Vuonna 2015 aion...
...ottaa tatuoinnin tai kaksi.
...arvostaa itseäni: sallia itselleni lepoa, syön jaksaakseni, en aio pakottaa itseäni lenkille, enkä aio muutenkaan kohdella kehoani kaltoin. Lisäksi en anna kenenkään kohdella itseäni huonosti.
...matkustaa lentokoneella jonnekin.
...mennä risteilylle tai parille.
...nukkua hyvin.
...katsoa Walking Deadin ja Game of Thrones:in alusta alkaen.
...nauraa ja viettää hyviä hetkiä rakkaideni parissa.
...muuttaa halvempaan asuntoon.
...tehdä töitä.
...laittaa rahaa säästöön.
...tanssia sateessa, laulaa suihkussa, itkeä kynttilänvalossa.
...pyytää apua heti jos sitä tarvitsen, enkä vasta sitten kun olen murtumispisteessä.
...stressata kaikesta paljon vähemmän.
...pyrkiä olemaan vähemmän perfektionisti.
...hemmotella itseäni ja ystäviäni parhaani mukaan.
...nauttia elämästä ilman turhia murheita.
...lukea paljon.
...opiskella ahkerasti.
...rakastua ja päästää irti entisistä kusipäistä - lopullisesti.
Hyvää uutta vuotta 2015 ihanaiset ♥
keskiviikko 31. joulukuuta 2014
tiistai 30. joulukuuta 2014
Viimeisintä musiikkirakkausrintamalla
Ne, jotka tuntevat minut hyvin, tietävät miten paaaaaljon kulutan aikaani kuuntelemalla musiikkia ja etsimällä uusia biisejä. Nyt kun olen päässyt nollaamaan opiskelusta rasittuneita aivojani netflixin parissa ja katsomaan tosintona mm. Kolme miestä ja tyttö-sarjaa, törmäsin bändiin, jonka olen ennen niin monesti ohittanut olankohautuksella. Olen siis törmännyt heihin lukemattomat kerrat esimerkiksi Tumblrin ihmeellisessä maailmassa, mutta New Girlin kakkostuottiksen päätösjaksossa ne sitten viimein löivät läpi. Kun googlettelin sitten tuon jakson viimeistä biisiä, törmäsin järkytyksekseni monesti aliarvioimaani bändiin The Vaccines!
Brittibändi soittaa siis Indie rockia, joka genrenä kolahtaa minuun täysillä. Olen ihan banaaneina muutenkin kaikesta Indie-musiikista, joten tämä on ihan loistavaa tavaraa ja vastaa genreään loistavasti! Bändiä kuunnellessä toinen käsi ikäänkuin hapuilee sitä kaljapulloa ja toinen nahkasohvaa. Miksiköhän? Bändin biisit eivät ole sitä radiossa pyörivää hittikaavan mukaista mainstreamia, vaan biiseihin on oikeasti panostettu. Samalla lyriikat ovat perinteistä teinipoppia, joten samalla kun ne ovat tyhmät ja tarkoituksettomat, ne tarkoittavat kaikkea ja ovat äärettömän syvälliset.
Kyseiseltä bändiltä tuossa Kolme miestä ja tyttö- jaksossa soi I Always Knew, joka on siis ääärettömän loistava biisi!
Kun vähän rupesin kaivelemaan tuota Spotifytä, niin ihastuin myös biiseihin Post Break-up Sex, Wetsuit ja All in White. Wreckin' bar (Ra ra ra) päätyi samantien jo juoksubiisilistalle. Lisäksi Lack of Understanding sai minut pauloihinsa.
Mutta puretaanpas kolme suosikkiani osiin, ja kerron miksi juuri ne!
I Always Knew
Että sitten ra-kas-tan tuota biittiä! Sydämeni alkaa hakata samaa tahtia ja varsinkin televisiosarjan kontekstiin biisi sopi kuin valettu! Saatoin liikuttua ja vuodattaa muutaman kymmentä kyyneltä.
Kolme miestä ja tytön kakkostuottiksen lopussahan Nick ja Jess pitkällisen seksuaalisen latauksen ja säätämisen jälkeen päättävät yrittää ja antaa suhteelleen mahdollisuuden epäilyistään huolimatta. Nick syleilee Jessiä intohimoisesti ja he ajavat auringonlaskuun - niin sanotusti. Biisin sanoma: tiesin, että se sinä olit aina Se oikea, ei voisi yhtään paremmin sopia tuohon. Kliseisestä sanomasta huolimatta biisi ei ole korni, se pysyttelee nuorekkaan biittinsä ja melodiansa avulla erittäin tarttuvana. Näen itseni laulamassa tätä seuraavalle sydämeni valitulle.
Down, down in my bones
Somewhere I'd never have known
Right at the back of my head
It hit me like a beam of light
Hit me like a hook of the right
And I could have fell to the floor
'Cause you talk to me and it comes off the wall
You talk to me and it goes over my head
So let's go to bed before you say something real
Let's go to bed before you say how you feel
'Cause it's you
Oh, it's always you
Oh, I always knew
Oh, it's you
Post Break-up Sex
Tässä biisissä viehättää tuo tuollainen hyväntuulinen sävy, jonka taakse kätkeytyy niin paljon muutakin. Tykkään tuosta katkeransuloisesta syyttävästä sävystä; Saiko eron jälkeinen irtosuhde unohtamaan exän? Tuliko parempi olo? Ei? Mitä odotit? Sitä minäkin. Biisi on todella simppeli ja aika lailla yksinkertainen. Rallatus. Justinin ääni sopii biisiin ehdottoman hyvin ja nuo kertsin venytykset ovat ihan mielettömän tarttuvat:
Post break-up se-----x
That helps you forget your e-----x
What did you expe-----ct from post break-up se---x?
Tämä biisi on rallatusmaisuudestaan huolimatta soittolistani uusi hitti.
Lack of understanding
Sain tästä biisistä ihan samantien kylmänväreet ja ihon kananlihalle. Biisi kertoo laulajan isäsuhteesta, joka ei ole kauhean hyvä. Isä ei ole hyväksynyt täysin Justinin valintoja, eikä kommunikointi heidän välillään ole oikein toiminut. Tarina ja tunne välittyy biisistä mielettömän hyvin. Muutenkin pidän biisin melodiasta ja liikkuvuudesta, siitä miten se menee ihon alle ja vaikuttaa. Rakkautta ensi kuulemalta tämäkin!
Would I make it right?
Would it make you less uptight?
What would it achieve?
What should I put up my sleeve?
What did you think would come out of it all?
That we'd quit pretending we doubted it all?
Oh you don't make me nervous, hell nobody does these days
I've got too much time on my hands
But you don't understand
Or you won't understand
Are you ready, are you ready, are you ready for this?
Should I shake your hand or should I give you a kiss?
Is this everything you always hoped it would be?
We'll see...
+ Wetsuit
Biisi siitä, miten nuoruus kuluu liian nopeasti. Ensin tehdään elämässä kaikkea tyhmää, pidetään märkäpukua, kasvatetaan hiukset pitkiksi vain koska voidaan ja pidetään t-paitoja joka ikinen päivä, tehdään asioita paineenalaisina ja nukutaan liian vähän. Sen lisäksi biisistä löytyy piikki: nuoria ei tulisi arvostella laiskoiksi ja vätyksiksi, sillä he/me/ne ovat vielä kokemattomia. Nuoruus on arvokasta, siitä tulisi saada nauttia.
If at some point we all succumb
For goodness sake let us be young
Because time gets harder to outrun
And I'm nobody, I'm not done
With a cool cool breeze and dirty knees
I rest on childhood memories
We all got old at breakneck speed
Slow it down, go easy on me
Go easy on me
Put a wetsuit on, come on, come on
Grow your hair out long, come on, come
Put a t-shirt on
Do me wrong, do me wrong, do me wrong
Miten olenkaan voinut heidät ohittaa aiemmin olankohautuksella? Tyhmä minä. Mutta hei, parempi myöhään kuin ei milloinkaan ;) onhan minulla vielä aikaa kuluttaa heidätkin loppuun!
Kiinnostaisiko saada muitakin bändivinkkauksia?
Brittibändi soittaa siis Indie rockia, joka genrenä kolahtaa minuun täysillä. Olen ihan banaaneina muutenkin kaikesta Indie-musiikista, joten tämä on ihan loistavaa tavaraa ja vastaa genreään loistavasti! Bändiä kuunnellessä toinen käsi ikäänkuin hapuilee sitä kaljapulloa ja toinen nahkasohvaa. Miksiköhän? Bändin biisit eivät ole sitä radiossa pyörivää hittikaavan mukaista mainstreamia, vaan biiseihin on oikeasti panostettu. Samalla lyriikat ovat perinteistä teinipoppia, joten samalla kun ne ovat tyhmät ja tarkoituksettomat, ne tarkoittavat kaikkea ja ovat äärettömän syvälliset.
Kyseiseltä bändiltä tuossa Kolme miestä ja tyttö- jaksossa soi I Always Knew, joka on siis ääärettömän loistava biisi!
Kun vähän rupesin kaivelemaan tuota Spotifytä, niin ihastuin myös biiseihin Post Break-up Sex, Wetsuit ja All in White. Wreckin' bar (Ra ra ra) päätyi samantien jo juoksubiisilistalle. Lisäksi Lack of Understanding sai minut pauloihinsa.
Mutta puretaanpas kolme suosikkiani osiin, ja kerron miksi juuri ne!
