ajat vain ohimeneviksi kausiksi - en jää enää vuosikausiksi vellomaan itsesääliin.

Mikä on aiheuttanut kaiken muutoksen? Ensinäkin, toi mediatutkimus. Se on mulle henkireikä. Unelma, jota teen todeksi. Se tekee mut onnelliseksi ja antaa voimaa. Lisäksi Niclas, joka tukee, auttaa, piristää ja on läsnä. Joka rakastaa mua juuri tällaisena ja auttaa kehittymään, eikä yritä muuttaa mua mitenkään. Nicken myötä mun lähipiiri on muuttunut tosi paljon tän vuoden aikana. Mulla on nyt rinnalla ihan hiiiiirmuisesti ihania ihmisiä ja ne "myrkylliset" ihmissuhteet alkaa olla historiaa. Nyt voin olla varma, ettei mun läheisistäni kukaan yritä käyttää mun ystävällisyyttä hyväksi tai yritä jollain muulla tapaa hyötyä musta.

Lisäksi tunnen olevani viimeinkin kuivilla vesillä sen suhteen, mitä kehonkuvaan tulee. En enää toteuta pimeitä syömishäiriöfantasioitani, vaan yritän kehittää itsestäni ulkoisesti sekä sisäisesti vahvaa naista; lihakset ja hiilihydraatit on siirtyneet painajaisista arkielämään. Peilikuvasta katsoo suhteellisen tyytyväinen tyttö, joka pitää itsestään ja uskoo itseensä.

Kuten aiemmin mainitsin, stressi kuuluu myös arkipäivään, mutta arkielämän pienet valopilkut tekee kaikesta vähän siedettävämpää. Sitä paitsi, kohta on joulu ja sitten uusi vuosi - siellä onkin luvassa vaikka mitä kivaa. Elämä on oikeesti aika jees.

Kesäikävä

Päiväkirjasta 19.10.2015

Aina ei voi olla onnellinen. Ainakaan jos on minä ja omaa minun ajattelutapani, jossa viivytään pitkiä aikoja menneisyydessä melankolian aalloissa ja sitten loikitaan tulevaisuuteen ja koetaan stressiä siitä, että kohta koetaan stressiä siitä, että pitää kokea stressiä.

Kesä oli meni nopeasti. Se oli onnellisuuden ja autuuden aikaa. Olin onnellinen, olin niin pirun onnellinen ja stressi oli erilaista - muutoshakuista. Nyt tuntuu, että hartiat painuvat kasaan ja itku irtoaa jos vain hetkeksi keskittymiseni herpaantuu ja lakkaan pitämästä itseäni kasassa. Pumppaan rautaa salilla, jotta minusta tulisi fyysisesti vahvempi, mutta henkisesti olen aika palasina. Vuosi on ollut rankka ja nyt se alkaa toden teolla tuntua.

Vaikka tuo melankolian aalto tuntui pahalta, se selätettiin nopeasti. Kiitos ihanan tukiverkkoni. Kiitos teille siitä. Kesä oli blogissa hiljaisuuden aikaa, koska nautin kesästä enkä kuluttanut aikaani kirjoittaen tatti hiessä pitkin öitä. Ryyppäsin mieluummin - lol, vitsi äiti. Palaan silti muistoissani kesään. Onnellisuuteen, autuuteen, lämpöön. Jos näistä vaikka puristaisi voimaa sitten loppuvuodeksi!

Ikävä kesää, mutta pian se on taas täällä.

Lomanpäättymismurjotus

Asiat jotka ahdistavat loman loppumisessa ja toisen periodin alkamisessa.

• Seitsemän kurssia, seitsemän viikkoa ja 31 opintopistettä.
• Työmäärä. Tänään tein viitisen tuntia yhtä pikkuista referaattia.
• Burnoutin ja sateen mahdollisuus 100%.
• Se, että salikäynnit pitää taas mahduttaa luentojen ja opiskelun lomaan.
• Se, että pitää laittaa jälleen housut jalkaan - tosin ostin tänään kahdet treenitrikoot.
• Se, että pitää kommunikoida ihmisten kanssa järkevillä lauseilla.
• Se, että pitää kommunikoida ihmisten kanssa.
• Se, että pitää kommunikoida.
• Se, että pitää olla opiskelija.
• Se, että pitää olla.

YOU SHALL PASS

Asiat, jotka ovat tehneet mut tänään onnelliseksi:

• Periodivapaa.
• Mediatutkimuksen saaminen sivuaineeksi
• Pannukakku Tottisalmessa.
• Mediatutkimuksen saaminen sivuaineeksi.
• Pyykinpesu.
• Mediatutkimuksen saaminen sivuaineeksi.
• Mediatutkimuksen tentistä 4.
• Noran kanssa teen juominen ja ainejärjestön kulttuurilehden artikkelin suunnittelu.
• Mediatutkimuksen saaminen sivuaineeksi.
• Illan keskivartalotreeni ja dance fit.
• Päiväunet.
• Mediatutkimuksen saaminen sivuaineeksi.
• Ainiin, ja sain muuten mediatutkimuksen sivuaineeksi!

Peukku pystyyn ja unelmia kohti. Ensimmäinen etappi saavutettu. Vierivä kivi ei sammaloidu, joten seuraaavaksi operaatio mediatutkimus pääaineeksi.

Tarukansaa

"Olen saapunut uuteen kulttuuriin, taruolentojen salakapakkaan – jos kyseisten paikkojen olemassaoloon edes uskoo. Nämä lajin edustajat ovat äänekkäitä ja riehakkaita. En juurikaan ymmärrä mitä nämä jurriset hurrit oikein puhuvat. Nyökyttelen, nauran ja istun kauhusta naulittuna paikallani.”

Olen sisä-Suomen tehtaansavun katkuiselta mättäältä Turkuun ponnistanut nainen. Kotikaupungissani yleisesti tunnustettiin, että Suomessa on olemassa suomalaisia, sitten on niitä mamuja, ryssiä ja sveduja. Mutta kahta viimeistä pidettiin satuolentoina – eihän kukaan sellainen ollut eksynyt tuohon umpeenkasvaneeseen metsämättääseen ainakaan kymmeneen vuoteen. Lahtisen Marjut oli sellaisen nähnyt Helsingin matkallaan, mutta näköhavaintoa epäiltiin tehdastyöläisten keskuudessa vahvasti.

Lopulta kotikylän ummehtuneisuus ja seisahtuneisuus alkoi ahdistaa. Onneksi Turku otti minut vastaan kuin raikkaalta meri-ilmalta tuoksuva isoäiti. Yhden ja ainoan liikenneympyrän sijaan minua tervehti varsinainen asfalttiviidakko, jossa törmäsin varsin nopeasti koulusta tuttuihin taruolentoihin. Niihin, joiden kielestä ja kulttuurista luin erikoisella tarukielellä – kielellä, jolla ”ei tehnyt niinku yhtään mitään.”

Ajattelin, että voisin helposti elää tuon villikansan rinnalla puuttumatta heidän elämäänsä. Eläisimme harmoniassa ja rauhassa kunnioittaen toistemme reviiriä. Niin se olikin, kunnes eräs komea urosyksilö saalisti minut kadulta ja valitsi tyttöystäväkseen. Vieraseen kulttuuriin soluttautuessani sain karvaasti tajuta, että tarukielen oppiminen koulussa olisikin ollut varsin hyödyllistä. Nyt osasin sanoa ”bara finska för mig, tack” ja ”joo, jag är humanist.”

"Näiden uuden kulttuurin edustajien kanssa voi jopa kommunikoida. He lähestyvät aina iloisesti käpälä ojossa tavoitellen kättäni. He ovat kohteliaampia ja äänekkäämpiä kuin omat lajini edustajat, osaavat kieltäni, vaikken minä osaakkaan heidän. Buuklubbenin tunnusmusiikin kajahtaessa kaikki yhtyvät yhteiseen jengimylvinään, joka on lajille tyypillinen tapa synnyttää yhteenkuuluvutta. Saatan oleskeluni aikana myös huomata lajin urosten tunkevan ylähuulensa alle jotain tahmeaa, mustaa ja haisevaa töhnää soidinviestiksi naaraille.

Kerroin innoissani havainnoistani tehdasmättäällä edelleen asustaville tontuille, jotka pudistelivat päätään ja käskivät varomaan turvallisuuteni puolesta. Hurrit kuulemma vievät työpaikkasi, törmäävät moottoriveneeseesi purjeveneellään ja ovat kaikki pilallehemmoteltuja kakaroita merkkivaatteissa. Pudistelin päätäni ja katsoin mätästonttuja uusin, merenkirkkain silmin. Illalla otin ruotsin kirjat esiin ja aloin opetella verbien taivutusta. Hitot ennakkoluuloista.

--- 

Kolumni on kirjoitettu Kirjoittamisen lajit ja käytännöt -kurssia varten. Aion nyt viimeinkin tarttua unelmiini ja yrittää saada jalkaani mediamaailman oven väliin. Unelmissa kiitää työ freelancerina opiskelun ohella. Kokoan kirjoituksistani portfoliota lähetettäväksi eri lehtiin.

Se kenellä on fallos, on valta?

Mies vie naisensa treffeille elokuviin. Nainen on laittaunut, meikannut kauniiksi ja pukenut juuri sen kroppaa täydellisesti esittelevän mekkonsa. Elokuva on action-elokuva, jossa mies saa tehtäväkseen pelastaa maailman apurinaan fiksu, punahiuksinen ja isotissinen nainen. Sen lisäksi, että maailma pelastuu, saa mies naisen ja seksiä, loppukohtauksessa nähdään kuuma suutelukohtaus. Kumman silmille ensitreffien elokuva olikaan suunnattu? 

Laura Mulvey väitti feministisessä mediatutkimuksessaan vuonna 1975, että patriarkaalinen kulttuuri määrittää miehen katseen kantajaksi ja naisen katseen kohteeksi. Naisella ei siten ole "omaa" katsetta, vaan nainen katsoo maailmaa aina miehen silmien läpi. Mulveyn mukaan myös elokuvateollisuus ylläpitää ja vahvistaa tätä valtarakennetta ja miesidentiteettiä. 

Periaatteessa siis fallosentrisessä yhteiskunnassa, kun nainen katsoo peiliin, hän katsoo peilikuvaansa miehen silmin. Elokuvissa mies katsoo kankaalle heijastuvaa elokuvaa omin silmin. Nainen puolestaan katsoo ruudulle miehen silmin. Mulveyn näkökulma on saanut paljon kritiikkiä, mutta toisaalta tämä naisen näkökulmasta suhteellisen pessimistinen näkökulma on oikeastaan aika kiehtova. Kyllähän maailmassa eniten valtaa on ollut (valkoihoisilla) miehillä, mutta mikä meidän naisten asema sitten massamedian yleisönä on?

