Vein sinut kauas sinne, missä maan kulta levittyi metsien ja teiden välissä. Peltoina, pohjattomina järvinä. Ja olit aina yhtä yllättynyt, et ollut koskaan ylettänyt näin kauas. Ja kun päivän viimeinen säde katosi järvien pohjiin ja metsien suojiin istuit vierelläni. Toisella puolella kylmää penkkiä. Et pitänyt kädestäni mutta olit läsnä. Et suudellut minua mutta katsoit silmiini. Ja näin sen kaiken rakkauden olit yhä lämmin ja siinä. Nauroimme romantiikalle ja ihmisille jotka hyppivät toistensa perään sillalta. Hypimme vain toistemme lauseisiin toistemme unelmiin toistemme huomisiin. Ja vaikkemme ole niin kuin muut, olemme silti tänään huomenna aina Me.
Viime viikon tiistaina pakkasin aamulla kipsuni ja kampsuni ja lähdin kohti Tamperetta. Päätin siis minimoida epäonnistuneiden syntymäpäivien todennäköisyyden juhlimalla viikon putkeen. Tiistain suunnitelmaan kuului sushia ja kahvittelua Sannan kanssa. Päivä oli mukava ja isä haki minut kotiin. Keskiviikon vietin Lotan kanssa Ideaparkissa ja isä vei minut hakemaan uuden puhelimen, joka minulle oli luvattu. Matkaan tarttui Huawei Honor 4X, juuri se mitä halusinkin.
Keskiviikkona tein myös seuraavan päivän syntymäpäiväkutsuille suklaisen marianne-mansikkakakun valmiiksi. Torstaiaamuna äidin kanssa koristeltiin (äiti siis koristeli) kakku kermavaahdolla ja otettiin muutamat selfiet, koska me nyt vain olemme fotogeenisiä ihmisiä.
Olin onnellinen sukulaisteni seurassa, vaikka sainkin taas kuulla vähän odottamattomia ja huonoja uutisia. Onneksi kauniit asiat, kuten kukat ja kattausten tekeminen veivät esteetikon ja varismaisen huomioni toisaalle. Ja kun oikein alkoi vituttamaan, vedin lasillisen Carlo Rossia. Heti helpotti.
Sukulaisten kanssa päätettiin myös skypetellä hetki Santerin kanssa. Mummo tietenkin huusi, kun ei tajusi että Sante kuulee normipuhetta. Rakas veljeni on siis tällä hetkellä opiskelemassa Skotlannissa, Aberdeenin yliopistossa historiaa ja kansainvälisiä suhteita. Miten niin perheemme lapset ovat humanisteja? Pyh.
Varsinaisen kakkutarjoilun rinnalle olimme myös äidin kanssa tehneet suolaisista kakuista suosikkiani, eli tonnikalakakkua. Tällä kertaa pienellä twistillä, eli pistimme hiukan salsakastiketta mukaan. Makuhermot räjähtivät kyllä oikein kunnolla! Kuulostaa ehkä vähän etovalta kakkuidealta, mutta älkää tuomitko ennen kuin kokeilette, koska kyseinen tekele on ollut allekirjoittaneen suosikkeja jo yli kymmenen vuotta. Kertokoot se jotain.
Sanotaanko noista sukulaisten tapaamisista sen verran, että nyt voi taas hyvällä omallatunnolla olla ilman pari viikkoa. Tai ehkä vähän pidempäänkin. Eh, sukuni on ihana mutta vähän rasittava.
Torstai-iltana odotti paluu Turkuun. Eteisessä minua puolestaan odotti viestiä Turun sosiaalipalveluilta. Toimeentulotukihakemukseni kesäkuulta oli evätty kirkkaasti. Toukokuulta sain siis 17 euroa, mitä oletinkin, mutta kesäkuulle nostettiin tapetille kesäopiskelu ja asunnon vaihtaminen halvempaan, joka ei kohdallani ole mahdollista ennen syyskuuta koska määräaikainen sopimus (MIKÄ MYÖS LÄHETTÄMISSÄNI LIITTEISSÄ NÄKYI, SAATANA). Näin siis tiivistetysti, koska sitä brykokraattista sanahelinää oli taas tuhat liuskaa.
