tiistai 31. maaliskuuta 2015

Peilikuvapaholainen.

"You say that you're in control,
You say that you are.
I can't think of a time
when you looked less alive."
Control - Alexisonfire


Ensimmäinen laihdutuskuurini taisi olla yläasteella, yhdäksennellä luokalla. Olin juuri lopettanut kilpauinnin. Olin viimein alkanut saada naisellisia muotoja. Se oli sitä aikaa, kun kaikki kaverini laihduttivat. Kun huomasin farkkujeni vähän alkaneen kiristää, ajattelin, että minunkin pitäisi laihduttaa. Ensimmäinen laihdutuskuurini kesti muutaman kuukauden ja painovartijoiden ohjeilla sain pudotettua muutaman kilon - niin, että olin tyytyväinen itseeni. Sain muutamia kehuja, tuntui hyvältä kun olin pystynyt tiukalla itsekurilla ja karkkilakolla saamaan itseni pienenemään.
Painonpudotus jäi kuitenkin siihen. Olin itsevarma, pidin siitä miltä näytin!
Vuoden 2010 lopussa tapasin ensirakkauteni. Aloin elää elämäni onnellisinta aikaa. Kaukosuhteen takia, istuin illat mesessä ja urheilu jäi. Söin herkkuja ja pikkuhiljaa paino alkoi hiipiä korkeammaksi. Mutta en välittänyt. Olin ylpeä muodoistani, ylpeä siitä miltä näytin! Ja mikä tärkeintä - olin onnellinen.

Kesällä 2011 en välittänyt yhtään siitä, mitä suuhuni pistin. Olin onnellisempi kuin koskaan, herkuttelin melkeinpä joka päivä. Sain muutamia loukkauksia, mutta en ollut niistä moksiskaan. Väitin vain mahani kärsivän satunnaisesta turvotuksesta, mutta kieltäydyin näkemästä totuutta. Yhtenä kesäpäivänä, olin Kuopiossa ostoksilla poikaystäväni kanssa. Vilkaisin itseäni sivusilmällä näyteikkunasta ja järkytyin. Minulla oli jenkkakahvat. Reidet hiersivät toisiaan. Shortsit kiristivät mahalle makkaran. Ei mitään pientä makkaraa. Ahdistuin. Siitä asti takaraivossani alkoi kytemään ajatus uudesta laihdutuskuurista, mutta poikaystäväni sai minut puhuttua siltä pois. Aloin kuitenkin kartella hiilihydraatteja, mutta sen suurempiin toimiin en alkanut. Takaraivossa alkoi silti kytemään se jokin...

Syksyllä aloitin lukion ja suhteeni ajatui kriisiin. Minulla oli paha olla. Terveystarkastuksessa terveydenhoitaja totesi minun keränneen painoa. Väärin sanoin, hän vihjasi vyötäröni olevan liian iso ja painoni liian korkea. Muistan itkeneeni terveydenhoitajan käynnin jälkeen silmät päästäni. Olin lihava. Minua oksetti, häpesin kehoani yli kaiken. Jätin kaikki hiilihydraatit pois, aloin juoda vain rasvatonta maitoa ja otin pikkuhiljaa liikunnan takaisin. Parisuhteeni ajautui yhä pahempiin ongelmiin, kummallakaan ei ollut hyvä olla. Vuoden lopussa tuli lopullinen ero, ja eron aiheuttama masennus kääntyi itseäni vastaan. Minusta tuntui, ettei minua halunnut kukaan, aloin vihaamaan itseäni ja syytin erosta ylipainoani. Kouluruokailut jäivät väliin, korvasin ne joko rahkalla tai pelkällä kahvilla.

Aivan vahingossa eksyin pro-ana sivuille, ja siitä lähtien aloin ihailla noita luurankomaisia naisvartaloita. Aloin kirjoittamaan itsekseni päiväkirjaa, jonne liittelin aina pro-ana kuvia. Tein motivaatiokollaaseja. Minulla oli tarkka päämäärä. Jotenkin ajattelin, että kun olisin laihduttanut itseni luurangoksi, ensirakkauteni haluaisi minut takaisin. Reisivaosta tuli pakkomielle. Vaikka yritin toistella ihmisille, että kammosin luurangonlaihoja naisia, salaa kävin päivittäin katselemassa "thinspiraatio"-kuvia ja etsimässä vinkkejä laihdutukseen. Aloin mm. skippailla aterioita, aloin keksiä tekosyitä "olen jo syönyt", "mun ei tee nyt mieli karkkia", "mä syön vähän myöhemmin." ja lisäksi tein itselleni toinen toistaan tiukempia sääntöjä, lakkoja ja ohjeita. Jäin koukkuun nälän tunteeseen. Tein mitä tahansa, jotta saisin tuon sisälmyksiä kiristävän tunteen. Kun pää meni pyörälle nälästä, ajauduin transsiin. Nälkä oli jotain mieletöntä, jotain joka viimein toi minuun iloa ja mielihyvää - sairasta sellaista. Nälkä sai minut tuntemaan itseni eläväksi.

Mitä enemmän pyörin pro-anan maailmassa, sitä syvemmälle jouduin ja sitä enemmän ihailin anorektikkojen itsekuria. Kesän 2012 aikana löysin lisää sairaita keinoja pudottaa painoa: siitä tuli pakkomielle. Herkuttelun jälkeen laksatiiveja, lenkit venyivät, yöllä tein vatsalihaksia, kyykkyjä, punnersin. Kävin mallikansiokuvauksissa, joissa mallitoimiston johtaja totesi minun olevan liian lihava malliksi: "Et sä tolla painolla malliksi pääse, mutta ehkä mainosmalliksi. On sussa pontentiaalia kyllä."
Elokuussa 2012 jouduin avo-ostastolle masennuksen ja itsetuhoisuuden takia. Kolmen viikon hoitojaksolla tapasin anorektikkoja, juttelin heidän kanssaan ja sain selville lisää keinoja hallita painoani. Samalla lääkärit huomasivat hassun suhteeni ruokaan, ja yrittivät antaa jonkinlaista apua syömiseeni. Aluksi tilanne helpottui, mutta muutama viikko osaston jälkeen sukselsin syvälle.

Koulussa säikähdettiin hoikistunutta olemustani. Muutamat opettajat kyselivät terveydenhoitajalta oliko minulla kaikki kunnossa. Kaverit sen sijaan kehuivat ulkomuotoani, ja se vain lisäsi vettä myllyyni. Kuukautiset jäivät pois. Psykiatri laittoi minut seurantaan. Jouduin käymään kahden viikon välein punnituksissa, joilla tarkkailtiin painoani. Niiden piti auttaa, mutta aloinkin kilpailla itseni kanssa. Joka kerralle piti saada pudotettua lisää painoa. Jos paino oli pysynyt samana, tai olin lihonut edes 100g tunsin olevani täysin hyödytön. Söin enää vain olemattoman päivällisen ja pienen iltapalan. Liikuin aivan järkyttäviä määriä. Minusta tuli mestarivalehtelija ja tekosyiden keksijä. Vaatteet löystyivät. Aloin oksentaa. Jouluksi paastosin ja lupasin kaikille kirkkain silmin, että söisin jouluna hyvällä omallatunnolla. Vale. Valheista tuli minulle arkipäivää.

Joululoman aikana painoni oli pudonnut nelisen kiloa. Ystäväni sanoi minun näyttävän riutuneelta, ja otin kommentin kehuna. Aloitin säännölliset herkkulakot. Pyöräilin kouluun säässä kuin säässä. Lisäksi oli vanhojentanssitreenit. Siihen päälle 10 kilometrin juoksulenkit. Olemukseni kuihtui entisestään. Vanhojentanssimekko roikkui päälläni, silloin äiti heräsi, mutta suostui kuitenkin mekon pienentämiseen. Ennen vanhojentansseja kärsin oksennustaudista ja migreenikohtauksista. Painoni putosi kahdessa viikossa neljä kiloa. Vanhojentansseissa olin jo aivan voimaton, päätäni huimasi, mekko meinasi pudota pienennyksestä huolimatta. Nälän tunne alkoi kadota, enkä enää saanut sairasta mielihyvääni. Se sai minut yrittämään vielä enemmän. Kaikki ajatukseni pyörivät vain painonpudotuksen, ruoan ja liikunnan ympärillä - en enää hallinut niitä, ne hallitsivat minua. Isänikin heräsi. Hän pyysi minua aloittamaan syömisen. Minä olin otettu, mutta väärällä tavalla. Vauhti kiihtyi, teot hurjistuivat. Kaverit alkoivat jäädä.

Aloin riidellä ruosta kotona. Vanhempani yrittivät taistella minua syömään, punnituksissa tuli riitaa ja aloin leikkiä vesipainon kanssa. Jouduin ravitsemusterapeutille. Aloin lintsata urheilun takia, mitä vain, että painoni putoaisi... Räpiköin niin syvällä. Toukokuuhun mennessä minua uhkailtiin jo osastolla, äitini kanssa riitelimme päivittäin. Kehoni alkoi temppuilla. Kukaan ei enää kehunut ulkomuotoani, ja ajattelin välittömästi lihonneeni. Olin onneton. Olin aivan voimaton. Pelkäsin öisin, etten herää jos nukahtaisin. Siksi kävin välillä hakemassa yöllä yhden lihapullan ja toivoin sillä eläväni aamuun. Söin 400 kaloria päivässä - liikuin ehkä tuplasti sen. Olin enää varjo itsestäni. Koosta 44 kokoon 34. Enkä ollut onnellisempi. Sivelin luitani, mutta peilikuvasta minua tuijotti yhä lievästi ylipainoinen tyttö. En muista koskaan olleeni yhtä masentunut ja väsynyt. Millään ei ollut enää väliä. Olin varma, etten eläisi enää kymmentäkään vuotta. Sen sanoi minulle myös ystäväni syntymäpäivilläni; niillä, joille olin leiponut ja kokannut vaikka mitä herkkua kavereilleni, ja itse kieltäydyin nielemästä palaakaan.

Syömishäiriö ajatuksineen oli on pahimmillaan hyvin ristiriitaista. Tavallaan olin ylpeä saavutuksistani ja pienentyneestä vaatekoostani; olin kuitenkin ylpeä vain siitä, että olin onnistunut kuiduttamaan itseni ja kieltäytymään kaikista houkutuksista. Olin ylpeä, että olin pystynyt kontrolloimaan itseäni ja saamaan itselleni reisivaon. Olin ylpeä siitä, että näillä sairailla teoilla tunsin olevani parempi kuin muut. Olin ylpeä, että sain vanhempani sekaisin huolesta. Olin sairas.
Samalla, en ollut kuitenkaan yhtään ylpeä itestäni. En tuntenut itseäni itsevarmaksi tai vahvaksi, puhumattakaan kauniiksi. Näin itseni yhä ryhävalaana. Saatoin seistä koko illan peilin ääressä sivelemässä ja puristelemassa läskejäni. Tunsin oloni heikoksi ja turhaksi, kun en vielä kovankaan työn jälkeen näyttänyt tarpeeksi sairaalta. En myöskään tuntenut oloani naiselliseksi. Tunsin olevani joku muu vangittuna pikkulapsen kehoon. Peilikuva oli yhtä hämmennystä, ahdistusta ja negatiivisuuden tunteita.

Syömishäiriötä ei voi nähdä ulospäin. En ehkä näyttänyt vieraille niinkään sairaalta, mutta minun ei kuuluisi olla noin laiha. Minua ei todellakaan ole tarkoitettu luuviuluksi. Jalkani ovat luonnostaan lihaksikkaat, eikä reisivako kuulu niiden vakio-ominaisuuksiin. Painoni putosi lopussa suhteellisen nopeasti, sen takia läheiseni olivat huolissaan. Ja olin ihan kuin joku toinen ihminen sekä fyysisesti että henkisesti...tajuan sen nyt.

Kesäloma. Kuumuus sai kehoni turpoamaan. Ahdistuin. Sitten alkoi tiukempi kuri. Saatoin olla päivänkin syömättä. Silloin alkoivat ahmimiskohtaukset. Anoreksia sai bulimisia oireita ja kausia. Turposin ja laihdutin, paastosin ja oksensin. Kasvoni turposivat ja olin erittäin masentunut. Syksyn kirjotukset menivät aivan penkin alle ja tunsin itseni epäonnistuneeksi. Marraskuussa alkoi taas tiukka kuri, joka tällä kertaa piti. Joulukuun lopussa mahduin taas toukokuun vaatteisiin. Onnellisuus kesti vain hetken.

