Tarina lasinsiruista, homeisesta lattiasta ja traumaperäisestä stressihäiriöstä

On vaikeaa väheksyä itseään. Väheksymisen polku vie jonnekin sellaiseen paikkaan, jossa kasvaa paljon rikkaruohoa, masennusta ja syömishäiriötä. Vielä vaikeampaa on väheksyä omia elämänkokemuksiaan ja vähätellä niiden merkitystä oman persoonansa muotoutumiseen. Täysin kaistapäistä on kieltää oma historia itseltään. Niin minä tein.

Muistan, kun kirjoitin tätä blogia Turussa. En muista miksi jätin blogin, kai olin jotenkin kasvanut liikaa. Mutta ehkä nyt innostun taas, kun tuntuu että asiat ovat muuttuneet tarpeeksi. Ihan kuin olisin tietyllä tapaa kasvanut ja tullut takaisin kypsempänä? Suurin juttu bloggaamisen aloittamiseen uudelleen liittyynee diagnoosiini. Kirjoitin tätä blogia kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosin alla muutama vuosi sitten. Huolimatta ehkä silloisesta äänensävystäni, en koskaan tuntenut diagnoosia omakseni. En nähnyt itseäni siinä, enkä nähnyt sairauden kaarta täysin omassa elämässäni. Noh, viime vuonna, pitkän psyykkisen taistelun jälkeen sain uuden lausunnon.

Aloitetaan alusta. Kaksisuuntainen mielialahäiriö oli kohdallani metsään mennyt hukkadiagnoosi, jota ei olisi pitänyt koskaan pitänyt antaa heikoin perustein. Myöhemmin, sitä diagnoosia ei koskaan saatu määriteltyä tarkemmin, mutta silti diagnoosi itsessään määritti paljon hoitoa jota sain. Vääränlaista hoitoa. Minulle annettiin nykyisen hoitohenkilöstöni mielestä liian nopeasti ja liian nuorena pieleen mennyt diagnoosi, jonka peruja ihmetellään edelleen.
On kuulemma taloudellisempaa antaa vaikean mielenterveyden häiriön diagnoosi kuin lähteä selvittämään traumoja juurta jaksain. Toisaalta olisin myös itse voinut avata suuni monista asioista aiemmin, tai pyytää toisen mielipiteen. Oli kuitenkin myös itselleni helpompaa ottaa ensimmäinen vaihtoehto ja esittää kaiken olevan siinä. En puhunut taustastani, koska en halunnut sanoa mitä oli tapahtunut. Häpesin itseäni ja vihasin itseäni ja edelleen ne samat tunteet joskus iskevät kasvoille.

Tällä hetkellä olen traumaterapiassa ja yritän selvittää elämääni uusien ja vanhojen kategorioiden alla. Paniikkihäiriö on vanha tuttu diagnoosi, mutta traumaperäinen stressihäiriö ja dissosiaatiohäiriö ovat vähän kinkkisempiä ja vaikeampia tapauksia - sekä niiden kanssa eläminen että niiden hyväksyminen. Olen joutunut itsekin määrittelemään diagnoosien merkityksen uudelleen; ajattelin esimerkiksi, etten ollut kokenut mitään "tarpeeksi pahaa", jotta minulla voisi olla traumaperäinen stressihäiriö. Ajattelin olevani vain heikko ja tyhmä ja käskin itseäni olemaan vahvempi.

Vaikka taistelen koemuksiani vastaan, ne tulevat elämääni yöpaniikkina. Herään keskellä yötä enkä saa henkeä. Syksyllä pelkäsin puolen vuoden ajan olla julkisilla paikoilla ja nukahtaa. Olin sekasotku, joka keskellä katua kävelemässä tai autoa ajaessaan saattoi palata emotionaalisesti lapsen tilaan, saada flashbäkkejä ja saada pahoja paniikkikohtauksia. Traumat elivät ja elävät edelleen minussa, vaikka kuinka ne kieltäisin. Ne eivät anna minun luottaa elämään, pelkäävät epävarmuuksia elämässä ja hämärtävät toisinaan positiivisuuden minussa.