Perjantaina menin töihin. Siivosin koko päivän ja illalla suuntasin kodin kautta Niclakselle. Kirjastosillalla huomasin, miten kauniisti aurinkoi paistoi tuomiokirkon kohdalle. Näytti vielä upeammalta, mitä sain tuohon kuvaan mahdutettua. Siitä piti siis ottaa kuva ja tukkia silta seisomalla pyörän kanssa keskellä siltaa poikittain. Illalla käperryin poikaystäväni viereen väsyneenä, vain herätäkseni lauantai-aamuna töihin. Tein lyhyen päivän Kupittaan majatalolla, ja sitten lähdin kotiin värjäämään hiuksia, selkää, naamaa ja kylpyhuonetta.
Maanantai meni taas töissä, tällä kertaa rennon, yli 9 tunnin työvuoron merkeissä. Olin aivan uupunut kotiin päästessäni. Tiistaina mimmit olivat järjestäneet minulle "yllätys"synttärit. Tosin, jos ne olisivat olleet oikeasti yllätyssynttärit, olisi epäonnistuminen ollut aika ilmeinen kun törmäsin tyttöihin matkallani kokoontumispaikalle. Oma vikani, mitäs kävin kaupassa.
Ensin menimme rautatieaseman vastaiseen puistoon, jossa tytöt antoivat minulle jokainen kirjoittamansa runon. Kaikista löytyi lempilainaukseni lempibiisistäni suomennettuna eli "kukkasia hiuksissa ja armo sydämessä". Liikutuin siinä tulppaanien, pulujen ja upeiden ystävieni ympäröimänä kyyneliin - erityisesti niistä puluista.-. Runot olivat niin tajuttoman kauniita sekä henkilökohtaisia, ja jokaisesta paistoi se, miten paljon vaivaa niihin oli nähty. Kiitos vielä, ihanat! ♥
Jatkoimme puistosta kakkukahveille Gaggui-kahvilaan. Istuimme ja rupattelimme pitkän tovin kakkupalojen ääressä. Tuota paikkaa suosittelen lämpimästi! Tunnelma, henkilökunta ja kakut ovat ihan mielettömiä!
Kahvilasta vielä jatkoin Merin ja Noran kanssa elokuvateatteriin katsomaan Pitch Perfect -elokuvamusikaalin. Tytöt olivat käyneet punnitsemassa minulle elokuvaeväät, ja elokuvan biisit olivat niin tajuttoman tarttuvia ja koskettavia, että kaikki onnellisuus ja kiitollisuus näkyi elokuvan lopussa poskilleni vyöryvinä kyyneleinä - jälleen kerran.
Tyttöjen seurasta pyöräilin Niclaksen luokse, jossa poikaystäväni ojensi syliini kömpelösti paketoidun lahjan. Teippiä oli melkein yhtä paljon, kuin isoveljeni paketeissa yleensä. Paketista voitte nähdä, miten rakkaalla lapsella on monta nimeä.
Korttia lukiessa silmiin tirahtivat taas kyyneleet, ollappa ja omistaa erittäin epäromanttinen poikaystävä, joka nyt sitten paljastui aika lällyksi. Juuri tuollaiset kömpelöt lahjat ovat niitä parhaita. Tosin paketista ei paljastunut mitään kömpelöä, vaan upeat langattomat kuulokkeet! Vanhat kuulokkeeni hajosivat plugipäästä, ja olen nyt käyttänyt Nicken kuulokkeita kuukauden verran. Näitä uusia kuulokkeita en voi ainakaan hajoittaa johdosta. Tosin voi olla, että ne katoavat paremman puoliskon mukaan joku kaunis kerta :D.
Loppuilta kului rennoissa merkeissä. Nicke luki saksaa, minä skypetin Santerin kanssa, kuuntelin musiikkia ja Nicke vältteli pänttäämistä soittamalla minulle jollain ihme pianoappsilla biisejä. Lopulta puolenyön jälkeen Niclas päästi minut nukkumaan toivotettuaan ensin hyvää syntymäpäivää.
Varsinaiselle syntymäpäivälle Nora oli kehitellyt minulle ohjelmaa! Aamu alkoi Wiklundin puurotorilla, jatkui sulkapalloilulla, kruunattiin Raxissa ja koristeltiin pikaisella Ikea-vierailulla. Kiitos Nora ihanasta päivästä, oli todella hauskaa ja aika kului kuin siivillä!
