Liian pitkä perjantai

En kestä, tätä sivua on katottu yhdeksän kuukauden aikana YLI 10 000 kertaa! Se on pieni askel teille, sillä on suuri merkitys minulle! Kiitos jokaiselle, joka näihin juttuihin on eksynyt ja pitänyt niitä vähääkään kiinnostavina!

Toivon, että voisin iloita tästä ah-niin-suuresta merkkipaalusta, mutta jostain kumman syystä ei irtoa.

En ymmärrä, miten yhdellä kaupungilla voi olla niin paljon vaikutusta mielentilaani. Valkeakoskella muutun ihan toiseksi ihmiseksi. Epäilen kaikkia ihmissuhteitani, kaikkia päätöksiäni, kaikkia saavutuksiani. Vaivun epätoivoon ja ankeuteen. Se alkaa heti, kun astun bussista ulos Sääksjärven rampille tai junasta Toijalan asemalle. Kylmä olo valtaa ruumiin, eikä se johdu säästä. Olo helpottaa vasta kun pääsen aloittamaan matkani kotiin, tunto palautuu kehoon. En tiedä mistä olo johtuu. Olisi rankkaa myöntää vanhemmille tämän kaupungin olevan se, joka tekee minusta aina kireän ja hiljaisen, omissa oloissaan viihtyvän. Varsinkin, kun äiti kysyi minulta saunassa, mitä haluaisin tehdä huomenna. Vastaus kuului: mennä muualle, vaikka Ideaparkkiin, ajelulle (ajatuksissani matkaan jo kotiin).

Tämä talo on ihana, se hehkuu lämpöä ja kotia. Melkein voin tuntea sen, mutta en tavoita sitä. Yritän kyllä tavoittaa tunteen, mutta lopulta se jää kellumaan vähän niinkuin vääristyneenä kuplana ulkopuolelleni. Kaikki tuntuu muuttuneen niin paljon: huoneet eivät ole entisellään, tuoksu ei ole sama. Silti kaikki muistuttaa, miten olen elänyt tässä talossa elämäni kamalimmat vuodet. Kääriytyneenä sellaiseen itseinhoon, synkkyyteen, elämänvihaan ja ahdistukseen, että tänne paluu saa kaikki tunteet hetkeksi pintaan ja kyyneleet silmiin. Ihan kuin jokaikinen sysitumma tunne olisi imeytynyt aikoinaan minusta huoneeni tapetteihin, ja sängyssä maatessani ne jälleen putoavat pölyhiukkasten mukana päälleni. Nyt kun elän onnellista elämää Turussa, tajuan miten kamalaa elämäni oli. Miten mustaa ja synkkää mielessäni oli. En koskaan halua palata siihen aikaan. Mutta siitä huolimatta, jokainen askel tässä talossa tuo kaikki muistot takaisin elävinä ja kuristavina.

Melankolinen tunne on toisaalta ihan mukava ja herättelevä. Muistan jälleen miksi olen onnellinen, ja mistä olen kulkenut päästäkseni onnellisuuteen. Elämään kuuluu huonoja päiviä ja aikoja, huonoja hetkiä ja itkuja. Ne ovat osa elämää. Mutta mitä jos elämään kuuluu iso osa, joka itseasiassa aiheuttaa suuren osan tuosta pahasta olosta? Siitä selittämättömästä puristavasta tunteesta rintakehässä? Etkä voi välttyä siltä, koska eniten rakastamasi ihmiset kuuluvat myös tuohon paikkaan?

