On vaikeaa väheksyä itseään. Väheksymisen polku vie jonnekin sellaiseen paikkaan, jossa kasvaa paljon rikkaruohoa, masennusta ja syömishäiriötä. Vielä vaikeampaa on väheksyä omia elämänkokemuksiaan ja vähätellä niiden merkitystä oman persoonansa muotoutumiseen. Täysin kaistapäistä on kieltää oma historia itseltään. Niin minä tein.
Muistan, kun kirjoitin tätä blogia Turussa. En muista miksi jätin blogin, kai olin jotenkin kasvanut liikaa. Mutta ehkä nyt innostun taas, kun tuntuu että asiat ovat muuttuneet tarpeeksi. Ihan kuin olisin tietyllä tapaa kasvanut ja tullut takaisin kypsempänä? Suurin juttu bloggaamisen aloittamiseen uudelleen liittyynee diagnoosiini. Kirjoitin tätä blogia kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosin alla muutama vuosi sitten. Huolimatta ehkä silloisesta äänensävystäni, en koskaan tuntenut diagnoosia omakseni. En nähnyt itseäni siinä, enkä nähnyt sairauden kaarta täysin omassa elämässäni. Noh, viime vuonna, pitkän psyykkisen taistelun jälkeen sain uuden lausunnon.
Aloitetaan alusta. Kaksisuuntainen mielialahäiriö oli kohdallani metsään mennyt hukkadiagnoosi, jota ei olisi pitänyt koskaan pitänyt antaa heikoin perustein. Myöhemmin, sitä diagnoosia ei koskaan saatu määriteltyä tarkemmin, mutta silti diagnoosi itsessään määritti paljon hoitoa jota sain. Vääränlaista hoitoa. Minulle annettiin nykyisen hoitohenkilöstöni mielestä liian nopeasti ja liian nuorena pieleen mennyt diagnoosi, jonka peruja ihmetellään edelleen.
On kuulemma taloudellisempaa antaa vaikean mielenterveyden häiriön diagnoosi kuin lähteä selvittämään traumoja juurta jaksain. Toisaalta olisin myös itse voinut avata suuni monista asioista aiemmin, tai pyytää toisen mielipiteen. Oli kuitenkin myös itselleni helpompaa ottaa ensimmäinen vaihtoehto ja esittää kaiken olevan siinä. En puhunut taustastani, koska en halunnut sanoa mitä oli tapahtunut. Häpesin itseäni ja vihasin itseäni ja edelleen ne samat tunteet joskus iskevät kasvoille.
Tällä hetkellä olen traumaterapiassa ja yritän selvittää elämääni uusien ja vanhojen kategorioiden alla. Paniikkihäiriö on vanha tuttu diagnoosi, mutta traumaperäinen stressihäiriö ja dissosiaatiohäiriö ovat vähän kinkkisempiä ja vaikeampia tapauksia - sekä niiden kanssa eläminen että niiden hyväksyminen. Olen joutunut itsekin määrittelemään diagnoosien merkityksen uudelleen; ajattelin esimerkiksi, etten ollut kokenut mitään "tarpeeksi pahaa", jotta minulla voisi olla traumaperäinen stressihäiriö. Ajattelin olevani vain heikko ja tyhmä ja käskin itseäni olemaan vahvempi.
Vaikka taistelen koemuksiani vastaan, ne tulevat elämääni yöpaniikkina. Herään keskellä yötä enkä saa henkeä. Syksyllä pelkäsin puolen vuoden ajan olla julkisilla paikoilla ja nukahtaa. Olin sekasotku, joka keskellä katua kävelemässä tai autoa ajaessaan saattoi palata emotionaalisesti lapsen tilaan, saada flashbäkkejä ja saada pahoja paniikkikohtauksia. Traumat elivät ja elävät edelleen minussa, vaikka kuinka ne kieltäisin. Ne eivät anna minun luottaa elämään, pelkäävät epävarmuuksia elämässä ja hämärtävät toisinaan positiivisuuden minussa.
Edelleen kamppailen sen ajatuksen kanssa, että olen vain idiootti tyyppi, jolla on ollut paska karma. Noh, ehkä sitäkin, mutta tämä diagnoosi tuntuu kipeältä. Siitä tiedän sen olevan oikea. Mutta suurin syy näihinkin tunteisiin ja traumadiagnoosiin lienee se, että en osaa vieläkään täysin omaksua omia traumojani omikseni. Teen eroa elämäni ja lukuisten traumojeni välille jatkuvasti - alitajuisesti ja kielellisesti. Olen lapsena oppinut dissosioimaan kipeitä asioita kokonaan pois. Lapsille tämä on täysin normaali tapa selviytyä, mutta mitä isommaksi kasvat, sitä enemmän asioita pitäisi alkaa käsittelemään.
Dissosiaatio on asioiden siirtämistä pois tietoisuudesta, jos asia ylittää käsittelykyvyn kapasiteetin. Mieti asiaa niin, että särjet sinulle rakkaan lasin lattialle; et omista imuria ja jätät sirpaleet siihen. Nostat pari sirpaletta keittiötasolle, mutta annat niiden muuten olla ja yrität jatkaa arkeasi kuten ennenkin. Kävelet joka päivä sirpaleiden päältä. Ne tuntuvat kipeältä jalanpohjissa, mutta yrität himmentää kivun. Laitat jalkaasi paksupohjaiset, raskaat kengät ja päätät unohtaa roskat lattialla. Ajan myötä sirpaleet ovat muuttuneet pieneksi lasitomuksi. Ajattelet, ettei sinun tarvitse siivota niitä enää pois. Sinulla on kiire ja muutakin tekemistä, kuin siivota lattiaa - siivoaminen ei sovi aikatauluihisi juuri nyt.
Jossain vaiheessa rakennat päälle uuden lattian. Vanha lattia on jo naarmuilla. Unohdat sirpaleet ja rakkaan lasisi. Hetkeä myöhemmin pudotat uudelle lattialle käsistäsi myös legoja, eikä sinulla ole laatikkoa mihin niitä laittaa. Eikä edelleenkään sitä imuria. Muutama lego eksyy taskuusi, mutta muut saavat olla, kun jatkat samaa rataa kuin lasinsirpaleidenkin kanssa. Pian alat väsyä paksumpiin kenkiisi, ja päätät taas rakentaa uuden lattian legojen päälle. Se on huonosti rakennettu ja lattialaudat irvistävät joka suuntaan. Eräänä päivänä kompastut irvistävään lautaan ja pudotat pääsi päältä lattialle ison sammion vettä. Et ole edes huomannut, että olet alkanut kantaa tuota sammiota, mutta tiedät että se painaa sinua hitaasti kasaan. Pudonnut vesi valuu irvistävien lattialautojen välistä ja imeytyy puuhun. Yrität olla välittämättä, mutta jossain vaiheessa, monen kompastumisen ja vesisammiollisen jälkeen lattia alkaa pehmetä ja haista. Kestät märän puun hajua niin kauan, kunnes alat oirehtia fyysiesti ja sinun on pakko ottaa lattia auki. Löydät legot. Lattia niiden alla on myös pilalla ja revit senkin auki. Löydät lasitomun ja monta muuta asiaa, joita et edes tiennyt pudottaneesi. Ne ovat olleet siellä koko ajan. Riisut kerroksia kerroksien jälkeen ja löydät välistä asioita, joita et halunnut muistaa pudottaneesi. Imurin ostaminen ei enää itsellään auta. On pakko repiä kaikki kerrokset auki ja aloittaa alusta, mutta olet väsynyt rakentamaan lattiaa yksin. Tarvitset avuksi tarvitset ammattilaisen, terapeutin, eräänlaisen remonttimiehen.
