Lukio vs. yliopisto

Lukiosta yliopistoon vaihtaminen silloin vuosi sitten oli aikamoinen kulttuurishokki. Suoralta kädeltä ajatellen, eiväthän lukio ja yliopisto nyt niin eroa toisistaan, vai? Kyllä eroavat. Tässä muutamia empiirisiä havaintoja näiden kahden opintoahjon eroista.

Yhteneväisyydet.

Edelleen saat itse päättää lukujärjestyksesi (tosin opintojen sisältö on aivan erilainen). Menet kouluun, pääset koulusta, välillä on hyppytunteja. Tunneilla, tai siis luennoilla, kirjoitat usein suoraan taululta opettajan diat ylös (tosin hedelmällisempäähän olisi itse muokata muistiinpanot, mutta kuka sitä aina jaksaa?). Mutta siihen se taitaakin jäädä.... tai ainakin omalla kohdallani jäi.

Lukujärjestys

Sen sijaan, että valitsisit selkeästi joltain kurssitarjottimelta kurssisi, joudut etsimään kurssikuvaukset, ajat yms. kaikki netistä. Ja tietenkin tieto on tiputeltu ympäri ämpäri nettiä, joten muutama kymmentä välilehteä on aina auki lukujärjestystä suunnitellessa. Eikä sekään takaa, että löydät edes jotain tietoa. Joudut itse myöskin ilmoittautumaan kursseille sekä olet itse vastuussa siitä, että olet menossa oikeaan paikkaan oikeaan aikaan. Vaikeammin sanottu kuin tehty.

Lisäksi, tiedekunnat eivät keskustele kurssitarjonnastaan toistensa kanssa. Samaan aikaan saattaa pyöriä samalla paikalla kolmekin kurssia, mutta on tehtävä armotonta karsintaa ja valittava vain joku niistä kolmesta (on vähän rankkaa yrittää kloonata itsensä kolmeen paikkaan samaan aikaan: totta kai aina voi pyytää jotakuta ottamaan itsellensä muistiinpanot ylös, mutta ei luento ole sama asia, jos sen lukee vain muistiinpanoista.)

VAIKKA sanotaan, että yliopistossa ei tarvitse lukea enää "lukioaineita", on siellä pakko suorittaa kansainvälistymisopintoja; virkamiesruotsia ja vähän sitä tiedekuntakohtaista englantiakin. Lisäksi opetellaan vielä kertaalleen, että miten kirjoitetaan hyvää akateemista tekstiä, tai miten vaikkapas tehdään referaatti. Lisäksi on puhekurssi, jolla harjoitellaan esiintymistä.

Päivät

Harvemmin muistan lukiossa pitäneeni opiskelusta vapaapäiviä - tai siis että kyseisenä päivänä ei olisi ollut mitään aineita. Yliopistossa taas minulla tulee ainakin yksi vapaapäivä viikkoon. Lisäksi päivät eivät ole yhdenmukaisesti 8-16 tms, vaan minulla saattaa olla yksi luento jonakin päivänä, toisena kolme ja luentojenkin välissä kaksi tuntia vapaata. Joskus päivät ovat siis kevyitä luentojen puolesta, joskus taas raskaita. Mutta jos haluaa menestyä ja saada jotakin irti kursseista, ne lyhyemmät päivät ja vapaapäivät ovatkin oikeasti itsenäistä opiskelua varten.

Luennot

Lukiossa istutaan paikoillaan ja opettaja puhuu. Yliopistossa myös istutaan paikalaan luentosalissa ja kuunellaan professorin esitelmöintiä aiheesta x ja y. On myös olemassa luentoja, joilla istutaan pienessä luokassa, opettaja puhuu ajan x ja sen jälkeen keskustellaan yleisesti. Tai sitten on harjoitusryhmiä, joista minulla ei itse ole kokemusta - vielä ainakaan.

Suoritustapa

Lukiossa opiskellaan kurssi ja sitten tehdään koe. Yliopistossa voidaan joko istua luennoilla ja tenttiä aine taikka kirjoittaa essee/esseitä, opiskella kirjapaketteja kotona ja mennä sitten (tiedekunta-)tenttiin. Tai sitten voidaan opiskella kotona ja kirjoittaa pitkä essee aiheesta (noin. liuska tai 1½ per opintopiste....). Kurssien aikana tulee myös kotona tehtävää kotiin; lukemista, itsenäistä opiskelua, esseiden/referaattien/tiivistelmien tekoa. Kuten ylemmässäkin kohdassa sanoin, yliopistossa suurin osa opiskelusta itseasiassa tapahtuukin luentojen ulkopuolella - se oli itselleni uusi juttu.

Kirjat

Lukiossa ostetaan itse kirjat joko uusina tai käytettynä. Yliopistossa kirjoja tulee niin paljon, että on melkeinpä turhaa alkaa kaikkia ostamaan - edes käytettynä. Itse olen ostanut vain kielikeskuksen kirjat kielikursseille. Muutoin yliopiston aikana tulee kyllä kulutettua kirjaston palveluita aika lailla. Viime vuonna taisin saada kahdessa periodissa kymmenen euron varausmaksut tai vieläkin enemmän, en muista tarkasti. Summa summarum, luettavaa tulee. Paljon.

Lukiossa lukemista on myös, kurssia varten on joko kirja tai puolikas. Noh, yliopistossa yhtä kurssia varten saattaa olla jopa viisitoista kirjaa riippuen aineesta, kurssista, professorista ja kaikista muistakin kaikenkirjavista muuttujista. Tosin jakson pituuskin on eri, josta pääsemmekin sitten sulavasti seuraavaan kohtaan!

Jaksotus ja lomat

Niin, siis lukiossa puhuttiin jaksoissa. Yliopistossa niitä kutsutaan periodeiksi. Omassa lukiossani oli käytössä viisi periodia, yliopistossa niitä on kaksi: kaksi syksyllä ja kaksi syksyllä. Periodien välissä on noin viiden päivän (viikon) vapaat, jolloin professorit tarkistavat tenttejä ja sensellaista. Varsinaisia "syyslomia" tai "hiihtolomia" ei ole. Sitten lomaillaan, kun periodi loppuu. Jouluvapaa on ainakin Turun yliopistossa aika muhkea. Viime vuonna taisin olla joululomalla joulukuun alusta tammikuun toiselle viikolle. Kesälomani alkoi vappuna, ja loppui syyskuun ensimmäiselle viikolle. Mutta tämäkin riippuu siitä, miten paljon näkee vaivaa ja millä vauhdilla kursseja suorittaa.

Vapaus

Lukiossa Wilman uhalla oli pakko osallistua tunneille ja tehdä tehtävät. Paitsi sitten abivuonna, kun oli kahdeksantoista ja sai itse söhlätä Wilmaansa. Muistaakseni abivuotena poissaoloni olivat aika muhkeat ja värikkäät. Heh eheh.

Noh, yliopistossa kukaan ei yleensä pidä kirjaa oletko luennoilla vai et. Harjoitusryhmät ja seminaari-tyyliset kurssit ovatkin asia erikseen. Massaluennoilla voi mennä tai olla menemättä, mutta tottakai läsnäolo, tai sen vähäisyys, näkyy sitten numerossa. Harjoitusryhmissä ja seminaarityylisissä kursseissa on tietty määrä poissaoloja, jotka sallitaan. Sen jälkeen saa tehdä ilo sydämellä korvaavia tehtäviä; referaatteja, esseitä tai tiivistelmiä. Ah.

Tiedekunnat

Tiedekuntien sisällä tapahtuu kaikennäköistä, mutta harvemmin lääkisopiskelijat tekevät mitään humanistien kanssa. Yliopistomaailmaan tullessa on tietenkin ymmärrettävä, että alat pitävät itseään toisiaan parempana. Esimerkiksi humanistina olet haahuilija, joten parempi tottua esimerkiksi ylimielisten ekonomien silmienpyöräytyksille ja huonoille humanistivitseille. Yliopistohenkeen kuuluu kuitenkin se, että oma haalari ja tiedekunta kannetaan ylpeydellä - olit sitten kasvatustieteilijä, biologi, lääkäri tai filosofi. 

Vinkkejä fukseille

Älkää olko liian ahneita opiskeluja suunnitellessane. 45 opintopistettä ekana vuonna on hyvä saavutus sekin! Keskittykää periodissa noin 3-5 kurssiin, jotta saatte parhaimman hyödyn ettekä uuvuta itseänne turhaan.

Menkää yliopistoliikuntaan, saatte aivoille vaihtelua ja kuntokin kohoaa.

Käyttäkää hyväksi opiskelijaruokailua.

Menkää myös opiskelun lisäksi bileisiin ja juhliin, pitäkää hauskaa ja liatkaa haalarinne! Yliopistossa elämästä ehtii vielä nauttia, ennen kuin työelämä kutsuu.

Vapaa

Vuosi sitten muutin elämäni ensimmäiseen yksiöön. Vuoden päivät pelkäsin kulkea öisin kaduilla ilman avaimia rystysten välissä. Vuoden päivät en tiennyt mitä rauhallinen naapurielämä on; kuuntelin ääniä, hälyjä, elämää. Näin elämästä monta puolta - osa olisi voinut jäädä kokemattakin. En tiennyt paremmasta. Elin päivisin, pelkäsin ja valvoin öisin.