Edelleen kamppailen sen ajatuksen kanssa, että olen vain idiootti tyyppi, jolla on ollut paska karma. Noh, ehkä sitäkin, mutta tämä diagnoosi tuntuu kipeältä. Siitä tiedän sen olevan oikea.  Mutta suurin syy näihinkin tunteisiin ja traumadiagnoosiin lienee se, että en osaa vieläkään täysin omaksua omia traumojani omikseni. Teen eroa elämäni ja lukuisten traumojeni välille jatkuvasti - alitajuisesti ja kielellisesti. Olen lapsena oppinut dissosioimaan kipeitä asioita kokonaan pois. Lapsille tämä on täysin normaali tapa selviytyä, mutta mitä isommaksi kasvat, sitä enemmän asioita pitäisi alkaa käsittelemään.

Dissosiaatio on asioiden siirtämistä pois tietoisuudesta, jos asia ylittää käsittelykyvyn kapasiteetin. Mieti asiaa niin, että särjet sinulle rakkaan lasin lattialle; et omista imuria ja jätät sirpaleet siihen. Nostat pari sirpaletta keittiötasolle, mutta annat niiden muuten olla ja yrität jatkaa arkeasi kuten ennenkin. Kävelet joka päivä sirpaleiden päältä. Ne tuntuvat kipeältä jalanpohjissa, mutta yrität himmentää kivun. Laitat jalkaasi paksupohjaiset, raskaat kengät ja päätät unohtaa roskat lattialla. Ajan myötä sirpaleet ovat muuttuneet pieneksi lasitomuksi. Ajattelet, ettei sinun tarvitse siivota niitä enää pois. Sinulla on kiire ja muutakin tekemistä, kuin siivota lattiaa - siivoaminen ei sovi aikatauluihisi juuri nyt.

Jossain vaiheessa rakennat päälle uuden lattian. Vanha lattia on jo naarmuilla. Unohdat sirpaleet ja rakkaan lasisi. Hetkeä myöhemmin pudotat uudelle lattialle käsistäsi myös legoja, eikä sinulla ole laatikkoa mihin niitä laittaa. Eikä edelleenkään sitä imuria. Muutama lego eksyy taskuusi, mutta muut saavat olla, kun jatkat samaa rataa kuin lasinsirpaleidenkin kanssa. Pian alat väsyä paksumpiin kenkiisi, ja päätät taas rakentaa uuden lattian legojen päälle. Se on huonosti rakennettu ja lattialaudat irvistävät joka suuntaan. Eräänä päivänä kompastut irvistävään lautaan ja pudotat pääsi päältä lattialle ison sammion vettä. Et ole edes huomannut, että olet alkanut kantaa tuota sammiota, mutta tiedät että se painaa sinua hitaasti kasaan. Pudonnut vesi valuu irvistävien lattialautojen välistä ja imeytyy puuhun. Yrität olla välittämättä, mutta jossain vaiheessa, monen kompastumisen ja vesisammiollisen jälkeen lattia alkaa pehmetä ja haista. Kestät märän puun hajua niin kauan, kunnes alat oirehtia fyysiesti ja sinun on pakko ottaa lattia auki. Löydät legot. Lattia niiden alla on myös pilalla ja revit senkin auki. Löydät lasitomun ja monta muuta asiaa, joita et edes tiennyt pudottaneesi. Ne ovat olleet siellä koko ajan. Riisut kerroksia kerroksien jälkeen ja löydät välistä asioita, joita et halunnut muistaa pudottaneesi. Imurin ostaminen ei enää itsellään auta. On pakko repiä kaikki kerrokset auki ja aloittaa alusta, mutta olet väsynyt rakentamaan lattiaa yksin. Tarvitset avuksi tarvitset ammattilaisen, terapeutin, eräänlaisen remonttimiehen.

Jos ihmisen taustalla on monen vuoden kipu, jota ei osata käsitellä, homma menee vaikeaksi, kun asiat pitäisi oikeasti saada päätökseen. Kun ei ole voimia eikä keinoja. Kun et kotona ole oppinut keinoja näyttää tunteita. Kun et osaa sanoa rakentavasti, että minua sattuu. Minä olen vihainen. Olen rikki. Olen pettynyt. Haluan itkeä. Haluan turvaa. Haluan pois. Minä en pysty. En voi. En halua. En halua enää. Kun et osaa sanoa asioita, etkä osaa näyttää vihaasi, pettymystäsi tai surua rakentavasti ja samaan aikaan tunnet monen vuoden kipeää tuskaa. Kaikki tuntuu raskaalta, kuten ne paksupohjaiset kengät. Selviytymisestä on tullut kerros minuutesi ympärille, se suojaa ja kuluttaa samaan aikaan. Tällöin ainoa selvitymiskeino on pakkomörön avustuksella tehty jatkuva dissosiointi, paksupohjaisten kenkien käyttäminen ja uusien lattiakerrosten rakentaminen - silloin homma menossa kirkkaasti päin helvettiä.

Dissosiointi on hyvä keino niin pitkään, kunnes olet dissosioinut pois mielestäsi 18 vuoden traumat ja kodissasi on todella vino lattia. Käsittelemättömistä tunteista on kasvanut puro, sammiollinen vettä, jota kannat koko ajan mukanasi. Kun perusta on vino, vesi läikkyy vähän väliä. Siinä vaiheessa olet mennyt perse edellä puuhun ja sytyttänyt saman puun tuleen kummastakin päästä. Lisäksi heität liekkeihin bensaa ja sahaat puuta keskeltä poikki. Olet pielessä kaiken kanssa, muttet vieläkään tajua asiaa. Saat burnoutin kerran vuodessa. Et tajua ongelman ydintä. Tästäkin on mahdollista selvitä, jos lähtee terapiaan ja yrittää selvittää asiaa pikkuhiljaa.

Mutta sitä minä en tehnyt, joten tämä tarina menee nyt kategoriaan "tee niin kuin sanon, älä niin kuin teen." Yritin kyllä opetella näyttämään kielteisiä tunteita ja onnistuin siinä, mutten alkanut missään vaiheessa kehittämään stressinhallintakeinoja tai yrittänyt omaksua omia traumojani osaksi elämäntarinaani. Lopulta olin väsynyt henkisesti. Aivoni eivät enää pystyneet yhdistämään loogista ajattelua ja tunteitani, jolloin voin huonosti. Kun viimeisin trauma tunteineen kaatui lattialle, aloin  pelätä, etten ollut olemassa. Lattia oli todella vinossa, ja tunsin itsekin olevani ihan väärin päin tässä maailmassa. Pohjimmiltani tunsin niin paljon tunteita, etten enää tiennyt olinko olemassa tai hereillä - oliko lattia suora, märkä, homeessa, vai kuvittelinko vain kaiken. En muistanut kaikkia niitä kerroksia, jotka olin latonut perustan päälle - ja ne tuntuivat aivan väärältä, sillä minun lattianihan oli aivan ehjä! Epätodellisuuden tunne ei ollut uusi, se oli tullut ja mennyt koko siihenastisen elämäni ajan, mutta minä olin sulkenut vinolta lattialtani silmät liian kauan. Elin koko ajan taistelutilassa, sotatantereella, homelattiani keskellä. Turvallisuudentunteeni oli kadonnut ja yritin alitajuisesti jatkaa asioiden dissosioimista pois - sehän oli niin toimiva keino!

Kun en käsitellyt asioita, muutuin pikkuhiljaa tunnekylmäksi. Väsytin itseni, kun pidin päivisin itseäni kasassa viimeisillä voimillani - minussa taistelivat selviytyjä ja emotionaalisesti riekaleina oleva ihminen. Sama ihminen, kaksi eri puolta. Jos minun piti puhua traumoistani, en koskaan ajatellut niitä omina kokemuksinani vain "jonkun toisen" asioina. Erotin ne kielellisesti ja ajallisesti itsestäni. En halunnut kertoa kenellekään - varsinkaan itselleni - mitä oli tapahtunut. En halunnut tuntea lainkaan, se oli helpompaa. Pakkomörkö huusi korvaani ja pelkäsin menettäväni järkeni. Pelkäsin kaikkea. Se oli romahdukseni, kunnes tajusin, että lattia on pakko repiä auki. Silloin tapasin elämäni parhaan remonttitiimin.