I Always Knew
Että sitten ra-kas-tan tuota biittiä! Sydämeni alkaa hakata samaa tahtia ja varsinkin televisiosarjan kontekstiin biisi sopi kuin valettu! Saatoin liikuttua ja vuodattaa muutaman kymmentä kyyneltä.
Kolme miestä ja tytön kakkostuottiksen lopussahan Nick ja Jess pitkällisen seksuaalisen latauksen ja säätämisen jälkeen päättävät yrittää ja antaa suhteelleen mahdollisuuden epäilyistään huolimatta. Nick syleilee Jessiä intohimoisesti ja he ajavat auringonlaskuun - niin sanotusti. Biisin sanoma: tiesin, että se sinä olit aina Se oikea, ei voisi yhtään paremmin sopia tuohon. Kliseisestä sanomasta huolimatta biisi ei ole korni, se pysyttelee nuorekkaan biittinsä ja melodiansa avulla erittäin tarttuvana. Näen itseni laulamassa tätä seuraavalle sydämeni valitulle.
Down, down in my bones
Somewhere I'd never have known
Right at the back of my head
It hit me like a beam of light
Hit me like a hook of the right
And I could have fell to the floor
'Cause you talk to me and it comes off the wall
You talk to me and it goes over my head
So let's go to bed before you say something real
Let's go to bed before you say how you feel
'Cause it's you
Oh, it's always you
Oh, I always knew
Oh, it's you
Post Break-up Sex
Tässä biisissä viehättää tuo tuollainen hyväntuulinen sävy, jonka taakse kätkeytyy niin paljon muutakin. Tykkään tuosta katkeransuloisesta syyttävästä sävystä; Saiko eron jälkeinen irtosuhde unohtamaan exän? Tuliko parempi olo? Ei? Mitä odotit? Sitä minäkin. Biisi on todella simppeli ja aika lailla yksinkertainen. Rallatus. Justinin ääni sopii biisiin ehdottoman hyvin ja nuo kertsin venytykset ovat ihan mielettömän tarttuvat:
Post break-up se-----x
That helps you forget your e-----x
What did you expe-----ct from post break-up se---x?
Tämä biisi on rallatusmaisuudestaan huolimatta soittolistani uusi hitti.
Lack of understanding
Sain tästä biisistä ihan samantien kylmänväreet ja ihon kananlihalle. Biisi kertoo laulajan isäsuhteesta, joka ei ole kauhean hyvä. Isä ei ole hyväksynyt täysin Justinin valintoja, eikä kommunikointi heidän välillään ole oikein toiminut. Tarina ja tunne välittyy biisistä mielettömän hyvin. Muutenkin pidän biisin melodiasta ja liikkuvuudesta, siitä miten se menee ihon alle ja vaikuttaa. Rakkautta ensi kuulemalta tämäkin!
Would I make it right?
Would it make you less uptight?
What would it achieve?
What should I put up my sleeve?
What did you think would come out of it all?
That we'd quit pretending we doubted it all?
Oh you don't make me nervous, hell nobody does these days
I've got too much time on my hands
But you don't understand
Or you won't understand
Are you ready, are you ready, are you ready for this?
Should I shake your hand or should I give you a kiss?
Is this everything you always hoped it would be?
We'll see...
+ Wetsuit
Biisi siitä, miten nuoruus kuluu liian nopeasti. Ensin tehdään elämässä kaikkea tyhmää, pidetään märkäpukua, kasvatetaan hiukset pitkiksi vain koska voidaan ja pidetään t-paitoja joka ikinen päivä, tehdään asioita paineenalaisina ja nukutaan liian vähän. Sen lisäksi biisistä löytyy piikki: nuoria ei tulisi arvostella laiskoiksi ja vätyksiksi, sillä he/me/ne ovat vielä kokemattomia. Nuoruus on arvokasta, siitä tulisi saada nauttia.
If at some point we all succumb
For goodness sake let us be young
Because time gets harder to outrun
And I'm nobody, I'm not done
With a cool cool breeze and dirty knees
I rest on childhood memories
We all got old at breakneck speed
Slow it down, go easy on me
Go easy on me
Put a wetsuit on, come on, come on
Grow your hair out long, come on, come
Put a t-shirt on
Do me wrong, do me wrong, do me wrong
Miten olenkaan voinut heidät ohittaa aiemmin olankohautuksella? Tyhmä minä. Mutta hei, parempi myöhään kuin ei milloinkaan ;) onhan minulla vielä aikaa kuluttaa heidätkin loppuun!
Kiinnostaisiko saada muitakin bändivinkkauksia?
lauantai 27. joulukuuta 2014
Miksi oi miksi?
¨
¨
Miksi toisten kohdalla 'shit happens' niin hitosti useammin?
Miksi lunta ei voi olla ympäri vuoden?Miksi lumi ei voi olla lämmintä?
Miksi rakkaus sattuu?
Miksi en osaa lentää?
Miksi netflixiä ja kotiin linnoittautumista pidettään säälittävänä?
Miksi olen huonompi ihminen sen takia, ettei minulla ole uudeksi vuodeksi vieläkään suunnitelmia?
Miksi sydän ei ikinä opi?
Miksi itkeminen saa kasvot punaisiksi ja turvonneiksi?
Miksi yksin asuminen on niin helvetin raskasta?
Miksi naapurin jumputusmusiikki on raivostuttavaa, mutta itse voin jumputella omaa musiikkiani huoletta neljältä aamuyöllä?
Miksi lupaukset on niin helppo rikkoa?
Miksi Taistelutoverit ei tunnu samalta yksin katsottuna?
Miksi jääkaappi ei voi täyttyä itsestään?
Miksi pesukoneessa on nukkasihti?
Miksei nukkasihtini voi aueta itsestään?
Miksi tv-sarjoissa ihmiset on aina kauniita itkiessään ja minä näytän elävänä uppopaistetulta majavalta?
Miksi ihminen ei voi olla aina onnellinen?
Miksi nainen ei koskaan rakastu siihen ihanaan ja mukavaan jätkään, vaan siihen ärsyttävään kusipäähän?
Miksi on olemassa ahdasmielisiä juntteja - mikä heidän positionsa on tässä maailmankaikkeudessa?
Miksi olet yksin aina silloin, kun sitä vähiten kaipaisit?
Miksi paras ystävä on niin paras: löytää aina oikeat sanat ja onnistuu olemaan tukena satojenkin kilometrien päästä?
Miksi kaikki ihmissuhteet eivät kestä?
Miksi rakkaus ei ole sellaista kuin tv-sarjoissa?
Mikä minussa on vikana?
Miksi elämässäni ei ole nappia, jolla voisin kelata huonojen aikojen yli?
Miksi ruoka on niin kallista?
Miksi tee on aina liian kuumaa tai liian kylmää?
Miksi pitää olla akkuja jotka eivät toimi?
Miksi pitää olla ihmissuhteita jotka eivät toimi?
Miksi pitää olla miehiä, keiden sydän, moraali ja aivot eivät toimi?
Miksi aikuisten elämä on kauhean vaikeaa?
Miksi ei voi olla kaljaa?
Miksi sitä ei voi olla nyt? Tai nyt. Tai nyt.
Miksi on huonoja biisejä?
Miksi on huonoja leffoja, mikä niiden positio on tässä maailmankaikkeudessa?
Miksi bensa, uusi nahka, uudet kirjat ja vastaleikattu nurmikko tuoksuvat niin hyviltä, mutta silti niitä ei saa hajuvetenä?
Miksi ihminen on uneton?
torstai 25. joulukuuta 2014
Näin sydämeeni joulun teen...
9.00 Herään herätykseen. Älkää kysykö miksi minulla on jouluaattona herätys, joten minun ei tarvitse vastata, että pidän kiinni arkirytmistä loman alun pienen unirytmin ympärikääntämisen jälkeen (kyllä, kolmelta yöllä on ihan hyvä syödä jätskiä katsellen netflixiä).
9.10 Menen joulupuurolle. Päälle runsaasti kanelisokeria ja kylkeen iiiiiiiiiso kuppi (0.75l) kahvia!
9.30 Ihastelen isoveljen kanssa ikkunasta lumisadetta. Maistelen ensimmäisen joulukonvehdin ja vihreän kuulan (jouluaaton ensimmäisen, älkää luulko ettenkö olisi mussuttanut joulusuklaata jo marraskuusta.)
10.35 Laitan lahjat kuusen alle. Se on taitolaji, koska kuusemme on tuuhea alaoksia myöten, ja lahjasäkkimme ovat sangen pulleita tänä(kin) vuonna. Mikä taantuma? Ei, ei ainakaan meillä. Isälleni olen ostanut Viivin ja Wagnerin juhlakirjan (jolle isäni nauroi onnessaan jo heti paketin avattuaan) sekä Gordon Ramseyn Pubiruokaa-keittokirjan. Äidilleni ostin Kalevalan Perniön sormuksen, jota hän on kuolannut varmaan viimeiset kuusi vuotta. Veljeni sai tummansinisen neuleen, kuumavesipullon (ja siihen kudoin vihreäkirjavan suojan tuplahelmineuleena) ja ison kasan suklaata.
10.40 Huomaamme kuusen olevan ihan vinossa ja nauramme.
10.45 Sauna laitetaan lämpenemään. Istun koneelle hetkeksi ja sallin itseni katsoa yhden kesken jääneen jakson Kolme miestä ja tyttö:ä netflixistä.