Tänään olen tavannut muutamia ystäviä, onneksi olen saanut heidät kotiin. Olen vähän kipeänä, enkä voi oikein lähteä ulos. Sekin vetää mielen matalaksi. Haluaisin vain juosta ja liikkua, sen sijaan joudun istumaan kotona kuunnellen new age -klassista ja lukien Oscar Wilden & Charles Bukowskin quoteja ja runoja. Tosin rakastan runoja ja Secret Gardenia. En kuitenkaan rakasta kyyneleitä, varsinkin kun ne tuntuvat krokotiilinkyyneliltä. Lasken tunteja päästäkseni kotiin. Enkä ikinä voisi myöntää sitä vanhemmilleni. En ikinä, varsinkaan kun he kantavat eteeni vaivalla marinoitua ja paistettua lammasta, rakkaudella valmistettua punaviinikastiketta ja valkosipuliperunoita - lapsuuden Siirin lempiruokaa. Miten voisit myöntää, että haluat kaiken rakkauden keskeltä kotiin, omaan tyhjään, viileään ja meluisaan asuntoosi, jossa jääkaapissa on vain valot ja kolme viikkoa vanha bataatti.

Voi tietysti olla, että melankolisen musiikin kuuntelu vetää mieleni entistä matalammaksi. Jostain syystä ikävöin ihmisiä Valkeakoskella, mutta samalla ikävöin tavattomasti ihmisiä Turussa (joista kukaan ei tällä hetkellä edes ole Turussa!) ja Turkua. Olenko siis muuttumassa turkulaiseksi? Sanotaan, että koti on siellä, missä sydän. Mutta entä jos minusta ei tunnu tällä hetkellä, että olen kotona? Missä sitten olen? Mikä tämä paikka sitten on? Onko se vain heijastus menneisyydestä, jonne en enää koskaan palaa?

Ehkä olen vain istunut liikaa sisällä.... Helpottaisi jos olisi edes joku kelle puhua. Tuntuu, että nyt pitää vain pidätellä kaikkea sisällään siihen asti, kunnes räjähtää. Ehkä räjähdän sitten Turussa...

“Things get bad for all of us, almost continually, and what we do under the constant stress reveals who/what we are.” 

― Charles Bukowski, What matters most is how well you walk through the fire

Hyvää pääsiäistä! ♥

Kuvat: x  x  x  x

Perhe on parhain

Viime vuoden isänpäivä oli ensimmäinen isänpäivä, jonka perheeni vietti erillään. Isoveljeni oli juuri lähtenyt Skotlantiin yliopistoon, ja vastuu aamupalasta oli siirtynyt minulle ja äidille. Tänävuonna oli toinen isänpäivä erillään. Tällä kertaa ilmassa oli muutakin. Se haikeus, kun isä laski hitaasti tunteja siihen, että hänen pitäisi saattaa tyttärensä junalle.

Vanhat valokuvat paljastavat mistä rakkaus ilmeilyyni on peräisin. Isi ♥

Menee aikansa tottua siihen, ettei perheeni enää vietä isänpäivien kaltaisia juhlapyhiä yhdessä. Emme enää laita yhdessä aamupalaa isälle, kuiskuttele aamuhämärässä piparintuoksuisessa keittiössä, pohdi monta viikkoa etukäteen mitä antaisimme lahjaksi.
Ennen ne kaikki asiat mitä otti itsestäänselvyytenä, ovat nyt kaukana siitä. Luopumisessa on ripaus kipua, ja irtipäästäminen on vaikeaa. Irti päästäminen kaikista pyhistä hienoine ruokineen, mutta myös ihan niistä arjen kultahetkistä. Sen tilalle on kylläkin tullut monia itsenäisen elämän iloja. Ei se ole kuitenkaan sama.

Joulu 2012

Mutta onneksi on valokuvia niistä tilanteista, kun olemme vielä viettäneet juhlia perheenä. Hetkiä tallentuneina kansioiden väliin. Jotain konkreettista, joka muistuttaa niistä asioista, mitä en enää saa kokea sellaisenaan. Onneksi voin sentään pitää kiinni ( ainakin toistaiseksi ) joulusta. Siitä minun ei ole vielä tarvinnut luopua. Silloin saaan perheeni taas kokonaiseksi. Olkoonkin, että vain hetkeksi.


En ole ennen tajunnut, miten paljon rakastan perhettäni. Sitä, kun se on kokonainen. Sitä, että vanhempani ovat olleet yli 30 vuotta yhdessä ja näyttävät rakkautensa jokikinen päivä. Sitä, että perheeni elää huumorilla, selviytyy vaikeuksista nauramalla kaikelle. Sitä, että olemme joukko erilaisia painoiksia samantyylisistä ihmisistä. Sitä, miten paljon minussa on asioita, jotka muistuttavat isääni ja toiset taas äitiäni. Sitä, että olen vanhempieni lapsi.

Mutta mikään ei voi pysyä ennallaan, asioiden pitää muuttua ja liikkua eteenpäin. Ehkä joku päivä minulla ja veljelläni on omat perheet ja omat puolisot. Omat lapset. Omat kodit. Lapset kutsuvat minun vanhempiani mummoksi ja vaariksi. (Huhhu, jopas mentiin kauas.)

Mielestäni isän- ja äitien päivä tulisi olla jokaikinen päivä. Siitä huolimatta tai ehkäpä juuri sen takia  rauhallista ja lämmintä isänpäivää kaikille maailman isille ♥

Home is where the heart is: mistä kaikki alkoi?

Kauan sitten. Ennen kun aloin laskea aikaa, ennen isoksi kasvamisen alkua, kasvoin meren rannalla. Kotkan Haraholmassa. Haraholmantien vaaleankeltaisen rivarin päätyasunnossa. Meidän pihaamme pääsi pitkiä puuportaita pitkin. Portaita reunustivat tuuheat angervopuskat. Pihassa nökötti ulkovarasto. Sen ja talon väliin jäi väli, jonne ei paistanut aurinko. Siinä oli hyvä värjötellä kuumana kesäpäivänä.

Portailta näki vain ulko-oven ja kaksi ikkunaa: toinen vanhempien huoneeseen, toisen minun ja isoveljen huoneeseen. Äidin ja isän ikkunan alla kasvoi suuri valkoinen hortensiapensas, jota äiti jäi kaipaamaan muuton jälkeen.

Asunnon lattiat olivat vaaleankeltaista muovimattoa. Eteiesessä oli iso peiliovellinen kaappi, jonne oli kiva piiloutua. Lastenhuoneessa oli vaalea tapetti, jota revin aina salaa sängyssä maatessani. Isä suuttui, kun näki sen. Vanhempien huoneessa oli hennon sinikukkainen tapetti ja  vaatehuone, jossa oli pieni ikkuna. Jostain syystä pelkäsin sitä vaatehuonetta.

Meillä oli kaksi vessaa, toinen oli kylpyhuoneessa. Muistan, että kylpyhuoneessa oli myös hirveän jännä pyykkikaappi. "Meneekö nää pyykit ylä- vai alakoriin?" Aina alas.

Olohuoneesta pääsi takapihalle. Siellä kasvoi kivikkokasveja, pihlaja ja metsämansikoita, joita ei saanut syödä koska joku oli pissannut niiden päälle.

Meillä oli myös grilli, jossa isä grillasi kesäisin ruokaa. Minä kieltäydyin aina syömästä, koska olin nirso. Isä leikkasi ruoan valmiiksi suupaloiksi. 

"Monta suupalaa pitää vielä syödä?"

"Kaikki lihat."

 Sitten nukahdin ruokapöytään. Tahtojen taistelu väsytti niin kovin.

Keittiössä meillä oli pastakone. Se oli kauhean pelottavan näköinen. Äiti teki aina töistä tullessa keittiössä ruokaa likkojen lenkki-paita tai Juice Leskisen keikkapaita päällä. Usein ärsytimme Santerin kanssa äidin vihaiseksi, silloin piti aina suojata pää koska äiti saattoi tukistaa.

Muistan, kun Santeri kerran ilmiantoi minut kun olin harjannut haarukalla hiuksia. Äiti antoi kauhean tukkapöllyn ja sattui kauheasti. Minä vain leikin Arielia.