Tästä se lähtee. Uusi alku.

Elämässä on mustaa, valkoista ja sitten on paljon keltaista

Olen vasta viime aikoina (tänään) tajunnut, ettei maailmani ole niin mustavalkoinen kuin luulen. Mustan ja valkoisen väliin mahtuu paljon harmaata, mutta sen lisäksi paljon sinistä, oranssia ja keltaista. En tiedä mistä tarkalleen nuo värit tulevat, mutta ne ovat siinä. Vaatii vain kykyä ja taitoa huomata kaikki värit mustan ja valkoisen välissä. Joskus uppoudun liiaksi tuijottamaan kahvitahroja kahvikupin pohjassa, enkä näe kaikkea mitä ympärilläni tapahtuu. Mutta ehkä pikkuhiljaa uskallan nostaa katseeni korkemmalle.

Minulta on monesti kysytty miksi kirjoitan. Miksi kirjoitan blogia, miksi puhun somessa suoraan. Voi olla vaikea ymmärtää miten minä puhun täällä, kun joskus arjessa olen tarkkailijan roolissa ja olen nauttinut tästä roolista pitkään. Toisinaan olen sosiaalisissa tilanteissa varautunut tyyppi, joka lämpeää hitaasti. Silloin koen turvallisemmaksi katsoa miten ihmiset puhuvat, kuuntelen mistä he puhuvat. Tarkkailen äänenpainoja, katseita ja eleitä. Aistin ja mietin miltä näistä ihmisistä tuntuu ja miten he asiansa tekevät. Miten he elävät. Mitä he ajattelevat. Miten voisin itse tulla sosiaaliseen tilanteeseen mukaan omana itsenäni. Joskus uppoudun analyysiini niin, että unohdan tuoda itseni esiin.

Joskus olen huomion keskipiste. Olen huumoria ja naurua, mielipiteitä ja tarinoiden jakamista. Miten tämä liittyy kirjoittamiseen? Kirjoittamisessa sulautuvat kaksi puoltani yhteen. Tarkkailijaminä ja se, että voin olla turvallisessa tilassa huomion keskipisteenä. Tarkkailijapuoleni minusta tuo esiin syvällisen ajatustyön tulokset. Huomion keskipisteessä viihtyvä ihminen ottaa tarkkailijan huomiot ja tuo ne esiin niin, että joku muukin kuin minä jaksaisin asiani lukea.

Yksi syy on siis puhtaasti se, että kirjoitan koska voin. Ja koska osaan kirjoittaa paremmin kuin puhua. 

Yksi tärkeimmistä syistä on kuitenkin se, että toivon tarinoideni ja kokemusteni voivan rohkaista jotakuta muuta puhumaan asioista. Uskon, että muutos lähtee yhdestä ihmisestä, joka uskaltaa olla rohkea ja joka uskaltaa sanoa asiat omalla tavallaan. Olen aina hiljaa toivonut, että jakamani asiat ja kokemukset voisivat joskus rohkaista ja auttaa muita. Muutos, se voi parhaillaan lähteä yhdestä ihmisestä.

En koskaan odottanut, että näkisin jonkun jakavan asioita julkisesti ja viitaten inspiroituneensa minusta. En ikinä. Mutta tänään näin sen. Ja asian tekee paremmaksi se, että kyse on omasta perheenjäsenestäni. Ihmisestä, ketä ihailen suunnattomasti ja jonka parasta olen aina halunnut. Jonka tekoja ja ilmeitä ja eleitä olen tarkkaillut lapsesta asti, ja jonka vihan ja surun olen nähnyt jo pitkään. Jonka tunteita olen vaalinut ja jolle olen antanut tilaa. Hän on myös ympäristönsä tulos. Vaikka ihmiset voivat jakaa samat geenit ja saman ympäristön, lopputulokset ovat aina kovin erilaisia. Kumpikin yksilö on tasa-arvoinen, eikä toistaan huonompi.