11.00 Katan äidin kanssa joulupöydän (minä päätän mitä laitetaan, äiti etsii). Silitämme pellavaliinan, otamme äidin parhaan ja harvoin käytetyn Villeroy & Boch:in French Garden- juhla-astiaston esiin ja kiillotamme pöytähopeat, sekä lautasliinarenkaat. Pöytään päätyvät myös kristallilasit ja Iittalan Essence-viinilasit. Laitan lisäksi muutaman Iitalan kivituikun pöydälle ja kiillotan hopeiset pöydänjalat. Edes kerran vuodessa on kiva laittaa pöytä oikein koreaksi ja nauttia. Yleensä meillä on jouluna myös pellavaiset lautasliinat, mutta tänä jouluna emme jaksa vaivautua silittämään niitäkin (plus niistähän tulee kauheasti pyykkiä... krhm=laiskuus iski loppumetreillä).
11.35 Lumiukko ja glögiä rusinoiden sekä mantelilastujen kera. Lumiukon jälkeen joulurauhanjulistus, ja pieni hetki koti-ikävää. Katselen ikkunasta lumisadetta. Joulufiilis on parempi kuin moneen vuoteen. Olonikin on rennompi ja parempi kuin pitkään, pitkään aikaan.
12.15 Isä ja veli ovat käyneet saunassa. ja nyt on minun ja äidin vuoro. Viihdymme saunassa aika tovin, koska iskä on ostanut vihdan, jossa on hitunen eukalyptusta. Laitan hiusnaamionkin päähän, sammutan valot ja katson vaan puukiukaan loimua lasisen luukun lävitse. Ihanaa.
13.00 Alan laittautua. Meikkaan ja kiharran hiukset samalla fiilistellen Michael Bublén joululevyn tahtiin.
14.30 Käymme joulupöytään. Alkuruoaksi tarjolle on laitettu kylmäsavulohta, graavilohta ja -siikaa, mätiä, erilaisia kaupan sillejä (mauste-, tomaatti- ja sinappisilliä) ja äidin tekemää smetanasilliä. Lisäksi on keitettyjä perunoita, valkoviiniä ja alkusnapsit.
15.15 Alkuruoka on saatu siivottua ja pääruoka tuotua pöytään. Aloitamme varsinaisen jouluaterian, johon kuuluu tietenkin kinkkua, savukalkkunaa, sinapit ja itsetehty punaherukkahyytelö. Lisäksi pöydästä löytyy äidin tekemät rosolli ja laatikot: lanttu-, bataatti-, porkkana- ja suosikkini imelletty perunalaatikko. Muut juovat punaviiniä, minä pysyn edelleen vissylinjalla.
16.00 Siivoamme jouluaterian jäljet pois ja tiskaamme tiskit. Sitten laitamme toisen joululevyn soimaan ja käymme istumaan olohuoneeseen. Nauramme vinoa kuusta. Juttelemme hetken, ja sitten isä ja veli jakavat lahjat. Nauramme ja vitsailemme ja jokainen tarkistaa lahjasaldonsa, josta saamme taas naurun aihetta. Isä voittaa tänäkin vuonna (mutta se nyt vaan johtuu siitä, että iskä on tuotantopäällikkö, joka saa joka vuosi asiakkailtaam joululahjat). Avaamme ensimmäiset paketit. Paketistani paljastuu lahjakortti H&M:lle.
16.15 Juomme kahvit ja nautimme palat äidin tekemää suklaakakkua. Nauramme jälleen vinoa kuusta. Muut ottavat lisäksi kahvin kanssa pienet avecit leikattua konjakkia.
16.35 - 18.15 Taas lahjojen pariin! Meillä toimitaan niin, että jokainen avaa vuorollaan lahjan ja muut katsovat sivusta ja lahjan antaja saattaa sanoa jotain lahjastaan. Kierämme ringissä niin kauan, kun jokainen on avannut kaikki pakettinsa. Jos jollain on vähemmän lahjoja kuin muilla, hän saa odottaa. Meillä on aina ollut vähän tälläinen epävirallinen "se, kuka on vikana avannut lahjansa on voittaja"-peli meneillään. Pitkitämme siis lahjojen avausta mahdollisimman kauan!
Ei siis ole mitään erikoisuus kuulla olohuoneestamme jouluaattona "Iskän vuoro. Avaa nyt se! Ei mulla on viis, sulla kuus. EN AVAA, sun vuoro. Avaan sun jälkeen. Mun vuoro oli äsken. Ei mulla oo kiire, avaan loput sit vaikka tapanina." Isä voittaa joka vuosi (koska sillä on eniten lahjoja....) PAITSI tänä vuonna minä olin voittaja (sekin johtui siitä, että viimeisen lahjani sisältä paljastui kaksi erillistä lahjaa kääreissään!)
18.35 Laitan äidin uuteen puhelimeen näyttösuojan kiinni. Kiusaan hetken äitiä, joka on tapellut vanhan samsunginsa kanssa ikuisuuden suostumatta ostamaan uutta puhelinta ja nytkin valittaa, miten vaikeaa uuden puhelimen kanssa tulee olemaan. Äiti ja isä jäävät sohvalle, ja minä ja veljeni siirrymme omiin huoneisiimme.
18.45 Avaan blogin ja kirjoitan tämän blogitekstin alun. Kuuntelen uusilla Scullcandyilläni Emeli Sandéta ja vuodatan pari joulumielen liikuttamaa kyyneltä. Mietin kulunutta vuotta, ja miten asiat ovat muuttuneet ja tunnen oloni surulliseksi.
19.30 Piristän itseäni katsomalla "pari" jaksoa Kolme miestä ja tyttö:ä. Nauran.
20.10 Iltapalaa, eli juustoja. Meillä on sini- ja valkohomejuustoa, cheddaria, savujuustoa ja vahvoja edam ja emmentaljuustoja. Lisäksi lemppariani eli entistä "pikkusiskoa" - valkosipulituorejuustoa. Niiden kanssa juustokeksejä, piparkakkuja, hapankorppuja, glögiä, viiniä...
20.20 Palaan Kolme miestä ja tyttö:n pariin ison suklaavuoren kanssa. Tietenkin uusilla scullcandyillä varusteltuina! Teen samalla soittolistaa spotify:ihin ja odotan erästä whatsappiin...
22.00-22.50 Yhtäkkiä todellisuus joulun ulkopuolella alkaa kolkutella minua, joten lähetän isäni siskolle sähköpostia mummistani, joka makaa pallolaajennuksen jälkeisessä hoidossa teholla. Olen huolissani ja utelen, koska voisin mennä katsomaan mummia. Juttelen hetken ystävän kanssa facebookissa ja palaan perheeni pariin.
23.00- Lisää joululauluja, yhdessäoloa. Glögiä, irish coffeet. Juttelemme, nauramme, katsomme digiboxilta vanhoja konserttitaltiointeja ja olemme joulufiiliksissä. Jokainen menee nukkumaan yksi kerrallaan, kun jouluaatto vaihtuu jouluyöhön, mahassaan jouluherkut ja mielessään jouluriemu.
Oikein ihanaa, onnellista, rauhallista, piparirikasta, suklaasyöppöistä, pehmeää, söpöä ja muutenkin tosi ihanaa joulunaikaa ♥
xoxo
torstai 18. joulukuuta 2014
Mä olen laumaeläin
Rakastan lentokenttiä. Niiden hajuveden tuoksua, iloisina rullaavia matkalaukkuja, hymyileviä ihmisiä.
Sitä rentoa tunnelmaa, kun tiedetään että kohta päästään kauaksi kaikesta.
Tai niitä ihmisiä, jotka odottavat läheisiään lennoilta porttien ulkopuolella jännityksestä täristen.
Itse kuuluin jälkimmäisiin tänään. Odotin jalat tutisten ja kädet väpisten jouluni kohokohtaa, parasta etukäteisjoululahjaa saapuvaksi Skotlannista - omaa ihanaa isoveljeäni. Sieltähän hän tulikin. Silmälasit sympaattisesti vinksallaan, hiukset liian pitkiksi kasvaneina ja vaatteet pari kokoa liian suurina roikkuvina. Hassu historiaa opiskeleva ruipelohan se siinä ♥
Jälleennäkemisen riemu neljän ja puolen kuukauden jälkeen yllättää aina. Miten se saakin kyyneleet silmiin, kun saat kietoa kädet veljesi kaulaan ja mumista tervehdyksesi toisen kaulahuiviin? Miten lohduttavalta tuntuu saada halata toista oikeasti monen skypehalauksen jälkeen. Heti sen päälle on pakko ottaa se sellainen sisarellinen kiusoittelu käyttöön, jottei tunnelma mene kiusalliseksi.
"Sun hiukset näyttää helvetin tyhmiltä. Hiton lipputanko, oon menny taas kasvamaan? Söisit jotain, sä oot taas laihtunu!"
"Kiitti. Susta on tullut ihan kirjallisuusnörtin näköinen, oot vissiin karannu jostain ku hymyilet tollee."
Huomenna vien tuon veljenrepaleen elokuviin katsomaan Hobittia ja viikonloppuna suunnataan vikoille jouluostoksille. Ensi viikolla kuusen haku ja joulusiivous. Nyt voi joulu tulla, se sellainen yhdessäolon ja elämästä nauttimisen joulu. Lahjoista viis, mulla on mun perhe - lahjoista tärkein, parhain, ihanin - kasassa ♥
Sitä rentoa tunnelmaa, kun tiedetään että kohta päästään kauaksi kaikesta.
Tai niitä ihmisiä, jotka odottavat läheisiään lennoilta porttien ulkopuolella jännityksestä täristen.
Itse kuuluin jälkimmäisiin tänään. Odotin jalat tutisten ja kädet väpisten jouluni kohokohtaa, parasta etukäteisjoululahjaa saapuvaksi Skotlannista - omaa ihanaa isoveljeäni. Sieltähän hän tulikin. Silmälasit sympaattisesti vinksallaan, hiukset liian pitkiksi kasvaneina ja vaatteet pari kokoa liian suurina roikkuvina. Hassu historiaa opiskeleva ruipelohan se siinä ♥
Jälleennäkemisen riemu neljän ja puolen kuukauden jälkeen yllättää aina. Miten se saakin kyyneleet silmiin, kun saat kietoa kädet veljesi kaulaan ja mumista tervehdyksesi toisen kaulahuiviin? Miten lohduttavalta tuntuu saada halata toista oikeasti monen skypehalauksen jälkeen. Heti sen päälle on pakko ottaa se sellainen sisarellinen kiusoittelu käyttöön, jottei tunnelma mene kiusalliseksi.
"Sun hiukset näyttää helvetin tyhmiltä. Hiton lipputanko, oon menny taas kasvamaan? Söisit jotain, sä oot taas laihtunu!"
"Kiitti. Susta on tullut ihan kirjallisuusnörtin näköinen, oot vissiin karannu jostain ku hymyilet tollee."
Huomenna vien tuon veljenrepaleen elokuviin katsomaan Hobittia ja viikonloppuna suunnataan vikoille jouluostoksille. Ensi viikolla kuusen haku ja joulusiivous. Nyt voi joulu tulla, se sellainen yhdessäolon ja elämästä nauttimisen joulu. Lahjoista viis, mulla on mun perhe - lahjoista tärkein, parhain, ihanin - kasassa ♥
maanantai 15. joulukuuta 2014
Kupla, joka ei päästä lävitseen.
Päiväkirjasta 26.3.2013
Vain pieni sydän näkee
nämä rikki revityt seinät.
Näkee jokaisen yön.
Kyyneleiden kastelemat tyynyliinat.
Hitaat sekunnit.
Yksinäiset sekunnit.
Kupla,
joka ei päästä lävitseen.
Ulkopuolinen,
sellainen
Minä olen.
Olipa kerran aika, jolloin kirjoitin hulluna runoja. Kynä savusi yöt ja päivät, ja runokirjat täyttyivät toinen toistaan synkemmistä pahan olon purkamisista. Sitten tuli aika, jolloin kaikki alkoivat kirjoittaa runoja, ja oma kirjoitushimoni katosi sen siliän tien. Nyt tuntuu siltä, että menneisyys voisi olla tänään, se voisi olla joka päivä. Tulevaisuus voisi olla tänään, se alkaa joka päivä uudestaan. Sen takia pidänkin tulevaisuudesta... Tänään voisi olla vaikka mitä. Sen sijaan makaan sängyssä täänKIN netflixin, teekupin ja puurolautasen kanssa (tosin muutaman tunnin kuluttua teen sitä Emilian ja haalariprokkiksen kanssa). Loma on nyt. Tulevaisuuden ehtii aloittaa huomennakin, sitä mieltä olen tänään.
Jos yhtään kiinnostaa lukea runoja tai olet muuten vain kiinnostunut millaista runoblogia saan aikaiseksi, klikkaa itsesi TÄNNE! Innostuin ilmeisesti uudelleen runoista (olisikohan ollut lyriikan analyysin ansioita - kenties?), mutta haluan pitää runoblogin ainakin toistaiseksi erillään tästä täysin genrettömästä löpinästä. Eli pistäppä TÄMÄ kirjanmerkkeihisi!
sunnuntai 14. joulukuuta 2014
Punainen (tee)hetki
Muutama viikko sitten, toukkahyökkäyksen vastapainona, ja ruoan poisheittämisen aiheuttaman tuskan jälkeen päätin ottaa hengähdyshetken. Soijajugurttia, luomuhunajamysliä ja itsepoimittuja puolukoita. Lisäksi marjateetä raikkaimmasta perintöteepannusta.
Hetken kruunasi tietenkin aurnko, tuo harvinainen valoilmiö ihanan Turkuni taivaalla. Ja ehkä vähän yksiöni seinilläkin. Hetki oli vain niin kaunis, että tajusin miten kaunista elämä voi toisinaan olla ja miten pienistä asioista voi tulla onnelliseksi.
Teestä, aurngosta ja ruoasta. Mansikan ja suklaan tuoksuisesta kynttilästä. Hienoista kuvista, joita sain kamerallani. Mihin olin oikein sisäisen valokuvaajani kadottanut?
Nyt olen viimein saanut palata samaan hetkeen ja tunnelmaan. Opiskelut ovat tältä vuodelta ohi, ja päiväni ovat täyttyneet itsetehdystä pitsasta ja jäätelöstä, nyt myös netflixistä ja nukkumisesta. Miten ihanaa ja rentoa on istua koko aamu yöpaita päällä ja kuunnella kiirettömänä Mumford & sons:ia samalla maistellen kahvia hiljaisuuden vallitessa. Olen ensimmäisetä kertaa koko vuonna ollut ihan vaan paikallani, levännyt ja kuunnellut kehoani. Tehnyt mitä se haluaa. Olo on mieletön ja voimat eivät ole vielä läheskään palautuneet, on nämä kolme lomapäivää tuntuneet kultaakin arvokkaammaalta. Ihanaa ajatella, että vielä kolmisenkymmentä samanlaista jäljellä!
Elämä on oikeasti aika ihanaa, kun sen oikein oivaltaa.
Nyt olen viimein saanut palata samaan hetkeen ja tunnelmaan. Opiskelut ovat tältä vuodelta ohi, ja päiväni ovat täyttyneet itsetehdystä pitsasta ja jäätelöstä, nyt myös netflixistä ja nukkumisesta. Miten ihanaa ja rentoa on istua koko aamu yöpaita päällä ja kuunnella kiirettömänä Mumford & sons:ia samalla maistellen kahvia hiljaisuuden vallitessa. Olen ensimmäisetä kertaa koko vuonna ollut ihan vaan paikallani, levännyt ja kuunnellut kehoani. Tehnyt mitä se haluaa. Olo on mieletön ja voimat eivät ole vielä läheskään palautuneet, on nämä kolme lomapäivää tuntuneet kultaakin arvokkaammaalta. Ihanaa ajatella, että vielä kolmisenkymmentä samanlaista jäljellä!
Elämä on oikeasti aika ihanaa, kun sen oikein oivaltaa.
perjantai 12. joulukuuta 2014
Vain kuolleet ei muutu...
...mutta nekin maatuu!
Jos epäilee vähääkään mielialahäiriöni olemassaoloa, riittää kun vilkaisee (vanhaa) blogiani ja etsii sieltä jokaisen "kaikki menee just nyt niin hyvin, ja tunnen olevani enemmän itseni kuin pitkään aikaan." tai "Oon onnellisempi kuin koskaan" postauksen.
Sitten siirtyy parisen viikkoa eteenpäin niin johan siellä jo lukeekin "Kaikki menee päin persettä", "oon niin syvällä", "elämä on paskaa."
En ole koskaan tarvinnut salkkareita tuomaan elämääni draamaa, kehitän sitä itse jo tarpeeksi. HOHOHOO.
Okei, nyt kun taas vaihteeksi ja elämäni piristykseksi elelen jossain eksyksissä kyynisen ilottomuuden ja totaalisen uupumuksen välimaastossa, ajattelin piristää itseäni ottamalla pienen katsauksen menneeseen vuoteen. Tavallinen Tarja saisi tässä ajassa pikku-Tarjan tehtyä, pullautettua ulos ja ehtisi hetken sen kanssa leikkimään. Vuoteeni ei tosin tänävuonna ole kuulunut vauvaleikkejä (vanhempien ja omaksikin onnekseni), mutta olen silti 12. kuukaudessa tullut äärettömän pitkälle. Välillä tuntuu, että se vauva olisi kehtyksenä helpompi nähdä, joten toisinaan jokainen meistä tarvitsee muistutuksen omista muutoksistaan.
Tämä vuosi on ollut kieltämättä suurien muutosten vuosi, ulkoisesti kuin sisäisestikin. Suuri ulkoinen muutokseni on ollut heijastelua oman itsensä etsimisen ja henkisen kasvun puolella. Olen muuttunut huomaamattani hiukan itsevarmemmaksi ja aikuisemmaksi, ehkä jopa karvan verran ulospäinsuuntautuneemmaksi - vaikka professoreilta tuleekin vielä noottia liian vähäisestä osallistumisesta tuntikeskusteluun (terveisin, ei yhtään katkera). Kunhan siis perfektionismista ja epäonnistumisen pelosta päästään vielä vähän eroon, helpottuisi elämäni huomattavasti. Tai ehkä minun pitää vain opetella olla välittämättä asioista niin paljon.
ASIAAN! Joidenkin kuvien kohdalla en todellakaan enää tunnista itseäni. Muistan asioita, joita olen kuvien ottamishetkellä käynyt läpi, mutta en yhtään osaa saimaistua niihin.