Mielestäni media on toisaalta vahvistamassa tätä Mulveyn hyvin teoreettisen oletettua rakennetta. Jos venytetään Mulveyn tutkimusta esimerkiksi naistenlehtiin, katsomme niitäkin aina miehen silmin. Onko väite kuitenkaan niin naurettava? Naistenlehtien kuvia, jos joita, muokataan raskaalla kädellä. Lehtiin pääsevät vain kauniit ja hoikat, isotissiset ja kapeavyötäröiset - tietenkin muokattuina. Naistenlehtien välittämä naiskuva on täysin utopistinen, mutta silti kuvat ovat siellä. Miksi? Jollakin sairaalla tavalla naistenlehtien kuvat ovat heteromiehen silmää miellyttäviä, vaikka lehden sisältö olisi suunnattu täysin naisille (ketä miestä kiinnostaa syksyn muoti, kirjailijan koskettava elämäntarina ja syksyn muotivärit meikkirintamalla?). Totta kai naisetkin nauttivat naisvartaloiden ihastelusta, mutta hyvin harva meistä on luonnollisesti laiha ja isotissinen. Ja minkä takia median nykyinen, rajoittava kauneusihanne muuttuu niin kamalan hitaasti? 

Pohdin koko kysymystä eilen ja poikaystäväni antoi minulle sangen avartavan kommentin aiheesta. Hänestä esimerkiksi muotiteollisuus on pelkästään naisten ja homojen luoma: jos mies saisi päättää muodista, olisi se "toi paita" ja "noi housut", ja sillä asulla mentäisiin seuraavat kaksikymmentä vuotta, kunnes vaate on kulunut täyteen reikiä - ehkä vielä senkin jälkeen, kun ostetaan samaa hyväksi koettua tilalle. Väitin itse kiven kovaan, että vaateteollisuus on luotu miehiä varten; pikkumekot, alusvaatteet ja bikinimuoti, langanlaihat mallit ja niin edelleen. Poikaystäväni pudisti päätään, ja sanoi myös, että muotiteollisuuden luoma langanlaiha vartaloihanne on pelkästään naisten ja homojen luoma, sillä aidot miehet pitävät muodokkaista naisista. Nojaa, meistä on moneen laivaan, joten jätän tuon väitteen sivummalle tästä keskustelusta. Pointti oli se, että olemmeko me naiset niin tottuneita omaan katseettomuuteemme, että me alamme jo muodostaa miesten katseelle sitä, mitä oletamme heidän haluavan - kuten esimerkin treffeille mennyt nainen, pukeutuiko hän itseään vai deittiään varten? 

Mediatutkimuksen luennolla syntyi keskustelua siitä, että kummalla sukupuolella oikeastaan onkaan valta? Professori Hietala nosti yhdessä mieleenpainuvassa esimerkissään sen, miten naisten valta on hyvin seksualisoitunutta. Nainen saa valtaa itsensä paljastamisella, esimerkiksi minihameella tai rintojen paljastamisella. Mutta mitä se kertoo yhteiskunnastamme, että naisen täytyy osoittaa valtansa tunkemalla tissit tiskiin? Eikö silloinkin ole kyse siitä, että vallan osoittaminen tehdään miesten silmien lävitse?

Voidaan sanoa, että media esineellistää naisia. Mutta eivätkö naiset sitten itse esineellistä itseään? Otetaan esimerkiksi (sosiaalinen) media. Instagram on täynnä kuvia naisista, jotka esittelevät treenattuja pakaroitaan tai luojan luomia avujaan pikkuruisissa topeissa. (Miesten) tykkäykset hakeutuvat "valtansa" osoittavien naisten luokse. Sen lisäksi, että osoitamme valtaamme, ajaudumme samalla esineellistämään itseämme ja vahvistamaan asemaamme sukupuolena, jolla "ei ole omaa katsetta". 

"Worrying is as effective as trying to solve an algebra equation by chewing bubble gum."

Viime yönä törmäsin viimein Baz Luhrmanin "The Sunscreen Song":iin. Olin aiemmin kuullut mainittvan kyseisestä, lukuisia parodioitakin kirvoittaneesta ääniraidasta, mutta en ollut koskaan henkilökohtaisesti sitä jaksanut etsiä. Koko helahoitohan perustuu siis kolumnistin kirjoittamalle esseelle, joka julkaistiin Chicago Tribune'ssa kesäkuussa 1997. Baz Luhrmann teki siitä ääniraidan vuonna 1999, ja nyt sain sen tosiaan Tropical House -versiona kuunneltavaksi kaverilta.

Anyways, essee käsittelee tapoja onnellisempaan ja parempaan elämään. Itselleni tämä oli ajatuksia kirvoittava löytö ja suosittelen ääniraidan kuuntelemista - joko sitten alle linkattuna versiona tai mistä nyt sattuu tykkäämään. Jos et jaksa kuunnella, suosittelen esseen lukemista. Jos et sitäkään jaksa, poimin alle tärppejä.



"Enjoy the power and beauty of your youth, oh, never mind.
You will not understand the power and beauty of your youth
until they've faded but trust me, in 20 years, you'll look back
at photos of yourself and recall in a way you can't grasp now.
How much possibility lay before you and how fabulous you really looked.
You are not as fat as you imagine."

Don't worry about the future - or worry, but know that worrying is as effective as trying to solve an algebra equation by chewing bubble gum.
The real troubles in your life are apt to be things that never crossed your worried mind
The kind that blindsides you at 4 p.m. on some idle Tuesday.

Do one thing every day that scares you.
Don't be reckless with other people's hearts.
Don't put up with people who are reckless with yours.

Don't waste your time on jealousy,
sometimes you're ahead, sometimes you're behind.
The race is long, and in the end, it's only with yourself.

Remember compliments you receive, forget the insults,
if you succeed in doing this, tell me how.
Keep your old love letters, throw away your old bank statements.

Don't feel guilty if you don't know what you want to do with your life.
The most interesting people I know didn't know at 22 what they wanted to do with their lives.
Some of the most interesting 40-year-olds I know still don't.

Maybe you'll marry, maybe you won't
Maybe you'll have children, maybe you won't
Maybe you'll divorce at 40, maybe you'll dance the 'Funky Chicken'
On your 75th wedding anniversary
Whatever you do, don't congratulate yourself too much
Or berate yourself either
Your choices are half chance, so are everybody else's.

Enjoy your body, use it every way you can.
Don't be afraid of it or what other people think of it.
It's the greatest instrument you'll ever own.
Dance, even if you have nowhere to do it but your own living room
Read the directions even if you don't follow them.
Do not read beauty magazines, they will only make you feel ugly.

Get to know your parents, you never know when they'll be gone for good
Be nice to your siblings, they're your best link to your past.
And the people most likely to stick with you in the future.

Understand that friends come and go,
but a precious few, who should hold on.

Accept certain inalienable truths
Prices will rise, politicians will philander, you, too, will get old
And when you do, you'll fantasize that when you were young
Prices were reasonable, politicians were noble
And children respected their elders.
Respect your elders.

Don't expect anyone else to support you.
Maybe you have a trust fund, maybe you'll have a wealthy spouse
But you never know when either one might run out.

Be careful whose advice you buy but be patient with those who supply it
Advice is a form of nostalgia, dispensing it is a way of fishing the past
From the disposal, wiping it off, painting over the ugly parts
And recycling it for more than it's worth."

Bodypositive

Kyllähän siihen meni aikaa. Niin luvattoman paljon aikaa, ennen kuin peilistä alkoi katsoa takaisin itsevarma ja onnellinen ihminen. Siihen meni vuosia, ennen kuin jokainen vartalon möykky, arpi ja epätasaisuus suli osaksi minua ja sai hyväksynnän. Koskaan ei ole liian myöhäistä katsoa peliin ja hyväksyä peilistä tuijottava, epävarma ihminen - ei vain niitä kasvoja, mutta hyväksyä se kokonaisuus. Tämä on kuitenkin se ainoa kuvajainen, joka vastaa synkronoidusti heilautukseesi ja hymyilee takaisin. Mikset siis kohtelisi sitä rakkaudella?

Uskalsin jopa viimein ottaa elämäni ensimmäiset julkiset belfiet. Vuodessa ollaan tultu hirmu paljon eteenpäin, sillä vuosi sitten ei minulla ollut minkäänlaista peppua, muista muodoista puhumattakaan - ei kahden vuoden itsensä rääkkäämisen jälkeen. Juoksin jumpasta tai lenkistä toiseen sekä illat kulutin oksentaen sieluni ulos. Itkin itseni uneen ja uskottelin itselleni olevani terve. Nyt minulla on peppu ja olen niin helvetin ylpeä siitä. Tiedän myös miten kaukana olin terveestä vuosi sitten. Nyt minulla on siis myös täysi oikeus iloita pepustani julkisesti, koska hyvin harvoin (ikinä) kerskailen ulkomuodollani.

Kesä on ollut pitkä ja liikunnaton. Tai no, lenkkipolkuja on kulutettu välillä hyvinkin ahkerasti, mutta lihaskunto on säännöllistä peppu- ja jalkatreeniä huomioimatta ollut laiskaa. Ruoka on ollut mitä on, lähinnä on menty hedonistisella ajatuksella "mitä minä tänään haluan?". Alkoholia on mennyt myös. Ei keho ole enää se sama, kuin se oli toukokuussa yliopistoliikunnan loppuessa. Se on muhkuraisempi, paikottain isompi, toisaalta pienempi - ainakin löysempi. Mutta itseasiassa se on minun kehoni. Minun ainoa kehoni, joka heijastaa kaiken sen mitä olen käynyt läpi. Jokainen arpi, jokainen muhkura. Siellä ne ovat ja kertovat tarinaani.



Liikuntaa tai ei, croptopin vedin silti päälle. Oli sitä kroppaa siihen tai ei, sen kannoin ylläni ja olin tyytyväinen. Ehkä jonkun silmää poltteli, mutta minulla oli hauskaa. Se on tärkeintä.

Tuntuu hassulta, että vaikka keho onkin muuttunut omaan silmään todella paljon kesän aikana, eivät ystävät huomaa eroa vaatteet päällä. Itse huomaan ja tunnen eron sormieni alla. Mutta tämä on vain yksi versio minusta. Se, jota voi syksyn tullen alkaa taas kehittämään. Ja tiedättekö mitä; kahdenkymmenen vuoden jälkeen minä hyväksyn sen näin. Hyväksyn sen muhkurat ja arvet. Sen virheet ja epäkohdat. Ihailen sen parhaita puolia ja haluan kehittää siitä vielä paremman. Mutta en rääkkäämällä ja kiduttamalla - vaan rakastamalla ja kannustamalla, ravitsemalla ja hoitamalla.