Sitten ihoni meni todella huonoon kuntoon ja tajusin ennen niin paksujen ja kiiltävien hiusteni ohenneen ja menneen aivan villaksi. En enää jaksanut taistella ruoan kanssa. En enää jaksanut edes liikkua, koska lihaksiini ja luihini sattui. Olin väsynyt ja kyllästynyt. Äärettömän masentunut. Ei tämä ollut elämää. En enää jaksanut elää niin.
Uudenvuodenlupauksena lupasin, että tervehtyisin. Alkoi erittäin hidas prosessi.
Luin kirjan "Lupa syödä", jonka avulla sain monet ruokapelkoni voitettua. Nopeasti kehoni turposi ja alkoi kerätä painoa. Ihoni kuitenkin parani ja aloin pikkuhiljaa pitää itsestäni. Kaikki sujui suhteellisen hyvin, pieniä takapakkeja tuli, mutta ortoreksian kautta sain itseni hyvin lähelle normaalia syömistä. Kirjoitukset menivät paljon paremmin, kuin syksyllä!

Sitten ostin nuorten puolelta ensimmäiset koon 42 vaatteeni. Tajusin miten paljon olin lihonut ja aloin taas hiljaa mielessäni kerätä vihaa itseäni kohtaan. Ja se lakkiaisstressi... Muutamassa viikossa paino alkoi taas pudota, mutta lakkiaisten jälkeen sain tilanteen taas hallintaan - tai niin luulin. Väitin kaikille kirkkain silmin kaiken olevan hyvin, mutta pikkuhiljaa ruoka-annokseni alkoivat  taas pienentyä ja liikuntamäärät kasvaa.

Muuttostressi iski päälle heinäkuussa ja taas tietoisesti laihduttaa. Sain idean pudottaa "ihan vain pari kiloa". Sillä ajatuksella aloitin, ja taas homma lähti käsistä. Syksyyn mennessä liikunta oli aivan holtitonta, jopa yli 14 tuntia viikossa. Ruokailut menivät aivan naurettaviksi. Palasin taas samaan vanhaan, mutta kielsin ongelman itsepintaisesti. Muuton jälkeen oli alkanut oksentaminen. Olin aivan yksin, ilman mitään valvontaa. Söin liian terveellisesti, yritin välillä herkutella, mutta siitä koin vain huonoa omatuntoa - se aiheutti taas edellistä pahemman oksentamiskierteen. En uskaltanut kertoa kenellekään. Häpesin itseäni, oksentamista ja ahmimista. Mutta sitten... Yhtenä iltana murruin. Itkin Emilialle, kuinka paha minun oli olla. Emilia itki kanssani ja vannotti, että yrittäisin korjata tilanteen.
Välillä yritin, välillä en. Liikuin salaa, olin salaa syömättä. Mutta silti tunnustin aina takapakkini. Sen jälkeen keräsin taas keräsin voimani ja yritin.

Lopulta, kun mielenterveyteni alkoi taas hajoilla, tunnustin etten ollut missään vaiheessa parantunut. Olin vain odottanut yksin pääsyä, ja sitä että voisin laihduttaa itseni takaisin pieneksi ja olemattomaksi. Luurangoksi, varjoksi itsestäni. Mutta en ollut onnistunut. Olin onnistunut vain pilaamaan taas kehoni tasapinon ja oman onnellisuuteni. En ollut luurangon laiha, en lähelläkään. Olin löysä ja turvonnut. Olin taas masentunut ja kyllästynyt. Halusin elämäni takaisin - elämäni, josta olin jo 3 vuotta tuhlannut syömishäiriölle. Silloin alkoi todellinen parantuminen. Tajusin miten pahaan kuntoon olin itseni taas ajanut. Miten vähän olin kehoani arvostanut - kehoani, joka yritti vain pitää minut hengissä. Päätin, että pitäisin kiinni nykyisestä painostani (jota en pystynyt tekemään). Halusin olla taas nainen. Halusin oppia rakastamaan itseäni, jotta joskus joku muukin voisi rakastaa minua. Ja aloin tajuta syyt laihduttamisen ja oksentamisen takana uuden psykiatrin myötä. Se oli minulle todella tärkeä askel.

Joulukuussa, opiskelujen loputtua palasin Valkeakoskelle. Yhtäkkiä tajusin miten nälissäni olin. Pikkuhiljaa aloin jättää ruokapäiväkirjat ja rajoitukset. Aloin syödä ja nauttia ruoasta. Huomasin voimieni palautuvan. Huomasin elämäniloni palautuvan. Huomasin, miten paljon paremmin jaksoin kun olin ravittu. Huomasin, miten lihakset kasvoivat ja kehoni kiinteytyi kun annoin sille sen, mitä se tarvitsi. Huomasin, miten paljon enemmän aloin muistuttaa itseäni. Viimein aloin motivoitua ja jäädä koukkuun elämään; tervellisyyteen ja oikeaan syömiseen. Kohtuulliseen liikuntaan ja hymyilyyn. Se on se paikka, missä olen nyt. Kohti lopullista vapautta syömishäiriöpeikosta.

Syömishäiriöajatukset eivät ole vieläkään täysin kadonneet, tuskin koskaan katoavatkaan, mutta olen pikkuhiljaa saanut taas otteen itsestäni, elämästäni ja ratista. En enää ole syömisäiriöbussin kyydissä matkustajana, nyt minä ohjaan sitä. Olen kokenut muutamat takapakit, mutta viimein olen myös tiedostanut syyn teoilleni, tiedän minkä takia yritin näännyttää itseni tai ns. oksentaa sieluni ulos. Nyt kun tiedän syyt, voin jatkaa elämääni ilman noita tekoja. Koetinkiviä on tullut tielle jo muutamat, mutta olen jokaisesta selvinnyt ilman syömishäiriötekoja. Olen tajunnut, että on muitakin tapoja ilmaista ahdistusta, pettymystä ja surua. Niihin ei kuulu itsensä rankaisu ruoalla, oksentamalla tai liikunnalla.

Edit. Tänään koin jälleen yhden takapakin. Kun luulen eläneeni normaalia ja terveellistä elämää, minulle osoitetaan miten epäterveellistä se oikeasti onkaan - TAAS. Siinä huomasin, miten vahva sairaus tämä on - miten vaikea siitä on päästä eroon. Miten salakavalasti se hiipii takaisin vanhoihin tapoihin ja ajatuksiin sekä verhoutuu tekosyihin. Miten vaikea on totutella normaaliin elämään tämän sairauden kanssa, kun se jatkuvasti istuu olkapäällä. Pitää pysyä vahvana, kyllä tämä joskus tästä selätetään - upeiden ihmisten tuella, joita olen löytänyt rinnalleni ja jotka tietävät sairaudestani, tukevat ehdoitta ja jaksavat aina kannustaa! 

Tiedän voittavani sinut, syömihäiriö.

maanantai 30. maaliskuuta 2015

Uuteen viikkoon

Varasin juuri liput Valkeakoskelle pääsiäiseksi. Tuntuu hassulta palata "kotiin" neljän kuukauden jälkeen. Kauheasti pitäisi ehtiä tavata kavereita, rentoutua ja siinä välissä viettää aikaa vanhempien kanssa. Voi olla, että joku jää tuosta kombosta pois (tai sitten tarvitsen vuorokausiin lisätunteja....)

Viikkoni on startannut käytiin harmaana ja räntäsateisena. Mielikin on vähän harmaa, koska kurkkuun sattuu, ja voin tuntea flunssan puskevan päälle. Mahakin on kipuillut koko päivän. Lisäksi stressaa, enkä oikein osaa sanoa miksi. Ehkä tämä taas tästä, kunhan mieli pysyy plussan puolella.

Onneksi koti-ikävää ja stressiä helpottaa vanhojen biisien uudelleen etsintä. Tässä pieniä aarteita, kuvapläjäyksestä toipumiseen. Kunpa edes muistaisin kaikkia niitä loistavia biisejä mitä olen kuunnellut, mutta moni on unohtunut kokonaan.

2010



 2011
 



 2012

 



 2013
 





sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Things I love

Ajattelin tehdä kerrankin postauksen, missä todella näytän mitä asioita todella rakastan (sen ainaisen kirjoittamisen sijaan...)

6tag_240315-185745 

Laatuaikaa ystävien seurassa, tietenkin upeiden tarjottavien kanssa.
(Onnea vielä Meri! Ja kiitos upeasta kakusta!)

IMG_1464 (2) 

Englantia ja kaikkea siihen liittyvää. Tammikuu, tule jo!
6tag_270315-194006 
Body Pumpia ja yleisestikin liikuntaa. 
Urheilusta kivistävät lihakset ovat kuin huumetta!

IMG_1437 (2)

Tuoksuja, kynsilakkaa ja laittautumista!

IMG_1461 (2)

Puhtaiden lakanoiden tuoksua.

6tag_260315-204409 

Kakkua, kahvia ja hyvää seuraa. Taisin  jo periaatteessa mainita tämä jo aiemmin, 
mutta menkööt uudelleen, niin paljon siitä nautin!

IMG_1458 

Muumeja ja niiden elämänfilosofiaa.

IMG_1455 (2) 

Spotifytä, eteenkin puhelimessa. En voi elää ilman rajatonta musiikkia, 
tulisin hulluksi.

IMG_1471 (2) 

Teetä (kahvin lisäksi, tietenkin)!

IMG_1482 (2) 

Matkustelua ja siitä unelmoimista. Sen takia minulla onkin tuo ilmoitustaulu ja postikortit. Osan olen hakenut itse, osan olen saanut postissa.

IMG_1478 (2) 

Suunnittelua! Ihanaa aikatauluttaa elämänsä (ja joskus elää täysin ilman aikatauluja....)

IMG_1473 (2) 

Puuroa! Voisin elää pelkällä puurolla, eikä aamu ala ilman tätä tavaraa. Tarjoillaan tietysti voisilmällä ja raejuustolla!

WP_20150328_14_30_34_Pro (2) WP_20150320_14_51_01_Pro (2)

Kotona laittautumista aamutakissa ja sängyssä loikoilua.
Tietenkin puhtaissa (muumi)lakanoissa :D

IMG_1483 (2) 

Ranskan opiskelua! On niin ihanaa huomata sanavarastonsa ja ääntämisensä parantuvan kerta kerralta. Toiveena olisi, että joskus osaisin puhua ranskaa sujuvasti.

IMG-20150328-WA0016 (2) IMG_1485 (2) 

Ystäviä. Sekä ihanien ihmisten saamista Turkuun, koska aika käy tbh välillä vähän pitkäksi.
Silloin kun en tapaa ihmisiä, tykkään sisustaa ja asettaa kauniita esineitä näytille. 

6tag_290315-124630 
Stealing His clothes...
(...ja opiskelua sekä selfieitä heh heh).

lauantai 28. maaliskuuta 2015

Mitä minä syön?

Opiskelijan ruokailua. Nojoo, johan tässä on tullut taas linkkailtua jos jonkinmoista ruokaa tänne. Mutta mitä muuta ruokavaliooni kuuluu, kuin ne proteiiniletut ja makaronilaatikko?

FOODII

1. Soijamakaronilaatikko on helppo ja edullinen opiskelijaruoka! Maistuu! Ohje!
2. Salaatit ja eteenkin sellaiset, joissa on proteiinia ja päällä paahdettua sipulia. Tässä uunikanasalaattia (aka paistettu, revitty kanan koipireisi ja salaattia. Nam!)
3. Kouluruoka kuuluu myös ruokavaliooni. Yliopiston ruokaloiden ruoka on ensilaatuista. Tässä kuvassa näette kasvispurilaisen! Hieman palanut, mutta silti elämäni yksi parhaimmista purilaista hintaan 4.45€ ja jouduin odottamaan tätä vilkkuvan kiekon kanssa. Lisäksi kyseinen purilainen muka tuhosi uuden valkoisen toppini, mutta totally worth it.
4. Ei pidä unohtaa herkuttelua! Kahvia ja toisinaan kylkeen munkkia, pullaa tai kakkua. Aivan sallittua!

FOODII2

5. Uuniohrapuuro on ehdoton lempiruokani! Voisilmä, mehukeitto tai marjat sopivat loistavasti tämän edullisen herkun kanssa. Kyllä kahden tunnin odotus on sen arvoista ;)
6. Ups mitäköhän tämä täällä tekee, enhän minä osta 300gramman karkkipusseja kun väsyttää ja vituttaa? Hmm. Ostanpas! Olen ihminen, welcome to the club.
7. Uusin kokeiluni oli jauheliha-perunavuoka, johon tuli perunasipulisekoituksen ja tarjousjauhelihan lisäksi myös hernemaissipaprikaa ja ruokakermaa. Hieman lisää mausteita, niin tästä tulee ihan hyvä ruokavaihtoehto viikonlopuille.


Instasize(26)

8. Ja sitten lemppari iltapala- ja jälkiruokavaihtoehtoni. Proteiinilettu rahkalla ja vadelmasoseella. Mmmm! Nopeaa ja helppoa. Kylkeen vaniljateetä. Ei paljon paremmaksi muutu.