VUOSI ja 1 KUUKAUTTTA: Marraskuu 2013
Lähdetään vähän aikaisemmasta liikkeelle. Ei nyt kovinkaan erilainen kuva tulevien kannalta, mutta silmät ovat ilottomat ja ahdistuneet. Kertovat ehdottomasti siitä, minkälaista tunnetilaa kävin läpi. Kasvot kapeat, vaikka näin itseni ainakin satakiloisena. Huonosti menneet syksyn kirjoitukset otin täysin itseeni. Tulevaisuus näyttäytyi harmaana ja toivottamana.
Yritin olla jotain, mitä en ollut. En tuntenut oloani mukavaksi kengissäni, jokin oli jatkuvasti pielessä.
VUOSI SITTEN: Joulukuu 2013
Näennäisen onnellinen jouluihminenhän se siinä (hymy ei kyllä ylety lähellekään silmiä)! Muistan, että laihdutin jouluksi tosi rajusti niin, että mahduin hyvin koon 36 housuihin, ja se näkyy silmissä. Tämä oli sitä "mulla menee niin hiton hyvin BYHYHYHYHYY" - vaihetta, josta en puhunut kellekään. Muistan, että minua pidettiin syömishäiriön selättäneenä, mutta juuri tämä vaihe oli se, jolloin olin siitä kaukana. Tulevaisuus pelotti, en halunnut keväät kirjoituksien saapuvan koskaan tahi sitten lakkiaisten tai minkäään muunkaan. Halusin vain selvitä jokaisesta ahdistuksentäyteisestä aamusta.
Vaalensin hiukseni (VIRHE).
YKSITOISTA KUUKAUTTA SITTEN: Tammikuu 2014
Olenpas kylmän, ylimielisen ja vihaisen näköinen. Hankala säteillä ulospäin, kun ahdistaa niin maan perkeleesti. Aloitin syömisen, mutta muutuin ulkoa ja sisältä kylmäksi. Ahdistus oli ainoa tunnetilani. Tulevat kirjoitukset saivat minut hulluuden partaalle. Pelkäsin, etten valmistuisi ikinä. Tunsin edelleen oloni vieraaksi kehossani.
KYMMENEN KUUKAUTTA SITTEN: Helmikuu 2014
Tämän vuoden teema on ilmeisesti ollut kylmyys. Edelleen kirjoitusahdistusta ja sen kanssa paljon muitakin ahdistuksia. Penkkarit, abiristeily ja kaikki muut vievät voimat. Kirjoituksiin lukeminen kyllästytti ja välivuosi houkutti.
YHDEKSÄN KUUKAUTTA SITTEN: Maaliskuu 2014
Kovasti kokeilin hymyillä uuden ja parantuvan kroppani kanssa. En kylläkään sanoisi olevan maailman uskottavin hymy. Kirjoitusten alla tunsin oloni ahdistuneeksi, mutta söin ja aloin pikkuhiljaa parantua, vaikka kroppa turposi pullataikinan lailla. Edelleen olin suhteellisen varma välivuodesta, mutta pikkuhiljaa aloin pohtia josko minusta olisi yrittämään yliopistoon sitten kuitenkin...
KAHDEKSAN KUUKAUTTA SITTEN: Huhtikuu 2014
Tervehtymisen läpilyönti ja se näkyy! Kirjoitukset olivat ohi, olin töissä löytötavaratalossa, söin ja liikunta oli lähinnä pilatesta. Nautin kehostani, vaikken ollutkaan kauhean itsevarma. Jännitin Kotimaisen kirjallisuuden pääsykokeita ja kirjoitustuloksia. Katselin päivittäin Turusta asuntoja ja haaveilin omasta kodista. Päätin uudistaa itseni ja tilasin uudet lasit.
SEITSEMÄN (!!!) KUUKAUTTA SITTEN: Toukokuu 2014
Töitä, syntymäpäivät, pääsykokeet ja ylioppilaaksi pääseminen SEKÄ uuden ylioppilaan puhe JA kesätyö Myllysaaren museossa matkailuneuvojana varmistui. Tunnollisena omalle tyylilleni stressailin kaikkea vähäisen, ja syöminen ajautui huomaamattani vähän hakoteille, mutta onnistuin lakkiaisten jälkeen korjaamaan tilanteen. Toukokuu on ollut ehdottomasti solmukohta tässä vuodessa. Pääsin nyt haaveilemaan oikeasti muutosta omilleni ja pääsin itsenäistymään jatkuvasti enemmän. Sain yo-lahjaksi liput Barcelonaan, jossa ei sitten mennytkään ihan käsikirjoitusten mukaan, mutta ei se haitannut. Opin jotain äärettömän tärkeää itsestäni ja kehostani. Aloin pikkuhiljaa mennä kaikesta mahtavasta ylikierroksille, enkä huomannut sitä. Mutta nyt ainakin hymy on aidompi.
Uudet lasit tulivat, mutta ne eivät istuneetkaan ilmeeseni. Silti yritin sinnikäästi tottua niihin.
KUUSI KUUKAUTTA SITTEN: Kesäkuu 2014
Barcelonan reissu, kesätöiden aloittaminen... En oikeastaan muista kesäkuusta mitään. Jännitin pääsykoetuloksia ja taisin käydä Lahdessa kätilön pääsykokeissa, joista käteen jäi parkkisakko ja pääsykoe, jonka pilasin tahallani. Haaveilin Turkuun muuttamisesta niin paljon, että kävin parin viikon välein asuntoesittelyissä täällä. Toivon niin kovasti, että pääsisin parin kuukauden päästä muuttamaan pois Valkeakoskelta. Värjäsin hiuksiani asteen tummemiksi kuun lopussa.
VIISI KUUKAUTTA SITTEN: Heinäkuu 2014
Kuun alussa varmistui paikka ylopistossa. Sen jälkeen alkoi kuumeinen asunnonetsintä, joka päättyi kaksi päivää myöhemmin tämän asunnon löytymiseen. Muuttovalmistelut aloitettiin saman tien, enkä malttanut odottaa kesätöiden loppumista. Muutoksen kunniaksi tuntui, että menneisyydestä oli pakko päästä edes symbolisesti eroon, joten pätkäsin hiukseni lyhyiksi, enkä ole sitä päätöstä kertaakaan katunut.
NELJÄ KUUKAUTTA SITTEN: Elokuu 2014
Muutto heti kuun ekana päivänä ja siitä alkoi tutustuminen Turkuun ja oman asunnon kotoistaminen. Kuun lopussa oli yliopiston tutustmisluennot ja Suomen kielen pääsykoe, jolloin tutustuin Emiliaan.
KOLME KUUKAUTTA SITTEN: Syyskuu 2014
Aloin lähentyä Emilian kanssa entisestään, ja opinnot alkoivat toden teolla. Syöminen paheni asteittain. Suljin siltä silmäni, ja olin kaikista vuoden muutoksista vain väsynyt, ahdistunut ja hämilläni. Raha-asiat alkoivat stressata, samoin yliopistossa pärjääminen. Emilia oli korvaamaton tuki siinä, että jaksoin porskuttaa eteenpäin. Aloin etsiä uusia laseja, koska tajusin etteivät keväällä ostamani lasit olleet minulle NE lasit.
KAKSI KUUKAUTTA SITTEN: Lokakuu 2014
Yliopisto alkoi tuntua mahdottomalta kästeviidakolta, jossa en koskaan tulisi pärjäämään. Syöminen ajautui koko ajan pahempiin ongelmiin, ja liikunta karkasi käsistä. Olin masentunut, ahdistunut ja valmis muuttamaan takaisin Valkeakoskelle. Halusin vain nukkua ja käsitellä kaikki tapahtuneet muutokset, sillä en ollut sisäistänyt mitään. Rajattomana avautunut itsenäisyys oli menettänyt uutuudenviehätyksensä, enkä enää tiennyt mitä sen kanssa tehdä. Aloin harkita alan vaihtoa, ja tuntui ettei minusta koskaan olisi äidinkielen opettajaksi, vaan että minun tulisi olla kätilö tai sairaanhoitaja. Värjäsin hiukseni tummiksi, ja oloni parani paljon (jotkut meistä on vain tarkoitettu tummatukkaisiksi, se nyt vaan on viidakon laki). Emilian tuki oli korvaamatonta ja olimme jo todella läheisiä.
VIIME KUU: Marraskuu 2014
Pahin masennus ja itsenäisyyskriisi alkoi kuun lopulla helpottaa. Uudet lasit saapuivat, ja olin äärettömän onnellinen niistä! Tajusin samalla hetkellä, kun lasit päähäni painoin, että olen juuri oikeassa paikassa. Olen juuri oikealla alalla, olen juuri oikeassa kaupungissa. En ole ehkä onnellinen, mutta olen tyytyväinen ja ylpeä itsestäni ja itseeeni. Liikunta ja syöminen kuitenkin jatkoivat pahenemistaan. Jalkani kipeytyi ja käveleminen teki kipeää. Emilia jaksoi tukea ja kuunnella samoja ongelmia päivästä toiseen.
NYT: Joulukuu 2014
Pääpiirteissään itsenäisempi, optimistisempi, vähemmän perfektionistisempi, elämäänsä tyytyväisempi Siiri, joka alakulosta ja uupumuksesta huolimatta tunnistaa itsensä peilistä PAREMMIN kuin neljään vuoteen. Tunnen olevani paaaljon vanhempi ja kypsempi, kuin vuosi sitten. On vielä paljon ongelmia, mitkä kaipaavat selvittämistä, mutta olen viimein saanut aloitteen niiden kaikkien setvimiseksi - ja kerrankin uskon, että ne tulevat ratkotuksi. Olen varma, että ensi vuonna elämänlaatuni paranee huomattavasti. Elämäni on viime vuoteen verrattuna aivan erilaista, enkä olisi koskaan osannut kuvitellakaan sen muuttuvan tällaiseksi. Mutta olen onnellinen, tai ainakin onnellisempi. Vähintään ainakin tyytyväinen ja ylpeä. Suhtaudun tulevaisuuteen toiveikkaasti ja nautin enemmän elämästäni. Rakastan uutta kotikaupunkiani, omaa kotiani, itsenäisyyttä, opiskelua ja kaikkea saavuttamaani.