Mimmeiltä sain myös kukkia syntymäpäivälahjaksi. Punaoransseja neilikoita, lempikukkiani. Jollain on ollut joko pääsy pääni sisään, tai sitten tämä tehtiin puhtaalla arvalla. Oli miten oli, me likes! Lisäksi veljeni, joka yleensä unohtaa kaikki juhlapäivät oikein komeasti, muisti minua kortilla. Kortin välistä löytyi 10 punnan seteli ja kolme kolikkoa, jotka on valmistettu vuonna 1995. Kiitos tästä. Arvostan.
Ennen tätä päivää, oli takanani pitkä ja synkeä taival alkoholiostoja, joiden kohdalla ei ole kysytty papereita tai olen ne oma-aloitteisesti survonut myyjän naaman läpi takaraivoon. Näiden kokemusten kohdalla aloin jo kyseenalaistamaan oman identiteettini ja ikäni. Onneksi uskoni ihmiskuntaan ja itseeni palautettiin tänään Manhattanin Alkossa, jossa silmälasipäinen setä pyysi nähdä todistusaineisto A:n, ennen kuin sain lauantain menomehut rakastavaan syleilyyni. Kaupan päälle sain myöhäiset onnittelut ja purkkaa. Nyt hymyilyttää.
Tänään ohjelmaani kuului myös pitkään nukkumista, kukkien istutusta ja parvekkeen sekä asunnon siivoamista. Taisin myös vääntää gluteenitonta suklaakakkua... Sillä eiväthän juhlat ja juhliminen tässä vielä ole. Nyt kun olen päässyt juhlinnan makuun, aion ottaa vielä jatkot loppuviikon ajaksi. Huomenna menen ulos syömään. Lauantaina asunnolleni saapuu mitä parhain joukko mitä kirjavinta sakkia, omia ystäviäni sekä Niclaksen ja minun yhteisiä ystäviä. Ja kyllä, nämä ovat olleet elämäni parhaat syntymäpäivät. Joskin alan olla vähän väsynyt tähän juhlintaan. Onneksi on ollut tämä ja huominen aikaa vähän tasaantua ennen viimeistä puserrusta!
Nyt olen 20 ja ilman sen suurempia kriisejä olen astunut kolmannelle kymmenelleni. Tajuan miten upeiden ihmisten ympäröimä olen tällä hetkellä. He näkevät vaivaa yllättääkseen minut, he antavat aikaansa, vaivaansa ja seuraansa. He tekevät kaikkensa, että minulla olisi hymy kasvoilla. Kiitos jokaikiselle, joka on nähnyt vaivaa näiden maratonsynttäreiden eteen, olette rakkaita ja arvostan vaivannäköäni ihan hirmuisesti ♥.
En kestä, tätä sivua on katottu yhdeksän kuukauden aikana YLI 10 000 kertaa! Se on pieni askel teille, sillä on suuri merkitys minulle! Kiitos jokaiselle, joka näihin juttuihin on eksynyt ja pitänyt niitä vähääkään kiinnostavina!
Toivon, että voisin iloita tästä ah-niin-suuresta merkkipaalusta, mutta jostain kumman syystä ei irtoa.
En ymmärrä, miten yhdellä kaupungilla voi olla niin paljon vaikutusta mielentilaani. Valkeakoskella muutun ihan toiseksi ihmiseksi. Epäilen kaikkia ihmissuhteitani, kaikkia päätöksiäni, kaikkia saavutuksiani. Vaivun epätoivoon ja ankeuteen. Se alkaa heti, kun astun bussista ulos Sääksjärven rampille tai junasta Toijalan asemalle. Kylmä olo valtaa ruumiin, eikä se johdu säästä. Olo helpottaa vasta kun pääsen aloittamaan matkani kotiin, tunto palautuu kehoon. En tiedä mistä olo johtuu. Olisi rankkaa myöntää vanhemmille tämän kaupungin olevan se, joka tekee minusta aina kireän ja hiljaisen, omissa oloissaan viihtyvän. Varsinkin, kun äiti kysyi minulta saunassa, mitä haluaisin tehdä huomenna. Vastaus kuului: mennä muualle, vaikka Ideaparkkiin, ajelulle (ajatuksissani matkaan jo kotiin).