Vaikka ihmiset ovat lopputuloksiltaan erilaisia, ihminen pyrkii usein tekemään eroa itsensä ja toisten välille. Omassa ajatusmaailmassa asioista tulee mustavalkoisia. Minä olen tällainen ja sinä olet tuollainen, siinä se. Usein asiat muuttuvat niin mustavalkoisiksi, että kaikki harmaan sävyt katoavat. Onneksi joskus voi huomata, että harmaan sävyjen sijaan, on löydettävissä jotain kirkkaita asioita. Etenkin sisarukset kokevat samat perhettä jakavat kriisit. Kun oma lapsen kipu iskee liian lujaa, on helmpompi dissosioida asia pois ja jättää huomiotta kaikki sinisen ja oranssin sävyt - kaikki tilanteen näkökulmat. On helppo ajatella olevansa yksin. Myöhemmin ja vanhempana, kun asiat ottaa uudelleen esiin, on vaikea enää muistaa misssä kohtaa olikaan harmaata ja missä mustaa. Kaikki on yhtä emotionaalista vuoristorataa.

Olen tajunnut, etten ole kasvanut kodissa jossa tunteiden näyttäminen oli kielletty. Olen kasvanut kodissa, jossa tunteita ei osattu näyttää. Niitä pelättiin. Ne lakaistiin mattojen alle ja tungettiin kaappeihin. Ne heitettiin ulos ikkunoista. Niille huudettiin ja ne peloteltiin lattiaviemäreihin. Niihin käytettiin voimakeinoja ja niitä pilkattiin. Ne kadotettiin syömishäiriöön ja oksennettiin ulos. Mutta se ei johtunut siitä, että tunteita ei olisi saanut näyttää. Se johtui siitä, ettei niihin osattu reagoida. Kun tunteisiin ei osata reagoida, ei myöskään opi rakentavaa tapaa näyttää niitä. Pian huomaa, että kasvoille on jäänyt muovinen naamio, ja joko perhe kantaa samaa naamiota. 

Eikä ongelma ole vain perheen sisällä, vaan kyse on sukupolvien ketjusta, jossa negatiivisista asioista on ollut parempi olla hiljaa. Ongelma on kulttuurissa ja kielessä, jossa tunteista on vaikea puhua ilman kliseitä. Pikkuhiljaa on helpompi painaa tunteet suljettujen ovien ja sinetöityjen kirjeiden taakse. On helpompi jäädä koukkuun selviytymiseen. On parempi lähteä pois. On helpompi etsiä tiloja, joissa voi romahtaa ja hakata seinää. On helpompi romahtaa silloin tällöin totaalisesti kuin arkipäivien pyörteissä sanoa rakentavia sanarakennelmia, joilla tunteet saa ulos. On helpompi matkustaa pois ja kursia omaa hymyynaamaansa kokoon yhä uudelleen. On helpompi hankkia pieleen menneitä diagnooseja ja voida fyysisesti pahoin. Kunnes ei enää olekaan.


Yhtäkkiä onkin helpompi avata suu ja sanoa asiat suoraan. On helpompi ottaa loikka ja yrittää kursia vuosikausia pahoinvoineet ihmiset kuntoon. Sieltä minä olen tähän tullut ja tässä olen taas. Enkä ole yksin.

Pakkomörkö

En muista koska olisin antanut itseni oikeasti valua pieneksi murureksi lattialautojen taakse; koska olisin antanut itseni olla todella väsynyt ja todella loppu. Paitsi että muistan. Muistan sen luissani ja lihaksissani, koska nousen siitä nyt joka ikinen päivä.