Nyt kun katson, ero ei niinkään ole suuri, mutta kun asetetaan alkutilanne ja lopputilanne vierekkäin ja verrataan niitä silmästä silmään niin...
EROA NOT MUCH? Omaan silmääni tuossa on ainakin vierekkäin kaksi eri ihmistä. Ja niinhän siinä tavallaan onkin.
Jos epäilee vähääkään mielialahäiriöni olemassaoloa, riittää kun vilkaisee (vanhaa) blogiani ja etsii sieltä jokaisen "kaikki menee just nyt niin hyvin, ja tunnen olevani enemmän itseni kuin pitkään aikaan." tai "Oon onnellisempi kuin koskaan" postauksen.
Sitten siirtyy parisen viikkoa eteenpäin niin johan siellä jo lukeekin "Kaikki menee päin persettä", "oon niin syvällä", "elämä on paskaa."
En ole koskaan tarvinnut salkkareita tuomaan elämääni draamaa, kehitän sitä itse jo tarpeeksi. HOHOHOO.
Okei, nyt kun taas vaihteeksi ja elämäni piristykseksi elelen jossain eksyksissä kyynisen ilottomuuden ja totaalisen uupumuksen välimaastossa, ajattelin piristää itseäni ottamalla pienen katsauksen menneeseen vuoteen. Tavallinen Tarja saisi tässä ajassa pikku-Tarjan tehtyä, pullautettua ulos ja ehtisi hetken sen kanssa leikkimään. Vuoteeni ei tosin tänävuonna ole kuulunut vauvaleikkejä (vanhempien ja omaksikin onnekseni), mutta olen silti 12. kuukaudessa tullut äärettömän pitkälle. Välillä tuntuu, että se vauva olisi kehtyksenä helpompi nähdä, joten toisinaan jokainen meistä tarvitsee muistutuksen omista muutoksistaan.
Tämä vuosi on ollut kieltämättä suurien muutosten vuosi, ulkoisesti kuin sisäisestikin. Suuri ulkoinen muutokseni on ollut heijastelua oman itsensä etsimisen ja henkisen kasvun puolella. Olen muuttunut huomaamattani hiukan itsevarmemmaksi ja aikuisemmaksi, ehkä jopa karvan verran ulospäinsuuntautuneemmaksi - vaikka professoreilta tuleekin vielä noottia liian vähäisestä osallistumisesta tuntikeskusteluun (terveisin, ei yhtään katkera). Kunhan siis perfektionismista ja epäonnistumisen pelosta päästään vielä vähän eroon, helpottuisi elämäni huomattavasti. Tai ehkä minun pitää vain opetella olla välittämättä asioista niin paljon.
ASIAAN! Joidenkin kuvien kohdalla en todellakaan enää tunnista itseäni. Muistan asioita, joita olen kuvien ottamishetkellä käynyt läpi, mutta en yhtään osaa saimaistua niihin.
VUOSI ja 1 KUUKAUTTTA: Marraskuu 2013
Lähdetään vähän aikaisemmasta liikkeelle. Ei nyt kovinkaan erilainen kuva tulevien kannalta, mutta silmät ovat ilottomat ja ahdistuneet. Kertovat ehdottomasti siitä, minkälaista tunnetilaa kävin läpi. Kasvot kapeat, vaikka näin itseni ainakin satakiloisena. Huonosti menneet syksyn kirjoitukset otin täysin itseeni. Tulevaisuus näyttäytyi harmaana ja toivottamana.
Yritin olla jotain, mitä en ollut. En tuntenut oloani mukavaksi kengissäni, jokin oli jatkuvasti pielessä.
VUOSI SITTEN: Joulukuu 2013
Näennäisen onnellinen jouluihminenhän se siinä (hymy ei kyllä ylety lähellekään silmiä)! Muistan, että laihdutin jouluksi tosi rajusti niin, että mahduin hyvin koon 36 housuihin, ja se näkyy silmissä. Tämä oli sitä "mulla menee niin hiton hyvin BYHYHYHYHYY" - vaihetta, josta en puhunut kellekään. Muistan, että minua pidettiin syömishäiriön selättäneenä, mutta juuri tämä vaihe oli se, jolloin olin siitä kaukana. Tulevaisuus pelotti, en halunnut keväät kirjoituksien saapuvan koskaan tahi sitten lakkiaisten tai minkäään muunkaan. Halusin vain selvitä jokaisesta ahdistuksentäyteisestä aamusta.
Vaalensin hiukseni (VIRHE).
YKSITOISTA KUUKAUTTA SITTEN: Tammikuu 2014
Olenpas kylmän, ylimielisen ja vihaisen näköinen. Hankala säteillä ulospäin, kun ahdistaa niin maan perkeleesti. Aloitin syömisen, mutta muutuin ulkoa ja sisältä kylmäksi. Ahdistus oli ainoa tunnetilani. Tulevat kirjoitukset saivat minut hulluuden partaalle. Pelkäsin, etten valmistuisi ikinä. Tunsin edelleen oloni vieraaksi kehossani.
KYMMENEN KUUKAUTTA SITTEN: Helmikuu 2014
Tämän vuoden teema on ilmeisesti ollut kylmyys. Edelleen kirjoitusahdistusta ja sen kanssa paljon muitakin ahdistuksia. Penkkarit, abiristeily ja kaikki muut vievät voimat. Kirjoituksiin lukeminen kyllästytti ja välivuosi houkutti.
YHDEKSÄN KUUKAUTTA SITTEN: Maaliskuu 2014
Kovasti kokeilin hymyillä uuden ja parantuvan kroppani kanssa. En kylläkään sanoisi olevan maailman uskottavin hymy. Kirjoitusten alla tunsin oloni ahdistuneeksi, mutta söin ja aloin pikkuhiljaa parantua, vaikka kroppa turposi pullataikinan lailla. Edelleen olin suhteellisen varma välivuodesta, mutta pikkuhiljaa aloin pohtia josko minusta olisi yrittämään yliopistoon sitten kuitenkin...
KAHDEKSAN KUUKAUTTA SITTEN: Huhtikuu 2014
Tervehtymisen läpilyönti ja se näkyy! Kirjoitukset olivat ohi, olin töissä löytötavaratalossa, söin ja liikunta oli lähinnä pilatesta. Nautin kehostani, vaikken ollutkaan kauhean itsevarma. Jännitin Kotimaisen kirjallisuuden pääsykokeita ja kirjoitustuloksia. Katselin päivittäin Turusta asuntoja ja haaveilin omasta kodista. Päätin uudistaa itseni ja tilasin uudet lasit.
SEITSEMÄN (!!!) KUUKAUTTA SITTEN: Toukokuu 2014
Töitä, syntymäpäivät, pääsykokeet ja ylioppilaaksi pääseminen SEKÄ uuden ylioppilaan puhe JA kesätyö Myllysaaren museossa matkailuneuvojana varmistui. Tunnollisena omalle tyylilleni stressailin kaikkea vähäisen, ja syöminen ajautui huomaamattani vähän hakoteille, mutta onnistuin lakkiaisten jälkeen korjaamaan tilanteen. Toukokuu on ollut ehdottomasti solmukohta tässä vuodessa. Pääsin nyt haaveilemaan oikeasti muutosta omilleni ja pääsin itsenäistymään jatkuvasti enemmän. Sain yo-lahjaksi liput Barcelonaan, jossa ei sitten mennytkään ihan käsikirjoitusten mukaan, mutta ei se haitannut. Opin jotain äärettömän tärkeää itsestäni ja kehostani. Aloin pikkuhiljaa mennä kaikesta mahtavasta ylikierroksille, enkä huomannut sitä. Mutta nyt ainakin hymy on aidompi.
Uudet lasit tulivat, mutta ne eivät istuneetkaan ilmeeseni. Silti yritin sinnikäästi tottua niihin.
KUUSI KUUKAUTTA SITTEN: Kesäkuu 2014
Barcelonan reissu, kesätöiden aloittaminen... En oikeastaan muista kesäkuusta mitään. Jännitin pääsykoetuloksia ja taisin käydä Lahdessa kätilön pääsykokeissa, joista käteen jäi parkkisakko ja pääsykoe, jonka pilasin tahallani. Haaveilin Turkuun muuttamisesta niin paljon, että kävin parin viikon välein asuntoesittelyissä täällä. Toivon niin kovasti, että pääsisin parin kuukauden päästä muuttamaan pois Valkeakoskelta. Värjäsin hiuksiani asteen tummemiksi kuun lopussa.
VIISI KUUKAUTTA SITTEN: Heinäkuu 2014
Kuun alussa varmistui paikka ylopistossa. Sen jälkeen alkoi kuumeinen asunnonetsintä, joka päättyi kaksi päivää myöhemmin tämän asunnon löytymiseen. Muuttovalmistelut aloitettiin saman tien, enkä malttanut odottaa kesätöiden loppumista. Muutoksen kunniaksi tuntui, että menneisyydestä oli pakko päästä edes symbolisesti eroon, joten pätkäsin hiukseni lyhyiksi, enkä ole sitä päätöstä kertaakaan katunut.