  PicMonkey Collage11

9. Bataatti-appelsiini-linssikeitto kookoskermalla ja lidlin kurpitsansiemensämpylä! Päällä raejuustoa, appelsiininkuoriraastetta ja yrittsuolaa. En enää syö omaa bataattikeittoani millään muulla tavalla!
10. Ja kanankopireisiä uunissa. Aivan mieletöntä, kun jaksaa vähän nähdä vaivaaa, ja hölvätä nahkaa paiston aikana rapeaksi :----)

Mitä te syötte? Onko jotain helppoja arkiruokavinkkejä?

torstai 26. maaliskuuta 2015

You have to dream before your dreams can come true

"Dear Colleagues,  

I'm pleased to nominate the following students as Erasmus exchange students from the University of Turku to University of Worcester, within our Erasmus agreement under the subject code 022 Comparative Literature."

Nomination details:
Student's name: Ms Siiri Heikkilä
Length of study period: Spring 2016"


Maailmassa ei ole olemassa helppoja päätöksiä, tai vapautta päätösten tekemisestä. Toisinaan pitää tehdä isoja päätöksiä, joskus joutuu tekemään ne kaikki kerralla.
Luulin helpottavani jotenkin elämääni tekemällä päätöksen vaihtaa sosiaali- ja terveysalalle. Minulta pääsi kuitenkin unohtumaan sellainen pieni mutta kuin vaihto-oppilashakemus. Tottakai muistin sen, mutta olin ajatellut kivenkovaan saavani kielteisen päätöksen. Tai sitten voivani olkia kohauttamalla kieltäytyä hyväksytystä päätöksestä. Väärin meni.

Eilen elämäni heitti häränpyllyä (niin kuin se ei olisi sitä jo tänä vuonna heittänyt!). Sähköpostissa luki mustaa valkoisella. Minut on hyväksytty vaihtoon unelmieni alalle, unelmieni maahan, unelmieni kulttuuriin. Kaikkien haaveideni isoäiti, esiäiti ja kuningatar olisi nyt viimein mahdollista toteuttaa.

Aivoni aloittivat heti sodankäynnin sydämeni pakahtuvaa innostusta vastaan. "Tuo on pikkutytön unelma, hattarahaave, jolla ei työllisty. Lopeta unelmoiminen, hae oikeita töitä, valmistu, tienaa rahaa, maksa opintolaina, maksa verot, jää eläkeputkeen ikivanhana ja vittuuntuneena."

Kävin nukkumaan kyyneelet poskilla. Ennen suurimmat päätökseni koskivat sitä, millä leluilla leikkisin tai millä värillä värittäisin. Nyt ne koskevat päätöstä kahden, suuren unelman välillä. Toinen niistä on sydämen unelma, asia mitä rakastan ja mitä minulta myös odotetaan. Jotain, joka on ehkä yhteiskunnan (ja aivojeni) näkemyksen mukaan pelkkä "harrastus", mutta josta minulla olisi nyt elämäni mahdollisuus tehdä enemmän. Tällä haaveella minulla on mahdollisuus tehdä itsestäni jotain. Tällä haaveella pääsisin nyt ulkomaille, Englantiin. ENGLANTIIN, johon olen aina halunnut matkustaa - jossa voisin nyt myös asua.

Toinen unelma on käytännönläheinen kutsumus, aivojeni haave ja haave, joilla minusta tulee kunnon veronmaksaja ja kansalainen. Jossa pääsen ihmisten kanssa tekemisiin, haastamaan itseäni joka päivä henkisesti ja mahdollisesti kanavoimaan kaiken negatiivisen enargian minussa toisten avuksi. Tämä haave on sellainen, jossa minusta tulee tavallinen ihminen. Realistinen, oman elämänsä ja arjen sankari!

Aionko siis ruokkia pilvilinnojani vai tyytyä nk. "keskinkertaiseen" ja realistiseen? Päätös on niin vaikea, etten tiedä mihin suuntaan lähden tässä. Tai itseasiassa, taidan jo tietää mitä teen. Se on vaan niin kauhean vaikea päätös...

"Dear Siiri,

I'm delighted to receive your nominations to study at the University of Worcester and look forward to you joining us next semester."


En aio luopua kummastakaan haaveestani. Aion odottaa vielä vuoden, annan itselleni harkita mitä todella haluan. Minulla on aikaa tehdä töitä kuolemaani asti, mutta en halua kuluttaa noita työvuosia ajatellen "miksi en tehnyt sitä?". Koska todella, mihin tässä olisi kiire? Valmiissa maailmassa (kiitos Kati näistä viisaista sanoista♥). Hoitajaksi ehdin myöhemminkin. Sydämeni palaa nyt vaihtovuodelle, kokemuksille ja elämälle - elämälle, joka on liian lyhyt pelkäämiseen.

"All our dreams can come true, 
if we have the courage to pursue them."
-Walt Disney

Siispä tammikuussa kutsuu Englanti ja Worcesterin yliopisto. Teatteri, kirjoittaminen. Huh.




Kuva Täältä

Musiikkia, musiikkia elämään

Hyvä biisi pysäyttää ja sykähdyttää. Siinä on vain sitä jotain. Tässä on huomannut ettei viha ja rakkaus todellakaan oo niin kauakana toisistaan. Monista vihausbiiseistä on tullut mulle älyttömän rakkaita.

SE tunne, kun löydät vanhat kadotetut biisit ja albumit uudelleen.
Muistat sen, minkä takia kuuntelit kyseistä kappaletta (tai levyä) ja ihmettelet miten oot voinut kadottaa ne. Edes hetkeksi.

Coldplayn Fix you, sellaiset kyyneleet silmissä, jotka eivät koskaan karkaa ja kylmänväreet selkäpiissä.
Square one ja kertosäe, jossa silmät painuu kiinni ja rytmi vie susta voiton.
White Shadows. Ei vaan mitään hajua, miksen voi enää ohittää biisiä.

Vanhat tutut. Niin paljon muistoja, parannus jokaiseen haavaan.
Mumford & Sons, I will wait ja White blank page. Rakkautta. Niin paljon rakkautta.

Musiikilla on niin vahva voima muhun. On ollut aina. Se saa mun tunnekaalat ääripäästä toiseen, se saa mut epätoivosta ja euforiaan. Tietyt kohdat tietyistä kappaleista saa mut lähelle transsia, enkä ymmärrä miten. Maailma vaan katoaa ympäriltä ja jäljelle jää vain musiikki rytmeineen. Tuntuu jotenkin tosi alastomalta ja paljaalta, mutta niin luonnolliselta.

Koska kuuntelen musiikkia jatkuvasti, liittyy moneen biisiin hyvin vahvoja muistijälkiä. Muistan todella tarkasti tiettyjä tilanteita menneisyydestä musiikin kautta. Jokin biisin kohta voi palauttaa isoja tai pieniä asioita salaman lailla mieleen. Siksi onkin montakymmentä biisiä, joihin liittyy niin kipeitä muistoja, että en niitä enää voi kuunnella.

Rakastan kaikkea musiikkia, mutta mun sydäntä lähimpänä sykkii indie-, alternative- ja folk rock sekä electropop. Mumford & Sons, Jack Savoretti, Tove Lo, The 1975, Coldplay, Chevrches, Florence + the Machines jajajaja.

Sen lisäksi kuuntelen muunkinlaista musiikkia, joko urheillessa tai tiettyyn mielialaan. On siellä soittolistoilla rokkia ja ties mitä. Keväisin tuo musiikkimakuni laajenee aina; lempibiiseihini lukeutuu yhä enemmän House- ja EDM- musiikkia, sekä lempibiisieni remix-versioita. Tämä on ilmiö, joka on tapahtunut nyt tässä viimeisen neljän vuoden aikana. Siksi osaan aina odottaa sitä hetkeä, kun kaipaan menevämpää ja iloisempaa musiikkia. Silti kaikkea kuuntelemaani musiikkia leimaa Emilian mukaan "rauhallisuus". Hassua, koska kehoni reagoi musiikkiin kaikilla muilla tavoilla kuin rauhallisesti. Toinen kuulemani kommentti musiikkimakuuni liittyen oli, että se musiikki on melankolista. Se kyllä pitää paikkansa. Suuremmalla todennäköisyydellä rakastun melankoliseen biisiin - poikkeuksen tuo kevät.

Toiset kuuntelevat bändejä, minä kuuntelen biisejä. Yleensä tiedän jo parinkymmenen ensimmäisen sekunnin aikana pidänkö biisistä vai en. Poikkeuksiakin toki on. Joskus biisi pitää kuunnella kymmeniäkin kertoja, ennenkuin löydän siitä "sen" jutun.



Melodinen house-musiikki on niin loistavaa! Luulen, että tässä on ehdottomasti ensi kesäni hittibiisi.







Olen ihan koukussa tähän Speaker of the House:n biisiin! Se soi repeatilla, jos vähänkään erehdyn kuuntelemaan sitä. Tässä yksi päivä hyräilin huomaamattani tätä bussissa, samalla kun huudatin sitä kuulokkeistani. Hups.




Lisäksi rakastan raspikurkkuja! Eli en puhu mistään uudesta vihanneslajikkeesta, vaan tarkoitan niitä miehiä, joilla on rouhea, viskinen ja tupakan kuluttama ääni. Tai sitten vain synnynnäisesti jumalallinen naistenkaatoääni.



On vähän siinä ja siinä, pystynkö enää kuuntelemaan tätä jälkimmäistä biisiä. Niin jumalattoman ihana ja kaunis, mutta muistojenpalauttamisefektin takia erittäin kipeä.



Tämän löysin eilen, mutta kylmänväreiden määrä oli rajaton! MISSÄ OLET OLLUT ENNEN !?Duettobiisit ovat parhaita, eteenkin näissä biiseissä, joita kantaa ero / epäonninen / täyttymätön rakkaus.

It's too late for you to stop and think
Too late to mention
I make a move and spill my drink
To break the tension
I know you're never gonna understand
I'll try my best to follow if I can, but

I would have let you leave.

No jo siinä vaikka olisi vähäksi aikaa!
Ihanaa torstaita, se on toivoa täynnä ♥

keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Tyttöjenristeily

AAAA5

Tässä nelisen viikkoa (!!!) sitten oli talviloma. MIHIN NÄMÄ VIIKOT KATOAVAT! Äitini kanssa lähdimme Itämerelle Viking Gracella viettämään äiti-tytär laatuaikaa. Oli ihanaa vain jutella, syödä ja shoppailla ilman turhia kiireitä minnekään. Ruoka oli hyvää! Eteenkin tuo kasvispurilainen oli aivan tajuttoman makunystyrät räjäyttävää, eikä hintakaan ollut liian paha.

Itse laivaan en ollut kauhean tyytyväinen. Voi tietenkin johtua arkipäivälähdöstä tai vuodenajasta. Aika ei varsinaisesti käynyt tylsäksi, mutta vietimme silti hyvin suuren osasta katsoen televisiota hytissä. Sängyt ja hytit olivat siis ainakin mukavat, siitä plussaa! Ja televisio näkyi koko risteilyn ajan, sekin oli mukavaa :D

Pidin myös Victoria's Secretin myymälästä, siellä kävin useampaan kertaan kuolaamassa. Päädyin kuitenkin kartuttamaan hajustekokoelmaani vain kahdella tuotteella: ihanan kevyellä Sheer Love:lla ja aivan upean täyteläisellä Amber Romance -rasvalla. Ehkä näillä pärjää taas hetken.
Lisäksi tein normaaleihin tapoihini poikkeuksen. En ostanut laivalta mitään karkkia, mutta ostin pullon rosé-viiniä! Ehkä tässä aikuistumisessa on omat hyvät puolensakin.

AAAA4

Seuraava kosketus Turun ulkopuolelle tapahtunee ensi kuussa, kun käväisen Valkeakoskella. Myös kaukaisempi kosketus Turun ulkopuolelle odottaa: kesän Barcelonan reissu. Vähän kuumottelee jo! Ensimmäinen ulkomaanmatkani niin, että matkustan yksin lentokentälle ja sieltä kotiin (plus lennot tietenkin yksin) - käytännössä ensimmäinen täysin itsenäinen lomamatkani. En malta odottaa ihania vohveliaamupaloja, kävelyä Barcelonan kapeilla sivukujilla, astelua ruuhkaisella La Ramblalla, shoppailua ja auringonpaistetta. Merta, kylmää vettä ja vapautta Suomen huolista. Noh, kohta sekin on täällä. Ensin kuitenkin synttärit ja pääsykokeet...

ps. Hassua, miten alanvaihtopäätöksen myötä kaikki stressi on kadonnut. Nyt asenteeni on "paskat, hoidetaan sit." Ihanan vapauttavaa!

lauantai 21. maaliskuuta 2015

Tulevaisuus ropisee alas viemäristä

Kuten monet ovat huomanneet, olen tässä keräillyt (näennäistä) itsevarmuutta opiskelujani kohtaan. Mielenkiinto on jälleen herännyt, ja olen alkanut kokea lyriikan omimmaksi alakseni. Kaikista stressaamattomuuspäätöksistä ja muista huolimatta, pakko myöntää että tulevaisuus stressaa. Tai oikeastaan se on liian lievä ilmaisu. Sanotaanko, että se kauhistuttaa niin paljon, että hiukseni ovat harventuneet puoleen, enkä nuku öisin. Taustalla on kaikki käynnissä oleva keskustelu opintotuen rajaamisista, yleinen keskustelu taiteden tutkimuksen määrärahojen leikkaamisesta ja yleiset haukut miten turhia tälläiset taidealat ovat, koska tarvittaisiin sitä muuallakin työntekijöitä. Eteenkin kun luin Emilian postauksen aiheesta, säikähdin hiuslatvojani myöden. Mitä helvettiä minä olen tekemässä? Tiedänkö itsekään?

En ollut oikeastaan ennen ajatellut etten työllistyisi koskaan tältä alalta. En ollut ajatellut, jos en rupea opettajaksi, en pakosti saa oman alan töitä. Ja ihan vain todellisuuteen vastaheränneen lisähuomiona; mitä helvettiä kirjallisuuden opiskelija tekee tulevaisuudessa? Eilen tenttiin lukiessani, minun oli pakko kysyä itseltäni tätäkö haluan tehdä loppuelämäni? Onhan runojen tutkiminen kivaa ja kaikkea, mutta haluanko tehdä sitä vielä kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä? Olettaen, etten koskaan päädy opettajaksi.

Tottakai kaikille tulee aina välillä ajatuksia että tätäkö haluan tehdä loppuelämäni? Ja sehän on ihan normaalia ja tervettäkin kyseenalaistaa omia valintojaan ja onnellisuuttaan - eteenkin, jos tuntuu ettei kaikki ole kunnossa. Mutta entäs, jos huomaat tekeväsi sitä kerran viikossa?

Loputtomista itsevakuutteluistani huolimatta, en voinut muuta kuin laskea kirjan käsistäni. Kirjallisuus on todella mielenkiintoista, sen muuttuvuus ja monipuolisuus, pluralisuus ja kaikki muu. Suomen kieli ja kääntäjän työt eivät minua sinällään kiinnosta, foneemit yms. En myöskään tiedä työllistyisinkö media-alalta. Siellä on niin monta yrittäjää, ja moni tuhat kertaa parempia kirjoittajia kuin minä. Ranska on ihanaa, mutta en minä siitäkään varmaan kestävää ammattia saa. En tiedä onko minusta opettajaksi, luennoilla puhuminen oppilaan roolissakin tuntuu joskus niin vaikealta.Varsinkin kun paras kaveri on niin luonnollinen sosiaalisissa tilainteissa ja osaa kyseenalaistaa kaikki. Omasta suusta tulee vaan sanoja väärässä järjestyksessä ja jotain kummallista ölinää, kämmenet hikoavat ja tuntuu että huoneen seinät kaatuvat päälle. Miten minusta sitten olisi opettamaan kenellekään kirjallisuutta?

Totta kai haluaisin kirjoittaa tai opettaa tulevaisuudessani. Se olisi ihanaa. Tehdä sitä, mikä tekee minut onnelliseksi. Mutta jos en työllisty, enkä pysty maksamaan opintolainojani... en tiedä.
Totta puhuen, en koskaan ole ollut näin epävarma. Haluanko jatkaa tällä alalla, mitä rakastan yli kaiken vaikken voi olla varma siitä, etten joudu joskus sillan alle. Eteenkin, kun takaraivossa kytee ajatus "entä jos valitsinkin väärin?"

Viime yhteishaussa toinen hakuvaihtoehtoni oli kätilö. Totta puhuen, kusin kokeen tahallani, jotten joutuisi muuttamaan Lahteen. Turku kiinnosti kaupunkina enemmän, kätilö kiinnosti ammattina enemmän. Olin kuitenkin kunnianhimoinen, ja filosofian maisteri kuulosti tutkintona paljon hienommalta. Yritin tehdä valinnan myös sen mukaan, mitä vanhempani, ystäväni ja perheeni minulta odottivat - taisi taustalla olla se isän kommentti hoitsujen huonoista palkoistakin. Tiesin, että kaikki ajattelivat minun olevan hyvä kirjoittaja, joten sen edessä luonnollinen valinta olisi Kotimainen kirjallisuus. Eteenkin isoäitini lausunto joskus muutama vuosi sitten sai itsevarmuuteni ropisemaan viemäristä alas: "Susta tulisi parempi opettaja, oot tollainen pomottelija." Silläkö minä sitten etenen elämässä, pomoittelijan luonteella kun en uskalla avata kunnolla suutani luokkahuoneessa ja ruotsin taidoillani ei virkamiesruotsia läpäistä?

Nyt. Nyt minusta tuntuu, etten voi elää epävarmuuden kanssa. En Emilian kirjoituksen jälkeen, en yleisen keskustelun jälkeen. Totuus on se, että minulla tulee olemaan opintojen jälkeen helvetillinen kasa opintolainaa, eikä mitään takuuta varmasta työllistymisestä. Kohtalo sillan alla näyttää niin varmalta, että voinkin ruveta katselemaan mukavia siltoja valmiiksi. Miten olisi Valkeakosken Putaansilta - sopivasti tehtaanpiippujen varjossa, ja äitikin asuu lähellä? En edes tiedä mitä alani ihmiset tekevät! Runojen tutkimisella ei luultavasti pötkitä pitkälle. Pakkohan tässä on olla suunnitelmia, opintotukea on nostettavissa vain sen viiden vuoden ajan!! Se, että tässä tilanteessa seuraisin sokeana vain omia kiinnostuksen kohteitani, ei kannattele minua kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä.

Siksi teen yhteishaun tänä keväänä. Totta puhuen minua riistää ja ahdistaa hakea toiseen oppilaitokseen, mutta tällä hetkellä minusta tuntuu niin turhalta opiskella nuppi höyryten alaa, jonka tulevaisuudennäkymät eivät ole kirkkaimmasta päästä teknologistumisen myötä. Eteenkin, kun osa minusta taistelee jatkuvasti sen toisen unelman kanssa. Olen yrittänyt kovin hiljentää äänen, siinä kovinkaan hyvin onnistumatta. Totta puhuen, en tiedä tekeekö tämä ala minua onnelliseksi pitkällä tähtäimellä. Häpeän kertoa opintoalaani tuntemattomille, koska vastaanotto vaihtelee pilkasta ihailuun - lähinnä sitä ensimmäistä: "niin, mitäs sä teet isona?" Eteenkin, kun en ikinä osaa vastata. Silloin on vaan helpompi mennä niiden pilkkaajien mukaan "Heh heh, niinpä. Paskaahan toi on." Mitä järkeä? Kirjallisuus on hauskaa harrastuksena, mutta onko se sitä vielä esimerkiksi 30 vuoden päästä?

Tuntuu niin turhalta ja kiukkuiselta, että itkettää. Harmittaa ja kauhistuttaa. Raha-asiat ovat nyt jo kuralla, ja opintolaina on pakko maksaa takaisin jossain vaiheessa. En halua että tulevaisuutenikin on kuralla. Että tuhlaan viisi-kuusi vuotta tällä alalla opintolainat paukkuen tajutakseni viiden vuoden päästä, että ne raha-asiat tulevat olemaan kuralla silloinkin. Enkä halua joutua kouluttautumaan uusiksi viiden vuoden päästä.
Miksi tämä on näin vaikeaa?

EDIT. EN siis ole muuttamassa LAHTEEN. JÄÄN TURKUUN. Vaihdan vain AMMATTIKORKEAKOULUUN! 

Liikenteen lähteet

Tiedän suurimman osan blogin lukijoista olevan ystäviäni ja sukulaisiani. Eräs yö tässä ihan kiinnostuksestani päätin katsoa, miten muut ovat tänne tiensä löytäneet. Tulokset saivat kyynelkanavani vuotamaan.

Suosituin hakusana on ehdottomasti tyttomerenrannalta, siinä nyt ei ole mitään outoa.
Mutta entäs ne muut?

ikisinkku
Jos tarkoitus oli pahentaa sinkkuilukriisiäni, niin tämä ehkä onnistui - tai sitten ei.

brygge aamupala turku
Harrastan kyllä bryggeä, aamupalaa ja Turkua, mutta tästä blogista ei juurikaan niitä löydä. Hmmph.

jokapoikapaita
Vaaleansininen ja isältä pöllitty mutta miten se nyt taas liittyy mihinkään?

reidet
Reidet meren rannalla, uusi nimi blogille!

aina kun sut nään vau vau
Vau vau vaan itsellesi, otanko tämän kohteliaisuutena? :)

bonnen marjasose
Mi-ta. Bonnen marjasose meren rannalla?

deittailu on perseestä
Se on, mutta voisin huolestua kun se on yksi suosituimmista hakusanoista blogiini.

en ole tarpeeksi lahjakas missään
En minäkään tirsk

piereskelevä nainen
No nyt ollaan ihan blogin sisällön perusteissa! Tämä on selvästi naapurin tai Emilian käyttämä.

perjantai 20. maaliskuuta 2015

Elämää kuukauden ajalta

Puhelimen kamera sanoo räps räps. Puhelimessani on kuusi kuvanmuokkausohjelmaa. Joten miksi se siis on niin hankalaa saada tänne kuvamateriaalia? Olisihan se nyt paljon konkreettisempaa näyttää, mistä elämäni koostuu, kuin vaan suoltaa soopaa. Myönnän laiskuuteni, mutta varsinkin viime aikoina on vain tapahtunut niin paljon - vaikka ei ehkä siltä vaikuta. Enemmänkin on tapahtunut ihmissuhteissa ja pääni sisällä. Valon lisääntyminen niin ulkona kuin elämässäni on saanut kiintopisteen muuttumaan aivan toiseksi... Onneksi on kuitenkin kollaasit. Nyt on luvassa oikea kuvapläjäys elämäni viime kuukaudesta...

AAAAAAAAAAA 
1. Olen mm. miettinyt paljon viime vuotta. Tässä näette synttärikukkaseni viime vuodelta, hassua ajatella, että täytän tänä vuonna 20! // 2. Selfieiden räpsiminen tulee luonnostaan, voisin kohta ruveta jo tekemään sellaista ihmeen videota, mihin tungen vuodessa 365 kuvaa naamastani aikajärjestyksessä. Sitten voin ihailla jälkivuosina lärvini muuttumista. //3. Ai niin, ostin lentoliput Barcelonaan kuukausi sitten, nyt päiviä onkin siis jo paljon vähemmän jäljellä! Lähden kesäkuussa :)

AASSASA 
1. Huomasin omaa kirjahyllyä tarkastellessa, miten yksipuolista nuorille naisille tarjottava kirjallisuus on. Rakkautta sen olla pitää, miellellään salaista ja toivotonta. Tässä tarjontaa -70 ja -80 -luvuilta. // 2. Tietysti olen lakannut monet monet monet kynnet! // 3. Ja reenannut. Ilmeisesti tulosta alkaa syntyä, koska selkä alkaa saada lihaksia! // 4. Niin, ja tietenkin olen opiskellut. Pääpainotus on nyt ruotsissa. Ärsyttää, miten heikko sanavarastoni on. Tällä hetkellä käynnissä olevan ranska tosin häiritsee oppimista. En ymmärrä miten voi sekoittaa ranskan ja ruotsin keskenään, mutta pää tekee mitä se haluaa.

AAAS 
1. Helmikuussa, tasan kuukausi sitten oli myös nämä Oscar gaala -bileet! Tällä kuvalla voitin Oscarin parhaasta somekuvasta. Palkinto on edelleen noutamatta, hups. // 2. Pitihän sitä tietysti pullistella olkapäitä olkaimettoman mekon kanssa. Ahhh, ihanaa kun viimein alkaa saada lihaksia! En voi tarpeeksi ylistää urheilun suhteen tavoitteetonta sekä dieetitöntä vuottani ♥

AAAA61 
1. Kämppä on pidetty toki tapoihin kuuluvasti siistinä. // 2. Eräs ilta tuli kauhea ikävä kavereita, joten lätkäisin seinälle sitten muutamat kuvat. Maalarinteippi ei kuitenkaan tartu tuohon lasikuitutapettiin, joten muutaman päivän päästä jokaisen ystäväni naama oli lattialla. Joten ehh... pitää vähän vielä kehitellä tätä. // 3. Kuka sanoi etteivät kirjat sovi sisustukseen? //4. En olisi uskonut tänne muuttaessa, että keittiöni jokainen pienkodinkone muuttuu mustaksi. Yhtenäisyys ainakin pysyy kasassa, ja kivalta näyttää muutenkin muuten niin vaaleassa kämpässä! 