Muutos tapahtuu kyllä vääjäämättä ja jatkuvasti, niin hyvässä kuin pahassakin. Hidaskin muutos on aina muutos: "Slow progress is better than no progress". Ja pätee niin moneen asiaan. Ihminen muuttuu ja tottakai kehokin muuttuu iän mukana, mutta aina voi yrittää tehdä parhaansa ollakseen paras versio itsestään. Teki sen sitten konkreettisten saavutusten kautta taikka itsensä psyykkisen ja fyysisen kehittämisen kautta. Minä olen tehnyt osani psyykkisesti ja fyysisesti ja se näkyy - ja olisin hölmö ellen olisi ylpeä saavutuksistani. Pitkälle ollaan tultu anorektisesta ajatusmaailmasta tai pinttyneistä bulimikon tavoista; en voi sanoa olevani täysin vapaa, mutta luultavasti lähimpänä sitä vapautta mitä ikinä voin olla. Edellinen oksentaminen tapahtui melkein yhdeksän kuukautta sitten - on tässä jo aihetta juhlaan. Enkä enää haluakaan palata takaisin ruokavankilaan tai liikuntahelvettiin: pelottomuus ja vapaus on paljon parempaa elämää.

Löydän itsevarmuuteni hyvästä ruoasta, muiden ihmisten positiivisuudesta, ystävistä ja musiikista. Tiedän olevani tasavertaisen, hyvän kohtelun arvoinen ja tiedän omat vahvuuteni ja heikkouteni. Olen vahvempi kuin olen ollut pitkiin aikoihin.Tänään olen itsevarma, eikä syömishäiriö enää saa minusta pysyvää otetta. Se istuu hartialla jatkuvasti, mutta en enää kuule sen ääntä niin vahvasti. Tuuli on kääntynyt ja minä olen voittanut.

Tulevaa lukuvuotta kohti

Mistä on syysstressi ja burnout tehty? 
Virkamiesruotsista, humanistienglannista, psykologian ja valtio-opin sivuaineopinnoista, ranskan jatkokurssista, saksan alkeiskurssista, kirjallisuuspedagogiikasta, kasvatussosiologiasta ja kirjoittamisen lajeista sekä käytännöistä.

Tämä siis, jos jollain tapaa haluaa ottaa stressiä ja tehdä kärpäsestä härkäsen. Itse näen sen lähinnä turhana hysterian lietsomisena. Itse kun olen lähinnä innoissani koko paketista, sillä akateeminen vapaus suo minulle mahdollisuuden jättää pakkopullalta tuntuvat kurssit kesken.
Jos jaksan kaiken loppuun asti minua odottaa muhevat 35 opintopistettä - mutta sehän on täyttä utopiaa, sillä jotkut näistä kursseista tulevat kohtaaman loppunsa ennen varsinaista tenttiä. Ajattelin tämän vuoden kuluttaa kokeilemalla kepillä jäätä, josko löytäisin yliopiston sisällä jotain mieltä kutkuttavaa kurssi- tai ainetarjontaa ennen suuntaamistani muille pilville. Muutama ovi onkin jo rakosillaan, kunhan vain uskallan sujahtaa ovesta ja kuunnella intuition ääntä. Nyt kuitenkin edetään hitaasti makustellen, jotta eliminoidaan itselleni tyypillinen tuuliviirimäinen sählääminen elämän eri osa-alueilla.

Tottakai kursseja on paljon, mutta ajattelin silti olla stressaamatta niistä enempää kuin on suotavaa. Ei tämä nyt niin kamalan vakavaa ole loppujen lopuksi kuitenkaan, enkä haluaisi saada mahahaavaa asiasta, joka ei tunnu omalta. Ajattelin kuulostella stressin määrää lukuvuoden aikana - ehkä se paljastaa jotain tärkeää:

Ajatukset tulevaisuuden ja ammatin suhteen alkavat kirkastua. Olen pohtinut pääni puhki mahdollisuuksia ja välillä antanut kaiken olla hetken omassa rauhassaan - palatakseni asian äärelle uudestaan entistä enemmän pyörällä päästäni. Vaikeaksi oman alan etsimisen tekee erityisesti kaikki yhteiskunnan ja läheisten asettamat rajoitukset. En voi tehdä sitä, tätä tai tuota, koska olen nainen, minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja silmälasit ja olen niin kamalan herkkä. Kaiken lisäksi mun pitäisi nyt vain miettiä rauhassa kun olen niin kamala tuuliviiri, että tuokin idea on vain ohimenevä ajatus. Niin ja kaiken lisäksi olen niin kauhean fiksu, joten puolet ideoistani on lahjakkuuden hukkaan heittämistä.

Loppujen lopuksi uskon kuitenkin, että suurin osa viimeiaikaisesta oireilustani johtuu vain väärän alan opinnoista, siitä, että yritän täyttää jonkun muun unelmaa. Herkkyys voi olla myös vahvuus. Silmälasit nyt ovat vain silmälasit ja sukupuoli on tekosyy. Tuuliviireily johtuu kannustuksen ja tuen puuttesta ja niistä muiden asettamista rajoituksista. Lahjojaan ei kannata heittää hukkaan, mutta fiksuuttakin on niin paljon erilaista. Yritän muistuttaa itseäni siitä, että kaikki on mahdollista jos vain uskaltaa. Tämä on kuitenkin minun elämäni, joten jos haluan tehdä itsestäni jotain, olen ainoa joka sen voi toteuttaa.

Asiaa miehistä & armoton Kusipään käsikirja

Olen kolmen miehen kasvattama. Isäni ja kummatkin isoisäni ovat olleet vahvasti kasvatuksessani ja lapsuudessani mukana. Lisäksi pienenä seurasin tarkasti isoveljeni esimerkkiä. Tämä blogipostaus on syntynyt omasta kokemuksesta, omista empiirisistä havainnoista sekä maalaisjärjestä.

Siinä, missä naiset ajattelevat liikaa, miehet eivät ajattele lainkaan. Joten maailman tärkein SISTER-TIP: jos haluat miehesi tekevän jotain; vievän sinut ulos, antavan sinulle takkisi, korjaavan jälkensä keittiöstä, lohduttavan kun on paha olla tai laittamaan wc-renkaan alas käytyään helpotuksella, on vain yksi tapa toimia. Sano se. Sano se ääneen. Suoraan - ei mitään epäsuoria vihjailuja, ne eivät toimi. Eli raa'asti suu auki ja "Kulta, voitaisko mennä vaikka ulos huomenna?" "Kulta, voisitko pliis korjata paskasi lattialta." "Kulta, voisitko lohduttaa, mulla on todella paha olla." 
Parisuhteessa on tärkeää muistaa ylhäällä kertomani sääntö. Puhuminen on avain kaikkeen. Jos harmittaa, suuttuttaa tai kiukuttaa, kerro se ääneen äläkä mökötä sohvalla sanoen "kyllä sun pitäis tietää." Miehet eivät vain yksinkertaisesti tajua.

Mutta miten tulkita miehen tekoja tai tunnistaa kusipää? Tärkein osio tästä postauksesta käsittelee deittailua, ja tätä osiota voitaisiin kutsua ihan vain Kusipään käsikirjaksi. En ole mikään deittailutieteen tohtori, mutta voin sanoa oppineeni kantapään kautta, kaveripojilta ja isoveljen neuvoista aika paljon. Tässä siis tämä loistelias Kusipään käsikirja, jonka nyt jaan myös teille. Se on armoton, mutta säästää pitkällä juoksulla tunteesi ja itkusi.

Kusipää. Tuo baarin tanssilattialta pilkun aikaan löytyvä komea mies, jolla on ulkonäköä ja luonnetta, mutta jota ei kiinnosta sitoutuminen - ainakaan sinuun. Varsinkaan sitten sen yhteisen illan jälkeen. Tämä eliölaji saattaa löytyä myös tinderistä, tunnistettavissa vähäpukeisista kuvista, ananashiuksista ja pyynnöstä lähettää vähäpukeisia kuvia. Tai kaikista kolmesta - on myös yksilöitä jotka eivät täytä mitään näistä kriteereistä. Oli miten oli, kusipää jättää jälkeensä pahaa oloa ja hämmenystä. Kusipääksi voi myös kutsua yleisesti miestä, joka aiheuttaa kyyneliä.

Naiset kasvatetaan siihen ajatukseen, että mies epäsuorasti satuttaa teoillaan naista, josta hän välittää. Tai kohtelee tätä huonosti. Väärin. Jos miehellä on tapana kadota kuin pieru saharaan aina tosipaikan tullen, hän on kusipää. Tosimies ei satuta naista, josta hän välittää tai on kiinnostunut. Joten tapailu- tai miehenmetsästysvaiheessa on tärkeää muistaa muutama pieni seikka:

#1 Miehellä ei ole koskaan liian kiire jos hän oikeasti välittää tai on kiinnostunut. Jos hän haluaa jotain, hän tekee aika sille; toisin sanoen jos hän haluaa sinut, hän raivaa kalenteristaan aikaa sinulle. Jos jätkällä on aina menoa, häntä ei kiinnosta tehdä aikaa sinulle - et siis ole hänen tärkeysjärjestyksessään kauhean korkealla / hän ei ole vakavissaan kanssasi. Seuraavaa koukkuun! 

#2 Melkein sama kuin yllä, mutta jos miehellä on numerosi eikä hän ota yhteyttä, on muutama mahdollinen selitys. Joko hän on kuollut/tajuttomana/elämänsä krapulassa. Huomiona kuitenkin tähän, ettäa krapula ei kestä kahta viikkoa. Toinen realistisempi selitys onkin, että hänellä on parempaa tekemistä. Kuten jo aiemmin sanoin, jos miestä oikeasti kiinnostaa, hänestä kuuluu kyllä.

#3 Mutta jos miehestä kuuluu vain tiettyinä aikoina vuorokaudesta, kuten esimerkiksi silloin kun tavalliset ihmiset nukkuvat ja mies on lisäksi tukevassa humalassa, en suosittele jatkamaan puheluihin vastaamista. Öinen kännipuhelu on 97% varmuudella booty call - eteenkin jos ihmisestä ei kuulu mitään järkevää päivisin tai arkisin. 

#4 Jos mies on kiinnostunut, hän pyytää sinua ulos ennemmin tai myöhemmin. Budjetista riippuen treffit voivat olla leffassa, kävelyllä tai ravintolassa - tai jossain muualla yleisellä paikalla. Ei ole kuitenkaan sanomatta selvää, että tarjoaako mies vai ei. Riippuu rahatilanteesta, iästä ja siitä, mihin mies on kasvatettu. Mutta jos huomaat että treffit ovat aina sarjassamme "netflix & chill" vaakatasossa ja ilman vaatteita, on suotavaa huolestua. Eteenkin, jos haluat miehestä jotain muutakin kuin fuckbuddyn. Jos mies on tosissaan, hän haluaa tehdä sinuun kokonaisvaltaisen vaikutuksen.