Tämä talo on ihana, se hehkuu lämpöä ja kotia. Melkein voin tuntea sen, mutta en tavoita sitä. Yritän kyllä tavoittaa tunteen, mutta lopulta se jää kellumaan vähän niinkuin vääristyneenä kuplana ulkopuolelleni. Kaikki tuntuu muuttuneen niin paljon: huoneet eivät ole entisellään, tuoksu ei ole sama. Silti kaikki muistuttaa, miten olen elänyt tässä talossa elämäni kamalimmat vuodet. Kääriytyneenä sellaiseen itseinhoon, synkkyyteen, elämänvihaan ja ahdistukseen, että tänne paluu saa kaikki tunteet hetkeksi pintaan ja kyyneleet silmiin. Ihan kuin jokaikinen sysitumma tunne olisi imeytynyt aikoinaan minusta huoneeni tapetteihin, ja sängyssä maatessani ne jälleen putoavat pölyhiukkasten mukana päälleni. Nyt kun elän onnellista elämää Turussa, tajuan miten kamalaa elämäni oli. Miten mustaa ja synkkää mielessäni oli. En koskaan halua palata siihen aikaan. Mutta siitä huolimatta, jokainen askel tässä talossa tuo kaikki muistot takaisin elävinä ja kuristavina.
Melankolinen tunne on toisaalta ihan mukava ja herättelevä. Muistan jälleen miksi olen onnellinen, ja mistä olen kulkenut päästäkseni onnellisuuteen. Elämään kuuluu huonoja päiviä ja aikoja, huonoja hetkiä ja itkuja. Ne ovat osa elämää. Mutta mitä jos elämään kuuluu iso osa, joka itseasiassa aiheuttaa suuren osan tuosta pahasta olosta? Siitä selittämättömästä puristavasta tunteesta rintakehässä? Etkä voi välttyä siltä, koska eniten rakastamasi ihmiset kuuluvat myös tuohon paikkaan?
Tänään olen tavannut muutamia ystäviä, onneksi olen saanut heidät kotiin. Olen vähän kipeänä, enkä voi oikein lähteä ulos. Sekin vetää mielen matalaksi. Haluaisin vain juosta ja liikkua, sen sijaan joudun istumaan kotona kuunnellen new age -klassista ja lukien Oscar Wilden & Charles Bukowskin quoteja ja runoja. Tosin rakastan runoja ja Secret Gardenia. En kuitenkaan rakasta kyyneleitä, varsinkin kun ne tuntuvat krokotiilinkyyneliltä. Lasken tunteja päästäkseni kotiin. Enkä ikinä voisi myöntää sitä vanhemmilleni. En ikinä, varsinkaan kun he kantavat eteeni vaivalla marinoitua ja paistettua lammasta, rakkaudella valmistettua punaviinikastiketta ja valkosipuliperunoita - lapsuuden Siirin lempiruokaa. Miten voisit myöntää, että haluat kaiken rakkauden keskeltä kotiin, omaan tyhjään, viileään ja meluisaan asuntoosi, jossa jääkaapissa on vain valot ja kolme viikkoa vanha bataatti.
Voi tietysti olla, että melankolisen musiikin kuuntelu vetää mieleni entistä matalammaksi. Jostain syystä ikävöin ihmisiä Valkeakoskella, mutta samalla ikävöin tavattomasti ihmisiä Turussa (joista kukaan ei tällä hetkellä edes ole Turussa!) ja Turkua. Olenko siis muuttumassa turkulaiseksi? Sanotaan, että koti on siellä, missä sydän. Mutta entä jos minusta ei tunnu tällä hetkellä, että olen kotona? Missä sitten olen? Mikä tämä paikka sitten on? Onko se vain heijastus menneisyydestä, jonne en enää koskaan palaa?
Ehkä olen vain istunut liikaa sisällä.... Helpottaisi jos olisi edes joku kelle puhua. Tuntuu, että nyt pitää vain pidätellä kaikkea sisällään siihen asti, kunnes räjähtää. Ehkä räjähdän sitten Turussa...
“Things get bad for all of us, almost continually, and what we do under the constant stress reveals who/what we are.”
― Charles Bukowski, What matters most is how well you walk through the fire
Muistan erään syksyisen päivän, kun lähdin tentin jälkeen Valkeakoskelle. Tarvitsin vähän aikalisää ja laatuaikaa äidin kanssa. Oli ihana vain olla ilman huolia siitä, mitä laittaisin ruoaksi tai mitä minulla on varaa ostaa kaupasta - kuten aina, kun palaan kotiin.