AFASFSA 
1. Valon lisääntyessä lenkkeily on nostanut päätään, ja olen jaksanut raahautua taas Body Attackiin. Lihakset kiittävät. // 2. Kipeilin, muistaakseni helmikuussa. Vaikka kuume kesti vain pari päivää, en voinut viikkoon tehdä yhtään  mitään. Nenä vuotaa vieläkin... // 3. Äidin nahkatakki on kaivettu taas esiin! Villapaidan ja tennareiden kanssa olen astellut menemään ihan rennosti. Tietysti ison kaulahuivin kanssa - ja nilkat paljaana (sitten se pohtii, miksi nenä vuotaa...)

AAAAHH 
1. Tämän viikon keskiviikkona jätin ranskan luennon väliin ja vietin päivän sängyssä reenamisesta kipeytyneen selkäni kanssa. Taisi auttaa, koska tänään pääsin jo rennosti hölkkäämään! // 2. Gotta love postmodern poetry... // 3. Runous senkun vahvistuu omana juttuna. En kuitenkaan jaksa kirjoittaa 9-12 sivuista tutkielmaa aiheesta x, vaan päätin säästää psyykettäni ja mennä tenttimään kyseisen aineen kuun lopussa. Saan sen sitten pois alta, eikä ensi kuulle jää enää mitään kirjallisia hommia! Helppoa. // 4. Selfiehän se siinä. Olen viimein alkanut pitää ulkonäöstäni. Johtuu ehkä siitä, että hymyilen jatkuvasti.

AAAA6 
1. Aurinko ja aurinkolasit ♥ // 2. Throwback niihin ihaniin Oscar Gaala -bileisiin, tai itseasiassa etkoihin. // 3. Joskus ei vaan aamulla kiinnosta lähteä luennolle. // 4. Mutta onneksi voi ottaa selfieitä. Ainakin lapsilleni jää kuvia minusta nuorena ja viattomana....heh.

AAAA 
1. Aurinko näkyy Turussa melkeinpä joka päivä! Päivät lämpenevät koko ajan - olen ihan fiiliksissä! // 2. Hiukset ovat kasvaneet ihan hurjasti. Valon lisääntyminen aiheuttaa myös sen, että aamuluennot eivät ole yhtä tuskaa - samoin iltaluennoilta pääseminen ei tunnu siltä, kuin kävelisi keskiyöllä ulkona. // 3. Rennot viikonloput ja pitkät aamut sängyssä! Sitten kun puiden lehdet saadaan vihreäksi, niin maisema neljännestä kerroksesta tulee olemaan oikein mukava. // 4. Väinö Kirstinä; Luonnollinen tanssi (1965) - Arvostelma. Runo, joka on minusta oikein mukava.

AAAAA1
Tässäpä tämä elämäni oikeastaan tiivistyy aika hyvin. Toisaalta kuljen nahkatakissa yliopistolla ja olen oikein edustavana, toisaalta treenaan vointini mukaan tai hillun kotona (treenivaatteissa). Kumpaakin yhdistää se, että varsinkin keväisin, musiikki pauhaa non-stoppina. En lähde mihinkään ilman kuulokkeita ja vain nukkumaan mennessä musiikki hiljenee. Lupaan yrittää tsempata näiden kuvien kanssa, niin ei tarvitsisi aina vetää kauheita huonosti tehtyjä kollaasipommituksia.

Energiaa piisaa vaikka millä mitalla. Olen niin onnellinen, kevät on parasta aikaa.

torstai 19. maaliskuuta 2015

Elämäni ensimmäinen yliopistovuosi...

Istun jälleen yhden luentoviikon selättäneenä omassa nojatuolissani, omassa kodissani, ja todellisuus iskee kasvoille. Elämäni on ihan erilaista kuin esimerkiksi vuosi sitten, jolloin olin juuri hoitanut kirjoitukseni. Onko siitä todella jo niin kauan? Yliopistovuosi on opettanut minulle hirmu paljon ja olen rikastunut niin monella eri tavalla. Hassua ajatella, että kohta en ole enää fuksi tai piltti. 

Rikastumisella en tarkoita taloudellista rikastumista - todellakaan. Olen teoriassa köyhempi kuin koskaan elämäni aikana, mutta tulen toimeen opintotuen ja -lainan yhdistelmällä. Olen oppinut, ettei raha ole asia, joka vain itsestään lisääntyy äidin ja isän pankkitilillä ja jota voi heitellä ilmaan aikansa huviksi. Siksi itkenkin verta jokaisen laskun ja kauppapäivän äärellä. Raha ei kuitenkaan ole onnen määritelmä, sekin on opittu. Tottakai raha huolettaa ja siitä stressaan, ymmärrän nyt mitä on olla aikuinen.

Olen yliopiston aikana tutustunut ihan mielettömiin ihmisiin, osaan vähän liiankin hyvin (Emilia.) ja osaan haluaisin tutusta vieläkin paremmin. Onneksi on aikaa. Sen lisäksi olen huomannut oikeiden ystävien arvon. Monet ystävyyssuhteet ovat vähän päässeet unohtumaan Turkuun muuton jälkeen, mutta toisista tiedän etteivät ne ole kuolleet - kummallakin on kiireitä. Erityisesti Sanna, Roosa, Marika, Jade ja Liina, tiedän edelleen voivani luottaa teihin jos tarve tulee ja kiitos että olette pysyneet aktiviisesti osana elämääni. Kiitos myös siitä, että olette kestäneet jokaisen kirjallisuusvitsin ja opiskelukuvan - ne ovat oikeasti aika hauskoja.... Ihana tietää, ettei muuttoni ole vaikuttanut meidän suhteisiimme, joidenkin ihmissuhteiden kohdalla asia on päinvastoin.

Lisäksi tiedän mitä haluan tehdä tulevaisuudessa. Tiedän olevani matkalla kohti unelmaani, oli se sitten journalisti jossain Ranskassa tai lukion kirjallisuuden opettaja jossain rantaruotsalaisessa lukiossa. Elämä vie, so let it be.

Olen itsenäistynyt todella paljon, varsinkin kevään aikana! Hoidan omat laskuni & vuokrani, soitan isännöitsijälle kämpän (ja naapureiden) vioista, käyn yksin kaupassa ja päätän mitä syön päivisin. Hoidan lääkkeet ja lääkärikäynnit. Rytmitän päiväni. Pesen pyykit, silitän, siivoan. Tuntuu hassulta olla näin itsenäinen. Tottakai äidin kanssa puhun monta kertaa viikossa, mutta enää puhelut eivät ole tyyliä "mitä mä teen kun en voi kävellä ja nilkka on ihan turvoksissa?" Äidin kanssa puhuinkin tässä pari viikkoa sitten risteilyllä, että asiat ovat muuttuneet hirmuisesti vuoden aikana. Minä olen onnellisempi, äiti ja isä ovat helpottuneempia - kaikenkaikkiaan perheeni elämänlaatu on parantunut.

Ja ne kokemukset! Niin paljon upeita kokemuksia! Öiset kävelyt Turun kaduilla ja juoksulenkit  jokirannassa, syksyinen meri-ilma tai kesäiset opintohetket omalla parvekkeella, myöhäinen syksy jokirannassa, baarikierros ja liian suuret promillet kauppatorin Hesellä, kastajaiset ja "ostakaa makkaraa" puhaltaminen tyhjään kaljapulloon, eroottisen runon lausuminen Portissa, ensimmäinen (ja varmasti viimeinen) kerta Marilynissä, hikiset spinningit ja aerofitit, tuskaiset lihasten rullailut, hengailut Sirkkalan fyysisessä välititlassa, öiset naurut röhkimiset Emilian kanssa, kirjamessut, Aleksis Kiven päivän illalliset, muutamat lintsatut sitsit - NIILLE VOISI JOSKUS IHAN MENNÄKIN!!! - Oscar gaala-bileet, kakkukerhon kokoontumiset, lukuisat nauruntäyteiset kahvihetket ja maukkaat kouluruokailut, joulupukkina olo Muusan pikkujouluissa, ranskan sylkeminen juslenian homeisiin kuulokkeisiin aina maanantai-aamuisin....

Opiskelut näyttävät tällä hetkellä saavan loppunsa tuossa huhtikuun alussa. Olen löytänyt ahkeruuteni  ja itseni uudelleen - uskoisin sen johtuvan siitä, että opiskelen asioita joihin minulla on pohjattomalta tuntuva mielenkiinto. En koskaan saa tarpeekseni kirjallisuuden eri termeistä tai uusista teorioista. Metalyriikka. Metalyriikan typologiset määritelmät. Implisiittinen metarunous. Pluralismi. Fragmentaarisuus. Merkitysvaje. Tyhjentyminen. Vieraantuminen. Materialismi. Ekokritiikki. Jambi. Konteksti. Aktualisointi. Kollaasi. Pastissi. Intertekstuaalisuus. Seinämetafora. Syntagma. Abstrahointi. Temanttisuus. Syntaksi. KIITOS.

Vaikka te ystävätkin saatte ärstyyntyneitä viestejä esseiden pakertamisen äärestä, olen jokaikisestä esseestä tyytyväinen ja ylpeä - jokainen niistä on aina kotiinpäin. Minun on vain pakko välillä tuulettaa tunteitani. Mutta niin, olen jälleen tunnollinen ja pitkäjänteinen, sellainen kuin olin ennen kaikkea elämäni hässäkkää. Ehkä joillekin olen ylisuorittava tai perfektionisti, mutta itseasiassa nautin opiskelurytmistäni. Se pitää ajatukseni poissa ikävistä asioista silloin kun sille on tarvetta, ja se pitää minut kurissa silloin kuin elämä alkaa mennä yli. En pidä asioiden jättämisestä viime tippaan, olen elementissäni silloin kun hoidan kaiken heti pois alta. Näin elämänikin pysyy kontrollissa ja järjestyksessä, ja voin oikeasti keskittyä elämiseen.

Tällä hetkellä ei näytä siltä, että kokemusteni vuosi olisi lähelläkään loppua - päinvastoin. Asiat ovat viimein järjestymässä omalla painollaan juuri sellaisiksi, kuin toivoinkin. Monia muutoksia on tämänkin vuoden kuluessa vielä tulossa ja monella elämäni saralla myllertää. Olen kuitenkin muuttunut optimistisemmaksi, joten olen valmis ottamaan kaiken vastaan - oli se sitten mitä tahansa. Tällä kertaa muutos taitaakin tosin olla vain positiivista...

Innolla jään odottamaan mitä seuraava opiskeluvuoteni tuo tullessaan. Toivon kovasti että selviän siitä ilman tämän vuoden kaltaista henkistä kriisiä. Ehkä jopa pääsisin sitseille asti? Tai vaikka osallistuisin laskiaiseen? Tai vaikka aurasoutuihin? Hmm, katsotaan - tervetuloa pysymään elämässäni mukana jatkossakin :)

Edit. Pahoittelen viimeiaikojen opiskelupainoitteista postaussisältöä, elämässäni ei juuri tapahdu mitään tällä hetkellä. Ainakaan sellaista mistä voisin kirjoittaa. Eiköhän asia kevään aikana muutu...

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Pelko

9.7.2014 - Olin juuri saanut asunnon Turusta
"Pelottaa. Mä pelkään pimeää yksin, mä pelkään ukkosta, mä pelkään ääniä.
Pelkään syksyä.
Pelkään, että poltan ruoat pohjaan, pelkään etten osaa tappaa sitä ampiaista, joka eksyy parvekkeelta sisään aamulla.
Pelkään, että eksyn  kaupungin kaduille, pelkään etten osaa takaisin.
Pelkään, etten valmistu yliopistosta, pelkään, että ne heittää mut pihalle.
Pelkään, että unohdan maksaa laskut, pelkään että tuhlaan sähköä.
Pelkään, että unohdan lukita pyöräni, pelkään että se varastetaan.
Pelkään, että sitten joudun kulkemaan jalkaisin, pelkään ettei jalat kannakaan.
Pelkään, että tulee niin korkea tsunami, että mä hukun.
Pelkään, että jäätiköt sulaa ja hukun.
Pelkään, että mun kotini romahtaa, pelkään että jään bussin alle ylittäessäni tietä kauppaan.
Pelkään, että apteekki on suljettu juuri kun mä sieltä jotain tarvitsin.
Pelkään, että pimeällä mut kidnapataan, raiskataan, murhataan, tönätään maahan.
Pelkään, että salama osuu muhun.
Pelkään, että jätän avaimet kotiin ja joudun nukkumaan yöni rappukäytävässä.
Pelkään, ettei kukaan koskaan rakastu muhun.
Pelkään että lakkaan uskomasta rakkauteen.
Pelkään, että vaivun masennukseen.
Pelkään, että menetän kaiken.
Pelkään, etten oikeasti pelkääkkään."

16.3.2015 - Tänään
"En pelkää enää pimeää, enkä pelkää ukkosta. En pelkää ääniä, ne kertovat siitä että olen, elän, kuulen.
En pelkää enää syksyä. Rakastan sen värejä, tuoksuja, pimeyttä ja kylmyyttä.
En pelkää polttavani ruokia pohjaan, oppiminen on ihanaa. En pelkää ampiaisia, koska on kevät, ampiaiset tulevat sitten joskus, mutta tänään on tänään.
En pelkää eksyväni kaduille, tunnen ne jo niin hyvin. Ja se olisi vain seikkailu. Elämä on seikkailu.
En pelkää enää yliopistoa. Tiedän kuuluvani sinne. Tiedän osaavani. Uskon itseeni.
En pelkää sähkölaskuja, tai sitä että unohtaisin maksaa ne. Puhelin muistuttaa.
En pelkää sitä, että joku veisi pyöräni. Sitä varten on pyörävarasto (ei puhuta renkaiden ehjänä pysymisestä mitään).
En pelkää enää kulkea jalkaisin, tiedän jalkojeni kantavan.
En pelkää tsunamia, asun korkealla. Ja osaan uida. Ja sukeltaa.
En pelkää jäätiköiden sulamista. Teen osani niiden estämiseksi ja se riittää.
Tiedän kotini olevan vahva, käytän suojatietä ja heijastinta ja pidän itseni tarkkana bussien varalta.
En pelkää yhden apteekin kiinni olemista. Minulla on ystävät ja monta apteekkia.
En pelkää vaaroja, olen varuillani pimeällä, mutta pelko pilaa vaan niin monet hyvät hetket.
En pelkää salamaniskua, tiedän miten niiltä varaudutaan. Minulla on suojapaikkani, minulla on keinoni.
Minulla on Emilia, jolla on vara-avaimet asuntooni, joten en joudu nukkumaan rappukäytävässä.
En pelkää sitä, ettei kukaan rakastuisi minuun. Osaan olla yksin, enkä määritä arvoani jonkun ihmisen kautta.
En pelkää sitä, että lakkaisin uskomasta rakkauteen - rakkaus elää aina.
En pelkää masennusta tai pimeyttä - sieltä pääsee aina ylös.
En pelkää menettää kaikkea, minä olen vahva, elämä sattuu joskus, mutta kaikki järjestyy lopulta.
En pelkää enää pelkoa."

torstai 12. maaliskuuta 2015

Jälleen opiskelupuhetta

Miksi opiskelumotivaatio tulee näin sykleissä? Joskus et saa aikaan mitään, sitten yhden viikon aikana hoidat melkeinpä koko periodin hommat ja kirjoitat 10 työhakemusta. Kaiken lisäksi aloitat aamut kävelylenkillä, syöt ihan ideaalin puhtaasti ja pumpissa pumppaat hiuksetkin päästä. Energiaa siis piisaa, mutta saas nähdä piisaako ensi viikollekin. Hommaa on vielä viikonlopullekin hervottoman paljon referaatin ja sanakokeeseen pänttäämisen muodossa. Ja kaipa sitä postmodernin esssee & esitelmäcomboakin pitäisi alkaa vähän pohtia jotta ensi viikolla saan jotain paperille. Onneksi tiedän, että huhtikuussa on luvassa pikkuisen helpompaa elämää...

Olen tänään siis todellakin ylittänyt itseni ja odotukseni. Lyrikaan tutkimuksen kirjallisuus on nyt käyty läpi, ja olo on hämmentävän iloinen. Pää pohtii asioita täysillä, ja jäljellä enää esseen kirjoitus.
Vähän alkaa mennä pää jo ylikierroksille, ja yöunet alkavat lyhentyä. Toivon, että edes viikonloppu toisi jotain helpotusta. Aion pyhittää lauantain pelkälle rentoutumiselle - ehkä menen jopa elokuviin.

Minulla on ollut elämäni aikana enemmän tai vähemmän läheinen suhde runouden kanssa. Olen kirjoittanut itse aina kaikennäköistä pöytälaatikkokirjallisuutta, mutta nyt olen alkanut pikkuhiljaa muokkamaan unelmiani kunnianhimoisemmiksi. Sanokaa sitten vaikka suuruudenhulluksi, mutta minusta olisi todella mukavaa joku päivä saada jotain konkreettista todistetta omista taidoista. En tarkoita tällä mitään kirjallisuuspalkintoja, vaan sitä, että olisi kiva tehdä oma runokirja. Kirjan idea on suhteellisen selvä; kokoelman alku- ja lopetusrunot ovat selvillä, samoin nk. "kehysrunot", sekä tapa, jolla jaottelen kokoelman osastoihin. Nimikin on selvillä. Materiaali ei todellakaan ole valmista. Mietinkin, tuleeko valmista koskaan. Aina on niin parannettavaa.

En edes tiedä mikä runoudessa viehättää. Ehkä se, että samalla kun se on fiktiota ja ei tarkoita yhtään mitään, se tarkoittaa kaikkea ja viittaa kaikkialle jatkuvana viittausten jatkumona. Runo ilmentää runollista totuutta, välittää tunnetta ja tuo sanoiksi kuvia - ja mitä nyt ikinä olen imaissut tuolta historian saatossa sanotuista väittämistä. Tykkään lukea runoja, enkä todellakaan jokaista lukemaani rupea analysoimaan sen tarkemmin. Joskus silmä vaan osuu johonkin toista kiinnostavampaan yksilöön, jolloin on pakko alkaa pohtimaan tarkempia sanojen taakse kätkeytyviä merkityksiä - toisinaan ylitulkinnallisuuteen asti. Toivottavasti opiskelut kuitenkin toisivat keinoja välttyä siltä.

Koulussa opetetaan ihan liian vähän runoanalyysiä. Suurin osa oppimistani käsitteistä, teorioista ja määritelmistä on opittu yliopistossa - itseasiassa kaikki. Ennen yliopistoon tuloa en hahmottanut aihetta ja teemaa toisistaan, nyt en millään pysty sekoittamaan niitä. En tiennyt mitä motiivi merkitsi runoudessa ja topos oli minulle leivos. Osasin selittää vähän mitä runot saattoivat tarkoittaa semanttisella ja vähän sillä temanttisella tasolla, mutta kaikki kielen materiaaliset ja rytmiset piirteet olivat ihan hukassa. Luulin myös, että vapaarytminen ja vapaamittainen runo ovat sama asia. Enkä edes ole vielä maininnut sitä, että minulla ei ollut MITÄÄN hajua runojen puhujatilanteista tai -tasoista. Kovaan ääneen valitin aina, että ei runo oikeasti tarkoita mitään sen syvempää tai välitä mitään moraalisia opetuksia - kuinka väärässä olinkaan! Ihme, että edes pääsin yliopistoon, kun pääsykokeessakin oli runoanalyysi... Voi häpeä, jos joskus törmään siihen surkuhupaisaan esseeseen, saattaisin kuolla naurusta. Niin paljon on tullut viisastuttua!

Runoa analysoidessa en niinkään ole koskaan ollut kiinnostunut rytmiikan mahdollisuuksista; kyllä, tiedän että rytmiikalla ja mitallisuudsellakin on merkityksensä ja vaikutuksensa, joita ei kokonaistulkinnan kannalta koskaan kannattaisi täysin unohtaa, mutta minulle ne eivät vain puhu samalla tavalla kuin esimerkiksi kuvallisuus tai viittausten vaikeaselkoisuus, puhujatilanteet tai välimerkittömyys tai ääntellineen rytmiikka. En oikein koe intohimokseni runomittojen tutkimista, se on se yksi asia, mistä olen edelleen täysin ulapalla. Viimeaikoina olen huomannut kiintyväni runoihin, joissa on järjettömyyttä ja mahdottomuutta. En tällä tarkoita kuvarunoutta tai nonsensea, mutta enemmänkin juuri modernia tai postmodernia runoutta. Haastavuus viehättää. Myös se, mitä runossa jätetään sanomatta tai merkitsemättä.

Tällä hetkellä samaistumispintaa löysin eräästä esseekirjallisuuden runoesimerkistä. Lyriikan tutkimukseen kuului myös tutkimussuuntauksia kartoittavan runouden lisäksi runokritiikin ja runon lukemiseen liittyvää kirjallisuutta. Sieltä nappasin tämän:

The feelings I don't have, I don't have.
The feelings I don't have, I wont say I have.
The feelings you say you have, you don't have.
The feelings you would like us both to have, we neither of us have.

The feelings people ought to have, they never have.
If people say they've got feelings, you may be pretty sure they haven't
    got them.

So if you want either of us to feel anything at all,
You'd better abandon all idea of feeling altogether.

D. H. Lawrence, To Women, As Far As I'm Concerned

tiistai 10. maaliskuuta 2015

Good music speaks to you, it changes you.


"And I won't die alone and be left there.
Well I guess I'll just go home,
Or God knows where.
[...]

And there will come a time, you'll see, with no more tears.
And love will not break your heart, but dismiss your fears.
Get over your hill and see what you find there,
With grace in your heart and flowers in your hair."

Hyvässä päivässäkin voi olla huonommat hetkensä. Onneksi on musiikki ja Mumford & Sons - ne muuttavat päivän aina plussan puolelle. En tule ikinä kyllästymään tähän biisiin, tai Mumford & Sons:iin yleensäkään. Kohta kaksi vuotta takana tätäkin biisiä ja edelleen se saa minut uskomaan parempiin huomisiin.
Tällä hetkellä on sellainen tunne, että voisin vetää opiskelijahaalarit päälle ja karata Turun yöelämään ja jäädä sinne. Kadota ihmisten hälinään. Mutta tämäkin tunne menee ohi. Siksi jään kotiin, kuuntelen tätä biisiä ja luen runoja.

Valitsen viisaasti, koska aina on huominen.

EDIT. olin jo julkaisemassa tämän päivityksen, kun spotifystä osui viimein silmilleni Mumford & Sonsin tulevan levyn uusi single: Believe. Näin tästä jo bändin instagramista, mutta kiireessäni tein hölmön aloittelijan virheen ja jätin lukematta kuvatekstin. Mä en edes muista koska olisin viimeeksi rakastunut noin nopeasti johonkin biisiin, varmaan joskus kun löysin Coldplayn vuonna nakki ja pamaus. Rakastun tähän biisiin koko ajan vain enemmän, enemmän, enemmän ja enemmän. Haluan sulkeutua tämän kappaleen kanssa kotiin ja kuluttaa sen niin että osaan jokaisen nyanssin ja nuotin. Paha olo on karkoitettu.
Mumford & Sons ei petä ikinä. En malta odottaa toukokuuta ja uutta levyä, jälleen on uusi erilainen huominen odottamassa.


"--- I had the strangest feeling,
your world is not all it seems.
So tired of misconceiving
what else this could've been,

I don't even know if I believe.
Everything you're trying to say to me.

So open up my eyes.
Tell me I'm alive.
This is never gonna go our way.
If I'm gonna have to guess what's on your mind.

Say something, say something.
Something like you love me.
'Less you want to move away,
from the noise of this place. ---"

Så småningom hittade jag min egen grej!

Nyt kun viimeinen periodi on pyörähtänyt käyntiin, olen aika odottavilla mielin! Opintojen alussa koin opiskeluja kohtaan aika negatiivisia tunteita. Opiskelu ei kiinnostanut, luennoilta ei löytynyt mitään konkreettista tarttuma- tai samaistumispintaa, en jaksanut keskittyä tai oppinut mitään ja kaikki tuntui vaan hankalalta käsiteviidakolta. Lisäksi lukuhimoni oli kadoksissa, eikä kirjallisuus tuonut minulle juurikaan mitään iloa. Pohdin monesti opintojen lopettamista ensimmäisen vuoden jälkeen, sillä en kerta kaikkiaan tiennyt mitä olisin tehnyt kun muut tuntuivat kokevan suurtakin hekumaa kirjallisuutta kohtaan. Luulen että syynä tähän oli se, että olen kesästä 2013 asti vaan lukenut ja lukenut ja lukenut; ensin kirjoituksiin, sitten kokeisiin, sitten taas kirjoituksiin, sitten pääsykokeisiin ja jälleen toisiin pääsykokeisiin. Eikä senkään jälkeen helpottanut, koska taas piti lukea opiskeluja varten. Lukeminen alkoi tuntua pakkopullalta.

Pahin tilanne oli joulu-tammikuussa. Pidin syksyllä järjestetystä lyriikan kurssista tavattomasti, mutta opettaja antoi aika suoraa palautetta esseestäni ja passiivisesta osallistumisestani (vaikka omasta mielestäni en ollut yhtään niin passiivinen, kuin mitä opettaja väitti). Pidin kurssin asioita todella kiinnostavina ja itse esseetä oikein hyvänä - toisaalta olin ehkä liian innokas ja valitsin liian laajan näkökulman. Vaikka kurssin työmäärä oli valtava, ei se tuntunut ylitsepääsemättömältä. Negatiivissävytteinen palaute kuitenkin pilasi koko kurssin loppufiiliksen. Ajattelin, etten ollut hyvä edes siinä yhdessä asiassa, minkä koin vähänkin kiinnostavaksi.

Sitten alko tammikuu, luennoille paluu tuntui kamalalta. Taisi olla ensimmäinen päivä, kun kaikki vyöryi ylitseni. Päätin jättää kaiken stressin ja suunnitelmallisuuden ja siirtyä sen sijaan keskittymään luentoon yksilöllisinä luentoina. Päätin, etten jatka kasvatustiedettä tai pakota itseäni mihinkään, mikä ei tunnu hyvältä. Kolmannen periodin jaksoin joten kuten, hommat olin tehnyt paljon aikaisemmin mitä piti. Huomasin kiinnostuvani pikkuhiljaa asioista, kun sain tehdä sen omaan tahtiini. Estetiikka alkoi vaikuttaa kiehtovalta ja lisäksi kirjallisuudenhistorian luennoilla pikkuhiljaa heräsin koomastani. Luin melkein kaikki kurssin runokirjat! Romaaneista luin vain pari, mutta päätin keskittyä vain siihen mikä minua kiinnosti. Lopulta kuitenkin valitsin kurssin loppuesseen aiheeksi Tuntemattoman Sotilaan erilaiset tulkinnat. Sen kautta tajusin miten paljon pidän asioiden analysoimisesta ja tulkitsemisesta. Haluan selvittää mitä implisiittinen kertoja tai kirjailija on ehkä voinut tarkoittaa. 

Lisäksi estetiikan itsenäinen kurssi osoitti minulle, miten paljon pidän asioiden teoreettisesta pohtimisesta - vaikka pidin itseäni ennen käytännönläheisempänä ihmisenä. Vaikka tentti meni "huonosti", jäi kiinnostus kauneuden filosofioihin elämään; "mikä on taiteessa kaunista, mikä tekee sen kauniiksi ja millä perusteella - voidaanko taidetta arvottaa?" Lisäksi englannin kurssi auttoi minut takaisin aktiiviseen osallistumiseen ja pääsin pikkuhiljaa kuorestani.

Lomalla sitten aloin käydä läpi Lyriikan tutkimuksen kirjallisuutta. Työmaana runous esittelee erilaisia runoudentutkimuksen nykysuuntauksia; modernismia, materialismia ja etiikkaa & politiikkaa. Kirja koostuu erilaisista artikkeleissa, jossa lähestytään tiettyä runoilijaa, runoa tai teosta tietystä näkökulmasta. Olen tällä hetkellä vasta puolessa välissä kirjaa, mutta olen viimein löytänyt asian johon tunnen suurta paloa. Lyriikka. Erityisesti metalyyrisyys ja postmodernismi. Sen takia aineopintoihini kuuluva Modernin ja postmodernin murroksia -kurssi on kuin karkkipäivä keskellä viikkoa. Ensimmäinen luento on takana, ja olen nyt jo innoissani. Opettaja on inspiroiva ja asiat tuntuvat todella helpoilta, ehkä juuri tuon Lyriikan tutkimuksen takia.

Lisäksi hihkuin innosta, kun Modernin ja postmodernin harjoitustyön aiheeksi minulle oli arvottu postmodernistisen runokokoelman, Luonnollinen tanssi, pohdintaa tutkivalla otteella - ei proosaa tai tutkimuskirjallisuutta! Runokokoelman tekijä Väinö Kirstinä on myös mainittu tuossa Työmaana runous -kirjassa, joten hän on minulle jo hieman tuttu. En voisi olla onnellisempi! 
Kaiken tämän lisäksi huomasin tänään kirjastossa käydessäni, että lukuintoni on löytynyt uudelleen! Lainasin tuon Kirstinän teoksen lisäksi Riikka Pulkkisen Rajan ja Sofi Oksasen Stalinin Lehmät. Kummankin olen halunnut lukea jo vähän aikaan, mutta motivaatiota ei ole löytynyt.

Hommaa on luvassa parin seuraavan viikon aikana enemmän kuin laki sallii; englannin portfolion arvostelua, postmodernin esseen kirjoitus ja esitelmän valmistelu parin viikon päähän ja postmodernin kurssin referaatin teko ensi viikolle, lisäksi pitäisi opiskella paljon ranskaa tenttiä varten ja yrittää opetella itsenäisesti ruotsia valmennuskurssille. Sen lisäksi pitäisi lukea kirjallisen asiaviestinnän tenttiin JA lukea Lyriikan tutkimuksen kirjallisuus sekä valmistaa essee. Siltikään en kuole stressistä. Tiedän, että tästäkin selvitään - sitten koittaa kesäloma kesätyöt!

sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Lohturuokaa

Välillä opiskelijana kyllästyy jauhelihaan, keittoihin ja laatikoihin. Mieli halajaa jotain vähän parempaa. Opiskelijan rahavarat vaan ovat vähän rajatummat, joten esimerkiksi ravintolassa syöminen ei aina käy laatuun. Lapsuudenkodissani valmistettiin aika usein itseasiassa kanaa. Ei niitä suikaileita, joiden kilohinta hipoo kattoja, vaan reisikoipia. Tämä helpo ja halpa ruoka ei vaadi kauheasti vaivaa tai rahaa, mutta pienellä vaivalla voi saada aikaiseksi todella maittavan ruoan jopa pariksi päiväksi.

WP_20150206_001

Uunikana (3 annosta)

3 kpl     broilerin reisikoipia. (Niitä, missä tulee se iso reisipala mukana, kiitos!)
1-2 kpl    sitruunaa tai 2 limettiä
1-2          sipulia, keltaista tai punaista maun mukaan
1/2          valkospuli

Ota kanat huoneenlämpöön noin puoli tuntia aiemmin.
Voitele uunivuoka. Pilko sipulit veneiksi ja laita ne vuokaan. Ota puolikas valkosipuli ja erottele kynnet toisistaan, mutta älä kuori niitä. Heitä ne sipulien sekaan uunivuokaan. Asettele kanat vuokaan. Pese sitruuna ja kuori vain pintakuori esimerkiksi kuorimaveitselle. Vältä valkoista. Laita jokaisen koiven alle 2-3 kuorisuikaletta antamaan makua.

Laita kanat keskitasolla 200 asteeseen noin puoleksi tunniksi. Sitten käännä kanat.
Valmista sen jälkeen maustekastike.

Tarvitset

soijaa
sweet chili -kastiketta
sitruunan tai limetin mehua
öljyä
mausteita, kuten inkivääriä, broilerimaustetta, chiliä...

Sekoita aineet kupissa, en mittaa aineita, laitan niitä niin, että maut menevät tasapainoon. Kokeile itse, mikä miellyttää sinua! Kastiketta pitäisi tulla alle puoli desiä.

Viimeisen vartin ajaksi sivele kanojen pintaan kastiketta. Itse laitan tässä vaiheessa uunin 250 asteeseen. Kastikkeen sokeri tekee kanan kuoresta rapean ja maustaa kanan aivan uskomattoman makuiseksi! Ota kanat pois, kun kuori on saanut väriä ja muuttunut rapeaksi. Varo, ettei kuori pala.

Lautasella voit vielä hieman kaataa kastiketta kanan päälle. Vannnon, että toimii.

Sipulia, valkosipulia ja limetin/sitruunankuoria, jotka olivat kanan kanssa uunissa, voi ja pitääkin syödä. Meillä on aina vähän kinaa kotona, kuka ehtii syömään eniten noita uunissa makeaksi muuttuneita herkkuja!

Kanan kanssa toimii salaatti, riisi, couscous tai kvinoa.

Voi pyhä murrosikä!

Voidaanko pyhittää hetki murrosiälle? Huonoille meikki-, hius- ja vaatevalinnoille. Rumille poseerauksille, huonolaatuisille muokkauksille. Kyllä kiitos, sillä haluan paljastaa millaisen muodonmuutoksen olen itse käynyt lävitse päästäkseni tähän pisteeseen. Voin sitten parin vuoden päästä tehdä tämän uudestaan ja nauraa nykyisille asu-, poseeraus ja meikkivalinnoilleni. Tiedän, että tulen tekemään niin. HAH.

nolous

Voi hyvä jumala. En tule selviämään hengissä tästä postauksesta. Noh, tervetuloa vuoteen 2008. En edes tiedä mistä aloittaisin? Poseeraus, meikki, kulmakarvat, hiukset? Ihan järkyttävää ja samalla niin epäreilua, että nykyään 13-vuotiaat tuntuvat hyppäävän tämän vaiheen yli. En edes viittinyt liittää tähän niitä kuvia, kun kokeilin liian tummaa meikkivoidetta....

nolousss

Noniin. Poseeraukset olivat ainakin kunnossa, harmi että tämäkin on vasta syksyltä 2009 enkä tiedä miksi olen kuvan tähän liittänyt. Kai lupaukseksi siitä, että toivoa on tulossa... Mutta jos palataan jälleen vuoteen 2008, voidaan kuvasta 2. ihastella pettämätöntä muotitajuani! Kuvassa kolme näette innokkaan Haloo Helsinki -fanin itse laulaja Ellin kanssa samassa kuvassa. Tämä oli sitä aikaa, kun festareillekin mentiin tuulitakki päällä. Voi hyvä jumala....


nolooo

1. Jälleen todiste upeasta tyylitajustani, vuodelta 2009. Kuva 2. ei tuo yhtään helpotusta. Tähän aikaan tykkäsin kauheasti muokata kuvia ja laittaa ne tuollaisiksi "utuisen" oloisiksi, eh? 3. Kasilla "tyyliini" kuuluivat oleellisesti öö kirppisvaatteet ja äidin vaatekaappi. 4. Toisinaan lainasin myös isoveljen huppareita ja häpesin finnejä. Onneksi tämä ja edellinen kuva (3.) todistavat minulle, kuinka hiukset kiinni-selfiet ovat kamalaa katsottavaa. 

2010

Pikkuhiljaa 2010 keväällä aloin tajuta, miten selfieitä otetaan. Pää kenoon, hiukset auki ja filtterit huutamaan. Samaan aikaan keksin kulmakarvojen nyppimisen - kuten huomaatte. Onneksi en sentään nyppinyt niitä alkamaan puolesta välistä...

2010_

...tai sitten juuri tein niin. Olin ennen tätä kuvapläjäystä vahvasti sitä mieltä, etten koskaan kokenut sitä "awkward eyebrows" vaihetta. Noh, koettu on, syksyllä 2010. Kulmakarvat kapenivat ja etääntyivät toisistaan... Ekan kuvan laatu hivelee silmää, mutta silti se oli pakko laittaa "irc-galleriaan". Kakkoskuvan ilme näyttää lähinnä siltä että olen syönyt sitruunaa, mutta kulkaas kun tällä on isketty ensimmäinen poikaystäväni, NIH! Lisäksi hankin syksyllä mustat Lacosten lasit, jotka pysyivät pari vuotta mukana!

nolooon

Niin, tottakai jokainen teini kokeilee hiusten blondausta melkein mustista hiuksista. Minä jätin hommat ekaan värjäykseen, lopputuloksena oranssi. Jonka sitten leikkasin tottakai lyhyeksi. Onneksi en oranssia katsellut kauaa ja jo keväällä värjäsin hiukset takaisin ruskeiksi peruskoulun päättymiseen mennessä. Kulmakarvatyylini kylläkin polttelee silmiäni ja kovin.

hihii

Ei vitsi mikä itsevarmuus! Muistan miten itsevarma olin ja miten hyväksi tunsin itseni kehossani. Tässä ollaan keväässä 2011. Talvella 2012 tämä niin kutsuttu tyylini koki tämän ihmeen chinovaiheen. Myöhemmin keväällä koin nahkatakkivaiheen, jolloin myös löysin punaisen huulipunan.