NELJÄ KUUKAUTTA SITTEN: Elokuu 2014
Muutto heti kuun ekana päivänä ja siitä alkoi tutustuminen Turkuun ja oman asunnon kotoistaminen. Kuun lopussa oli yliopiston tutustmisluennot ja Suomen kielen pääsykoe, jolloin tutustuin Emiliaan.
KOLME KUUKAUTTA SITTEN: Syyskuu 2014
Aloin lähentyä Emilian kanssa entisestään, ja opinnot alkoivat toden teolla. Syöminen paheni asteittain. Suljin siltä silmäni, ja olin kaikista vuoden muutoksista vain väsynyt, ahdistunut ja hämilläni. Raha-asiat alkoivat stressata, samoin yliopistossa pärjääminen. Emilia oli korvaamaton tuki siinä, että jaksoin porskuttaa eteenpäin. Aloin etsiä uusia laseja, koska tajusin etteivät keväällä ostamani lasit olleet minulle NE lasit.
KAKSI KUUKAUTTA SITTEN: Lokakuu 2014
Yliopisto alkoi tuntua mahdottomalta kästeviidakolta, jossa en koskaan tulisi pärjäämään. Syöminen ajautui koko ajan pahempiin ongelmiin, ja liikunta karkasi käsistä. Olin masentunut, ahdistunut ja valmis muuttamaan takaisin Valkeakoskelle. Halusin vain nukkua ja käsitellä kaikki tapahtuneet muutokset, sillä en ollut sisäistänyt mitään. Rajattomana avautunut itsenäisyys oli menettänyt uutuudenviehätyksensä, enkä enää tiennyt mitä sen kanssa tehdä. Aloin harkita alan vaihtoa, ja tuntui ettei minusta koskaan olisi äidinkielen opettajaksi, vaan että minun tulisi olla kätilö tai sairaanhoitaja. Värjäsin hiukseni tummiksi, ja oloni parani paljon (jotkut meistä on vain tarkoitettu tummatukkaisiksi, se nyt vaan on viidakon laki). Emilian tuki oli korvaamatonta ja olimme jo todella läheisiä.
VIIME KUU: Marraskuu 2014
Pahin masennus ja itsenäisyyskriisi alkoi kuun lopulla helpottaa. Uudet lasit saapuivat, ja olin äärettömän onnellinen niistä! Tajusin samalla hetkellä, kun lasit päähäni painoin, että olen juuri oikeassa paikassa. Olen juuri oikealla alalla, olen juuri oikeassa kaupungissa. En ole ehkä onnellinen, mutta olen tyytyväinen ja ylpeä itsestäni ja itseeeni. Liikunta ja syöminen kuitenkin jatkoivat pahenemistaan. Jalkani kipeytyi ja käveleminen teki kipeää. Emilia jaksoi tukea ja kuunnella samoja ongelmia päivästä toiseen.
NYT: Joulukuu 2014
Pääpiirteissään itsenäisempi, optimistisempi, vähemmän perfektionistisempi, elämäänsä tyytyväisempi Siiri, joka alakulosta ja uupumuksesta huolimatta tunnistaa itsensä peilistä PAREMMIN kuin neljään vuoteen. Tunnen olevani paaaljon vanhempi ja kypsempi, kuin vuosi sitten. On vielä paljon ongelmia, mitkä kaipaavat selvittämistä, mutta olen viimein saanut aloitteen niiden kaikkien setvimiseksi - ja kerrankin uskon, että ne tulevat ratkotuksi. Olen varma, että ensi vuonna elämänlaatuni paranee huomattavasti. Elämäni on viime vuoteen verrattuna aivan erilaista, enkä olisi koskaan osannut kuvitellakaan sen muuttuvan tällaiseksi. Mutta olen onnellinen, tai ainakin onnellisempi. Vähintään ainakin tyytyväinen ja ylpeä. Suhtaudun tulevaisuuteen toiveikkaasti ja nautin enemmän elämästäni. Rakastan uutta kotikaupunkiani, omaa kotiani, itsenäisyyttä, opiskelua ja kaikkea saavuttamaani.
Nyt kun katson, ero ei niinkään ole suuri, mutta kun asetetaan alkutilanne ja lopputilanne vierekkäin ja verrataan niitä silmästä silmään niin...
EROA NOT MUCH? Omaan silmääni tuossa on ainakin vierekkäin kaksi eri ihmistä. Ja niinhän siinä tavallaan onkin.
tiistai 9. joulukuuta 2014
Oivallusten lukuvuosi?
Huh. Viimeisetkin tämän vuoden yliopistojutut on viimein hoidettu (enää vain esseen palautus ja huomenna lyriikan harjoitystyön palautekeskustelu). On vaikea tajuta, että yliopistoa on takana jo neljä kuukautta. Näihin kuukausiin on mahtunut paljon oivalluksia, joista ajattelin jakaa pari - tai ehkä vähän enemmänkin. Lista vähän paisui, ja oletan sen paisuvan keväällä yhä lisää.
- Vaikka et heti omaksuisi käsitteitä, ei se tarkoita ettet koskaan omaksuisi niitä.
- Kaikkea ei tarvitse oppia heti.
- Kaikkea ei tarvitse myöskään tehdä heti, mutta toisaalta se helpottaa stressiä.
- Stressistä ei seuraa mitään hyvää.
-Opiskelumotivaatio iskee silloin, kun sitä vähiten odottaa (ja se on kateissa juuri silloin, kun sitä tarvitsisi.)
- Kolmonen on yliopistossa hyvä numero.
-Vitonenkin on täysin mahdollinen numero, jonka voi saavuttaa joko kovalla työllä, luovuudella tai puhtaalla sattumalla.
- Professorit eivät aina osaa opettaa.
- Humanisti ei tarkoita alkoholistia - ilman alkoholiakin voi olla hauskaa ja se on ihan ok.
-Oikeastaan yliopistoelämässä se kännäys ei ole niin suuressa osassa, kuin puhutaan: on ihme jos jaksaa vielä raskaiden luentopäivien jälkeen lähteä vetämään päätä täyteen.
- Vapaapäivät eivät tarkoita nukkumista tai rellestämistä. Ne ovat itsenäistä opiskelua varten.
- Muusa on suomen paras ainejärjestö (ihan objektiivisesti katsottuna).
- Muusat ovat leppoista ja ihanaa porukkaa.
- Yliopistoon pääseminen on iso saavutus.
- Imuria arvostetaan liian vähän. Samoin mankelia. Kahvia. Juustoa. Hiljaisuutta. Viikonloppuja. Unta.
- Opiskelijaruokailu on äärettömän hyvä keksintö.
- Yksin asuminen on ihanan vapauttavaa.
- Hyvä rahatilanne on hetkittäinen ilmiö, joka katoaa yhtä nopeasti kuin ilmestyy.
- Opintotuen maksupäivä on kuukauden helpottavin päivä.
- Laskut eivät maksa itseään.
- Eläminen on kallista.
- Opiskelijaelämä on todellakin penninvenytystä ja kitkuttamista mahdollisimman pienellä viikkobudjetilla.
- Töiden tekeminen opiskeluiden ohella on helvetin rankkaa. Oikeasti.
- On mahdollista oppia tuntemaan toinen neljässä kuukaudessa ja kiintyä niin paljon, ettet enää osaaa kuvitella elämää ilman toista. On mahdollista samaistua toiseen samalla, kun olette kumpikin omat itsenne. (Emilia ♥)
- Oikeat ystävät erottuvat ajan myötä.
- Terveys menee kaiken edelle. KAIKEN.
- On ok myöntää ettei osaa, pysty, jaksa, halua. On ok pyytää apua ja ottaa sitä vastaan.
- Itseensä uskominen on tärkeää opiskelun kannalta.
- Minä osaan.
- Opiskelu voi myös olla hauskaa. Sen kanssa voi myös haluta viettää koko viikonlopun - vapaaehtoisesti.
- Kirjallisuus on äärettömän mielenkiintoinen käsite.
- Olen juuri oikeassa paikassa opiskelemassa.
- Olen muutaman vuoden päästä (toivottavasti) opettaja.
- Akateeminen vapaus on äärettömän hieno juttu.
- Yliopisto on äärettömän hieno juttu.
- Mahtava ryhmä on vieläkin hienompi juttu. On upeaa, miten ryhmämme tukee ja tsemppaa toisiaan ja on mieletöntä saada jakaa kokemukset näin hienojen ihmisten kanssa.
Nyt siis enää pitää jaksaaa huominen sekä perjantain esseen palautus, ja sitten on aika siirtyä kuukauden hyvin ansaitulle joululomalle. Viikonlopun aion nukkua ja herkutella ja ensi viikolla otan suunnaksi Valkeakosken. Keskiviikkona koittaa kauan odotettu ilonpäivä, kun saan perheeni jälleen jouluksi kasaan! Tämä lukuvuosi on mennyt niin nopeasti, mutta niinhän se menee, kun on hauskaa.
torstai 4. joulukuuta 2014
Tuhat kiloa opiskeluiloa
Olen itsestäni äärettömän ylpeä.