Ihminen on siitä outo olento, että se jatkaa eteenpäin, vaikka voimat olisivat kulutettu jo monta etappia sitten. Olen ollut koko elämäni suorittaja; olen suorittanut harrastuksia, koulua, ystävyyssuhteita, vapaaehtoistyötä, yliopistoa. Olen konkari ”pakkojen” tekemisessä päivästä toiseen. Pakko mennä salille, pakko syödä salaattia, pakko tehdä tämä essee, pakko tehdä nettisivu, pakko saada sitä ja tätä ja mennä sinne ja tuonne. 

Viimeisen yhdeksän kuukauden aikana minulle on viimein valjennut mikä on pakkomörkö. Pakkomörkö on sellainen mörkö, joka asuu ihmisen takaraivossa ja saa suorittamaan asioita, jotka eivät tuota nautintoa. Se laittaa alistumaan joissakin tilanteissa. Pakkomörkö on siitä sitkeä, ettei se välitä jaksaako ihminen oikeasti tehdä kyseistä asiaa vai ei. Jos ihminen laittaa vastaan, pakkomörkö iskee takaisin laittamalla päähän ajatuksia siitä, että olet arvoton, vääränlainen, nolo, epäonnistunut.

Minun pakkomörköni on ollut kanssani niin kauan kuin muistan. Aina oli pakko lukea kokeeseen ja saada hyviä numeroita. Oli pakko mennä kavereiden kanssa ulos. Pakko mennä kesätöihin. Pakko mennä lenkille. Pakko oksentaa. Pakko parantua. Pakko selviytyä. Pakko unohtaa. Pakko valmistua. Pakko muuttaa pois kotoa. Pakko siivota. Pakko vaihtaa alaa. Pakko valmistua. Pakko siivota koko ajan. Pakko saada langat pysymään käsissä. Pakko päästä toiseen yliopistoon. Pakko suorittaa kursseja (liikaa). Pakko tehdä tosi paljon töitä. Pakko opiskella monta tuntia päivässä. Pakko lukea tää tenttikirja tänä viikonloppuna. Oli pakko ja oli pakko. Ja sitten tuli stoppi.

Eräänä aamuna pakkomörköni katsoi minua peilistä. Sillä oli takkuinen tukka. Sen silmät olivat turvonneet koko yön kestäneestä itkusta. Sen suupielet viettivät kohti matonrajaa, kohdaten laskuun lähteneen mielialan. Pakkomörkö katsoi minua takaisin peilistä, ja huomasin olevani oman itseni pakkomörkö. Silloin tajusin, että on pakko lopettaa pakottaminen, ja on pakko ottaa aikalisä. Mutta syy oli toinen, kuin pakkomörön.

Otin aikalisän pakon pakottamana. Se oli ainoa keino, millä sain itseni pysähtymään. Pakotin itseni pakkomörön avulla olemaan opiskelematta. Pakotin itseni ajattelemaan muuta. Pakotin itseni olemaan paikallani. Ja pian lensin spiraalin kaltaisessa syöksykiidossa kohti yhtä elämäni vaikeinta ajanjaksoa, kun kaikki pakkoni iskivät minua takaisin.

Olin turta. Olin niin tavattoman turta. Olin väsyttänyt itseni pakkoilemalla aivan turraksi. En tuntenut enää itseäni. En tuntenut ympäristöäni. En tiennyt kuka olin ja missä asuin. Ympäristöni tuntui vieraalta kuukausia. Pelkäsin ajaa autoa. Pelkäsin nukkua. Pelkäsin aamuja. Pelkäsin kotiani. Pelkäsin muutoksia. Pelkäsin mieltäni. En tuntenut tunteita. Vaan syvää väsymystä, jonka piilotin jonnekin syvälle itseeni. Pelkäsin, että joku päivä vielä pamahtaisin – tulisin hulluksi. Ajatukset olivat aivan solmussa ja sekaisin. Aloitin ajatuksen, mutta en saanut kiinni sen toisesta päästä. Unohtelin asioita. En ollut aina varma, missä olin. En saanut itseäni tekemään mitään kehittävää työnteon ja salin välillä. En keksinyt muuta, kuin pakkomörön äänen vaimentamisen. Yritin keskittyä itseeni; kuka minä olin ja mitä minä halusin. Keskityin hengityksiini ja katsoin halkeamia katossa. Pikkuhiljaa löysin itseni niistä pitkistä hengityksistä ja kattojen erimuotoisista halkeamista.