#5 LISÄKSI jos mies pyytää ensitreffien jälkeen luokseen tai pyytää päästä luoksesi, suosittelen kaikella rakkaudella hylkäämään tämän kutsun ja katsomaan mitä tapahtuu. Yleensä tämä on pyyntö päästä housuihisi. Säästääksesi sydämesi ja itsesi suruilta, on järkevämpää odottaa sänkyyn pomppaamista kusipääksi epäilemäsi miehen kanssa (hyvä sääntö on odottaa neljät treffit) - intuitio on usein oikeassa. Jos mies on todella kiinnostunut muustakin kuin vaakamambon harrastamisesta, hän arvostaa sinua ja suostuu odottamaan. Kusipää puolestaan kaikkoaa hyvin nopeasti maisemista. Hyvin yksinkertainen kusipäätesti siis. 

#6 Jos mies on kiinnostunut, hän näkee vaivaa eteesi (kysyy kuulumisiasi, kertoo itsestään asioita...). Huomaat eron tosimiehen ja kusipään välillä kyllä, koska tosimiehen kanssa sinun ei tarvitse analysoida kaikkea mitä hän tekee ja sanoo tajutaksesi, että nyt on tosi kyseeessä. Tottakai suhde saattaa olla hankala, mutta ei samalla tavalla kuin kusipään kanssa. Kyse on silloin vain persoonien ja tapojen yhteensovittamisesta - ei siitä, että miehestä ei koskaan kuulu mitään, tai että hän tapailee sinun lisäksi kolmea muutakin. Tiedät kyllä, kun tapaat kunnollisen miehen.

#7 Jos et koskaan tapaa hänen ystäviään tai perhettään, olet luultavasti ns. "mopedi", jonka kanssa leikitään salassa. Ystävien tapaamista baarin tanssilattialla kello kolme aamuyöllä ei lasketa. Eikä sitä, että tapaat kämppiksen naaman puoliksi olohuoneessa matkalla miehen makuuhuoneeseen. Kun miestä kiinnostaa, hän haluaa esitellä sinut ystävilleen ja perheelleen kertoakseen, että Tämä valioyksilö on nyt minun. 

#8 Miehet myös kypsyvät hitaammin, joten videopelit ja muut ovat ihan luonnollinen osa elämää vielä lähellä kolmeakymppiä. Olen todistanut oman isäni leikkivän legoilla 46-vuotiaana. Miehet, jotka kuitenkin rakastavat pelata tunteillasi, eivät ole miehiä. He ovat kusipäitä. Muista ero.

#9 Jos mies on kiinnostunut, hän kertoo itsestään asioita sinulle. Hän ei ole siis mikään mysteeri, vaan tiedät hänestä muutakin kuin etunimen ja numeron. Tiedät myös asioita, joita hän ei kaikille jaa; unelmiaan ja ajatuksiaan. Hän myös kyselee sinusta ja unelmistasi. Kiinnostus on siis vastavuoroista.

LOPUKSI:

- Jos mies sanoo jotain, hän mitä luultavammin tarkoittaa sitä - toisin kuin me naiset teemme. Yrittäessäsi tekstailla miehen kanssa, yritä olla ylianalysoimatta, vaan lue viestit mustavalkoisesti. Näin vältyt pahimmilta väärinymmärryksiltä. Yritä myös selittää asiat suoraan, koska miehet eivät pakosti osaa tulkita monimutkaisia naisten ajatuskuvioita. Jos mies puhuu epäsuorasti, eikä koskaan oikein tiedä koska tapaisitte, hälytyskellot saavat soida ja lujaa. Jos häntä kiinnostaa, hän ei jätä mitään epäselväksi eikä epävarmaksi - hän haluaa olla suora ja selvä.

- Jos epäilet olevasi tekemisissä kusipään kanssa, kannattaa ihan rehellisesti miettiä seuraavaa: Montako kertaa mies on saanut sinut nauramaan/onnelliseksi ja kuinka monta kertaa olet itkenyt miehen takia. Onko hän syypää itkuihisi, onko hän rinnallasi kun sinulla on vaikeaa vai onko hän syy miksi sinulla on vaikeaa? Osoittaako hän olevansa kiinnostunut elämästäsi ja tekemisistäsi, vai oletko sinä yksipuolisesti kiinnostunut hänen elämästään? Jos tajuat itkeneesi enemmän kuin nauraneesi kyseisen ihmisen takia, on hän luultavasti kusipää. Silloin kannattaa vain jatkaa elämää. Koska nothing is worth it if you ain't happy.

- Jos mies on tosissaan, hän ei petä eikä jätä eikä hylkää - hän seisoo rinnallasi vaikka sinulla olisi vaikeaa. Hän antaa yhtä paljon suhteelle kuin sinä. Mies, joka pettää tai jättää, ei välitä sinusta tarpeeksi. Jos suhde - oli se sitten on/off tai tapailuasteella - päättyy, älä jää roikkumaan. Jatka elämää, koska tuolla on vielä joku, joka kiittää sinua kun jatkoit elämääsi.

Vapaa

Vuosi sitten muutin elämäni ensimmäiseen yksiöön. Vuoden päivät pelkäsin kulkea öisin kaduilla ilman avaimia rystysten välissä. Vuoden päivät en tiennyt mitä rauhallinen naapurielämä on; kuuntelin ääniä, hälyjä, elämää. Näin elämästä monta puolta - osa olisi voinut jäädä kokemattakin. En tiennyt paremmasta. Elin päivisin, pelkäsin ja valvoin öisin.

Toki elämä ensimmäisess omassa kodisssani oli aluksi auvoisaa ja ihanaa, mutta uutuudenviehätyksen kadottua se oli kieltämättä kovin katkeraa. Pikkuhiljaa päivien vieriessä alkoi kotona ärsyttää kaikki; milloin se oli suihku väärässä kohdassa kylpyhuonetta, milloin tulitikkuaskin kokoinen vessan allas, milloin vähäinen kaappitila, milloin sänky keskellä keittiötä. Useimmiten se oli kuitenkin rauhattomuus ja vastakkaisesta talosta asuntooni jatkuvasti tuijottava karvainen mies. Poissa ovat ne päivät.

Nyt istun uudessa pikkuyksiössäni. Neliöitä on kaksi vähemmän, mutta onnea sitäkin enemmän. Tämä on koti. Täällä ei ärsytä. Täällä ei tarvitse kuunnella naapureiden elämää - en edes tietäisi heidän olemassaolostaan ellen näkisi rappukäytävässä iloisia kasvoja tai kuulisi pirteitä tervehdyksiä. (Missä ovat vihaiset mulkaisut tai kiireiset "mmmmheiit"?) Täällä on eteinen, jossa on kaappitilaa reilusti. Täällä on uusi vessa, jossa suihkukin on fiksusti sijoitettu ja altaaseeen mahtuu vaikka neljä naamaa kerralla. Täällä on keittokomero, sängylle oma alkovinsa ja olohuoneessa sohva sekä nojatuoli. Enää en menetä yöuniani jos varmuuslukko jää laittamatta.

Äsken seisoin ulkona ja hengitin kesäyön kirpeää ilmaa. Syksy on tulossa. Ennen kaikkea elämäni turvallisin syksy, jota ei tarvitse pelätä. Ei öitä, ei naapureita, ei uniongelmia. Turku on elämäni rakkaus, enkä tiedä mitään kauniimpaa kuin sen öiset valot poikaystävän asunnon kahdeksannen kerroksen ikkunasta. Sen rinnalle on kuitenkin tullut nyt oma kotini, jonne on ilo palata reissujen jälkeen. Jossa tuntuu olevansa kotona. Olkootkin pieni ja ahdas koti, mutta ainakin se parempi kuin edellinen.

Edellinen asuntoni on nyt jossain hämärässä menneisyydessä; avaimet luovutettu lopullisesti ja hyvästit sanottu. Nyt kun muutot ja stressit on lusittu, voin taas keskittyä täydellä panostuksella syksyn opintojen suunnitteluun ja blogin päivittämiseen. Lupaan kerätä itseni kasaan ja etsiä teille kuvamateriaaliakin, ehkä kertoa tulevasta lukuvuodesta ja suunnitelmistani, kuulumisistani ja vääntää pari mukahauskaa vitsiä. Nyt kuitenkin painun sänkyyn kuuntelemaan hiljaisuutta ja nauttimaan unistani. Olen väsynyt, väsynyt raskaasta vuodesta ja kaikesta turhasta stressistä. Mutta voi pojat, miten onnellinen olenkaan siitä huolimatta.

Hiljaisesti onnellinen: "älä ylpisty tai kerkaile sillä miten hyvin sulla oikeasti menee."

Hei. Olen Siiri. Olen 20-vuotias murehtija, jota usein kuvaillaan sanoilla negativisti ja pessimisti. Tosin oman määritelmäni mukaan olen realisti, joka välillä hukkaa elämänsä realiteetit. Tapanani on hukuttaa läheiseni negatiivisiin viesteihin ja löytää valittamisen aihetta jokaikisesta maailman asiasta. Tästäpä ja sen aiheuttamista reaktioista tämä koko postaus itseasiassa lähtikin. 

Todellisuudessa pääni sisällä olen varsin onnellinen, tyytyväinen ja kupliva ihminen, joka päivän päätteksi jaksaa uskoa parempaan tulevaisuuteen. Vaikka valitan aiheesta kuin aiheesta, hymyilen ja nauran joka päivä - valittaminen ja murehtiminen on vain pintaraapaisu tunneskaalastani; tapa purkaa erityisherkkyyttä. Hymyilen päivittäin ehdottoman viimeistään siinä vaiheessa, kun saan painaa pääni tyynyyn tai nukahdan hyvän kappaleen tuudittamana. Tai sitten kun näen auringon. Tai sadepisaran. Tai sateenkaaren. Tai hymyn toisen ihmisen kasvoilla. Tai kun haistan kahvin. Olen empaattinen ja siksi murehdin asioista, mutta osaan kyllä elääkin aina siinä välissä - ainakin joskus.

