Anna naurun kaikua

Tämä postaus on jäänyt jonnekin tuonne arkistojen kätköihin, mutta tosiaan muutama viikko sitten pakkauduimme tyttökavereideni kanssa bussiin ja hurautimme Naantaliin Noran luokse. Me mimmit söimme herkullista piirakkaa ja mussutimme tajunnanräjäyttävää kakkua. Kaikki loistavuus kulautettiin alas kahvilla (tai teellä), Taisipa keittiön seinissä raikua onnellinen naurukin ja muutama asiaton professorivitsi?

Enpä muista viettäneeni yhtä hauskaa iltaa pitkäään aikaan. Jos kesällä minulta löytyy vatsalihakset, se on tytöt teidän ansiotanne! Seuraavaa kertaa odotellessa, oli se sitten se vappubrunssi tai jotain surullisekuuluisaa jäätelöä patterinhaassa. Hih.

Pääni ei nyt väsymyksen takia toimi laisinkaan tekstin suhteen, joten painun tekemään jotain epäolennaista - ihan kuin joskus muka tekisin jotain olennaista.

Katsaus viikonloppuun

Asioita, joita hukkasin viikonlopun aikana;

- Hopeiset korvikset
- Viimeinen kirkas invisibobble
- Kontrolli
- Ylpeyteni
- Muistikuvat iltakahdeksan jälkeen

Asioita, joita sotkin/hajotin viikonlopun aikana;

- Lumoavan vanilja-kaulakoru, jonka sain isältä lakkiaislahjaksi
- Toppini
- Ylpeyteni
- Mahdollisuuteni ystävystyä helposti poikaystäväni ystävien kanssa HEH HEH

Asioita, joita sain viikonlopun aikana;

- Halun lähteä siperiaan karjankasvattajaksi
- Helvetillinen darra
- Kuunnella muistutuksia Niclakselta kaikesta mitä tein
- Kuunnella vittuilua myös appiukolta
- Kipeät keuhkot, kurkku ja kylkilihakset
- Mustelmia joka paikkaan
- Muistutuksen, miksi minä + alkoholi + jännitys emme ole kovinkaan tunnettu yhtälö

Summa summarum. Pitipä tavata joukko uusia ihmisiä, mutta fiksuna tyttönä päätin lievittää helvetillistä jännitystä alkoholilla. Not a good idea.
Oh well, kun katsotaan asian positiivisia puolia (onko niitä edes...), olin kotona ennen kymmentä, estin poikaystäväni darran, mahdollisesti myös mahdollisuuteni ikinä olla normaalisti em. henkilön ystävien seurassa.... NIIN JA sain muistutksen miksi minä en todellakaan käytä sitä alkoholia, eteenkän hukuttaudu siihen, jos edellinen juomiskerta on syksyltä tai alkuvuodesta. Eihän tässä voi muuta kuin nauraa. Luulin että tällaiset teinikännäilyt kuuluivat historiaan, mutta nyt näemme ettei niin ole. Tarinoita jälkipolville, eh?

Miksi kerron tästä ja pahennan häpeääni entisestään? Ensinäkin. jaettu ilo on paras ilo - puhumattakaan vahingonilosta, ja että saisitte nauraa minulle. Toiseksi sen takia, että teen itselleni julkisen lupauksen olla sotkeutumatta enää siihen kuningas alkoholiin. Mehulinja on hyvä linja.

Välähdyksiä lapsuudesta

Isäni isä, iso-pappa, kutsui minua aina nimellä "neito kaunis kultalintu". Lapsena ärsyynnyin tuosta nimityksestä, nykyisin olen salaa onnellinen ja liikuttunut moisesta arvonimestä. Kunpa vielä kuulisin sen edes kerran.

"Neito kaunis kultalintu, luotu minun puoleen.

Muutoin tuskaan tuiki murrun ikävään ja huoleen.

Kaikki pienet lintusetkin rinnatusten laulaa.

Anna armas kultaseni sevätä mun kaulaa!

Muuta miehet uskonnunna pahan mieron kielii

Kosk' on sydän muuttunut ja tullut toinen mieliin."

Iso-pappa ja mummi kuuntelivat usein musiikkia, joka muistutti lähinnä kirkunaa. Luulin joskus, että laulajilla oli joku hätänä, Myöhemmin tutustuin tähän kidutuksen lajiin nimellä ooppera.

Äitini isä, pikku-pappa, kutsui minua nimellä "papan pimu". Tälle nimitykselle näytin aina kieltä, mutta olin kovin mielissäni.

Pikku-pappa ja mummo kuuntelivat aina iskelmää. Vieläkin radio-suomen kuuntelu tuo mummolan mieleen.

Kotkassa vanhempien makuuhuoneen tapetissa oli pieniä sinisiä kukkia. Makuuhuoneen seinällä oli ruma palapeili, jossa oli lintuja.

Etupihalla oli suuri hortensiapensas.

Pudotin joskus vaaleanpunaisen nallepampulan puisten pihaportaiden väliin. En tiedä miksi muistan tämän.

Onnstuimme menemään äidin vanhempien luokse, "Pettikselle", melkein aina kun he olivat ruokapöydässä.

Meripäivät olivat kesän kohokohta, eteenkin se ilmapallo ja avajaiskulkue!

Haraholmassa oli laivaleikkipuisto, joka oli laivan muotoon rakennettu leikkipuisto.

Jos sanoi kirosanan, joutui punnertamaan niin monta kertaa kuin sanassa oli kirjaimia.

Pettiksellä sai aina Fanny-vanukasta. Minulla oli joskus vaaleanpunainen ruokalappu. Minun paikallani ruokapöydässä oli Aku Ankka -aiheinen pöytätabletti.

Pettiksen yläkerrassa oli rukki. Yläkerta muuten oli kauhean pelottava...ja se eteisessä roikkunut punainen peruukki oikeasti pelotti minua ihan suunnattomasti.

Isän vanhemmilla, "Silmupolulla", oli ihanaa leikkiä alakerrassa portaiden alla. 

Silmupolulla sai soittaa (rämpyttää) pianoa. Hetken. Jos kukaan ei kuullut. Tai katsonut telkkaria.

Iso-pappa luki iltasadun juuri oikealla tavalla, matalalla äänellä ja rauhallisesti. Yhtä hyvin kuin isä.

Viikonloppuaamuisin piti kysyä vanhemmilta lupa, joko sai jo nousta. Kuudelta. Tai seitsemältä. Joskus kahdeksalta. Aamupala syötiin usein viikonloppuisin sysirumilta, tummanruskeilta kermansaven aamiaisastioilta.

Tykkäsin Kristiina Louhen Aino-kirjoista, sekä Viirusta ja Pesosesta.

Rakastin pukeutua isoveljen vanhoihin vaattesiin, mutta toisaalta myös mekkoon pukeutuminen oli ihanaa. Halusin aina leikkiä prinsessaa, kunhan sain myös rötvätä poikien leikeissä!

Halusin kesäksi aina siili-tukan, mutten koskaan saanut sitä.

Veneily oli ihanaa. Taka-kajuutan tuoksu oli niin turvallinen. Aamulla veneestä herääminen aaltojen liplatukseen ja lokkien kirkunaan ♥ Pitkäluodossa seikkailu ja kalastaminen olivat parasta! Pirkon saaressa temmeltäminen oli myös ihanaa, eteenkin ruohosipulin syöminen ja uimaan meneminen leväisten kallioiden kautta.

Kirje itselleni

Kirjoitin tämän kirjeen itselleni 16.10.2014. Kyseisenä päivänä olin ollut erittäin surullinen ja ahdistunut, kokenut olevani ulkopuolinen ryhmässäni, luuseri ja liian tyhmä.

***

Hyvä nykyhetken minä. Toivon, että olet oppinut olemaan onnellinen ja päästämään irti ainaisesta pessimismistä. Toivon, että olet löytänyt töitä ja oppinut hellittämään kontrollista. Toivon, että olet oppinut rentoutumaan. Toivon, että tiedät jo vähän enemmän kuka oikeasti olet. Toivon, että sinulle kuuluu hyvää.

Haluan kirjoittaa Sinulle, jotta muistaisit muutaman asian elämässäsi, mitkä aina sinulta tuppaavat unohtumaan.

Tänään 16.10 itkit, koska olet väsynyt, stressaantunut ja melkein polttanut itsesi loppuun. Olethan muistanut hellittää, muistanut että elämässä on muutakin kuin se iänikuinen opiskelu, kurssit ja suorittaminen. Hellitä. Nauti. Syö suklaata. Jätä lenkki väliin. Hemmottele itseäsi. Nuku. Katso elokuva, joku hauska. Naura. Hymyile. Soita äidille. Puhu Jadelle. Mene kahville Emilian kanssa. Ota ruma selfie. Lähetä se kaikille. Naura sille. Naura kaikille huonoille vitseillesi, ole ylpeä siitä että olet erilainen.

Muista, että olet jo aikataulujasi edellä. Suoritit lukion suunniteltua nopeammin ja pääsit yliopistoon ensimmäisellä yrittämällä, enää ei tarvitse suorittaa, eivätkä tentit ole maailman tärkein asia. Sinä, hyvinvointisi ja onnellisuutesi ovat. Ei siis tarvitse yrittää haalia kasaan yli 60:ta opintopistettä - vähempäänkin voi tyytyä. Mieti tarkaan mitä haluat elämältäsi ja elä vain sen mukaan, ei muiden odotusten.

Äsken ruoaksi kanawokkia, koska pidin siitä lapsena, eteenkin isän tekemänä. Tästä pääsenkin asiaan ruoka. Muistathan siis syödä. Toivon, että olet oppinut uudelleen nauttimaan ruoasta, eikä sekään ole enää yksi suoritus muiden joukossa. Muistat nyt, että ruoka on polttoainetta kehollesi ja aivoillesi. Muistathan myös, että olet aina jokaisen suupalan arvoinen. Muistathan, että sinulla on lupa syödä, sinulla on lupa herkutella ja nauttia ruoasta. Etkä tarvitse liikuntaa antamaan lupaa syödä. Olet luultavasti jo askelen lähempänä syömishäiriöstä irti päästämisestä. Olet tajunnut, että olet kaunis juuri tuollaisena, tuon kokoisena. Toivon todella, että onnistuit kääntämään kelkkasi ennen kuin syöksyit toistamiseen alas sitä samaa jyrkännettä - se ei ole hyvä hyppy. Toivon, että pidät kiinni siitä lupauksestasi, jonka itsellesi teit, ettet aio laihduttaa ensi vuonna; aika keksiä uutta sisältöä elämään.

Muistathan myös, ettet ole yksin. Sinulla on mahtava perhe ja huikeita ystäviä sekä läheisiä, joilta voit aina pyytää apua, eikä se ole häpeä. He kantavat sinua kyllä, kun et enää jaksa - mutta niin pitkällehän sinä et enää mene. Osaat hellittää ajoissa. Osaat ottaa aikaa itsellesi (sitä et ole viime aikoina tehnyt). Osaat olla nöyrä, ei ole noloa olla heikkokin välillä - tai myöntää tarvitsevansa apua ja tukea.

Kirjoitushetkellä tunsit itsesi ulkopuoliseksi, naiiviksi, tyhmäksi ja luuseriksi yliopistoympäristössä. Toivottavasti olet päässyt jo peloistasi yli ja olet kuin kala vedessä. Muistat, ettet voi olla kaikessa paras, mutta olet silti tarpeeksi viisas, sillä sinähän pääsit yliopistoon! Sinä riität. Sinä osaat.

Toivottavasti olet myös oppinut, ettet tarvitse rinnallasi ketään, kuka ei tarvitse sinua. Koskee miehiä ja naisia. Tiedät, mitä tapahtuu kun kitkutat epätyydyttävässä ihmissuhteessa, jossa annat enemmän kuin toinen. Älä toista virheitäsi, opi niistä - jo ennen sitä kahdeksatta kertaa. Ihmiset, jotka on tarkoitettu kulkemaan rinnallasi, lopulta aina löytävät tiensä sinne. Ihmissuhteet, ponnarit ja kynsien lakkaus; jos niitä pitää pakottaa, jätä ne. Mutta muista, että liika itsekkyys ei ole hedelmällistä. Muista myös itse antaa ystävillesi takaisin.

Ja mitä tulee siihen yhteen kusipäähän. Jep, juuri siihen. Päästithän irti. Muista, miten monta kertaa olet ollut surullinen hänen takiaan. Muista, miten harvoin hän oikeasti tekee sinut onnelliseksi. Toivottavasti olet tajunnut olevasi jo paremman kohtelun arvoinen. Ja katsokin ettet ole ottanut elämääsi uutta kusipäätä, jossa roikut vuoden verran. Olet parempi kuin he. Ansaitset rinnallesi jonkun, joka nauraa vitseillesi, on olkapääsi kun itket ja kenen seurassa sinun ei tarvitse miettiä mitään; voit olla täysin oma itsesi. Tiedät, että on olemassa se joku, jonka kanssa oleminen on yhtä helppoa kuin hengittäminen. Sinun tarvitsee vain odottaa, mutta sen aikaa voit nauttia itsenäisyydestä. Ethän sinä tarvitse miestä määrittämään arvoasi.

Äläkä pelkää elämää. Älä murehdi liikoja. Elämä kyllä kuljettaa, ja tukiverkkosi pitää sinut oikealla tiellä. Unohda kontrolli välillä. Tee jotakin yllättävää, jotain mitä et ollut suunnitellut. Se voi olla vapauttavaa. Mutta sitäkin vapauttavampaa, on päästää irti perfektionismista. Se vain kahlitsee ja vie voimasi. Sitä et tarvitse, se lentäkööt romukoppaan. Tyydy vähempään, se helpottaa elämääsi ja taakkaasi. Kokeile, voit yllättyä. Toivon todella, että kokeilit tätä. Toivon todella, että tyydyit vähempään.

Lopuksi, älä ikinä unohda minkä kaiken lävitse olet mennyt tullaksesi tähän pisteeseen. Älä ikinä luovuta. Älä harkitse luovuttavasi - jos harkitset niin muista kertoa siitä jollekulle, jotta saat apua voimiesi löytämiseen. Muista pysyä vahvana, olet päässyt jo älyttömän pitkälle. Olet selvittänyt jo monta ongelmaa, kohdannut monta solmua menneisyydestä. Olet vahva. Älä ikinä taivu pohjalla, tai hellitä itsestäsi huipulla. Usko elämään, onneen ja läheisiisi. Elämäsi on vuoristorata, et voi päättää tahtia, mutta voit vain pitää kiinni. Kunhan et pidä silmiäsi kiinni ja menetä kaikkea sitä, mitä ympärilläsi tapahtuu.

Hymyilethän joka ikinen päivä jollekin asialle. Muista, että kaikki asiat tapahtuvat syystä, jota et pakosti tapahtumahetkellä vielä ymmärrä. Anna elämän viedä, astu mukaan virtaan ja vihdoin opettele nauttimaan elämästäsi - se on liian lyhyt murehtimiseen. Samalla se on pisin kokemuksesi, mitä tulet koskaan kokemaan.

---

Tällä huhtikuisella hetkellä tunnen olevani tasapainoisempi, kuin olen koskaan aiemmin elämässäni ollut. Olen optimistisempi, energisempi ja paljon vapautuneempi. Pidän silti kiinni tietyistä luonteenpiirteestäni, kuten periksiantamattomuudsta, sitkeydestä ja tunnollisuudesta, mutta olen myös löytänyt sen rennomman puolen itsestäni. Hassua miten erilaista, mutta silti niin samanlaista elämäni oli puoli vuotta sitten. Miten syvällä olin, mutta silti uskoin parempaan huomiseen.

Olen täyttänyt puoli vuotta sitten antamista lupauksistani melkein joka ikisen, ihmissuhteet nyt aina ovat hankalia eikä niiden kanssa voi mennä onnenarvalla. Toisinaan en vain halua luovuttaa.

Erityisesti olen tyytyväinen siihen, että jaksoin odottaa sitä ihmistä, joka kestää juttuni ja on olkapääni itkuille. Jaksoin odottaa ihmistä, jonka kanssa vitsit lentävät ihan hulluissa sfääreissä ja jonka seurassa tunnen olevani erityinen. Joka kestää mauttomimmat juttunikin, ryhtyy niihin mukaan ja jonka seurassa minulla on turvallinen ja luonnollinen olo.

Totta kai tekemistä on vielä, muutenhan elämä olisi tylsää. Pitää olla jotain, jossa parantaa - ja sitä on. Mutta nyt näillä eväillä jatkan kesää kohti.

Kaikenkaikkiaan olen uusi, onnellinen ja rennompi Siiri.

“When a woman becomes her own best friend life is easier.”

Jos pyytäisin sinua mainitsemaan kaikki asiat joita rakastat, miten kauan menisi siihen, että mainitsisit itsesi? Olisitko ollenkaan tuolla listalla? Miksi et?
Antaisitkö jonkun rakkaasi kohdella itseään niin kuin sinä kohtelet itseäsi? Käyttäisitkö samoja haukkumasanoja ystävistäsi, kuin mitä käytät arvostellessasi itseäsi? Kohtelisitko rakkaitasi samoin epäonnistumisten edessä, kuin kohtelet itseäsi nyt? Lyttäisikö äitiäsi samoin, kuin lyttäät itseäsi?

Usein kun aletaan listata itselle rakkaita asioita, listan etupäässä on perhe, ystävät ja sen jälkeen kaikenlaista ruoasta liikuntaan ja vaatteisiin. Harvoin olen kenenkään koskaan kuullut listaavan itseään tuolle listalle. Miksi? Onko muka itsekästä rakastaa, arvostaa itseään? Ei.


Elämä on lyhyin koskaan kokemamme asia - jos nyt jätetään armotta huomioimatta kaikki uudelleensyntymisen yms. mahdollisuudet. Tämän lyhyen kokemuksen vietämme yhdessä kehossa. Eikö elämä olisi hieman mielekkäämpää, jos rakastaisimme sitä sitä kehoa ja ihmistä sen sisällä. Eikö asioista tulisi helpompia? Ei tarvitsisi enää pakottaa itseään lenkille, yrittää jaksaa liian vähällä energialla, ei tarvitsisi haukkua itseään epäonnistumisista, tai peilikuvaa vaateostoksilla. Voisi uskoa saavutuksiinsa, kykyihinsä ja iloita onnistumisista. Elämässä olisi hitunen enemmän rakkautta ja onnea.

Jos et rakasta itseäsi, olisi ehkä hyvä pohtia syitä sen takana. Oletko mielestäsi liian yksinkertainen? Oletko mielestäsi liian ujo? Oletko väärän kokoinen, muotoinen, näköinen? Toisaalta silloin on hyvä miettiä; vihaatko äitiäsi tai jotakuta ystävääsi siksi, että hän on liian ujo? Liian yksinkertainen? Väärän kokoinen, muotoinen ja näköinen? Tai koska hän ei osaa pirtää ihmistä tai kirjoittaa kauniilla käsialalla? En usko, miksi siis vihaisit itseäsi?

Miksi vaadit itseltäsi niin paljon, mitä voitat sillä? Yksinkertaisuus tekee asioista helpompia, monimutkaisuus ärsyttää. Yksinkertaisuutta voi kompensoida monella eri tavalla, eikä kukaan voi loistaa jokaisessa oppiaineessa. Harva meistä on kuitenkaan tyhmä kuin saapas. Ujous on söpöä, mutta jos se häiritsee elämää, siitä voi opetella pois. Miksi vaatia keholtaan mahdottomia, eikö ole tärkeintä että se toimii; sekin tekee kaikkensa pitääkseen sinut hengissä. Ethän sinäkään osaa lukea ajatuksia, mutta osaat hengittää ja kävellä, nähdä ja maistaa, haistaa ja nukkua. Ymmärrätkö mitä tarkoitan? Sinä osaat jotain, ehkä olet vain kuluttanut aikasi vihaten itseäsi niin, että olet sokaistunut. Et näe asioita, joissa olet hyvä.

Miten voi oppia rakastamaan itseään? Ja ennen kaikkea, miten sen voi näyttää? Itsensä rakastamaan oppiminen on pitkä ja vaikea tie. Se ei todellakaan ole helppo juttu, joka tapahtuu yhdessä yössä. Ei edes kahdessa. Joskus ei edes vuodessa tai kahdessa. Se on kuitenkin mahdollista ja kokemuksena äärettömän antoisaa.

“The most terrifying thing is to accept oneself completely.” 

― C.G. Jung

Kaikki lähtee pienestä. Epäonnistumisten kohdalla ei enää hauku itseään lyttyyn. Toteaa vain, että ensi kerralla paremmin - tärkeintä oli, että yritti. Vaateostoksilla sovittaa niitä vaatteita mitä haluaa, eikä ahdistu jos pienin koko ei mahdukkaan päälle; koko on vain numero. Jos vaatekaupan vaatteet eivät istu, vika ei ole itsessä vaan vaatteen mallissa . Jos vanhat vaatteesi eivät enää mahdu, kohautat olkiasi ja ostat uusia - keho muuttuu ajan myötä, se kannattaa vain hyväksyä. Rakkautta on antaa keholleen niitä ravintoaineita mitä se tarvitsee, myöntää itselleen ettei se oma keho oli muiden niin erilainen; se ei liho normaaleista ruoka-aineista, jos niitä syö kohtuudella. Lisäksi on tärkeää ravita kehoaan ja mieltään jollakin vähän paremmalla, oli se sitten marjoja tai suklaata. Tärkeää on myös se, ettei vertaile itseään muihin - olet paras versio itsestäsi, usko siis itseesi ja kaikkeen mitä teeet! Rakkautta on uskoa  unelmiinsa, uskoa tekoihinsa, kykyihinsä ja saavutuksiinsa. Kukaan ei ole täydellinen, mutta omalla tavallaan täydellinen ja kaunis juuri sellaisenaan.

“You are not a mistake. You are not a problem to be solved. But you won't discover this until you are willing to stop banging your head against the wall of shaming and caging and fearing yourself.” 

― Geneen Roth, Women, Food and God: An Unexpected Path to Almost Everything

Lisäksi rakkautta on antaa kehonsa levätä; antaa sille unta, aikaa palautua stressistä tai liikunnasta, lisäksi pitää sallia itselleen aikaa rentoutua. Rakkautta on se, ettei pakota itseään tilanteisiin tai tekoihin, joita katuu. Oli se sitten alkoholi, liikunta, tupakointi, toisten satuttaminen tai epätyydyttävät ihmissuhteet. Rakkautta on sallia itselleen virheitä ja myöntää omat vikansa. Rakkautta on hymyillä peilikuvalleen, hyväksyä se, ettei keho voi olla täydellinen. Rakkautta on hoivata kehoaan, rentoutua ja tehdä asioita, jotka tekevät onnelliseksi tai tuottavat nautintoa; tanssia, maata sohvalla, siivota, laittaa ruokaa.

Mitäpä jos yrittäisit rakastaaa itseäsi niin, kuin äitisi rakasti sinua ja vauvavarpaitasi. Mitäpä jos yrittäisit rakastaa itseäsi niin, kuin rakastat ystäviäsi ja äitiäsi. Voit olla kehosi paras ystävä, uskollisin kannustajasi, pettämätön tsempparisi, kaunein hymy peilikuvastasi. Jos olet pahin vihollisesi, mitäpä jos lopettaisit? Ainoa ihminen joka voi vetää itsetuntosi pysyvästi alas, olet sinä itse. Kannustan sinua rakastumaan silmiisi, hiuksiisi ja kehoosi, hauskoihin juttuihisi ja pettämättömään huumorintajuusi, lentävään luovuuteesi tai älyysi, ehkäpä joku muukin huomaa ne?

Äitini sanoi sen viisaasti; jos et rakasta itseäsi, ei kukaan muukaan voi rakastaa sinua; ensin pitää oppia rakastamaan itseään, jotta voi täysin oppia rakastamaan muita. Kaikista epäilyistäni huolimatta, tuo lause pitää paikkansa. Epävarmuus näkyy ulospäin. Jos et arvosta itseäsi, hyväksyt helpommin elämääsi ihmisiä, jotka eivät myöskään arvosta sinua. Ihmisiä, jotka vain käyttävät sinua hyväksi, satuttavat, pettävät. Kun viimein tajuat olevasi paremman kohtelun arvoinen, muut myös kohtelevat sinua paremmin. Voin kokemuksen syvällä rintaäänellä sanoa sen. Kun opit asettamaan itsesi tuolle rakastamiesi asioiden listalle, lupaan, että elämäsi muuttuu mielekkäämmäksi niin monella eri tavalla. Kokeile, mitäpä sillä menettäisit?

“You are imperfect, permanently and inevitably flawed. 
And you are beautiful.” 

― Amy Bloom

“Dare to love yourself

as if you were a rainbow

with gold at both ends.” 

― Aberjhani, Journey through the Power of the Rainbow: Quotations from a Life Made Out of Poetry

Weekend laziness

"Nobody knows why,

nobody knows how and...

This feeling begins just like a spark,

tossing and turning inside of your heart,

exploding in the dark."

Tänään on takanani päivä, joka jääköön histoiaan päivänä, jolloin en tehnyt oikeasti YHTÄÄN mitään. EN MITÄÄN. Enkä ole kuolemassa ahdistuksesta. Olen liian onnellinen siihen. Heräsin aurinkoon poikaystävän käsivarren alta, ei mikään huonoin paikka herätä. Tosin olin päiväpeiton alla, koska peittotaistelu ei vain ole vahvimpia puoliani. Aamu alkoi Master Chefin kuolaamisella televisiosta. Kun maha meinasi tehdä itsemurhan nälästä, haukkasin pari sämpylää ja aamumehua - kera oikean juuston (opiskelijan ilot ovat pienet)!!

Sen jälkeen kuvio meni vähän niinkun näin: Niclas pelasi Atlasta, minä "opiskelin" ranskaa (katsoin kun Niclas pelaa). Taisin jopa syödä loput eilisestä Ben&Jerry'stä. Puolenpäivän aikaan aloimme perinteiseen pariskuntatyyliin tehdä pitsaa. Kun olin saanut tarpeekseni kikatettua ja pelleiltyä koko viritelmälle, olivat pohjat viimein täyttämistä vaille valmiit. Kaadoin pitsapohjani päälle kaikkea mitä jääkapista vain löysin. Se oli sellainen.... tuplajuusto-kinkku-pepperoni-ananas-mozzarella-sipuli-pizza joka huuhdeltiin alas tummalla oluella... Hyvää oli kun viimisen palan juuri sisuksiini vedin. Ei puhuta tästä närästyksen määrästä sitten mitään, jookos. 

Sen jälkeen katsottiin pari jaksoa The Blacklistiä - on muuten erinomainen sarja! Suosittelen! Sen lisäksi ööö... En tehnyt yhtään mitään. Esitin lukevani ranskaa, vaikka oikeasti silmät vain hyppivät sanoilla. Nicken sisko kävi kääntymässä nopeasti, sen lisäksi yritin ottaa päiväunet, mutta homma meni taas paskan läpän heittämiseksi (miksi siinä aina käy niin). Katsoin taas vähän lisää Atlaksen pelaamista, ja sitten vähän ennen kuutta tulin vesisateen siivittämänä kotiin. En mennyt jumppaamaan, tenttimateriaalit tungin äsken syvimpään helvettiin. Aion vain loppuillan napostella hedelmiä ja katsoa Black List'iä. Olen onnellinen, niin onnellinen. Tällä hetkellä edes tentit eivät kiinnosta. PLAAH.

Takana on elämäni yksi parhaista viikonlopuista. En muistanut miten ihanaa on kun rinnalla on joku, jonka voi tietää seisovan siinä jokaisen alamäen ja ylämäen aikana. Joka tekee kaikkensa, että olisit onnellinen. Joka suunnittelee tulevaisuutta kanssasi, ei vain satunnaisia asioita. Joka ei säikähdä jos heität mauttoman vitsin, vaan yhtyy siihen ja jatkaa koko juttua kunnes siitä tulee täysin älytön.

Anyhow, lopetetaan ällösöpöilyt ennen kuin joku saa yliannostuksen. En ole niitä romanttisimpia ihmisiä, vaikka siltä ehkä vaikuttaa. Osaan pilata kylläkin romanttisen hetken kahdessa sekunnissa. Siinä olen hyvä. Lisäksi olen hyvä "yllättämään" poikaystävän ostamalla kaljaa. How great am I?

Tosin, toinen yllätti ostamalla kummallekin illaksi oman Ben&Jerry'n. Itkin melkein onnesta.

Okei joo, nämä tällaiset postaukset eivät tule perinteeksi - pahoittelen.

Hyvää alkavaa viikkoa, olkoot se aurinkoinen ja lämmin. Ei enää kauaa kevääseen!

Suunnitelmia tuleville viikoille

Aion hoitaa viimeiset tentit pois alta. Maanantaina on viimeinen virallinen tenttipäiväni, ranskan ja kirjallisen asiaviestinnän muodossa. Ranska jännittää, kirjallinen asiaviestintäkin vähän. Onneksi opintopisteitä on jo kasassa 47, joten mitään stressiä ei ole. Tentin jälkeen viikottaiset luennot kuolevat kolmeen; kahteen ruotsin luentoon sekä yhteen postmodernin ja modernin murroksen luentoon. Myöhemmin huhtikuussa on vielä ruotsin esseen kirjoitus, mutta sitä en jaksa stressata. Minulla on mies, joka preppaa.

Aion hakea kesätöitä. Toimeentulotuen kanssa elettävä kesä ei houkuttele - eikä kyllä kesätentitkään. Olen aivan puhki opintojutuista. Haluan lukea jotain kivoja kirjoja, ei mitään tietokirjoja enää. Kerrankin sana materiaalinen lyriikantutkimuksen diskurssi, metalyriikka, puhujatilanne tai homodiegeettinen kertoja, ja seuraa räjähdys.

Aion soittaa ala-asteelleni ja lukiolleni. Ajattelin kysyä, jos löytäisin loppukevääksi vaikkapa sijaishommia. Nyt kun alla on muutamat pedagogiset, kotimaisen kirjallisuuden perusopinnot ja suhteellisen hyvät todistukset, uskallan soittaa rohkein mielin. Itseasiassa taidan olla jopa innostunut. Mitä tämä on?

Aion kiertää kirpputoreja ja myydä vanhoja vaatteita pois. Tarvitsen kipeästi uutta täytettä vaatekaappiini. Viime keväänä ostetut vaatteet ovat auttamatta UGH HNG-fiiliksen aiheuttavia, ja tätäkin vanhemmat vaatteet eivät enää istu kehonrakenteen muututtua. Nimimerkillä, melkein jokaikinen farkkupari kinnaa pakaroista, ei mistään muualta, mutta niistä pakaroista. Kyykkyjä - ehkä pari. Ostoslistalla on kiva biker-takki, mammafarkut, tennarit ja kasa kivoja paitoja.

Aion opetella tekemään uusia ruokia. En enää jaksa syödä riisiä/couscousia/pastaa ja kanaa/jauhelihaa kasviksilla. Kyllästyttää niin, että kohta heitän preppaukset roskiin. Ei auta edes maustaminen tai vaihtelu. Nyt vaan tulee korvista ulos. Ajattelinkin opetella kevään aikana tekemään ihan uusia ruokia, kokeilla kaikennäköistä ja sen lisäksi kokkailla vanhoja lemppareitani. Huomenna esimerkiksi teen poikaystäväni kanssa pitsaa, NAM! Nyt kun stressi helpottaa, helpottaa myös ruoka-ahdistus.

Aion liikkua. Tietenkin. Pyöräilen joka paikkaan ja käyn lempijumpissani. Pari viikkoa yliopistoliikunta pyörii vielä entisellä ohjelmallaan, mutta kesäohjelma lähtee siitä eteenpäin käyntiin. Moni lemppariliikuntani loppuu kesäksi, mutta ehkäpä ohjelmasta löytyisi jotain uutta kokeiltavaksi?

Aion antaa aikaani läheisille. Ensi viikolla ehkä olen suuntaamassa Naantaliin Noran matalaan majaan kahvittelemaan Merin, Emilian ja Lauran kanssa. Lisäksi aion viettää aikaa Niclaksen kanssa, ehkä suunnata jälleen Valkeakoskelle tapaamaan ystäviäni ja hmm houkuttelisi kyllä käydä Kotkassakin, eteenkin isovanhempia on vähän ikävä.

Aion mennä kevään ensimmäisille huurteisille terassille. Aurinko lämmittää ja kaikki Turun ihanat terassit alkavat jo houkutella. Eteenkin jokirannassa päivittäin polkiessani ihailen Tintån terassia. Tai Blancon. Fontana Cafen terassikin houkuttelisi... tässähän tulee ihan valinnanvaikeus.

Aion nauttia brunssin, joko jokirannassa tai ystävieni kanssa. Tämä on suunnitelma, joka on muhinut jo vähän aikaa. Ehkäpä viimein toteutamme sen, mitäs sanotte tytöt?

Kaiken kaikkiaan aion olla itseäni kohtaan armollisempi ja stressata vähemmän. Lisäksi aion myös ottaa enemmän aikaa rentoutumiselle, katsoa Vampyyripäiväkirjoja ja leffoja. Aion puhua läheisilleni jos minua ahdistaa  tai stressaa, ja otan avun vastaan. Aion tehdä asioita, joista tulen onnelliseksi. Aion nauttia auringosta, imeä itseeni D-vitamiinia. Aion nauraa, nauraa paljon. Niin, että vatsalihakset tulevat kipeäksi.

Mitä te aiotte tehdä? ♥
Hyvää, rentouttavaa ja aurinkoisten hymyjen täyteistä viikonloppua!

Lempimusiikkirintamalta kajahtaa

Minun musiikkini on sinun musiikiasi (vaikka vihaankin sitä, että lempimusiikkini varastetaan/se muuttuu massamusiikiksi). Koen silti tarvetta jakaa lempikappaleitani teille. Ajattelin aloittaa tällaisen postaussarjan, jossa esittelen lempiartistejani, lempimusiikkiani ja lempiesittäjiäni, soittolistoja yms yms yms. Nyt kun kerran olen jo mukavasti tätä musiikkia esitellyt täällä, niin miksipä ei sitten tarttua postausideaan kunnolla! (Sitä paitsi pitäisi olla pänttäämässä ranskaa mutta en jaksa, joten saan ovelasti muuta tekemistä HEH HEH.)

Tänään esillä on Ed Sheeran. Tuo punatukkainen, kitaransa kanssa naisten sydämiin tiensä laulava mies. Joka falsetillaan herkistää jokaisen naisen ja raavaammankin miehen. Samettiäänellään käärii suloiseen hattarapilveen. Mies tahkoaa vetoavia hittibiisejä toistensa perään, jokainen niistä aina uudella tavalla koskettava.

Rakastan biisien aiheita; rakkautta, muistoja, menneisyyttä ja kasvamista. Rakastan Sheeranin lauluääntä, biisien tunnelmaa ja rytmiä. Hyvin harvasta biisistä en ensi kuuntelukerralla pidä, mutta niihinkin oppii rakastumaan.

Kolme + 1 biisiä, kolme + 1 perustelua.

Photograph


Loving can hurt
Loving can hurt sometimes
But it's the only thing
That I know

And when it gets hard
You know it can get hard sometimes
It is the only thing that makes us feel alive

Tässä biisissä yhdistyy varmaan kaikki ne piirteet, jotka saavat minut rakastumaan biisiin päätäpahkaa. Tarttuva, pikkuhiljaa voimaa keräävä melodia, merkitys lyriikoissa ja aiheena ikisuosikkini; rakkaus. Falsetti, matalat kohdat. Sekä tietenkin mies ja kitara, sekä roppakaupalla herkkyyttä! Myönnän, että itkin tänään kun luin sanoja ja kuuntelin biisiä oman kotini rauhassa. Muistiin tulvi heti vieläkin kipeältä tuntuvia muistoja ja niin hassua kuin se onkin, tämä biisi saa ne muistot tuntumaan paljon paremmilta.

We keep this love in a photograph
We made these memories for ourselves
Where our eyes are never closing
Hearts are never broken
And times are forever frozen still

Kiss me

Settle down with me
Cover me up
Cuddle me in

Lie down with me
And hold me in your arms

And your heart's against my chest, your lips pressed in my neck
I'm falling for your eyes, but they don't know me yet

And with a feeling I'll forget, I'm in love now

Laulu rakkaudesta. Sellaisesta rakkaudesta, jossa mies ja nainen - parhaat ystävät - eivät ole vielä tunnustaneet tunteitaan toisilleen. Mutta aikovat. Siltä osin laulu myös rohkeudesta. En tiedä voiko laulu sen romanttisemmaksi tai kauniimmaksi muuttua. Ehkä toisaalta myös jotain ajankohtaisuuttakin havaittavissa.

Grade 8

You're strumming on my heart strings like you were a grade 8 but I've never felt this way,

I'll pick your feet up off of the ground and never ever let you down.

Minulle tämä biisi on hyvänmielenbiisi, joka kertoo rakastumisesta. Tykkään rytmistä, pirteästä sävystä ja siitä, että tämä on vähän erilaista (ja vanhempaa) Sheerania. Muistan kuunnelleeni kyseistä biisiä ihan banaaneina, kun olin ekaa kertaa matkalla Rovaniemelle. Siksi tähän liittyy hyviä muistoja, mutta suosittelen kyllä aamunaloitusbiisinä oikein paljon! Tai vaikka päivän piristykseksi. Tai illan nostatukseksi. Tai tunteiden välittäjäksi sille jollekin.

+ I see fire - Kygo Remix



Kunnon Hobittifanin lempibiisi eikun? No siis ehdottomasti alkuperäisessä biisissä on todella herkkä fiilis. Kitara ja laulu, tunnelma, lyriikoiden tarina. Takuu kananlihat varsinkin kohdissa, joissa Sheeran laulaa matalemmalta - ihan kuin iho ei olisi jo ihan broilereina.
Rakastan myös erittäin paljon norjalaista Kygoa, ajattelin esitellä lempibiisini myös kyseiseltä taiturilta! Tämä remixversio Sheeranin biisistä toimii! Vähän erilainen, mutta fiilistelymusiikkina ihan parasta, ei niin hobittilerffamainen tunnelma. Toimii myös kaverina aamulenkillä!

Mitä toivon, että minulle olisi kerrottu ennen mielialalääkkeitä

Aika puhua aiheesta, joka on kirvellyt mieltäni jo pidemmän aikaa. En ennenkään ole vaiennut vaikeista aiheista, vaan olen avannut suuni rohkeasti kaikesta. Tämä on kuitenkin sellainen aihe, josta arveluttaa puhua julkisesti. Yleisesti on ihan okei puhua niistä vakavemmistakin mielenterveyden häiriöistä, mutta siirryttäessä lääkitykseen asia muuttuu vaikeaksi. Se, että myöntää julkisesti syövänsä psyykenlääkkeitä aiheuttaa yleensä tietynlaisen leiman saamiseen keskelle otsaansa.
"Hullu. Se on hullu, lääkkeitäkin se syö, saatana. Ja käy terapiassa. Sillä ei todellakaan oo kaikki ruuvit paikallaan. Sillä on varmaan vakavia ongelmia. Kohta se varmaan käy päälle ja..." 
Saanen nyt kuitenkin oikaista. Ne lääkkeet ja terapia ovat syy. minkä takia minä ja moni muu olemme toimivia kansalaisia, normaaleina ihmisinä teidän muiden niin normaaleiden joukossa. Lääkkeet mahdollistavat minulle normaalin elämän; käyn yliopistoa, kahvittelen ystävieni kanssa, harrastan liikuntaa ja joskus jopa käyn töissä. Lääkkeiden ja terapian avulla me "hullut" itseasiassa ollaan askeleen lähempänä "normaalin" ihmisen elämää. Ne ovat meille keino olla osa yhteiskuntaa, eikä lukittuna jollekin osastolle. Siispä aion puhua tästäkin. Koska tämä on minulle arkea, on minusta luontevaa puhua aiheesta blogissani. Ehkä aiheesta puhuminen auttaa jotakuta muutakin miettimään elämäänsä ja hyväksymään omat mielenterveysongelmansa osaksi itseään. Mielenterveysongelmissa ei ole mitään hävettävää.

**********

Aloitin lääkitykseni viitisen vuotta sitten. Olin 15 enkä tiennyt mielialalääkkeistä oikein mitään. Aiempaa kokemusta minulla oli vain paniikkihäiriöön saamastani lääkkestä, joka heitti minut aivan sekaisin. En kuitenkaan osannut kyseenalaistaa lääkärin määräystä; en osannut kysyä haittavaikutuksista tai sivuvaikutuksista puhumattakaan toisista vaihtoehdoista. Minulle esitettiin lääke ja hyväksyin sen mukisematta, olinhan vain 15. Nyt toivon todellakin, että olisin ottanut tarkemmin selvää siitä, mitä kehooni aloin tunkea.

Syön siis uuden sukupolven antipsykoottia kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Sairaus itsessään johtuu biokemiallisesta välittäjäainaiden epätasapainosta aivoissa. Usein sairaus on perinnöllinen. Kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön voidaan määrätä lukuisia erilaisia lääkkeitä mielialantasaajista antipsykoottiin sekä näiden yhdistelmiä, enkä mene niihin sen tarkemmin itse lääkkeiden ominaisuuksiin (niiden esittelyssä menisi ikuisuus). Yksinkertaistetusti ne kumminkin tehoavat niin, että ne tasaavat mielialaa: estävät/helpottavat masennusjaksoja sekä hillitsevät (hypo)maniaa. Kun elät oireetonta jaksoa, joidenkin lääkkeiden annostusta voidaan laskea, mutta hoitoon kuuluu sitoutuminen mahdollisesti loppuelämän kestävään lääkitykseen. Hurja ajatus - enkä sitä tajunnut viisi vuotta sitten. Ajattelinkin nyt kertoa rehellisesti elämästäni yhden lääkemuodon kanssa.

Totta kai elämä antipsykoottien kanssa on paljon helpompaa, varsinkin kun oikea annostus on pääkopan suhteen löytynyt ja osaan kontrolloida tekemisiäni "vuoristoradan" kummassakin vaiheessa. Usein lääkkeitä mainittaessa jätetään mainitsematta ne kaikki inhottavat sivuoireet. Eniten puhutaan vain painon noususta. No joo, se on kyllä kieltämättä inhottavaa. Olen kuullut joidenkin lääkäreiden suusta, että ei se itse lääke muuta tee kuin suurenna ruokahalua - oma valinta mitä sinne suuhunsa sitten pistää. Jaahas. Itseasiassa mielialalääkkeet saattavat aiheuttaa diabetestä ja insuliiniresistenssiä. Paino nousee, eikä painosta pääse helposti eroon. Saadessani omat lääkkeeni, ei vielä tiedetty kyseisen lääkkeen osalta painoon vaikuttavista ominaisuuksista. Ne on huomioitu myöhemmin, myös omalla kohdallani. Paino kun lähtee nousemaan, se saattaa nousta 10 kiloa puolessa vuodessa tai jopa kolmessa kuukaudessa, vaikken edes herkuttelisi. Sitten saan pudotettua ehkä yhdeksässä kuukaudessa painosta puolet, tai kahdessa vuodessa 20 kiloa juuri ja juuri.

Ainakin oman lääkkeeni kohdalla, toinen inha haitta on erilaiset mahdolliset vaikutukset sisäelimiin. Joudun käymään verikoekontrolleissa vähintään puolen vuoden välein, jossa tarkistetaan kilpirauhasarvot, maksa-arvot, munuaisarvot, kolestroliarvot sekä sydänfilmi. Hauskaa tietää syövänsä lääkettä, joka saattaa joku kaunis päivä aiheuttaa tuhat muuta sivuoiretta... mitäs niiden lääkitykset sitten??

Mutta kuten ostoskanavatyyliin kuuluu, EIPÄ TÄSSÄ VIELÄ KAIKKI! Mitäs muuta? Noh, onhan niitä vähän näitä "vähäpätöisempiäkin" sivuoireita. Omaan lääkitykseeni kuuluu myös sama lääke lyhytvaikutteisena, jota käytän vain masennukseen tai hypomanian aikana. Sivuoireena tulee aivan zombi olo. Tuntuu, kuin kaikki olisi ihan puuroa. Et tunne yhtään mitään. Pää on sumussa. Ajatus ei kulje, muisti ei pelaa. Luovuus on perseessä. Sangen ihastuttava olo, mutta on se joskus sen arvoista.

Toinen, mikä on tullut pikkuhiljaa lääkkeen aikana on se, että aivojeni oma luonnollinen nukahtamismekanismi on häiriintynyt. Kärsin siis melkeinpä viikottaisesta unettomuudesta. En saa unta ja olen jatkuvasti väsynyt. Sen korjaamiseen on tietysti näitä rentoutumiskeinoja, melatoniinia ja ties mitä erilaisia tapoja kylmistä petivaatteista tiettyihin asentoihin. Joskus ne toimivat, joskus eivät. Liikunta saa kuitenkin energiani aika hyvin loppuun illaksi, jolloin nukahtaminen on helpompaa. Tämän kanssa siis toisinaan pystyy elämään.

JOS TILAATTE NYT, SAATTE MYÖS... Lääkkeiden myötä olen alkanut kärsiä satunnaisesta käsien tärinästä. vatsan toiminnan häiriöistä, sormien turpoamisesta, noh siitä ruokahalun suurentumisesta, puhekyvyn eli sanojen muodostamisen häiriöistä (vaikeus muodostaa pitkiä sanoja, lausua niitä jne.), nenän tukkoisuudesta, sekä myös lukemisen ymmärtämisen ongelmat. Lisäksi minulla on suurentunut riski saada esimerkiksi MBO-oireyhtymä, suolitukos, diabetes, hepatiitti, sydämen toiminnan häiriö ja mitä näitä on. Houkuttavaa, elämä on oikein ruusuilla tanssimista ja huoletonta. Not.

TILAAJALAHJANA SAATTE MYÖS suuret apteekkilaskut. Eli siis lääkkeitä ei voi käsitellä puhumatta niiden hinnasta. Ne ovat kalliita, eteenkin uuden sukupolven antipsykootit. Ilman Kelan erityiskorvausta hinta riipaisee jopa työssäkäyvän ihmisen sisintä. Sitä korkeinta, täyttä erityiskorvattavuutta kun ei saa heppoisin perustein. Niin, ja se pitää uusia kahden vuoden välein. Siinä sitä riemua sitten kun tappelet Kelan kanssa.

JOS ETTE OLE TYYTYVÄINEN.... Okei vitsi meni jo. 

Onko kaikki sitten sen arvoista? On ja ei. Elämänlaatuni on toisaalta parantunut hurjasti, mutta varsinkin viimeaikoina sivuoireiden ja haittavaikutusten lista on kasvanut sellaisiin lukemiin, että olisin toivonut perehtyväni enemmän eri vaihtoehtoihin ja niiden haittavaikutuksiin. Ei ole ihan se ja sama mitä kehoonsa tunkee. Varsinkin viidessä vuodessa keho alkaa tottua lääkkeeseen ja annostusta joudutaan muuttelemaan. Toisaalta myös sivuoireet alkavat paljastua ja ne joko hyväksyy tai ei. Oma lääkkeeni on vielä suhtellisen maltillinen näiden sivuoireiden ja haittavaikutusten vaarallisuuden kanssa. Litium esimerkiksi vaikuttaa sydämeen, munuaisiin, kilpirauhaseen, painoon. Lisäksi sillä on neurologisia ja kongitiivisiä vaikutuksia ja vakavia ihoreaktioita. Niin, ja onhan noita, jotka aiheuttavat esimerkiksi sikiölle kitalaki- tai huulihalkioita - vaarallista? Not much. Että siinä suhteessa oma lääkkeeni on aika "turvallinen" tai mitälie.

Haluan myös huomauttaa, että haittavaikutukset ovat jokaisen kohdalla yksilöllisiä; se mikä sopii toiselle, ei istu lainkaan toiselle ja toisinpäin. Nämä ovat omat sivuvaikutukseni.

Mihin siis tekstilläni pyrin? Kyseenalaista. Jos sinulle ollaan määräämässä mielialalääkkeitä, kyseenalaista lääkäri ja vaihtoehdot. Kysy muista vaihtoehdoista. Kysy toinen mielipide, se ei vahingoita ketään. Sitoudu terapiaan, ratko ongelmat ja opettele itsesäätelyä. Uskalla vaihtaa lääkkeet jos ne eivät sovi. En kuitenkaan suosittele lääkkeiden lopettamista eteenkään vakavempien mielenterveyden häiriöiden kanssa, kuten skitsofrenian tai juuri kaksisuuntaisen. On kuitenkin fakta, erityisesti bipon kohdalla, että aivojen välittäjäaineiden toiminnassa on todella pysyvä häiriö, joka pahenee eteenkin stressitilanteissa. Ilman lääkkeitä psykoosit ovat enemmän kuin todennäköisiä. Joten syö lääkkeesi, mutta mieti kahdesti MITÄ suuhusi pistät.

Yksi asia johtaa toiseen ja lopputulos on itkupotkuraivari

Tiedättekö, kun joskus päivä alkaa hyvin. Aurinko paistaa ja on pirteä mieliala. Elämä rullaa ja asiat onnistuvat. Ja sitten yksi kerrallaan hyvin alkaneestä päivästä kuoriutuu oikea helvetti, vaikka kuinka yrität pysyä sitkeästi pirteänä. Pikkuhiljaa mieliala kuitenkin pyrkii harmistuneeseen, turhautuneeseen ja ärtyneeseen.

Ensin aamulenkillä tuuli puhaltaa hiekkaa naamalle, silmiin, suuhun ja hiuksiin. Aamupalalla putoaa lusikka lattialle ja raejuustoa on joka paikassa. Nostat lusikan ja samalla huitaset puurot pitkin pöytiä.
Kulmakarvat eivät suostu piirtymään päähän oikein, naamakin kiiltää ja kohta finnit puhkeavat oikein innolla. Poikaystävä ilmoittaa, että kandin teko pitää kiireisenä eikä illalla ehditäkään nähdä. Selfiet eivät luonnistu, vaikka näytät hyvältä. Niissä menee ihan liikaa aikaa.
Lähdet myöhässä polkemaan henkesi kaupalla toiselle puolelle Turkua. Ihmiset kävelevät pyöräkäytävällä. Tuuli puskee juuri suoristetut hiukset aivan sotkuun. Ihmiset vievät kävellessään tilan koko pyörä- ja jalkakäytävältä jokirannan pätkällä. Meinaat jäädä auton alle kolmatta päivää peräkkäin.
Pelkän lääkärin sijaan joudutkin samalla gynelle. Ja verikokeisiin. Ja papa-kokeeseen. Ja sydänfilmiin. Yrität piristyä lounastreffeillä ystävien kanssa, mutta ruoka aiheuttaa vatsanväänteitä. Tajusit missanneesi viimeisen ranskan luennon ennen koetta, eikä sinulla ole hajuakaan mitä kokeeseen tulee. Yrität saada ajatukset muualle jakamalla munkin Emilian kanssa. Se on kuiva. Kahvilla Naantalin Aurinkoisessa ystävien kanssa poikaystävä laittaa viestiä, ja viikon näkemättömyys alkaa harmittaa. Emilian tarjoama Bonaqua aiheuttaa närästyksen ja kuplintaa.
Kirjallisen asiaviestinnän opettajan ääni aiheuttaa päänsäryn. Huoneessa on jäätävän kylmä. Luennon jälkeen kaikki asiat ovat menneet ihan ohi. Enkä tähänkään tentiin ole vielä lukenut, sekin alkaa stressata.
Päivän kruunaa soitto lääkäriltä, kelan erityiskorvattavuuksien kanssa on häikkää. Kotona väsyttää ja vituttaa ja stressaa ja ahdistaa, ja kaikki purkautuu yli itkuna, joka ei vaan ota laantuakseen. Kiukuttaa niin, että tekee mieli lyödä seinään, sen sijaan hakaat jalkasi kipeäksi ja nyyhkytät tyynyyn. Tehtävien asioiden lista paistuu, mutta et jaksa tehdä mitään.