Huolimatta stressistä, kaikista päänsisäisistä myllerryksistä, motivaatio-ongelmista ja niskaan hengittävistä deadlineistä, sain viimehetkellä otettua itsestäni niskasta kiinni ja opiskeltua toisen periodin kunnialla (otan oikeuden käsiini sanoa näin, vaikka oikeasti periodi jatkuu vielä ensi viikon) loppuun.
Lyriikan harjoitustyö syntyi puolivahingossa kurssin aikana, joten se nyt kun deadline on perjantaina, on se ollut koneella valmiina jo muutaman viikon. Sivumäärä ylittyi yhdellä - tiedä sitten onko esseessä seitsemän (7) sivua turhaa paskaa vai kentis perinpohjaista syvällistä pohdintaa... Noh, sen näkee arvostelussa. Näkökulmani esseeseen oli kielikuvallisuus ja tematiikka Sanna Karlströmin teoksessa Taivaan mittakaava (2004). Toisaalta näkökulmani lässähti käsiin, kun iski paniikki siitä, etten osaa analysoida runoja professorin toivomalla tavalla. Sitten aloin vähän haalimaan kaikkea sinne ja nyt se on vähän sellainen näkulmaton läpivalaisu teoksen runoihin lukujen nimien kautta.
Pakko tunnustaa, etten kirjallisuushistorian luentosarjalle en lukenut yhtäkään kirjaa kurssin aikana. Aiemmin olin kuitenkin lukenut Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ja Anni Swanin Iris rukan, joten menin vähän sellaisella "Heeei ootsä lukenut sen kirjan? Kiva, tuun sun ryhmään." periaatteella. Tiesin kylläkin jo kurssin alussa, että työni tulee käsittelemään Iris Rukkaa, joten miksipä olisin turhaa stressiä ottanut kirjoista, joita en mistään kirjastosta saanut käsiini? Niinpä. Joillekin täysi itsestäänselvyys, mutta entiselle - ja nykyiselle - perfektionistille suurtakin suurempi päätös, uhraus ja projekti.
Mitä siihen esseeseen tulee, aloitin sen eilen. Väsyneenä, vittuuntuneena ja nälkäisenä tulin kello 20 kotiin 10 tunnin opiskelupäivän jälkeen, ja olisin vain halunnut käydä kerälle sänkyyn syömään ja vähän velloa itsesäälihiessä. Noh, tottakai inspiraatio iski, ja kirjoitin esseetä silmät ristissä pari tuntia kunnes meinasin nukahtaa naama näppäimistölle. Esseen deadline on ensi viikolla. Yleensä teen kaiken heti kun mahdollista, joten se, että valitsin luennoilla viimeisenä käsiteltävän kirjan esseeni aiheeksi, oli myös itseltäni äärettömän suuri juttu. Noh, luento oli tosiaan eilen ja esseen sain abouttiarallaa viisi minuuttia sitten valmiiksi. Viisi (5) sivua mielestäni sangen lennokasta tekstiä. Turha paskanjauhanta on karsittu minimiin (toivottavasti) ja ainakin pyrin keskittymään pelkästään faktoihin. Aiheeni oli siis lastenkirjallisuuden tyypilliset lapsikäsitykset, konventiot, arkkitekstit ja intertekstuaaliset viitteet teoksessa Iris rukka. (Tuota näkökulmaa katsoessani tunnen ääretöntä hämmennystä. Miten paljon (hassuja käsitteitä) olenkaan oppinut KAHDESSA periodissa!)
Lisäksi tähän periodiin kuului johdatus kirjallisuuskäsityksiin, jonne piti valmistella luennon alustus parin kanssa. Emilian kanssa teimme aiheesta ekokritiikki ja posthumanismi, ja se tuli esitettyä tänään (eilen). Omasta mielestä se meni ihan okei, vaikka olinkin äärettömän hermostunut ja hukkasin jatkuvasti ajatusteni punaisen langan. Toisaalta aihe oli minulle ennestään täysin tuntematon, enkä ollut koskaan tullu edes ajatelleeksi, että joku oikeasti tutkii kirjallisuutta ekokriittisesti, eli ympäristökeskeisesti. En myöskään ollut aiemmin tullut ajatelleeksi sitä, miten vaikea käsite luonto on käsitteenä, koska se on aina niin kulttuurillisesti välittynyt.
Woah. Nyt on pakko etäännyttää itsensä tästä koulumaailmasta ja huolestuttavan opiskeluinnokkaasta tekstinsävystä, joten aion mennä toipumaan tästä höyhensaarille. Halusin vain sanoa sen, että kaikki asiat järjestyvät kyllä aina lopulta. Ennen en itse uskonut siihen lainkaan, mutta nyt kun tuijotan sitä silmästä silmään, on asia pakko myöntää. Tunnen tällä hetkellä itseni enemmän itsekseni kuin hmmm ehkäpä kolmeen vuoteen.
Huolimatta stressistä, kaikista päänsisäisistä myllerryksistä, motivaatio-ongelmista ja niskaan hengittävistä deadlineistä, sain viimehetkellä otettua itsestäni niskasta kiinni ja opiskeltua toisen periodin kunnialla (otan oikeuden käsiini sanoa näin, vaikka oikeasti periodi jatkuu vielä ensi viikon) loppuun.
Lyriikan harjoitustyö syntyi puolivahingossa kurssin aikana, joten se nyt kun deadline on perjantaina, on se ollut koneella valmiina jo muutaman viikon. Sivumäärä ylittyi yhdellä - tiedä sitten onko esseessä seitsemän (7) sivua turhaa paskaa vai kentis perinpohjaista syvällistä pohdintaa... Noh, sen näkee arvostelussa. Näkökulmani esseeseen oli kielikuvallisuus ja tematiikka Sanna Karlströmin teoksessa Taivaan mittakaava (2004). Toisaalta näkökulmani lässähti käsiin, kun iski paniikki siitä, etten osaa analysoida runoja professorin toivomalla tavalla. Sitten aloin vähän haalimaan kaikkea sinne ja nyt se on vähän sellainen näkulmaton läpivalaisu teoksen runoihin lukujen nimien kautta.
Pakko tunnustaa, etten kirjallisuushistorian luentosarjalle en lukenut yhtäkään kirjaa kurssin aikana. Aiemmin olin kuitenkin lukenut Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ja Anni Swanin Iris rukan, joten menin vähän sellaisella "Heeei ootsä lukenut sen kirjan? Kiva, tuun sun ryhmään." periaatteella. Tiesin kylläkin jo kurssin alussa, että työni tulee käsittelemään Iris Rukkaa, joten miksipä olisin turhaa stressiä ottanut kirjoista, joita en mistään kirjastosta saanut käsiini? Niinpä. Joillekin täysi itsestäänselvyys, mutta entiselle - ja nykyiselle - perfektionistille suurtakin suurempi päätös, uhraus ja projekti.
Mitä siihen esseeseen tulee, aloitin sen eilen. Väsyneenä, vittuuntuneena ja nälkäisenä tulin kello 20 kotiin 10 tunnin opiskelupäivän jälkeen, ja olisin vain halunnut käydä kerälle sänkyyn syömään ja vähän velloa itsesäälihiessä. Noh, tottakai inspiraatio iski, ja kirjoitin esseetä silmät ristissä pari tuntia kunnes meinasin nukahtaa naama näppäimistölle. Esseen deadline on ensi viikolla. Yleensä teen kaiken heti kun mahdollista, joten se, että valitsin luennoilla viimeisenä käsiteltävän kirjan esseeni aiheeksi, oli myös itseltäni äärettömän suuri juttu. Noh, luento oli tosiaan eilen ja esseen sain abouttiarallaa viisi minuuttia sitten valmiiksi. Viisi (5) sivua mielestäni sangen lennokasta tekstiä. Turha paskanjauhanta on karsittu minimiin (toivottavasti) ja ainakin pyrin keskittymään pelkästään faktoihin. Aiheeni oli siis lastenkirjallisuuden tyypilliset lapsikäsitykset, konventiot, arkkitekstit ja intertekstuaaliset viitteet teoksessa Iris rukka. (Tuota näkökulmaa katsoessani tunnen ääretöntä hämmennystä. Miten paljon (hassuja käsitteitä) olenkaan oppinut KAHDESSA periodissa!)
Lisäksi tähän periodiin kuului johdatus kirjallisuuskäsityksiin, jonne piti valmistella luennon alustus parin kanssa. Emilian kanssa teimme aiheesta ekokritiikki ja posthumanismi, ja se tuli esitettyä tänään (eilen). Omasta mielestä se meni ihan okei, vaikka olinkin äärettömän hermostunut ja hukkasin jatkuvasti ajatusteni punaisen langan. Toisaalta aihe oli minulle ennestään täysin tuntematon, enkä ollut koskaan tullu edes ajatelleeksi, että joku oikeasti tutkii kirjallisuutta ekokriittisesti, eli ympäristökeskeisesti. En myöskään ollut aiemmin tullut ajatelleeksi sitä, miten vaikea käsite luonto on käsitteenä, koska se on aina niin kulttuurillisesti välittynyt.
Woah. Nyt on pakko etäännyttää itsensä tästä koulumaailmasta ja huolestuttavan opiskeluinnokkaasta tekstinsävystä, joten aion mennä toipumaan tästä höyhensaarille. Halusin vain sanoa sen, että kaikki asiat järjestyvät kyllä aina lopulta. Ennen en itse uskonut siihen lainkaan, mutta nyt kun tuijotan sitä silmästä silmään, on asia pakko myöntää. Tunnen tällä hetkellä itseni enemmän itsekseni kuin hmmm ehkäpä kolmeen vuoteen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)