Toki elämä ensimmäisess omassa kodisssani oli aluksi auvoisaa ja ihanaa, mutta uutuudenviehätyksen kadottua se oli kieltämättä kovin katkeraa. Pikkuhiljaa päivien vieriessä alkoi kotona ärsyttää kaikki; milloin se oli suihku väärässä kohdassa kylpyhuonetta, milloin tulitikkuaskin kokoinen vessan allas, milloin vähäinen kaappitila, milloin sänky keskellä keittiötä. Useimmiten se oli kuitenkin rauhattomuus ja vastakkaisesta talosta asuntooni jatkuvasti tuijottava karvainen mies. Poissa ovat ne päivät.

Nyt istun uudessa pikkuyksiössäni. Neliöitä on kaksi vähemmän, mutta onnea sitäkin enemmän. Tämä on koti. Täällä ei ärsytä. Täällä ei tarvitse kuunnella naapureiden elämää - en edes tietäisi heidän olemassaolostaan ellen näkisi rappukäytävässä iloisia kasvoja tai kuulisi pirteitä tervehdyksiä. (Missä ovat vihaiset mulkaisut tai kiireiset "mmmmheiit"?) Täällä on eteinen, jossa on kaappitilaa reilusti. Täällä on uusi vessa, jossa suihkukin on fiksusti sijoitettu ja altaaseeen mahtuu vaikka neljä naamaa kerralla. Täällä on keittokomero, sängylle oma alkovinsa ja olohuoneessa sohva sekä nojatuoli. Enää en menetä yöuniani jos varmuuslukko jää laittamatta.

Äsken seisoin ulkona ja hengitin kesäyön kirpeää ilmaa. Syksy on tulossa. Ennen kaikkea elämäni turvallisin syksy, jota ei tarvitse pelätä. Ei öitä, ei naapureita, ei uniongelmia. Turku on elämäni rakkaus, enkä tiedä mitään kauniimpaa kuin sen öiset valot poikaystävän asunnon kahdeksannen kerroksen ikkunasta. Sen rinnalle on kuitenkin tullut nyt oma kotini, jonne on ilo palata reissujen jälkeen. Jossa tuntuu olevansa kotona. Olkootkin pieni ja ahdas koti, mutta ainakin se parempi kuin edellinen.

Edellinen asuntoni on nyt jossain hämärässä menneisyydessä; avaimet luovutettu lopullisesti ja hyvästit sanottu. Nyt kun muutot ja stressit on lusittu, voin taas keskittyä täydellä panostuksella syksyn opintojen suunnitteluun ja blogin päivittämiseen. Lupaan kerätä itseni kasaan ja etsiä teille kuvamateriaaliakin, ehkä kertoa tulevasta lukuvuodesta ja suunnitelmistani, kuulumisistani ja vääntää pari mukahauskaa vitsiä. Nyt kuitenkin painun sänkyyn kuuntelemaan hiljaisuutta ja nauttimaan unistani. Olen väsynyt, väsynyt raskaasta vuodesta ja kaikesta turhasta stressistä. Mutta voi pojat, miten onnellinen olenkaan siitä huolimatta.

Viikko silkkaa juhlaa

Viime viikon tiistaina pakkasin aamulla kipsuni ja kampsuni ja lähdin kohti Tamperetta. Päätin siis minimoida epäonnistuneiden syntymäpäivien todennäköisyyden juhlimalla viikon putkeen. Tiistain suunnitelmaan kuului sushia ja kahvittelua Sannan kanssa. Päivä oli mukava ja isä haki minut kotiin. Keskiviikon vietin Lotan kanssa Ideaparkissa ja isä vei minut hakemaan uuden puhelimen, joka minulle oli luvattu. Matkaan tarttui Huawei Honor 4X, juuri se mitä halusinkin.

Keskiviikkona tein myös seuraavan päivän syntymäpäiväkutsuille suklaisen marianne-mansikkakakun valmiiksi. Torstaiaamuna äidin kanssa koristeltiin (äiti siis koristeli) kakku kermavaahdolla ja otettiin muutamat selfiet, koska me nyt vain olemme fotogeenisiä ihmisiä.

Olin onnellinen sukulaisteni seurassa, vaikka sainkin taas kuulla vähän odottamattomia ja huonoja uutisia. Onneksi kauniit asiat, kuten kukat ja kattausten tekeminen veivät esteetikon ja varismaisen huomioni toisaalle. Ja kun oikein alkoi vituttamaan, vedin lasillisen Carlo Rossia. Heti helpotti.

Sukulaisten kanssa päätettiin myös skypetellä hetki Santerin kanssa. Mummo tietenkin huusi, kun ei tajusi että Sante kuulee normipuhetta. Rakas veljeni on siis tällä hetkellä opiskelemassa Skotlannissa, Aberdeenin yliopistossa historiaa ja kansainvälisiä suhteita. Miten niin perheemme lapset ovat humanisteja? Pyh.

Varsinaisen kakkutarjoilun rinnalle olimme myös äidin kanssa tehneet suolaisista kakuista suosikkiani, eli tonnikalakakkua. Tällä kertaa pienellä twistillä, eli pistimme hiukan salsakastiketta mukaan. Makuhermot räjähtivät kyllä oikein kunnolla! Kuulostaa ehkä vähän etovalta kakkuidealta, mutta älkää tuomitko ennen kuin kokeilette, koska kyseinen tekele on ollut allekirjoittaneen suosikkeja jo yli kymmenen vuotta. Kertokoot se jotain.

Sanotaanko noista sukulaisten tapaamisista sen verran, että nyt voi taas hyvällä omallatunnolla olla ilman pari viikkoa. Tai ehkä vähän pidempäänkin. Eh, sukuni on ihana mutta vähän rasittava.

Torstai-iltana odotti paluu Turkuun. Eteisessä minua puolestaan odotti viestiä Turun sosiaalipalveluilta. Toimeentulotukihakemukseni kesäkuulta oli evätty kirkkaasti. Toukokuulta sain siis 17 euroa, mitä oletinkin, mutta kesäkuulle nostettiin tapetille kesäopiskelu ja asunnon vaihtaminen halvempaan, joka ei kohdallani ole mahdollista ennen syyskuuta koska määräaikainen sopimus (MIKÄ MYÖS LÄHETTÄMISSÄNI LIITTEISSÄ NÄKYI, SAATANA). Näin siis tiivistetysti, koska sitä brykokraattista sanahelinää oli taas tuhat liuskaa.

Perjantaina menin töihin. Siivosin koko päivän ja illalla suuntasin kodin kautta Niclakselle. Kirjastosillalla huomasin, miten kauniisti aurinkoi paistoi tuomiokirkon kohdalle. Näytti vielä upeammalta, mitä sain tuohon kuvaan mahdutettua. Siitä piti siis ottaa kuva ja tukkia silta seisomalla pyörän kanssa keskellä siltaa poikittain. Illalla käperryin poikaystäväni viereen väsyneenä, vain herätäkseni lauantai-aamuna töihin. Tein lyhyen päivän Kupittaan majatalolla, ja sitten lähdin kotiin värjäämään hiuksia, selkää, naamaa ja kylpyhuonetta.

Maanantai meni taas töissä, tällä kertaa rennon, yli 9 tunnin työvuoron merkeissä. Olin aivan uupunut kotiin päästessäni. Tiistaina mimmit olivat järjestäneet minulle "yllätys"synttärit. Tosin, jos ne olisivat olleet oikeasti yllätyssynttärit, olisi epäonnistuminen ollut aika ilmeinen kun törmäsin tyttöihin matkallani kokoontumispaikalle. Oma vikani, mitäs kävin kaupassa.

Ensin menimme rautatieaseman vastaiseen puistoon, jossa tytöt antoivat minulle jokainen kirjoittamansa runon. Kaikista löytyi lempilainaukseni lempibiisistäni suomennettuna eli "kukkasia hiuksissa ja armo sydämessä". Liikutuin siinä tulppaanien, pulujen ja upeiden ystävieni ympäröimänä kyyneliin - erityisesti niistä puluista.-. Runot olivat niin tajuttoman kauniita sekä henkilökohtaisia, ja jokaisesta paistoi se, miten paljon vaivaa niihin oli nähty. Kiitos vielä, ihanat! ♥

Jatkoimme puistosta kakkukahveille Gaggui-kahvilaan. Istuimme ja rupattelimme pitkän tovin kakkupalojen ääressä. Tuota paikkaa suosittelen lämpimästi! Tunnelma, henkilökunta ja kakut ovat ihan mielettömiä!
Kahvilasta vielä jatkoin Merin ja Noran kanssa elokuvateatteriin katsomaan Pitch Perfect -elokuvamusikaalin. Tytöt olivat käyneet punnitsemassa minulle elokuvaeväät, ja elokuvan biisit olivat niin tajuttoman tarttuvia ja koskettavia, että kaikki onnellisuus ja kiitollisuus näkyi elokuvan lopussa poskilleni vyöryvinä kyyneleinä - jälleen kerran.

Tyttöjen seurasta pyöräilin Niclaksen luokse, jossa poikaystäväni ojensi syliini kömpelösti paketoidun lahjan. Teippiä oli melkein yhtä paljon, kuin isoveljeni paketeissa yleensä. Paketista voitte nähdä, miten rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Korttia lukiessa silmiin tirahtivat taas kyyneleet, ollappa ja omistaa erittäin epäromanttinen poikaystävä, joka nyt sitten paljastui aika lällyksi. Juuri tuollaiset kömpelöt lahjat ovat niitä parhaita. Tosin paketista ei paljastunut mitään kömpelöä, vaan upeat langattomat kuulokkeet! Vanhat kuulokkeeni hajosivat plugipäästä, ja olen nyt käyttänyt Nicken kuulokkeita kuukauden verran. Näitä uusia kuulokkeita en voi ainakaan hajoittaa johdosta. Tosin voi olla, että ne katoavat paremman puoliskon mukaan joku kaunis kerta :D.

Loppuilta kului rennoissa merkeissä. Nicke luki saksaa, minä skypetin Santerin kanssa, kuuntelin musiikkia ja Nicke vältteli pänttäämistä soittamalla minulle jollain ihme pianoappsilla biisejä. Lopulta puolenyön jälkeen Niclas päästi minut nukkumaan toivotettuaan ensin hyvää syntymäpäivää.

Varsinaiselle syntymäpäivälle Nora oli kehitellyt minulle ohjelmaa! Aamu alkoi Wiklundin puurotorilla, jatkui sulkapalloilulla, kruunattiin Raxissa ja koristeltiin pikaisella Ikea-vierailulla. Kiitos Nora ihanasta päivästä, oli todella hauskaa ja aika kului kuin siivillä!

Mimmeiltä sain myös kukkia syntymäpäivälahjaksi. Punaoransseja neilikoita, lempikukkiani. Jollain on ollut joko pääsy pääni sisään, tai sitten tämä tehtiin puhtaalla arvalla. Oli miten oli, me likes! Lisäksi veljeni, joka yleensä unohtaa kaikki juhlapäivät oikein komeasti, muisti minua kortilla. Kortin välistä löytyi 10 punnan seteli ja kolme kolikkoa, jotka on valmistettu vuonna 1995. Kiitos tästä. Arvostan.

Ennen tätä päivää, oli takanani pitkä ja synkeä taival alkoholiostoja, joiden kohdalla ei ole kysytty papereita tai olen ne oma-aloitteisesti survonut myyjän naaman läpi takaraivoon. Näiden kokemusten kohdalla aloin jo kyseenalaistamaan oman identiteettini ja ikäni. Onneksi uskoni ihmiskuntaan ja itseeni palautettiin tänään Manhattanin Alkossa, jossa silmälasipäinen setä pyysi nähdä todistusaineisto A:n, ennen kuin sain lauantain menomehut rakastavaan syleilyyni. Kaupan päälle sain myöhäiset onnittelut ja purkkaa. Nyt hymyilyttää.

Tänään ohjelmaani kuului myös pitkään nukkumista, kukkien istutusta ja parvekkeen sekä asunnon siivoamista. Taisin myös vääntää gluteenitonta suklaakakkua... Sillä eiväthän juhlat ja juhliminen tässä vielä ole. Nyt kun olen päässyt juhlinnan makuun, aion ottaa vielä jatkot loppuviikon ajaksi. Huomenna menen ulos syömään. Lauantaina asunnolleni saapuu mitä parhain joukko mitä kirjavinta sakkia, omia ystäviäni sekä Niclaksen ja minun yhteisiä ystäviä. Ja kyllä, nämä ovat olleet elämäni parhaat syntymäpäivät. Joskin alan olla vähän väsynyt tähän juhlintaan. Onneksi on ollut tämä ja huominen aikaa vähän tasaantua ennen viimeistä puserrusta!

Nyt olen 20 ja ilman sen suurempia kriisejä olen astunut kolmannelle kymmenelleni. Tajuan miten upeiden ihmisten ympäröimä olen tällä hetkellä. He näkevät vaivaa yllättääkseen minut, he antavat aikaansa, vaivaansa ja seuraansa. He tekevät kaikkensa, että minulla olisi hymy kasvoilla. Kiitos jokaikiselle, joka on nähnyt vaivaa näiden maratonsynttäreiden eteen, olette rakkaita ja arvostan vaivannäköäni ihan hirmuisesti ♥.

"I got all I need when I got you and I,

I look around me, and see sweet life.

I'm stuck in the dark but you're my flashlight.

You're gettin’ me, gettin’ me through the night.

Can’t stop my heart when you shinin’ in my eyes,

Can’t lie, it’s a sweet life.

I'm stuck in the dark but you're my flashlight.

You're gettin’ me, gettin’ me through the night."

Jessie J - Flashlight

Humanistifuksin ensimmäinen vappu!

Huh. Hyvän vapun merkki on varmaan se, että kömmit 2. päivä toukokuuta kotiin, viiden jälkeen iltapäivällä rättiväsyneenä? Älä äiti huoli, en juonut kolmea päivää putkeen (ainoastaan kaksi) ja kävin välillä kotonakin. Jopa töissä. Eikä tämänaamuisessa ollut kyseessä mikään walk of shame, vaikka olo onkin aika kuitti none the less.

Tämän vapun ympärille mahtuu kaunistakin kauniimpi tarina. Se käsittelee nuoren naisen ylpeyttä, yksinäisyyttä ja vapautumista oman itsensä kahlitsemisesta. Siihen mahtuu yllättävä käänne ja traagisuudesta onnellisuuteen kääntyvä loppu. Voisinkin siis kertoa tästä vapustani, opiskelijan juhlista suurimmasta!

Olipa kerran synkkä ja sateinen, tuulistakin tuulisempi vapun aatonaatto. Aamu avautui kaikkena sellaisena, millaisena et haluaisi ensimmäistä kesäloma-aamuasi tervehtiä. Oppiaineen kevättapaamisen jälkeen suuntasin kuitenkin Empun ja Nooran kanssa Räntämäkeen. Vappufiilis oli kadonnut päivän mittaan vesisateen mukana viemäreihin, ja illanvietto alkoi osaltani tahmeasti. Halusin vain Niclaksen sohvalle tuijottamaan televisiota ja mussuttamaan burritoa. Muutaman tunnin könöttämisen jälkeen jätin muut muusat prevappuilemaan, ja siirryin pois räntämäen räntäsateesta, takaisin Turun keskustaan.

Niclaksen luokse päästyäni, tuli työkeikkatarjous vappuaatolle. Köyhän opiskelijan katkeruudella, otin työkeikan vastaan. Tottakai alkoi puhelimeni täyttyä samantien ihanista ystävien vappuaaton suunnitelmista aamupäivälle. Hetken päästä istuinkin Niclaksen sohvalla marttyyrin ilme kasvoilla. Jokaisesta suunniteluviestistä naamani kääntyi aina suurempaan murjotukseen, ja taisin todeta "No en minä sitten jumalauta osallistu koko helvetin vappuun. Niih. Menen töistä suoraan kotiin ja nukkumaan ja nukun koko vapun enkä syö yhtäkään munkkia tai lasiakaan simaa, nih."

Aamulla kymmenen aikaan kömmin silmät ristissä töihin. Eilisen sade oli vaihtunut auringonapaisteeseen, ja työmatkalla haalari-ihmisiä pussikaljoineen bongaillessani, alkoi vappuriemu tarttua minuunkin. No jos sitä sitten töiden jälkeen jaksaisi kuitenkin vetää haalarit päälle ja lakin päähän? Liittyisi kavereiden seuraan rosée viinin kanssa ja pitäisi vähän hauskaa?

Asia selvä. Kuusi tuntia töissä kotisiivouksen merkeissä.
*Siivoaa kissankusta lipaston alta.*
"Niin, missäs tämä teidän kissanne on?" 
"Kuoli helmikuussa."
Hetken päästä heitin työkaveriani kissankusisella liinalla. Nauruhan siinä herähti. Sopimaton nauru.

Kuuden tunnin kissankusen hinkkaamisen, koirankarvojen imuroimisen ja sormenjälkien kuuraamisen jälkeen, rynnin nopeasti kotiin, suihkun kautta haalarit päälle ja Noraa vastaan kauppatorille. Lakkipäisiä ihmisiä joka puolella, koska tottakai tuhkimo myöhästyy aina lakituksesta! Eipä se mitään, suunnaksi Sirkkala ja Mimesis. Muutaman mutkan kautta löytyivät opiskelukaveritkin ja viinipullon suunta oli ääntä kohti. Vappufiilis alkoi kutkutella humanistin mieltä. Puoli pulloa katosi kauniisti ja alkoihan se juttukin luistaa. Viime viikon överikännit mielessä, otin varauksella lasin boolia ja sitten suuntasinkin jo kotia kohti. Juhlafiilis jäi jonnekin työväsymyksen alle, eikä edes vaaleanpunainen viinihattara sitä pelastanut. Päätunnelma jäi siltikin kirkkaasti plussalle pohjustelemaan seuraavan aamun olotiloja.

Vappupäivän aamu sarasti aurinkoisena. Akut oli ladattu ja juhlafiilis kutkutteli mieltä. Jos sitä vaikka menisi vartiovuorelle picnikille muiden muusamussujen kanssa? Aamulenkin ja pilatestreenin jälkeen suihku, ja sitten suunnaksi aurinkoinen Turku. Aurasillalla tapasin Merin ja Noran. Picnikille olin pakannut nestepainotteiset eväät; kahvia, viiniä ja vettä. Kaikki katosivat aurinkoisen vartiovuoren huipulla aika nopeasti jonnekin janoisen humanistin syvimpiin sisuksiin - ja sen jälkeen löytyi vielä jonkun kassista punaviiniä ja gintonicia. Naurua löytyi, viini kupli päässä ja kaikki oli hyvin. Ihania ihmisiä ympärillä, kauniin keväisenä levittäytyvä Turku aivan vieressä. Enää puuttui se mies siitä rinnalta, sekin krapulassa kotona.

Puoli viideltä alkoi vartiovuori tyhjentyä, ja itsekin otin suunnaksi paikan x, jossa oli tarkoitus pitää kisastudiota Nicken ja miehekkeen parhaan kaverin kanssa. Siinä sitä muutama kalja katosi, ehkä vähän viskiäkin ja pari shottia jallua. Yllätys kyllä, aamupäivästä asti jatkunut humala ei noussut mihinkään yllättävän suuriin sfääreihin, ja järki sekä kontrolli olivat koko päivän tallessa. Samoin muistikuva ja ylpeys. Kisastudion jälkeen katseltiin 22 Jump street, ja sitten otettiin suunnaksi suomenruotsalaisten ekonomien salakapakka jossain Åbo Akademin synkimpien kulmien salaisimmissa sopukoissa - niin kuin kunnon hämärään salakapakkameininkiin kuuluu. Ja ehkä vähän vappuunkin.

"Olen saapunut uuteen kulttuuriin. Nämä ihmiset ovat äänekkäitä, riehakkaita ja kuuloni lähtee pian. Eipä sillä, en juurikaan ymmärrä mitä nämä jurriset hurrit oikein puhuvat. Kunhan nyökyttelen. nauran ja juon edustusvaimon roolissa kaljaa."

Olipa kulttuurishokkia todellakin! Ei vain se, että olin humanistina aivan oman turvallisuusvyöhykkeeni ulkopuolella, mutta jokainen ihminen mongertaa vähän huonoa suomiruotsia. Mutta niin..mitä enemmän kello näytti, sitä korkeammaksi nousi melu ja sitä hauskempaa ihmisillä oli. Sitä enemmän myös itsekin aloin jutella ihmisten kanssa, tehdä jopa tuttavuutta Nicken kavereiden kanssa ja taisin ehkä jopa nauttia olostani. Ja laulaa. Olkootkin, että jokaisella ympärilläni olevalla ihmisella oli hassut ylioppilaslakit sekä päällään jotain Stockalta hankittua ja kallista - jotain sellaista joka viestii korkea elintaso, etuoikeutettu, suomenruotsalainen.

"Näiden uuden kulttuurin edustajien kanssa voi jopa kommunikoida. He lähestyvät horjuen ja sumeasilmäisinä, yleensä käpälä ojossa tavoitellen kättäni. Tämä muistuttaa hyvin paljon oman lajini edustajia melkein jokaisena juomiseen oikeuttavana juhlapyhänä. Buuklubbenin tunnusmusiikin kajahtaessa, kaikki yhtyvät yhteiseen jengimylvinään. Pidän tätä lajille ominaisena tapana synnyttää yhteenkuuluvuutta. Saatan oleskeluni aikana myös huomata, että tämän lajin urospuolisilla edustajilla on tapana laittaa jotain mustaa ja pahalta haisevaa töhnää ylähuulensa alle. Luulen tämän olevan soidinviesti naaraille, jotka heti laukkaavat näiden urospuolisten paksuhuulisten hurrien luokse."

Niin. Taisi nuo nuuskasoitumet ja jengimylvinnät onnistua, kun salakapasta lähdin yhden komean ja rouhean hurrin matkaan jatkoille. En tiedä lasketaanko sitä, koska oltiin parisuhteessa jo ennen kyseiseen loukkoon astumista, mutta olkoot tämä sitten tämän tarinan onnellinen loppu <3 Enkä tiedä voiko sitä laskea jatkoiksi, jos olimme unessa aika heti kämpille astuttuamme - hurjat bilehileet indeed. Tämän vapun perusteella voi herätellä jotain toiveita siitä, että minusta joskus joku edustusvaimon kaltainen naisolento koulitaan... Tai ylipäätään nainen. Mutta mitäs siitä ja kaikesta muusta, uusiksi ottaisin koko vappuroskan koska tahansa!

Niin, se tarina sitten ja sen teemat? Noh, kunhan suollan tavalliseen tapaani sontaa. Pääpiirteissään taisin viimein tajuta, että osaan kyllä käyttää alkoholia, kunhan en tee sitä väärissä tilanteissa ja yritän juoda jotain hyvin etovaa, aikuismaista ja herkkäpäisille sopivaa juomaa. Ja kunhan luotan itseeni omana itsenäni enkä yritä muuttaa itseäni joksikin toiseksi. Vapauduin myös ennakkoluuloistani suomenruotsalaisia kohtaan, nautin jopa illastani heidän seurassaan. Kävin uusissa paikoissa, tapasin moooonta uutta ihmistä. Nauroin, juhlin ja muistan kaiken. Tänään heräsin darrattomana toisen darraa potevan vieressä, vedin vain navan täydeltä pizzaa ja netflixiä, äskein tein sämpylöitä ja jaksoin jopa heittää pienen iltalenkin vesisateessa. Ei häpeää, ei darraa, ainoastaan paljon hyviä muistoja! TYYlikästä vappua, ellen sanoisi heh, heh.

Tuntuu hassulta, että ensi vappu saatetaan viettää toisessa maassa. Tällä hetkellä oma elämäni on sellaisissa kantimissa, että vaihtoajatukset tekisi mieli tunkea vain syvimpiin syvyyksiin. Mutta se on unelma, jonka tahdon toteuttaa. Läheisten tuki ja mahdollisuus ovat käsillä, mutta mihin katoaa uskallus? Ehkä se on vain sitä lapsen pelkoa karata maailmalle omista hattaraunelmista?

Kotipostaus vol. 2

Ennen kuin alan kälistä, pakko huomauttaa huomanneeni vasta kuvien siirtämisen jälkeen, miten huonolaatuisia ne ovat! Joko valotuksessa, valon määrässä tai kamerassa on jokin vialla, mutta eiköhän näistä nyt selvää saa. 

Eli! Laitoin heti muutettuani (seuraavana päivänä) kotipostauksen. Ajattelin kuitenkin tehdä sen uusiksi, koska tämä kämppä on tässä viiden ja puolen (!!!) kuukauden ollut ties minkälaisissa järjestyksissä. Nyt kun tavarat ovat viimein löytäneet omat paikkansa, voisin viimein esitellä pikkukotini sellaisena, kuin se on tänä päivänä.

Asunto tuntui heti kotoisalta kun sain tavarat purettua, mutta vasta äskettäin tajusin miten paljon enemmän viihdyn täällä kuin sanotaan esimerkiksi lapsuudenkodissani. Tämä on koti sanan varsinaisimmassa, lämpimimmässä ja ihanimassa merkityksessä, ja tuntuu vähän pahalta ajatellakkaan muuttoa yo- kylään (olen jopa pohtinut jääväni tähän, maksoi mitä maksoi). Olen loppujen lopuksi todella kiintynyt kämppääni; tästä on äärettömän hyvät liikenneyhteydet, siwa tien toisella puolella + lidl parin kilometrin päässä. Lisäksi satamaan & jokirantaan pääsee todella helposti juoksentelemaan tai kävelemään. PLUS että kesää ja syysiltoja varten tuossa on tuo pikku parveke, mikä on tunnelmointiin aivan perfecto! Niin ja puhumattakaan ihan Turusta itsestään; kaupunki on vienyt sydämeni lopullisesti.

Toisaalta asuintaloni on vanhahko, eteisen väliovi puuttuu (rappukäytävässä ovia paiskovat ihmiset kuuluvat hyvin sisään), ikkunoista vetää, seinät ovat ohuet, naapureita on jokaiseen lähtöön ja valverytmiin, sekä rappukäytävä saattaa säikäyttää ensinäkemällä - puhumattakaan pienestä jauhomatoepisoidista. Olen kuitenkin tottunut kaikkeen. Kaikista vioista voi aina soittaa isännöitsijälle, joka kyllä hoitaa asiat ajallaan (enemmän minulla kestää soittaa sille isännöitsijälle, koska ihan hyvinhän sillä parvekkeen ovellakin selvisi syksyllä vaikka käsi meni siitä saranapuolelta parvekkeelle...). Naapurit saa talosta aika nopeasti ulos valituksilla, ja rappukäytävässä ei vain tarvitse hengata. Lisäksi tuholaisia löytyy uudemmistakin taloista, joten who cares? Ongelma on jo hoidettu!

Asun siis kahdeksankerroksisen talon neljännessä kerroksessa. Pinta-alaa kämpässä on 26,5m². Seinät ovat valkoiset, lattia on kellertävä muovimatto. Kämppä on remontoitu vuonna 2007. Tässä menee aika paljon rekkoja satamaan päivisin, mutta illaksi liikenne rauhoittuu. Parvekkeeni on puistoon päin ja keväällä puut estävät näkyvyyden asuntoon. Ikkuna on viereiseen taloon päin, joten olen kokenut verhojen kiinni pitämisen suhteellisen hyvänä vaihtoehtona (jollei pidä ihmisistä, jotka kyyläävät pää tuuletusikkunasta ulkona asuntoosi...)

 

1. Yleisilme

Haluan, että kotini näyttää minulta; kertoo jotain kiinnostuksistani ja persoonastani. 

Tunnelmaltaan sekä väreiltään kotini pitää olla rauhallinen ja yhtenäinen. Pidän vaaleista ja maanläheisistä sävyistä. Ei kyllä ehkä kodistani uskoisi, mutta lempivärini on merensinen. Se nyt ei vaan koskaan ole päässyt sisustukseen asti (ellei katsota astiakaappia...) 

Lisäksi kämpän pitää olla toimiva ja siisti: onneksi täällä on valkoiset seinät (joihin ei saa porata MITÄÄN.) Myönnän, että puulattia olisi kamalan kiva, mutta loppujen lopuksi olen todella tyytyväinen tähän muovimattoon. Tulee meinaan ihan Kotka-aikojen lapsuudenkoti mieleen, eikä tarvitse huolehtia niin paljon jos satun kävelemään märin jaloin täällä :D.

 

2. Sänky

Sänky toimii minulla myös sohvana.  Tyynyt ovat siksi ihan must! Sänky oli itseasiassa pitkään käännettynä toisinpäin, seinää vasten, mutta en koskaan oikein tottunut siihen. Kivempi se on noin, joten pääsen myös katsomaan aamuisin ulos ikkunasta. Sitä paitsi talvella on kiva saada lämpöä patterilta (nyt kun ne taas toimivat) - mihin tässä oikein sitä miestä tarvisi?

 

3. Tv-taso ja lukunurkka

Äidin kunnostama nojatuoli on yksi lemppariasioistani kotona! Siinä on tosi hyvä lukea aamulehteä. Sen vieressä on pikkupöytä, jolle on hyvä laskea teemuki. Vanha tv-taso sai äskettäin lähtöpassit eteiseen kenkähyllyksi, ja hankin ikeasta moisen valkoisen kirjahyllyn. Nyt sain elokuvat, pelit, kirjat, sekatavarat ja joululahjaksi saamani kajarit järjestykseen. Seinällä on itsetekemäni taulu, joka oli ennen sängyn päällä (kunnes se eräs yö teki tuttavuutta otsani kanssa...).

 

5. Lemppariyksityiskohta

Eli tämä kirjahyllyn päällinen, jossa on ilmoitustaululle niitattuna ulkomailta saamiani postikortteja. Muutaman näistä olen itse lähettänyt vanhemmilleni maailmalta. Lisäksi hyllyn päällä on vanhoja kirjoja, joita sain mummolta tai joita olen löytänyt kirpputoreilta. Unisieppari on must ja sekin löysi paikkansa vasta äskettäin. 

 

6. Eteinen ja ruokailutila

Nojoo, ei täällä mitään kunnon ruokailutilaa ole (ja sitä paitsi syön aina sängyssä/lattialla/nojatuolissa). Lähinnä teen tuossa koulutehtäviä tai istun koneella. Tuolit on tosiaan äiti lakannut ikivanhoista ruokapöydän tuoleistamme. Työpöytä on vanha ikean retale (täällä nyt melkein kaikki on ikeasta hehehehe). Peili oli ennen sängyn vieressä, mutta tajusin miten paljon helpompaa on, kun se on ulko-oven, vaatekaapin sekä meikkien ja hiustenhoitotuotteiden läheisyydessä (valkoinen laaatikosto).

Käytin luovaa ajattelua ja passitin vanhan tv-tason äskettäin eteiseen. Toimii kenkähyllynä paaljon paremmin, lisäksi eteinen on nyt yhtenäisempi. Ylähyllylle ostin jo syksyllä uudet laatikot ja luovuin henkareista. Viimeinkin avaruutta! Ulko-oven vieressä on säädyttömän pieni vaatekkaapini, jonne ihme kyllä kaikki vaatteet juuri ja juuri mahtuvat.

 

7. Lemppariyksityiskohta 2

Härkä on koruharakka ja harakalla pitää olla harakan herkut. Tämän harakan korupuu taitaa ihan just katketa liitoksistaan...

 

8. Kylpyhuone

Tässähän tämä, oikein näppärä kokonaisuus, jonne mahtuu kaikki oleellinen. Jos jotain pahaa voin sanoa, vihaan tuota suihkun sijaintia: kun käy suihkussa, on kaikki suihkuverhon sisäpuolella oleva ihan märkänä. Kuka laittaa suihkun keskelle kylpyhuonetta, kysyn vain?

9. Keittiö ♥

Keittiö, oi keittiö ♥ Kotini sydän, sydämeni valittu, rakkauspakkaus potenssiin kolme. Kaappitilaa ON ja rutkasti, mutta juuri tarpeeksi kaikille astioille, kuiva-aineille ja siivoustavaroille. Jääkaappi on pieni, mutta eipähän tule ostettua liikaa ruokaa ;) Tuolla on ihana hääriä ja laittaa ruokaa!

Pidän erityisesti tuosta saarekkeesta ja sen päällä olevasta vitriinikaapista, jonne saan suosikkiastiani näkyville! Lisäksi pidän tuosta vitriinin viereisestä nurkkakaapista, mikä OLISI baarikaappi, mutta itsehän pidän siellä koulutavaroita ja sodastreamia. Mitä se kertoo minusta? 

Tiedän, että samassa talossa usein tuon keittiösaarekkeen ja vitriinin tilalla on _seinä_. Olen siis onnekas, kun olen saanut näin hyvin remontoidun kämpän. Tuo meinaan todella paljon avaruutta ja valoa tähän pikkukoloon.

Tässäpä tämä, mitäpä pidätte?

Loman päättymisiä ja uudenvuoden toisintoja

Loma alkaa olla ohi. Viimeinen kuukausi on ollut elämäni parasta aikaa. Olen saanut ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen vain olla. Katsoa netflixiä, syödä ja olla sängyssä vaikka koko päivän.

Suunnitelmat ovat loman osalta kusseet montakin kertaa, mutta toisaalta se ei enää haittaa. Loma oli sellaisenaan oikein hyvä ja opettavainen.

On ihana palata kylläkin opiskeluiden pariin. En uskoisi sanovani näin, mutta on ihana saada takaisin sellainen asia, joka on mieluisa. Kevään aikana pääsen tutustumaan moneen itseäni erityisesti kiinnostavaan asiaan; estetiikkaan, realismiiin ja naturalismiiin, lyriikantutkimukseen, lasten- ja nuortenkirjallisuuteen.... Tämä on sitä mitä haluan. Minkä parissa haluan viettää aikaani. Ei enää haittaa istua koko päivän kirjojen ääressä, kyllästymistä ei ole ainakaan vielä tullut.

Yllättävää on, että ajankäytön puolesta tämä elämä sopii paljon paremmin minulle kuin lukio. Itsenäistä hommaa tietysti on, mutta vaikka päivät ovat vaihtelevasti joko parituntisia tai /yo-liikunnan jumppien takia) saatan tulla vasta kahdeksan aikaan kotiin. Siltikin, se on ihanaa. Parasta ovat myös ne päivät kun ei tarvitse lähteä mihinkään, vaan voi vaan opiskella itsekseen. Opiskelussa on myös sekin hyvä puoli, että minun ei tarvitse vielä tietää mihin päädyn tästä. Voin antaa elämän kuljettaa. Olen viimein alkanut pikkuhiljaa arvostaa yliopistoa ja omia taitojani.

Olen tehnyt kaiken oppikirjan mukaan. Ymmärrän myös, että lähipiirissäni on ihmisiä jotka ovat joko ylpeitä tai kateellisia siitä, että olen pystynyt hoitamaan kaiken näin joustavasti ilman taukoja huolimatta kaikista omista hidasteistani. Lähipiirissäni on jopa ihmisiä, jotka ovat minua vanhempia, eikä heillä ole mitään koulutusta - ei edes lähimaillakaan. Siksi itsekin olen itsekin osannut laittaa saavutukseni oikeisiin mittakaavoihin, enkä pidä enää itsestäänselvyytenä...

Suurin osa lomastani kului Valkeakoskella äidin helmoissa. En ole paljoa missään liikkunut, lähinnä ollut netflixin parissa, nukkunut, makaillut sängyssä, syönyt ja nauttinut perheeni parissa. Monelle perinteikästä lomailulle ovat ne bileet kummassakin päässä, välissä, keskellä ja ymmärsitte kuvion.  Minulle ei niinkään, joten loman aluksi en mennyt mihinkään suuriin bibiksiin vetämään päätä täyteen, vaan nukuin. Oikeastihan en edes juo usein. Pari kertaa vuodessa kunnolla. Nyt loman lopuksi, vähän puolivahingossa päädyin jostain kumman syystä Varissuolle - nevö ögen. Silti, hands down, tämän alkuvuoden paras ilta.

 

Olin kaverini luona: kuunneltiin musiikkia, juteltiin, pelattiin juomapelejä ja taisin saada jotain kielikylvynm tapaista koska suomenruotsi. Kaikki tämä ilman naisille tyypillistä draamaa, taino ainakin sillai suunnilleen, koska seurani koostui miehistä. Ilta venähti enemmän tai vähemmän pitkäksi: aamulla iltapitsan jälkeen kello 10 kömmin sänkyyn ja nykäisin peiton naamani päälle. Iltapäivällä herätessäni tunsin vain niiden lukemattomien oluiden ja punaisen malboroaskin takapotkun (50 tölkkkiä kolmeen pekkaan meni hienosti - meni niin hienosti, että meni vähän enemmänkin, damn you ville vallaton!) Istuin pyyhe otsalla vessan lattialla viiteen - siinä vaiheessa en tuntenut oloani kovinkaan sankarilliseksi. Viideltä uskalsin jo mennä sohvalle. Föliin kömmin darraisena joskus seitsemältä ja voin vaan muistuttaa itsellein kaikki ne syyt miksi juon vain muutaman kerran vuodessa - jos se pääsee unohtumaan, niin eiköhän kaveri muistuta...olin aika fresh. Onneksi edes jollakin oli hauskaa aamulla.

Ei sillä, tuo nk. UUSIVUOSI VOL. 2 aloitti tämän vuoden oikein hyvin. Pilalle menneen uv 1:sen jälkeen, tälläinen aivojen nollaus oli ihan mielettömän tervetullut (nyt kun saisi vielä nukkumis- ja unirytmeistä kiinni). Mukava omistaa kavereita, jotka jaksavat inttää viikkoja ja sitten viimein raahaavat, noh Varissuolle. Tältä uuveen toisinnolta sain jopa ne raketit, tai ainakin yhden. Sain selvitettyä välit tärkeään kaveriin ja tapasin uuden ihmisen. Mentiin kyllä aika lailla kaikilla saroilla juuri sillä tavalla, kuin miten uuden vuoden toisinnolta (tai edes oikeaoppiselta uudelta vuodelta) voidaan odottaa. En valita.

Nyt jaksaa taas painaa seuraavat kuukaudet ihan uudella innolla :)

Tässä teille biisi, jota kulutettiin eilen ja tänään. Nyt aion mennä nukkumaan, vanhuus iskee kun ei kestä tuollaista illanviettoa ilman tälläisiä jälkipotemisia.

EDIT. Julkaisen koko paskan päivän myöhässä koska nukahdin naama näppäimistölle. Hups

I'm a flame

Shot of fire

I'm the dark in need of light

And we touch, you inspire

Will it change in me tonight

Our hearts are like, firestones

When they strike, we feel the love

Sparks of light, they ignite our bones

When they strike, we light up the world

We light up the world

So take me up, take me higher

There's a world not far from here

We can die in desire

Or we can burn in love tonight

Vain kuolleet ei muutu...

...mutta nekin maatuu!

Jos epäilee vähääkään mielialahäiriöni olemassaoloa, riittää kun vilkaisee (vanhaa) blogiani ja etsii sieltä jokaisen "kaikki menee just nyt niin hyvin, ja tunnen olevani enemmän itseni kuin pitkään aikaan." tai "Oon onnellisempi kuin koskaan" postauksen.
Sitten siirtyy parisen viikkoa eteenpäin niin johan siellä jo lukeekin "Kaikki menee päin persettä", "oon niin syvällä", "elämä on paskaa."
En ole koskaan tarvinnut salkkareita tuomaan elämääni draamaa, kehitän sitä itse jo tarpeeksi. HOHOHOO.

Okei, nyt kun taas vaihteeksi ja elämäni piristykseksi elelen jossain eksyksissä kyynisen ilottomuuden ja totaalisen uupumuksen välimaastossa, ajattelin piristää itseäni ottamalla pienen katsauksen menneeseen vuoteen. Tavallinen Tarja saisi tässä ajassa pikku-Tarjan tehtyä, pullautettua ulos ja ehtisi hetken sen kanssa leikkimään. Vuoteeni ei tosin tänävuonna ole kuulunut vauvaleikkejä (vanhempien ja omaksikin onnekseni), mutta olen silti 12. kuukaudessa tullut äärettömän pitkälle. Välillä tuntuu, että se vauva olisi kehtyksenä helpompi nähdä, joten toisinaan jokainen meistä tarvitsee muistutuksen omista muutoksistaan.

Tämä vuosi on ollut kieltämättä suurien muutosten vuosi, ulkoisesti kuin sisäisestikin. Suuri ulkoinen muutokseni on ollut heijastelua oman itsensä etsimisen ja henkisen kasvun puolella. Olen muuttunut huomaamattani hiukan itsevarmemmaksi ja aikuisemmaksi, ehkä jopa karvan verran ulospäinsuuntautuneemmaksi - vaikka professoreilta tuleekin vielä noottia liian vähäisestä osallistumisesta tuntikeskusteluun (terveisin, ei yhtään katkera). Kunhan siis perfektionismista ja epäonnistumisen pelosta päästään vielä vähän eroon, helpottuisi elämäni huomattavasti. Tai ehkä minun pitää vain opetella olla välittämättä asioista niin paljon.

ASIAAN! Joidenkin kuvien kohdalla en todellakaan enää tunnista itseäni. Muistan asioita, joita olen kuvien ottamishetkellä käynyt läpi, mutta en yhtään osaa saimaistua niihin.



VUOSI ja 1 KUUKAUTTTA: Marraskuu 2013

Lähdetään vähän aikaisemmasta liikkeelle. Ei nyt kovinkaan erilainen kuva tulevien kannalta, mutta silmät ovat ilottomat ja ahdistuneet. Kertovat ehdottomasti siitä, minkälaista tunnetilaa kävin läpi. Kasvot kapeat, vaikka näin itseni ainakin satakiloisena. Huonosti menneet syksyn kirjoitukset otin täysin itseeni. Tulevaisuus näyttäytyi harmaana ja toivottamana.
Yritin olla jotain, mitä en ollut. En tuntenut oloani mukavaksi kengissäni, jokin oli jatkuvasti pielessä.

VUOSI SITTEN: Joulukuu 2013

Näennäisen onnellinen jouluihminenhän se siinä (hymy ei kyllä ylety lähellekään silmiä)! Muistan, että laihdutin jouluksi tosi rajusti niin, että mahduin hyvin koon 36 housuihin, ja se näkyy silmissä. Tämä oli sitä "mulla menee niin hiton hyvin BYHYHYHYHYY" - vaihetta, josta en puhunut kellekään. Muistan, että minua pidettiin syömishäiriön selättäneenä, mutta juuri tämä vaihe oli se, jolloin olin siitä kaukana. Tulevaisuus pelotti, en halunnut keväät kirjoituksien saapuvan koskaan tahi sitten lakkiaisten tai minkäään muunkaan. Halusin vain selvitä jokaisesta ahdistuksentäyteisestä aamusta.
Vaalensin hiukseni (VIRHE).



YKSITOISTA KUUKAUTTA SITTEN: Tammikuu 2014

Olenpas kylmän, ylimielisen ja vihaisen näköinen. Hankala säteillä ulospäin, kun ahdistaa niin maan perkeleesti. Aloitin syömisen, mutta muutuin ulkoa ja sisältä kylmäksi. Ahdistus oli ainoa tunnetilani. Tulevat kirjoitukset saivat minut hulluuden partaalle. Pelkäsin, etten valmistuisi ikinä. Tunsin edelleen oloni vieraaksi kehossani.

KYMMENEN KUUKAUTTA SITTEN: Helmikuu 2014

Tämän vuoden teema on ilmeisesti ollut kylmyys. Edelleen kirjoitusahdistusta ja sen kanssa paljon muitakin ahdistuksia. Penkkarit, abiristeily ja kaikki muut vievät voimat. Kirjoituksiin lukeminen kyllästytti ja välivuosi houkutti.



YHDEKSÄN KUUKAUTTA SITTEN: Maaliskuu 2014

Kovasti kokeilin hymyillä uuden ja parantuvan kroppani kanssa. En kylläkään sanoisi olevan maailman uskottavin hymy. Kirjoitusten alla tunsin oloni ahdistuneeksi, mutta söin ja aloin pikkuhiljaa parantua, vaikka kroppa turposi pullataikinan lailla. Edelleen olin suhteellisen varma välivuodesta, mutta pikkuhiljaa aloin pohtia josko minusta olisi yrittämään yliopistoon sitten kuitenkin...


KAHDEKSAN KUUKAUTTA SITTEN: Huhtikuu 2014

Tervehtymisen läpilyönti ja se näkyy! Kirjoitukset olivat ohi, olin töissä löytötavaratalossa, söin ja liikunta oli lähinnä pilatesta. Nautin kehostani, vaikken ollutkaan kauhean itsevarma. Jännitin Kotimaisen kirjallisuuden pääsykokeita ja kirjoitustuloksia. Katselin päivittäin Turusta asuntoja ja haaveilin omasta kodista. Päätin uudistaa itseni ja tilasin uudet lasit.




SEITSEMÄN (!!!) KUUKAUTTA SITTEN: Toukokuu 2014

Töitä, syntymäpäivät, pääsykokeet ja ylioppilaaksi pääseminen SEKÄ uuden ylioppilaan puhe JA kesätyö Myllysaaren museossa matkailuneuvojana varmistui. Tunnollisena omalle tyylilleni stressailin kaikkea vähäisen, ja syöminen ajautui huomaamattani vähän hakoteille, mutta onnistuin lakkiaisten jälkeen korjaamaan tilanteen. Toukokuu on ollut ehdottomasti solmukohta tässä vuodessa. Pääsin nyt haaveilemaan oikeasti muutosta omilleni ja pääsin itsenäistymään jatkuvasti enemmän. Sain yo-lahjaksi liput Barcelonaan, jossa ei sitten mennytkään ihan käsikirjoitusten mukaan, mutta ei se haitannut. Opin jotain äärettömän tärkeää itsestäni ja kehostani. Aloin pikkuhiljaa mennä kaikesta mahtavasta ylikierroksille, enkä huomannut sitä. Mutta nyt ainakin hymy on aidompi.
Uudet lasit tulivat, mutta ne eivät istuneetkaan ilmeeseni. Silti yritin sinnikäästi tottua niihin.

KUUSI KUUKAUTTA SITTEN: Kesäkuu 2014

Barcelonan reissu, kesätöiden aloittaminen... En oikeastaan muista kesäkuusta mitään. Jännitin pääsykoetuloksia ja taisin käydä Lahdessa kätilön pääsykokeissa, joista käteen jäi parkkisakko ja pääsykoe, jonka pilasin tahallani. Haaveilin Turkuun muuttamisesta niin paljon, että kävin parin viikon välein asuntoesittelyissä täällä. Toivon niin kovasti, että pääsisin parin kuukauden päästä muuttamaan pois Valkeakoskelta. Värjäsin hiuksiani asteen tummemiksi kuun lopussa.



VIISI KUUKAUTTA SITTEN: Heinäkuu 2014

Kuun alussa varmistui paikka ylopistossa. Sen jälkeen alkoi kuumeinen asunnonetsintä, joka päättyi kaksi päivää myöhemmin tämän asunnon löytymiseen. Muuttovalmistelut aloitettiin saman tien, enkä malttanut odottaa kesätöiden loppumista. Muutoksen kunniaksi tuntui, että menneisyydestä oli pakko päästä edes symbolisesti eroon, joten pätkäsin hiukseni lyhyiksi, enkä ole sitä päätöstä kertaakaan katunut.

NELJÄ KUUKAUTTA SITTEN: Elokuu 2014

Muutto heti kuun ekana päivänä ja siitä alkoi tutustuminen Turkuun ja oman asunnon kotoistaminen. Kuun lopussa oli yliopiston tutustmisluennot ja Suomen kielen pääsykoe, jolloin tutustuin Emiliaan.



KOLME KUUKAUTTA SITTEN: Syyskuu 2014

Aloin lähentyä Emilian kanssa entisestään, ja opinnot alkoivat toden teolla. Syöminen paheni asteittain. Suljin siltä silmäni, ja olin kaikista vuoden muutoksista vain väsynyt, ahdistunut ja hämilläni. Raha-asiat alkoivat stressata, samoin yliopistossa pärjääminen. Emilia oli korvaamaton tuki siinä, että jaksoin porskuttaa eteenpäin. Aloin etsiä uusia laseja, koska tajusin etteivät keväällä ostamani lasit olleet minulle NE lasit.

KAKSI KUUKAUTTA SITTEN: Lokakuu 2014

Yliopisto alkoi tuntua mahdottomalta kästeviidakolta, jossa en koskaan tulisi pärjäämään. Syöminen ajautui koko ajan pahempiin ongelmiin, ja liikunta karkasi käsistä. Olin masentunut, ahdistunut ja valmis muuttamaan takaisin Valkeakoskelle. Halusin vain nukkua ja käsitellä kaikki tapahtuneet muutokset, sillä en ollut sisäistänyt mitään. Rajattomana avautunut itsenäisyys oli menettänyt uutuudenviehätyksensä, enkä enää tiennyt mitä sen kanssa tehdä. Aloin harkita alan vaihtoa, ja tuntui ettei minusta koskaan olisi äidinkielen opettajaksi, vaan että minun tulisi olla kätilö tai sairaanhoitaja. Värjäsin hiukseni tummiksi, ja oloni parani paljon (jotkut meistä on vain tarkoitettu tummatukkaisiksi, se nyt vaan on viidakon laki). Emilian tuki oli korvaamatonta ja olimme jo todella läheisiä.



VIIME KUU: Marraskuu 2014
Pahin masennus ja itsenäisyyskriisi alkoi kuun lopulla helpottaa. Uudet lasit saapuivat, ja olin äärettömän onnellinen niistä! Tajusin samalla hetkellä, kun lasit päähäni painoin, että olen juuri oikeassa paikassa. Olen juuri oikealla alalla, olen juuri oikeassa kaupungissa. En ole ehkä onnellinen, mutta olen tyytyväinen ja ylpeä itsestäni ja itseeeni. Liikunta ja syöminen kuitenkin jatkoivat pahenemistaan. Jalkani kipeytyi ja käveleminen teki kipeää. Emilia jaksoi tukea ja kuunnella samoja ongelmia päivästä toiseen.

NYT: Joulukuu 2014

Pääpiirteissään itsenäisempi, optimistisempi, vähemmän perfektionistisempi, elämäänsä tyytyväisempi Siiri, joka alakulosta ja uupumuksesta huolimatta tunnistaa itsensä peilistä PAREMMIN kuin neljään vuoteen. Tunnen olevani paaaljon vanhempi ja kypsempi, kuin vuosi sitten. On vielä paljon ongelmia, mitkä kaipaavat  selvittämistä, mutta olen viimein saanut aloitteen niiden kaikkien setvimiseksi - ja kerrankin uskon, että ne tulevat ratkotuksi. Olen varma, että ensi vuonna elämänlaatuni paranee huomattavasti. Elämäni on viime vuoteen verrattuna aivan erilaista, enkä olisi koskaan osannut kuvitellakaan sen muuttuvan tällaiseksi. Mutta olen onnellinen, tai ainakin onnellisempi. Vähintään ainakin tyytyväinen ja ylpeä. Suhtaudun tulevaisuuteen toiveikkaasti ja nautin enemmän elämästäni. Rakastan uutta kotikaupunkiani, omaa kotiani, itsenäisyyttä, opiskelua ja kaikkea saavuttamaani.

Nyt kun katson, ero ei niinkään ole suuri, mutta kun asetetaan alkutilanne ja lopputilanne vierekkäin ja verrataan niitä silmästä silmään niin...






EROA NOT MUCH? Omaan silmääni tuossa on ainakin vierekkäin kaksi eri ihmistä. Ja niinhän siinä tavallaan onkin.

Oivallusten lukuvuosi?

Huh. Viimeisetkin tämän vuoden yliopistojutut on viimein hoidettu (enää vain esseen palautus ja huomenna lyriikan harjoitystyön palautekeskustelu). On vaikea tajuta, että yliopistoa on takana jo neljä kuukautta. Näihin kuukausiin on mahtunut paljon oivalluksia, joista ajattelin jakaa pari - tai ehkä vähän enemmänkin. Lista vähän paisui, ja oletan sen paisuvan keväällä yhä lisää.

- Vaikka et heti omaksuisi käsitteitä, ei se tarkoita ettet koskaan omaksuisi niitä. 

- Kaikkea ei tarvitse oppia heti.

- Kaikkea ei tarvitse myöskään tehdä heti, mutta toisaalta se helpottaa stressiä.

- Stressistä ei seuraa mitään hyvää.

-Opiskelumotivaatio iskee silloin, kun sitä vähiten odottaa (ja se on kateissa juuri silloin, kun sitä tarvitsisi.)

- Kolmonen on yliopistossa hyvä numero. 

-Vitonenkin on täysin mahdollinen numero, jonka voi saavuttaa joko kovalla työllä, luovuudella tai puhtaalla sattumalla.

- Professorit eivät aina osaa opettaa.

- Humanisti ei tarkoita alkoholistia - ilman alkoholiakin voi olla hauskaa ja se on ihan ok.

-Oikeastaan yliopistoelämässä se kännäys ei ole niin suuressa osassa, kuin puhutaan: on ihme jos jaksaa vielä raskaiden luentopäivien jälkeen lähteä vetämään päätä täyteen.

- Vapaapäivät eivät tarkoita nukkumista tai rellestämistä. Ne ovat itsenäistä opiskelua varten.

- Muusa on suomen paras ainejärjestö (ihan objektiivisesti katsottuna).

- Muusat ovat leppoista ja ihanaa porukkaa.

- Yliopistoon pääseminen on iso saavutus.

- Imuria arvostetaan liian vähän. Samoin mankelia. Kahvia. Juustoa. Hiljaisuutta. Viikonloppuja. Unta.

- Opiskelijaruokailu on äärettömän hyvä keksintö.

- Yksin asuminen on ihanan vapauttavaa.

- Hyvä rahatilanne on hetkittäinen ilmiö, joka katoaa yhtä nopeasti kuin ilmestyy.

- Opintotuen maksupäivä on kuukauden helpottavin päivä.

- Laskut eivät maksa itseään.

- Eläminen on kallista.

- Opiskelijaelämä on todellakin penninvenytystä ja kitkuttamista mahdollisimman pienellä viikkobudjetilla.

- Töiden tekeminen opiskeluiden ohella on helvetin rankkaa. Oikeasti.

- On mahdollista oppia tuntemaan toinen neljässä kuukaudessa ja kiintyä niin paljon, ettet enää osaaa kuvitella elämää ilman toista. On mahdollista samaistua toiseen samalla, kun olette kumpikin omat itsenne. (Emilia ♥) 

- Oikeat ystävät erottuvat ajan myötä.

- Terveys menee kaiken edelle. KAIKEN. 

- On ok myöntää ettei osaa, pysty, jaksa, halua. On ok pyytää apua ja ottaa sitä vastaan.

- Itseensä uskominen on tärkeää opiskelun kannalta.

- Minä osaan.

- Opiskelu voi myös olla hauskaa. Sen kanssa voi myös haluta viettää koko viikonlopun - vapaaehtoisesti.

- Kirjallisuus on äärettömän mielenkiintoinen käsite.

- Olen juuri oikeassa paikassa opiskelemassa.

- Olen muutaman vuoden päästä (toivottavasti) opettaja.

- Akateeminen vapaus on äärettömän hieno juttu.

- Yliopisto on äärettömän hieno juttu.

- Mahtava ryhmä on vieläkin hienompi juttu. On upeaa, miten ryhmämme tukee ja tsemppaa toisiaan ja on mieletöntä saada jakaa kokemukset näin hienojen ihmisten kanssa.

Nyt siis enää pitää jaksaaa huominen sekä perjantain esseen palautus, ja sitten on aika siirtyä kuukauden hyvin ansaitulle joululomalle. Viikonlopun aion nukkua ja herkutella ja ensi viikolla otan suunnaksi Valkeakosken. Keskiviikkona koittaa kauan odotettu ilonpäivä, kun saan perheeni jälleen jouluksi kasaan! Tämä lukuvuosi on mennyt niin nopeasti, mutta niinhän se menee, kun on hauskaa.

Päivä elämästäni: tavallisen epätavallista arkea

6.00 - Ensimmäinen herätys. Huonosti nukutun yön jälkeen, en saa itseäni kuitenkaan ylös, joten siirrän herätystä 45 minuutilla.

6.45 - Nousen ylös. Laitan kahvin tippumaan, pistän puuron mikroon ja käyn pesemässä naaman. Puen päälle.

7.00 - Aamupalaa ja samalla yritän päntätä ranskan sanakokeeseen. En ole jaksanut lukea yhtään, enkä jaksa nytkään. Mieleni vaeltelee liikaa, joten luovutan.

7.15 - Tiskaan tiskit.

7.19 - Alan laittautua. Meikkaan ja jammailen aamua piristävän musiikin tahtiin samalla hörppien aamukahvia.

7.40 - Eksyn nettiopsuun ja päätän varata paikan spinningiin koulun jälkeen.
7.45 - Vaihdan vaatteet, koska en ole tyytyväinen asuuni.

8.10 - Lopulta päädyin kuitenkin vaatekriiseilemään ja tajuan nyt olevani myöhässä. Ryntään pää kolmantena jalkana ulos ja lähden polkemaan yliopistonmäelle samalla toivoen, etten myöhästy! Matkaani tahdittaa lempisoittolistani.

8.35 - Viimein Juslenialla. Liikennevalot eivät olleet puolellani tänä aamuna. Saavun viisi minuuttia myöhässä ranskan tunnille. Opettaja on ärsyyntynyt. Sanakoe menee aivan päin mäntyjä, en vieläkään pysty keskittymään. Ajatukseni harhailee.

10.05 - Pääsemme tunnilta myöhässä ja nyt ryntään pää kolmantena pyöränä kohti Sirkkalaa, jonne saavun vain muutama minuutti myöhemmin.

10.15 - Lyriikan analyysi. Vilkaisen nettiopsusta. Kirjallisuuden johdantokurssista on viimein tullut arvosanat, ja iloitsen hiljaa nelosestani (arvostelu 1-5).

12.00 - Suuntaan Emilian kanssa kohti Bryggeä ja kasviskroketteja! Herkuttelemme vielä jälkiruokakahveilla ja suukoilla (pahoittelen esteettistä kuvaa, olin nälkäinen, joten en jaksanut panostaa asetteluun).

13.00 - Nokka kohti Sirkkalaa ja opintopiireilyä. Emme oikein saa keskityttyä mihinkään kasvatuspsykologian osa-alueeseen, ja juttelemme muista asioista. Tajuan, etten todellakaan jaksa mennä spinningiin enää, joten perun sen. Sen sijaan soitan viimein ajan itselleni kasvohoitoon, jonne saankin ajan jo parin tunnin kuluttua!

14.45 - Emilia lähtee kohti bussia. Sirkkalasta lähden kohti Aninkaistenkatua. Kohti hemmottelua!

15.15 - Kasvohoito alkaa. Olen taivaassa.

16.40 - Suuntaan kotiinpäin rentoutuneena ja onnellisena. Laitan taas musiikkia soimaan.

17.00-17.30 - Käväisen kotona vain tajutakseni, ettei jääkaapissa ole mitään syötävää. Popsin piltin ja päätän lähteä käymään vielä kaupoilla.

17.45-18.50 - En tiedä olenko koskaan täällä kertonut, mutta VIHAAN kaupassa käymistä. En tarkoita shoppailua, vaan ruokakauppaa! En osaa ostaa yksin mitään ilman katsomatta tuoteselostetta, ja on todella vaikeaa keskittyä kun pieni ääni takaraivossa hokee, etten tarvitse ruokaa jääkaappiin. Yleensä vaan turhaudun, ja lopulta muutaman ostoksen löytämiseen menee ikuisuus.

18.50 - Lähden kotia kohti. Raitioaseman vastapäisessä puistossa pyörän ketjut irtoavat. Puistokebabin pitäjän ja kahden mielettömän mukavan keski-ikäisen rouvashenkilön avulla ketjut saadaan paikalleen, mutta tajuan pyörän olevan ajokelvoton - ketjut putoavat uudelleen heti kun polkaisen ensimmäisen kerran. Turhautuneena, nälissäni ja stressaantuneena lähden kotia kohti. Äiti saa itkukriisiraivostressipuhelun, joka ei johda taaskaan mihinkään.

19.21 - Viimein kotona. Olen liian väsynyt laittaakseni ruokaa, joten otan vain pari leipää. Asettelen ostokset paikoilleen, avaan koneen ja pistän musiikkia soimaan.

19.35 - Otan aamun Hesarin eteeni. Uutisten luvun rikkoo pian kovaääninen koputus naapurini oveen. "OVI AUKI, TÄÄLLÄ ON POLIISI!" Ihan normipäivä...

20.00 - Otan iltalääkkeen. Stressaan huomisesta. Millä menen kouluun? Olen aivan poikki. Pitäisi lukea tenttiin, mutta en todellakaan jaksa. Siirryn television ääreen.
21.30 - Syön iltapalaa ja harrastan kanavasurffailua.

23.00 - Pesen hampaat. Sammutan valot ja jään näpräämään puhelintani pimeässä.

23.58 - Herätys valmiiksi!

24.00 - Laitan puhelimen pois

~2.00 - Nukahdan

Humanistin päivä, mutta ei siitä tavallisimmasta päästä. Pitää ottaa joskus uusiksi!

Ihan sitä tavallista, hidasta, tylsää arkea

Päivät rullaa eteenpäin. Viimein tätä ihanaa, tavallista, ei-millään-tapaa-erikoista arkea.
Kiireineen, pikaisine kahvitreffeineen tai pidempine kakkuhetkineen. Luentorannekramppeineen, tuskanhikineen, läksyineen, sumuisine aamuineen. Jokainen päivä on erilainen, jokainen hyvä sellaisenaan. Arki asettuu uomiinsa, enkä enää oikeastaan ajattele elämää Valkeakoskella. On vain tämä hetki, tämä elämä - tämä täällä Turussa. Puhumattakaan siitä, että ikävöisin Valkeakoskea. Sellaista hetkeä ei ole itseasiassa tainnut olla yhtäkään. En vaan halua sinne enää takaisin.
Mulla ei myöskään oo enää niinkään huonoja päiviä. On vaan huonoja hetkiä (toiset pidempiä kuin toiset).

Oon oppinut viimein löytämään sen hyvän jokaisesta päivästä. Sen hyvän hetken, sen voiman päästä yli ahdistuksesta ja surusta. Yksi suurimmista syistä tähän muutokseen on varmaankin se, että oon saanut täällä lyhyessä ajassa aivan tajuttoman upean ystäväpiirin ja löytänyt mielettömän samankaltaisia ihmisiä, joiden kanssa voin olla juuri tämä hölmö, tunteellinen, lapsellinen, hassu itseni - ilman pelkoa siitä, että joku tuomitsisi mut.
Jokainen näistä mun uuden elämän uusista ihmisistä on ainutlaatuinen, ihana, upea, mielenkiintoinen, hauska, persoonallinen, lämmin, empaattinen, välitön ja niin moni niistä on tavattoman hyvä kuuntelija. Te olette mun aurinkoni, syy miksi en enää pode huonoja päiviä.
Niin ja oon huomannut, että hymylläkin saa karkotettua niin monet surulliset ajatukset. Enkä oikeestaan tiedä mitään sen parempaa, kuin että saan tartutettua hymyn johonkin toiseen. Siitä ei enää oikeasti onnellisuus parane.

Monet asiat voisivat tietysti olla paremminkin, mutta tämä riittää mulle nyt.
Riittää, että saan aamulla nauttia kahvini ja puuroni juuri siten kun ne haluan. Riittää, että luennolla saan istua ystävien vieressä ja pyöritellä yhdessä silmiä kun jutut menevät yli hilseen. Riittää, että saan taiteiltua kauniit kynnet. Riittää, kun saan kävellä illalla hämärtyvän aurajoen rantaa. Riittää, että löydän hyvän runokirjan.
Riittää, kun sade ropisee ikkunaan ja mä olen vetävästä parvekkeen ovesta huolimatta lämpöisenä peittojen sisällä, oman kodin suojassa.

Siitä runokirjasta. Jos koskaan saatte käsiinne Anna-Mari Kaskisen Jos jäisi yksi sana -runokirjan. Lukekaa se. Itse olen sen ahminut jo kahdesti.


Ei unelmia kahlita voi kukaan.
Ne eivät ole kauppatavaraa.
Ne pujahtavat arkipäivään mukaan
ja muokkailevat salaa maailmaa.

Ei salaisuutta vangita voi kukaan,
Se ympärillä tuoksuu, huminoi.
Se mitä nyt ei ääneen lausuttukaan
jo kaikkialla väreilee ja soi.

Ei iloamme kukaan saata viedä.
Se suuntautuu jo aikaan tulevaan.
Sen lähdettä et vaikka tänään tiedä,
se tempaa epäilykset mukanaan.
Anna-Mari Kaskinen, Ei unelmia kahlita voi kukaan


Näihin sanoihin ja tunnelmiin, taidan nyt siirtyä elämään tätä ihan tavallista arkea tuonne vällyjen väliin teekuppi kourassa. Life couldn't get any better.