Kun voimat alkoivat hitaasti palata, myös pakkomörkö yritti tulla taas päälle. Välillä onnistuin sen vaimentamaan, mutta en aina. Pelkäsin pakkomörköä, sillä sen myötä tulivat taas ne samat oudot tunteet ympäristön vieraudesta ja siitä, etten ollut olemassa. Muistin kirkkaasti edellisen kerran, kun päästin pakkomörön niskan päälle ja tiesin, että vain aika antaisi pakkomörölle turpaan.

Päätin aloittaa kuntoutumisen takaisin elämääni. Päätin alkaa syödä vitamiineja, koska halusin helliä kehoani. Päätin, että treenit tapahtuisivat vain omasta aloitteestani, eivät pakkomörön. Päätin, että minä kontrolloisin tätä elämää. Päätin, että jättäisin myrkylliset ihmiset kokonaan pois elämästäni ja antaisin kaikkeni vain heille, jotka antaisivat minulle takasin. Päätin siivota sosiaalisen median feedini, jotta en tuntisi pakkoa tehdä jotakin. Päätin keskittyä asioihin, jotka tuottivat minulle onnea. Päätin ilmoittautua taas yliopiston kursseille, mutta en heti – vasta kun tunsin oloni tarpeeksi vahvaksi. Päätin myös vähentää töitä, etten ylikuormittaisi itseäni pakoilla – koska pakkomörkö edelleen asusti vaivihkaa takaraivossani ja tiesin, että se purisi minua vielä monesti niskaan. Elämä ilman pakkomörön kontrollia tuntui viidakolta ja olin peloissani.

Parantuminen ei ollut ihan niin nopeaa kuin tästä voi antaa ymmärtää. Otin monta erää pakkomörköni kanssa. Tanssimme edes taas myöhäisestä syksystä alkavaan kevääseen. Ne kuukaudet olivat täynnä pelkoa ja takapakkeja. Tansimme, painimme ja taistelimme. Kumpikin halusi äänensä kuuluviin. On vaikeaa päästää irti ystävistään. Mutta vielä vaikeampi on päästää irti osasta itseään, jota ei osaa erottaa kunnolla itsestään.

Tänään yritän olla pakkoilematta. En onnistu vieläkään hirveän usein, mutta tiedän että hitaasti ja varmaasti pääsen eroon pakoistani. Tiedän, että voin luottaa todellisiin ystäviini ja perheeseeni. Tiedän, että vielä joku päivä en enää elä pakoille.

Ja minä? Minä voin hyvin. Tunnen taas. Hengitän syvää kylmää sateista päivää Helsingissä. Sora rahisee tennareiden alla kun suunnistan paikasta a paikkaan b yliopistolla. Koen vaikeutta olla normaalisti, pelkään mitä muut minusta ja poissaoloistani ajattelevat. Olo tuntuu epäonnistuneelta ja tiedän, että pakkomörkö huutaa taas korvaani. Hukkaan päivän aikana kukkaroni ja pakkomörkö piiskaa minua lujaa. Hetken tunnen hajoavani ja haluan painua kotiin. Näppäilen äidin numeron puhelimeen, mutten laita puhelinta soimaan - minä pärjään kyllä. Pysäytän juoksuni. Annan tuulen puskea ohuen takkini läpi ja sadepisaroiden osua kasvoilleni. Minä olen tässä ja kaikki tulee olemaan hyvin. Kukkaro löytyy ja tunnen olevani tässä. Pelko on poissa. Minä voin olla tässä ilman pakkoja, ihan varmasti voin. Kävelen päivän viimeiseen tapahtumaan ja hymyilen. Päivä päivältä saan elämääni pala palaselta enemmän takaisin.