Lauantait saunottiin, katsottiin Bumtsibumia, avaraa luontoa ja syötiin karkkia namilootasta (vanha jätskilaatikko, jonka sai itse koristella lauantai-pussien tarroilla.) Minun oli vaaleanpunainen, Santerin vihreä. Namilootat pursusivat aina karkkia, jota meille tuotiin laivalta tai jota mummi osti ulkomailta. Minä tykkäsin lauantaipussien pehmeämmistä nallesalmiakeista ja niistä suklaatoffee.-palleroista joita sai pikkupusseissa neljä. Aina saunan jälkeen kampasin hiuksiani liilalla kammalla tunteja peilin edessä punainen muumiyöpaita päälläni.

Vaput vietettiin Laulumiesten talolla hieno mekko päällä. Kesäisin käytiin meripäivillä. Sai metrilakua ja ilmapallon. Kodin lähellä oli hassu laivaleikkipuisto. Se oli "laiva", johon oli laitettu isot leikkitelineet. Leikkipuistossa oli ranta (vesi oli hirmu lämmintä), mutta puistosta pääsi kävellen myös Santalahteen. Pururadan yhdestä kohdasta etsittiin aina golfpalloja ja katseltiin ihmisiä, jotka pelasivat tuota hassua lajia. Santalahdesta oli ihanaa päästä metsän luontopolulle. Linkinkalliolla käytiin syksyisin ja talvisin retkellä äidin kanssa. Voileipiä, lämmintä mehua tai kaakaota. 

Talvisin käytiin myös Katariinassa luistelemassa koko perheen voimin. Tai sitten äiti pyöritti minua ja Santeria napakelkassa. Niitä kelkkoja tuntui olevan joka paikassa.

Vähintään kerran viikossa käytiin uimassa uimahallissa. Opin uimaan neljävuotiaana. Rakastin uimista, vaikka nenään meni vettä, ja silmiä kirveli. Tykkäsin hyppiä ponnistuslaudalta. Mahaplätsi ei tuntunut hyvältä, mutta pian opin oikean "tsuikin". Uimahallin tuoksu oli ihana. Rakastin sitä. Ja Karhulan uimahallin kierreportaita, sekä niitä okranvärisiä kaappeja. Ja sitä kohtaa yleisen saunan lattiassa, johon jäi lätäkön tavoin vettä. Siinä oli kiva uittaa varpaita.

Tarhassa oli kivaa. Tarha Sateenkaari. Ystäväni Jonna ja Nette. Olin vähän kolmas pyörä, mutta onneksi pyhäkoulussa tapasin Jarnon. Tarhassa Jonna ja Nette eivät enää antaneet minun olla Jarnon kanssa - joka hänkin sitten löysi pojat. Santeri oli esikoulussa alapihalla, mutta välillä se tuli yläpihalle antamaan minulle rakettivauhdit. Ai että kun minä ihailin Santeria, se oli kauhean vanha ja viisas. Opetti pelaamaan pleikkaria ja leikki muovisotilailla aina välillä. Kaikkea mitä Santeri teki, tein minä perässä. Mutta sitten sekin meni Mussalon Wanhaan kouluun. Siellä siitä tuli vähän häirikkö.

Ja meillä oli kaloja. Ne olivat kauhean jänniä. Miljoonakalat saivat minut aina hämmennyksiin väreillään. Niin värikkäitä.

2001 Muutimme Valkeakoskelle. En muista oikein enää ensimmäistä Apiankadun kotia. Se oli kerrostaloasunto. Kolmio. Ei ollut enää takapihaa. Oli parveke. Ei saanut grillata. Kylpyhuoneessa oli sininen muovimatto, Ihan kamala. Pyykkikaapissakin vain yksi kori, taino ovi.

Lattiat olivat jotain puujäljitelmämuovimattoa. Tapeteista näkyi edellisten asukkaiden jäljet. Kaikki oli kauhean ahdasta. Kaloista kuoli stressiin matkalla yli puolet. Akvaariokin oli tyhjä.

Ulkona ei tuntenut mitään paikkoja. Pelotti. Leikkipuisto oli hassu, vanha. Kukaan ei mennyt enää hippaa. Kaikki halusivat mennä littaa. Kukaan ei osannut kinkata. Kaikki vaan konkkasivat. Santeri voitti hymypoikapatsaan, sai silmälasit ja rauhoittui. Se sai kavereita, ja ne yhdessä kiusasivat minua aina. Santerin synttäreiksi piti lähteä pois kotoa jonnekin.

Isä ei enää lähtenyt luistelemaan. Kävimme uimassa perheenä aluksi, mutta sekin jäi. Minä ja Santeri alettiin uida kilpaa. Isä valmensi - aluksi. Käytiin kilpailuissa ympäri Suomea. Mitaleja sateli, Isä oli mukana - aluksi. Sitten sekin jäi. 16-vuotiaana luovutin. Turhaa. Yritin soittaa klarinettia. Isä kävi konserteissa - aluksi. Ja niin sitten jäi sekin. Jumpat ja suunnistuket. Kaikki jäi.
Ei menty enää edes retkille perheen kesken. Kaikki oli muuttunut.

Isä oli aina töissä tai Kiinassa. Minä koulussa, jossa minusta ei juuri pidetty. Olin ulkopuolinen. Yritin kaikkeni saadakseni huomiota. Yritin liikaa. Yritin väärin tavoin. Olin erilainen. Olin vääränlainen

Ja sitten 2006 muutettiin taas. Valkeakosken sisällä. Ennen oli ranta ollut aivan lähellä, tien toisella puolella. Nyt sinne oli yli kilometri. Mutta oli oma huone. Oli siistiä. Parkettilattiat. Isin ja äidin remontoima koti, jonka takia kalat heitettiin pois. "Akvaario on niin vanha, että se voi mennä rikki ja sitten lattait ovat pilalla."

MUTTA! Piha. Vähän savinen ja liikaa puita. Mutta piha, jolla saattoi temmeltää.. Ja pihalla siili. Kiva lemmikki. Oli pakko sopeutua, opetella vaikuttamaan siltä että viihtyi Valkeakoskella. Äiti ja isäkin viihtyivät, ostivat oman kodinkin sieltä. Remontoivat ja stressasivat siitä. Pakko viihtyä. Pakko arvostaa. Pakko. Mutta ei.

Nykyisin tuo koti on aivan erinäköinen. Mutta lempiasioitani ovat kirjat ja kodin tunnelma. Kirjoista olen lukenut ties kuinka monta kai sekin on vaikuttanut tähän opiskeluvalintaan. Pidän kodin valoisuudesta, vähän jo repsottavista tapeteista, elämisen jäljistä, kasveista, tuoksusta.

Pidän mummolan kellosta, joka tikittää ensimmäisessä huoneessani. Huoneessa, joka on nykyisin isoveljeni huone aina kun hän tulee Skotlannista kotiin. 

Mutta erityisesti pidän äidistä ja isästä. Niistä ihanista pöhlöistä, jotka ovat asunnoista, kaupungeista, kodeista, vuosista huolimatta pysyneet samana. Mutta Valkeakoskesta. Siitä en pidä. En vieläkään.

Nyt olen Turussa. Täällä on valkoiset seinät. Iso ikkuna. Parveke, jolla ei saa grillata. Vaaleankeltaiset muovilattiat. Omat huonekalut. Itseostetut. Tämä on kotini nyt. Täällä ei tarvitse esittää - täällä viihdyn.

Aamupalarakkautta

 

Musta tuntuu et oon rakastunut tähän kaupunkiin ja aamupaloihin.
Rakastan sitä, millaseks se saa mut itseni tuntemaan.
Rakastan sitä, miten paljon paremmalta musta tuntuu; miten paljon aikuisemmalta, vahvemmalta.
Mulla ei oo ees ikävä kotiin tai nälkä.

Aamut on ihania. Herään, katon ympärilleni ja  tajuan, ettei kukaan oo häiritsemässä.
Nousen, kävelen parvekkelle ja vedän keuhkoihin puhdasta ilmaa. Tunnen deja vu:n, en täysin saa kiinni siitä, joten suljen silmät.
Astelen keittiöön, nostelen esiin kaiken mitä tarvitsen. Keitän puuron, pilkon mansikat. Voitelen näkkärin ja laitan  raejuustoa. Ripottelen päälle yrttisuolaa ja asettelen basilikanlehdet päälle. Herkullista.
Keitän kahvit. Vanhan tutun peruskahvin sijaan heitän joukkoon vanilijasokeria. Tuoksu on parasta.
Lisäks, vähän appelsiinimehua lasiin.
Entinen aamupalanvihaaja on käännytetty.

Mikään ei vois tuntua paremmalta just nyt.

On vaan minä, tämä aamupala, tää kaupunki, tää hetki.
Anteeks, on vaan niin helppoo olla vapaa ja onnellinen.

Home sweet home ♥

Tervetuloa kanssani Turkuun. Oma koti kullan kallis, mitään en siitä muuttais ♥

Paitsi pari taulua seinille.

 

 

Ensimmäinen aamu uudessa asunnossa. Ensimmäiset auringonsäteet, ensimmäiset äänet.

Olo ei ole kuin uudestisyntyneellä. Olo on kuin olisin eilen raahannut aivan liikaa tavaroita kerrostalon neljänteen kerrokseen, luutunnut lattioita ja purkanut pahvilaatikoita koko päivän. Lihaksiin sattuu.
Neljätoista tuntia puhkumista pelkästään tässä päässä. Kotona varmaan tuplasti samat pahvilaatikoiden ja autojen kanssa.

Niin paljon vapautta, etten enää tiedä mitä tekisin ensimmäisenä! Joisinko kahvit parvekkeella? Kävisinkö kaupassa? Apteekissa? Pyöräilisinkö tuntemattomilla kaduilla? Etsisinkö paikan, jossa palvoa aurinkoa? Lukisinko, opiskelisinko? Vai jäisinkö katsomaan televisiota?

Hassua, itsenäistyminen tuntuukin laimeammalta mitä oletin. Ei ole ikävää, ei ole surua. Vielä.
On vain ihan hitosti liikaa vapautta, mutta vapaus tekee onnelliseksi.

Nyt mä nousen. Nyt mä keitän kahvit. Nyt mä lähden vaeltelemaan, etsin jostain jotain - seikkailen.
Tätä tunnetta ei voita mikään.
Paitsi ehkä se, että oisin muistanut tehdä laajakaistasopimuksen etukäteen, nimimerkillä seuraavat 3 viikkoa ilmen kunnon nettiä. (JA KYLLÄ, pakko kehua itseäni McGyweriksi, koska oon tietokoneella netissä puhelimeni matkapuhelinverkolla. Tehkää perässä.)

Merituulen kiilto silmissä

Uusi alku, puhdas paperi. Uudet kuviot, uusi minä, uusi blogi. Tää tuntuu niin oikeelta! Kohta alkaa uusi elämä. Mikä olisikaan parempi paikka Heikkilälle, kuin aloittaa oma elämä Turun Iso-Heikkilässä. Pian.

 

Samalla kun tää talo täyttyy pahvilaatioista, saan mun muistoni pakattua pois - itseni pois.

Tänne en jätä mitään, mutta voin väittää itselleni, että jätän kaiken negatiivisen. Karsin turhuudet pois,
kaiken, mitä en tarvitse. Stressin, huonon itsetunnon, epävarmuuden.
Mun pitää uskoa, että Turussa kaikki on paremmin. Tuolla mun omassa pikku kolossa kaikki on paremmin.
Ehkä ne on paremmin.
Tää on hyvä näin.