Eilen olin työhaastattelussa, jossa juuri sorruin realiteettien hukkaamiseen. Kasvoilla oli hymy, taskussa itsevarma asenne mutta nips naps, sinne katosivat realiteetit ja yhtäkkiä olin ulkopuolisin silmin jäätyneenjäykkä, alistunut pessimisti. Kukaan ei nähnyt jäävuoreni taakse, miten hymyilin ja kannustin itseäni puhumaan. Miten jokaisen änkytyksen taakse mahtui valtava määrä sisäistä tsemppiä. "No niin, hengitä. Älä mieti liikaa. Anna mennä. Sano se lause. Voi rakas, ei ihan noin. Ensi kerralla vähän  paremmin ja fiksummin. Pystyt kyllä siihen." Haastattelun jälkeen harmittelin asiaa hetken, mutta lopulta muistutin itseäni että minulla oli hetkeni ja että ehkä pohjimmiltaan tätä ei oltu tarkoitettu. Sitä paitsi voin vielä hakea muita töitä syksyksi. Ihmisille vastasin kuitenkin, että haastattelu meni huonosti. Mitäpä sitä selittelemään, kun omaan tasooni nähden se oli heikko esitys?

"Jos sä oot positiivisena ja onnellinen, niin mulle se ei ainakaan välity."

Mitä tulee ainaiseen viestien kautta valittamiseen, olen saanut lyhyen ajan sisään neljä erilaista puuttumista tähän ainaiseen tapaani valittaa asioista. Kukin on ollut täynnä huolta jaksamisesta ja onnellisuudestani. Minulle siitä tulee vain paha mieli, vaikka ymmärrän että jatkuvan valittamisen kuunteleminen on kuormittavaa - minullakin palaa melkein viikottain pelihousut aina valittaviin ystäviin. Myönnän myös, että järjettömän stressin ja sairauteni takia olen hukannut elämäni realiteetit useammin kuin ennen, ja olen tarvinnut ystäviä joille purkaa tunteitani. Erityisherkkyyden takia kun negatiiviset elämänkokemukset vievät minulta enemmän aikaa tottua asioihin, mutta se ei tarkoita ettenkö olisi pohjimmiltani positiivinen tai onnellinen. Positiiviset kokemukset eivät vain jää niin tarkasti mieleen. Se ei tarkoita ettenkö olisi hymyillyt, tai uskonut parempien aikojen koittavan. Erästä filosofista lainausta käyttääkseni; jos ihminen hymyilee ja on ajatuksissaan positiivinen, eikä sitä ole todistamassa kukaan, pitääkö silloin sanoa hänen olevan virallisesti surullinen ja negatiivinen?

"Jos keskittyisit välillä siihen, kuinka hyvin sulla on asiat."

Kyllä minä keskitynkin, eteenkin kun masennus iskee, se on ainoa tapani selvitä - silloin minun on pakko keskittyä vain asioihin, jotka ovat hyvin jotta en katoa. Minussa on kolme puolta. Se puoli, joka näkyy ihmisille, se puoli joka välittyy minusta kirjoitukseni ja viestieni perusteella ja sitten se, mitä tunnen ja ajattelen oikeasti. Nämä kolme saattavat kaikki näyttää eri asioita. Kolmas on puolista tosin. Ja se kolmas ja viimeinen paljastaa itsensä hyvin harvoin. Se on visusti piilossa, jottei minuun satu, tai ettei kukaan käytä ajatuksiani tai tunteitani minua vastaan. Piilottelun taidon olen oppinut elämäni aikana, mutta asian pitää muuttua: joskus piilotan tämän todellisen puolen itsestäni niin hyvin, että lopulta uuvun. Sitten meinaa usko loppua yms. jne. mutta kaikki järjestyy aina.

Suomalaiseen henkeen kuuluu, että mistään ei saa koskaan ylpistyä liikaa, asioilla ei saa kerskailla ja liian positiiviset ihmiseet ovat vain teeskentelijöitä. Koskaan ei saa kertoa, että asiat ovat liian hyvin. Jos heiluttelet muiden edessä sitä, miten hyvin asiasi ovat, olet itsekäs ja täynnä itseäsi. Myönnän, että tuon puheissani ja viesteissäni enemmän esiin niitä puolia, jotka ovat huonosti - ehkä minussa vain asuu voimakas suomalaisuus? Ehkä niinkin paljon, että muille tulee vaikutelma siitä, etten ole onnellinen, positiivinen tai kiitollinen mistään. Harhaluulo. En pidä kerskailusta, se ärsyttää minua suuresti ja huomaan helposti, miten muut ärsyyntyvät jos sinulla menee pitkään liian hyvin. On helpompi keksiä valittamisen aihetta, jottei kukaan sano edes vitsillä että "Älä jaksa olla noin onnellinen." Yllätys yllätys, olen huomannut, että muut sanovat hanakammin "Älä jaksa olla noin negatiivinen." Näistä ensiksi mainittu satuttaa huomattavasti enemmän.

Esimerkiksi, jos ystäväni valittaa parisuhteestaan, minä en uskalla sinä päivänä kehua miten onnellinen, kiitollinen ja tasapainoinen olen omassa suhteessani. Jos ystävä haukkuu oman kultansa maasta taivaisiin, en todellakaan uskalla sanoa, miten ylpeä ja kiitollinen olen omasta kullastani. Jos kaveria ärsyttää, että poikaystävä pelaa jatkuvasti, en minä silloin sano että voin katsoa tuntitolkulla vierestä kun Niclas pelaa - ja vielä nautinkin siitä. Jos ystävää ärsyttää, että poikaystävä ei vie ulos, en todellakaan sano että olen juuri itse lähdössä ulos. Yleisesti, jos ystävän suhteessa on joku asia huonosti, en minä tule siihen väliin kertomaan ihanista keskusteluista Niclaksen kanssa tai tulevaisuudensuunnitelmistamme tai mistään muustakaan - that's not how I roll, vaikka varmaan pitäisi. Helpompi on vain keksiä joku pieni ärsyttävä asia ja kehitellä siitä ystävälle vähän pahempi ongelma, vaikka oikeasti juuri nauraisin katketakseni, kun Niclas makaa päälläni ja nuolee silmämunaani - true story by the way. Sitten unohtaa koko keskustelu. Minä en halua hieroa onnellisuuttani muiden naamalle, olen mielummin hiljaa tyytyväinen.

Mitä minuun ja itsevarmuuteeni tulee, olen sinut itseni kanssa. Tottakai ulkoisia asioita voisi aina muuttaa ja muutankin, kunhan on voimia ja aikaa. Tottakai minulla on huonoja kehopäiviä ja joskus näen itseni vain suurena valaana joka osaa puhua (nk. realiteettien hukkaaminen). Mutta kyllä minä tiedän olevani fiksu. Tiedän olevani päättäväinen ja rohkea. Sisukas ja empaattinen. Hyvä kuuntelija. Hyvä ongelmanratkaisija. Sosiaalisesti tarkkaavainen. Olen ahkera. Tunnollinen. Hyvä työntekijä. Tiedän olevani hyvä kirjoittamaan ja luova. Ja olen helvetin ylpeä perseestäni ja lihaksista reisissäni. Pidän selästäni, paksuista hiuksistani ja silmistäni. Kannan silmälasit ylpeydellä. Jokaisella on huonoja päiviä ja aikoja, mutta se ei tee minusta huonoa ihmistä. Se tekee minusta ihmisen. Miksi tuon tätä puolta harvemmin esiin? Siksi, että itsevarmoja ihmisiä pidetään jälleen itsekkäinä ja itseään täynnä olevina. Miksi kehuisit itseäsi eteenkään ystäville, jotka kamppailevat oman itsevarmuutensa kanssa? Yliempatia iskee siinä vaiheessa ja on helpompi liittyä valitusrinkiin, kuin ottaa askel eteenpäin ja sanoa "Minäpä satunkin pitämään itsestäni."

Olen tällä hetkellä kiitollinen, onnellinen ja positiivinen niin monesta asiasta. Uudesta kodistani, uusista ja vanhoista ystävistäni, autostani turusssa, poikaystävästäni, suhteemme toimivuudesta ja tulevaisuudensuunnitelmistamme, saapuvasta syksystä, hyvästä terveydestä, opiskelupaikasta vaikkakin se ei ole täysin sitä, mitä haluan tehdä tulevaisuudessa (ainakin se on jotain, ja sen kautta olen yths:llä ja yliopistoliikunassa). Olen iloinen kesästä satoi tai paistoi. Tulen iloiseksi postin kolahtaessa vaikka sieltä tulisikin vain mainoksia. Olen onnellinen siitä, että herään joka aamu. Olen iloinen kun pääsen lenkille. Siitä, kun poikaystäväni keksii uuden vitsin. Tai suutelee kaulaani. Tai pelaa videopelejä ja saan katsoa vierestä. Siitä, että opin jonkun uuden sanan tai asian. Olen onnellinen siitä, että osaan kirjoittaa ja siitä, että tekstia syntyy jälleen. Tulen päivittäin onnelliseksi ja hymyilen niin monen eri asian takia, mutta eteenkin kesän aikana olen nähnyt hyvin vähän ketään. Sen takia minusta on stressin lävitse näkynyt muille vain negatiivinen ja ahdistunut puoli. Se puoli, jolla olen huolestuttanut läheiseni ja ystäväni. Suututtanut ja ärsyttänyt. Kuormittanut.

Erityisherkkyyden takia, puran muille vain negatiivista osaa ajatuksistani. Se on minulle vaikea, vaikea pitää sisälläni. Se on pakko purkaa. Toisen pahat sanat, huoli tulevaisuudesta, stressi. Mutta kun sen puran pois, sisälleni jää vain positiivisuus ja onnellisuus. Usko tulevaisuuteen.

On välillä myös vaikeaa sanoa muille olevansa onnellinen, eteenkin jos toinen on kaukana siitä. Tiedän kyllä ettei oikeassa ystävyydessä ole mitään sääntöjä siitä, ettei toinen osapuoli saa olla onnellinen jos toinen on surullinen - niin kuin siinä ei ole kirjoitettuja sääntöjä siitä, että itsevarmuuttaan ei saisi tuoda esiin jos toinen kamppailee omansa kanssa. En halua kuitenkaan ikinä olla kateuden kohde siitä, että hitsi kun tolla Siirillä menee niin paljon paremmin kuin mulla. Ajatelkoot mieluummin että elämäni on kamalaa, jotta voin nauttia siitä sitten itsekseni pimeässä, neljän seinän sisässä ja hemmotella poikaystävääni ostamalla nakkeja Siwasta. Sitä paitsi, kaikesta katkerasta saa väännettyä paljon parempaa vitsiä ja siitä lukeminen on huomattavasti viihdyttävämpää. Enkä minä osaa kerskua onnellisuudellani tai positiivisuudellani. Se vain on.

Mutta sanottakoot tämä nyt julkisesti kaikille; elämäni on oikeasti aika pirun siistiä, enkä vaihtaisi siitä mitään pois. En ole kateellinen kenellekään muulle, en haikaile heidän elämäänsä. Minulla on kaikki mitä tarvitsen ja arvostan sitä, vaikka joskus vaikuttaakin siltä, että olen kylmä, kyyninen ja kivipesty pessimistinkökkäre.