Muistan tuolta reissulta, miten ihana oli käydä uimassa ja lukiolla. Miten ihana oli päästä ajamaan autoa ja nukkumaan vanhassa sängyssäni. Kerrankin minua ei ahdistanut olla Koskissa, tuntui itseasiassa pahalta lähteä takaisin Turkuun (se kylläkin muuttui kun pääsin takaisin kotiin. Oma rauha, oma vapaus!)
Sain olla hetken taas lapsi ja äiti pääsi hyysäämään jotakuta muuta kuin iskää. Nyt on vierähtänyt jo yli kuukausi siitä, kun viimeeksi kävin kotona. Aika vähän haaveilla siitä, että olisi aikaa palata kotiin.
Ilmeeni, kun tajusin pääseväni itsestääntäyttyvän jääkaapin talouteen!
Kotona olemisessa parasta on nolo, mukava yöpuku!
Lukuintokin löytyi taas! Tosin kotona se vähän katosi uudelleen...
Kotiinpaluun seuraavana aamuna äiti jo oli oven takana toisen ruokakuljetuksen kanssa. Se oli tosin suunniteltu juttu. Oli mielttömän hauskaa viettää äidin kanssa päivää Turussa, näyttää koulu ja käydä syömässä ja kahvilla. Tuntuu ihan erilaiselta saada äiti Turkuun, kun olla itse poissa täältä. Se piristi mielettömästi varsinkin kun olin ollut monella tapaa lipumassa ahdistukseen ja masennukseen.
Äidin kanssa on ihanaa mennä syömään!
Nyt sitä tajuaa, miten paljon vanhemmat oikeasti merkitsevät. Huomaan miten paljon uhrauksia vanhempani ovat tehneet, ja tekevät edelleen eteeni. Toivon, että osaan tulevaisuudessa olla samanlainen vanhempi. Olen muutamissa jutuissa toki eri mieltä ja muutamat asiat haluan tehdä eri tavalla, mutta pääpiirteissään kuitenkin. Varsinkin äitini on tehnyt eteeni niin paljon ja kantanut huolistani niin monta niskassaan, että en enää tiedä miten kiittää. Aina hän asetti minut ja veljeni kaiken edelle, esimerkiksi joka kerta kun olimme kipeänä hän oli kotona kanssamme kyseenalaistamatta sen enempää. Vaikka äiti oli töissä Tampereella, oli yhdestä puhelusta kiinni saada äiti kotiin hoitamaan sairastajaa. Kun asuimme vielä Kotkassa, vietin suuren osan ajasta äidin kanssa kaksin kotona koska töitä ei silloin oikein irronnut. Äiti kulutti aikansa ompelemalla nukelleni vaatteita tai leikkien kanssani. Sen takia ja siitä lähtien olemme varmaan aina olleet äärettömän läheisiä.
Edelleen äiti tekee uhrauksia puolestani, vastaa jokaisen itkupuheluun ja stressiviestiin. Itkee kanssani, nauraa vitseilleni. Ajaa Turkuun vain tuodakseen viltin ja maton, jotta saan kotiin väriä tai maksaa kauppareissulla ruokaostokseni, lähettää parikymppiä tai antaa lähtiessä kouluruokarahat seuraavaksi viikoksi. Whatsappailen äidin kanssa joka päivä, monta kertaa päivässä. Soittelemnme aina, kun siltä tuntuu. Vieläkin äiti sanoo, että Valkeakoskella on aina paikka minulle. Äiti on paras ystäväni, yksi niistä monista. En tiedä onko olemassa asiaa, josta en voisi äitini kanssa puhua.
Vaikka lapsuuteni ja teini-ikäni ei muuten ollut siitä onnellisimmasta päästä, vanhempani ovat tukeneet minua aina. Tottakai olemme ottaneet yhteen, mutta se kuuluu asiaan. Olen kolistellut raja-aitoja ja paiskonut ovia, sanonut pahasti ja lähtenyt kesken riitojen ulos. Silti, vanhempani ovat kestäneet kaiken. Olen ollut pohjalla, olen ollut pilvissä ja aina vanhemmat ovat ohjanneet, neuvoneet, tukeneet. pitäneet huolta. Kuten aiemmin sanoin: toivon, että minusta tulee samanlainen vanhempi. Samanlainen äiti. Kiitos äiti ja isä ♥
