Mitä kuuluu?

Tiedättekö sen tunteen, kun elämää kuvaa vaan lause "paskaa, mutta syvyys vain vaihtelee." Ja sitten kun oikeasti luulette, että nyt olette saavuttaneet paskan huippupisteen, niin sitten lentää pökäle tuulettimeen. Ja sitten tulee vielä molotvin coctail, joka sytyttää koko huoneen tuleen. Siltä musta on tuntunut mun elämäni kanssa viimeiset viisi vuotta.

Oikeasti. Olin jo vähän niin kuin alkanut ajatella, että mut on kirottu; että mun kohdalle ei ikinä voi sattua mitään hyvää. Aina kun ajattelin, että nyt asiat alkaa järjestyä, niin sitten elämä löi märällä kalalla vasten kasvoja.

Mutta nyt tilanne on ihan toinen. Musta tuntuu, että opiskeluissa alkaa olla järkeä. Mediatutkimuksen myötä oon viimein kartalla siitä mitä haluan tehdä tulevaisuudessa - ja hyväksyn sen, vaikkei se ehkä olekkaan sitä rahakkainta hommaa. En aio enää sokeasti suunnata journalismiin, uusmedia, sovelluskehittäminen ja tutkimuspuoli kiinnostaa enemmän. Mulla on suunnitelmia ja mulla on myös motivaatiota. Mä opiskelen ja vaikka stressi hipoo taivaita, niin se ei oo ongelma. Tiedän, että tää kestää enää nelisen vuotta. Sit mulla on ammatti, joka lisäksi tarjoaa mulle vielä lisää mahdollisuuksia elämässä. Sen lisäksi entisestä mullekaikkihetinyt-tytöstä on tullut kärsivällisempi. Musta on tullut myös vahvempi ja osaan esimerkiksi nopeasti leikata synkät ajat vain ohimeneviksi kausiksi - en jää enää vuosikausiksi vellomaan itsesääliin.

Mikä on aiheuttanut kaiken muutoksen? Ensinäkin, toi mediatutkimus. Se on mulle henkireikä. Unelma, jota teen todeksi. Se tekee mut onnelliseksi ja antaa voimaa. Lisäksi Niclas, joka tukee, auttaa, piristää ja on läsnä. Joka rakastaa mua juuri tällaisena ja auttaa kehittymään, eikä yritä muuttaa mua mitenkään. Nicken myötä mun lähipiiri on muuttunut tosi paljon tän vuoden aikana. Mulla on nyt rinnalla ihan hiiiiirmuisesti ihania ihmisiä ja ne "myrkylliset" ihmissuhteet alkaa olla historiaa. Nyt voin olla varma, ettei mun läheisistäni kukaan yritä käyttää mun ystävällisyyttä hyväksi tai yritä jollain muulla tapaa hyötyä musta.

Lisäksi tunnen olevani viimeinkin kuivilla vesillä sen suhteen, mitä kehonkuvaan tulee. En enää toteuta pimeitä syömishäiriöfantasioitani, vaan yritän kehittää itsestäni ulkoisesti sekä sisäisesti vahvaa naista; lihakset ja hiilihydraatit on siirtyneet painajaisista arkielämään. Peilikuvasta katsoo suhteellisen tyytyväinen tyttö, joka pitää itsestään ja uskoo itseensä.

Kuten aiemmin mainitsin, stressi kuuluu myös arkipäivään, mutta arkielämän pienet valopilkut tekee kaikesta vähän siedettävämpää. Sitä paitsi, kohta on joulu ja sitten uusi vuosi - siellä onkin luvassa vaikka mitä kivaa. Elämä on oikeesti aika jees.