Viimeisenä, muttei vähäisimpänä. Kaikki hymyt eivät näy ulos päin, samoin kuin eivät kaikki kyyneleetkään. Välillä naamioiden taakse piiloutuu paljon muutakin. Kolikollakin on aina kaksi puolta. Minun kolikkoni kasvolla on hymy, vaikken sitä julkisesti loputtomasti alleviivaa. Minä nyt vain satun olemaan tällainen. ♥

Vuosi sitten minusta tuli "turkulainen", tänään olen Turun nainen.

Vuosi sitten minusta tuli turkulainen. Pelokas, hauras ja hyvin alistunut turkulainen. En tiennyt mitä yksinasuminen on, mutta odotin sitä innolla. Odotin vapautta, tilaa hengittää ja itsenäisyyttä. Osa vapaudenkaipuusta selittyi täysin sillä, että halusin vain olla yksin ja toteuttaa pimeitä, epäsuoria itsensäsatuttamisfantasioita. Mutta oli siinä joukossa kypsyyttäkin, ja lujaa tahtoa kokeilla omia siipiä.

Ison kaupungin hälinä sai minut hämilleen. Niin paljon elämää, niin paljon ihmisiä ja nähtävää! Sulauduin ihmisjoukkoon helposti. Tarkkailin ohikulkevia ihmsiä, heidän ilmeitään ja asenteitaan, muotiaan ja tapaa kantaa itsensä. Huomasin, että saatoin kävellä kadulla ilman kenenkään minua tunnistamatta. Saatoin astella kaupoille ilman tunnistavaa välähdystä ihmisten silmissä, Olin ei-kukaan, ja voi pojat, miten hyvältä se tuntuikaan.

En vuoden aikana ole kyllästynyt kertaakaan kävelyyn. Sidon lenkkarit jalkaan ja heitän juoksuvaatteet päälle ja lähden. Turku ei ole niin kuin Valkeakoski; sisäänpäinkääntynyt, tehtaankatkuinen varjoisa mätäs - minulle aina se tuhkimotarinoiden ilkeä äitipuoli -, vaan tämä kaupunki on elävä, hengittävä ja avoin, hieman kuin meri-ilmalta tuoksuva isoäiti. Turkuun tekee mieli eksyä, ja sen kadut eivät koskaan näytä samanlaisilta. Eivät, vaikka olisit kohdannut ne lukuisia kertoja. Aina ne tuovat jotain uutta.

Turku on suuri iso kaupunki. Pienessä kaupungissa asuneelle merituulen rakastajalle se on suuri. Samalla kaikki on kävely- tai pyöräilymatkan päässä. Liikkuminen on helppoa ja vaivatonta. Sinne, minne jalat eivät jaksa kantaa, pääsee Fölillä. Kauppoja löytyy joka kulmasta, ja keskustan vaatekaupoista löytää aina mieleisensä. Kirppareita on siellä sun täällä ja jokainen niistä on toistaan parempi aarreaitta.

Vuosi sitten muistan, miten minun oli määrä ajaa autokoulun kolmannen vaiheen arvioiva ajo Turussa. Olin jäykkänä kauhusta. eikä autokoulun BMW - vai oliko se FORD? - tuntunut käsiin mitenkään tutulta ja turvalliselta. Hätiköin, ajoin väärin, sammutin auton - kiitos ja kumarrus ettei korttia enää voitu ottaa pois. Palaute tuli, eikä se ollut positiivista nähnytkään. Siksi Turku pysyi minulla jotenkin urbaanina cityviidakkona, jossa autoilijan on selviydyttävä hikikarpalot oksalla ja pelko-oksennuksen maku suussa. Vajaa vuosi myöhemmin sain auton Turkuun. Yhtäkkiä Keskustan "asfalttiviidakko" ei ollut enää viidakko. Olin kävellyt kadut niin moneen kertaan, että kadut olivat tutut. Hikikarpalot ja pelko-oksennukset pysyivät poissa, ja minäkin olin rauhallinen. Olin turkulainen.

Minusta on Turussa asuminen myötä tullut rikas köyhä. Olen opiskelija, eikä tilini tanssi salsaa muuta kuin opintolainan kilahtaessa ja välillä opintotukipäivänä. Olen silti rikkaampi kuin koskaan. Minulla on iso läjä upeita ystäviä, perhe joka seisoo ehdoitta rinnallani, mielettömiä vuoden aikana kerättyjä muistoja, ainutlaatuinen poikaystävä ja maailman parhaat appivanhemmat. Kaikki tämä olisi jäänyt saamatta ja kokematta ilman Turkua. Some things are meant to be.

Vuosi sitten elin hyvin samanlaista elämäntilannetta kuin nyt.. Olin muuttamassa ekaan asuntooni, tulevaisuudessa häämötti kaikkea uutta ja jännää. Nytkin olen muuttamassa, itseasiassa juuri tänään. Pahvilaatikkovuoret estävät näkemästä lasikuitutapettia, jätesäkkikasat peittävät lattiat. Vuosi sitten olin epäonnisesti, yksipuolisesti ihastunut, nyt olen korviani myöten rakastunut - ja tiedän että minuakin rakastetaan ihan yhtä paljonl. Vuosi sitten olin keskellä syömishäiriön viimeisiä rippeitä bulimian ja laihduttamisen merkeissä, nyt olen edelleen toisinaan ajatusten tasolla ihan keskellä sh-helvettiä, mutta osaan hiljentää ajatukset ja elää normaalia elämää ilman mitään noita kuvottavia tekoja. Vuosi sitten roikuin ystävyyssuhteissa, joissa sain vähemmän kuin annoin. Nyt olen upeiden ystävien ympäröimä, ja ettekös te olekin aika kirjavaa kansaa. Vuosi sitten olin epäitsenäinen ja ihmisriippuvainen, nyt osaan tehdä asiat yksin ja viettää aikaa itseni kanssa. Vuosi sitten olin päivittäin onneton. Nyt olen onnellinen, en tietenkään joka hetki mutta pääasiassa tyytyväinen elämääni.

"...koska asioilla on aina tapana järjestyä." 

- Äiti Heikkilä

Ulos kaapista ja eroon kirkosta

Luoja sentään, että provosoidun noista homofoobisista kristityistä, jotka ovat ottaneet tehtäväkseen demonisoida tasa-arvoista avioliittolakia ja pilata muutaman vähemmistön edustajan mielenrauhan. Mitä he siitä saavat? Toivottavasti todella hyvät kiksit.

Suoraan sanottuna raivostuttaa, miten enemmistöä edustavalla ihmisryhmällä olisi muka oikeus evätä sama oikeus vähemmistöporukan edustajilta vain siksi että MINUN SILMIÄNI POLTTAA, MINÄ EN HALUA JA IKIVANHA KIRJA HYLLYSSÄNI SANOO EI. LISÄKSI MINUA KAUHESTI AHDISTAA  KUN IHMISET RAKASTELEE JA RAKASTAA TOISIAAN. Mehän siis nykyään elämme edelleen täysin raamatun mukaan; ihmisiä kivitetään Turun kauppatorilla hengiltä, naiset eivät saa äänestää tai kulkea ilman miestä kaduilla ja orjuuskin on ihan fine. Lisäksi kukaan ei harrasta esiaviollista seksiä. Ikinä. Missään.

Aito avioliitto -porukan perustelut rustelut kiertävät kehää ja jahtaavat omaa häntäänsä. Luonnottomuus, lasten oikeudet, homouden leviäminen, porttiteoriat polyamoriaan, kolmas maailmansota, maailmanloppu. Joo, no luonnottomuus on täysin heikko perustelu; homoutta kun löytyy luonnon eläimistä hyvinkin laajalti esimerkiksi pingviineistä. Se ei siis ole valinta (minkä homokokemuksen jälkeen sinä päädyit heteroksi?), eikä se ole mitään hävettävää tai ällöttävää. Se on synnynnäinen ominaisuus jai ihmisiä hekin ovat. Mitäpä jos kokeilist itse elää puoli vuotta homona tai lesbona, voin vannoa ettet pysty siihen. Tai jos pystyt, niin ehket tunne itseäsi yhtä hyvin kuin luulit tuntevasi.

Miten luonnotonta sitten ovat rokotteet, lisäaineet? Kuollaan kaikki vaan luomuina ja luonnollisesti, aitoina ja levitetään kaikki taudit uudelleen ympäri maailmaa. Entäpä sitten  S/M, seksilelut tai seksilelumainokset radiossa, pissa/kakkaleikit tai nyrkki perseessä - mutta hyi hyi hyi kun homous on perverssiä. Mihin tässä luonnollisuuden/luonnottomuuden taistelussa vedetään raja - ihmisoikeuksiin ja aitoon rakkauteen vai? Tuskinpa kukaan syntyy nyrkki perseessä musta lateksipuku päällä, tai mistäpä minä tiedän.

Lasten oikeudet ovat toinen suosikkini näistä perusteluista. Sanotaan, ettei mitään selvityksiä homovanhempien vaikutuksesta lapsiin ole tehty. Kyllä on, googlettakaa itse. Viimeeksi selvitys tehtiin edellisen lakimuutoksen aikaan vuonna 2009, kun mahdollistettiin adoptio rekisteröidyn parisuhteen sisällä. Tutkimuksia on tehty useita niin Suomessa kuin ulkomailla ja tulos on aina sama. Summa summarum, ei ole mitään väliä lapsen psykososiaalisen kehityksen kannalta onko sillä kaksi isää vai äitiä vai onko sillä äiti ja isä. Kunhan sillä on rakastava koti, niin kaikki on siinä. Senhän sanoo puhdas maalaisjärkikin, mutta silti löytyy näitä ihmisiä, joiden mielestä sateenkaarivanhemmat altistavat kiusaamiselle. Mitäpä jos itse kasvattaisitte lapsenne arvostamaan kaikenlaisia perhemalleja? Tämähän on vain ajatus, mutta ehkäpä se sateenkaariperheen lapsi kasvaa hiukan avarakatseisemmaksi ja sitä kautta onnellisemmaksi lapseksi, kun ei tarvitse jatkuvasti olla tikku silmässä vähemmistöryhmän perheitä nähdessään. Ja pieni fakta; homous ei tartu. Jos siis lapsella on kaksi äitiä, se ei korreloi siihen, että lapsestakin tulee lesbo. Tuleehan heteroperheiden lapsistakin homoja, mikäpä siellä dynamiikassa sitten menee pieleen? HYI HYI.

Sitä paitsi, ehkäpä sateenkaariperheiden dysfunktionaalisuuden sijaan pitäisi kiinnittää huomiota avioerojen kasvavaan määrään. Eikö jatkuvasti kasvava avioerojen määrä kerro heteroparien arvostuksen laskusta kyseistä järjestelyä kohtaan? Eikö avioero ole lapselle haitallisempaa kuin se, että sillä on kaksi rakastavaa vanhempaa? Ehkä olen vain ymmärtänyt väärin. Mutta mitä vain kun mennään enemmistön ehdoilla.

