Viikko silkkaa juhlaa

Viime viikon tiistaina pakkasin aamulla kipsuni ja kampsuni ja lähdin kohti Tamperetta. Päätin siis minimoida epäonnistuneiden syntymäpäivien todennäköisyyden juhlimalla viikon putkeen. Tiistain suunnitelmaan kuului sushia ja kahvittelua Sannan kanssa. Päivä oli mukava ja isä haki minut kotiin. Keskiviikon vietin Lotan kanssa Ideaparkissa ja isä vei minut hakemaan uuden puhelimen, joka minulle oli luvattu. Matkaan tarttui Huawei Honor 4X, juuri se mitä halusinkin.

Keskiviikkona tein myös seuraavan päivän syntymäpäiväkutsuille suklaisen marianne-mansikkakakun valmiiksi. Torstaiaamuna äidin kanssa koristeltiin (äiti siis koristeli) kakku kermavaahdolla ja otettiin muutamat selfiet, koska me nyt vain olemme fotogeenisiä ihmisiä.

Olin onnellinen sukulaisteni seurassa, vaikka sainkin taas kuulla vähän odottamattomia ja huonoja uutisia. Onneksi kauniit asiat, kuten kukat ja kattausten tekeminen veivät esteetikon ja varismaisen huomioni toisaalle. Ja kun oikein alkoi vituttamaan, vedin lasillisen Carlo Rossia. Heti helpotti.

Sukulaisten kanssa päätettiin myös skypetellä hetki Santerin kanssa. Mummo tietenkin huusi, kun ei tajusi että Sante kuulee normipuhetta. Rakas veljeni on siis tällä hetkellä opiskelemassa Skotlannissa, Aberdeenin yliopistossa historiaa ja kansainvälisiä suhteita. Miten niin perheemme lapset ovat humanisteja? Pyh.

Varsinaisen kakkutarjoilun rinnalle olimme myös äidin kanssa tehneet suolaisista kakuista suosikkiani, eli tonnikalakakkua. Tällä kertaa pienellä twistillä, eli pistimme hiukan salsakastiketta mukaan. Makuhermot räjähtivät kyllä oikein kunnolla! Kuulostaa ehkä vähän etovalta kakkuidealta, mutta älkää tuomitko ennen kuin kokeilette, koska kyseinen tekele on ollut allekirjoittaneen suosikkeja jo yli kymmenen vuotta. Kertokoot se jotain.

Sanotaanko noista sukulaisten tapaamisista sen verran, että nyt voi taas hyvällä omallatunnolla olla ilman pari viikkoa. Tai ehkä vähän pidempäänkin. Eh, sukuni on ihana mutta vähän rasittava.

Torstai-iltana odotti paluu Turkuun. Eteisessä minua puolestaan odotti viestiä Turun sosiaalipalveluilta. Toimeentulotukihakemukseni kesäkuulta oli evätty kirkkaasti. Toukokuulta sain siis 17 euroa, mitä oletinkin, mutta kesäkuulle nostettiin tapetille kesäopiskelu ja asunnon vaihtaminen halvempaan, joka ei kohdallani ole mahdollista ennen syyskuuta koska määräaikainen sopimus (MIKÄ MYÖS LÄHETTÄMISSÄNI LIITTEISSÄ NÄKYI, SAATANA). Näin siis tiivistetysti, koska sitä brykokraattista sanahelinää oli taas tuhat liuskaa.

Perjantaina menin töihin. Siivosin koko päivän ja illalla suuntasin kodin kautta Niclakselle. Kirjastosillalla huomasin, miten kauniisti aurinkoi paistoi tuomiokirkon kohdalle. Näytti vielä upeammalta, mitä sain tuohon kuvaan mahdutettua. Siitä piti siis ottaa kuva ja tukkia silta seisomalla pyörän kanssa keskellä siltaa poikittain. Illalla käperryin poikaystäväni viereen väsyneenä, vain herätäkseni lauantai-aamuna töihin. Tein lyhyen päivän Kupittaan majatalolla, ja sitten lähdin kotiin värjäämään hiuksia, selkää, naamaa ja kylpyhuonetta.

Maanantai meni taas töissä, tällä kertaa rennon, yli 9 tunnin työvuoron merkeissä. Olin aivan uupunut kotiin päästessäni. Tiistaina mimmit olivat järjestäneet minulle "yllätys"synttärit. Tosin, jos ne olisivat olleet oikeasti yllätyssynttärit, olisi epäonnistuminen ollut aika ilmeinen kun törmäsin tyttöihin matkallani kokoontumispaikalle. Oma vikani, mitäs kävin kaupassa.

Ensin menimme rautatieaseman vastaiseen puistoon, jossa tytöt antoivat minulle jokainen kirjoittamansa runon. Kaikista löytyi lempilainaukseni lempibiisistäni suomennettuna eli "kukkasia hiuksissa ja armo sydämessä". Liikutuin siinä tulppaanien, pulujen ja upeiden ystävieni ympäröimänä kyyneliin - erityisesti niistä puluista.-. Runot olivat niin tajuttoman kauniita sekä henkilökohtaisia, ja jokaisesta paistoi se, miten paljon vaivaa niihin oli nähty. Kiitos vielä, ihanat! ♥

Jatkoimme puistosta kakkukahveille Gaggui-kahvilaan. Istuimme ja rupattelimme pitkän tovin kakkupalojen ääressä. Tuota paikkaa suosittelen lämpimästi! Tunnelma, henkilökunta ja kakut ovat ihan mielettömiä!
Kahvilasta vielä jatkoin Merin ja Noran kanssa elokuvateatteriin katsomaan Pitch Perfect -elokuvamusikaalin. Tytöt olivat käyneet punnitsemassa minulle elokuvaeväät, ja elokuvan biisit olivat niin tajuttoman tarttuvia ja koskettavia, että kaikki onnellisuus ja kiitollisuus näkyi elokuvan lopussa poskilleni vyöryvinä kyyneleinä - jälleen kerran.