Pitäisi lukea ranskan tentiin, kirjallisen asiaviestinnän tentiin, tehdä ruotsin läksyt, siivota, pestä pyykkiä, hakea töitä, mennä kauppaan, tehdä ruokaa, siivota kaapit, valmistaa viikon ruoat, lukea, nukkua, suunnitella vaihtovuoden lukuohjelmaa, samalla pää huutaa pumppiin tai lenkille.

Nyt vaan kiukuttaa niin, etten saa mitään aikaiseksi. Ärsyttää. Itkettää. Miksi näitäkin päiviä pitää olla olemassa? Haluan vaan nukkua ja herätä vasta toukokuussa...

Viime päivien onnen aiheet

Viime päivinä minut on tehnyt onnelliseksi...

Keltaisen neulepaitani löytyminen Valkeakosken kodin vaatekaapista. En ole koskaan oikein muistanut kyseisen paidan olemassaoloa, mutta nyt se on ehdottomasti lempipaitani! Ihanan lämmin ja keväinen.

Onnistuneen runon kirjoittaminen ja siitä hyvän palautteen saaminen.

Minulla oli kyyhkysiä silmissä

ja hämähäkinseittejä ripsissä.

Katsoin sinua, 

imin sinusta ylleni levittyvää ikävää,

väritöntä häkää

joka tukehdutti ja esti minua ajattelemasta kirkkaita järviä.

Sanoit,

että pienin etäisyys kahden pisteen välillä

on usein se kestämättömin.


Pääsiäisloma, josta onkin tullut lukutoukan rentoutusloma. Olen lukenut pari runoteosta, sekä Sofi Oksasen Puhdistuksen & Stalinin Lehmät. Lukuinto on siis löytänyt jälleen tiensä luokseni! 

12 kilometrin kävely maaseudulla äidin kanssa.

Lähestyvä kevät! Helvettikin (Valkeakoski) sulaa! ;)

Jack Savorettin kuuntelu sekä naapureiden piristäminen pienellä lauluperformanssilla (sellaisella, joka kestää koko maanantain heh heh).

Uuden, keväisen taustakuvan vaihtaminen näyttökuvaksi, sekä uuden teeman vaihtaminen whatsappiin.

Uuden musiikin etsintä (shokki).

Lapsuuden lempiruoan laittaminen vanhempien kanssa Valkeakoskella (isä tekee, minä katson - jotkin asiat eivät muutu).

Dinnerin nauttiminen oman kodin rauhassa. Yllä olevan aterian tähteet sain mukaani Turkuun! 

Ihanien viestien saaminen eräältä ja tieto siitä, että pääsen kainaloon istumaan aivan pian.

Myös tieto siitä, että huomenna näen ystäviäni lounastreffien merkeissä ja pääsen takaisin opiskelun pariin :)

Bussimatka Turkuun. Ihana käydä moikkaamassa äitiä ja isää, mutta on kyllä ihana päästä kotiinkin! Matkalla minua piristi porukoiden kirjahyllystä löytynyt Bo Carpelan:in Piha ja Nakd -patukka, joka paljastui mudan makuiseksi... tämä on sit vissiin sitä raakaruokaa.

   

Vanhojen valokuvien katselu!

// 1. Äidin isä ja nuori äitini 13.7.1991 // 2. Roosan lakkiaiset 2013 // 3. Mulla on aina ollut pukeutuminen hanskassa - vähän niinku toi kenkä.

// 4. Isän isä ja minä kastejuhlassani heinäkuussa 1995 // 5. Äiti ja minä 1998 // 6. Isä ja minä Kotkan Haraholman rivarin pihalla keväällä 1996

Juurikasvun värjääminen ja värjäyksen jälkeinen, pehmeiden ja hyvinvoivien hiusten illuusio. 

Sekä 12 kilometrin juoksulenkki, jonka tein sunnuntaina. Ihana auringonpaiste, ihana juoksuflow, paras soittolista. Tavoitteena on, että syksyllä menee 20 kilometriä.

Huomenna paluu arkeen, voimia ja aurinkoa jokaiselle ♥

Kuka minä olen?

Emilian postauksesta inspiroituneena ajattelin myös kertoa kenen blogiin olet oikeasti eksynyt.

Minä olen urheiluhullu. Rakastan liikkumista ja jumppaamista yli kaiken, rakastan hikoilua ja urheilun jälkeistä tunnetta. Rakastan itseni haastamista, sykkimistä. Sitä, kun tuntuu ettei jaksa enää ja silti jaksaa! Rakastan kipeitä lihaksia ja tulosten seuraamista. Minulle ei ole vaikeus lähteä kotoa aamulenkille edes aamulla puoli seitsemältä tai yliopistolle jumppaan iltamyöhällä. Viikkoni koostuu aika lailla samalla tavalla; tiistaina, keskiviikkona ja perjantaina Pump, ehkä tiistaina vielä Dance fit, sunnuntaina Body Attack tai/ja Zumba + aamulenkit silloin tällöin päälle. Ahdistun, jos en pääse liikkumaan, esimerkiksi jos joku paikka on rasittunut tai olen kipeä. Silloin olen kireä ja kiukkuinen. Jos siis jätän urheilun takiasi väliin vapaaehtoisesti, olet minulle äärettömän tärkeä - minä rakastan sinua.

Olen itsekeskeinen. Kiinnostun asioista helpommin, jos ne hyödyttävät minua. Jaksan hoitaa niitä pidempään, jos hyödyn niistä. Yritän kyllä ajatella muiden tunteita ja etujakin, mutta yleensä oma hyvinvointini tulee, varsinkin nykyisin, aika lailla etusijalla. Minun treenini, minun ruokavalioni, minun menoni. Tiedän, tyhmää ja melkein rinnastettavissa fitness-ihmisten itsekeskeisyyteen, mutta voin sanoa että tällaiseksi opitaan vastoinkäymisten kautta. Toivon välillä, etten olisi niin itsekeskeinen, mutta minkäs teet.

Aloitan lauseet yleensä "minusta tuntuu/minä ajattelen". Minulle on aina ollut helppoa kirjoittaa ja puhua omista tunteistani, puhua ja jauhaa omista asioistani. Minulla ei ole peruskoulussa ollut juurikaan kestäviä ystävyyssuhteita, enkä ole tottunut kuuntelemaan toisten ongelmia. Peilaan usein ystävieni elämänkokemuksia omiini, ja yritän omien kokemusten avaamisen kautta ilmaista samaistumista ja ymmärrystä. Minua rupee ahdistamaan, jos en välillä saa ilmaista omia tunteitani. Osaan siis kyllä puhua pitkiäkin keskusteluita toisten ongelmista ja jauhaa ystävieni ihmissuhdeongelmia, mutta hyvin useasti olen tottunut siihen, että jauhan omista asioistani. Jos siis haluat puhua omista asioistasi minulle, ole hyvä ja puhu päälleni. Kiitos. En pahastu.

Minä olen se, joka tekee kärpäsestä härkäsen. Tiedän, että voisin säästää itseäni ottamalla asiat eri tavalla vastaan, mutta silti teen melkein kaikesta ongelman. Ajattelen ja ylianalysoin asioita liikaa niin, että ne muuttuvat päässäni todellista suuremmiksi. Esimerkiksi, minulle on täysin arkipäivää analysoida jokaikinen saamani whatsapp-viesti. Yritän pohtia millä tuulella toinen on ja vieläkö hän välittää minusta, olenko ehkä suututtanut hänet jotenkin tai onko hänellä kaikki muuten vain ok. Pelkään menettämistä ja ihmissuhteiden katkeamista yli kaiken.

Minä olen se, joka ei osaa käyttää alkoholia ja silti välillä sortuu käyttämään sitä huonoin seurauksin. Juon yleensä liikaa ja liian nopeasti. Sitten teen kaikkea äärettömän idioottimaista. Olenkin päättänyt olla juomatta satunnaisia oluita ja viinilasillisia lukuun ottamatta. Olutta rakastan todella paljon.

Minulla on ei ole yhtä parasta ystävää. Niitä on monta, jokainen eri kaveripiiristä. Olen joiden kanssa enemmän yhteydessä kuin toisten, toisten kanssa näen useammin, toisten kanssa puhumme syvällisempiä, toisten kanssa pelleilemme. He ovat kaikki minulle kuitenkin lopulta yhtä tärkeitä ja olen valmis tekemään jokaisen onnellisuuden eteen kaikkeni. Silloin, kun kannan heistä huolta, turhaudun ja stressaan. Välitän kaikista äärettömän paljon, mutta olen välillä huono ilmaisemaan sitä.