Nyt on käsitelty jo luonnottomuus, homouden leviäminen ja lasten oikeudet. Mitä polyamoriaan tulee, voin sanoa että ei - nyt kaivatte väärää reikää. Homoseksuaalisuus ja polyamoria ovat yhtä lailla yhteydessä toisiinsa kuin linnut ja kynsilakat. Älkää viitsikö enää jankata näitä porttiteorioita, ne eivät vain oikeasti anna teistä kauhean hyvää kuvaa. Maailmansota ja maailmanloppu on aika helppo mankeloida: eiköhän tässä vielä joskus muutenkin sodita, jos porukka pysyy yhtä hulluina. Siihen on tuskin mitää osaa ja arpaa sillä, mihin reikään tökit kumppaniasi. Mitä maailmanloppuun tulee, niin eiköhän tämä elämä täällä joskus lopu. Ahdistut vain, jos pelkäät sen tapahtuvan huomenna.

Aito avioliitto - ryhmän perusteluja lukiessa, huomaa selkeästi että on täysin hyväksyttyä heittää aivopierua aivopierun perään. Milloin esiin vedetään natsit, milloin eläimiin sekaantuminen tai jotain muuta yhtä absurdia. Eih, näillä lausunnoillaan he vain oikeasti osoittavat miten vastalauseet alkavat olla lopussa ja miten lapsellista ja ahdistunutta porukkaa he oikeasti ovat. Mikä siinä on, että pitää tahallaan yrittää estää ihmisryhmän oikeus rakkauteen? Minulla on teille huono uutinen; se ei tule onnistumaan, ei ainakaan noin. Rakkaus tulee aina olemaan vahvempi kuin homofoobikkojen jalkojen tutina ja sanahelinä facebookin mustissa syvyyksissä.

Parhautta on, kun kuulee sellaisen karvaisen suomileijonakarhun suusta, miten homot vain sitten rellestävät hääyönään ja tekevät ties mitä toistensa rei'ille. Joo tota, se ei varmaan oo siinä avioliittolupauksessa ihan ekana mielessä. Hieno ajatus kyllä, varmasti homot tästä nyt innostuvat ja miettivät mitä mielikuvituksellisimpia tapoja tökkiä toisiaan. VALOJA NYT! Avioliitto on lupaus toiselle henkilölle jakaa elämä ja tulevaisuus toisen kanssa. Se on lupaus rakastaa toista ja seisoa rinnalla hyvinä ja pahoina aikoina. Se ei ole mikään härö seksilupaus. Jos luonnollisuuden mittapuuna on vain se, miten pippeli ja pimppi tapaavat toisensa, niin terve - en halua enää elää tällä planeetalla.

Minuapa nyt raivostuttaa niin, että pakko tulla ulos tästä perhanan kaapista - jospa vaikka joku provosoituisi tästä vähän lisää. Vaikka joskus aiemmin tässä blogissa mainitsin olevani hetero, niin teen nyt oikaisun. Olen bi. Olen aina ollut, eikä tässä ole mitään suuria valintaseremonioita tehty. Olen tiennyt oman suuntautumiseni aina, tosin yritin hirveän pitkään kuluttaa aikaani kieltämällä koko asian itseltäni. Vaikka olen bi, rakastan miestä, seurustelen sellaisen kanssa ja hän tietää seksuaalisen suuntautumiseni, sekä arvostaa minua juuri tällaisena. Olen myös rakastanut kahta naista, mutta en koskaan ole seurustellut yhdenkään kanssa ENKÄ myöskään ole kieltänyt itseltäni missään välissä sitäkään mahdollisuutta. Siksi voin käsi sydämellä sanoa, että olen ihan yhtä luonnollinen kuin sinäkin. Minulla on oikeus rakkauteen, minulla on oikeus sanoa tahdon sekä miehelle että naiselle - ei tietenkään samaan aikaan, tyhmä.

(Enkä muuten ole mikään pervo nymfomaani. En juokse kaupungilla ristiin nahkaisessa minihameessa ja tee likaisia juttuja punaisten valojen alla mustissa satiinilakanoissa. Pidän naisia ja miehiä yhtä hyvän näköisinä ja olen helvetin ylpeä itsestäni juuri tällaisena. Turha yrittää rikkoa sitä, turha talloa oikeuksiani koska minä ja muutama muu osaamme taistella.)

Puolitoista viikkoa sitten erosin kirkosta vastalauseena kaikelle tälle kristittyjen yliaseman roskalle (kirkollisverot menevät nyt sitten suoraan hyväntekeväisyyteen). En jaksa kuunnella tekopyhien kristittyjen ahdasmielistä mutinaa siitä, miten homous on niin kamalan väärin. Uskon kohtaloon, uskon karmaan, mutta en usko kristittyjen etuasemaan tässä maailmassa. Piste ja amen.


Pahoittelen kirjoitusvirheitä, olen sangen tuohtunut.

"Tinderistä ei voi löytää rakkautta."

Tämä ei ole mikään rakkaustarina. Se on tarina siitä, miten kaksi epäromanttista, sitoutumiskammoista ihmistä tapasi toisensa ja päätti yrittää kestää toisiaan.

Elokuun alussa muutin Turkuun. Olin ladannut Hot or Notin ja rämpytin sitä yksinäisenä omassa yksiössäni aika lailla. Sain matchin vaalean rantaruotsalaisen kanssa, mutta se jäi jotenkin siihen. Match hukkui muihin yhteyksiin, enkä ajatellut asiaa sen enempää.

Kuukaudet kuluivat, tuli helmikuu. Olin aiemmin ladannut tinderin hot or notin korvaukseksi ja käynyt jo ensimmäisillä tinder-treffeilläni. Noh, ne treffit tai ylipäätään se koko juttu ei luonut mitään kivaa muistikuvaa ko. palvelusta, mutta eräs mies koko palvelusta jäi mieleeni. Tuttu hot or notista. Vaalea, sinisilmäinen, lihaksikas ja minua paljon vanhempi rantaruotsalainen. Olihan sille pakko sanoa viimein jotain! Mutta ennen sitä, kyseinen mies ehtikin sanomaan minulle moi.

Muutaman minuutin päästä tuntui, että olisin jutellut vanhan tuttuni kanssa. Mielipiteet natsasivat, huumorintaju natsasi ja olimme samaa mieltä parisuhteista; niissä toista ei saa varjostaa hengiltä ja asioista pitää ennemmin puhua kuin riidellä. Kummallakin oli vähän huonoja kokemuksia parisuhteista ja meillä oli paljon yhteistä. Olimme kumpakin omaa tilaa arvostavia, sitoutumiskammoisia, kauhuleffoista ja urheilusta pitäviä ruokahulluja. Vaikka keskustelu soljui vaivatta, juttelu jäi koska tinder ei ole chattinsa puolesta mikään maailman nopein.

Jostain syystä en voinut jättää tätä vaaleaa miestä huomiotta. Muutaman viikon käristeltyäni oli pakko kysyä taas "mitä kuuluu? :)". Siitähän se juttelu oikestaan vasta alkoikin ja ihastuin palavasti. Pian vaihdettiin naamakirjat ja sen jälkeen numerot. Maaliskuussa ehdotin ensitreffejä, mutta ne peruuntuivat kun mies sairastui. En luovuttanut. Halusin niin paljon nähdä tämän ihmisen. Seuraavalla viikolla yritimme uudelleen, paikkana Fontana cafe. Oli viileä ja tuulinen päivä, kumpikin lähestyi ravintolaa  mukana varoituksia ystäviltä; "älä sitten puhu mitään typerää", "yritä vähän hillitä noita sun juttuja, jooko".

Sanotaan, että ihminen ei yleensä tiedä ennen "the tapaamista", että se on alku jollekin mahtavalle. Minulla ja toisella osapuolella tosin oli jo aavistus. En ollut koskaan aiemmin kokenut samanlaista yhteyttä miehen kanssa, naispuolisten ystävien kanssa lukemattomaia kertoja kyllä. Pystyin olemaan oma itseni, pystyin puhumaan suoraan ja kertomaan itsestäni paljon - sellaisiakin asioita, joista edes kaikki ystäväni eivät ole tietoisia. Sen ainutlaatuisen yhteyden takia olinkin paskat housuissa, kun kävelin torstain ruotsin luennolta kohti Fontanaa. Jokirannan tuuli värisytti minua ja hetken mietin koko treffien perumista. Pelkäsin, että jäätyisin treffeillä, kuten aina jäädyn. Että olisi hiljaista, ja että lopulta sydämeni murtuisi ja minuun sattuisi taas kuten oli sattunut jo niin lukemattoman monta kertaa. Pelkäsin, että ihastuisin vielä enemmän.

Miten siinä kävikään? Pelkoni osoittautuivat turhiksi. Astuin Fontanan ovesta sisään ja huomasin heti Niclaksen pöydässä. Muistan, miten hän katsoi minua päästä varpaisiin. Yllään hänellä oli sinivalkoinen kauluspaita ja beiget chinot. Katseet kohtasivat, hymyilimme toisillemme ja siinä se oli. Ei mitään muuta. Tiesin heti, että kaikki menisi hyvin.

Niclas tarjosi minulle tumman oluen ja mozzarellapaninin. Kymmenen minuuttia myöhemmin nauroimme vedet silmissä jollekin paskahuumoriläpälle, virnuilimme viereisen pöydän tinder-keskustelulle ("Ei tinderistä voi löytää elämänsä rakkautta"). Olimme omassa kuplassamme ja kaikki muut sen ulkopuolella tavoittamattomissa. Nauroimme, juttelimme, tutustuimme, vitsailimme ja flirttailimme. Poskiani kivisti ja vatsalihaksiani poltteli nauramisesta. "Elämäni hauskimmat treffit", totesimme.

Treffit huipentuivat taivaalliseen suklaakakkuun ja capuccinoon. Niclas otti minua kädestä ja katsoi silmiin. Tunsin oloni niin paljaaksi, mutta samalla niin hyväksi. Mietin vain, että missä tämä ihminen on ollut koko elämäni ajan? Kolme tuntia treffien alkamisesta astelimme ulos ravintolasta. Niclas tilasi itselleen taksin ja katsoi minua kiinteästi silmiin. Lähestyi ja suuteli nopeasti. Mahan pohjaani kouristi ja jalkani meinasivat pettää alta. Hämäännyin, halasin Niclasta ja juoksin bussiin. Ei mikään romanttisin tapa hyvästellä miestä. Mutta Niclas tiesi miksi käyttäydyin niin kuin käyttäydyin.