Tyttöjen seurasta pyöräilin Niclaksen luokse, jossa poikaystäväni ojensi syliini kömpelösti paketoidun lahjan. Teippiä oli melkein yhtä paljon, kuin isoveljeni paketeissa yleensä. Paketista voitte nähdä, miten rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Korttia lukiessa silmiin tirahtivat taas kyyneleet, ollappa ja omistaa erittäin epäromanttinen poikaystävä, joka nyt sitten paljastui aika lällyksi. Juuri tuollaiset kömpelöt lahjat ovat niitä parhaita. Tosin paketista ei paljastunut mitään kömpelöä, vaan upeat langattomat kuulokkeet! Vanhat kuulokkeeni hajosivat plugipäästä, ja olen nyt käyttänyt Nicken kuulokkeita kuukauden verran. Näitä uusia kuulokkeita en voi ainakaan hajoittaa johdosta. Tosin voi olla, että ne katoavat paremman puoliskon mukaan joku kaunis kerta :D.

Loppuilta kului rennoissa merkeissä. Nicke luki saksaa, minä skypetin Santerin kanssa, kuuntelin musiikkia ja Nicke vältteli pänttäämistä soittamalla minulle jollain ihme pianoappsilla biisejä. Lopulta puolenyön jälkeen Niclas päästi minut nukkumaan toivotettuaan ensin hyvää syntymäpäivää.

Varsinaiselle syntymäpäivälle Nora oli kehitellyt minulle ohjelmaa! Aamu alkoi Wiklundin puurotorilla, jatkui sulkapalloilulla, kruunattiin Raxissa ja koristeltiin pikaisella Ikea-vierailulla. Kiitos Nora ihanasta päivästä, oli todella hauskaa ja aika kului kuin siivillä!

Mimmeiltä sain myös kukkia syntymäpäivälahjaksi. Punaoransseja neilikoita, lempikukkiani. Jollain on ollut joko pääsy pääni sisään, tai sitten tämä tehtiin puhtaalla arvalla. Oli miten oli, me likes! Lisäksi veljeni, joka yleensä unohtaa kaikki juhlapäivät oikein komeasti, muisti minua kortilla. Kortin välistä löytyi 10 punnan seteli ja kolme kolikkoa, jotka on valmistettu vuonna 1995. Kiitos tästä. Arvostan.

Ennen tätä päivää, oli takanani pitkä ja synkeä taival alkoholiostoja, joiden kohdalla ei ole kysytty papereita tai olen ne oma-aloitteisesti survonut myyjän naaman läpi takaraivoon. Näiden kokemusten kohdalla aloin jo kyseenalaistamaan oman identiteettini ja ikäni. Onneksi uskoni ihmiskuntaan ja itseeni palautettiin tänään Manhattanin Alkossa, jossa silmälasipäinen setä pyysi nähdä todistusaineisto A:n, ennen kuin sain lauantain menomehut rakastavaan syleilyyni. Kaupan päälle sain myöhäiset onnittelut ja purkkaa. Nyt hymyilyttää.

Tänään ohjelmaani kuului myös pitkään nukkumista, kukkien istutusta ja parvekkeen sekä asunnon siivoamista. Taisin myös vääntää gluteenitonta suklaakakkua... Sillä eiväthän juhlat ja juhliminen tässä vielä ole. Nyt kun olen päässyt juhlinnan makuun, aion ottaa vielä jatkot loppuviikon ajaksi. Huomenna menen ulos syömään. Lauantaina asunnolleni saapuu mitä parhain joukko mitä kirjavinta sakkia, omia ystäviäni sekä Niclaksen ja minun yhteisiä ystäviä. Ja kyllä, nämä ovat olleet elämäni parhaat syntymäpäivät. Joskin alan olla vähän väsynyt tähän juhlintaan. Onneksi on ollut tämä ja huominen aikaa vähän tasaantua ennen viimeistä puserrusta!

Nyt olen 20 ja ilman sen suurempia kriisejä olen astunut kolmannelle kymmenelleni. Tajuan miten upeiden ihmisten ympäröimä olen tällä hetkellä. He näkevät vaivaa yllättääkseen minut, he antavat aikaansa, vaivaansa ja seuraansa. He tekevät kaikkensa, että minulla olisi hymy kasvoilla. Kiitos jokaikiselle, joka on nähnyt vaivaa näiden maratonsynttäreiden eteen, olette rakkaita ja arvostan vaivannäköäni ihan hirmuisesti ♥.

"I got all I need when I got you and I,

I look around me, and see sweet life.

I'm stuck in the dark but you're my flashlight.

You're gettin’ me, gettin’ me through the night.

Can’t stop my heart when you shinin’ in my eyes,

Can’t lie, it’s a sweet life.

I'm stuck in the dark but you're my flashlight.

You're gettin’ me, gettin’ me through the night."

Jessie J - Flashlight

Loman päättymisiä ja uudenvuoden toisintoja

Loma alkaa olla ohi. Viimeinen kuukausi on ollut elämäni parasta aikaa. Olen saanut ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen vain olla. Katsoa netflixiä, syödä ja olla sängyssä vaikka koko päivän.

Suunnitelmat ovat loman osalta kusseet montakin kertaa, mutta toisaalta se ei enää haittaa. Loma oli sellaisenaan oikein hyvä ja opettavainen.

On ihana palata kylläkin opiskeluiden pariin. En uskoisi sanovani näin, mutta on ihana saada takaisin sellainen asia, joka on mieluisa. Kevään aikana pääsen tutustumaan moneen itseäni erityisesti kiinnostavaan asiaan; estetiikkaan, realismiiin ja naturalismiiin, lyriikantutkimukseen, lasten- ja nuortenkirjallisuuteen.... Tämä on sitä mitä haluan. Minkä parissa haluan viettää aikaani. Ei enää haittaa istua koko päivän kirjojen ääressä, kyllästymistä ei ole ainakaan vielä tullut.

Yllättävää on, että ajankäytön puolesta tämä elämä sopii paljon paremmin minulle kuin lukio. Itsenäistä hommaa tietysti on, mutta vaikka päivät ovat vaihtelevasti joko parituntisia tai /yo-liikunnan jumppien takia) saatan tulla vasta kahdeksan aikaan kotiin. Siltikin, se on ihanaa. Parasta ovat myös ne päivät kun ei tarvitse lähteä mihinkään, vaan voi vaan opiskella itsekseen. Opiskelussa on myös sekin hyvä puoli, että minun ei tarvitse vielä tietää mihin päädyn tästä. Voin antaa elämän kuljettaa. Olen viimein alkanut pikkuhiljaa arvostaa yliopistoa ja omia taitojani.

Olen tehnyt kaiken oppikirjan mukaan. Ymmärrän myös, että lähipiirissäni on ihmisiä jotka ovat joko ylpeitä tai kateellisia siitä, että olen pystynyt hoitamaan kaiken näin joustavasti ilman taukoja huolimatta kaikista omista hidasteistani. Lähipiirissäni on jopa ihmisiä, jotka ovat minua vanhempia, eikä heillä ole mitään koulutusta - ei edes lähimaillakaan. Siksi itsekin olen itsekin osannut laittaa saavutukseni oikeisiin mittakaavoihin, enkä pidä enää itsestäänselvyytenä...

Suurin osa lomastani kului Valkeakoskella äidin helmoissa. En ole paljoa missään liikkunut, lähinnä ollut netflixin parissa, nukkunut, makaillut sängyssä, syönyt ja nauttinut perheeni parissa. Monelle perinteikästä lomailulle ovat ne bileet kummassakin päässä, välissä, keskellä ja ymmärsitte kuvion.  Minulle ei niinkään, joten loman aluksi en mennyt mihinkään suuriin bibiksiin vetämään päätä täyteen, vaan nukuin. Oikeastihan en edes juo usein. Pari kertaa vuodessa kunnolla. Nyt loman lopuksi, vähän puolivahingossa päädyin jostain kumman syystä Varissuolle - nevö ögen. Silti, hands down, tämän alkuvuoden paras ilta.

 

Olin kaverini luona: kuunneltiin musiikkia, juteltiin, pelattiin juomapelejä ja taisin saada jotain kielikylvynm tapaista koska suomenruotsi. Kaikki tämä ilman naisille tyypillistä draamaa, taino ainakin sillai suunnilleen, koska seurani koostui miehistä. Ilta venähti enemmän tai vähemmän pitkäksi: aamulla iltapitsan jälkeen kello 10 kömmin sänkyyn ja nykäisin peiton naamani päälle. Iltapäivällä herätessäni tunsin vain niiden lukemattomien oluiden ja punaisen malboroaskin takapotkun (50 tölkkkiä kolmeen pekkaan meni hienosti - meni niin hienosti, että meni vähän enemmänkin, damn you ville vallaton!) Istuin pyyhe otsalla vessan lattialla viiteen - siinä vaiheessa en tuntenut oloani kovinkaan sankarilliseksi. Viideltä uskalsin jo mennä sohvalle. Föliin kömmin darraisena joskus seitsemältä ja voin vaan muistuttaa itsellein kaikki ne syyt miksi juon vain muutaman kerran vuodessa - jos se pääsee unohtumaan, niin eiköhän kaveri muistuta...olin aika fresh. Onneksi edes jollakin oli hauskaa aamulla.

Ei sillä, tuo nk. UUSIVUOSI VOL. 2 aloitti tämän vuoden oikein hyvin. Pilalle menneen uv 1:sen jälkeen, tälläinen aivojen nollaus oli ihan mielettömän tervetullut (nyt kun saisi vielä nukkumis- ja unirytmeistä kiinni). Mukava omistaa kavereita, jotka jaksavat inttää viikkoja ja sitten viimein raahaavat, noh Varissuolle. Tältä uuveen toisinnolta sain jopa ne raketit, tai ainakin yhden. Sain selvitettyä välit tärkeään kaveriin ja tapasin uuden ihmisen. Mentiin kyllä aika lailla kaikilla saroilla juuri sillä tavalla, kuin miten uuden vuoden toisinnolta (tai edes oikeaoppiselta uudelta vuodelta) voidaan odottaa. En valita.

Nyt jaksaa taas painaa seuraavat kuukaudet ihan uudella innolla :)

Tässä teille biisi, jota kulutettiin eilen ja tänään. Nyt aion mennä nukkumaan, vanhuus iskee kun ei kestä tuollaista illanviettoa ilman tälläisiä jälkipotemisia.

EDIT. Julkaisen koko paskan päivän myöhässä koska nukahdin naama näppäimistölle. Hups

I'm a flame

Shot of fire

I'm the dark in need of light

And we touch, you inspire

Will it change in me tonight

Our hearts are like, firestones

When they strike, we feel the love

Sparks of light, they ignite our bones

When they strike, we light up the world

We light up the world

So take me up, take me higher

There's a world not far from here

We can die in desire

Or we can burn in love tonight

Päivä elämästäni: tavallisen epätavallista arkea

6.00 - Ensimmäinen herätys. Huonosti nukutun yön jälkeen, en saa itseäni kuitenkaan ylös, joten siirrän herätystä 45 minuutilla.

6.45 - Nousen ylös. Laitan kahvin tippumaan, pistän puuron mikroon ja käyn pesemässä naaman. Puen päälle.

7.00 - Aamupalaa ja samalla yritän päntätä ranskan sanakokeeseen. En ole jaksanut lukea yhtään, enkä jaksa nytkään. Mieleni vaeltelee liikaa, joten luovutan.

7.15 - Tiskaan tiskit.

7.19 - Alan laittautua. Meikkaan ja jammailen aamua piristävän musiikin tahtiin samalla hörppien aamukahvia.

7.40 - Eksyn nettiopsuun ja päätän varata paikan spinningiin koulun jälkeen.
7.45 - Vaihdan vaatteet, koska en ole tyytyväinen asuuni.

8.10 - Lopulta päädyin kuitenkin vaatekriiseilemään ja tajuan nyt olevani myöhässä. Ryntään pää kolmantena jalkana ulos ja lähden polkemaan yliopistonmäelle samalla toivoen, etten myöhästy! Matkaani tahdittaa lempisoittolistani.

8.35 - Viimein Juslenialla. Liikennevalot eivät olleet puolellani tänä aamuna. Saavun viisi minuuttia myöhässä ranskan tunnille. Opettaja on ärsyyntynyt. Sanakoe menee aivan päin mäntyjä, en vieläkään pysty keskittymään. Ajatukseni harhailee.

10.05 - Pääsemme tunnilta myöhässä ja nyt ryntään pää kolmantena pyöränä kohti Sirkkalaa, jonne saavun vain muutama minuutti myöhemmin.

10.15 - Lyriikan analyysi. Vilkaisen nettiopsusta. Kirjallisuuden johdantokurssista on viimein tullut arvosanat, ja iloitsen hiljaa nelosestani (arvostelu 1-5).

12.00 - Suuntaan Emilian kanssa kohti Bryggeä ja kasviskroketteja! Herkuttelemme vielä jälkiruokakahveilla ja suukoilla (pahoittelen esteettistä kuvaa, olin nälkäinen, joten en jaksanut panostaa asetteluun).

13.00 - Nokka kohti Sirkkalaa ja opintopiireilyä. Emme oikein saa keskityttyä mihinkään kasvatuspsykologian osa-alueeseen, ja juttelemme muista asioista. Tajuan, etten todellakaan jaksa mennä spinningiin enää, joten perun sen. Sen sijaan soitan viimein ajan itselleni kasvohoitoon, jonne saankin ajan jo parin tunnin kuluttua!

14.45 - Emilia lähtee kohti bussia. Sirkkalasta lähden kohti Aninkaistenkatua. Kohti hemmottelua!

15.15 - Kasvohoito alkaa. Olen taivaassa.

16.40 - Suuntaan kotiinpäin rentoutuneena ja onnellisena. Laitan taas musiikkia soimaan.

17.00-17.30 - Käväisen kotona vain tajutakseni, ettei jääkaapissa ole mitään syötävää. Popsin piltin ja päätän lähteä käymään vielä kaupoilla.

17.45-18.50 - En tiedä olenko koskaan täällä kertonut, mutta VIHAAN kaupassa käymistä. En tarkoita shoppailua, vaan ruokakauppaa! En osaa ostaa yksin mitään ilman katsomatta tuoteselostetta, ja on todella vaikeaa keskittyä kun pieni ääni takaraivossa hokee, etten tarvitse ruokaa jääkaappiin. Yleensä vaan turhaudun, ja lopulta muutaman ostoksen löytämiseen menee ikuisuus.

18.50 - Lähden kotia kohti. Raitioaseman vastapäisessä puistossa pyörän ketjut irtoavat. Puistokebabin pitäjän ja kahden mielettömän mukavan keski-ikäisen rouvashenkilön avulla ketjut saadaan paikalleen, mutta tajuan pyörän olevan ajokelvoton - ketjut putoavat uudelleen heti kun polkaisen ensimmäisen kerran. Turhautuneena, nälissäni ja stressaantuneena lähden kotia kohti. Äiti saa itkukriisiraivostressipuhelun, joka ei johda taaskaan mihinkään.

19.21 - Viimein kotona. Olen liian väsynyt laittaakseni ruokaa, joten otan vain pari leipää. Asettelen ostokset paikoilleen, avaan koneen ja pistän musiikkia soimaan.

19.35 - Otan aamun Hesarin eteeni. Uutisten luvun rikkoo pian kovaääninen koputus naapurini oveen. "OVI AUKI, TÄÄLLÄ ON POLIISI!" Ihan normipäivä...

20.00 - Otan iltalääkkeen. Stressaan huomisesta. Millä menen kouluun? Olen aivan poikki. Pitäisi lukea tenttiin, mutta en todellakaan jaksa. Siirryn television ääreen.
21.30 - Syön iltapalaa ja harrastan kanavasurffailua.

23.00 - Pesen hampaat. Sammutan valot ja jään näpräämään puhelintani pimeässä.

23.58 - Herätys valmiiksi!

24.00 - Laitan puhelimen pois

~2.00 - Nukahdan

Humanistin päivä, mutta ei siitä tavallisimmasta päästä. Pitää ottaa joskus uusiksi!

Rauha maassa ja hermot paikallaan

 

Kyllä. Rauha on palannut takaisin Iso-Heikkilän pikkuyksiöön. Paniikki on laantunut, itku tyyntynyt. Yhtäkään nenäliinaa en ole tämän tai edellisen päivän aikana vahingoittanut. Muistutuksena hermoromahduksesta on vain monen minuutin puhelu lokitiedoissa äidin kanssa, tyhjentynyt nenäliinapaketti pöydännurkalla ja revityt kasvatustieteen johdatusluentojen muistiinpanot roskakorissa. Perjantai-illan kulutin hyvin rauhallisna ja hillittynä paartaen kasvatuspsykologian muistiinpanojen kanssa, sillä enää tämä käsiteviidakko ei tunnu niin kauhean ahdistavalta. (Kauhean väsyttävältä se kyllä tuntuu, saatan nukahtaa kesken kirjoittamiseni.)

Villasukat lämmittävät jalkoja, kun pää menee jäähän. Sen totesin toissapäivänä. Voisin siis joskus paniikkini kesken vetää villasukan päähäni. Mutta onneksi niin ei tarvitse tehdä, sillä hätiin laukkaavat myös ihanat, mahtavat, upeat, suurisydämiset, huiput Muusatoverit. Kiitos kaikille kannustuksesta, olen sanaton (henkisesti) ♥ Taas nähtiin mikä voima on sillä, ettei pidä suutaan kiinni mieltä painavasta asiasta. Kiitos äiti siis neuvostasi, että pitää avata suu (tai minun tapauksessani kirjoitushanat) kun mieltä painaa.

Viikonloppua ovat piristäneet ulkoilman, opiskelun ja villasukkien vastapainoksi ihan vain rentoutuminen. Venyttely. Suklaakeksit. Tee. Bridget Jones. Kanawok. Nukkuminen. Ensi periodin muistiinpanovälineiden hankinta (miten voi kuluttaa kaksi kynää loppuun kahdessa kuukaudessa, kertokaapa se). NIIN JA SELLAISET HUIPPUSIISTIT, TOSI MAUTTOMAT JA EPÄMUODIKKAAT TIGERIN 3€ MAKSANEET SORMIKKAAT JOILLA VOI NÄPRÄTÄ LUURIA!

Kävin venyttelemässä tunnin verran yliopistolla. Kiitokseksi siitä, maailma päätti antaa minulle pierun vasten kasvoja. Ei se mitään maailma, ei se haittaa. Kyllä parhaimmatkin meista joskus sortuvat.

Elämä (ja opiskelu) on oikeesti ihan (sairaan) kivaa.

Tähdenlentoja pimeydessä

Emilia kirjoitti blogissaan tähdistä, jotka katselevat meitä ja suojelevat - ovat  mukana arjessa ja tekevät siitä juhlaa. Tiedän, että hän kirjoitti minusta. Nyt minä kirjoitan omasta tähdestäni. Emiliasta eli Aromurmelista, kuten hän puhelimeni nimitiedoissani on.

Emilia on ensimmäinen ystäväni Turussa. Kaikki alkoi suomen kielen pääsykokeissa ja vaikka siitä on vasta reilu kuukausi, tuntuu kuin olisin tuntenut Emilian aina. Hän on minun sielunsiskoni ja tähteni - valoni pimeydessä. Tuki ja turva. Kallio ja lämpö. Emilia on iso osa sitä, minkä takia rakastan tätä kaupunkia, miksi tunnen oloni täällä kotoisaksi.

Mulla on aina iso suojamuuri ympärilläni, mutta saman tien musta tuntui helpolta kertoa kaikesta Emilialle. Vain muutaman viikon tuntemisen jälkeen annoin Emilialle vara-avaimen kotiini. 
Arvostan ja ihailen tätä naista niin paljon! Emilialla on todella suuri, lämmin sydän - hän välittää niin paljon ja niin aidosti. Emilia hymyilee ja hehkuu - ja hänen hymynsä ja naurunsa on muuten tarttuvinta sorttia! Emilia kuuntelee ja lohduttaa aina, löytää ne oikeat sanat jokaiseen hetkeen - itkee kanssani kaikki itkut, nauraa kanssani kaikki naurut. Hän jaksaa kannustaa ja kehua aina - piristää viesteillä pitkin päivää. Voin jakaa Emilialle kaiken - uudestaan ja uudestaan. Märehdimme samoja asioita kyllästymättä koskaan. Enkä kyllästy kuuntelemaan hänen juttujaan, hän osaa puhua niin hyvin, fiksusti ja luontevasti kaikesta!

Istumme yhdessä luennot (muistiinpanot pitää tehdä aina värikkäiksi), käymme yhdessä jumpassa, käymme yhdessä kahvilla. Syömme yhdessä (brygge on lemppari), vietämme tyttöjeniltoja (ruokaa, musiikkia, naurua), lähettelemme toinen toistaan rumempia selfieitä itsestämme. Välttelemme luentoja tai pidämme lukupiiriä, parannamme maailmaa, juttelemme, nauramme - mutta emme kyllästy toisiimme tai huumoriimme.

Emilian seurassa on niin helppo ja turvallinen olla: voin olla täysin oma itseni ja hyvin nopeasti Emilia on oppinut lukemaan minua kuin avointa kirjaa. Kumpikin huomaa, kun toisella ei ole kaikki hyvin. Kumpikin osaa piristää toista.

Välittämisen lisäksi Emilia huolehtinut minusta ja pitänyt minut ruodussa syömisen kanssa. Hän opettaa minulle jatkuvasti kaikkea uutta: miten nauttia elämästä, miten tehdä hyviä lohkoperunoita. Emilia ymmärtää perfektionismin, värikkäät muistinpanot, suoristuskeskeisyyden, omistautumisen opiskelulle.

Kaiken edellämainitun lisäksi, Emilia on todella päättäväinen ja arvostaa samoja asioita kuin minäkin. Hän pyrkii haaveitaan kohti luovuttamatta ensimmäisten vaikeuksien edessä. Arvostan Emiliassa myös hänen aitouttaan, hänen lämpöään, hänen teräshermojaan! Hän ei esitä olevansa mitään muuta, kuin mitä oikeasti on - vihaajat painukoon sinne syvälle. Emilia ei ota elämää liian vakavasti, hän ymmärtää nauttimisen päälle! Ystäväni on pieni, mutta pippurinen! Hän osaa yllättää minut ja piristää päiviäni lähettelemällä kuvia. Ja aina kun näen Emilian, huomaan itsekin piristyväni ja hymyileväni. Ei tämän ilopillerin seurassa voi mököttää.

Arvostan ja rakastan sinua ja kaksin vietettyjä hetkiämme: yökyläilyjä, yönauruja ja sekoiluja. Hiljaisuuskin tuntuu luonnolliselta. 

Olet nähnyt minut pahimillani, olet nähnyt minut parhaimmillani. Olet nähnyt minun itkevän, olet nähnyt minun nauravan (kuin porsas). Olet kestänyt minua humalassa, olet kestänyt minua stressaantuneena. Et tuomitse koskaan, et arvostele ikinä. Tiedät minusta kaiken, osaat lukea minua kuin kirjaa. Olet tukenut minua jokainen hetki ja tiedän että valaiset tietäni minne ikinä päädynkin. Sinun kanssasi en pelkää mitään. Sinun kanssasi kaikki on hyvin.
Teemme suunnitelmia yhdessä ja uusien muistojen tekeminen kanssasi on etuoikeus.
Olen aina rinnallasi, mihin ikinä menetkin ja teen mitä tahansa, että saan sinut hymyilemään. Kotini ovet ovat sinulle aina avoinna.

Ihan sitä tavallista, hidasta, tylsää arkea

Päivät rullaa eteenpäin. Viimein tätä ihanaa, tavallista, ei-millään-tapaa-erikoista arkea.
Kiireineen, pikaisine kahvitreffeineen tai pidempine kakkuhetkineen. Luentorannekramppeineen, tuskanhikineen, läksyineen, sumuisine aamuineen. Jokainen päivä on erilainen, jokainen hyvä sellaisenaan. Arki asettuu uomiinsa, enkä enää oikeastaan ajattele elämää Valkeakoskella. On vain tämä hetki, tämä elämä - tämä täällä Turussa. Puhumattakaan siitä, että ikävöisin Valkeakoskea. Sellaista hetkeä ei ole itseasiassa tainnut olla yhtäkään. En vaan halua sinne enää takaisin.
Mulla ei myöskään oo enää niinkään huonoja päiviä. On vaan huonoja hetkiä (toiset pidempiä kuin toiset).

Oon oppinut viimein löytämään sen hyvän jokaisesta päivästä. Sen hyvän hetken, sen voiman päästä yli ahdistuksesta ja surusta. Yksi suurimmista syistä tähän muutokseen on varmaankin se, että oon saanut täällä lyhyessä ajassa aivan tajuttoman upean ystäväpiirin ja löytänyt mielettömän samankaltaisia ihmisiä, joiden kanssa voin olla juuri tämä hölmö, tunteellinen, lapsellinen, hassu itseni - ilman pelkoa siitä, että joku tuomitsisi mut.
Jokainen näistä mun uuden elämän uusista ihmisistä on ainutlaatuinen, ihana, upea, mielenkiintoinen, hauska, persoonallinen, lämmin, empaattinen, välitön ja niin moni niistä on tavattoman hyvä kuuntelija. Te olette mun aurinkoni, syy miksi en enää pode huonoja päiviä.
Niin ja oon huomannut, että hymylläkin saa karkotettua niin monet surulliset ajatukset. Enkä oikeestaan tiedä mitään sen parempaa, kuin että saan tartutettua hymyn johonkin toiseen. Siitä ei enää oikeasti onnellisuus parane.

Monet asiat voisivat tietysti olla paremminkin, mutta tämä riittää mulle nyt.
Riittää, että saan aamulla nauttia kahvini ja puuroni juuri siten kun ne haluan. Riittää, että luennolla saan istua ystävien vieressä ja pyöritellä yhdessä silmiä kun jutut menevät yli hilseen. Riittää, että saan taiteiltua kauniit kynnet. Riittää, kun saan kävellä illalla hämärtyvän aurajoen rantaa. Riittää, että löydän hyvän runokirjan.
Riittää, kun sade ropisee ikkunaan ja mä olen vetävästä parvekkeen ovesta huolimatta lämpöisenä peittojen sisällä, oman kodin suojassa.

Siitä runokirjasta. Jos koskaan saatte käsiinne Anna-Mari Kaskisen Jos jäisi yksi sana -runokirjan. Lukekaa se. Itse olen sen ahminut jo kahdesti.


Ei unelmia kahlita voi kukaan.
Ne eivät ole kauppatavaraa.
Ne pujahtavat arkipäivään mukaan
ja muokkailevat salaa maailmaa.

Ei salaisuutta vangita voi kukaan,
Se ympärillä tuoksuu, huminoi.
Se mitä nyt ei ääneen lausuttukaan
jo kaikkialla väreilee ja soi.

Ei iloamme kukaan saata viedä.
Se suuntautuu jo aikaan tulevaan.
Sen lähdettä et vaikka tänään tiedä,
se tempaa epäilykset mukanaan.
Anna-Mari Kaskinen, Ei unelmia kahlita voi kukaan


Näihin sanoihin ja tunnelmiin, taidan nyt siirtyä elämään tätä ihan tavallista arkea tuonne vällyjen väliin teekuppi kourassa. Life couldn't get any better.

Nothing gives easy - easy gives nothing

Tänään on ollut ihan mieletön päivä. Vaikka suomen kielen pääsykoe kusi, mä oon vaan yhtä hymyä. Kaikki pelot siitä, etten löydä Turusta samanhenkistä seuraa katosi tänään. Oon löytänyt ihmisen, kenen kanssa voin puhua kaikesta, joka ymmärtää mua ja kirjoittamista, joka jakaa samat kiinnostukset, jonka seurassa voin olla täysin oma itseni. Ja jonka seurassa aika menettää merkityksensä. Kiitos Emilia ♥

Tässä alla myös yksi mun elämäni parhaista päivistä. Ei pelkästään sen takia, että sain ton lakin, vaan sen takia, että sain mun rakkaat yhteen ja sain pitää uuden ylioppilaan puheen. Sen takia, että mä sain viimein todisteen siitä, että yksi aikakausi oli takanapäin.

Kaikki kuvat © Tuulia Koskinen

Musta on aina tuntunut, että olen vähän vinksallaan. Milloin pidän itseäni lamppuna (huomaamaton osa sisustusta, jota ei huomaa ennenkuin se puuttuu), milloin kotkanpoikana (joka ei osaa vielä lentää mutta räpiköi kuitenkin kovasti) ja milloin minäkin luukasana ja arvottomana kusiaisena.

Mutta ei enää. Ehkä se onkin maailma, joka on vinksallaan. Nyt kun oon aloittelemassa humanisti-alkoholistielämää yliopistossa ja pääsen oikeasti elämään mun unelmaa, mä oon löytänyt jonkinlaisen tasapainon siinä suhteessa, että osaan arvostaa itseäni. Mä en enää kynnä pohjamutia jokaisen esteen edessä mä en enää anna vaikeuksien taivuttaa mua.
Mä tiedän, että mun unelmat toteutuu, vaikka mä sulkisin silmäni, sydämeni ja kuolettaisin uskonrippeeni (ettei pettymys tuntuisi niin pahalta). Turun yliopistoon pääseminen on ollut mun elämäni suurin saavutus.

Mä en uskonut. Mä en todellakaan uskonut, että sellaista voisi tapahtua. Mä oon se, joka yrittää ja saa siitä hyvästä elämältä lyönnin naamaan. Nyt kuitenkin tiedän, että se salaisuus minkä takia oon näin pitkällä on se, että mä nousen. Aina. Jokaisen lyönnin jälkeen nousen uudestaan.

Mutta se kirjoittaminen. Sille mä elän, sille mä hengitän. Se antaa mulle paljon, se on pelastanut mut paljolta. Sen avulla oon aina jaksanut jokaisen epäonnistumisen jälkeen. Milloin oon kirjoittanut itseni toisaalle surujen luota, milloin oon kirjoittanut suruni ja murheeni paperille - milloin mitäkin. Näistä opinnoista oon siis haaveillut kauan, ensimmäisestä luokasta lähtien; kokonaiset 12 vuotta. Takana on monta iltaa ja yötä, jolloin on ollut olemassa vain mun syke, mun kädet - mun sydän, joka pusertaa sanoja paperille. Runoja, novelleja, pelkkää ajatuksenvirtaa. Mutta tää aika on mennyt nopeasti ja sen takia tiedän tän olleen oikea valinta. Mä teen mun henkirei'ästäni mulle ammatin, eikä paremmin ois voinut valita.

Tää ei kuitenkaan oo ollut mikään helppo tie. Mä oon halunnut luovuttaa monta kertaa, mennä siitä mistä aita on ollut matalin. Jättää menemättä lukioon. Jatkaa lukiosta amitsuun tai ammattikorkeakouluun. Eikä maailamassa oo ketään niin ylpeetä ihmistä, kuin mun isä. Se on tiennyt kuulemma aina, että kirjoittaminen on ollut mun juttu. Se on aina uskonut ja potkinut mua kohti yliopistoa. Se on aina kuunnellut mun haukut siitä, ettei se tue mun raksa/catering/lähihoitaja/lentoemäntä/matkaopashaaveita koska se tiesi paremmin kuin minä mitä mä haluan, mikä on mun juttuni. Se on ottanut kaiken vastaan, koska se tiesi sen kannattavan.
Isä sanoi mulle ennen muuttoa tänne Turkuun, että vaikka se onkin perinteinen suomalainen mies, joka ei osaa puhua tunteistaan, se on äärettömän, pohjattoman, tavattoman ylpeä musta. Se itki. Otti mut halaukseen, puristi tiukasti. Annoin sen kyyneleiden valua mun poskille. Tai ehkä mäkin itkin.

Isä on ollut mulle aina idoli, mutta samalla myös varoittava esimerkki liiallisesta tahdosta. Ollan isän kanssa kummatkin perfektionisteja, kumpakin pyrkii välillä liikaa unelmiaan kohti ja väsyy (jotkut sanoo että oon naispuolinen painos isästäni - ennen se oli loukkaus, nyt se on kohteliaisuus). Iskä on kouluttautunut hyvin ja samalla hankkinut perheen. Iskä kuitenkin välillä unohtaa liiaksikin sen mitä muuta sen elämässä on kuin työ; perhe, oma aika, vapaa-aika (samoin, hups). Isä on tyytyväinen työssään, mutta voisi olla tyytyväisempikin - alempikin asema olisi ehkä riittänyt. Ja toisaalta....se on ehkä vähän liiankin tietoinen omasta älykkyydestään, koska joskus sen kanssa puhuessa tulee niin idioottiolo kuin mahdollista. Isä ei myönnä olevansa väärässä, en myöskään minä.

Mutta niin, Isä sanoi mulle joskus, että se on halunnut potkia mua kohti mun unelmiani, koska se on nähnyt mun tekevän melkein kaikki samat virheet kuin se itse on tehnyt. Se on kaikilla sen teoilla vaan halunuut että mä en heittäisi taitojani hukkaan.  Isä on siis aina vaan halunnut, että mä olisin onnellinen, joten siksi se oli ottanut tehtäväkseen saada mut näkemään sen, missä mä olen hyvä. Vaikka se työ tarkottaisikin, että meidän välit ottaisi kovasti osumaa, vaikka oltaisiin reilu vuosi puhumatta toisillemme melkein mitään, vaikka mä olisinkin monta vuotta katkera ja vihainen. Nyt osaan arvostaa meidän riitoja. Mä oon ollut se, joka ei ole myöntänyt olevansa väärässä, mutta nyt voin hyvällä omallatunnolla tunnustaa sen. Ja oon onnellinen, että mun ja isän välit on paremmat kuin koskaan. On turvallista tietää, että mä pysyn sen pikkutyttönä kävi mitä kävi.

Jokainen mun läheinen on ihmetellyt mun tahdonvoimaa ja sinnikyyttä. Niin minäkin. Välillä tuun hämmentyneeksi, miten voin olla tässä pisteessä, missä seison nyt. Oman kodin keittiössä. Turussa. Humanistina. Oon välillä hämmentynyt kuinka moni ihminen luki mun vanhaa blogiani. Kuinka moni tietää kaikista on taisteluista, ongelmista, selviämisistä, laskuista, nousuista, aallonpohjista, vuoristoradan huippupisteistä. Kuinka moni on tullut sanomaan mulle siitä, kuinka vahva oon. Kuinka moni tietää musta todella paljon. Eikä se haittaa enää. Mulla on tarina kerrottavana, ja hyvä jos se kiinnostaa jotakuta.

Mä sitten muuten menin ja kiristin lukion kolmeen vuoteen sen kolmen ja puolen sijasta tokan vuoden vikassa jaksossa. Menin 23 kurssia kolmessa jaksossa. Noiden lukion kolmen vuoden ajan elin vakavan sairauden kanssa, mutta silti kirjoitin hyvillä papereilla ylioppilaaksi (siinä maagisessa kolmessa vuodessa). Lakkiaispäivänä olin niin onnellinen. Lukio on ollut mun elämäni tähän mennessä vaikeinta ja paskinta aikaa, mut samalla oon saanut paljon hyvääkin - ihania ystäviä, upeita tuttavuuksia, hyviä muistoja, kokemuksia ja taitoja.
MUTTA Se mun elämäni suurin saavutus: ensimmäisellä yrityksellä yliopistoon.

Ensinäkin, miksi Turku? Miksipä ei? Rakastan sen historiaa, sen katuja, Aurajokea...merta.
Turku on niin aliarvostettu kaupunki. Itsekin haukuin sitä ennen täysin siemauksin, mutta viime syksy ja syysloma Turussa äidin kanssa muutti mun käsitykseni koko kaupungista. Sen jälkeen mun sydämessä eli ajatus; tänne mä muutan. Ja täällä mä olen.

Mitä tulee siihen yliopistoon...se oli vaan päätös. Mä päätin, etten hae minnekään muualle pääsykoekirjalliseen paikkaan, jotta mun tarvitsee lukea vain yhden paikan kirjat. Ja niitä oli ne kolme.
Oli hetkiä, että mä en olisi jaksanut, mutta kun mä päätin, niin mä päätin. Luin. Luin. Luin. Pidin kirkkaana mielessä tavoitteen; yliopisto, kirjoittaminen, pois Valkeakoskelta, Turkuun.

Pääsykokeisiin lähdön aamuna, mua jännitti. Oli mun synttärit, päivä ennen itse pääsykokeita. Päätin, että tän 19-vuotiaan elinvuoden, mä yritän aina kaikkeni, enkä luovuta. Niinpä mä olin Turussa, kävin nollaamassa hermoni ulkona. Menin ajoissa nukkumaan. Aamulla uusin rautahermoin kävelin yliopistonmäelle navigaattorin kanssa. Mua ei ees jännittänyt. Olin tehnyt päätökseni, että yrittäisin kaikkeni ja se saisi riittää.

Esseisiin vuodatin koko sydämeni. Olin tuskastunut, koska alkoi tuntua, ettei se riitä ja joutuisin pakosti pitämään välivuoden - ajatus, jonka olisi ehkä kannattanut perfektionistina toteuttaa, mutta joka on mulle aina ollut vieras. Mutta niin. Kaikki läheiset jaksoi kannustaa. "Kyllä sä pääset." Sitä mulle hoettiin, mua kannustettiin, kehuttiin.
Mä päätin kuitenkin, että suhtautuisin pessimistisesti, jotten pettyisi. Perfektionistin tapa selviytyä.

Illan ennen tulosten julkistamista, mä vietin kavereiden kanssa. Ajeltiin ympäriinsä, kuunneltiin musiikkia ja mä lauloin. Vieläkin mua kannustettiin. Mä en halunnut uskoa. Toivoin pienesti tietenkin pääseväni, mutta en uskaltanut innostua liikaa. Olin päättänyt valvoa aamuun asti, jotta näkisin tulokset heti.
Kolmen aikaan kuitenkin taisin nukahtaa. En muista näinkö unia, mutta herättyäni katsoin puhelinta.
Mä osasin odottaa sitä. Mä toivoin näkeväni sen siellä. Mä halusin palavasti nähdä sen siellä.

Whatsapp. Viestejä monta. Ensimmäinen isoveljeltä.
"Onnea uudelle humanistille!"

Ja mä itkin. Tärisin ja itkin. Enkä uskonut viestiäkään todeksi, ennen kuin katsoin nimet netistä. Sen jälkeen mun elämältä katosi pohja, sillä siitä pohjasta tuli tarpeeton. Mun elämäni nousi ihan uusiin sfääreihin.
Ja se vaan paranee viikon päästä kun opinnot alkaa ihan oikeasti. Uusi luokka vaikuttaa mukavalta, ihmiset on samanhenkisiä, toiset vieläkin enemmän. Ja kaikkiin noihin mahtaviin ihmisiin pääsen tutustumaan paremmin seuraavan viiden vuoden aikana - mikä etuoikeus!

Haluun tällä vaan sanoa, että uskokaa unelmiinne ja itseenne. Uskokaa taitoihinne, luottakaa niihin ja tehkää sitä mitä rakastatte. Rakentakaa elämästänne juuri sellainen kuin haluatte. Tehkää unelmistanne totta.

Mun elämää voisi kuvailla symbolilla ;
siksi, että mä olisin voinut päättää kaiken - tän tarinan, mun runot, mun elämäni - monta kertaa, mutta mä päätin jatkaa. Ja niin mä tuun tekemään aina.

Haluan vielä kiittää mun ihania ystäviäni kaikesta, kannustuksesta ja uskomisesta muhun aina silloinkin, kun mun oma uskoni on ollut katkolla. Kiitos kaikista niistä kerroista, kun ootte kuunnelleet mun murheita, antaneet mun kastella olkapäänne kyyneleillä, pitäneet mua sylissänne ja silittäneet mun päätä. Kiitos lukioystävilleni niistä kerroista, kun saitte mut nauramaan huonoinakin päivinä. Kiitos kun saitte mut jäämään kouluun aina kun olin valmis lähtemään kotiin. Kiitos, kun annoitte mulle aikaanne koulussa ja sen ulkopuolla. Kiitos, kun nauroitte mun kanssani tunneilla, välitunneilla, pukuhuoneissa, takariveissä, ruokaloissa, oppilaskunnan kokouksissa.
Mitä suurin kiitos myös mun perheelle ja muille läheisille. Kiitos äidille, kun jaksoit aina nostaa mut pohjamudista. Kiitos kun kestit mua silloinkin, kun olin ilkee, surullinen, vihainen tai katkera. Mieletön kiitos mun isoveljelle, kiitos kun oot antanut mulle esikuvan, kiitos kun oot opettanut mulle historiaa ja auttanut läksyissä aina kun oon tarvinnut apua. Kiitos kun oot jaksanut kannustaa ja tukea mua Skotlannistakin käsin. Kiitos isä. Kiitos kaikesta, en voi sanoo kuinka mahtavaa on omistaa tuollainen isä. Kiitos kaikesta potkimisesta, kannustamisesta, kaikesta.
Kiitos teille kaikille. Vaatii sinnikyyttä, sisua ja tuollaisia ihmisiä päästä näin pitkälle.
Rakastan teitä yli kaiken.