PicMonkey Collage

Sitten 2012 kevään aikana aloin pikkuhiljaa tasoittua. Tyyli alkoi mennä "normaaliin" suuntaan, tykkäsin istuskella ikkunoissa ja esittää tekotaiteellista. Lopulta päädyin sitten viimeiseen kuvaan. No ei vaan, viimeinen kuva oli oikeastaan asu, jossa minä, ystäväni ja kanadalainen vaihto-oppilas menimme kotini läheiseen takametsään tanssimaan Justin Bieberin - Boyfriend:in tahtiin. Tietysti tämä kuvattiin videolle ja video ei koskaan tule näkemään päivänvaloa. Ei ikinä.

ddd

Vuonna 2013 hiukset saavuttivat huikeat pituudet ja luonnolliset värit. Syksyllä 2012 ostamani uudet vihreät pokat saivat minut näyttämään fiksulta ja aikuisemmalta. Löysin myös tyylin, jossa koin itseni mukavaksi; vaatteet löysin kirpputoreilta ja alennusmyynneistä. Käytin paljon mekkoja ja hameita. valkoista ja pitsiä, sukkahousuja ja saapikkaita. Keväällä 2013 pukeuduin aika lailla massan mukana koska laiskuus ja paha olo.

blönd

...KUNNES sitten syksyllä ratsastin edelleen jonkun massamuodin aallonharjalla ja halusin vuoden 2013 kunniaksi kokea epäonnistuneen hiusten latvojen vaalennusprosessin. Tämän piti olla liukuvärjäys. Noh, sitä se ei ollut. Jos jotain tästä opin, niin ainakin sen ettei minun kuulu olla blondi. Tästähän sitten annoin hiusten kasvaa.


Sitten hankin taaaas uudet lasit lukiosta valmistumisen kunniaksi. En pitänyt niistä. Vaatetyyli alkoi hakeutua vähän omemmaksi tai ainakin sellaiseksi, että minulla oli parempi olla. Yritin päästä pois massamuoti-leimasta.

PicMonkey Collageddd

Ja lopulta vedin hiukset polkaksi muuton sekä ylioipistoon pääsyn kunniaksi. Myöhemmin syksyllä värjäsin hiukset mahonginruskeiksi. Lisäksi hankin uudet lasit, joissa koin oloni enemmän itsekseni. Vaatetyylini alkoi mennä jos mihinkin suuntaan; humanistihatut, paksut huivit, musta, neuleet. Tärkeimmäksi nousi käytännöllisyys, mukavuus ja se, että vaatteeet miellyttivät esteettisesti silmää. Inspiraation lähteeksi tuli pinterest, humanistinen tiedekunta ja Turun katumuoti. Nauretaan näille sitten parin vuoden päästä....

lauantai 7. maaliskuuta 2015

Aikatauluja ja viimeisen periodin iloja

Enpä olekaan lätissyt vähän aikaan opiskelujutuista! Olisikohan taas aika?

OLISI! Onhan se nyt sentään jo aivan nurkan takana - ensimmäisen yliopistovuoteni viimeinen periodi. Paljon on opittu; esimerkiksi kaikkia kivoja käsitteitä joita on oikein kiva viljellä arkipuheeseen ja saada läheiset raivon partaalle. (Välihuomio, tänään lukiesssani Työmaana runous -kirjaa, tajusin olevani todella käsiteviisas.) Lisäksi olen oppinut aikatauluttamaan - tai ainakin piirtelemään teoriassa kamalan kivoja lukujärjestyksiä. Ei sitten puhuta mitään, mitä silloin olisi pitänyt tehdä, kun näitä lukujärjestyksiä tuhertelin.

Miltä näyttää siis viimeinen periodini? Puhun paljon paskaa tai siis olen maininnut usein blogissani taikasanan nimeltään akateeminen vapaus ja velvollisuus, ehkä on aika näyttää mitä se parhaimmillaan (ja pahimmillaan) on.

ENSIKSI KUITENKIN! Muistinne virkistämiseksi vielä kuva ensimmäisen periodini lukujärjestyksestä.

AviaryPhoto_130539572168907517_zps8e90c86d

Enemmän luentoja ainakin kuin tässä periodissa. Mikä tässä lukujärjestyksessä sitten on hassua? Noh, paneudutaanpa asiaan ja vilkaistaan viimeisen periodini ohjelmaa.

IMG_1408

Laitetaan viikko-ohjelmaan pelkät luennot: kuusi (6) kappaletta! Ranskan alkeiskurssi kakkonen, virkamiesruotsin johdantokurssi idiooteille (minulle), modernia ja postmodernia ja kirjallista asiaviestintää joka toinen viikko! Eikös näytäkin aika kivalta?
Ja mitä kaikkea tuohon vapaa-aikaan voisi keksiä; netflixiä, pitkiä uneliaita aamuja, kynsien lakkaamista, lenkkeilyä, uusia harrastuksia, työntekoa, kavereiden kanssa hengaamista, ryyppäämistä (mikä tuntuu olevan näissä yliopistopiireissä ja muissa tiedekunnissa jotenkin tosi kova juttu)... Noh, noita tuota tuossa syksyllä kokeilin. Shokki olikin tajuta kantapään kautta, että tässä on itseasiassa opiskelustani se 10%. Akateeminen vapaus tarkoittaa siis sitä, että olet itse vastuussa omasta opiskelustasi luentojen ulkopuolella.  
(Se, että tässä näkyy kotimaisen kirjallisuuden opinnoista vain tuo Modernin ja postmodernin murros, johtuu taas jostakin sellaisesta, mistä selitän aivan pian.)

Lisätäänpäs siis tähän kaikki se, mistä olen tähän mennessä vaiennut kiltisti esimerkiksi naamakirjassa tai instassa (esim. kun päivitän torstaina, että hyvää viikonloppua. Se on ironinen ilmaus siitä, että nyt ne hommat sitten vasta alkavatkin)! Koska onhan se nyt kivempi välittää kuva itsestäni kaljatuoppi kourassa, kotikalsarit jalassa katsellen netflixiä.


IMG_1410

Noin ikkään! Eiköhän nyt näytä vähän masentavammalta (teille muille, ei minulle).
Maanantaina onkin laiskottelun sijaan vuorossa läksyjä illalle! Sanastojen opettelua ja tehtävien tekoa (kyllä, kielikeskuksen ranskankurssilta tulee niitä lukiosta ja peruskoulusta tuttuja, mekaanisia läksyjä!).
Tiistaina pitäisi neljä tuntia käyttää itseopiskeluun, kuten esimerkiksi Modernin ja postmodernin kurssikirjallisuuden lukemiseen. Illalla on pumppi.
Keskiviikkona taas vähän läksyjä ja illalla lenkkiä. Pidän keskiviikot rennompina päivinä, ettei pää räjähdä, mutta silti illalla aion lukea vaikka jotain kurssikirjallisuutta ilman muistiinpanojen tekemistä.
Torstaiaamuna ei nukuta puoleen päivään, vaan käytetään aamu lyriikan tutkimuksen muistiinpanojen tekoon, myöhemmin esseen kirjoittamiseen. Illalla on ruotsin luento, sen jälkeen tehdään läksyt, jotta päästään sitten siitä virkamiesruotsistakin joku kaunis päivä läpi.
Ei, perjantaina ei laiskotella. Silloin luetaan vaikka kirjallisen asiaviestinnän tenttikirjallisuutta, tehdään vaadittavia, roikkuvia harjoitustöitä tai esseitä/referaatteja, tai tehdään muistiinpanoja lyriikasta. Illalla on lempparini, eli tunnin pumppirääkki! Sen jälkeen saa rentoutua...
...JOTTA LAUANTAINA JAKSAA TAAS OPISKELLA! Ellei minulla ole kuolemantärkeää menoa, kuten vanhempien tapaamista, sosiaalisten suhteiden hoitamista, kaupassakäyntiä tai maailman karmein flunssa, iltapäivän kulutan jälleen joko lukemalla tentteihin, tekemällä esseitä, harjoitustöitä tai muistiinpanoja. Tai sitten luen sanakokeisiin (kyllä, ranskan kurssilla on niitäkin...). Mutta lauantaina opiskellaan vain, jos hommaa on. Joskus saan jopa levätä.
Sunnuntaikin on opiskelupäivä, jos on hommaa. Periodin alussa saattaa olla rennompaa, mutta ei välttämättä. Kuviot selkiytyvät aika nopeasti... Aamupäivän suoritan ainakin lyriikan tutkimusta, joka minulla on itsenäisenä. Illalla menen joko zumbaan tai body attackiin, en kuitenkaan molempiin.

Eli siis, tein aloittelijan virheen syksyllä kun jätin merkitsemättä kaiken itseopiskelun lukujärjestykseen. Sanotaanko niin, että tuli pienet paniikit ja stressit. Huomasin toisessa periodissa, että ilman lukujärjestystä kaikki oli yhtä kaaosta. Hommat tuli loppujen lopuksi hoidettua ajoissa, mutta olin ihan löysä peruna sen jälkeen. Kaikkea tietoa ei kannata yrittää omaksua viimeisessä illassa. Se opetettiin jo lukiossa, mutta viimein opin sen kantapään kautta. Enää kun ei riittänytkään vain pintapuolisten faktojen tankkaaminen.
Kolmannessa periodissa aloin merkitä kalenteriin kurssit ja itseopiskelut, jolloin homma alkoi sujua paljon paremmin. Siksi olinkin kolme viikkoa etuajassa kaikkien hommien kanssa. Sanotaanko vaikka että energiat periodin lopussa olivat aivan eri tasoa. Tiedon määrä päässäkin oli pikkaisen eri sfääreissä.

Niin. Pakko kiittää taiteiden tutkimusten laitosta määrärahojen leikkaamisesta. Pakotatte minut opiskelemaan itsenäisesti näitä aineopintoja... Ihan rehellisesti, luennot ovat pidemmän päälle vähän helpompi tapa suorittaa kursseja - helpompia itselle, sillä niissä joku valvoo koko ajan ja sinulla on konkreettisemmat deadlinet. Itsenäisessä opiskelussa on se sana itsenäinen, joka ilman kovaa itsekuria taipuu muotoon olematon. Lopulta tämä olematon johtuu ilmiöksi viimehetken tuskanhikinen (ja itkun siivittämä) kuivahko inspiraatiokohtaus - jos puhutaan esseistä. Kirjatentin kohdalla tämä saattaa johtaa hepuliin tentin jälkeen, koska pää lyö tyhjää koko tunnin ajan minkä salissa kulutat niistä annetusta neljästä tunnista (hehehehe, terveisiä sinulle estetiikka).

Kurssien yksipuolisuus johtuu myös siitä, että minulla ei vielä ole sivuainetta. Ensi vuodelle onkin kova homma hankkia joku! Ehdokkaina ovat suomen kieli tai mediatutkimus. Lisäksi kasvatustiede on ehkäpä tekemässä paluun. JAIKS!

Ja kyllä. Olen perfektionistinen ylisuorittaja, joka aikatauluttaa vapaa-aikansakin, eikä osaa ottaa rennosti. Totuusthan tässä nyt kuitenkin makaa sellaisena, että oikeasti en joka viikko opiskele lukujärjestykseni vaatimalla ahkeruudella. Jos opiskelu ei todellakaan inspaa, se ei inspaa. Silloin on parempi oikeasti keksiä muuta elämää. Toisinaan saattaa myös ihana punainen vuosikalenterini pitää viikonlopun tai arkipäivän kohdalla maailman kauneimman sanan: "VAPAAPÄIVÄ." Se ei ole mikään hieno metafora vapaalle opiskelun tuottamalle euforialle, se on ihan vapaapäivä, jolloin en tee yhtään mitään. Tai siis yritän olla tekemättä yhtään mitään, joka on sekin aika kuluttavaa jos on yhtään niin suorittaja kuin minä. (Suoritan jopa ei-suorittamista...mitä se kertoo minusta?)
Joskus myös jätän luennon väliin ja nukun: Välillä siis teen hommia, välillä en. Olen ihminen ja ihmiset tekevät itseään sekä opiskeluaan helpottavia päätöksiä, jotka pidemmän päälle ovat aivoille ja opiskelumotivaatiolla naminaminannaa. (Ellei laiskuus sitten jää päälle, joka on arvosanoille papapapa...papanaa).

Tämä lukujärjestys on loppujen lopuksi vain suunnitelma itselleni, ja muistutus siitä ettei opiskelu rajoitu vain luennoille puolitiedottomana silmät ristissä konttaamiseen (sangen mielenkiintoinen mielikuva itsestäni konttaamassa tuomiokirkkotorilla)... Viimeistään täällä yliopistossa on tajunnut, ettei tieto tartu päähän taianomaisesti nukkumalla kirjat tyynyn alla. Lisäksi täällä yliopistomaailmassa se tarjottu tieto on oikeastaan (toisinaan) äärettömän mielenkiintoista. Sellaista, että sitä haluaakin omaksua - omaksua siksi, että sitä voi tarvita tulevaisuudessa; käyttää ja soveltaa myöhemmin. Vaikka se sitten olisikin vain siksi, että voin joko ärsyttää äitiäni kirjoittamalla turhauttavan vaikeaselkoisia viestejä tai jakamalla hulvattoman hassuja akaatemisen kapulatekstin kultakatkelmia tenttikirjoistani ystävilleni.

Kunpa olisin tehnyt samanlaisia lukujärjestyksiä kirjoituksiin lukiessani! Olisin varmasti pärjännyt paremmin. Mutta joo, ehkä tästä vielä laiskistun jälleen tulevaisuudessa. Aikatauluihin kyllästynyt osa minusta ainakin toivoo niin...