Minä olen se, joka ei osaa tehdä päätöksiä. Tai sitten niissä kestää hirmu kauan. Oli päätös iso tai pieni, joudun aina ihan paniikkiin. En myöskään pidä muutoksista. Mieluummin elän turvallisessa kuplassani koko ajan. Olen kuitenkin vähän ristiriitainen, sillä samalla etsin koko ajan elämääni jotain tapahtumaa. Olen myös tuuliviiri ja muutan mieltäni harva se päivä.

Olen perfektionisti. Taino, sehän ei saisi määrittää persoonaani, mutta määrittää kuitenkin. Vaadin itseltäni hurjan paljon. Vaadin myös muilta huomaamattani paljon. Hoidan kaikki hommat mm. paljon ennen deadlineja, enkä siltikään ole saavutuksiini tyytyväinen. Stressaan kaikesta ja jatkuvasti, enkä osaa ottaa rennosti. Jos asiat eivät mene suunnitelmien mukaan, turhaudun ja kiukuttelen.

Vihaan riitelyä. Välttelen sitä viimeiseen asti, mutta saatan silti pitää mykkäkoulua ja tiuskia asioista tuhottoman pitkään. Vihoittelen vanhoista asioista ikuisuuden, enkä unohda mitään kokemaani vääryyttä - ikinä. "Anteeksi annan, mutta en unohda", sopii minuun täydellisesti.

Liian pitkä perjantai

En kestä, tätä sivua on katottu yhdeksän kuukauden aikana YLI 10 000 kertaa! Se on pieni askel teille, sillä on suuri merkitys minulle! Kiitos jokaiselle, joka näihin juttuihin on eksynyt ja pitänyt niitä vähääkään kiinnostavina!

Toivon, että voisin iloita tästä ah-niin-suuresta merkkipaalusta, mutta jostain kumman syystä ei irtoa.

En ymmärrä, miten yhdellä kaupungilla voi olla niin paljon vaikutusta mielentilaani. Valkeakoskella muutun ihan toiseksi ihmiseksi. Epäilen kaikkia ihmissuhteitani, kaikkia päätöksiäni, kaikkia saavutuksiani. Vaivun epätoivoon ja ankeuteen. Se alkaa heti, kun astun bussista ulos Sääksjärven rampille tai junasta Toijalan asemalle. Kylmä olo valtaa ruumiin, eikä se johdu säästä. Olo helpottaa vasta kun pääsen aloittamaan matkani kotiin, tunto palautuu kehoon. En tiedä mistä olo johtuu. Olisi rankkaa myöntää vanhemmille tämän kaupungin olevan se, joka tekee minusta aina kireän ja hiljaisen, omissa oloissaan viihtyvän. Varsinkin, kun äiti kysyi minulta saunassa, mitä haluaisin tehdä huomenna. Vastaus kuului: mennä muualle, vaikka Ideaparkkiin, ajelulle (ajatuksissani matkaan jo kotiin).

Tämä talo on ihana, se hehkuu lämpöä ja kotia. Melkein voin tuntea sen, mutta en tavoita sitä. Yritän kyllä tavoittaa tunteen, mutta lopulta se jää kellumaan vähän niinkuin vääristyneenä kuplana ulkopuolelleni. Kaikki tuntuu muuttuneen niin paljon: huoneet eivät ole entisellään, tuoksu ei ole sama. Silti kaikki muistuttaa, miten olen elänyt tässä talossa elämäni kamalimmat vuodet. Kääriytyneenä sellaiseen itseinhoon, synkkyyteen, elämänvihaan ja ahdistukseen, että tänne paluu saa kaikki tunteet hetkeksi pintaan ja kyyneleet silmiin. Ihan kuin jokaikinen sysitumma tunne olisi imeytynyt aikoinaan minusta huoneeni tapetteihin, ja sängyssä maatessani ne jälleen putoavat pölyhiukkasten mukana päälleni. Nyt kun elän onnellista elämää Turussa, tajuan miten kamalaa elämäni oli. Miten mustaa ja synkkää mielessäni oli. En koskaan halua palata siihen aikaan. Mutta siitä huolimatta, jokainen askel tässä talossa tuo kaikki muistot takaisin elävinä ja kuristavina.

Melankolinen tunne on toisaalta ihan mukava ja herättelevä. Muistan jälleen miksi olen onnellinen, ja mistä olen kulkenut päästäkseni onnellisuuteen. Elämään kuuluu huonoja päiviä ja aikoja, huonoja hetkiä ja itkuja. Ne ovat osa elämää. Mutta mitä jos elämään kuuluu iso osa, joka itseasiassa aiheuttaa suuren osan tuosta pahasta olosta? Siitä selittämättömästä puristavasta tunteesta rintakehässä? Etkä voi välttyä siltä, koska eniten rakastamasi ihmiset kuuluvat myös tuohon paikkaan?

Tänään olen tavannut muutamia ystäviä, onneksi olen saanut heidät kotiin. Olen vähän kipeänä, enkä voi oikein lähteä ulos. Sekin vetää mielen matalaksi. Haluaisin vain juosta ja liikkua, sen sijaan joudun istumaan kotona kuunnellen new age -klassista ja lukien Oscar Wilden & Charles Bukowskin quoteja ja runoja. Tosin rakastan runoja ja Secret Gardenia. En kuitenkaan rakasta kyyneleitä, varsinkin kun ne tuntuvat krokotiilinkyyneliltä. Lasken tunteja päästäkseni kotiin. Enkä ikinä voisi myöntää sitä vanhemmilleni. En ikinä, varsinkaan kun he kantavat eteeni vaivalla marinoitua ja paistettua lammasta, rakkaudella valmistettua punaviinikastiketta ja valkosipuliperunoita - lapsuuden Siirin lempiruokaa. Miten voisit myöntää, että haluat kaiken rakkauden keskeltä kotiin, omaan tyhjään, viileään ja meluisaan asuntoosi, jossa jääkaapissa on vain valot ja kolme viikkoa vanha bataatti.

Voi tietysti olla, että melankolisen musiikin kuuntelu vetää mieleni entistä matalammaksi. Jostain syystä ikävöin ihmisiä Valkeakoskella, mutta samalla ikävöin tavattomasti ihmisiä Turussa (joista kukaan ei tällä hetkellä edes ole Turussa!) ja Turkua. Olenko siis muuttumassa turkulaiseksi? Sanotaan, että koti on siellä, missä sydän. Mutta entä jos minusta ei tunnu tällä hetkellä, että olen kotona? Missä sitten olen? Mikä tämä paikka sitten on? Onko se vain heijastus menneisyydestä, jonne en enää koskaan palaa?

Ehkä olen vain istunut liikaa sisällä.... Helpottaisi jos olisi edes joku kelle puhua. Tuntuu, että nyt pitää vain pidätellä kaikkea sisällään siihen asti, kunnes räjähtää. Ehkä räjähdän sitten Turussa...

“Things get bad for all of us, almost continually, and what we do under the constant stress reveals who/what we are.” 

― Charles Bukowski, What matters most is how well you walk through the fire

Hyvää pääsiäistä! ♥

Kuvat: x  x  x  x

Mama I'm coming home!

Laukut odottavat pakattuna eteisessä. Pyykit tuoksuvat pestyinä narulla. Tiskit pitää vielä tiskata. Puhtaat vaatteet päällä, ja tukka ojennuksessa. Jännittää! Kohta näen taas äidin ja ystävät.

Neljä kuukautta sitten olen viimeeksi käynyt kotona. Tuntuu ihanalta, kun tietää pääsevänsä aivan pian taas hetkeksi pois Turun kuviosta (vaikka eihän näissä mitään vikaakaan ole). Välillä on vain mukavaa päästä toisiin piireihin, pois arjen stressistä ja paineista. Tänään jätän ruotsin luennon väliin.
Kävin iltapäivällä lounaalla Noran kanssa. Oli hauskaa vain jutella, syödä ja nauraa. Kolme lempiasiaani maailmassa - hyvän seuran lisäksi! Lounaan jälkeen kävin täpötäydessä Sokoksessa ostamassa pari viimehetken juttua, ja sitten tulin kotiin tekemään "en yhtään mitään". Se on jotain harvinaista minulle, jonka on aina pakko olla tekemässä jotain.

Opiskelu kutsuu vasta tiistaina, silloinkin modernin ja postmodernin luennon kuuntelun muodossa, joten saan olla ensi keskiviikkoon asti tekemättä yhtään mitään. YHTÄÄN MITÄÄN!

Kerrankin on lupa lomailla. Ja sitä todellakin aion tehdä - itsestääntäyttyvän jääkaapin ja herkullisten lihapatojen ääressä...

Aika sanoa Turulle, merelle ja jokirannalle heihei ja lähteä haistelemaan pirkanmaan tuulia.

Nähdään taas sunnuntaina! ♥

Get ready mom! I'll be there soon...