Olen itsestäni äärettömän ylpeä.
Huolimatta stressistä, kaikista päänsisäisistä myllerryksistä, motivaatio-ongelmista ja niskaan hengittävistä deadlineistä, sain viimehetkellä otettua itsestäni niskasta kiinni ja opiskeltua toisen periodin kunnialla (otan oikeuden käsiini sanoa näin, vaikka oikeasti periodi jatkuu vielä ensi viikon) loppuun.
Lyriikan harjoitustyö syntyi puolivahingossa kurssin aikana, joten se nyt kun deadline on perjantaina, on se ollut koneella valmiina jo muutaman viikon. Sivumäärä ylittyi yhdellä - tiedä sitten onko esseessä seitsemän (7) sivua turhaa paskaa vai kentis perinpohjaista syvällistä pohdintaa... Noh, sen näkee arvostelussa. Näkökulmani esseeseen oli kielikuvallisuus ja tematiikka Sanna Karlströmin teoksessa Taivaan mittakaava (2004). Toisaalta näkökulmani lässähti käsiin, kun iski paniikki siitä, etten osaa analysoida runoja professorin toivomalla tavalla. Sitten aloin vähän haalimaan kaikkea sinne ja nyt se on vähän sellainen näkulmaton läpivalaisu teoksen runoihin lukujen nimien kautta.
Pakko tunnustaa, etten kirjallisuushistorian luentosarjalle en lukenut yhtäkään kirjaa kurssin aikana. Aiemmin olin kuitenkin lukenut Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ja Anni Swanin Iris rukan, joten menin vähän sellaisella "Heeei ootsä lukenut sen kirjan? Kiva, tuun sun ryhmään." periaatteella. Tiesin kylläkin jo kurssin alussa, että työni tulee käsittelemään Iris Rukkaa, joten miksipä olisin turhaa stressiä ottanut kirjoista, joita en mistään kirjastosta saanut käsiini? Niinpä. Joillekin täysi itsestäänselvyys, mutta entiselle - ja nykyiselle - perfektionistille suurtakin suurempi päätös, uhraus ja projekti.
Mitä siihen esseeseen tulee, aloitin sen eilen. Väsyneenä, vittuuntuneena ja nälkäisenä tulin kello 20 kotiin 10 tunnin opiskelupäivän jälkeen, ja olisin vain halunnut käydä kerälle sänkyyn syömään ja vähän velloa itsesäälihiessä. Noh, tottakai inspiraatio iski, ja kirjoitin esseetä silmät ristissä pari tuntia kunnes meinasin nukahtaa naama näppäimistölle. Esseen deadline on ensi viikolla. Yleensä teen kaiken heti kun mahdollista, joten se, että valitsin luennoilla viimeisenä käsiteltävän kirjan esseeni aiheeksi, oli myös itseltäni äärettömän suuri juttu. Noh, luento oli tosiaan eilen ja esseen sain abouttiarallaa viisi minuuttia sitten valmiiksi. Viisi (5) sivua mielestäni sangen lennokasta tekstiä. Turha paskanjauhanta on karsittu minimiin (toivottavasti) ja ainakin pyrin keskittymään pelkästään faktoihin. Aiheeni oli siis lastenkirjallisuuden tyypilliset lapsikäsitykset, konventiot, arkkitekstit ja intertekstuaaliset viitteet teoksessa Iris rukka. (Tuota näkökulmaa katsoessani tunnen ääretöntä hämmennystä. Miten paljon (hassuja käsitteitä) olenkaan oppinut KAHDESSA periodissa!)
Lisäksi tähän periodiin kuului johdatus kirjallisuuskäsityksiin, jonne piti valmistella luennon alustus parin kanssa. Emilian kanssa teimme aiheesta ekokritiikki ja posthumanismi, ja se tuli esitettyä tänään (eilen). Omasta mielestä se meni ihan okei, vaikka olinkin äärettömän hermostunut ja hukkasin jatkuvasti ajatusteni punaisen langan. Toisaalta aihe oli minulle ennestään täysin tuntematon, enkä ollut koskaan tullu edes ajatelleeksi, että joku oikeasti tutkii kirjallisuutta ekokriittisesti, eli ympäristökeskeisesti. En myöskään ollut aiemmin tullut ajatelleeksi sitä, miten vaikea käsite luonto on käsitteenä, koska se on aina niin kulttuurillisesti välittynyt.
Woah. Nyt on pakko etäännyttää itsensä tästä koulumaailmasta ja huolestuttavan opiskeluinnokkaasta tekstinsävystä, joten aion mennä toipumaan tästä höyhensaarille. Halusin vain sanoa sen, että kaikki asiat järjestyvät kyllä aina lopulta. Ennen en itse uskonut siihen lainkaan, mutta nyt kun tuijotan sitä silmästä silmään, on asia pakko myöntää. Tunnen tällä hetkellä itseni enemmän itsekseni kuin hmmm ehkäpä kolmeen vuoteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti