When you're in love, what can't go wrong?

Nykypäivänä deittailu on kertakäyttötavaraa. Voit selata tinderiä, pitää vaihtoehtosi vapaina jos sattuukin tulemaan huono hetki ja valita ihmisestä juuri ne piirteet, mitkä haluat - juuri niin pitkäksi aikaa kun haluat. Rakkaus on laskusuhdanteessa ja seurustelu on pintaliitoa. 

Mitä pidemmän aikaa ympäristöäni tarkkailen, sitä enemmän huomaan parisuhteen arvon olevan laskusuhdanteessa. Elämän tulisi olla ikuista Sinkkuelämää; bileitä, yhdenillanhoitoja ja rajatonta vapautta (mutta onhan se nyt niin cool). On kaiken maailman Tinderit ja pettäjien deittailupalvelut; aina voi paina "not", jos sitoutuminen alkaa ahdistaa tai parisuhdearjen harmaus harmittaa.

Olen oppinut kotoani, että rakkauden ja rakastamiesi ihmisten sekä asioiden eteen tulee aina tehdä kaikkensa ja niin teenkin. En luovuta ihmisten suhteen helpolla, yleensä vasta sitten kun muut huutavat korvaani ”anna olla”. Yhdessä tämän hetken lempibiisissäni lauletaan "When you're in love, what can go wrong?", mutta olen omien empiiristen havaintojeni kautta huomannut, että kohta pitäisi pitemminkin mennä ”When you're in love, what can't go wrong”.

Olen eritoten huolissani siitä, miten monen tuttuni mielestä pettäminen on ok. Monet aloittavat avoimen suhteen, koska eivät osaa enää sitoutua. Tiedän myös henkilökohtaisesti monia pareja, jotka eivät lähde "umpinaisesta" suhteesta vaikka itse pettäisivät tai tietäisivät kumppaninsa pettävän tai kohtelisivat toisiaan kuin saastaa - eli toisinsanoen, vaikka suhde olisikin rationaalisesti ajatellen pelkkiä riekaleita. Missä menee raja rakkauden ja roikkumisen välillä?

Toisaalta, kertakäyttökulttuurissa parisuhteesta luovutaan yhä useammin heti kun on vähänkin hankalaa; alkuhuuman jälkeen ei jakseta nähdä vaivaa ja ensimmäisen arkisen vaiheen jälkeen se on moro. Mikä tahansa onkin suhteen oikea laita, julkisivu täytyy kuitenkin olla kunnossa. Some tarjoaa tähän loistavan mahdollisuuden - ehkä se onkin syynä siihen, että monen on vaikea lähteä huonosta suhteesta; kaikkihan on päällepäin ihan kunnossa!

Mitä meille kilteille sitoutumisihmisille, romantikoille ja tosirakkauteen uskoville jää tässä tilanteessa? Palataan väitteeseeni ”When you're in love what can't go wrong”. Vastaus on yksiselitteinen; kaikki, aivan kaikki voi mennä pieleen. Pääpiirteissään huonoin skenaario on se missä rakastut ihmiseen, joka ei halua sitoutua (ainakaan sinuun) ja satutat itsesi. Sen lisäksi että asetat rakastuessasi itsesi alttiiksi hirveälle emotionaaliselle myrkytykselle, sinun pitää opetella hyväksymään toinen ja itsesi virheineen ja pystyä jatkuvasti luottamaan itseesi sekä kumppaniisi - uskoa siihen, että ympäristöstä ja aiemmista murtuneista sydämistä huolimatta nykyinen kumppani on rinnallasi myös pitkällä tähtäimellä

On vaikea uskoa tosirakkauteen, kun joka puolelta kuulet tarinoita tuttujesi baari-illoista, jotka päätyivät vieraaseen sänkyyn. Tai kuulet, miten ystäväsi kumppani kohtelee ystävääsi. Tai sitten katsot sarjoja, joiden parisuhdedraama ei ole lähelläkään normaalin ihmisen sietorajaa. Tai katsot tv:stä sarjaa, jossa itseään kuumina pitävät ihmiset haukkuvat "normaaleja" ihmisiä, koska fyysiset ominaisuudet eivät olleet tarpeeksi. Siinä myllerryksessä mietit, että miten nuorempi sukupolvi voi ikinä saada normaalia käsitystä parisuhteista tai toisen arvostamiseta. Mietit myös, onko sinun käsityksesi parisuhteesta enää normaali - onko käsityksesi tosirakkaudesta elähtänyt? 

Olen nyky-yhteiskunnassa poikkeuksellinen ihminen. Vihaan draamaa ja etenkin parisuhdedraamaa. Jos minua ärsyttää tai harmittaa, puhun siitä ensin kumppanilleni heti kun tiedän miten saan asian perille niin, ettei toinen ymmärrä minua väärin. En voisi ikinä pettää – enkä myöskään olla toinen nainen. Mallini tulevat hyvin pitkälti kotoa, sillä en ole nähnyt vanhempieni riitelevän koskaan 32-vuotisen suhteensa aikana (tosin, olenhan ollut matkassa vasta 20 vuotta). En voisi myöskään kuvitellakaan rupeavani suhteeseen, ellen olisi varma että haluan tuon ihmisen elämääni pitkällä tähtäimellä - ja kun saan ihmisen rinnalle, pidän siitä kiinni kynsin hampain. Olenko vanhanaikainen?

Ja vielä tärkeämpi kysymys kuuluu; miten tästä kertakäyttökulttuurista pääsee pois? Ehkäpä vain omalla uskolla. Tajuamalla missä menee raja rakkauden ja roikkumisen välillä. Aina ei elämä voi olla ruusuilla tanssimista, mutta on hyvä aloittaa muistamalla vakavaan suhteeseen ryhtyessänsä ne kolme pientä sanaa ja se hölmö fraasi, joka liitetään kirkkohäihin, farmariautoihin ja kultaisiin noutajiin. 

Sillä ihan arkinenkin parisuhde tuntuu paljon paremmalta silloin, kun lupaa seistä vain siinä toisen rinnalla myötä- ja vastamäessä.

Mitä kuuluu?

Tiedättekö sen tunteen, kun elämää kuvaa vaan lause "paskaa, mutta syvyys vain vaihtelee." Ja sitten kun oikeasti luulette, että nyt olette saavuttaneet paskan huippupisteen, niin sitten lentää pökäle tuulettimeen. Ja sitten tulee vielä molotvin coctail, joka sytyttää koko huoneen tuleen. Siltä musta on tuntunut mun elämäni kanssa viimeiset viisi vuotta.

Oikeasti. Olin jo vähän niin kuin alkanut ajatella, että mut on kirottu; että mun kohdalle ei ikinä voi sattua mitään hyvää. Aina kun ajattelin, että nyt asiat alkaa järjestyä, niin sitten elämä löi märällä kalalla vasten kasvoja.

Mutta nyt tilanne on ihan toinen. Musta tuntuu, että opiskeluissa alkaa olla järkeä. Mediatutkimuksen myötä oon viimein kartalla siitä mitä haluan tehdä tulevaisuudessa - ja hyväksyn sen, vaikkei se ehkä olekkaan sitä rahakkainta hommaa. En aio enää sokeasti suunnata journalismiin, uusmedia, sovelluskehittäminen ja tutkimuspuoli kiinnostaa enemmän. Mulla on suunnitelmia ja mulla on myös motivaatiota. Mä opiskelen ja vaikka stressi hipoo taivaita, niin se ei oo ongelma. Tiedän, että tää kestää enää nelisen vuotta. Sit mulla on ammatti, joka lisäksi tarjoaa mulle vielä lisää mahdollisuuksia elämässä. Sen lisäksi entisestä mullekaikkihetinyt-tytöstä on tullut kärsivällisempi. Musta on tullut myös vahvempi ja osaan esimerkiksi nopeasti leikata synkät ajat vain ohimeneviksi kausiksi - en jää enää vuosikausiksi vellomaan itsesääliin.

Mikä on aiheuttanut kaiken muutoksen? Ensinäkin, toi mediatutkimus. Se on mulle henkireikä. Unelma, jota teen todeksi. Se tekee mut onnelliseksi ja antaa voimaa. Lisäksi Niclas, joka tukee, auttaa, piristää ja on läsnä. Joka rakastaa mua juuri tällaisena ja auttaa kehittymään, eikä yritä muuttaa mua mitenkään. Nicken myötä mun lähipiiri on muuttunut tosi paljon tän vuoden aikana. Mulla on nyt rinnalla ihan hiiiiirmuisesti ihania ihmisiä ja ne "myrkylliset" ihmissuhteet alkaa olla historiaa. Nyt voin olla varma, ettei mun läheisistäni kukaan yritä käyttää mun ystävällisyyttä hyväksi tai yritä jollain muulla tapaa hyötyä musta.

Lisäksi tunnen olevani viimeinkin kuivilla vesillä sen suhteen, mitä kehonkuvaan tulee. En enää toteuta pimeitä syömishäiriöfantasioitani, vaan yritän kehittää itsestäni ulkoisesti sekä sisäisesti vahvaa naista; lihakset ja hiilihydraatit on siirtyneet painajaisista arkielämään. Peilikuvasta katsoo suhteellisen tyytyväinen tyttö, joka pitää itsestään ja uskoo itseensä.

Kuten aiemmin mainitsin, stressi kuuluu myös arkipäivään, mutta arkielämän pienet valopilkut tekee kaikesta vähän siedettävämpää. Sitä paitsi, kohta on joulu ja sitten uusi vuosi - siellä onkin luvassa vaikka mitä kivaa. Elämä on oikeesti aika jees.