Pakkomörkö

En muista koska olisin antanut itseni oikeasti valua pieneksi murureksi lattialautojen taakse; koska olisin antanut itseni olla todella väsynyt ja todella loppu. Paitsi että muistan. Muistan sen luissani ja lihaksissani, koska nousen siitä nyt joka ikinen päivä.

Ihminen on siitä outo olento, että se jatkaa eteenpäin, vaikka voimat olisivat kulutettu jo monta etappia sitten. Olen ollut koko elämäni suorittaja; olen suorittanut harrastuksia, koulua, ystävyyssuhteita, vapaaehtoistyötä, yliopistoa. Olen konkari ”pakkojen” tekemisessä päivästä toiseen. Pakko mennä salille, pakko syödä salaattia, pakko tehdä tämä essee, pakko tehdä nettisivu, pakko saada sitä ja tätä ja mennä sinne ja tuonne. 

Viimeisen yhdeksän kuukauden aikana minulle on viimein valjennut mikä on pakkomörkö. Pakkomörkö on sellainen mörkö, joka asuu ihmisen takaraivossa ja saa suorittamaan asioita, jotka eivät tuota nautintoa. Se laittaa alistumaan joissakin tilanteissa. Pakkomörkö on siitä sitkeä, ettei se välitä jaksaako ihminen oikeasti tehdä kyseistä asiaa vai ei. Jos ihminen laittaa vastaan, pakkomörkö iskee takaisin laittamalla päähän ajatuksia siitä, että olet arvoton, vääränlainen, nolo, epäonnistunut.

Minun pakkomörköni on ollut kanssani niin kauan kuin muistan. Aina oli pakko lukea kokeeseen ja saada hyviä numeroita. Oli pakko mennä kavereiden kanssa ulos. Pakko mennä kesätöihin. Pakko mennä lenkille. Pakko oksentaa. Pakko parantua. Pakko selviytyä. Pakko unohtaa. Pakko valmistua. Pakko muuttaa pois kotoa. Pakko siivota. Pakko vaihtaa alaa. Pakko valmistua. Pakko siivota koko ajan. Pakko saada langat pysymään käsissä. Pakko päästä toiseen yliopistoon. Pakko suorittaa kursseja (liikaa). Pakko tehdä tosi paljon töitä. Pakko opiskella monta tuntia päivässä. Pakko lukea tää tenttikirja tänä viikonloppuna. Oli pakko ja oli pakko. Ja sitten tuli stoppi.

Eräänä aamuna pakkomörköni katsoi minua peilistä. Sillä oli takkuinen tukka. Sen silmät olivat turvonneet koko yön kestäneestä itkusta. Sen suupielet viettivät kohti matonrajaa, kohdaten laskuun lähteneen mielialan. Pakkomörkö katsoi minua takaisin peilistä, ja huomasin olevani oman itseni pakkomörkö. Silloin tajusin, että on pakko lopettaa pakottaminen, ja on pakko ottaa aikalisä. Mutta syy oli toinen, kuin pakkomörön.

Otin aikalisän pakon pakottamana. Se oli ainoa keino, millä sain itseni pysähtymään. Pakotin itseni pakkomörön avulla olemaan opiskelematta. Pakotin itseni ajattelemaan muuta. Pakotin itseni olemaan paikallani. Ja pian lensin spiraalin kaltaisessa syöksykiidossa kohti yhtä elämäni vaikeinta ajanjaksoa, kun kaikki pakkoni iskivät minua takaisin.

Olin turta. Olin niin tavattoman turta. Olin väsyttänyt itseni pakkoilemalla aivan turraksi. En tuntenut enää itseäni. En tuntenut ympäristöäni. En tiennyt kuka olin ja missä asuin. Ympäristöni tuntui vieraalta kuukausia. Pelkäsin ajaa autoa. Pelkäsin nukkua. Pelkäsin aamuja. Pelkäsin kotiani. Pelkäsin muutoksia. Pelkäsin mieltäni. En tuntenut tunteita. Vaan syvää väsymystä, jonka piilotin jonnekin syvälle itseeni. Pelkäsin, että joku päivä vielä pamahtaisin – tulisin hulluksi. Ajatukset olivat aivan solmussa ja sekaisin. Aloitin ajatuksen, mutta en saanut kiinni sen toisesta päästä. Unohtelin asioita. En ollut aina varma, missä olin. En saanut itseäni tekemään mitään kehittävää työnteon ja salin välillä. En keksinyt muuta, kuin pakkomörön äänen vaimentamisen. Yritin keskittyä itseeni; kuka minä olin ja mitä minä halusin. Keskityin hengityksiini ja katsoin halkeamia katossa. Pikkuhiljaa löysin itseni niistä pitkistä hengityksistä ja kattojen erimuotoisista halkeamista.

Kun voimat alkoivat hitaasti palata, myös pakkomörkö yritti tulla taas päälle. Välillä onnistuin sen vaimentamaan, mutta en aina. Pelkäsin pakkomörköä, sillä sen myötä tulivat taas ne samat oudot tunteet ympäristön vieraudesta ja siitä, etten ollut olemassa. Muistin kirkkaasti edellisen kerran, kun päästin pakkomörön niskan päälle ja tiesin, että vain aika antaisi pakkomörölle turpaan.

Päätin aloittaa kuntoutumisen takaisin elämääni. Päätin alkaa syödä vitamiineja, koska halusin helliä kehoani. Päätin, että treenit tapahtuisivat vain omasta aloitteestani, eivät pakkomörön. Päätin, että minä kontrolloisin tätä elämää. Päätin, että jättäisin myrkylliset ihmiset kokonaan pois elämästäni ja antaisin kaikkeni vain heille, jotka antaisivat minulle takasin. Päätin siivota sosiaalisen median feedini, jotta en tuntisi pakkoa tehdä jotakin. Päätin keskittyä asioihin, jotka tuottivat minulle onnea. Päätin ilmoittautua taas yliopiston kursseille, mutta en heti – vasta kun tunsin oloni tarpeeksi vahvaksi. Päätin myös vähentää töitä, etten ylikuormittaisi itseäni pakoilla – koska pakkomörkö edelleen asusti vaivihkaa takaraivossani ja tiesin, että se purisi minua vielä monesti niskaan. Elämä ilman pakkomörön kontrollia tuntui viidakolta ja olin peloissani.

Parantuminen ei ollut ihan niin nopeaa kuin tästä voi antaa ymmärtää. Otin monta erää pakkomörköni kanssa. Tanssimme edes taas myöhäisestä syksystä alkavaan kevääseen. Ne kuukaudet olivat täynnä pelkoa ja takapakkeja. Tansimme, painimme ja taistelimme. Kumpikin halusi äänensä kuuluviin. On vaikeaa päästää irti ystävistään. Mutta vielä vaikeampi on päästää irti osasta itseään, jota ei osaa erottaa kunnolla itsestään.

Tänään yritän olla pakkoilematta. En onnistu vieläkään hirveän usein, mutta tiedän että hitaasti ja varmaasti pääsen eroon pakoistani. Tiedän, että voin luottaa todellisiin ystäviini ja perheeseeni. Tiedän, että vielä joku päivä en enää elä pakoille.

Ja minä? Minä voin hyvin. Tunnen taas. Hengitän syvää kylmää sateista päivää Helsingissä. Sora rahisee tennareiden alla kun suunnistan paikasta a paikkaan b yliopistolla. Koen vaikeutta olla normaalisti, pelkään mitä muut minusta ja poissaoloistani ajattelevat. Olo tuntuu epäonnistuneelta ja tiedän, että pakkomörkö huutaa taas korvaani. Hukkaan päivän aikana kukkaroni ja pakkomörkö piiskaa minua lujaa. Hetken tunnen hajoavani ja haluan painua kotiin. Näppäilen äidin numeron puhelimeen, mutten laita puhelinta soimaan - minä pärjään kyllä. Pysäytän juoksuni. Annan tuulen puskea ohuen takkini läpi ja sadepisaroiden osua kasvoilleni. Minä olen tässä ja kaikki tulee olemaan hyvin. Kukkaro löytyy ja tunnen olevani tässä. Pelko on poissa. Minä voin olla tässä ilman pakkoja, ihan varmasti voin. Kävelen päivän viimeiseen tapahtumaan ja hymyilen. Päivä päivältä saan elämääni pala palaselta enemmän takaisin.