Lauantaina menin ensimmäistä kertaa Niclakselle. Katsoimme leffaa yömyöhään niin, että viimeinen bussi ehti mennä jo ja jouduin jäämään yöksi. Paljastin itsestäni avoimesti Niclakselle aivan kaiken, kaiken kuran ja paskan, joita muut miehet aina säikähtivät ja juoksivat karkuun. Niclas sen sijaan halasi ja sanoi että "Okei, mä oon tässä jos tarviit. Sä et oo yksin.". Ensimmäinen yö Niclaksen vieressä oli elämäni oudoin yö. Juuri tapaamani ihminen, jonka luotettavuudesta ja turvallisuudesta saatoin olla varma. Uskalsin ihastua, uskalsin suudella ja olla oma hölmö itseni. Uskalsin avautua ja antaa toisen välittää minusta. Kotiin lähtiessä varastin yhden Nicken t-paidoista. Niclas sanoi, että hänellä on maailman paras tyttöystävä. Silloin meinasin revetä hymystä.

Jatkoimme tapailua, yökyläilyä ja juttelua. Päivittäin, jokainen miehen viesti sai minut onnelliseksi. Olin hattarapilvissä, Niclas oppi nopeasti tunnistamaan mielialani ja minä hänen. Huumorimme alkoi muotoutua omakseen ja suhde kehittyi nopeasti. Huhtikuun 10. Niclas soitti minulle humalassa yöllä. Unenpöpperössä avasin puhelimen ja vastasin. Se osoittautui elämäni parhaaksi teoksi. Promilleissa tai ei, mies tunnusti kertoneensa minusta kaikille ystävilleen.
"Kuule, mä en tiedä tuleeko tää liian aikasin mut mun on pakko sanoa jotain."
"Joo?"
"Mä rakastan sua."
"Mäkin sua." Enkä edes valehdellut. Siitä se ajatus sitten lähti, jos vaikka kokeltaisiin olla parisuhteessa.

Ensihuuma meni nopeahkosti ohi, mutta se ei ollut huono juttu (ensihuuman ylläpitäminen on vaan niin pirun työlästä, emmekä me ole sen sortin romantikkoja). Suhde kehittyi ja meidän huumorintajustamme tuli muille iso kysymysmerkki. Miten ne voi puhua toisilleen noin? ("Hiljaa nainen!" "Turpa kii huora, sut on maksettu.") Toteamus "bacon cheese burger" ei edelleenkään avaudu ihmisille. Eikä tarvitsekaan. Tärkeintä on, että me ymmärrämme Niclaksen kanssa toisiamme. Vaikka olimmekin sitoutumiskammoisia ja omaa tilaa arvostavia, olemme kuitenkin erittäin onnellisia yhdessä. Suunnittelemme tulevaisuutta ja elämää eteenpäin. Voimme olla helposti toistemme seurassa, nauramme tyhmille jutuille ja lähettelemme whatsappissa memejä. Emme lääpi julkisesti ja vain humalassa kuuntelemme hömppäbiisejä sekä tuijottelemme toisiamme silmiin. Niclas tukee minua ja tuuliviirinä vaihtuvia unelmiani ehdoitta. Minä tuen häntä ja hänen unelmiaan.

Olen tavannut Niclaksen perheen ja sukulaisia, viettänyt aikaa Hangossa ja illallisilla, olen tutustunut ja ystävystynyt hänen ystäviinsä. Hän on tavannut vanhempani ja ystäviäni. Vietämme aikaa yhdessä ja erillään, soittelemme ja tekstailemme humalassa ja joskus selvinpäin, juhlimme yhdessä ja erillään, edustamme ja hölmöilemme. Syömme, tuijotamme netflixiä, käymme leffassa ja treffeillä. Siivoan ja tuijotan kun hän pelaa ja puhuu autoista, viineistä ja viskeistä. Enkä kyllästy, juuri tällaisena häntä arvostan. Hän kuuntelee stressini, itkuni ja valitukseni, tukee ja antaa neuvoja. Ihailee kun laulan tai kirjoitan. Hymyilee kun hymyilen. Halaa öisin. Enkä ikinä aiemmin ole tavannut ketään, joka kohtelisi ja arvostaisi minua yhtä paljon. Niclas on parasta, mitä minulle on ikinä tapahtunut. Ja on ilo osoittaa jokainen päivä sille ensitreffien viereiselle pöytäseurueelle, miten tinderistä voi löytää jotain aitoakin välillä.

"Asioilla on tapana järjestyä"

Asuntostressini on ohi. Ojanpohja ei kutsukaan. Minulla on asunto. Asunto, jonka löysin torista. Asunto, joka tuntuu kodilta, joka sijaitsee lähellä yliopistoa, palveluja ja ystäviä. Asunto, joka sijaitsee rauhallisella alueella.
Olen niin pohjattoman helpottunut ja onnellinen, että voisin vain itkeä.
Kaikki alkaa järjestyä. Muuttopäiväksi on valikoitunut 2-3.8 jatkuen siitä pari päivää. Kirjoittelen enemmän sitten, kun asunto on kunnossa ja olen saanut nukuttua monen kuukauden stressini ohitse.

Nyt tapahtuu ihan hirveästi kaikkea, joten kirjoittamiselle ei oikein tunnu olevan aikaa. Lupaan kuitenkin palata uudella innolla heti kun asiani ovat reilassa ja väsymys historiaa. Se saattaa olla tänään illalla tai huomenna tai kahden viikon päästä. Enivei, täällä olen ja hymyilen.

Miltä kaksisuuntainen mielialahäiriö tuntuu?

"Mikä sulla on?"
"En mä tiedä, kai mua vaan masentaa."
"Ai. Justhan sä olit onnellinen."
"Niin."
"Ois niin kiva tietää miltä toi sun sairaus tuntuu."

Nyt on pakko hieman purkaa tätä raivostunutta oloa. Oon henkilökohtaisesti todella kateellinen ihmisille, jotka eivät koskaan ole olleet masentuneita. Eteenkin kun itse olen harva se kuukausi enemmän tai vähemmän siellä aallonharjan kummallakin puolella. Enemmän mua kuitenkin ärsyttää ne ihmiset, jotka sanoo että ne haluaa tietää miltä musta tuntuu. Ei, et todellakaan halua.

Miten masennuksen voisi selittää kauniisti? Niin, että se olisi olotila jonka haluaisi kokea? Miten tehdä sairaudesta, jota et haluaisi pahimmalle vihamiehellesikään, houkutteleva ja haluttava? Ei mitenkään. Mutta haluan silti yrittää selittää miltä tuntuu kokea tunteet niin kuin minä ne tunnen.

Kuvittele talviyö ja kirkastakin kirkkaampi tähtitaivas. Tähdet tuikkivat kirkkaina, etkä huomaa edes pakkasen kylmyyttä. Yhtäkkiä joku vetää pimennysverhot ympärillesi peittäen tähtitaivaan. Kaikki ne tähdet, jotka ennen toivat valoa yön kylmyyteen, ovat poissa. Jäljellä on pimeys, tyhjyys ja selittämätön kylmyys. Tiedät, että tähdet ovat verhon toisella puolella, mutta et pysty näkemään niistä yhtäkään. Kun et näe tähtiä, et näe mihin suuntaan kulkea. Et näe mistä olet kulkenut siihen, missä seisot. Olet hukassa, vailla suuntaa, kylmissäsi ja epätoivoinen. Kuulet muiden ihmisten äänet verhojen takana. Kuulet, kuinka he huokailevat ihastuksissaan tähdenlennoista ja mutkikkaista tähtikuvioista, mutta sinä vain toivot että voisit nähdä sen mitä he tässä kylmässä talviyössä näkevät. Kylmyys valtaa sinut, et jaksa liikkua, et jaksa puhua. Kaadut maahan, etkä jaksa liikkua. Olet enää pelkkää jäätä. 

Mutta mitäpä se toinen puoli? Hypomania? Miten selittää se? Se, mikä on itsellenikin tabu (enhän minä täälläkään koskaan myönnä tätä puolta elämästäni). On helpompi myöntää, että on väsynyt ja masentunut kuin se, että olet holtiton ja vauhtia on liikaa.
Maniaa ei voi selittää tähtivertauksin. Se ei ole mikään viiden tähden olotila, se on vaarallinen ja petollinen.

Mania tuntuu lähinnä siltä, että ajat pyörällä alamäkeä alas. Ensin alamäki on loiva, mutta sitten vauhti lähtee kiihtymään. Rakastut vauhtiin ja tuuleen. Pidät siitä, miten hiuksesi lepattavat tuulessa ja miten vahva, nopea ja ketterä olo sinulla on. Ja sitten, yhtäkkiä keskellä alamäkeä on joku helvetin hyppyri. Pieni, mutta silti hyvin mahdollinen, sinähän osaat tämän vaikket koskaan aiemmin ole kokeillutkaan! Otat vauhtia ja lennät, liidät kauniina - uudelleen ja uudelleen. Heität voltikin ilmassa! Olethan niin voimakas, olet niin vahva. Vauhti tuntuu hyvältä etkä halua lopettaa IKINÄ! Jatkat laskettelua, vauhti vaan kiihtyy ja naama alkaa väpättää vauhdista. Sitten tajuat, että ei helvetti, minähän hyppäsin lentokoneesta, laskuvarjo ei aukea ja olen metrin päästä maasta. Sitten rysähtää.

Siinä kaksi ääripäätä, joista kumpaakaan en tahdo elää. Haluan elää sitä tavallista elämää, mutta silti välillä romahdan ja nousen uudelleen. Se on elämää, jota aivoni välittäjäaineet ohjailevat. Nämä olivat henkilökohtaiset kuvaukseni. Uskon, että jokaisella kokijalla on oma tapa selittää oireensa ja tautinsa. Jos joku vielä haluaa kokea miltä tuntuu sairastaa tätä sairautta voin kertoa, ettei kaksisuuntainen mielialahäiriö ole noin yksinkertainen. Ensinnäkin, psyykkisten oireiden lisäksi pilaat pahimmillaan elämäsi. Teet tyhmiä päätöksiä ja uuvutat itsesi. Seuraukset on aina pakko kantaa, oli olotila mikä tahansa, koska elämästä ei voi ottaa lomaa.

Toiseksi, joskus elämääni kuuluu myös pyörällä ajaminen pimeässä talviyössä. Yhdessä silmänräpäyksessä olen jäässä, toisessa ajan alamäkeä alas. Toisessa hetkessä olen jälleen pimeässä ja seuraavana henkäyksen aikana putoan lentokoneesta. Tämä siis, jos en olisi supermyöntyväinen hoitoon ja loppuelämän ajaksi määrättyyn lääkitykseen.

Kolmanneksi, tätä sairautta ei haluta, ei feikata, se lankeaa.