Jos ihmisen taustalla on monen vuoden kipu, jota ei osata käsitellä, homma menee vaikeaksi, kun asiat pitäisi oikeasti saada päätökseen. Kun ei ole voimia eikä keinoja. Kun et kotona ole oppinut keinoja näyttää tunteita. Kun et osaa sanoa rakentavasti, että minua sattuu. Minä olen vihainen. Olen rikki. Olen pettynyt. Haluan itkeä. Haluan turvaa. Haluan pois. Minä en pysty. En voi. En halua. En halua enää. Kun et osaa sanoa asioita, etkä osaa näyttää vihaasi, pettymystäsi tai surua rakentavasti ja samaan aikaan tunnet monen vuoden kipeää tuskaa. Kaikki tuntuu raskaalta, kuten ne paksupohjaiset kengät. Selviytymisestä on tullut kerros minuutesi ympärille, se suojaa ja kuluttaa samaan aikaan. Tällöin ainoa selvitymiskeino on pakkomörön avustuksella tehty jatkuva dissosiointi, paksupohjaisten kenkien käyttäminen ja uusien lattiakerrosten rakentaminen - silloin homma menossa kirkkaasti päin helvettiä.
Dissosiointi on hyvä keino niin pitkään, kunnes olet dissosioinut pois mielestäsi 18 vuoden traumat ja kodissasi on todella vino lattia. Käsittelemättömistä tunteista on kasvanut puro, sammiollinen vettä, jota kannat koko ajan mukanasi. Kun perusta on vino, vesi läikkyy vähän väliä. Siinä vaiheessa olet mennyt perse edellä puuhun ja sytyttänyt saman puun tuleen kummastakin päästä. Lisäksi heität liekkeihin bensaa ja sahaat puuta keskeltä poikki. Olet pielessä kaiken kanssa, muttet vieläkään tajua asiaa. Saat burnoutin kerran vuodessa. Et tajua ongelman ydintä. Tästäkin on mahdollista selvitä, jos lähtee terapiaan ja yrittää selvittää asiaa pikkuhiljaa.
Mutta sitä minä en tehnyt, joten tämä tarina menee nyt kategoriaan "tee niin kuin sanon, älä niin kuin teen." Yritin kyllä opetella näyttämään kielteisiä tunteita ja onnistuin siinä, mutten alkanut missään vaiheessa kehittämään stressinhallintakeinoja tai yrittänyt omaksua omia traumojani osaksi elämäntarinaani. Lopulta olin väsynyt henkisesti. Aivoni eivät enää pystyneet yhdistämään loogista ajattelua ja tunteitani, jolloin voin huonosti. Kun viimeisin trauma tunteineen kaatui lattialle, aloin pelätä, etten ollut olemassa. Lattia oli todella vinossa, ja tunsin itsekin olevani ihan väärin päin tässä maailmassa. Pohjimmiltani tunsin niin paljon tunteita, etten enää tiennyt olinko olemassa tai hereillä - oliko lattia suora, märkä, homeessa, vai kuvittelinko vain kaiken. En muistanut kaikkia niitä kerroksia, jotka olin latonut perustan päälle - ja ne tuntuivat aivan väärältä, sillä minun lattianihan oli aivan ehjä! Epätodellisuuden tunne ei ollut uusi, se oli tullut ja mennyt koko siihenastisen elämäni ajan, mutta minä olin sulkenut vinolta lattialtani silmät liian kauan. Elin koko ajan taistelutilassa, sotatantereella, homelattiani keskellä. Turvallisuudentunteeni oli kadonnut ja yritin alitajuisesti jatkaa asioiden dissosioimista pois - sehän oli niin toimiva keino!
Kun en käsitellyt asioita, muutuin pikkuhiljaa tunnekylmäksi. Väsytin itseni, kun pidin päivisin itseäni kasassa viimeisillä voimillani - minussa taistelivat selviytyjä ja emotionaalisesti riekaleina oleva ihminen. Sama ihminen, kaksi eri puolta. Jos minun piti puhua traumoistani, en koskaan ajatellut niitä omina kokemuksinani vain "jonkun toisen" asioina. Erotin ne kielellisesti ja ajallisesti itsestäni. En halunnut kertoa kenellekään - varsinkaan itselleni - mitä oli tapahtunut. En halunnut tuntea lainkaan, se oli helpompaa. Pakkomörkö huusi korvaani ja pelkäsin menettäväni järkeni. Pelkäsin kaikkea. Se oli romahdukseni, kunnes tajusin, että lattia on pakko repiä auki. Silloin tapasin elämäni parhaan remonttitiimin.
Tästä se lähtee. Uusi alku.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti